skip to main |
skip to sidebar
Päätin juhlistaa elämäni lämpimimmän talven päättymistä (?) Turku-piipahduksella, VR siirsi minut sinne viidellä eurolla. Taitaa olla yli kymmenen vuotta edellisestä käynnistä. Alku nihkeää pilvisessä kaupungissa, Alvar ei vielä puolen päivän aikaan auki. Mallaskukossa ei ollut hanassa uutuuksia, pullossa jotain tanskalaisia, mutta päädyin Jack Hammeriin. Aika kostea kylmä viima kaupungissa, vaikka plussan puolella ollaan. Untappdia tsekattuani huomasin, että Alvarissa olisi ollut Radbrew'n Sandstonea. Turku on maantieteellisesti suomalaisen craft-buumin keskiössä, mutta baaritarjonnassa se ei vielä erityisemmin näy. Keskustaa hallitsevassa panimoravintola Koulussa ei näytä ihmeempää tapahtuneen viime vierailun jälkeen. Yksi uusi olut kuitenkin löytyi, Yliopettaja on red ale, 6,1%. Aivan liian makea red ale. Karamellista, tuulipukukatkerot, hedelmäisyys aivan alarajalla. Koulu toiminee ravintolabisneksen avulla, olueen ei kunnianhimoa riitä. Turku, Koulu, 28.2.2015.
Kuudes ja tällä erää viimeinen Crooked Stave -olut, alaotsikkona indigenous wild ale. Batch #1, bottled Nov 2014. 5%, tammitynnyreissä kypsytetty. Samea keltainen olut, tuoksu intensiivisen hapanta hedelmää, nyt satulat kauempana. Tässä ei ilmeisesti varsinaisesti brettaa, vaan jotain villihiivaa Denverin panimon syrjänurkista. Maku on raikkaan hedelmäinen, sitrusta, kuiva, valkoviinimäinen, gueuzea lähellä ollaan. Toimii upeasti, ei katkeroa, mutta ei sitä kaipaakaan. Hieno päätös Crooked Stave -sarjalle.
Viime viikolla maistetun hapansaisonin karpalomausteversio. Värikin vaihtunut ja mennään siis marjalambicien suuntaan. Tuoksussa on makean marjan seassa hevosen hikeä. Maku on samaa tyyliä, selvä marjaisuus sekoittuu yhtä selvään bretta-happamuuteen. Nyt ollaan jo niin kaukana maltaan ja humalan mausta, että mielenkiinto alkaa horjahtelemaan. Raikkautta on, eränumeron kohdalla lukee holiday 2014. Mausteet (cinnamon, hibiscus, nutmeg) tuntuvat jälkimaussa, mutta eivät korostu, karpalo hallitsee. Hallittu ote jälleen, mutta tätä olutta tuskin tulen toista kertaa kokeilemaan.
Taas on olutbloggaajan juhlapäivä, panimo lähettää ilmaista olutta.Taitaa olla ensimmäinen tapaus Nokian Panimon suunnalta minun kohdalla. Nokiahan osui ehkä omaksi hämmästykseenkin kultasuoneen 66 American Pale Alellaan, joka on oluthörhöjen lisäksi miellyttänyt laajempiakin piirejä. Nyt on selvästi ollut mielessä 66:n jäljessä toistaa ilmiö lagerilla. Taas nimeksi on valikoitunut kulkureitti, kuvan silhuettista päätellen on ehkä ajateltu New Yorkin Second Avenueta. Sillä ei taida olla Route 66 -tyylistä kulttimainetta, mutta mitäpä siitä.
Resepti ei näytä kovin lupaavalta, 4,3%, 26 EBU. Magnum, Perle ja "sesongin humalat". Kauniin tummankeltainen väri, ohuehko vaahto, tuoksu hailakka. Maku on viljainen, keskitäyteläinen, mutta myös hieman metallinen. Hiilihappotaso on mukavan alhainen, mutta katkeropotku epäonnistuu, menee sivurajasta yli. Katkeruutta maistuu, mutta aivan liian vienosti. On tämä parempi kuin Mallaskosken äskeinen American Lager, tässä on enemmän maltaista täyteläisyyttä, mutta esikuvista jäädään kauas. Harmittava tapaus, menestystä tietysti toivoo itsenäiselle toimijalle, mutta 66:n kaltainen onnistuminen ei tunnu todennäköiseltä.
10,5%, tamminen, sherryä, puuta, makeutta, vaniljaa. Olut hyökkää aika tanakasti heti päälle. Puukypsytyksestä ei ole tietoa, mutta sellaisia aineksia maistuu. Liian makea minulle, mutta vakuuttavaa kamaa. Jotain anistakin ehkä. Tyylissään kaikin puolin ok, mutta vähemmän makeanakin tällainen olut voidaan tuottaa. Pullossa näkyi olevan tarjolla vielä vahvempi Pime Öö. Tämä panimo on Itämeren alueen mielenkiintoisimpia. Bryggeri Helsinki, 26.2.2015.
Siirryin alakertaan, jossa tiiviimpi meininki. Vastapainoksi kevyempi olut kokeiluun. 4,2%, rukiinen jälkiuunileivän tuoksu. Maussa ikävää sivumakua, ruis ei välttämättä stoutissa toimi. Makeutta ei ole, mutta kokonaisuus on myös vetinen. Jälkimaku tyhjä. En saa sivumausta kiinni, jotain kireää siinä on. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole huono. Bryggeri Helsinki, 26.2.2015.
Tilasin tämän oluen samalla kertaa kuin Topelt Nelsonin, joten tämä ehti näppärästi lämmetä Topeltin loistavuutta hämmästellessäni. Tuoksussa paahtoa ja metallia, kahvisen paahteinen maku, hieman tukkoista stout-meininkiä, 9,5%. Ei hedelmää erityisemmin, mutta katkeruutta kyllä löytyy. Kärsii juontipaikastaan upean Topeltin jälkeen, mutta yllättävän kova tämäkin on lajissaan, joka mielestäni on enemmän imperial stout kuin black IPA. Seinätaululta huomasin Bryggerin omaa tulevaa tuotantoa: Supernova DIPA, Maibock ja hämmentävän kuuloinen Rosé. Bryggeri Helsinki, 26.2.2015.
Myöhästyin lähes pari tuntia Bryggeri Helsingin Viro-pienpanimoviikkojen avauksesta Michael Powellin harvinaisen elokuvan esityksen takia. Juutuin heti katutason baariin, kun hanassa kiinnostavaa kamaa. Ulkomaalaisia raivostuttavan hitaasti ostopäätöstä tekeviä hahmoja edellä tiskillä, joten ostovaiheeseen päästessäni tilasin saman tien heti kaksi olutta myöhempää ruuhkaa ennakoiden. Ruuhka tietysti loppui saman tien.
Uusiseelantilaisella Nelson Sauvinilla pelkästään humaloitu tupla-IPA, 8,2%, joten ei siis kovin kaukana perus-IPAstakaan. Hyvin hedelmäinen, pihkaa kevyesti, sitrusta vahvasti, samassa tasossa kypsempääkin trooppista kamaa. Erinomaisesti raikkautta, jälkimakukin railakkaan katkera. Uskomattoman hyvä tasapaino, täyteläisyys kohdallaan. Viron pienpanimotapahtuma ei olisi paremmin voinut startata. Tästä on vaikea parantaa. Tämä ohittaa heittämällä saman panimon Virmalisedin kaikkien aikojen kovimpana Viro-oluena. Sekin muuten hanassa tänään Sofiankadulla. Join viime viikonloppuna Oulussa Ballast Pointin Sculpin IPAa ja Sonnisaaren paksun hedelmäistä DIPA-protoa. Tämä virolainen tuote ei kalpene niiden rinnalla vähääkään. Bryggeri Helsinki, 26.2.2015.
Edinburghissa 1999 näin isolta kankaalta Michael Powellin mahtavan The Spy in Blackin vuodelta 1939, jossa Casablanca-tähti Conrad Veidt ahdisteli brittejä ensimmäisen maailmansodan sukellusveneupseerina. Nyt lopulta näin Orionissa kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen leffan, jossa saksalainen sukellusvene riehuu Kanadan St. Lawrencen suulla ja Hudson Baylla toisessa maailmansodassa. Kovin paljoa ei katsojia, retroleffan kiinnostus hiipuu, tuskin nuoremmista leffafriikeistä monikaan tätä on nähnyt. Tämä ei ole yhtä intensiivinen teos, käsikirjoittajana jo Emeric Pressburger, mutta ohjaajan krediitin vetää Powell yksinään. Saksalainen sukellusvenemiehistö lähtee pakenemaan pitkin Kanadaa Winnipegin ja Banffin kautta kohti Vancouveria, mutta lopulta palataan Ontarion eteläosiin Niagaran seudulle. Matkalla kohdataan monenlaista yhteisöä (merkillinen pitkä jakso hutteriittien keskuudessa) ja yksilöä. Ällistyttävän monipuolista realistista kuvastoa järviseudulta, viljapelloilta ja Kalliovuorilta. Sotapropaganda leimaa tarinaa, mutta saksalaisia ei kuvata täysin yksipuolisesti. Elokuvan nimi viittaa tietysti USAn ja Kanadan rajaan, karttoja hyödynnetään näppärästi kerronnassa. USA oli tässä vaiheessa sodan ulkopuolella ja natsit yrittävät kiihkeästi päästä Kanadasta sille puolen rajaa. Tämä ei ole parasta Powell & Pressburger -tuotantoa, mutta erittäin nautittava elokuva silti.
Pääsin lopulta tsekkaamaan Kaisla-baarin Porissa tehtyä juhlaolutta. Chiliä ja suklaata pitäisi olla seassa, mutta varsin hillitty olut on kyseessä. Kuohkeaa porteria kevyellä paahdolla, mausteita vaikea huomata, chiliä nyt ei ainakaan. Suklaasta ei myöskään erityisempää havaintoa, jonkinlaista kahvityyliä pikemmin löytyy. Katkerot minimissä. Jotenkin vaisu kokonaisvaikutelma, hyviä aineksia, mutta paljon maukkaammaksi olut pitäisi työstää. Tilaustyön makua. Kaisla, 25.2.2015.
Nyt Liisankadun sotamuseon sali pullisteli täynnä, aiheena yksi kiinnostavimmista aiheista talvisodassa. Laatokan pohjoispuolellahan taisteltiin tiiviisti koko talvisodan ajan. Tolvajärvi, Kollaa, Lemetin motit. Eversti Rautala ilmoitti heti kärkeen, että Tolvajärvi jätetään sivuun, palataan vain jos aikaa jää. Aikaa jäi, mutta silti Tolvajärvi jäi nopean alkukatsauksen varaan. Esitys painottui Kollaanjoen hämmästyttäviin tapahtumiin, joissa puna-armeijan divisioonia vastassa oli Suomen pataljoonat. Puolustus kesti silti. Tuttuja anekdootteja Simo Häyhästä ja Marokon Kauhusta. Laatokan rannan jättimottia tuli käsiteltyä myös pitempään, mutta oikeastaan uutta ei sieltäkään tullut esille. Ehkä Valo Nihtilän rooli korostui täälläkin, suurilla valtuuksilla paikalle saapunut päämajan mies hermostutti rauhallista Hägglundia. Tilaisuuden parasta antia tietysti latautunut interaktiivinen tilanne, sotaveteraaneja paikalla, kommentteja irtosi heiltä ja seudun alueelta kotoisin olevilta. Kenraali Pentti Airio huomautti tilaisuuden avauksessa menossa olevan päivän historiallisuudesta. Tasan 100 vuotta sitten alkoi Lockstedtissa jääkärien koulutus ja tarkalleen kolme vuotta myöhemmin he saapuivat Vaasaan. Lockstedtissa ilmeisesti tänään isommatkin bileet.
Manchester City voitti Cup-voittajien Cupin 1970, mutta modernissa olemassaolossaan se ei ole menestynyt kansainvälisesti, eikä siltä näytä nytkään. Yaya Toure pelikiellossa, mutta kotona pitäisi silti välimallin Barcelonalle pärjätä. Nyt City oli täysin vastaantulija ensijaksolla. Tilanteita syntyi tasaisesti, Messi ja Neymar terävinä. 16. minuutilla Suarez ryösti pallon boksissa Messin esityön jälkeen, tarkka nykäisy alanurkkaan. Puolen tunnin kohdalla Jordi Alban syöttö keskelle, Suarez ohjasi taas häkkiin. Daniel Alves tsippasi ylärimaan jakson lopussa.
Cityllä energiaa kovasti toisen jakson alussa. Paljon kulmia, kohtuullisesti tilanteita. Lopulta 70. minuutilla Aguero onnistui kaventamaan pitkän painostuksen jälkeen. Homma hajosi Clichyn ulosajoon. Messi teki niukan paitsiomaalin ja hukkasi lopussa pilkunkin. Hartin torjunnasta vielä rebound-pusku, mutta sekin ohi. Kumpikaan joukkue ei oikein vakuuttanut, Cityllä tuskin Nou Campilla saumaa Tourenkaan kanssa.
Sarjakuvan mukaan nimetty derbyshireläinen on alaotsikoltaan peanut butter brown ale, 6,2%. Tuoksu on sama kuin pähkinälevitteessä, maku kylmänäkin lähestyy samaa. Klassisissa vahvoissa brittibittereissä on hieno pähkinäisyys, mutta tässä mennään eri suunnalle. Maku ei tunnu luontevalta, se on päälleliimattu. Etiketti on järkyttävää luettavaa. Keittoon on lisätty maapähkinävoita ja sitten käymisvaiheessa olutta on kuivapähkinöity. Lopputulos on ikävästi makean töhnäinen, rankka pettymys. Thornbridgeen alkaa loppua usko, halvat gimmickit valtaavat tilaa oikealta ammattimaiselta otteelta. Rotterdam, 24.2.2015.
Dorsetista mustaa kevyttä stoutia, vain 4,2%. Pehmeän paahteinen, hiema mild-tyylin tuntumaa, mutta jotain karvasta marjaisuutta lähes happamalla tavalla. Käsittääkseni kyseessä on tarkoitettu efekti. Ei katkeruutta, ei ainakaan paljoa. Marjaisuus pieni erottava tekijä, mutta en oikein tykännyt. Angleterre, 24.2.2015.
Bruuverin panimomestari Ilkka Sysilä ei lepäile lagereillaan. Samalta reseptipohjalta edelleen ollaan liikkeellä kuin Change the Tunessa, mutta nyt jäljellä enää vain humalat. Hiiva on sama kuin Ardennien valo-oluessa, mutta nyt mennään pimeälle puolelle. Olut on käytännössä musta, joten mallaskoostumuksessa on tummaa tavaraa reippaasti. Hieman Lumièrea vähemmän alkoholia, 8% (ehkä 8,2%), paahtoa, kypsää hedelmää, belgihiivaa, tanakkaa katkeruutta. Täyteläistä kamaa. Happamuus ei nytkään nouse esiin, mutta katkeruus niin kovaa että menisi pelkkänä black IPAnakin. Belgisyys jää sivummalle kuin Lumièressa. Laatutavaraa taas, ehkä vaaleampi versio kolahti aavistuksen paremmin. Bruuveri, 24.2.2015.
Matti Salo esitteli uutuuskirjaansa Viitta ja tikari Elokuva-arkiston (nyk. jotain muuta) mahtavassa jugend-salissa Eerikinkadulla. Osuin paikalle Bruuverin panimomestarin Ilkka Sysilän seuraan, Sysilä on elokuvamiehiä. Onnistuin ostamaan Salon teoksen sunnuntaina Oulun Akateemisesta kirjakaupasta ja ehdin lukemaan sen olutaktiviteettien välissä. Salo on syntynyt 1933, mutta selvästi edelleen terävässä kunnossa. Elokuva-arkistossa niinikään vaikuttanut Antti Alanen haastatteli Saloa vähitellen mukavasti täyttyvässä salissa. Tyypillisen vaatimattomaan tapaansa Salo kertoi teoksen taustoja. Vakoiluleffat olivat varsinainen kohde, mutta tarpeeksi laadukasta kamaa ei oikein löytynyt, joten fokus laajeni poliittiseen trilleriin.
Olisin odottanut enemmän vuorovaikutusta tilanteessa, Saloa ei haastettu tarpeeksi. Godardin halveksunta tuli hauskasti esille ja Salo oli pettynyt, kun pitkän linjan Godard-friikki Sakari Toiviainen ei ollut paikalla. Peter von Baghiakin tuli muisteltua. Alanen korosti Joseph L. Mankiewiczin Five Fingersin mainetta kaikkien aikojen kovimpana vakoiluleffana, Salo myötäili, mutta piti silti Martin Rittin traagista The Spy Who Came In From The Cold ansiokkaampana. Kun aiempia teoksia kommentoitiin, niin Salo totesi kirjoittavansa samaa teosta yhä uudelleen eri variaatioina, Renoirin tapaan. Jos en niin ujo olisi, niin olisin ehkä kysynyt muiden dissaamien, itsekin mukana, Welles-leffan The Stranger arvonnostosta. Se jäi tekemättä, mutta Salo on niin kova kasvo, että leffan pisteet taatusti jatkossa ovat kohoamassa globaalisti. Kirjan kansikuvaa ei teoksessa nimetä, mutta Salo vahvisti, että se on Odd Man Outista. Alanen hieman ennakoi, että Salon kiehtovien lehtiartikkeleiden kokoelma olisi mahdollisesti tulossa kirjamuodossa. Huikeaa!
Matti Salo on suomalaisista elokuvakirjoittajista suosikkini. Salo kirjoittaa napakasti, mutta uskomattoman tiheästi ja latautuneesti. Yhteen lauseeseen saattaa olla sidottuna uskomaton määrä sisältöä. Paras esimerkki on ehkä 1980-luvun alussa ilmestynyt Seinä vastassa, joka on tiivis johdatus film noiriin taustaromaanien kautta nähtynä. Kirja teki minusta välittömästi elinikäisen film noir -entusiastin. Valitettavasti oma kappaleeni teoksesta on ollut 10 vuotta lainassa. Toistuvilla palautuspyynnöillä ei ole ollut tehoa. Salo ei ole erityisen tuottelias, mutta harvakseen putoavat julkaisut ovat sitten sitäkin hiotumpia. Salo on jo yli 80-vuotias eläkeläinen, mutta uutuusteos on nyt ilahduttavasti ulkona 20 vuoden tauon jälkeen.
Viitta ja tikari on selvä rinnakkaisteos noir-opukselle. Nyt on kyseessä johdatus poliittiseen jännityselokuvaan. Selviä yhtymäkohtiakin siis noir-alueelle. Salo on valinnut 61 äänielokuvaa reunoiltaan hämärästi rajatun lajityypin valioista. Kronologisesti edeten kukin elokuva saa tilaa vain pari sivua, mutta se riittää Salolle loistavasti. Oleellisin tulee helposti esiin. Mukana on ilmeisiä valintoja Polonskyn Force of Evilin tapaan, osasta näistä Salo on kirjoittanut paljon aiemminkin. Loseysta ja Polonskysta teokset julkaissut Salo on amerikkalaisen elokuvan spesialisti, mutta tässä on mukana paljon brittikamaa vanhemmalta puolelta. Carol Reed on ainoa ohjaaja, joka saa mukaan kaksi leffaa. Se on ymmärrettävää, Odd Man Outin tai Third Manin pudottaminen tästä joukosta olisi kohtuutonta. Moni elokuvista on minulle tuttu, mutta jotain tuoretta näkemystä Salo saa kaikista esiin, jopa Notoriousin kaltaisista kalutuimmista kohteistakin. Valittujen elokuvien välille Salo rakentelee yhteisiä piirteitä ja viittauksia vakuuttavilla perusteluilla. Ehkä tekijät eivät välttämättä vaikutteita ole ottaneet, mutta tällainenhan on elokuvakirjoittamisen ydinjuttua.
Salo tarjoaa uusia tärppejä jopa vanhemmalta kaudelta. Selvästikin täytyy tarttua sellaisiin kiinnostavilta kuulostaviin elokuviin kuin Charles Crichtonin Against the Wind tai Richard Brooksin Crisis. Orson Wellesiltä Salo nostaa esiin hieman yllättävästi The Strangerin. Salon "50-lukulaisuus" näkyy edelleen vaikkapa George Stevensin A Place in the Sunin arvostuksessa. Tämä leffahan on tunnetusti esim. Jerker A. Erikssonin ikisuosikki. Kirjaan valitun joukon vanhin elokuva on Pabstin Kameradschaft, mutta sitten Salo pysyttelee angloamerikkalaisissa leffoissa noirin kulta-ajan keston Robert Bressonin Kuolemaantuomittuun asti. Sen jälkeen maantieteellinen kirjo laajenee huomattavasti. Salon maku on luotettava, yhtään selvää poissaoloa ei tule mieleen. Tomas Alfredsonin uutta le Carré -filmatisointia Salo ei näytä arvostavan, ei ole päässyt mukaan. Carionin Farewell-leffa on mukana, mutta Salo kirjoittaa siitä varsin kriittisesti.
Uudemmalta ajalta on itselleni paljonkin vieraita elokuvia, joihin on varmaan syytä paneutua, esim. David Haren Page Eight. Mahtavaa, että omia suuria suosikkejani on mukana, kuten Ang Leen Lust, Caution; Melvillen L'Armée des ombres; Donnersmarckin Das Leben der Anderen. Kun kuulin kirjasta, olin melko varma että Salo ottaa mukaan Rosenbergien kohtaloa puivan Sidney Lumetin Doctorow-tulkinnan Daniel. Näin kävi, kyseinen leffa katosi Suomesta ensi-iltaviikon jälkeen 1983 omituisen perusteellisesti. En ole koskaan onnistunut sitä näkemään.
Uuden kirjan rakennekin muistuttaa Seinä vastassa -klassikkoa, jossa oli lopussa laaja luettelo kiinnostavista noireista pienin kommentein höystettynä. Samanlainen ohjaajien mukaan jäsennetty luettelo poliittisista trillereistä löytyy nytkin, tosin ilman kommentteja. Epäilenpä, että tätä luetteloa tulen vielä pläräämään hiirenkorville asti.
Huomenna on sattumoisin Orionissa keskustelutilaisuus, jossa Matti Salo esittelee kirjaansa. Yritän päästä paikalle.
Tällä erää viimeinen olut Oulussa. Uusi tanskalaispanimo, en ole Helsingissä tai muuallakaan törmännyt. Imperial black IPA, 9,7%, jopa 197 IBUa. Pehmeää paahtoa, täyteläinen. Jälkimaku ei aluksi itsestään selvän katkera, mutta kyllä se lähtee vauhtiin hitaan startin jälkeen. Tiheää intensiivisyyttä, alkoholi peittyy. Hedelmääkin tässä on, vakuuttavaa stuffia. Oulu, Oluthuone Leskinen, 23.2.2015.
Vielä löytyi kokeilematon olut Roosterin hanoista. Hieman karamellisuutta viljaisessa lähdössä, keppanavahvuus 4,5%. Katkeroa löytyy perästä, mutta myös ruohoista yrttiä. Ei erityisen raikas. Tekijäihmisten mielestä vaalea lager on oluenvalmistuksen kuningaslaji ja hyvinhän tässä on Jyväskylässä suoriuduttu, vaikka ei aivan mestariteos olekaan. Oulu, Rooster, 22.2.2015.
Olen aiemmin kokeillut Struisen Black Albert -versioista neljättä rommivariaatiota. Nyt kypsytysastiana Islayn savuviskitislaamo Caol Ilan tynnyrit. 13%, kuin talvista jäykkää moottoriöljyä. Mustaa, yrttinen tuoksu, savua löytyy. Täyteläinen, varsin vaikuttavaa, kahvia ja tummaa suklaata massiivisesti viskin säestyksellä. Makeus lisääntyy lämmetessä, mutta ei häiritsevästi. Ehkä makuni on muuttunut takavuosista, mutta tämä tuntui selvästi parhaalta kokeilemistani Alberteista. Oulu, Never Grow Old, 21.2.2015.
Pattijoen/Limingan olutvelhon Harri Vaaralan ja Joensuun/Oulun belgievankelistan Jani Simosen kanssa pienimuotoinen pikkusormipystyssä-sessio reggaebaarissa. Jaoimme pari vahvempaa pulloa kolmeen osaan. Never Grow Oldin hinnoittelu asiakasystävällistä tässä rariteettisegmentissä. Skottipoikien arkianarkia on wine barrel aged imperial saison. 10.3%. Mausteinen kermatoffee tuoksussa, jotain vaalean portviinin aromia. Puu tuntuu maussa vahvasti, mausteinen tausta, hieman hapanta hedelmää. Toffeeta, hyvin kuivaa keksisyyttäkin. Mikäpä siinä, mutta kiinnostaisi kokeilla samaa ilman viinitynnyriefektiäkin. Oulu, Never Grow Old, 21.2.2015.
Oulussa juhlitaan keskitalven taittumista San Diegon klassikko-oluilla. Kun Leskinen täräytti pilliin Ballast Pointin Sculpinin, kaupungin toinen pitkän linjan laatubaari St. Michael nokitti irrottamalla liikenteeseen kaksi Stonen tuotetta, IPA ja tämä herrasmiehille omistettu olut. Stonen päämajassa käydessä Bastardin tammitettu versio kolahti kuin mallasmela otsaan. Perusversio tuntuu siihen nähden hieman karkealta. Leipäinen intensiivinen mallaspähkinä puree voimakkaasti ja jatkuu todella kovana katkeruutena todella pitkään. Sculpinin pehmeästä hedelmäisyydestä olut ei tätä kauempana voisi olla. Tämä on varsin haastava olut, pintin tyhjentäminen on usein ollut helpompaa. Mutta lähes täydellinen lajissaan, mikä se sitten lieneekään. Oulu, St. Michael, 21.2.2015.
Toisen Oulu-päivän ohjelmassa panimovierailun jälkeen ruokailu uudehkossa Sauraha-ravintolassa Pivoa vastapäätä. Pivossa tarjolla aamiaisstoutia Jyväskylästä, kaurajuomaan lisätty kahviakin. 66 IBU, 6,2%. Todella kahvinen stout onkin, paahtoa ja suklaata. Maitohappoisuus korostuu lähes happamalla tavalla. Jokin epämääräinen sivumaku häiritsee, saattoi johtua edeltävästä ruuastakin. Oulu, Pivo, 21.2.2015.
Päivä oli alkanut herätyksellä klo 4:15 Vallilassa, mutta jaksoin vielä pyörähtää Graaliin, jonne Hiisi on pannut yksinoikeudella porterin. Tarjoilu hienosti Spiegelaun lasista. 5,7%, paahtoa, kahvia, suklaata. Hieman samoja aineksia kuin alkuillasta nautitussa Old Viscosityssä, mutta siis hedelmäisyyden korvaajana paahteisuus. Hieman karkealta tämä tuntui, ei katkeroa erityisemmin. Näppärä olut, mutta ei Hiisin parhaita. Oulu, Graali, 20.2.2015.
Olutaktivistiseurueemme siirtyi lievin miehistövaihdoksin Oulun kantabaariini Leskiseen, joka sekin oli pessyt kasvojaan poissaolon aikana. Jotenkin siistimpi fiilis, valaistusta oli muutettu, ehkä kalustustakin. Hanoja viritetty lisää. Tuttuja naamoja edelleen tiskin molemmin puolin, mutta myös paljon uutta verta. Kanta-asiakasnumeronikaan ei ollut Matilta unohtunut. Sandiegolaisen Ballast Pointin Sculpin on mielestäni yksi kaikkien aikojen oluista ja vierailuni "kunniaksi" Leskinen oli pistänyt kolme kegiä jakeluun. Niinpä join luonnollisesti sitä. Ällistyttävän tuoreen voimakas sitrustuoksu. En muista ennen Suomessa juoneeni näin tuoreelta vaikuttavaa länsirannikon IPAa. Hedelmäisyys pääroolissa, katkeruus ei niin intensiivistä, mutta voimakasta sekin. Mahtava tuote kertakaikkiaan. Oulu, Oluthuone Leskinen, 20.2.2015.
Paluu Perämerelle yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Craft-olutbuumi tuntuu kiihtyneen entisestään Oulussa. Stockmannin vieressä on yksi Oulun keskustan viimeisistä puutaloista, johon avautui toista vuotta sitten kahvila-ravintola Rooster. Poissaollessani kellariin on syntynyt pubi, jota pyörittää ex-kollegani Aki Saarenpää. Baari satsaa vahvasti käsityöläisoluisiin, 12 hanaa ja nelisenkymmentä pullo-olutta. Paikka tuli perjantaina alkuillasta nopeasti täyteen. Olin sopinut tapaamisen tänne paikallisten olutaktivistien kanssa, joten muistiinpanoja oluista tuli tehtyä säästeliäästi heidän ja Akin kanssa kuulumisia vaihtaessa. Paljon uutta maisteltavaa, vaikka luulin päässeeni Helsingissä paremmin uutuuksien kimppuun.
Ensimmäisenä oli Hiisin Zaibatsu Ichiban, 6,3%. Ehkä Sorachi Ace -humalaa, ehkä jotain muuta japanilaisuuteen liittyvää. Olut tuntui varsin voimakkaan mausteiselta, jopa chiliä olin aistivinani. Seuraavana paikallista valmistusta, Maistilan Harju-veljesten Akaalla Hopping Brewstersilla panema Buzz to the Moon, 8,3%. Tuoksussa vehnää, Kanniaisen Timon kommentoimaa rasvaisuutta, raskas viskositeetti, belgihiivaa, mausteita. Alkoholi ei tunnu, mutta aineksia on ehkä liikaakin, monimuotoisuus kääntyy tasapainottomuudeksi. Session päätteeksi kalifornialaisen Portin Old Viscosity, jossa oli täyteläisesti kahvia, hedelmää ja suklaata, yhtä erinomaista kuin muistelin takavuosiltakin.
Vahvempaa hapanta saisonia Coloradosta, 6,2%, suunnilleen sama ulkonäkö kuin kevyessä Vieillessä, ehkä lievästi punaisempaa vivahdetta. Tuoksussa kypsempää pehmeää hedelmää, bretta leijailee sivummalla. 2014, batch 15, "extended barrel aging". Hyvin pehmeä, pyöreä hedelmäinen maku, happamuus ehkä lievintä tässä neljännessä kokeilemassani Stave-oluessa. Tai sitten sietokyky on kasvanut. Upeaa hienovaraista delikaattia stuffia. Taas hyvin kuivaa, valkoviinimäisyys lisääntyy vähitellen. Täyteläisyys nyt kohdallaan, antaa parempaa tukea juotavuudelle kuin kevyempi versio. Kokonaisuutena ehkä vakuuttavin tähän asti kokeilluista pullo-oluista tältä panimolta. Ehkä kepeä katkeropotku vielä tähän perään saattaisi kohottaa juoman vielä uudelle ulottuvuudelle.
Vintagetraktorifriikkejä miellyttävä etiketti tässä Crooked Staven farmhouse alessa. Saisonin hedelmäinen tuoksu coloradolaisessa hapanversiossa, mutta todellakin bretta-happamuus nousee heti esiin myös. Satulahikeä hieman sameassa oluessa, mutta paradoksaalihkosti tuoksu on myös raikas. Tuttu tiiviin tiukka hapan isku tuntuu taas suutuntumassa, mutta myös rungon ohkaisuus aistiutuu välittömästi. Tämä on vain 4,2%, 2014, batch 11, tynnyrikypsytystä ja jopa kuivahumalointia. Ehkä humalointi esiintyy vain raikkaassa tuoksussa. Mitään katkeruutta ei taaskaan ole. Oikein miellyttävä juotavuus, muistuttaa hieman witbierin mausteisen kirpeää kesäisyyttä. Sessio-olut sour-nautiskelijoille, vakuuttavaa jälkeä taas tältä panimolta.
Tihkusateisella Vaasankadulla missasin varttitunnilla Stadin Wake Me Up Before It's Summer IPAn, tynnyri tyhjä. Damn. Murheeseen lontoolaista kaurastoutia, 5,1%. Hyvin kahvinen, paahtoa, karamellia, selvästi katkeroakin. Monipuolinen juoma, aikki ainekset tasapainossa. Valmistajan mukaan sweet stout, mutta tuntuu miellyttävän kuivalta, vaikka aluksi karamelli maistuikin. Jälkimaku on lähes Black IPAn tyylistä pitkässä liu'ussaan. Hilpeä Hauki, 19.2.2015.
Sotahistoriallisen seuran luentojen kevätkausi käynnistyi ja fokuksessa nyt talvisota. Hieman yllättäen sali tuli vain puolilleen, vaikka yleisöryntäystä odoteltiin nyt vuoronumeroita jakamalla. Alustuksen piti ye-upseerikurssilla opiskeleva kapteeni Hollanti, jonka isoisä oli koukannut Vuokkijärveltä Raatteentielle tammikuussa 1940. Napakka esitys, jonka teoriaosuus pohjusti Suomussalmen taistelujen taktiikoihin johtaneita tekijöitä. Vuoden 1918 sodan talvisista olosuhteista oli saatu kokemuksia ja tietotaitoa tuli jääkärien mukana Saksasta, upseerikoulutuksesta Ranskasta ja jotain jopa Ruotsista.
En tiennyt etukäteen luennon keskittyvän Suomussalmen taisteluihin, joista luin pari vuotta sitten yksityiskohtaisen kuvauksen Teemu Keskisarjan kirjasta. Hollanti ei paljoa uutta pystynyt tarjoamaan, korosti edelleen Alpo Marttisen ratkaisevaa osuutta huikeiden operaatioiden suunnittelijana, komentaja Siilasvuo pikemminkin yritti jarrutella rämäpäistä toimintaa. Valo Nihtilän osuus Marttisen mentorina tuli esiin jatkokeskustelussa.
PSG varamiehinen, kolumbialainen Juan Cuadrado ei vielä Chelsean avauksessa. Chelsea ehkä piti alussa enemmän palloa, mutta PSG loi enemmän tilanteita, ja kaikki päällä. Ensin Matuidin ja Zlatanin puskut keskeltä Courtois torjui, sitten 34. minuutilla paras paikka, kun Lavezzi antoi kulmasta laatikon kulmalle, Cavani puski terävästi etukulmaan, mutta Courtois taas edessä. PSG:n köykäinen laitapakki van der Wiel oli aiemmin vapaana laatikossa, mutta liian kaino ratkaisu. Hazard väläytti muutaman kerran ovelasti Chelsean hyökkäyksissä, mutta 36. minuutilla nähtiin omalaatuinen ratkaisu. Chelsean puolustuslinja juoni ilmiömäisen maalin. Terry keskitti, Cahill ohjasi ulkosyrjällä ja Ivanovic puski kaappiin ohi hölmistyneen Sirigun. Varmasti onnea, mutta eivät miehet sattumalta hyökkäyspäässä hääränneet. Jakson lopulla merkillinen tilanne, tuomari merkitsi spraylla PSG:n vapaapotkun paikan, David Luiz pyyhki sen kädellä ja yritti siirtää laukaisupaikan merkkisprayta keskemmälle. Temppu onnistui, tuomarit eivät kai huomanneet. Ei kuitenkaan tulosta, Zlatan kiskoi vapaapotkun yli.
PSG tuntui toisen jakson alussa aseettomalta, Mourinho tuntee Zlatanin metkut liian hyvin. Mutta sitten hämmentävä katastrofi Chelsean puolustuksessa 54. minuutilla, Matuidi löysi luukulta täysin vapaana Cavanin, joka (tietysti) päällä rankaisi. Zlatan oli terävä edelleen, hyvä seinäläpiajo, Courtois taas edessä, mutta reboundin Chelsea-puolustus torjui pelkällä tuurilla. PSG:llä lisää tilanteita, David Luiz puski yli, Cavani pujotteli boksissa läpi, vähän ohi. 85. minuutilla Cavanilla saksipotkutilannekin, mutta ei osunut palloon. Yliajalla Zlatanilla vielä todella hyvä pusku, taas erinomainen Courtois tiellä. Cuadrado tuli kentälle sisään 79. minuutilla, mutta ei päässyt sisään itse peliin. Mourinholle tämä sopii hyvin. Jos viime kaudella riitti 1-3 -tappio, niin totta kai tämäkin riittää.
Nyt kevyempi Crooked Stave -olut, olisi kannattanut juoda ennen vahvempaa viskitynnyriolutta, mutta halusin testata heti panimon ensikokemuksen uudelleen. Omituisesti etiketissä eurooppalainen Autumn, syksyhän on amerikaksi Fall. Tässä nyt vahvuutta 5,5%, pelkkää Brettanomyces-hiivaa, sitruksinen villiolut, 2014, batch 5. Hieman epämääräinen luonnehdinta "brewed with citrus fermented in oak foeders". Tammikypsytystä siis pelissä taas. Kaunis, lähes kirkkaan kultainen olut. Tuoksussa on nyt kaivattua satulannahkaa reippaasti. Taas ensinykäisyssä kuiva happamuus hyökkää kimppuun, raikasta sitrusta mukana, lähtee liikkeelle ikään kuin kuivan gueuzen ja Orvalin välistä. Navettafiilis ei ole voimakasta, raikas hedelmäisyys nivoutuu happamuuteen hienosti, jopa hienostuneesti. Ei katkeruutta, se saattaisi säväyttää vielä lisää. Nätti ja mukava olut, mutta ei ehkä sen enempää.
Viime syksynä join Coloradossa Crooked Stave -panimon hapanolutta, joka kolahti totaalisti. Pitkän reissun huikein olutkokemus. Nyt sama olut pullossa, tarkempia tietoja oluestakin nyt nähtävissä. Tumma hapan olut, jota kypsytetty Leopold Bros -viskitynnyreissä. 9,666%, 11/2014 Batch 3. Heikkoa vaahtoa, kolan väri, tuoksussa hapanta tammea. Ensi hörpyssä todella kuiva hapan puraisu ja puumainen nahkea tarttuvuus. Brettan satulanahka ei selvästi mukana, enemmän valkoviinimäistä fiilistä. Äärimmäisen puhtaan ja tasapainoisen tuntuinen. Leopold Bros ei ole itselleni tuttu, mutta näkyy olevan uudehko tislaamo Denverissä, Crooked Staven nykyisessä kotikaupungissa. Viskin aromeita ei välttämättä oluen hienostuneessa maussa erotu, tuima tiukka happamuus painottuu niin kovasti. Kitalaesta voi imeskellä yrttimäisyyttä, mutta hanaversion kahvimaisuus jää nyt tavoittamatta. Toinen kokeilu arkisemmissa oloissa ei enää niin tajuntaa räjäyttävä, mutta mahtavalta olueltahan tämä tuntuu nytkin.
Britti Forbes ei jättänyt jälkeensä kovin muistettavia elokuvia, tästä sotavankileffastakaan vuodelta 1965 en ollut aiemmin kuullut. Hieman yllättäen mustavalkoelokuva, ollaan Singaporen lähellä vankileirissä, jossa ei juuri japanilaisvartijoita. Amerikkalaisten ja brittien välisiä jännitteitä taas käsittelyssä, jopa brittien luokkakantaisuus lopussa tulee esiin, kun nuorempi upseeri iloitsee kesällä 1945, että Churchillistä päästiin eroon. Ylipitkä juttu ja aika laahaavaa kerrontaa. Rottien kasvatustoimet parakin alla dramaattisinta antia. Perustuu James Clavellin tiettävästi omaelämäkerralliseen romaaniin, Clavellin hahmoa esittää James Fox. Ironinen ja nihilistinen ote ei ole Wilderin Stalag 17:n tasoa, mutta jotain samanlaista paljon vaatimattomammassa elokuvassa on.
Olin intohimoisesti elokuvasta kiinnostunut 1980-luvun alussa. Sight and Sound -lehti julkaisi 1982 äänestyksen maailman parhaista elokuvista ja tutkin tuloksia tarkkaan. Sergei Paradžanovin kaksi elokuvaa oli saanut huomattavan paljon ääniä. En tiennyt tekijästä mitään ja pian syykin selvisi, miksi Kekkoslovakiassa ei miehestä paljoa puhuttu. Tässä vaiheessa Paradžanov oli ollut jo vuosikausia Neuvostoliiton vankiloissa. Vapaassa Maailmassa Paradžanov oli Tarkovskin kaltaisessa maineessa, mutta elokuvia en koskaan saanut nähtyä. Paradžanov kuoli 1990, mutta ehti vielä viime vuosinaan tehdä pari elokuvaa, jotka nekin minulle tuntemattomia. Sittemmin Paradžanov on ainakin omasta näkökulmastani ajautunut marginaaliin. Georgiassa syntynyt armenialainen Paradžanov työskenteli 1960-luvulla Ukrainassa, jossa valmistui tämä läpimurtoteos vuodelta 1965, suomenkielinen nimi Menneiden sukupolvien varjot.
Leffa sijoittuu epämääräiseen menneisyyteen Ukrainan Karpaateille. Visuaalista tyylittelyä raskaasti, kirkkaita värejä, käsivarakameraa, nopeita leikkauksia, animaatiopätkiäkin. Näyttelytyyli muistuttaa japanilaista teatteria ja ääniraita pursuu koko ajan oletettavasti seudun kansanmusiikkia. Löysä juonikin löytyy, traaginen rakkaustarina. En oikein innostunut, kyllähän leffan katsoo, mutta tyyli vaikuttaa tekotaiteelliselta. Vuoristokansa hutsulien kulttuurin vierauskin vieraannuttaa, mielenkiintoa ei oikein jaksa rakentaa. Ortodoksinen kristillisyys korostuu varsin huomattavasti neuvostoliittolaiseksi leffaksi.
Pullon pinta hieman tahmea ja aivan täynnäkään pullo ei näyttäisi olevan. Tiukassa korkki silti tuntuu olevan ja mukavasti beigeä vaahtoa rakentuu mustan oluen päälle. Porin kakkosketju (Beer Hunter's kai nyt ainakin vielä miehittää ykköskentällisen?) tarjoaa Alkon pienpanimokampanjaan imperial stoutia. Kallion kovilta kulmilta tätä ei löytynyt, mutta Kajaanin lumikinosten seasta pullon löysin. 9,5%, Columbus ilmeisesti ainoa käytetty humala. Tuoksussa paahteisuutta ja lakritsaa, luumua ja muita pehmeitä hedelmiä. Maku on tanakan paahteinen, kahvia ja tummaa suklaata, hedelmät jää sivummalle ja yllättävän tanakka katkeruus hyökyy nopeasti kimppuun. Hyvin toimii suklaan kanssa. Columbusta ei ole säästelty. Varsin näppärää, alkoholikaan ei pääse häiritsemään näin paksussa keitossa. Lievää karkeutta maussa silti on ja hieman moniulotteisempaa makuvalikoimaa voisi imperial stoutilta odottaa, ehkä muutama lisähumalalajikekin toisi varieteettia. Lämmetessä mausteisuus lisääntyy odotetusti, mutta ei ehkä silti tarpeeksi. Tyylipuhdas suoritus silti, omasta mielestäni Ruosniemen parhaita. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Kajaani ei nyt osoittautunutkaan IPA-rajoittuneeksi vyöhykkeeksi, ensikohtaaminen tämän hedemoralaisen kanssa nyt lumeen hautautuneen Raatihuoneentorin reunalla. 4,6%, sameahkoa, pehmeän appelsiininen tuoksu. Mukavan kuohkea lähes greippinen puraisu, katkeruus kestävää ja korkealuokkaista. Sessio-IPA ei ole erityisen ohutkaan, runko tukee hedelmäkuormaa. Erinomainen olut tyylissään, tosin tyylihän on lähes yhtä keinotekoinen kuin suomalainen keskiolut. Kajaani, Hospoda Koruna, 14.2.2015.
Ennen lähtöä IPA-rajoittuneelle vyöhykkeelle Kajaanin koneeseen päätin sijoittaa 24 euroa kalifornialaisbomberiin. Coronadon tupla-IPA Idiot kolahti kovaa paikan päällä kaksi vuotta sitten, nyt sitäkin kovemmin hopitettu variaatio samassa tyyliluokassa. Alaotsikkona imperial india pale ale, samat 8,5% kuin Idiotissa, humalina Amarillo, Centennial, Columbus ja Simcoe. Tuoksu appelsiinia. Maussa pihkaa ja kuivaa vihannesta. Raikkaus puuttuu, mutta takapotku jytisee kovaa. Ei makeutta, mutta kuohkeus auttaisi. Ehkä tämäkään Kalifornian ihme ei ole oikein matkan rasituksia kestänyt. Lämpeneminen parantaa fiilistä, hedelmää tulee enemmän esiin. Kitty's, 12.2.2015.
Lontoolaispanimon IPA tuli vuosi sitten vastaan Aberdeenissa, nyt tarjolla kevyempi pale, 5%. Pihkainen ja turhan vihanneksinen yleisvaikutelma, mutta jälkimaku näppärän kuiva ja pitkä. Ehkä liian geneerinen moderni craft-suoritus. Kitty's, 12.2.2015.
Toinen näyte Long Manin cask-oluista. APA teki hyvän vaikutuksen, tämä kevyt golden ale, 3,8%. Sitruksinen tuoksu, maku hieman keksisempi bitterin suuntaan, mutta hedelmää esiintyy nytkin. Keskivoimakas katkeruus, tasapainoinen suoritus kärpässarjassa, mutta sessioitavuutta rajoittaa tietysti 16 euron litrahinta. Kitty's, 12.2.2015.
Tässä oluessa on täsmälleen sama mallas- ja humalaresepti kuin Change the Tune IPAssa. Käytössä saison-hiiva, joka huomattavasti tehokkaammin purkaa sokereita alkoholiksi kuin ale-hiiva, vahvuudeksi nousee peräti 8,8%. Vaahtoa heikosti, tuoksussa belgihiivaa ja trooppista hedelmää. Maussa tämän huomaa välittömästi belgiolueksi, mutta hedelmäisyys silti äärimmäisen voimakkaasti mukana. Happamuutta tai mausteisuutta hiiva ei tarjoa, niitä saisonin piirteitä ei siis löydy. Jälkimaku äärimmäisen pitkä, kuiva ja katkeroinen. Mielenkiintoista miten pelkän hiivan vaihto muuttaa oluen aivan toisenlaiseksi. Suuri kiusaus sanoa, että tämä on ehkä paras koskaan maistamani belgi-IPA. Korenaarin Extasea ei voi laskea, koska se on belgialainen jenkki-IPA. Amerikkalaiset belgi-IPAt eivät ole näin rohkealta pohjalta lähteneet nähdäkseni belgihiivan kanssa liikkeelle. Bruuveri, 11.2.2015.
