sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Belfast Bay Lobster Ale
Yllättävähkö maahantuonti, red ale Mainen Portlandista, 4,7%. Join tätä hanasta tarkalleen kuusi vuotta sitten Portlandin Great Lost Bear -baarissa 29.7.2006. Nyt ei elämys päässyt lähellekään alkuperäistä. Hieman makea, ohut väistämättä, ei tarpeeksi humalaakaan. Vaisu tapaus, ei vaikuta tuoreeltakaan. Alueen mahtipanimon Shipyardin tuotantoa. Oluthuone Leskinen, 29.7.2012.
Licher Export
Lich on pikkukaupunki Hessenissä, Frankfurt am Mainista pohjoiseen. Suurehko panimo, mutta tuotteita harvemmin Suomessa liikkeellä. Export-nimi viitannee dortmunder-tyyliin, alkoholiakin tyypilliset 5,4%. Maltainen, viljainen, täyteläinen. Kohtuullisen katkera jälkimaku, mutta lämmetessään vaisuuntuu. Kesän kuumin päivä Perämerellä, ukkospilviä kerääntyy. Oluthuone Leskinen, 29.7.2012.
John Boorman: The Tiger's Tail
Boormanin toistaiseksi uusin elokuva, brittiveteraanin irlantilaisfilmissä vuodelta 2006 on mielenkiintoinen asetelma, Irlannin taloudellinen nousukausi, Celtic Tiger. Tuttuja Dublinin näkymiä Liffeyn rantojen uusista lasipalatseista. Brendan Gleesonin grynderin alamäkeä on helppo ennustaa, mutta leffa kääntyy harmittavasti kaksoisolentoteeman alkujännitteistä mitättömäksi puskafarssiksi. Kim Cattrallkaan ei kipinöi kyllästyneenä vaimona.
torstai 26. heinäkuuta 2012
Megan Abbott: Die a Little
Antti Tuomainen valitsi uusimmassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä top teniinsä Megan Abbottin. Ennestään tuntematon suuruus minulle, mutta Tuomaisen makuun on syytä luottaa, joten hankin pari Abbottin teosta. Michiganilainen (jostain syystä törmään nykyään jatkuvasti tähän osavaltioon) Abbott näyttää olevan myös rikoskirjallisuuden ja film noirin tutkija. Abbottin esikoisromaani vuodelta 2005 on pienimuotoinen perioditeos, ollaan Los Angelesissa 1954. Pasadenalainen suojattua elämää viettänyt naisopettaja ajautuu vähitellen veljensä tuliterän vaimon epämääräistä menneisyyttä tutkiessaan Hollywoodin ja Bunker Hillin saastaisten katujen syövereihin, jopa Central Avenuen mustiin sykkiviin jazzluoliin, juuri niihin mistä Moose Malloy etsi Velmaansa. Kuten tutkijan statuksesta voi arvata, tämä on hyvin perinnetietoinen tapaus. Chandleria enemmän tulee mieleen James M. Cainin tiheät tarinat. Teos on kokonaan opettajan tajunnanvirtaa, hitaasti kierroksia kiihdyttävää, unenomaisuutta riittää hypnoottisuuteen asti. Odotin lopussa Cainin tyypillistä äkkikäännöstä, mutta sellaiseen Abbott on liian fiksu, tarina kiertyy fatalistisella loogisuudella kohtuullisen suoraviivaisesti loppuun asti. Alkupiste vaikuttaa puhtaalta idylliltä, mutta matkalla tarttuu mukaan lähes kaikkea eisenhowerilaista julkisivua sotkevaa, huumeita, prostituutiota, kylmäävää väkivaltaa. Kertojan hahmo on omituisen epäluotettavan tuntuinen, epätietoisuus tarttuu perverssin nautinnollisen nihkeästi lukijaan, ei voi olla varma onko asiat niin kuin hän esittää. Abbottia on verrattu James Ellroyhin, mutta tyyli on täysin erilainen, vaikkakin yhtä intensiivinen. Yhteistä on myös virheettömältä vaikuttava ajan ja paikan haltuunotto, taustatutkimukseen paneutumisessa ei ole todellakaan säästelty. Poikkeuksellisen kiehtova romaani ja onneksi jatkoa löytyy, Abbott on julkaissut tämän jälkeen jo viisi teosta.
Britannia - Senegal 1-1
Britannia pelasi kaksi näytösottelua 1947 ja 1955 Muuta Eurooppaa vastaan, muuten joukkue on ollut harvoin koolla. Lontoon olympialaisten tilaisuutta ei kovin näyttävästi hyödynnetty, ryhmässä mukana viisi walesiläispelaajaa, mutta ei yhtään Pohjois-Irlannista eikä Skotlannista. Skottien poissaololle tuskin pelkästään urheilullisia syitä. Yli-ikäiset pelaajat Ryan Giggs, Craig Bellamy ja Micah Richards. Avausmatsi Old Traffordilla, Senegal alussa taitavampi, mutta pelin taso ei korkea, tempokin hidas. 20. minuutilla Bellamy vapaana laatikossa vapaapotkun jälkitilanteessa, pallo häkkiin. Brittimaalivahti Butlandilla heti perään emämunaus, mutta Mane ei saanut sisään. Senegal piti palloa enemmän jatkossa, toisella jaksolla Baldella hyvä paikka kohti alanurkkaa, mutta Butland hereillä. Useita kaukolaukauksia Senegalilta, mutta terävyys ei tuntunut riittävän maalintekoon asti. 82. minuutilla lopulta onnistui ansaitusti, Manen nerokas syöttö brittilinjan taakse ja Israelissa pelaava Konate tsippasi kaappiin. Britannia vaikutti yhtä aneemiselta kuin Englannin joukkue viime aikoina, vaikka lopussa vaihtopelaaja Sordell saikin välineen Senegalin poikkiparruun.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Peter Temple: Bad Debts
Australialainen kovaksikeitetty rikosfiktio on jäänyt valkeaksi läikäksi omalla kirjallisuuskartalla, vaikka käsittääkseni esim. Shane Maloneya on käännetty jopa suomeksi. Tämä on hieman häpeällistä, koska mm. uusiseelantilainen noiristi Chad Taylor on jo tuttu. Kovin maineikkaita tekijöitä Australiassa ei tunnu olevan, mutta tuoreessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä esiteltiin Peter Templen kiinnostavaa tuotantoa. Hankin saman tien miehen debyyttiteoksen vuodelta 1996. Temple on journalisti ja julkaisi tämän vasta 50-vuotiaana. Kovin houkuttelevaa kuvaa Temple ei tarjoa kotikaupungistaan Ballaratista. "Nobody went to live in Ballarat; you had to be committed by a magistrate". Romaani sijoittuu siis Victoriaan, Melbournen seudulle, päähenkilö minä-muodossa herjaa heittävä ex-lakimies, joka tuntuu toimivan lähinnä velkojen perijänä. Tyypillistä Chandler-tyylistä dialogia, tylsähköä hevosurheilua ja australialaista jalkapalloa. Hevospelaaminen hallitsee selvästi liikaa ja jää täysin irralliseksi muusta sisällöstä. Melbournen talvista säätä jaksetaan surkutella, mutta ei oikein herätä myötätuntoa Suomen kesässä lukiessa. Melbournesta ei muutenkaan kovin elävää kuvaa synny, mutta kielessä on monia omalaatuisia ilmaisuja. Poliittinen korruptio ja kiinteistökeinottelu eivät ole kovin kiinnostavia teemoja. Jännite laahaa välillä pahasti ja alkoi olla työlästä lukea kirjaa loppuun asti. Parasta ilman muuta moniulotteinen päähenkilö, vaikka muistuttaakin todella paljon James Lee Burken Dave Robicheaux'ta, siis Vietnam-veteraani, murhattu vaimo ja alkoholismi. Ikävä kyllä mielenkiinto Templen tuotantoon taisi tyssätä tähän.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Philip Martin: Einstein and Eddington
Tv-elokuva fyysikoista ensimmäisen maailmansodan kontekstissa. Eddington oli brittimittamies, joka todensi Einsteinin painovoimateorian vuoden 1919 auringonpimennyksessä Príncipen saarella. Kansalliskiihkoa, uskontoa ja seksuaalista ahdistusta fysiikan ohella. Einsteinin vaiheet toiseen maailmansotaan liittyen ovat tunnetut, mutta ensimmäisen maailmansodan kuviot jääneet vähemmälle huomiolle. Elokuvan perusteella Einstein näyttää olleen lievissä vaikeuksissa Berliinissä. Ehkä hieman yksinkertaistusta tai kärjistystä elokuvassa, mutta ainakin Einstein jätti allekirjoittamatta manifestin, jossa tuettiin Saksan sotaponnistuksia. Yksi allekirjoittajista oli muuten Engelbert Humperdinck. Varsin steriili kamarinäytelmän yleisfiilis, laatutyötä, mutta ei kovin innostunutta.
Stadin 20 Pub Pale Ale
Sitruksinen ja katkeroinen, vain 25 IBUa, vain 4,6%. Ei Stadin skaalassa parhaita saavutuksia, mutta varmaankin paras suomalaisolut myynnissä tällä hetkellä Kajaanissa. Uusiseelantilaista humalointia, epäilyttävän samankaltainen kuin monet muut Stadin viimeaikaiset tuotteet. Nimi viitannee S-baariketjuun, jossa olutta vain myynnissä. Kajaani, Hospoda Koruna, 24.7.2012.
Daniel Silva: A Death in Vienna
Silvan debyyttiromaani The Unlikely Spy ei täysillä kolahtanut, mutta Silva sai uuden mahdollisuuden etsiessäni syksyn Italian-matkan maisemiin sijoittuvaa fiktiota. Nettihakujen perusteella tämä Silvan romaani piti sijoittua Venetsiaan. Tieto oli käytännössä väärä, sillä vaikka romaanissa on alussa ja lopussa pieni jakso Venetsiassa, paljon enemmän keskitytään nimen mukaisesti Wieniin. Sinänsä sillä ei ole väliä, Venetsia-kuvauksia olen lukenut jo tarpeeksi, kuten Kanonin näppärä Alibi. Kyseessä on perinteinen, jopa vanhanaikainenkin, natsimetsästystarina vuodelta 2004. Kulunut aihe siis, mutta Silva saa kyllä uutta särmääkin. Wienin lisäksi liikutaan Italiassa enemmän Roomassa kuin Venetsiassa, eri puolilla Israelia ja jopa Argentiinassa, Buenos Airesissa San Telmon kulmilla ja Patagonian natsilinnakkeessa Barilochessa. Kirjan nimi voisi olla Venetsiaan liittyen väännös Thomas Mannin klassikosta Der Tod in Venedig, mutta ehkä se on vain sattumaa. Hieman harmittavasti tämä on jo neljäs Silvan romaani, jossa päähenkilönä Mossad-agentti Gabriel Allon. Kyseessä itse asiassa kolmas osa trilogiassa, jossa Holocaust-syyllisyyttä levitetään Saksaa laajemmalle. Sinänsä tämä ei tuntunut lukukokemusta heikentävän, tarina on omillaan seisova, vaikka selvästi useita viittauksia Allonin aikaisempiin vaiheisiin.
Silva tuntuu aluksi välttelevän mustavalkoisuutta, natsien hyysääjiksi asettuvat USA (varsinkin Gehlenin tiedusteluorganisaatioon värvättyjen suurrikollisten kautta), Vatikaani, Sveitsi ja Argentiina. Toisaalta Israelia Silva pitää täysin puhtaana pulmusena. Se voi olla perusteltua, jos tarkastellaan pelkästään holokaustia, mutta 00-luvun perspektiivissä tällainen Israel-näkemys on täysin kestämätön. Ariel Sharonia ei Silva nimeä (tosin hilpeästi Allonin esimiehen nimi on Ari Shamron), mutta Sharon-tyyppistä pääministeriä Silva palvoo sokeasti. Nettitietojen perusteella portugalilaistaustainen michiganilainen Silva onkin kääntynyt myöhemmällä iällä juutalaisuuteen, ehkä vaimonsa kautta. Toinen selvä vääristymä liittyy Itävaltaan, josta Silva piirtää hillittömän negatiivisen kuvauksen. Kirjan tarinan motiivina onkin selvästi ollut natsi-ihailija Jörg Haiderin suosion kasvu vuosituhannen vaihteessa. Jos Silvan romaanin asetelman siirtäisi sellaisenaan "todellisuuteen", on päivänselvää että Mossad murhautti Haiderin. Silvan Itävalta-viha menee jopa niin pitkälle, että hän tyrmää Wienin klassisten kahviloiden viihtyisyyden. Melkein odottaa, että paljon parempaa fiilistä löytyy Tel Avivin oluthuoneista. Sellaista ei sentään tapahdu.
Romaanin ytimessä on Aktion 1005, jolla natsit yrittivät peittää kaikki jäljet juutalaisten joukkotuhosta. Tämä SD:n toimeenpanema operaatiohan onnistui niin hyvin, että Treblinkan tapaisista tuhotehtaista ei ole jäänyt juuri todisteita jäljelle. Silvan romaanin päänatsi on muokattu Paul Blobelin tekojen pohjalta, mutta hirttotuomion asemasta pelastautuminen onnistuu Gehlenin ja CIA:n kautta. Silvan romaani on vauhdikas toiminnallinen trilleri, jossa vakoiluainekset jäävät vähemmälle. Allonin motiivit aukeavat hiljalleen ja todella taitavasti. Tämä on selvästi sujuvampi kuin Silvan avausteos ja kaikki yksityiskohdatkin tuntuvat klikkaavan. Ehkä pienenä horjahduksena maininta Wienin metron porteista (turnstiles). Muistikuvieni mukaan Wienin metroon pääsee ilman lipulla avattavaa porttia, epähuomiossa saatoin muutaman kerran pummillakin kulkea joskus 90-luvulla. Naiset ovat ehkä liian kauniita ja Mossadin agentit liian erehtymättömiä, arkisempi sähläys voisi olla vakuuttavampaa. Kuitenkin erittäin viihdyttävä taitavasti tehty perinteinen trilleri, joten Silvaan täytynee palata vielä jatkossa.
Silva tuntuu aluksi välttelevän mustavalkoisuutta, natsien hyysääjiksi asettuvat USA (varsinkin Gehlenin tiedusteluorganisaatioon värvättyjen suurrikollisten kautta), Vatikaani, Sveitsi ja Argentiina. Toisaalta Israelia Silva pitää täysin puhtaana pulmusena. Se voi olla perusteltua, jos tarkastellaan pelkästään holokaustia, mutta 00-luvun perspektiivissä tällainen Israel-näkemys on täysin kestämätön. Ariel Sharonia ei Silva nimeä (tosin hilpeästi Allonin esimiehen nimi on Ari Shamron), mutta Sharon-tyyppistä pääministeriä Silva palvoo sokeasti. Nettitietojen perusteella portugalilaistaustainen michiganilainen Silva onkin kääntynyt myöhemmällä iällä juutalaisuuteen, ehkä vaimonsa kautta. Toinen selvä vääristymä liittyy Itävaltaan, josta Silva piirtää hillittömän negatiivisen kuvauksen. Kirjan tarinan motiivina onkin selvästi ollut natsi-ihailija Jörg Haiderin suosion kasvu vuosituhannen vaihteessa. Jos Silvan romaanin asetelman siirtäisi sellaisenaan "todellisuuteen", on päivänselvää että Mossad murhautti Haiderin. Silvan Itävalta-viha menee jopa niin pitkälle, että hän tyrmää Wienin klassisten kahviloiden viihtyisyyden. Melkein odottaa, että paljon parempaa fiilistä löytyy Tel Avivin oluthuoneista. Sellaista ei sentään tapahdu.
Romaanin ytimessä on Aktion 1005, jolla natsit yrittivät peittää kaikki jäljet juutalaisten joukkotuhosta. Tämä SD:n toimeenpanema operaatiohan onnistui niin hyvin, että Treblinkan tapaisista tuhotehtaista ei ole jäänyt juuri todisteita jäljelle. Silvan romaanin päänatsi on muokattu Paul Blobelin tekojen pohjalta, mutta hirttotuomion asemasta pelastautuminen onnistuu Gehlenin ja CIA:n kautta. Silvan romaani on vauhdikas toiminnallinen trilleri, jossa vakoiluainekset jäävät vähemmälle. Allonin motiivit aukeavat hiljalleen ja todella taitavasti. Tämä on selvästi sujuvampi kuin Silvan avausteos ja kaikki yksityiskohdatkin tuntuvat klikkaavan. Ehkä pienenä horjahduksena maininta Wienin metron porteista (turnstiles). Muistikuvieni mukaan Wienin metroon pääsee ilman lipulla avattavaa porttia, epähuomiossa saatoin muutaman kerran pummillakin kulkea joskus 90-luvulla. Naiset ovat ehkä liian kauniita ja Mossadin agentit liian erehtymättömiä, arkisempi sähläys voisi olla vakuuttavampaa. Kuitenkin erittäin viihdyttävä taitavasti tehty perinteinen trilleri, joten Silvaan täytynee palata vielä jatkossa.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
John Grisham: The Broker
John Grishamin lakitrilleribestselleristi-maine on juuri sellainen, joka yleensä vieroittaa minut kauaksi. Tällaisten kirjoittajien kohdalla epäilyttää vahvasti, että pääasiallinen kirjoitusmotiivi on rahanahneus eikä intohimo. Tällaiset kirjat suunnataan mahdollisimman laajalle ihmisjoukolle, jolloin lopputuloksena on pienimmän yhteisen nimittäjän vesitetty matalaotsainen kompromissi. Mitä enemmän kirjaa myydään, sitä todennäköisemmin se on mielenkiinnoton. Syksyistä Italian-turneeta ajatellen vilkaisin minkälaista fiktiota sijoittuisi tulevalle matkareitille. Tämän Grishamin romaanin Bologna-kuvausta luonnehdittiin poikkeuksellisen onnistuneeksi, joten The Broker pääsi samantien luettavaksi.
Hieman yllättäen The Broker ei olekaan oikeussalidraama, vaan vakoilutrilleri. Päähenkilö on kyllä lakimies, mutta Washington DC:n poliittisen yläkerroksen viheliäisin lobbari. Kimurantin kuvion kautta CIA hommaa miehelle uuden identiteetin ja lykkää Bolognaan. Alussa on suhteellisen koomista, mutta populistista loanheittoa väistyvän presidentin suuntaan. Romaani on ilmestynyt 2005, joten kohteena voisi olla W, jota kuvattu presidentti tosin muistuttaa vain hengenlahjoiltaan. Grisham todellakin panostaa Bolognan miljöön kuvaukseen, välillä turhahkoa turistinähtävyysesittelyä, mutta painopiste on näppärämmin ruuassa ja ravintoloissa. Erittäin paljon kuvataan päähenkilön italiankielen opiskelua, jopa niin vetävästi, että lukijallakin herää mielenkiinto samaan urakkaan. Romaani alkaa lähestyä jo loppuselvittelyjä ja vakoiluromaani on hämmentävästi muuttunut matkailuoppaksi ja italian kielen oppikirjaksi. Tämä ei sinänsä haittaa, Grisham kirjoittaa tietysti sujuvaa ja helpostisulavaa tekstiä, myös Trevison pikkukaupunki ja Milanokin elävöityy pienimuotoisemmin. Välillä on kyllä naurettavuuksia, kuten alkupuolella päähenkilön monumentaalinen ahdistus joutuessaan asioimaan vieraalla kielellä kaupoissa ja ravintoloissa. Mutta varmaan sellainenkin on uskottavaa keskilännen peltoaukeiden näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia, mutta psykologista syväluotausta ei varmaan kukaan odotakaan. Loppuratkaisut pyörähtävät rutiinimaisen nopeasti, on selvää että Grisham ei liiku omimmalla alueellaan. Sujuvaa luettavaa, mutta ilman Bologna-yhteyttä tähän ei missään nimessä kannata tuhlata aikaansa.
Hieman yllättäen The Broker ei olekaan oikeussalidraama, vaan vakoilutrilleri. Päähenkilö on kyllä lakimies, mutta Washington DC:n poliittisen yläkerroksen viheliäisin lobbari. Kimurantin kuvion kautta CIA hommaa miehelle uuden identiteetin ja lykkää Bolognaan. Alussa on suhteellisen koomista, mutta populistista loanheittoa väistyvän presidentin suuntaan. Romaani on ilmestynyt 2005, joten kohteena voisi olla W, jota kuvattu presidentti tosin muistuttaa vain hengenlahjoiltaan. Grisham todellakin panostaa Bolognan miljöön kuvaukseen, välillä turhahkoa turistinähtävyysesittelyä, mutta painopiste on näppärämmin ruuassa ja ravintoloissa. Erittäin paljon kuvataan päähenkilön italiankielen opiskelua, jopa niin vetävästi, että lukijallakin herää mielenkiinto samaan urakkaan. Romaani alkaa lähestyä jo loppuselvittelyjä ja vakoiluromaani on hämmentävästi muuttunut matkailuoppaksi ja italian kielen oppikirjaksi. Tämä ei sinänsä haittaa, Grisham kirjoittaa tietysti sujuvaa ja helpostisulavaa tekstiä, myös Trevison pikkukaupunki ja Milanokin elävöityy pienimuotoisemmin. Välillä on kyllä naurettavuuksia, kuten alkupuolella päähenkilön monumentaalinen ahdistus joutuessaan asioimaan vieraalla kielellä kaupoissa ja ravintoloissa. Mutta varmaan sellainenkin on uskottavaa keskilännen peltoaukeiden näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia, mutta psykologista syväluotausta ei varmaan kukaan odotakaan. Loppuratkaisut pyörähtävät rutiinimaisen nopeasti, on selvää että Grisham ei liiku omimmalla alueellaan. Sujuvaa luettavaa, mutta ilman Bologna-yhteyttä tähän ei missään nimessä kannata tuhlata aikaansa.
torstai 19. heinäkuuta 2012
Éric Barbier: Le Serpent
Ted Lewisin Get Carter on kuolematon klassikko, mutta tämä ranskalaistulkinta Lewisin Plender-romaanista on pöyristyttävän surkea. Pääosan Yvan Attal oli varmaan kuvauksissa kiskonut kaikkia mahdollisia lamaannuttavia aineita, niin uneliaalta mies näyttää koko ajan. Clovis Comillac -niminen roiston esittäjä on varmaan ohjeistettu näyttämään vihaiselta. Tarharyhmän Minna Haapkylä on ikävä kyllä joutunut sekaan kilttiä perheenäitiä roolittamaan. Bond-tyttö Olga Kurylenko vierailee alkupuolella, mitään muuta positiivista tästä ei todellakaan keksi. Rytmitys on surkeaa, tarina äärimmäisen epäuskottava ja halvoilla šokeilla yritetetään pitää katsojia hereillä.
Aleksei Popogrebski: Kak ja provjol etim letom
Kaksi miestä syrjäisellä sääasemalla jossain Jäämeren saarella Siperiassa. Kuvattu mahdollisimman etäisellä alueella Valkarkaissa Tšukotkassa. Tavanomaisesti hiipivä hulluus valtaa alaa. Erittäin hidasta ja tylsää. Hieman huvittava saunakohtaus. Jääkarhuja vilahtaa, mutta mitään dramatiikkaa tai jännitettä elokuvaan ei synny. Halpaa slaavilaista Hell in the Pacific -ripoffia.
Flying Dog Wildeman Farmhouse IPA
Belgi-IPAa Marylandista, 7,5%. Belgihiiva ja länsirannikkohumalat törmäävät heti ensituntumassa. Ruista seassa, tanakkuudessa se ehkä tuntuukin. Sitrushedelmää on mukavasti ja humalat katkeroittavat takapotkua. Perverssin hybridityylin hallituimpia ilmentymiä. Oluen nimi ehkä viittaa Amsterdamin kuuluisaan olutbaariin. Pivo, 19.7.2012.
Cantillon Rosé de Gambrinus, pulloversio
Tätä Anderlechtin vadelmalambicia viimeksi tsekattuna hanasta Tampereella, pienestä pullosta nautittuna vadelma maistuu nyt selvemmin. Vahvaa happamuutta, totta kai, marjamehumaisuutta, mallas ja humala ovat jossain kaukana poissa. Mutta erinomaista kamaahan tämä on jälleen. Hämmästyttävää että tämän oluen myyntiä ei ole Suomessa kielletty eroottisen etiketin takia, selvästikin oluen nauttiminen edesauttaa toisenlaisten nautintojen saavuttamiseen. Oluthuone Leskinen, 19.7.2012.
Thornbridge Jaipur IPA, keg
Ilahduttavasti mahdollisuus nauttia tästä Derbyshiren oluesta jo kolmannessa olomuodossa, riilin ja pullon jälkeen. Pehmeän hedelmäistä, toimii hienosti tässäkin muodossa. Tasapainoinen katkeruus leviää hyvin jälkeenpäin. Riilitys ei välttämättä olennaisesti laatua nosta. Koleampaa kesää Perämerellä, tämäkään olut ei tarpeeksi lämmitä. Oluthuone Leskinen, 19.7.2012.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Budd Boetticher: The Tall T
Yksi Boetticherin keskeisimmistä westerneistä lopulta tarjolla DVD:nä. Elmore Leonardin novelli pohjalla ja poikkeuksellisen vahva näyttelijämiehitys. Wyomingilaista pahaa jätkää esittävä Richard Boone varastaa leffan tyystin Randolph Scottilta ja Maureen O'Sullivanin naishahmossa on huomattavasti kerroksellisuutta. Alku on Boetticherille epätavallisen humoristinen, Scott on lähes koominen ensimmäisen vartin aikana. Tunnelmat tummuvat nopeasti ja sitten painutaan todella syvälle pohjamutiin. Tarinassa ei oteta vankeja tai jätetä silminnäkijöitä henkiin. Sergio Leone on selvästi pöllinyt avauskohtauksen Once Upon a Time in the Westiin, siis Huuliharppukostajaan. Dialogi tuntuu olevan täynnä perustavanlaatuisia aforismeja ja Boone pudottelee niistä useimmat. Loppu on riisutussa intensiteetissään kuin jostain Beckettin näytelmästä. Kopio ei ollut erityisen kirkas, ehkä parempaa ei ole saatavilla. Ei tehnyt nyt aivan yhtä suurta vaikutusta kuin Seven Men From Now ja muistikuvissa Ride Lonesome on vielä tiheämpi. Puhdas mestariteos joka tapauksessa.
To Øl Raid Beer
Tanskalainen valmistaja To Øl tuntuu rynnivän aggressiivisesti Perämeren markkinoille, nyt tuotetta osui tutkaan hanasta ja tällä kertaa pitäisi olla lageria. Tässäkin nahkeaa yrttisyyttä päällimmäisenä, raikas hedelmä puuttuu, vaikkei sitä tietysti pilsiin pitäisi kuuluakaan. Reaktio on vaistomainen, koska olut on niin ale-tyyppinen maultaan. Runsas humalointi onneksi pelastaa paljon. Jälkimaun kuivuus on vakuuttavaa. Oluen nimessä jotain viittausta Ratebeer.comiin?
St. Michaelin patiolla nuori mies, jonka mustassa paidassa mainostetaan DDR:n futisjoukkuetta Länsi-Saksan MM-kisoissa 1974. Retrokommunismi on ehkä taas coolia. Toisaalta Itä-Saksan joukkueen voitto Saksojen ainoassa keskinäisessä kohtaamisessa oli ansaittu, joten ehkä sitä on syytä vieläkin juhlistaa. Halutti kysyä tietääkö nuorukainen kuka ratkaisumaalin ampui, mutta sain hillittyä itseni. St. Michael, 18.7.2012.
St. Michaelin patiolla nuori mies, jonka mustassa paidassa mainostetaan DDR:n futisjoukkuetta Länsi-Saksan MM-kisoissa 1974. Retrokommunismi on ehkä taas coolia. Toisaalta Itä-Saksan joukkueen voitto Saksojen ainoassa keskinäisessä kohtaamisessa oli ansaittu, joten ehkä sitä on syytä vieläkin juhlistaa. Halutti kysyä tietääkö nuorukainen kuka ratkaisumaalin ampui, mutta sain hillittyä itseni. St. Michael, 18.7.2012.
To Øl Reparationsbajer
Weihenstephanerin jälkeen karu paluu skandinaaviseen arkitodellisuuteen. Tämäkin american pale ale ja samat 5,8%. Pahasti nahkean vihannesmainen, vaikka myös hedelmää löytyy. Kauraa mukana, mutta ei havaintoa maussa. Katkeroa onneksi kunnolla jälkimaussa, humalina Amarillo, Centennial ja Nelson Sauvin. Tanskalaista alempaa keskitasoa. Oluen nimi viittaa krapulatilanteessa alkoholistien turvautumaan ns. korjaussarjaan. Tässä on pettymyksestä huolimatta ainesta muunkinlaisiin käyttötapauksiin. Oluthuone Leskinen, 18.7.2012.
Weihenstephaner Pale Ale
Ns. maailman vanhin panimo Baijerista tarjoaa nyt jenkkiolutta, vielä sai tämänkin nähdä. Kuparin värinen, 5.8%. Makeahkoa hedelmäisyyttä, lähinnä persikkaa rungossa ja katkeroa kohtuullisen mukavasti jälkeenpäin. Ei räjäytä tajuntaa, mutta hakkaa raikkaudellaan tanskalaiset kevyesti, erittäin onnistunut kesäinen juoma patiokäyttöön Perämeren hikisen kuumana sykkivässä ydinkesässä. Oluthuone Leskinen, 18.7.2012.
tiistai 17. heinäkuuta 2012
Tapani Bagge: Kummisedän hautajaiset
Repsikka tulee vastaan jo toisella sivulla. Baggen harrastama ärsyttävä sana leimaa ikävästi koko miehen tuotantoa. Tässä 2008 ilmestyneessä romaanissa on samoja hämeenlinnalaisia henkilöitä kuin noin neljässä aiemmin lukemassani löyhän sarjan osassa. Muutama osa on tainnut jäädä välistä, mutta se ei ymmärrystä taida paljoa haitata. Pääosassa on konna ja koukku -pari, naispoliisi viettää nyt hoitovapaata. Henkilöhahmoja ei juuri kuvata, tärkeintä on kova vauhti. Baggen kerronta alkaa muuttua aina vain sarjakuvamaisemmaksi, koominen kohkaus alkaa peittää kaikkea muuta. Tutuntuntoinen tarina rullaa sinällään hyvin ja Baggen dialogikin on pääosin luontevaa. Hämeenlinnassa liikutaan tällä kertaa vähemmän, enemmän tapahtuu Pälkäneen syrjäkulmilla. Mielenkiintoisesti Bagge väittää Tex Averyn virtsarakon haljenneen, kun animaatiolegenda ei malttanut käydä vessassa kesken Droopy-projektin. Netin perusteella väitteessä on perää.
Intohimon vallassa ̶ Teuvo Tulion kuvamaailma
Aasialaistaustainen (?) latvialainen Theodor Tugai on suomifilmin kovin legenda. Tämä valokuvateos on jonkinlainen kylkiäinen 10 vuoden takaiseen Tulio-valokuvanäyttelyyn. Esittelyartikkeleissa Sakari Toiviainen käy hyvin lyhyesti läpi Tulion ohjausten "sanoinkuvaamattomia" kuvia ja Harri Kalha pureutuu laajemmin näyttelijä-Tugain rodullisesti ja seksuaalisesti ambivalenttiin hahmoon. Parasta antia ilman muuta kuvat Tulion kadonneista 30-luvun ensiohjauksista. Tunnetuimmat klassikot jäävät yllättävänkin pieneen rooliin, mutta ehkä on parempi antaa säilyneiden elokuvien puhua puolestaan. Regina Linnanheimoa ja heinälatoja riittää, mutta pärskivät hevoset ja kosket loistavat poissaolollaan. Samoin öisten satamien ja kapakoiden syntisen tumma noir-kiihko jää raportoimatta. Selvästikin kyseessä on pelkkä maistiainen ja laajemmallekin kuvateokselle Tulion polttavista visioista olisi tarvetta.
maanantai 16. heinäkuuta 2012
George Pelecanos: The Turnaround
George Pelecanos, Washington DC:n Dostojevski, tuntui menettävän otettaan edellisessä teoksessaan The Night Gardener. Tiukka rikosproosa kääntyi sosiaalipoliittiseksi saarnaamiseksi. Tässä 2008 ilmestyneessä romaanissa Pelecanos palaa selvästi parhaiden töidensä tasolle. Tarinasta on riisuttu kaikki löysät pois, näin tiheää ja ekonomista tekstiä tuottaa vain kypsä mestari. Pelecanos keskittyy siihen, minkä hän osaa parhaiten: Washington DC:n miljöö, musiikki, koripallo, autot ja todella syvät henkilöhahmot, sekä kreikkalaistaustaisia että afrikkalaisamerikkalaisia. Varsinainen rikosromaani tämä ei ehkä ole, vaikka kaikki sellaisen ympärille rakentuukin. Pelecanos on paras tietämäni nykykirjailija, joka pystyy tavoittamaan 1970-luvun maailman. Kirjan ensimmäiset 60 sivua ajoittuvat vuoteen 1972 ja ne ovat puhdasta bravuuria. Tarkka ajankohta on kesä, Rolling Stones on juuri konsertoinut RFK Stadiumilla ja Blue Öyster Cult on julkaissut debyyttialbuminsa. Koko romaani on oikeastaan BÖCin Then Came the Last Days of May -kappaleen ensimmäisen säkeen proosaversio. Nykyajassa tapahtuva pääosa ei ole aivan yhtä intensiivistä, mutta erittäin nautinnollista kuitenkin. Pelecanosin tuttuihin isä-poika -teemoihin taas uusi variaatio, nyt ehkä kaikkein hallituimpana. Pelecanos rakentaa yleisempää tasoa henkilöiden taustalle Irakin ja Afganistanin sodasta ja sen heijastumisesta epätasaisesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Sotilaita värvätään kaikkein alimmista sosiaaliluokista ja uhritkin osuvat tietysti sinne. Teema nivoutuu hienosti tarinaan ja ottaa korrelaatiota toisen maailmansodan erilaisesta asetelmasta. Näppärä pikku viittaus jopa Pelecanosin ensimmäisen romaanin A Firing Offense (1992) kodinkonemyymälään. Ei ehkä aivan Pelecanosin paras tuotos, mutta ei jää kauaksi esim. vuoden 2001 Right as Rainista.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Markku Kuisma: Sodasta syntynyt
Positiivisten kritiikkien perusteella tarttui alennuslaarista kyytiin historiateos. Suomen itsenäistymisprosessia on varsin perusteellisesti ruodittu, mutta Kuisma ottaa näkökulmakseen metsäteollisuuden intressit. Näkemys täydentää totutumpia analyysejä, mutta mielestäni yllättävän vähän uutta tulee esille, nimenomaan valtion itsenäistymistä ajatellen. Nimessä mainitulla sodalla Kuisma ei tietenkään tarkoita sisällissotaa, vaan ensimmäistä maailmansotaa. Loppupuolella Kuisma tosin hämärryttää tarpeettomasti höpöttämällä Suomen sodasta 1808-09. Kuisma on samoilla linjoilla useimpien nykytutkijoiden kanssa, Suomi ei todellakaan itsenäistynyt joulukuussa 1917 ja sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Suomi oli "Saksan miehitetty vasallivaltio".
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Suomen puunjalostusteollisuuden läntiset vientimarkkinat jäivät Saksan sulkemien Tanskan salmien taakse. Teollisuus sopeutui tilanteeseen yllättävän joustavasti ja uudet todella rahakkaat markkinat löytyivät sotaa käyvän Venäjän pohjattomista tarpeista. Tämä kuvio romahti vuoden 1917 levottomuuksiin ja Saksan miehitykseen. Kuisma kuvaa Saksan sotilaalliseen "apuun" liitettyjä karuja taloudellisia ehtoja, Suomesta oli tulossa Saksan alistettu siirtomaa. Ehkä mielenkiintoisin (itselleni) uusi tieto on Ukraina-yhteys, syksyllä 1918 suomalainen metsäteollisuus kääntyi pakkoraossa toiseen Saksan uuteen suojattiin Ukrainaan. Varsin vaatimattomilla sotilaallisilla ansioilla Mannerheimin esikuntaupseereiksi kohonneet paperimiehet Gösta Serlachius ja Rudolf Walden nimettiin jopa konsuleiksi, Serlachius Odessaan ja Walden Kiovaan. Tämä viritelmä kaatui Saksan romahtamiseen marraskuussa 1918 ja Ukraina katosi punaiseen hämärään. Venäjän sisällissodan jatkuessa Suomen teollisuuspiireissä vielä haaveiltiin Pietarin valtaamisesta ja Venäjän markkinoiden uudelleenjaosta. Sekin hiipui kun Pietarissa toteutui kaikkein epätodennäköisin skenaario, Leninin ja Trotskin bolševikkigangsterit onnistuivat säilyttämään kaappaamansa vallan. Vientiteollisuus kääntyi lopulta alkuperäisille Britannian markkinoille ja onnistui jopa avaamaan kauppaa USA:n suuntaan.
Jää hieman löysäksi, mitä paperiheebojen puuhilla oli suoraan itsenäisyyden kanssa tekemistä. Serlachius, Walden, ulkoministeri Leo Ehrnrooth, KOP-johtaja Paasikivi yms. olivat tiiviisti politiikassa mukana ja tekivät tietysti päätöksiä osittain teollisuuden etuja silmällä pitäen. Kuisma ei ajoita Suomen itsenäisyyden vakiintumista edes kevääseen 1919, jolloin voittoisat ympärysvallat USA ja Britannia tunnustivat Suomen. Pääomat karttelivat kuitenkin vielä Suomea, koska itäraja oli levoton syksyyn 1920, jolloin lopulta Tarton rauha Neuvosto-Venäjän kanssa synnytti status quon talvisotaan asti. Petsamon huikeaa saalistusta Tartossa Kuisma pitää yhden pääneuvottelija Waldenin ansiona. Saavutus oli hyvä, vaikka Repola ja Porajärvi jäivät rajan taakse, Itä-Karjalasta puhumattakaan. Nuori Suomihan oli tässä vaiheessa ajautumassa selkkauksiin kahdella rintamalla, kun Ruotsin kanssa aseita kalisteltiin Ahvenanmaan omistuksesta. Kuisma jopa vihjailee, että innokkaimmat olivat valmiita hönkimään Torniojoen yli Länsi-Pohjaa vapauttamaan. Kuisman kirja rönsyilee liikaa paperi- ja sahateollisuuden sisäisiin järjestäytymisiin ja pitkään käsitellään mm. Gutzeitin kansallistamista. Ulkomaankauppa ja metsien ostaminen on varsin tylsää luettavaa ja paljon enemmän odotin tältä teokselta.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Suomen puunjalostusteollisuuden läntiset vientimarkkinat jäivät Saksan sulkemien Tanskan salmien taakse. Teollisuus sopeutui tilanteeseen yllättävän joustavasti ja uudet todella rahakkaat markkinat löytyivät sotaa käyvän Venäjän pohjattomista tarpeista. Tämä kuvio romahti vuoden 1917 levottomuuksiin ja Saksan miehitykseen. Kuisma kuvaa Saksan sotilaalliseen "apuun" liitettyjä karuja taloudellisia ehtoja, Suomesta oli tulossa Saksan alistettu siirtomaa. Ehkä mielenkiintoisin (itselleni) uusi tieto on Ukraina-yhteys, syksyllä 1918 suomalainen metsäteollisuus kääntyi pakkoraossa toiseen Saksan uuteen suojattiin Ukrainaan. Varsin vaatimattomilla sotilaallisilla ansioilla Mannerheimin esikuntaupseereiksi kohonneet paperimiehet Gösta Serlachius ja Rudolf Walden nimettiin jopa konsuleiksi, Serlachius Odessaan ja Walden Kiovaan. Tämä viritelmä kaatui Saksan romahtamiseen marraskuussa 1918 ja Ukraina katosi punaiseen hämärään. Venäjän sisällissodan jatkuessa Suomen teollisuuspiireissä vielä haaveiltiin Pietarin valtaamisesta ja Venäjän markkinoiden uudelleenjaosta. Sekin hiipui kun Pietarissa toteutui kaikkein epätodennäköisin skenaario, Leninin ja Trotskin bolševikkigangsterit onnistuivat säilyttämään kaappaamansa vallan. Vientiteollisuus kääntyi lopulta alkuperäisille Britannian markkinoille ja onnistui jopa avaamaan kauppaa USA:n suuntaan.
Jää hieman löysäksi, mitä paperiheebojen puuhilla oli suoraan itsenäisyyden kanssa tekemistä. Serlachius, Walden, ulkoministeri Leo Ehrnrooth, KOP-johtaja Paasikivi yms. olivat tiiviisti politiikassa mukana ja tekivät tietysti päätöksiä osittain teollisuuden etuja silmällä pitäen. Kuisma ei ajoita Suomen itsenäisyyden vakiintumista edes kevääseen 1919, jolloin voittoisat ympärysvallat USA ja Britannia tunnustivat Suomen. Pääomat karttelivat kuitenkin vielä Suomea, koska itäraja oli levoton syksyyn 1920, jolloin lopulta Tarton rauha Neuvosto-Venäjän kanssa synnytti status quon talvisotaan asti. Petsamon huikeaa saalistusta Tartossa Kuisma pitää yhden pääneuvottelija Waldenin ansiona. Saavutus oli hyvä, vaikka Repola ja Porajärvi jäivät rajan taakse, Itä-Karjalasta puhumattakaan. Nuori Suomihan oli tässä vaiheessa ajautumassa selkkauksiin kahdella rintamalla, kun Ruotsin kanssa aseita kalisteltiin Ahvenanmaan omistuksesta. Kuisma jopa vihjailee, että innokkaimmat olivat valmiita hönkimään Torniojoen yli Länsi-Pohjaa vapauttamaan. Kuisman kirja rönsyilee liikaa paperi- ja sahateollisuuden sisäisiin järjestäytymisiin ja pitkään käsitellään mm. Gutzeitin kansallistamista. Ulkomaankauppa ja metsien ostaminen on varsin tylsää luettavaa ja paljon enemmän odotin tältä teokselta.
Young's Bitter
Alkon brittiuutuus on miellyttävästi pullossa käyvä klassikko. Riiliversiota vahvempikin, 4,5%. Varsin keltainen bitteriksi, pähkinää ja viljaista mallasta. Hedelmäisyys heikompaa, ohut muutenkin, varsinkin jälkimaku; nykyään on niin ehdollistunut tanakampaan humalointiin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Deon Meyer: Heart of the Hunter
10 vuotta sitten afrikaansiksi ilmestynyt trilleri/vakoilu -hybridiromaani, nyt käsissä englanninnos. Varsin perinteistä ja vauhdikastakin menoa, mutta miljöö tuoreempi, vauhtia pidetään eteläisessä Afrikassa Kapkaupungin ja Zambezin välillä. Monipuoleinen taustoitus Etelä-Afrikan lähihistorian poliittisiin ryhmiin ja jokaisen osapuolen vakoiluorganisaatioihin. Meyer on afrikaner, mutta päähenkilö on xhosa, hieman epäuskottavasti entinen ANC-soturi ja KGB:n hit man. Toistuvasti Meyer antaa ymmärtää, että Odessa sijaitsisi Itä-Saksassa. Hetken luulin jopa, että Meyer tarkoittaa Odessalla SS-miesten sodanjälkeistä organisaatiota. Välillä lähes naurettavan törkeää BMW-tuotesijoittelua, Meyer on itse BMW:llä töissä. Teos rönsyilee tarpeettomasti median puolelle ja vielä tylsemmin perhepoliittisille alueille. Meyer on selvästi ottanut vaikutteita 70-luvun alun amerikkalaisesta vastakulttuurimeiningistä, esim. Vanishing Point -tyyppisistä leffoista. Perusjuoni on kuitenkin varsin näppärä ja teksti rullaa hyvin. Parhaissa jaksoissa kuvataan elävästi Etelä-Afrikan ja Botswanan maaseutua, turismiin ei varsinaisesti sorruta, mutta kirahveja sentään hölkkäilee pakomatkailijan rinnalla. Kohtuullista jälkeä, mutta ei taida innostaa lukemaan Meyeria lisää.
Hyrynsalmi 1941-44
Saksalaisilla oli jatkosodan aikana valtava huoltokeskus ja varuskunta Hyrynsalmella. En löytänyt netistä aiheesta juuri mitään pikaisella vilkaisulla. Sinänsä ei ole ihme, että vaikuttavia muistomerkkejä ei ole aiheesta pystytetty. Vetäytyessään syyskuussa 1944 Puolankaa kohti saksalaiset polttivat kirkkoa lukuunottamatta koko Hyrynsalmen kirkonkylän, tietysti myös omat rakennuksensa. Jostain syystä luulin, että saksalaisten varuskunta olisi ollut Tuomijoen pohjoispuolella, samalla alueella jossa on Vonkkan leirintäalue ja entinen Oulu-yhtiön saha, jossa vanhempani olivat töissä 50-luvulla. Mitään sieltä ei kuitenkaan löytynyt. Kävin sitten vilkaisemassa Hyrynsalmen virkaheittoa asemaa ja heti aseman ulkoseinässä oli kartta sota-aikaisista rakennelmista. Saksalaisten alue sijaitsikin aseman länsi- ja eteläpuolella, radan ja Lietejoen välimaastossa. Radan takaa löytyi useita rakennusten pohjia, suurimpana veturikorjaamon jäännökset aivan UKK-ulkoilureitin vierestä. Radan itäpuolella oli jälkiä venäläisvankien leiristä, saksalaisten Organisation Todt'han rakennutti vangeilla jatkoradan Hyrynsalmelta Kuusamoon. Odotettua enemmän siis vielä jäännöksiä olemassa tästä historian vaiheesta. Jälleenrakennettu Hyrynsalmi näyttää olevan uudestaan autioitumassa, yhtä paljon tyhjillään olevia liikerakennuksia en ole viime aikoina nähnyt missään muualla. Suopotkupallon takia vuoden oletetusti vilkkain päivä, mutta todella aneemista tunnelmaa joka puolella.
torstai 12. heinäkuuta 2012
Rouben Mamoulian: Golden Boy
Kovakätistä melodraamaa Manhattanilta 1939. Italialaisen sekatavarakaupanpitäjän pojan valintoja korkean ja alemman kulttuurin, viulunsoiton ja nyrkkeilyn, välillä. Clifford Odetsin näytelmäpohja näkyy pahana kankeutena, eloa Mamoulian saa vain alkupuolen screwball-sanailuun Barbara Stanwyckin ja Adolphe Menjoun välille, sekä yllättävän irtonaiseen loppupuolen nyrkkeilykohtaukseen. Suojaukseen ei ilmeisesti niihin aikoihin juuri panostettu taktiikassa. Rutiinimaista kamaa kauttaaltaan ja lopun siirappitulva on lähes pohjanoteerauksia lajityypissä. Ehdottomasti kehnoin näyttelijäsuoritus kulmakarvaviidakon takaa luimistelevalta Lee J. Cobbilta, neljä vuotta nuorempana kuin miniäehdokas Stanwyck. Frances Farmer esitti Stanwyckin roolin Broadwaylla.
Tommy Lee Jones: The Three Burials of Melquiades Estrada
Uudehko (2005) texmex-leffa Länsi-Teksasin Permian Basinin karuista maisemista, tarkkaan ottaen Van Hornin peräkylästä. Veteraaninäyttelijä Jones hoitelee ohjauksen ohella pääroolinkin. Alkupuolella reippaasti rikottu aikarakenne, joka lähinnä ärsyttää aluksi, mutta ehkä tuo hieman lisää jännitettä suoraviivaiseen tosipohjaiseen tarinaan. Käsikirjoittaja Arriagan vaikutusta selvästi, vanhan liiton Jones tuskin olisi itse tälle tielle lähtenyt. Kuvaaja Mengesin jälki todella vakuuttavaa. Tendenssimäisyyttä havaittavissa, meksikolaiset ovat jaloja ja hyväntahtoisia, teksasilaiset tunaroivia runkkareita tai velttoja huoria. Aivan näin mustavalkoinen asetelma ei ole, mutta kovin syvääluotaavaa analyysiä maailman jyrkimmästä elintasokuilusta ei tavoiteta. Jones on itse kotoisin samalta Midland-Odessa -seudulta, joten paikallistuntemusta ei sovi epäillä. Naispääosan näyttävä etelädakotalainen January Jones ei ole Tommy Leelle sukua. Laiskaa poliisia esittää (surkeasti) 80-luvun rokahtavan kantrin tähti Dwight Yoakam, jota on pulleana viisikymppisenä vaikea tunnistaa. Vielä huonommassa hapessa on tietysti äskettäin kuollut Band-legenda Levon Helm eutanasiaa haikailevana sokeana erakkoseniorina. Elokuvan jälkipuolisko muuttuu klassisen vaelluswesternin kaltaiseksi Big Bendin kansallispuistossa. Loppuratkaisu on eurooppalaisen taideleffan mukainen ellipsi, klassisessa Hollywoodissa tai Sam Peckinpahin maailmassa olisi toimittu toisin. Kohtuullisen tyydyttävä elokuva kuitenkin.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Leif GW Persson: Den som dödar draken
Evert Bäckström on ollut useimmissa Perssonin romaaneissa värikäs sivuhenkilö, mutta tässä 2008 ilmestyneessä tarinassa Persson päästää supersalamimiehen mellastamaan pääroolissa Linda-tapauksen tavoin. Jälki on rumaa, sillä 55-vuotias komisario ei ole tyypillinen ruotsalainen unelmavävy. Mies on narsisti, seksisti, rasisti, fasisti ja reippaasti ylipainoinen syömishäiriöinen alkoholisti. Romaani käynnistyy Bäckströmin yrittäessä muuttaa elintapojaan työpaikkalääkärin uhatessa äkillisillä ja kivuliailla kärsimyksillä. Samalla organisaatiopolitiikan monimutkaisen pelin seurauksena Bäckströmin löytötavaratoimistohyllytys päättyy ja mies päätyy Solnan murharyhmään pultsarikuoleman tutkimusten johtoon. Råsundan stadionin ympäristön miljöötuntuma on yksityiskohdissaan täydellistä ja pikkutarkka poliisiproseduraalikuvaus juuri niin nautinnollista kuin Perssonilta on lupa odottaa. On selvää, että tapaus on ensisilmäystä monimutkaisempi ja Persson rakentelee totutusti laajempaa verkkoa, tällä kertaa korkeaprofiilisiin arvokuljetusryöstöihin.
Perssonin koukeroiseen ja pitkävirkkeiseen kieleen on hankala päästä sisään pitkähkön tauon jälkeen, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen teksti alkaa rullata vääjäämättömän kepeästi (kirjoitin muuten täysin yhtenevällä tavalla Perssonin kielestä edellisen romaanin yhteydessä kolme vuotta sitten). Perssonin musta huumori on ollut huipussaan aiemmissa romaaneissa nimenomaan Bäckströmin kohdalla, mutta tällä kertaa Persson selvästi jarruttelee hilpeyttä alkuvaiheissa. Suomalaisia henkilöitä vilisee taas, samoin entistä enemmän muista etnisistä ryhmistä. Bäckström tuskaileekin toistuvasti, että hän on murharyhmässä ainoa oikea poliisi. Pohjoisruotsalaisia Bäckström kutsuu lappjäveleiksi ja suomalaistaustaisten nimitys on finnkoling. Jälkimmäisen solvauksen tausta on ilmeisesti suomalaissiirtolaisten tavassa aloittaa diskuteeraaminen kuule!-aloituksella. Bäckströmin olutmakua arvuuttelin aiemmassa kirjassa suomennoksen perusteella, nyt se varmistuu alkukielellä tshekkipilsiksi. Perssonin tapa kirjoittaa dialogiin löysyyttä, repliikkejä tyyliin jag lyssnar tai jag hör vad du säger, on hieman ärsyttävää. En tiedä onko tapa realistinen ruotsissa. Loppupuolen juonikiemuroissa Persson heittää realismin nurkkaan, vaikka sijoittaa itsensäkin joihinkin sivuhuomautuksiin. Bäckströmistä kasvaa ambivalentisti aiempaa pätevämpi poliisi ja muutenkin myönteisempi hahmo. Viihdyttävyys kasvaa, mutta kokonaisuutena romaani tuntuu selvästi välityöltä.
Perssonin koukeroiseen ja pitkävirkkeiseen kieleen on hankala päästä sisään pitkähkön tauon jälkeen, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen teksti alkaa rullata vääjäämättömän kepeästi (kirjoitin muuten täysin yhtenevällä tavalla Perssonin kielestä edellisen romaanin yhteydessä kolme vuotta sitten). Perssonin musta huumori on ollut huipussaan aiemmissa romaaneissa nimenomaan Bäckströmin kohdalla, mutta tällä kertaa Persson selvästi jarruttelee hilpeyttä alkuvaiheissa. Suomalaisia henkilöitä vilisee taas, samoin entistä enemmän muista etnisistä ryhmistä. Bäckström tuskaileekin toistuvasti, että hän on murharyhmässä ainoa oikea poliisi. Pohjoisruotsalaisia Bäckström kutsuu lappjäveleiksi ja suomalaistaustaisten nimitys on finnkoling. Jälkimmäisen solvauksen tausta on ilmeisesti suomalaissiirtolaisten tavassa aloittaa diskuteeraaminen kuule!-aloituksella. Bäckströmin olutmakua arvuuttelin aiemmassa kirjassa suomennoksen perusteella, nyt se varmistuu alkukielellä tshekkipilsiksi. Perssonin tapa kirjoittaa dialogiin löysyyttä, repliikkejä tyyliin jag lyssnar tai jag hör vad du säger, on hieman ärsyttävää. En tiedä onko tapa realistinen ruotsissa. Loppupuolen juonikiemuroissa Persson heittää realismin nurkkaan, vaikka sijoittaa itsensäkin joihinkin sivuhuomautuksiin. Bäckströmistä kasvaa ambivalentisti aiempaa pätevämpi poliisi ja muutenkin myönteisempi hahmo. Viihdyttävyys kasvaa, mutta kokonaisuutena romaani tuntuu selvästi välityöltä.
Blake Edwards: A Shot in the Dark
Näin nyt ehkä ensimmäisen kerran kokonaan Pink Panther -sarjan kakkososan. Monet kohtaukset tuttuja, ehkä olen katsellut sivusilmin muiden puuhien lomassa. Clouseau nyt selvä päähenkilö avaukseen verrattuna, mutta itse pantteria ei näy alkuteksteissäkään. Tekstejä edeltävä jakso tuntuu lähes avantgardistiselta, elokuvassa tutkittava rikos näytetään ronskisti katsojille heti alkuun. Viehätys on toki aivan muualla kuin whodunitissa. Liikutaan pelkästään Pariisin liepeillä. Sellers varsin hillitty ja onnistuu todella hyvin, farssin muut näyttelijät, esim. Herbert Lom, vetävät sitten sitäkin leveämmällä pensselillä. Parhaimmat naurut irtoavat klassisilla toistoilla, Clouseauta kuljettava mustamaija ja japanilaisen miespalvelijan toistuvat hyökkäykset. Elke Sommer on valitettavan naapurintyttömäinen, lyhyesti vilahtavassa Dr. Strangelove -tähdessä Tracy Reedissä olisi paljon enemmän kohtalokkuutta ja glamouria. Sikarinleikkaukseen käytetty giljotiini nerokas yksityiskohta.
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Veikko Huovinen: Luonnonkierto
Huovisen postuumi teos on ensimmäinen lukemani kirja häneltä. Kuten kehnon Havukka-aho -leffasovituksen kohdalla totesin, minun sukupolven kainuulaisia elähdytti enemmän amerikkalainen populaarikulttuuri kuin paikalliset kyvyt. Creedence Clearwater Revivalin härkäsammakot kiinnostivat enemmän kuin teeriparven ruokailutavat. Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt ajatella niin poissulkevasti. Ei Huovinen tämänkään teoksen perusteella ole mikään Raymond Chandler, mutta virtuoosimainen kynämies silti. Teos on koottu lehtijutuista, julkaisemattomista novelleista ja muista kirjoituksista 50 vuoden ajalta. Heti ensimmäinen talvinen tarina kärpästä ottaa luulot pois. Huovisen eläinkuvaukset ovat tässä muutenkin omaa luokkaansa, teksti kulkee nautinnollisesti. Parhaat osat vaikuttavat olevan jo 1950-luvulta, ei mitään vanhentumista havaittavissa, metsätyökuvauksissakin on hienoa otetta. Huumori on mustaa ja saattaa täräyttää todella yllättäen. Uudemmissa teksteissä kärttyisyys ja menneen ajan nostalgisointi leikkaavat parasta terää pois. Hamsteri-niminen novelli on aivan erilainen kuin lähes samanniminen tunnettu Hamsterit-romaani. Tämä Hamsteri kuvaa jotain sodanjälkeistä kaupunkia melko synkällä ja groteskilla otteella. Vaikuttavaa tavallaan, mutta selvästikään Huovinen ei tavoita samaa syvyyttä kuin kainuulaisessa ympäristössä. Muutama muukin absurdi novelli sijoittuu kaukomaille, todennäköisesti Huovinen onnistui tällä suunnalla paremmin aiemmin julkaisemissaan teoksissa. Yleisurheiluun Huovinen näyttää suhtautuneen kiihkeän tosikkomaisesti pintahuumorin takana. Aika tuntuu jyrsineen eniten 70-luvulla Apu-lehteen kirjoitettuja pakinoita, niissä ei ole samaa lentoa kuin 50-luvun teksteissä. Viimeinen tarina on vuodelta 2001, jossa Huovinen ennakoi Euroopan rahaliiton hajoamista.
8 Wired Saison Sauvin
Äärimmäisen sitruksinen hieman samea uusiseelantilaissaison. Belgihiivaa ei aluksi erota, lievää happamuutta, mutta melkein IPAksi tätä voisi kuvitella. Katkero nousee hillitysti jälkimaussa, erittäin elegantisti. kokeilemistani Søren Eriksenin oluista tämä on ehdottomasti onnistunein. Alkoholiakin on IPAmaiset 7%. Lämmetessä ranskalainen saisonhiiva alkaa jyllätä ja nautittavuus heikkenee.
Riedenburger Plankstetten Dunkles
Pähkinäisen maltainen dunkel, 5%. Leipää ja karamellia, tyylipuhdasta jälkeä, mutta ei humalaa tietenkään. Alkon uutuutta heti myynnissä onnekkaasti pessimismifestivaalihumusta hullaantuneessa pienessä Puolangan Alkossa, tämä taajamahan on Suomen syrjäisimpiä. 50 km säteellä on enemmän karhuja kuin ihmisiä. Ostopaikka Puolanka, Alko.
Aly Monroe: The Maze of Cadiz
Syyskuu 1944, märkäkorvainen brittiagentti lähetään tutkimaan vakoojan kuolemaa Cadizissa. Alan Furst -tyylistä tunnelmointia, mutta asetelma muistuttaa enemmän Eric Amblerin klassisia tarinoita. Cadizin eristyneen miljöön kuvaus intensiivistä, mutta henkilöhahmot ovat kulmikkaita. Alkupuolen todella hidas junamatka Madridista Cadiziin selvä kohokohta, mutta muuten junnaavaa menoa. Juonessa ei tarpeeksi koukkuja, poliittinen jännite poikkeuksellisen vähäistä ja loppukäänteet lähinnä vaivaannuttavia. Harmittava pettymys.
Kuhnhenn Dark Heathen Triple Bock Lager
Täyteläistä kesälageria Michiganista. Tummassa triplabockissa vitamiineja 12,5%, vuosikerta 2011. Alunperin yhteistyö toisen michiganilaispanimo Dragonmeadin kanssa. 2011. Hyvin maltainen, mutta makeus on onnistuttu minimoimaan. Leipää ja rusinamaisuutta. Ei mikään suosikkityylini, vahvat alet omat monimuotoisempia. Alkoholi hieman paistaa läpi, mutta ei epämiellyttävästi. Humalaa ei ole onnistuttu saamaan mukaan. Lämmetessä olut heikkenee, siirappisuutta tulee mukaan. Lämpimässä kesäillassa vaikea juoda suositellussa 2-6 C lämpötilassa.
torstai 5. heinäkuuta 2012
Wim Wenders: Der Stand der Dinge
Näin tämän 1982 valmistuneen metaleffan yhden kerran 80-luvun lopulla ja vaikutelma oli myönteinen. Wenders teki tämän keskellä pitkää Hammett-leffan prosessia ja akuutit ongelmat varmaan heijastuivat monella tavalla. Nyt ei kolahtanut läheskään samalla tavalla. Wendersin myöhemmin hallitsemattomaksi päässyt teennäisyys häiritsee tässäkin. Moniulotteinen, mutta silti liian ilmeinen, lähes puberteettinen, viittausapparaatti on liian raskas nykykatsannossa. Henri Alekanin kuvaus on kyllä ryhdikästä ja monia hyviä ideoita on itsesäälisen nysväyksen seassa. Patrick Bauchau Friedrich Munrona ei ole tarpeeksi karismaattinen kannattaakseen löysää tarinaa. Joe Elyn ja X:n musiikki raikastaa paljon. Todella hieno jakso Lissabonissa puolivälissä leffaa, kaduilta ja baareista upeita otoksia. Samuel Fuller pelastaa paljon kuvaajan esittäjänä, aforismeja irtoaa taas, kuten "life isn't in color, black and white is more realistic". Jostain syystä mustavalkoisuus ei toimi alkuunkaan viimeisen neljänneksen Kalifornia-jaksossa. Wendersin Coppola-suhteen tilitys olisi voinut jäädä muistelmiin, tässä se on pelkästään rasittavaa. Loppuratkaisu on suorastaan lapsellinen.
Naparbier Back in Black
Espanjan futismenestyksen ja Pamplonan San Fermin -härkäjuoksufestarin kunniaksi Cascadian Darkia Navarrasta. Panimo on aiemmin tuttu Evil Twinin hipsterioluen valmistajana. AC/DC -viittaus nimessä, kissan naama etiketissä ja alkoholia 8%. Melko sameaa rumaa tummanruskeaa mönjää. Paahteinen ensituntuma, kevyen hedelmäinen, täyteläinen katkerohumalointi. Yllättävän tasapainoinen, aivan näin eleganttia black IPAa en Pamplonasta odottanut. Turmeltuneitakin pulloja netin perusteella liikkeellä, mutta tämä ehdottomasti parhaassa iskussaan.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Claude Sautet: Nelly et Monsieur Arnaud
Claude Sautet ohjasi 1960 jo suhteellisen varttuneena erinomaisen rikoselokuvan Classe tous risques, mutta keskittyi sitten ihmissuhdedraamoihin. Tämä Emmanuelle Béart -leffa vuodelta 1995 jäi hänen viimeisekseen. Ei aivan samaa intensiteettiä kuin aiemmassa Sautet'n Béart-bravuurissa Un cœur en hiver, mutta samantyyppinen tunnelma. Elokuva käsittelee pelkästään eläkeläistuomarin (vakuuttava Michel Serrault) kompleksista suhdetta nuoreen kauniiseen naiseen. Hyvin herkkävivahteista kehittelyä, Pariisin kahviloista irtoaa eloisuutta kummasti melkoisen staattiseen tarinaan. Varsin melankolinen yleisvire, Sautet on päässyt monesti moniulotteisempaankin lopputulokseen. Emmanuelle Béart on ehkä liian kaunis elokuvanäyttelijäksi, se aiheuttaa väistämätöntä epätasapainoa, ei aina, mutta tässäkin elokuvassa havaittavasti.
Southern Tier Iniquity
Imperial black alea Upstate New Yorkista. Epäoikeudenmukaisuutta tarkoittava nimi soveltuu tai ei sovellu USA:n itsenäisyyspäivän tunnelmiin. 9%, nimeämisen perusteella tämä olisi ehkä tupla-Cascadian, mutta kyseessä varsin makea olut, menee enemmän stout-puolelle. Kypsää hedelmää runsaasti, mutta katkeroa ei juuri ollenkaan. Hieman suklaata ja lakritsaa, mutta yllättävän kevyt kokonaisvaikutelma. Pullon kylkeen on kyllä lueteltu nippu länsirannikon humalia, joita on uitettu sekaan prosessin eri vaiheissa. Tästä yksilöstä ne tuntuvat karisseen matkalla pois. Alkoholi peittyy hyvin hedelmillä ja marjoilla.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Jacques Becker: Touchez pas au Grisbi
Jacques Beckerin gangsteriklassikko vuodelta 1954 on ollut rakkaimpia VHS-aarteitani, nauhoitin yhden himmeän kappaleen joskus 80-luvulla. Nyt lopulta DVD-julkaisu käsillä ja kopio on haltioittavan upeaa tasoa. Albert Simoninin romaanin tulkinta ei aiheesta huolimatta ole varsinainen film noir, varsinkin sisäkohtaukset ovat kirkkaasti valaistuja. Pariisin Pigallelta käynnistyvä tarina ei ole juoneltaan kummoinen, mutta atmosfääri on sitäkin paksumpi. Haikeaa musiikkia (Olavi Virran Kun yö saapuu Pariisiin) jukeboxista toistuvasti valitsevana ikääntyvänä gangsterina Jean Gabin tekee lopulta uransa suurimman roolin. Pitkiä ristikuvia, voice-overia, kovia huumeita, nuori Jeanne Moreau ja kylmäävä Lino Ventura. Ventura ei ole ainoa linkki Jean-Pierre Melvillen myöhempiin mestariteoksiin, Melville ammensi tästä kaikenlaista, varsinkin ravintolamiljööt ovat lähes identtisiä Melvillen leffoissa. Elokuva vilisee toinen toistaan hekumallisempia naisia, kaikkein vetovoimaisimpana ehkä Delia Scala, vaikka isommassa roolissa Miss America 1946 Marilyn Buferd. Muuan saksalaissyntyinen näyttelijä käyttää hilpeää Dora Doll -nimeä. Loppupuoleltaan varsin toiminnallinen elokuva on loppujen lopuksi tarkkanäköinen analyysi myöhäiskeski-ikäisen miehen rimpuilusta armotonta aikaa vastaan.
8 Wired The Big Smoke
Uuden-Seelannin Eteläsaarelta savuporteria, 6,2%. Aluksi lasiin ei kyllä mahdu muuta kuin vaahtoa. Aitoa Bambergin savumallasta raaka-aineissa, tuoksussa mukavasti savua. Maku on hillitympi, pehmeän suklainen, ei juuri paahteisuuttakaan. Hiilihappoa ei niin paljon kuin vaahtoisuudesta voisi epäillä. Hedelmäinen perustuntuma, savu haihtuu taustalle, jälkimaussa vain heikko häivähdys katkeruutta. Valitettavasti liian mauton, jopa pahvinen olut. Pakko on epäillä matkarasituksen tylsyttäneen terän, valmistuspaikan lähellä tässä voisi olla särmää.
Scott Frank: The Lookout
Tunnetun neonoir-käsikirjoittaja Frankin debyyttiohjaus on paha pettymys. Enemmän teiniangstia kuin todellista ahdistusta. Sijoittuu Kansas Cityyn, mutta kuvattu Winnipegissä, talvisessa miljöössä elokuvan parhaat ainekset, mutta ei niilläkään pitkälle päästä. Näyttelijät muovisia, voice-over rutiinimaista, edes jääkiekko ei nosta tarinaa liikkeelle. Melko suurisuuntaisia rikoskuvioita Frankin aiemmin kirjoittamien leffojen tapaan, mutta tässä sekin jää näpertelyksi. Monet kohtaukset jäävät irrallisiksi, sivujuonet jäävät kehittelemättä. Käsikirjoituksessa on aineksia, mutta ohjaus persoonatonta ja löysää.
Beer Here Birra da Mare
7,9-prosenttinen tanskalainen ruis-IPA, pizzalta kuulostava nimi. Nimi johtuu alkuperästä, olut suunniteltu roomalaiselle baarille Ma Che Siete Venuti A Fa ja lanseerattu viime kesänä Välimeren olutristeilyllä Rooman ja Barcelonan välillä. Täyteläinen, tuore, hedelmäinen, pehmeää, katkeroa lopussa. Pientä saippuaisuutta, mutta erittäin onnistunut Beer Heren olueksi. Oluthuone Leskinen, 3.7.2012.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Frank Tuttle: Gunman in the Streets
Onnistuin näkemään tämän huippuharvinaisen noirin teatterissa Oregonin Portlandissa 2005 ja teki välittömän vaikutuksen. Pariisissa 1950 kuvatusta b-leffasta on olemassa ranskalainenkin versio Le Traque, jota Kanadassa esitettiin nimellä Gangster at Bay. Tuttle on jenkkiveteraani, mutta tämä ei koskaan saanut levitystä USA:ssa, Gunman in the Streets on brittikopion nimi. Tuttlella on kohtuullisen kova CV noirissa, varhainen Hammett-sovitus The Glass Key ja kiihkeä Greene-tulkinta This Gun for Hire.
DVD-kopio ei ehkä aivan Portlandin teatteriesityksen tasoa. Käynnistyy intensiivisesti tulitaistelulla Pariisin kaduilla, oikeudenkäyntiin kuljetettava gangsteri autetaan pakoon. Musiikki hieman päällekäyvää, mutta Eugen Schufftanin kuvaus parasta noir-laatua sateisilla pimeillä kaduilla, upeat Citroenit mylvivät yössä. Karkurijahdin alussa semidokumentaarista tyyliä ja Hitchcock-tyyppisiä yksityiskohtia, hieman karuhkoa huumoriakin. Näyttelijätyössä toivomisen varaa, ranskalaisaksenttinen englanti ei vakuuta millään suunnalla. Simone Signoret varsin hehkeä, eroottisvärittyneissä kohtauksissa hieman Lubitsch-touchiakin. Enemmän kuitenkin liikutaan väkivallan puolella, sadismia ja masokismia ajankohtaan nähden reippaasti, huipentuen tee-se-itse-kirurgiaan jazz-musiikin rytmissä. Tarina hieman junnaa välillä, mutta loppuun mennään Cagney-tyylisellä (samanaikaisella) White Heat-meiningillä, selviä muistumia myös ranskalaisen runollisen realismin merkkitöihin 30-luvulla. Erinomaisen raikas tapaus, eurotrashilla ryyditettyä noiria.
Westbrook Covert Hops
Kävin syksyllä 2004 South Carolinan tanssikaupunki Charlestonissa, josta löytyi yllättävän vireää pienpanimotoimintaa. Westbrook on kotoisin Mt. Pleasantista, Charlestonin lähiöstä, ennestään tuntematon valmistaja minulle. Alaviitteenä Extra Black Ale, joten Black IPA tai Cascadian Dark on tyylisuunta ja todella rankkaa vaahdon muodostusta. Alkoholia melko vähän, 5,7%. Hiilihappoa on siis selvästi liikaa, runko on paahteisen luumuinen, kohtuullisen ohuesti kuitenkin. Humalointi on sen sijaan kohdallaan, nautinnollisen kuiva katkeroinen loppuvaikutelma. Varsin miellyttävä kokonaisuus.
Espanja - Italia 4-0
Espanjan/Barcelonan tiki-taka –tyyliä on ehditty jo kritisoimaan tylsäksi, tehottomaksi ja jopa passiiviseksi pelitavaksi. Nämä kriitikot yleensä ihailevat alkeellista muinaisjalkapalloa, jota Brittein saarilla pelataan vieläkin. Kieltämättä Espanjan peli oli ajoittain tehotonta tässä turnauksessa, mutta se johtui enemmän Del Bosquen päähänpinttymistä kuin itse pelitavasta. En ymmärrä miksei Espanjan mahdollisesti paras hyökkääjä Llorente saanut sekuntiakaan peliaikaa. Torres on ailahtelevainen, mutta selvästi parempi vaihtoehto kärkeen Villan paikalle kuin puhdas keskikenttäpelaaja Fabregas. Del Bosque yritti kuohkeuttaa peliä enemmän laidoille Navasin ja Pedron kaltaisilla pelaajilla, mutta sekään ei auta, jos selvästi roolitettu kärkipelaaja puuttuu ryhmityksestä.
Fogertyn keikan takia näin tästä finaalista suorana vain viimeiset 10 minuuttia. Peli oli jo ratkennut ja silti vaihtomiehet Torres ja Mata tekivät vielä maalit. Katsoin nyt tallenteelta koko matsin. Del Bosque lähti taas siis ilman hyökkääjiä liikkeelle, mutta nyt kuvio oli aktiivisempi, laukauksia ja maalipaikkoja syntyi alusta alkaen. Ns. hyökkääjät Iniesta, Fabregas ja Silva rakensivat kauniin maalin jo 14. minuutilla. Hieno Jordi Alban läpijuoksu palloa Xavilla käyttämällä ratkaisi pelin jo ennen taukoa.
Prandelli otti Abaten mukaan, samaa hurmosta kuin Saksaa vastaan ei syntynyt missään vaiheessa. Cassano vaisu, Balotelli ei saanut tilaa ja Pirlon aivotkin hieman kohmeessa. Loukkaantumiset sotki loput mahdollisuudet, Chiellini jo 21. minuutin kohdalla ja kolmas vaihtomies Motta tunnin kohdalla pukuhuoneeseen asti. Hieman harmi, paremmilla lähtökohdilla olisi voinut tulla tasaisempaa. Espanja tietysti ansaitsi voiton kaikin mahdollisin tavoin, mutta jotenkin puolittainen kuva sen todellisista ominaisuuksista silti jäi.
Fogertyn keikan takia näin tästä finaalista suorana vain viimeiset 10 minuuttia. Peli oli jo ratkennut ja silti vaihtomiehet Torres ja Mata tekivät vielä maalit. Katsoin nyt tallenteelta koko matsin. Del Bosque lähti taas siis ilman hyökkääjiä liikkeelle, mutta nyt kuvio oli aktiivisempi, laukauksia ja maalipaikkoja syntyi alusta alkaen. Ns. hyökkääjät Iniesta, Fabregas ja Silva rakensivat kauniin maalin jo 14. minuutilla. Hieno Jordi Alban läpijuoksu palloa Xavilla käyttämällä ratkaisi pelin jo ennen taukoa.
Prandelli otti Abaten mukaan, samaa hurmosta kuin Saksaa vastaan ei syntynyt missään vaiheessa. Cassano vaisu, Balotelli ei saanut tilaa ja Pirlon aivotkin hieman kohmeessa. Loukkaantumiset sotki loput mahdollisuudet, Chiellini jo 21. minuutin kohdalla ja kolmas vaihtomies Motta tunnin kohdalla pukuhuoneeseen asti. Hieman harmi, paremmilla lähtökohdilla olisi voinut tulla tasaisempaa. Espanja tietysti ansaitsi voiton kaikin mahdollisin tavoin, mutta jotenkin puolittainen kuva sen todellisista ominaisuuksista silti jäi.
John Fogerty @ Raatti
Kuten blogin esittelytekstistä näkyy, John Fogerty kolahti aiemmin kuin Gerd Müller. Siksi valinta Fogertyn keikan ja jalkapallon EM-finaalin välillä ei ollut loppujen lopuksi vaikea. Tuttavapiirissä esiintyi kyllä ihmettelyjä asiasta. Olen nähnyt Fogertyn livenä useamman kerran, mutta kun Fogerty lopulta nyt saapui ensi kerran Pohjois-Suomeen esiintymään, pakko oli tapaus todistaa. Creedence Clearwater Revival iski siis tuoreeltaan tajuntaan niin kovaa kuin voi. Kuitenkin hiljaisina vuosina 1975-85 Fogertysta tuli mielessäni myyttinen menneisyyden hahmo, joka ei enää palaisi nykyhetkeen. Paluulevy Centerfield 1985 täräytti tämän mielikuvan palasiksi. Nopeasti tuli toinenkin, edellistä vaatimattomampi levy, mutta sitten taas 10 vuoden tauko. Tässä vaiheessa luovuin ajatuksesta nähdä mies keikalla ja varsinkin CCR-materiaalin esittäminen oli täysin utopistinen hourekuva. Siksi Hartwall-areenan epätodellinen keikka 1997 oli uskomattoman järkyttävä positiivisessa mielessä. Fogerty ei ole mikään ilmiömäinen live-esiintyjä, mutta silti tuo Pasilan konsertti on yksi suurimpia henkilökohtaisia musiikillisia elämyksiä. Sittemmin olen nähnyt Fogertyn keikkoja 2004 Orlandossa, 2008 taas Helsingissä ja 2010 Porissa. Hienoja kokemuksia, vaikka eivät ensikonsertin tunnekuohuja tavoittaneetkaan.
Saavuin Raattiin hieman etuajassa, yritin välttää Eppu Normaalia, mutta kuulin pari viimeistä kappaletta. Juuri niin vaisua kuin epäilinkin, ilmeisesti eivät edes esittäneet (surkeaa) John Fogerty –biisiään. Ennustuksista huolimatta sadealue puski Raatin päälle ja vettä tuli reippaasti tunnin ajan. Kertakäyttösadeponchosta huolimatta kastuin polvista alaspäin. Tämä laski hieman yleisfiilistä, mutta onneksi tärkeämpi keikan jälkipuolisko meni kuivassa kelissä. Massiivista rumpusaundia pukkaava Aronoff taas bändissä, yksi kitaristeista parikymppinen Fogertyn poika Shane. Ilmeisesti varsin uusi kuvio, ainakaan Järvenpäässä Shane ei esiintynyt. Johnilla nyt mittarissa 67v, parissa vuodessa askel tuntuu hieman hidastuneen, korkeimmat lauluosuudet jäävät sivuun, mutta vetreästä veteraanista on edelleen kyse.
Ohjelmisto hyvin samantyyppinen kuin kaksi vuotta sitten Porissa. Pääosassa CCR-hitit, pitempää kitarajammailua onnistuneesti Ramble Tamblessa ja Keep On Chooglin’issä, hieman väkinäisemmin I Put the Spell On Youssa, jotain teknistä ongelmaakin saundeissa välillä. Ricky Nelsonin Garden Party ja Roy Orbisonin Pretty Woman turhia kovereita, Fogertyn omassa materiaalissa olisi parempaa potkua. I Heard It Through the Grapevine kuitenkin oiva valinta, Bob Malonen kosketinsoolo kuohkeutti mukavasti kokonaisuutta. Blue Moon Nights soi kauniisti, mutta ainoana uusimman levyn biiseistä esitetty Gunslinger ei rullannut aivan odotetulla tavalla. Järvenpäässä edellisenä iltana soitettu Lodi jäi väliin, hieman harmi, sillä Long As I Can See the Lightissa oli yllättävän kova lataus, parempi kuin monissa nopeammissa CCR-bravuureissa. Up Around the Bendin keskellä maininta Hanoi Rocksista. The Old Man Down the Road ollut joskus sulavampikin, mutta muuten lopun jättiklassikot rullasivat jouheasti maaliin. Hyväntuulinen Fogerty oppi lausumaan Oulunkin kohtalaisen oikein.
Ei mitään uutta, mutta ryhdikäs konsertti jälleen kerran. Pelkkää nostalgiaahan Fogertyn nykyinen kiertue on, mutta 25 vuoden CCR-esitystauko 1972-1997 takaa sen, että tarvetta ja kysyntää tälle taatusti on. Fogerty vihjaili yllättäen viime talvena sovinnosta CCR-rytmiryhmän Cliffordin ja Cookin kanssa. Nämä kuitenkin kiistivät jyrkästi yhteistyösuunnitelmat. Tom Fogerty on tietysti poissa kuvioista, mutta Fogerty-Cook-Clifford –kokoonpanon uudelleenviritys toisi vielä uuden (tai siis vanhan) ulottuvuuden tälle kuolemattomalle musiikille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)