Bayern München - Manchester United 2-1

Bayern pahasti varamiehisenä liikkeellä. ManU rankaisikin jo minuutin jälkeen, Nanin vapaapotku läheltä kulmalippua, Demichelis kompastui ja ihmepoika Rooney kiskoi vapaasti maalin kattoon. Ote siirtyi Bayernille, joka saikin kohtuullista jälkeä aikaan viihdyttävällä ensi jaksolla. Riberyllä ja Olicilla mukavia paikkoja, mutta vaarallisempaa liikkuvaa hyökkäyspeliä United silti esitti ajoittaisissa vastahyökkäyksissä. Toisella puoliajalla englantilaisjoukkue passivoitui lähes täysin, mutta ei saksalaiset vieläkään vakuuttaneet, varsinkin uusi poika Thomas Müller koko ajan varjojen mailla. Muutama puolittainen tilanne ja sitten onnekas tasoitus 77. minuutilla. Nevillen typerä käsivirhe 25 metrissä, Riberyn vapaapotku, kimposi Rooneyn jalasta maaliin. Sisään tullut Giggs antoi kulman 83. minuutilla, Vidicin voimapusku poikkipuuhun. Yliajalla Gomezilla ottelun paras paikka, van der Sar sormenpäillä sai pelastettua. Perinteisiin baijerilaistapaan Bayern säästi ratkaisun viimeiselle sekunnille, energiapakkaus Olic ryösti pallon Evralta laatikon reunalla ja niittasi voiton isännille. Rooney talutettiin kentältä, toivottavasti toipuu nyt ainakin MM-kisoihin, ehkä Englannin kaikkien aikojen pelaaja jo nyt, ainakin Bobby Mooren jälkeen.

Butcombe Gold

Aiemmin on tullut bristolilaisista Butcombe-oluista vastaan hanaversiona Blond, joka sekin näytti nyt kaupan hyllylle saapuneen. Tämä golden ale vaikuttaa hyvin samantyyppiseltä. Kirkkaassa oluessa pehmeän liukas maku. Hunajaa, laimeaa teetäkin maussa, hieman makea. Humalaa on jälkimaussa, mutta hyvin hillitysti. Liian eleettömän kevyt kaikin puolin. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Paolo Sorrentino: Il Divo

Persoonallinen ja tyylitelty henkilökuva Berlusconia edeltäneestä Italian miniatyyrivoimahahmosta Giulio Andreottista. Nopeita leikkauksia, subjektiivisia kuvakulmia, kamera-ajoja, peckinpahmaisesti kuvattua väkivaltaa ja erityinen panostus musiikkiin, jossa on suuria kuoroja, rockia, operettia ja Sibeliusta. Aluksi parodiselta vaikuttava ote synkkenee loppua kohti turhautuneeksi syytökseksi liukasta supernilviäistä kohtaan. Andreotti alkaa näyttääkin hätkähdyttävästi Nosferatulta. Kovin analyyttinen elokuva ei ole, sivustakatsojan kannalta tässä ei tule uusia todisteita Andreottin osuudesta esim. Moron tai Falconen murhiin. Andreotti on niin sulkeutunut hahmo, että parempaan olisi varmaan ollut vaikeampi päästä.

De Molen Engels

Hollantilainen samea oljenvärinen olut vaahtoa reippaasti. Juoma näyttää witbieriltä, mutta hedelmäisen humalainen maku viittaa enemmän hiivaisen golden alen suuntaan. Jotenkin väljähtäneen oloinen, ei ehkä parhaassa iskussaan. Pehmeää ja ohutta, jälkimaku voisi olla pitempi. Tässä on liikaa hedelmämehun vaikutelmaa, ohramallas on hieman päässyt unohtumaan. Caskissa voisi toimia paremmin. Tämä panimo on niittänyt vahvaa kulttimainetta nuoremman polven olutharrastajien keskuudessa, mutta omalle kohdalleni ei ole sieltä vielä kovin onnistuneita tuotteita osunut kohdalle. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.

Mikkeller The American Dream

Belgiassa tehty tanskalainen Mikkeller-näkemys amerikkalaistyylisestä pilsneristä. Alkoholia 4,6%, väri tummankeltainen, hieman samea. Voimakkaan mäntyhumalainen maku ja pohjahiivaolueksi hämmentävän sitrushedelmäinen. Hieman juuresmaisuutta, nahkeaa ruohoisuutta, hyvin pitkä pihkainen jälkimaku. Voisi helposti kuvitella india pale aleksikin, tuoreus, kuohkeus ja maltainen täyteläisyys jäävät ihannetapauksesta saavuttamatta. Tämä on selvästi hedelmäisempi, mutta vähemmän maltainen kuin saman valmistuttajan tulkinta tšekkipilsistä. Taas hieman tasapainoton Mikkeller-suoritus, mutta samalla jälleen maukas ja vivahteikas juomakokemus. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.

Moor Merlin's Magic

Isossa pullossa käyvää bitteriä Somersetistä. Sameahkoa, hedelmäinen, vähän makeahkokin. Humalointi varsin makeaa sekin. Ns. hyvä juotavuus, mutta mallaspohja on liian ohut. Minusta bitter ei myöskään saisi olla näin makeaa, enemmän toffeeta ja pähkinää mukaan. Caskissa jälkikäyminen oletettavasti voisi parantaa kokonaisuutta. Alkoholia on melkoisen paljon 4,5%, britit saavat täyteläisemmän makukirjon huomattavasti vähemmälläkin alkoholilla. Ei huono, mutta ei mieleenjääväkään. 660 ml pullolla oltaneen suuntaamassa amerikkalaisille markkinoille, sieltä tuskin tälle paljon ystäviä löytyy. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.

Mathieu Kassowitz: La haine

Mustavalkoinen Pariisi-draama, vastakkainasettelua lähiöissä ja keskustassa. Juonta ei juuri ole, kolmea (juutalainen, arabi ja afrikkalainen) nuorta miestä seurataan vuorokauden ajan. Viittauksia ainakin Taxi Driveriin ja hiphop-ilmiöihin, tuore ja eloisa rytmi. Kaavamaisuus hieman rasittaa, yksinkertaistettukin tämä on ja ehkä turhan pessimistinen, mutta eihän elokuvan mikään komiteamietintö tarvitse olla. Ilmeisesti Pariisin matkailunedistämistahot eivät elokuvaa ole rahoittaneet. Näyttelijäsuorituksetkin onnistuneita.

Meantime Smoked Bock

Toista vuotta sitten raahasin Haaparannasta lontoolaisen Meantime-panimon Old Smoked Bockia, joka oli päässyt osittain hapettumaan. Tämä hanaversio ilman old-määrettä on hieman erilainen, alkoholia 6% eli puoli prosenttia vähemmän. Tämä ei ole pilalla, mutta selvästikin hyvin samantyyppinen olut. Väri on kirkkaan kuparinen. Nahkea maku, metallisen kylmää. Savun makua on vaikea löytää, jälkimaussa on jotain tervaleijonan tapaista. Kokonaisuutena hyvin ohut. Savu-sanan lisääminen oluen nimeen on riskialtista, olutharrastajan odotukset heilahtavat välittömästi Bambergin savupommien suuntaan ja näin laimea lakritsaesanssisuus ei taatusti ilahduta. Jonkinlaista keksimäisyyttä oluessa on, mutta maltaan ja humalan täyteläiset perusominaisuudet uupuvat pahasti tästä. Oluthuone Leskinen, 28.3.2010.

Dark Star Saison, real ale

En muista olisinko ennen juonut belgihiivalla pantua brittiläistä real alea. Amerikkalaisia belgityylisiä cask conditioned -oluita on tullut vastaan kyllä useitakin. Tämän huippupanimon belgituotteen väri on kullankeltainen, mutta ei aivan kirkas. Maku on selvästi belgihiivainen, kevyesti mausteinen ja hedelmäinen. Real-käsittelyllä on selvästi saatu mukaan kuohkeutta, tuoreutta, pehmeää juotavuuttakin. Jälkimaku on hämmentävän pitkä, tosin kapean kireällä tavalla humalaisen katkera. Selvästi lähempänä belgialea kuin brittiläistä golden alea. Ei tätä tietenkään tyylipuhtaana saisonikaan voi pitää. Erittäin onnistunut hybridiolut, mutta ehkä jää kuitenkin lopullisessa arviossa tyylisuuntien välimaastoon horjahtelemaan. Oluthuone Leskinen, 28.3.2010.

MM-finaali 1974: Länsi-Saksa - Hollanti 2-1

Vuonna 1974 elin jalkapalloelämää. Oma peliura oli kiihkeimmillään ja kesän MM-kisat täyttivät muun ajan. Suomen tv ei kaikkia pelejä näyttänyt, mutta lehdistökin seurasi kisoja yllättävän kattavasti. Kisat päättyivät kirvelevään, ehkä traumaattiseenkin, pettymykseen. Kokemusta voinee pitää kasvattavana, maailma ja elämä eivät ole oikeudenmukaisia, paras ja ansioitunein ei aina voita, epärehellisyyskin voidaan palkita. Mutta yli en ole traumasta päässyt, siitä tuli osa minua, finaalin katkera lopputulos käy mielessä edelleen vähän väliä.

Meksikon kisojen perua yksi suosikeistani oli isäntämaa Länsi-Saksa, varsinkin kun EM-kisoissa 1972 joukkueen peli oli entistäkin nautinnollisempaa uuden suosikkipelaajani Günter Netzerin otettua pelinjohtovastuun. Beckenbauer siirtyi liberoksi ja Müller oli ennennäkemätön maalikone. Netzer kuitenkin riitautui MM-kisojen kynnyksellä ja avaukseen tuli matalamman profiilin Overath. Peli ei kulkenut kisojen alkuvaiheissa, pohjakosketuksena tappio juhannuksena Saksojen ensimmäisessä ja viimeisessä kohtaamisessa. Kyseistä juhannusta pidän edelleen muistettavimpana. Itä-Saksa -pelissä Netzer pääsi kentälle ainoan kerran turnauksessa, mutta ei pystynyt ihmeisiin. Länsi-Saksa meni kuitenkin jatkosarjaan.

Brasilia oli nyt paha pettymys, aiemmista tähdistä olivat mukana vain Rivelino ja Jairzinho. Jugoslavian pelistä ehdin innostua, varsinkin keskikentän Branko Oblakista ja Jovan Acimovicista, mutta joukkue hyytyi jatkosarjassa. Englanti ei edes päässyt kisoihin, mutta Skotlanti oli yksi suosikeistani, osittain siksi että seurasuosikkini Leedsin Billy Bremner, Peter Lorimer ja Joe Jordan olivat joukkueen kantavat voimat. Skotlanti ei hävinnyt yhtään peliä, mutta juuttui Italian tavoin alkulohkoon. Niin myös Chile, jonka liberosta Elias Figueroasta tuli yksi kaikkien aikojen idoleitani. Ensi kertaa näin Meksikosta poissaolleen Argentiinan, joukkueessa oli upeita pelaajia Carlos Babington, Miguel Brindisi ja Rene Houseman, mutta tämänkin joukkueen eväät loppuivat jatkosarjassa. Samoin kävi Ruotsille, jolla silläkin oli laatujoukkue Ralf Edström kärjessään.

Englannin kisoista pudottanut Puola oli sensaatiomaisen hyvä, vaikka suurin tähti Włodzimierz Lubański oli loukkaantuneena pois. Szarmach paikkasi kohtuullisen hyvin sentterinä ja laidoilla olivat ilmiömäiset Robert Gadocha ja kisojen maalikuningas Grzegorz Lato. Peliä johti elegantti Kazimierz Deyna, ehkä kisojen paras pelaaja. Korkean profiilin maalivahtia Tomaszewskia pidin pitkään maailman ykkösenä. Puola ei finaaliin päässyt, kaamealla veden tulvimalla kentällä Frankfurtissa tuli ratkaiseva tappio isäntäjoukkueelle, ehkä epäonnea, ehkä jotain muutakin.

Kisojen ehdoton kohujoukkue oli kuitenkin MM-turnaukseen ensi kerran selvinnyt Hollanti. Ajax Amsterdam hallitsi 70-luvun alun seurajalkapalloa suvereenisti, olin itsekin nähnyt sen totaalia jalkapalloa kolmessa Euroopan Cupin finaalissa. Cruijff, Neeskens, Krol, Rep, Keizer, Haan ja Suurbier olivat suuria suosikkejani ja kaikki olivat Hollannin MM-ryhmässä. Pari tähteä jäi kyllä poiskin, keskikentän avainhahmo Gerrie Mühren ja ehkä ratkaisevasti keskuspuolustaja Barry Hulshoff. Toisen suurseuran Feijenoordin tähdet van Hanegem, Jansen, Rijsbergen, Israel ja de Jong sekä Rob Rensenbrink Anderlechtista täydensivät ennen näkemättömän lahjakkuuskasautuman. Yksi heikko kohta oli maalissa, maan ykkösmies PSV:n Jan van Beveren ei ollut mukana.

Hollanti aloitti vakuuttavasti, modernia liikkuvaa taitavaa peliä, jossa pelaajilla ei ollut tiukkoja etukäteen sovittuja rooleja. Maailman parhaana pelaajana silloin yleisesti pidetty Cruijff tietysti pelasi missä parhaaksi katsoi, mutta niin tekivät joukkueessa monet muutkin. Näin ensi kerran Willem van Hanegemin peliä, yksi kaikkien aikojen suurimpia. Hollannin nautinnollinen peli huipentui jatkosarjassa, jossa Argentiina, Itä-Saksa ja Brasilia jäivät täysin hollantilaisten jalkoihin. Mitään vastaavaa en ollut ennen nähnyt ja toivoin kiihkeästi Hollannin voittoa finaalissa, jossa vastustajana oli yllättävien kiemuroiden jälkeen isäntämaa Länsi-Saksa.

Vuoden 1974 finaalia on silloin tällöin näytetty uudelleen eri tv-kanavilla ja muutama vuosi sitten hankin DVD-tallenteen. Masentavasta lopputuloksesta huolimatta ottelu on kohtuullisen hyvätasoinen ja siitä saa välttävän kuvan Hollannin joukkueesta, vaikka sen peli olikin tässä tuloksetonta. Paljon olen jalkapalloa nähnyt tämän jälkeen, mutta parempaa joukkuetta ei ole tullut vastaan.

Hollannin avauskokoonpano finaalissa oli täsmälleen sama kuin turnauksen avausottelussa Uruguayta vastaan. Siinä mielessä siis parhaat voimat olivat liikkeellä. Heikkoja kohtia oli kuitenkin maalivahti Jongbloed ja keskuspuolustus, jossa hyökkäävä keskikenttäpelaaja Arie Haan joutui pelaamaan liberona. Ehkä huono ratkaisu valmentaja Michelsiltä (tai Cruijffilta, kuka nyt sitten joukkuetta johtikin), kun ryhmässä oli kuitenkin Feijenoordin tyylikäs Rinus Israel. Ajaxin supertähti Piet Keizer pelasi alkusarjan Ruotsi-pelissä Rensenbrinkin paikalla, mutta sitten Rensenbrink otti vasemman kärjen paikan lopullisesti. Finaalissa Rensenbrink aloitti, mutta oli loukkaantunut ja otettiin puoliajalla pois. Tilalle ei tullut kuitenkaan ilmeisesti päreensä polttanut Keizer vaan suhteellisen vaatimaton PSV:n rivipelaaja Rene van de Kerkhof. Taas yksi naula ehkä Hollannin arkkuun. Keizer oli kuitenkin nimetty viiden vaihtopelaajan joukkoon finaalissa. Rensenbrink oli käytännössä Cruijffin tasoinen pelaajanero, mutta jäi tässä turnauksessa maestron varjoon, 1978 hän pääsi parrasvaloihin.

Länsi-Saksan joukkueen koostumus oli elänyt enemmän turnauksen aikana. Netzer oli siis sivussa ja keskikentän orkesterinjohtajana oli jo kaksissa edellisissä MM-kisoissa loistanut Wolfgang Overath, joka olikin ehkä saksalaisten ykköspelaaja turnauksessa. Beckenbauer oli tietysti loistava liberona, mutta hän pelasi koko turnauksen suhteellisen varovasti, hyvin vähän nousuja ylös. Puolustus oli koko ajan samassa permanentissa, maalissa Maier, keskellä Schwarzenbeck ja laidoilla Vogts ja kisojen tähtiin kuulunut Paul Breitner. Keskikentällä aloitti Overathin ja Hoenessin rinnalla Bernd Cullmann, mutta hän menetti paikkansa nuorelle ja lahjakkaalle Rainer Bonhofille. Oikealla laidalla oli loistava Grabowski (jonka tilalla tosin jatkosarjassa Herzog) ja keskellä edelleen huippuvireinen Müller. Vasen laita oli ongelmapositio, Mönchengladbachin Heynckes aloitti, mutta ei onnistunut ilmeisesti tarpeeksi hyvin. Finaalissa laidalla pelasi Flohe-kokeilun jälkeen melko alkeellinen Hölzenbein.

Toisen maailmansodan arvet avautuivat väistämättä tässä ottelussa. Eniten ne kohdistuivat Willem van Hanegemiin, joka menetti sodassa isänsä, veljensä ja siskonsa. Van Hanegem olikin selvästi finaalin kiihkein pelaaja. Ensimmäisellä minuutilla Cruijff otti pallon keskiympyrässä, kuljetti alueelle, jossa Hoeness kaatoi supertähden. 11-metrinen, Neeskens kiskaisi hirvittävällä voimalla keskelle maalia. Olin varma, että saksalaiset survotaan nurmeen. Peli muuttui rikkonaiseksi, varsin tasaista, Länsi-Saksakin piti palloa, ei kuitenkaan juuri maalitilanteita. Müller liikkui kärjessä vahvasti, koko ajan vaarallinen. Rensenbrinkin syötöt epätarkkoja. Jongbloed pelasi avokäsin ilman hanskoja. Pelin tempo suhteellisen hidas, raskas turnaus luultavasti painoi pelaajia. Hollannin libero Arie Haan nousi hyvin voimakkaasti hyökkäyksiin. Hölzenbein purjehti laatikkoon, näytteli kaatumista ja saksalaisille tuomarilta lohduttava rangaistuspotku, jonka Breitner tarkasti käänsi alanurkkaan. Jakson lopussa sitten ratkaisu, nopea vastahyökkäys saksalaisilta, Bonhof leikkasi laidalta alueelle, ohitti Krolin, kova syöttö Müllerille, jonka nerokas kääntölaukaus verkkoon. Todella upea maali. Cruijff otti tauolla suunsoitosta varoituksen, ilmeisesti urputti Hölzenbeinin näyttelystä.

Toinen puoliaika sekavaa peliä, saksalaisillakin modernia otetta, varsinkin Breitner ja Hoeness pelasivat vapaasti eri puolella kenttää. Beckenbauerin avaussyötöt lähtivät lähes poikkeuksetta aina ylimielisesti ulkosyrjällä, ja aina perille. Rijsbergen loukkaantui, valmentaja Michelsin optiot kuihtui, oli pakko ottaa sisään myöhemmin Oulussa valmentanut Theo de Jong, joka oli hyvin näkymätön. Hollannin asenne oli hieman haluton ja masentunut, kunnon painostusta ei saatu aikaan. Kulmapotkuissa Cruijff toistuvasti antoi etunurkalle Neeskensille, mutta varmaan nerokkaasti suunniteltu kuvio ei koskaan johtanut mihinkään. Neeskensillä ja Repillä oli useita maalintekotilanteita, mutta Maier selvisi kaikista. Finaalin parhaana pelaajana voinee pitää Rainer Bonhofia, aktiivinen, luova ja tehokaskin. Hän ei koskaan myöhemmin sitten enää juuri kehittynyt, tässä vasta 22-vuotias.

Daniel Lind Lagerlöf: Johan Falk, De fredlösa

Toistaiseksi viimeinen Falk-saagan osa, mutta vasikkakuvio jää sen verran auki, että luultavasti jatkoa on suunnitteilla. Tähän episodiin on ympätty kaikenlaista, jopa venäläinen toimittajamurhaajakin. Moottoripyöräjengejä, räjähteitä, huumeita, huvittavan nuhjuinen sisäisen tutkinnan tutkapari ja lehdistölle tietoja vuotava poliisi, jonka motiivina todella alkeellisesti pohjustetut parisuhdejännitteet. Paatuneimman rikollisen asunnossa suomalaisen rautakaupan laatikoita. Tavallaan tämä on toimivaa perusviihdettä, mutta ruotsalaisessa yleistasossa tämä on sekundaa.

Vakka-Suomen Prykmestar Wehnäbock

Kävin ensi kerran helsinkiläisessä uudehkossa saksalaisravintolassa Rymy-Eetussa, koska siellä olisi tiettävästi tarjolla Bambergin paastonajan kausisavuolutta Schlenkerla Fastenbieriä, jota en ole onnistunut maistamaan koskaan vuosikausia kestäneen metsästyksen aikana. Toiveikkuus vaihtui kuitenkin pettymykseen, kun baarimestari kertoi oluterän menneen jostain syystä pilalle. Ehkä näin kuitenkin parempi, etsiminen on joskus mielenkiintoisempaa kuin löytäminen. Rymy-Eetu vaikutti mielenkiintoiselta paikalta, mutta en kuitenkaan jäänyt sinne juomaan yleisemmin saatavilla olevia oluita. Aikaa ei ollut etsiä Fastenbieriä muualta ydinkeskustan ulkopuolelta, joten ajattelin lohduttautua real alella Kitty's-baarissa. Eihän sitäkään tietenkään ollut, ilmeisesti ahtaajalakon ruuhkauttaman satamatoiminnan takia. Onneksi sentään tarjolla Uudestakaupungista vahvempaa ja tummempaa tulkintaa vehnäoluttyylistä, jossa panimo on ennenkin väläyttänyt taitojaan. Näyttää lajityypin klassikolta Aventinukselta, mutta alkoholia selvästi vähemmän, 6,2%, joten melkein tämä on standardi dunkelweizen. Paljon vähemmän makea kuin Aventinus, trendikästä kuivaakin makua, ei tosin erityisen korostetusti humaloitu. Banaani puskee esiin tyylikkäästi ja kokonaisuus on pehmeä ja raikkaan tuore. Cascade-humala puraisee mukavasti jälkimaussa. Helsinki, Kitty's, 25.3.2010.

Uncommon Brewers Siamese Twins

Kävin 1997 Kalifornian Santa Cruzissa ja mieleen on vahvasti jäänyt upea Seabright-panimobaari. Uudempi luomupanimo Uncommon Brewers tulee myös Santa Cruzista ja tämä belgidubbel on ensimmäinen kokeiluni tältä valmistajalta. Tarjoilu tavallisesta jenkkipintista, alkoholia 8,5%. Samea vaalean ruskea olut, belgihiiva havaittavissa, mutta ei täysin itsestäänselvästi. Mausteisuutta, muuten suhteellisen ohut ja laimeakin maku. Vahva alkoholipitoisuus ei tunnu täyteläisenä maltaisuutena vaan kääriytyy enemmän makeutena kitalakeen. Amerikkalaisten belgi-innostus ei ole toistaiseksi tuottanut IPAn tapaista ylivertaista uustulkintaa. Belgialaiset tekevät edelleen oluttyylinsä paremmin. Helsinki, Pikkulintu, 25.3.2010.

Southern Tier IPA

Lake Erien rannoilta amerikkalaisten käsityöläispanimoiden perusoluttyyliä. Alkoholia 6,9%, hieman samea, liian kylmää, aavistuksen karkea, hyvin sitruksinen, vahvan humalainen. Pehmeys ja tuoreus jäävät vajaiksi, ei nouse tässä kovasti kilpaillussa tyylissä mitenkään persoonalliseksi tai erityisen onnistuneeksi. Helsinki, Pikkulintu, 25.3.2010.

Slottskällans Nelson

Uppsalassa on kokeiltu uusiseelantilaisen muotihumalan Nelson Sauvinin toimivuutta lagerissa. Alkoholia on 4,5%, se on hieman liian vähän pilsiksi. Kirkas olut, vahvasti, mutta silti tasapainoisesti humaloitu. Ehkä humalalajike on niin tiiviisti mielikuvissa sitoutunut IPOihin, että hedelmäisyyden puuttuminen aluksi hämmentää. Hyvin kuiva pohjoissaksalaistyyppisen pilsin kireä ote. Mallasrunko ei todellakaan tunnu tarpeeksi rotevalta, täyteläisyyttä pitäisi olla enemmän. Slottskällansilta on tottunut odottamaan korkeaa tasoa ja aivan sinne tällä kertaa ei ole ylletty. Helsinki, Hilpeä Hauki, 25.3.2010.

Stadin Weizen

Vehnäuutuus Sörnäisistä, juuri Helsinki Beer Festivalin vuoden olutravintolaksi valitsema Kaisla tarjoilee hefeweizenin hämmentävästi suuresta paksusta jenkkipintistä. Ilmeisesti jonkinlainen vinkki sisällöstäkin. Ja kyllä, olutalan kuumimpiin trendeihin kuuluvasta hopfenweissen suuntaan ilmeisesti on hakeuduttu. Brooklynin ja Schneiderin benchmarkiin jää vielä matkaa, harmittavan hillitty humalointi tulee kohtuullisesti esille. Humala syö banaaniestereitä pois, mikä ei ole minun makumieltymysten kannalta negatiivista. Ikävämpää on ohuus ja nahkeus, weizenin peruspiirre raikkaus jää saavuttamatta. Oikein mielenkiintoinen suoritus kuitenkin jälleen kerran. Helsinki, Kaisla, 24.3.2010.

Mikkeller Tomahawk Single Hop IPA

Tanskalainen sopimusvalmistaja tuntuu jatkavan edelleen yhdellä humalalajikkeella tuntuvasti maustettua IPA-sarjaansa. Nyt vuorossa iskevästi nimetty Tomahawk, jota ei todellakaan ole keitoksessa säästelty. Ensituntuma on pehmeän hedelmäinen, hieman makeakin. Se muuttuu nopeasti nahkeammaksi tunkkaiseksi juuresmaisuudeksi, jonka Mikkeller on onnistunut välttämään esim. Nelson Sauvin -versiossaan. Jälkimaku on voimakkaan nautinnollisen kuiva, mutta kovin tasapainoinen ja tuore tämä ei ole. Helsinki, Kaisla, 24.3.2010.

John Gray: Helter Skelter

Kun elokuvan aiheena on psykopaattinen joukkomurhaaja Charles Manson, niin nilviäisen ihailuun on helppo sortua. Melko lähellä tämä vaatimaton elokuva käykin, mutta pysyy sentään jotenkin asiallisella puolella. Tarina tulee kerrottua melko kattavasti, karismaattinen henkilö pystyy uskonnon ja seksin avulla saamaan ihmiset tekemään mitä tahansa. Aluksi näyttää, että murhilla ei mässäillä, mutta niihin palataan poliisitutkimusten ja oikeudenkäyntien takaumissa suhteellisen matalamielisesti. Ajankuva ei ole vakuuttava, tämä hippikauden pimeän puolen haara olisi ollut helppo kytkeä paremmin musiikin ja muiden ajan ilmiöiden kautta muuhun vastakulttuuriin. Mansonin sekoilevaa monologia on liikaa ja poliisiproseduraali ja oikeussalikohtaukset ovat peruskauran tasolla. Sitä en tiennyt/muistanut, että Gerald Fordin murhaa yrittänyt nainen oli Mansonin "perheen" jäsen.

Spendrups Pistonhead Spring Edition Hot Roddin' Lager

Vauhdikkaasti nimetty ruotsalaisuutuus on peruslageria hieman ruskeampi. Etiketissä luvataan neljää maineikasta humalalajiketta Magnum, Amarillo, Saaz ja Amarillo, mutta ilmeisesti ne ovat kuitenkin keitoksesta unohtuneet pois. Täyteläinen hieman pahvinen mallaspainotteinen olut, jonka jälkimaussa on humalaa, mutta tavattoman vähän. Tavanomainen suuren olutfirman markkinointikusetus. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

George Roy Hill: The Sting

Minnesotalainen Hill erikoistui näyttäviin viihde-elokuviin, joissa sisältö oli varsin höttöistä. Tämä uhkapelicaper on hänen tunnetuimpiaan. Upea lavastus ja puvut, 1930-luvun Joliet ja Chicago ilmaratoineen on rakennettu huolella. Suuret tähdet näyttelevät hienosti ja ragtime rullaa. Käsikirjoitus on nokkela, muutama mukava yllättävä iskevä koukkukin. Ohjaus on kuitenkin löysää ja ulkokohtaista, rytmi on lähes haukotuttava.

Caracole Saxo Bio

Belgialainen luomuale, blonden ja witin välimuoto, mausteisuudessaan lähempänä witiä. Alkoholia 7,5%, eli enemmän kuin peruswitissä. Sokeria, korianderia ja mallastamatonta vehnää. Vaahtoaa hyvin, maku on suhteellisen ohut, hedelmäinen, mutta liian makea. Raikkaus jää makeuden taakse. Varsin mitäänsanomaton perussekoitus belgiaineksista. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

MM-finaali 1970: Brasilia - Italia 4-1

Meksikon MM-kisat olivat ensimmäiset, joita seurasin tiiviisti. Elämys oli intensiivinen, monitahoinen ja pitkäkestoinen. Näiden kisojen myötä aloin kiinnostumaan jalkapallosta laaja-alaisemmin kuin itse pelaamalla. Muistan hyvin, kun syksyllä ensimmäisinä koulupäivinä analysoin opettajani Heikki Rimpiläisen kanssa Pelen liikettä ajassa ja tilassa ennen Carlos Alberton finaalimaalia. Tai miten täydellisen tasapainoinen Pelen pukkausasento oli.

Lähdin kisoihin vahvasti Pyhän Yrjön punavalkoristiä heiluttaen. Englantilaisen jalkapallon asema oli Suomessa jo silloin todella vahva veikkauksen takia. Maata kunnioitettiin jalkapallon synnyinmaana ja se sattui silloin (ainoan kerran) olemaan puolustava maailmanmestari. Joukkue oli selvästi parempikin nyt kuin neljä vuotta aiemmin, erityisesti tykkäsin nousevasta laitapakista Terry Cooper. Yllätykseni olikin melkoinen, kun neljännesfinaalissa Länsi-Saksa otti revanssin ja voitti mestarit jatkoajalla. Saksalaiset pelasivat älykästä lyhytsyöttöpeliä ja olivat muutenkin ylivertaisia, Länsi-Saksasta tuli uusi suosikkijoukkueeni. Ottelu teki minusta elinikäisen jalkapallofanaatikon. Sitten tuli uusi yllätys semifinaalissa, kun Italia teurasti Länsi-Saksan 4-3 jatkoajan jälkeen, jatkoajalla viisi maalia. Italian Gianni Rivera häikäisi kymppipaikalla, Rivera mahtuu edelleen kaikkien aikojen suosikkipelaajieni top teniin, ehkä korkeammallekin. Italiasta ei kuitenkaan tullut uutta suosikkiani finaalissa, sen verran olin nähnyt Brasiliankin otteita.

Brasilian joukkueen suorituksia en pystynyt kunnolla käsittelemään tuoreeltaan. Pelityyli oli tyystin toisenlainen kuin eurooppalaisilla, nopeutta, iloa ja ennen kaikkea ylivoimaista teknistä taitoa. Puolustusta ja varsinkin maalivahti Felixiä kritisoitiin kovasti. Brasilia voitti alkulohkossaan kolme eurooppalaisjoukkuetta, mm. Englannin melko tasaisessa ottelussa ja eteni sitten finaaliin pudottamalla eteläamerikkalaiset Perun ja Uruguayn, joista varsinkin Peru oli huippujoukkue. Silti ehkä hieman epäilin brasilialaisten mahdollisuuksia kivikovaa puolustavaa Italiaa vastaan.

En ole nähnyt finaalia sitten mustavalkoisen suoran lähetyksen jälkeen 21.6.1970. Nyt hankitun värillisen tallenteen kuvanlaatu ei kovin hyvä, hieman katkoksia, esim. viiden minuutin jakso 5. ja 10. minuutin väliltä puuttuu kokonaan. Bobby Moore kommentaattorina BBC:n lähetyksessä, Billy Wright tekee lopussa yhteenvedon. Brasilian peli pehmeää, soljuvaa, vaivatonta, Clodoaldo teoriassa pivote, mutta valtava liikkuvuus, hyvin hyökkäävä asenne. Gerson pelinjohtaja, kaikki hyökkäykset hänen kautta liikkeelle. Carlos Albertolla nousevana pakkina todella suuri rooli, ennakoiden Francisco Marinhoa, Nelinhoa, Josimaria ja Junioria. Kisojen jälkeen auto-onnettomuudessa kuollut Everaldo myös aktiivinen vasempana pakkina. Rivelino ja Jairzinho hieman sivussa ensijaksolla, toisella puoliajalla enemmän mukana. Pele aluksi muistamaani ylempänä, lähes keskushyökkääjänä, mutta valui myöhemmin alemmas kymppipaikalle. Tostao varsinainen sentteri, ei oikein tässä finaalissa päässyt esille. Brasilia karvasi korkealta, yritti estää Italian pääsyn pehmeään puolustukseensa.

Italialla oli hieno joukkue, mutta taktisesti varovainen asenne saattoi ratkaista. Jostain syystä he arvioivat, että kentälle ei mahdu kahta luovaa pelinjohtajaa. Siksi läpi turnauksen Interin Sandro Mazzola pelasi ensimmäisen jakson ja Milanin Gianni Rivera toisen. Finaalissa tehtiin poikkeus, Rivera tuli kentälle vasta 84. minuutilla ja se saattoi olla ratkaisevaa. Italia nimittäin oli pelissä kiinni pitkään. Heti alussa se hyökkäsi räväkästi ja upea kärkimies Luigi Riva kiskoi vihaisesti. Kapteeni Facchetti ei noussut ylös laidalla tyypilliseen tapaansa. Peli varsin nopeaa ja liikkuvaa. Vaarattoman näköisestä roikkukeskityksestä Pele pukkasi hämmästyttävän loistokkaasti johtomaalin 18. minuutilla. Brasilian karmean puolustussekoilun jälkeen Boninsegna pääsi tasoittamaan 37. minuutilla. Jakson lopussa Pele teki maalin, mutta tuomarin mielestä aika oli jo kulunut umpeen. Nykykatsannossa täysin ihmeellinen tulkinta.

Toisen jakson alussa Italialla jopa tilanteita siirtyä johtoon, Riva, Domenghini ja Mazzola aktiivisia hyökkäyspäässä. Rivelino käytti oikeaa jalkaansa ehkä ensimmäistä kertaa turnauksessa, pallo poikkipuuhun. Tässä vaiheessa paljon rikkeitä, paljon vapaapotkuja Brasilialle, jolle ote siirtyi. 66. minuutilla Gerson ratkaisi pelin, raivasi itse paikan ja vetäisi vasemmalla takanurkkaan. Sitten Gersonin keskitys, Pelen nerokas jatko päällä ja Jairzinho survoi pallon maaliin. Rivera sisään, mutta ei saanut tulosta aikaan. Upea pitkä syöttely, jonka jälkeen Pele vapautti ylimielisesti Carlos Alberton voimalaukaukseen, 4-1. Ottelua on jälkeenpäin pidetty Brasilian näytöksena, nyt katsottuna korostuu Italian sisukas taistelu. Brasilia tietysti parempi, mutta todella suuria pelaajia tässä finaalissa vain Gerson, Pele, Clodoaldo ja Carlos Alberto. Rivelino, Jairzinho ja Tostao ehkä olivat aiemmissa peleissä parempia. En ehkä väittäisi tätä Brasiliaa kaikkien aikojen joukkueeksi.

Van Steenberge The Original HΨ Super Beer

Italialaisen Zago-firman Belgiassa teettämä tripel komeassa pullossa, vaahtoa melko vähän. Hedelmää, kevyesti mausteita, suhteellisen ohut, ei vaikuta erityisen tuoreeltakaan, väljähtyneen oloinen. Alkoholia peräti 11% ja se todella maistuu läpi. Makeus on aluksi hunajamaista, mutta imelöityy lähes siirappiseksi. Humalaa ei juuri ole, suhteellisen epämiellyttävä perusbelgialainen olut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Tom Hooper: The Damned United

Tulkinta David Peacen romaanista, jonka aiheena on Brian Cloughin myrskyisät 44 päivää tuoreen Englannin mestarin Leeds Unitedin valmentajana loppukesästä 1974. Sovitusratkaisut eivät kovin onnistuneita, intensiivisyys hajoaa kun käsitellään enemmän Cloughin vaiheita Derby Countyssa. Asetelmaa yksinkertaistetaan asettamalla Clough edeltäjäänsä Don Revietä vastaan, ja silti jätetään monia mehukkaimpia yksityiskohtia hyödyntämättä. Cloughin aiemman aisaparin Peter Taylorin rooli on suurempi kuin romaanissa, se tekee Derby-jaksoista ymmärrettävämpiä, mutta silti heikentää intensiteettiä. Pelaajien roolit kurottu minimiin, varsinkin Billy Bremneriä esittävä näyttelijä on täysin vääräntyyppinen. Cloughin alkoholismi sivuutetaan. O'Haren, McGovernin ja McKenzien ostot jäävät täysin irrallisiksi. Michael Sheen on erinomainen pääroolissa ja 70-luvun ajankuva saavutetaan kohtuullisen hyvin. Melkoinen pettymys tämä on mielenkiintoiseen romaaniin verrattuna.

Bob Rafelson: Five Easy Pieces

Rafelsonin elokuva tuntuu aina yhtä tylsältä, mutta silti se tulee tasaisin väliajoin katsottua. Kalifornian öljykentiltä lähdetään liikkeelle arkirealistisesti, jonka jälkeen tarjoiltu klassisen musiikin tausta päähenkilölle tuntuu kiusallisen keinotekoiselta. Roadmovie-osassa on naurettavaa hippinaisten puhtauskiihkoilua, vaikea havaita onko jakso sarkastinen vai ei. Loppuosa on heikoin, elokuva liudentuu Washingtonin kolean vehreissä maisemissa tyhjänpäiväiseksi perhedraamaksi. Karen Blackin esittämä bimbo on niin rasittava, että Jack Nicholsonia rauhallisempikin kaveri ajautuisi lopullisiin irtiottoihin. Laszlo Kovacsin kuvaus on leffan kestävintä antia.

St. Feuillien Triple

Samea oljenväri, isokuplainen vaahto. Belgihiivaa, mausteita, hedelmäisyyttä, humalaakin hyvin lopussa. Lisätty sokeri ei liikaa makeuta olutta. Tripel on belgioluttyyleistä parhaita ja varsin hyvin hedelmäisyys tässäkin nivoutuu mäntyiseen humalaan. Sille ei vain voi mitään, että olen tyystin kyllästynyt hiivasta nousevaan belgialen perusmakuun. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Alko.

Nynäshamns Sotholmen Extra Stout

Nynäshamnin laadukas höyrypanimo Tukholman eteläpuolella tekee erivahvuisia versioita stoutistaan, tämä Extra on nyt 7%. Pieni pullo, vain 25 cl. Kahvia ja suklaata, kuinkas muutenkaan. Vahva humalan loppuriuhtaisu nostaa tunnelmaa. Kuohkeaa täyteläisyyttä, ei tässä oikeastaan mitään vikaa ole. Itse säätäisin makeutta hieman pienemmälle. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Bavaria 8.6

Hollantilainen teollisuuspanimo Bavaria on olutpiireissä ehkä tunnetuin siitä, että epämääräisen Bavaria-yhteisyrityskuvion kautta Koningshoeven menetti muutamaksi vuodeksi trappististatuksen. Tämä vahva lager on tiettävästi nimetty alkoholipitoisuuden mukaan, vaikka se on vain 7,9%. Peruslagerin väri ja hiilihappoisuus, mutta maussa yllättäen vähän mausteita ja hunajaa. Odotin balttilagerin kovaa metallia ja pahvia, mutta tämä on pehmeämpi, tosin alkoholi työntyy reippaasti makean hunajan väliin. Vehnäkin varmaan pehmeyttää kokonaisuutta. Humalaakin hieman, mutta hyvin ohuesti. Varmaan suunnattu nuorekkaalle trendikkäälle segmentille, mutta mielenkiintoisesti makuunkin hieman satsattu eikä pelkkään pullon muotoiluun. Ei kuitenkaan millään tavalla miellyttävä olut. Etiketissä maininta uusiseelantilaisesta maahantuojasta, ehkä kysyntä siellä ei ole ollut ennakoitua tasoa. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Paris je t'aime

Episodielokuva Pariisin kaupunginosista, 18 osaa, 21 ohjaajaa Coen-veljeksistä Walter Sallesiin ja Wes Craveniin. Pääosassa viisaasti ihmiset, eivät pelkät maisemat. Tyylilajeissa pientä vaihtelua, mukana vampyyrifantasiakin. Tavoittelee novellikokoelman tunnelmaa, mutta pätkät ovat liian lyhyitä. Enemmän saisi liikkua betonilähiöissä ja siirtolaisten slummeissa, nyt vaikutelma on lievästi turistimainen ja liian siloiteltu. Parisuhdekatkelmissa on sopivaa kirpeyttä ja Alexander Paynen viimeinen jakso yksinäisestä denveriläisestä postinkantajasta on varsin monikerroksinen.

Matti Kassila: Kolmen kaupungin kasvot

Mielenkiintoinen dokumentti Turusta, Tampereesta ja Helsingistä 60-luvun alusta. Kuvaukset tehty ehkä 1961, selostusteksti heijastelee jo seuraavan vuoden tapahtumia. Näinä vuosina tietoisuus populaarikulttuurista alkoi saavuttaa Suomea ja se näkyy tässä näppärästi. Turku-osuus on pönöttävää korkeakulttuuria, kirkon, linnan ja yliopiston tapaisia instituutioita ihaillaan, painotus on kaupungin historiassa. Torilta hieman ajankohtaisempaa näkymää, kaameaa laatikkoarkkitehtuuria ylistetään, Myllysiltaa ei vielä ole. Tampere kuvataan hätkähdyttävän erilaisella tavalla. Fokuksessa on teollisuus, mutta varsin kevyellä otteella, sisällissota tulee esiin luontevasti ja loppu on alastomia naisia, parinmuodostustarkkailua, tanssilavakulttuuria ja Tuntemattoman sotilaan kesäteatteriversiota. Ote kirpoaa irrallisessa Helsinki-päätöksessä, meri on pääosassa, mukaan tulee Mannerheimin paraati 1918, rock, twist, striptease, pultsarit, Leonid Brežnev, Salo, Saarikoski, Tyyri, mutta myös tylsää muotoilu-jaarittelua. Helsingin ominaispiirteet jäävät syrjään. Kekkonen esiintyy tanakasti jokaisen kaupungin kuvauksessa. Järkevä ennuste, että junat jäävät vuonna 2000 Pasilaan, eivät jatka keskustaan maan päällä.

Stensbogaard English Dark Stout

Englantilaistyylinen makea kaurastout Tanskasta. Otsikon dark-termi hieman huvittava, koska vaaleaan stoutiin en ole vielä törmännyt. Valmistaja lupaa lakritsia ja kahvia ja kyllä ne paahtomaltaan pinnalle kohoavat. 90-luvulla en tykännyt amerikkalaisista kaura(oatmeal)stouteista, ainakin silloin ne tuntuivat aivan liian makeilta. Makea siis tämäkin on, mutta ehkä kaura samalla pyöristää ohran särmiä hieman vehnän tapaan. Alkoholia tässä on melko jyrkästi 6,8%, mutta sen maku peittyy tyystin. Täyteläinenkin tämä on, mutta jälkimaku on lyhyt ja vaisu. Viime aikoina on tullut vastaan stouteja/portereita, joihin on saatu todella pitkiä humalaisia katkerojälkimakuja ja sellaista melkein alkaa odottaa kaikilta laatuoluilta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Daniel Lind Lagerlöf: Johan Falk Operation Näktergal

Göteborglaisessa poliisisarjassa taas ohjaajavaihdos ja tyyli muuttuu jonkin verran. Aiheena hieman aiempaa arkisemmin ihmiskauppa Itä-Euroopasta Ruotsiin. Ei juuri toimintaa, hidasta rakentelua, yksinkertaista jännitystä. Henkilöhahmoihin saadaan syvyyttä, mutta ei kovin uskottavasti. Uusi päähenkilö puolalaisruotsalainen hentomielinen romantikkopoliisi, kololeuka on aiempaa rennompi ja sitoutumattomampi, jää taustalle. Loppukäänteet epäuskottavan dramaattisia, Saksan Kielistä ei saada irti tarpeeksi paikallisväriä ja Göteborgkin jää nyt melko ulkokohtaiseksi. Vaivaannuttavin jakso kuvaa ruotsalaista amatööriryypiskelyä. Ehkä pelkästään ohjaajan roolissa on havaittavissa pientä lahjakkuutta, toivotaan näin, koska Lind Lagerlöf näyttää valmistelevan leffaversiota Theorinin Skumtimmenistä.

Gotlands Wisby Weisse

Eiliseen Sigtunan vehnäolueeseen tässä Spendrupsin gotlantilaisessa hämmentää lähes täydellinen vaahdottomuus. Tuoksussa on hieman happamaa etikkaisuutta ja se tulee maussakin esille. Tuskin tässä gosea on tavoiteltu, joten hapettumaan tämä on ilmeisesti päässyt. BBE 091214, joten tämähän on ilmeisesti vanhaakin. Hankala tätä on lähteä Haaparantaan palauttamaan. Aivan pilalla maku ei ole, hedelmäisyyttä ja tyypillistä hefeweizenin hiivaista esteriä, ehkä mausteitakin. Enempää tätä ei kannata ruotia, jos kerran vanhentunut yksilö, varmaan tehty jo kesällä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Chelsea - Inter 0-1

Mourinho palasi Stamford Bridgelle kolmella hyökkääjällä, vaikka tasapeli olisi riittänyt jatkoon. Tosin nämä kärkipelaajat lähinnä karvausroolissa alussa. Chelsean maalissa kolmoskoppari Ross Turnbull. Todella hermostuneita tähtipelaajia kenttä täynnä yli puoli tuntia, ei yhtään tilannetta. 33. minuutilla Eto'olla yllättävä puskupaikka. Sitten Chelsea sai hieman otetta, pari paikkaa Maloudalla ja Anelkalla, mutta Walter Samuelin johdolla Inter-puolustus kesti. Toinen jakso hieman avoimempaa ja vauhdikkaampaa. Silti paljon virheitä, ei taitoa tarpeeksi. 65. minuutilla Diego Milito hukkasi avopaikan, mutta 78. minuutilla Sneijder vapautti Eto'on, joka täräytti alanurkkaan. Chelsea antautui, Drogba otti punaisen hyökkäyspään kyynärpääkostosta. Kenialainen Macdonald Mariga lopussa Sneijderin tilalle. Interin puolustuksessa ehkä vaikeaa seuraavalla kierroksella, kun Lucio ja Thiago Motta pelikiellossa.

Olvi A. Le Coq Gold

Jostain syystä Olvi on ryhtynyt käyttämään virolaista brändiään uuden iisalmelaisoluensa myynnissä. Pahasti tosin epäilytti, että kyseessä olisi vain pakkausratkaisumuutos. Heti ensinuuhkaisu kuitenkin paljastaa, että näin ei ole. Resepti on varmaan haettu Tartosta, koska diasetyyli suorastaan hyökyy päälle. Pehmeän öljyinen viskositeetti, makeaa mallasta. Virolaisen perus-Coqin juonnista on niin kauan, että vaikea palauttaa muistikuvia, olisiko se tällainen. Humalointia tässä ei ole ja ikävän kermatoffeisen makeaksi kokonaisuus jää, tyypillinen balttilager, nyt Iisalmesta. Tšekkioluissa diasetyyli toimii vahvan humaloinnin kanssa, mutta tässä ilman humalaa vaikutelma on ikävä. Enpä muista milloin viimeksi olen juonut suomalaista diasetyyliolutta. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Sigtuna Vårweizen

Arlandan kupeessa laatuoluita tuottava Sigtuna tarjoaa nyt kevätvehnää. Raivokkaasti vaahtoava weizen ei kesyynny edes vehnäolutlasin rihloista. Tummankeltainen kevyesti samea ulkoasu. Maku on baijerilaisittain esterinen, mutta mukana mäntyistä aromihumalaa hyvin mielenkiintoisella tavalla. Ei niin kovasti humaloitu kuin Schneiderin ja Brooklynin hybridi, mutta hieman samoja tavoitteita. Makea banaanisuus ei esillä, humalointi jatkuu vienona jälkimaussakin. Kokonaisuus jää ehkä vähän ohueksi, mutta ehkä railakkaampi humalointi olisi horjuttanut tasapainoa. Perusweizen ei ole ollenkaan minun suosikkejani, mutta tämmöinen kuivempi suuntaus sopii paljon paremmin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Vincente Minnelli: The Pirate

1940/50-lukujen Hollywood-musikaalit ovat suurimpia elokuvasuosikkejani. Ehkä hieman yllättävää, tanssi yleensä ja konservatiivinen viihdemusiikki ovat melko kaukana muista mieltymyksistäni, mutta musikaalikontekstissa ne toimivat täydellisesti. Vincente Minnelli on ehkä alan suurin mestari koko uraansa ajatellen, vaikka yksikään hänen elokuvistaan ei sinällään nouse yhtä korkealle kuin Kelly & Donenin virtuoosimaiset On the Town tai Singin' in the Rain. Minnellin bravuuri oli yhdistää musikaaliin jokin toinen yleinen lajityyppi kuten taiteilija-biopic An American in Parisissa tai film noir The Band Wagonissa. The Pirate (1948), omituiselta suomalaiselta nimeltään Paula kaulassa, on hänen parhaitaan, tässä musikaaliin lomittuu karibialainen swashbuckler/merirosvoseikkailu. Jopa niin selvästi, että muistelin elokuvaan sisältyvän merikohtauksia. Maissa tässä kuitenkin pysytään. Cole Porterin musiikki on loistavaa, Gene Kelly hallitsee elokuvaa suvereenisti ja hänen fyysiseen tyyliinsä tämä ympäristö soveltuu erityisen hyvin. Judy Garland on hieno laulaja, mutta ehkä Rita Hayworth tai Cyd Charisse olisi ollut osuvampi valinta parempana tanssijana tai yleisempänä nähtävyytenä. Kuohkeaa huumoria juuri sopivasti. Juoni on kultakauden musikaaleille tyypillisesti älykkään nokkela, monikerroksiset hämäykset kantavat tarinaa hyvin. Eroottinen jännite tirisee välillä puhtaan lihallisuuden puolelle, suhteellisen harvinaista Production Coden aikana. Mukana on Technicolor-väreissä magiikkaa, fantasiaa ja klovneriaa. Hienoin tanssikohtaus sensuroitiin etelävaltioissa mustien esiintyjien takia. Ja tämä on silti vain laadukas MGM-musikaali, ei aivan parasta huippua.

BrewDog Zeitgeist

Skottipanimon tumma luomulager on vaaleaa ryhdikkäämpi. Lähes mustassa oluessa ei ole säästelty paahtomaltaassa, mutta makeutta on samalla tullut liikaa kunnon schwarzbieriksi. Kahvivivahteet vievät kokonaisuutta porterin tai stoutin suuntaan. Jälkimaku on varsin tyhjä, reipas humalointi ei haittaisi tässäkään oluessa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

BrewDog 77 Lager

Korkealla julkisuusprofiililla operoivan skottipanimon vaalea luomulager on vaalean ruskea, ei täysin kirkas. Raikas, viljainen, selvästi, muttei kovin voimakkaasti humaloitu. Kunnon pilsneriksi humalointi on liian vaisu. Pehmeys ja täyteläisyys puuttuu, jos tässä taas on helles-tyyliä tavoiteltu. Enemmän nahkeaa ruohoa kuin hedelmää. Maistuu kuitenkin varsin hyvin kevätsiivousurakan päälle. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

William Kent Krueger: Purgatory Ridge

Minnesotan pohjoisosiin lähelle Lake Superioria sijoittuva rikosromaani vuodelta 2001. Kolmas sarjassa, hieman harmittavasti kirjassa viitataan kömpelöhkösti aiempiin tapahtumiin. Monimutkaisia henkilöhahmoja eikä tarinakaan kovin suoraviivainen ole, kunnianhimoa Kruegerilla riittää. Keitoksessa ovat alueen intiaanit, ympäristönsuojeluaktiivit, punaniskavigilantit, romanttisten romaanien kirjoittajat, metsäteollisuuspiirit ja 10 vuotta aiemmin sattunut epäilyttävä laivaonnettomuus Superiorilla. Krueger kirjoittaa pitkällä lauseella ja jännite ohenee varsin usein. Seutu on erittäin vahvaa amerikansuomalaista aluetta, mutta Kruegerilla ei näytä olevan muita suomalaisviittauksia kuin pari ajokohtausta Finland-nimisen kylän läpi. Sitäkin enemmän henkilöissä on ruotsalaisia ja norjalaisia. Turhan paljon vatvotaan päähenkilön (nakkikioskin pitäjäksi päätynyt ex-šeriffi) perhe-elämän vaikeuksia. Lopun toimintapläjäys yllätyskäänteineen kovin rutiinimaista mäiskettä. Paikallisväri on kyllä uskottavaa ja selvästi romaanin parasta antia.

MM-finaali 1966: Englanti - Länsi-Saksa 4-2

Kesän jalkapallokisoihin on mukava virittäytyä vintage-kaman avulla. Vuotta 1966 vanhemmistakin MM-kisoista on tallenteita, ainakin Bernistä 1954, mutta en ole tullut niitä hankkineeksi. Englannin kisoja 1966 on totuttu pitämään yksinä heikkotasoisimmista, joissa brutaalit jalkojen katkojat survoivat taitojalkapallon mutaan. Dramaattiset ne kyllä olivat, Pele telottiin sairaalaan ja Brasilia juuttui alkulohkoon. Pohjois-Korean voitto Italiasta Middlesbrough'ssa on ehkä vieläkin MM-historian kovin yllätys. Pohjois-Korea johti neljännesfinaaliakin 3-0, mutta onnistui häviämään Portugalille. Kisojen parasta peliä esittivät Florian Albertin johtama Unkari ja Portugali, jonka Eusebio voitti maalikuninkuuden. Finaaliin kumpikaan ei kuitenkaan selvinnyt. Neuvostoliitto ylsi historiansa ainoan kerran semifinaaliin asti ja jalkapallon parhaana pidetty maalivahti Jašin esiintyi MM-tasolla viimeistä kertaa. Itse en näistä kisoista muista mitään, eipä ollut televisiotakaan käytössä. Tuskinpa pelejä edes Suomessa näytettiin. Lähes heti kun opin lukemaan, tavasin Denis Howellin kirjasta Jalkapalloerotuomari yksityiskohtaisen kuvauksen finaalin tapahtumista. Sillä tavalla tällä ottelulla on henkilökohtaistakin merkitystä.

Kotijoukkue Englannin ainoaa arvokisamenestystä on selitelty monin tavoin, ottelukaavio suosi sitä ja tuomarien puolueellisuudesta on riittänyt tarinaa. Argentiinan kapteeni Rattinin ulosajo Englantia vastaan neljännesfinaalissa ja finaalin ratkaisumaali ovat kiistanalaisimpia tapahtumia. Jälkimmäisessä ilmeisen väärästä tuomiosta vastasi linjamies Tofik Bahramov. Kertoo paljon Neuvostoliitosta ja Kaukasuksesta, että Azerbaidžanin kansallisstadion on nimetty maan merkittävimmän jalkapallohahmon Bahramovin mukaan. Englannin joukkue ei ollut huono, mutta kuitenkin varsin raakile verrattuna valmentaja Alf Ramsayn neljä vuotta myöhemmin Meksikossa loistaneeseen ryhmään. Maalivahti Gordon Banks oli laatupelaaja ja keskuspuolustaja Bobby Moore ehkä Englannin jalkapallohistorian vaikuttavin hahmo, Mooren pelityyli ennakoi jo modernia liberoa. Keskikentällä Charlton oli pahasti yliarvostettu ja Stiles pelkkä rikollinen pahoinpitelijä. Ramsay pudotti kärjestä omituisesti sentterilegenda Greavesin ja luotti monipuolisempaan, mutta silti varsin keskinkertaiseen Hurstiin. Joka tietysti teki sitten hattutempun finaalissa. Länsi-Saksalla oli siirtymäkauden joukkue, nuoret lahjakkuudet Beckenbauer ja Overath olivat jo mukana ja hyökkäyspäässä paksut pojat Uwe Seeler ja Helmut Haller parhaassa iskussaan. Tarpeeksi rohkeaa luovuutta tässä ryhmässä ei kuitenkaan ollut.

Olen nähnyt tämän ottelun vain kertaalleen aiemmin, noin viisi vuotta sitten. Mustavalkokuvaus, vanha Wembley loistossaan, huikea tunnelma. Toisen maailmansodan haavat eivät olleet edes arpeutuneet vielä. Pehmeä märkä kenttä, yksivärinen pallo, ei vaihtopelaajia, maalivahti Tilkowski pelasi ilman hanskoja, Kenneth Wolstenholmen legendaarinen selostus, äänsi varsin hyvin saksalaisten nimet. Ensimmäinen puoliaika tasaista aaltoilevaa peliä, melko nopeaa ajankohtaan nähden, avointa hyökkäyspeliä, hyvin viihdyttävää. Ray Wilsonin karkea virhe, Haller teki johtomaalin 12. minuutilla. Mooren keskityksestä Hurst pääsi puskemaan vapaasti tasoituksen pari minuuttia myöhemmin. Laitapakki Cohenilla järkyttävän huono tekniikka. Beckenbauerin kyvyt tuhlattiin, kun suurpelaaja pistettiin vartioimaan Charltonia.

Englanti hallitsi toisen jakson alkua, keskikentällä oli paljon tilaa. Saksalaisten laitapakki Karl-Heinz Schnellinger pelasi modernia totaalia jalkapalloa, esiintyi joka puolella kenttää. Alan Ball hyvin innokas, saksalaisten puolella Siggi Held yritteliäin, mutta tulosta ei syntynyt. Beckenbauer kokeili suoraan volleysta Heldin kulmapotkusta. Englanti meni johtoon maalinedustahässäkästä, nuori Martin Peters viimeisteli. Länsi-Saksa vaikeuksissa lopussa, mutta toppari Weber nostettiin ylos ja hän häkitti onnekkaasti viime sekunneilla laatikkohässäkästä. Jatkoajalla Englanti vaikutti aktiivisemmalta ja 100. minuutilla voittomaali, tosin väärällä tuomiolla, pallo ei ponnahtanut ylärimasta maaliin Hurstin laukauksesta. Held sai myös pallon maaliin, mutta erotuomari havaitsi edeltävän käsivirheen. Loppusekunneilla Hurst teki vastahyökkäyksestä neljännen maalin, peliä ei edes aloitettu enää maalin jälkeisessä kaaoksessa.

Brooklyn Black Ops

Newyorkilainen imperial stout on heitetty näyttävästi kuohuviinipulloon ja nimeämisessäkin nokkelaa salaliittoteoriavitsailua. 11,5%, bourbontynnyrikypsytys, samppanjahiivalla jatkokäyminen, the works. Brooklynin keulakuva Garrett Oliver on kritisoinut ekstreemioluita, mutta ajan hengen mukana on näköjään heidänkin toimittava. Hyvin vaniljainen, hyvin bourbonmainen, hedelmäinen, suhteellisen kevyt runko, helppo juotavuus. Ei paahteisuutta tai vahvaa kahvimaisuutta. Suklainen makeus nousee jatkossa esiin. Humalointi varsin heikkoa, alkoholi ehkä paistaa hieman läpi. Aavistuksen epämiellyttävä nahkeus jää päällimmäiseksi mielikuvaksi. Puutynnyreissä kypsytetyt vahvat stoutit eivät ole ihmeemmin minua vakuuttaneet, eikä sitä tee tämäkään. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Slottskällans Black Rocket Porter

Uppsalalainen porter näyttää rakettipolttoaineelta ja makuakin on räjähtävästi, vaikka alkoholia suhteellisen maltillisesti 5,5%. Paahtomallas hallitsee ja jälkimaussa on amerikkalaistyylistä humalan potkaisua, Hyvin kahvimainen, makeus tuntuu enemmän liukkaana öljymäisyytenä kuin sokerisena siirappina. Täyteläinen ja tasapainoinen, selvästi tässä on nyt onnistuttu poikkeuksellisen hienosti. Ainoa ongelma pieni pullo, tätä olisi juonut enemmänkin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Arthur Penn: Alice's Restaurant

Vastakulttuurielokuva vuodelta 1969, pitkätukkahipeillä on vaikeaa. Pohjautuu Woody Guthrien pojan Arlon omaelämäkerralliseen lauluun ja lähinnä vaivaannuttava Arlo esittää pääosankin. Tarina on löyhä ja kohtaukset vailla intensiteettiä. Omalaatuisimpia ovat jaksot Woody Guthriesta kuolinvuoteella. Musiikki on poikkeuksellisen kehnoa. Karikatyyrisenä ajankuvana tälle on ehkä parhaiten käyttöä. Pennin vaihtelevalla uralla tämä on pahnan pohjimmaisimpia.

Laitilan Kievari Imperiaali

Näin vahvalle osastolle Laitilan keskikokoinen panimo ei kai ole ennen suuntautunut, alkoholia tässä pikimustassa Russian Imperial Stoutissa 9,2%. Valitettavasti baarijakelussa järkyttävän kylmänä tarjoilu, tällaisessa oluessa jäähdytys tappaa lähes kaikki vivahteet ja sosiaalisessa tilanteessa voi olla vaikea odotella oluen lämpenemistä. Siispä metallinen esanssisuus tästä käy ensimmäisenä päälle, suhteellisen makeaa, jotenkin ohuttakin. Hyvin paahteinen, tummaa suklaata ja kahvia, ehkä salmiakkiakin, mutta myös tahmeaa siirappia. Jälkimaussa vähän humalan puraisuakin. Kovin karkealta tämä vaikuttaa tässä suhteellisen helpossa oluttyylissä, joten uusintatestauksiin täytynee turvautua todellisen laadun testaamiseksi. Oluthuone Leskinen, 12.3.2010.

Keystone Cheer Up, real ale

Aivan uutta bitteriä Stonehenge-seudulta Etelä-Englannin Salisburystä. Toffeista hedelmäisyyttä, hieman nihkeä tuntuma, suhteellisen makea, kevyesti humaloitu. Real-mielessä aika hyvässä kuosissa, pehmeyttä ja kuohkeutta löytyy, mutta varsin ohut tämä auttamatta on. Oluthuone Leskinen, 12.3.2010.

Wolfgang Panzer: Die Brücke

Bernhard Wickin pikkuklassikon (1959) tuore Latviassa kuvattu uudelleenfilmatisointi. Huhtikuun loppu 1945, juopot natsisiat pistävät 16-vuotiaat pojat puolustamaan mitätöntä siltaa hyökkäävää jenkkiarmeijaa vastaan. Hyviä tuoreita näyttelijöitä ja Franka Potentekin mukana, mutta kovin ulkokohtaista jälkeä siirappisella teiniromantiikalla höystettynä. Löysä rytmitys, alkuperäisen intensiteetti jää kauas. Äänekäs toiminta ja punavärin valutus on näyttävää, mutta tyhjää. Sodan turhuuden sanoma taotaan pajavasaralla katsojan kalloon.

Dugges 1/2 Idjit! Imperial Porter

Duggesilla on Idjit!-niminen ekstreemi stout, jossa alkoholia 16,5%. Siihen en ole törmännyt, mutta nyt haaviin osui puolikas versio. Tosin tässä vahvuutta vain 7%, joten ei tämä siinä mielessä ihan puoliväliin pääse. Vahva kahvipaahtoinen tuoksu leviää tilaan pulloa kaataessa lasiin. Vaahtoa ei juuri ollenkaan, tumman ruskea. Maku on todella intensiivinen paahdetun maltainen, jälkiuunileipää. Tuoteselosteen mukaan ikävä kyllä sokeria lisätty mukaan ja se tulee esiin lähinnä kapeassa jälkimaussa. Jälkimaun suolalakritsaa (salmiakkia?) mainostetaan, mutta en oikein sellaista havaitse. Suutuntuma on täyteläinen, mutta tukevampi humalointi olisi kantanut makua pitemmälle. Etiketin sipulitornit viitannevat Russian imperial stout -tyyliin, jota tämä muistuttaa, vaikka onkin siis nimetty porteriksi. Ei mitenkään huono, tämän tyylin oluet voisivat oola hyvin suklaisen makeita, mutta sitä tämä ei ole. Näkökulmasta riippuen joko ryhdikkään luonteikas tai sitten karkeapaahtoinen kahviolut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Richard Holm: Johan Falk Leo Gaut

Kohtuujännitystä alun varjostus-takaa-ajokuviossa, mutta pelkäksi rutiinitauhkaksi menee pahasti. Sentimentaalisuutta tämä sarja on kohtuullisesti aiemmin vältellyt, mutta nyt siihen vajotaan paatokseen asti. Ensimmäisen elokuvan konna raahattu mukaan vanhoilla asetelmilla. Poliisiyksiköiden välinen kilpailu kuvataan lapselliseksi, tuskin Göteborgissakaan näin naurettavia ollaan. Päähenkilön naispulmia vatvotaan matalimmalla mahdollisella tasolla. Eväät on syöty aikoja sitten, mutta vieläköhän uutta jööttiä pukkaa ulos ...

Stensbogaard India Pale Ale

Uusi panimotuttavuus Fynin saarelta Odensen eteläpuolelta. Voimakkaasti vaahtoava, runsaasti hiilihappoa, kuparin väriä, lähes kirkas varovasti kaadettuna. Alkoholia 5,3%, sitä olisi syytä olla IPAssa vähän enemmän. Varsin hedelmäinen, kypsää appelsiinia, mutta varsinainen makumaailma viittaa enemmän metsämaisemaan. Maussa on vahvasti havunneulasia, joista pihka valuu raskaana. Katkerohumalointi on lähes tyrmäävää tasoa, kitalaki kuivahtaa laakista. Tanskalais-IPoissa joskus esiintyvä juuresmaisuus puuttuu. Hieman tasapainoton, vahvempi mallaspanos tässä tekisi hyvää. Etiketin mukaan käytetty hunajaa, mutta en sitä huomaa. Pullon pohjalla on hiivajäämiä, joiden lisääminen pyöreyttää makua aavistuksen. Tuoreus, irtonaisuus, kuohkeus, pehmeys silti puuttuvat. Kohtuullisen nautinnollinen olut, mutta tällä hetkellä makumieltymykseni ovat hedelmäisemmissä oluissa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Arsenal - Porto 5-0

Oli helppo arvata, että Porton hankkima 2-1 -johto olisi kevyttä tavaraa Lontoossa. Fabregasin poissaollessa ensimmäisellä jaksolla tilaa oli riittävästi täysipainoiselle Andrei Aršavin -showlle. Nasri ja Rosický tukivat hyvin ja Bendtner hoiti viimeistelyn. Ensin Nasri vapautti keskeltä pystysyötöllä Aršavinin ja pallo ajautui Bendtnerille, häkki. Varttitunti myöhemmin Aršavin niputti kaikki portugalilaiset ja Bendtner täysin vapaasti pääsi kaapittamaan. Aršavinilla vielä itsellään pari avopaikkaa. Porton siirrot hyökkäyspäässä olivat helposti ennakoitavissa. Pientä kohua keränneet kärkipelaajat, Kolumbian Falcao ja brassi Hulk kevyttä tavaraa. Toisen jakson alussa uruguaylainen Cristian Rodriguez sisään ja sai luotua Falcaolle kohtuupaikan. Vähän myöhemmin Samir Nasri pelasti maaliviivalta Porton kavennuksen ja sitten ratkaisi ottelun ilmiömäisellä soolosuorituksella, tolpan kautta maaliin. Sitten Aršavin heti perään vapautti Ebouen maalintekoon. Porto todella hengetön, vielä Bendtnerille hattutemppu viimeisellä minuutilla rangaistuspotkusta. Vanha Leeds-legenda Joe Jordan katsomossa, nykyään Portsmouthin apuvalmentajana.

Goose Island 312 Urban Wheat Ale

Urbaania vehnää Chicagosta, samea oljenvärinen olut, 4,2%. Hyvin hedelmäinen sitrustuntuma, mutta witbierin mausteet puuttuvat, ei mitään esterisyyttäkään hefeweizenin suuntaan. Raikas kesäolut, mutta Goose Islandin tasoiselta panimolta odottaisi maukkaampaa suoritusta. Tämä on on hyvin mehumainen, jälkimaku on täysin tyhjä. En ymmärrä, mihin humalat ovat hävinneet loppusysteemistä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Janáček Comenius

Vaalea vahva (6%) tšekki vaahtoaa voimakkaasti. Kaikki tšekkioluiden perusominaisuudet välittömästi käsillä, voimainen diasetyyli hyökyy päälle, ilmeisesti hunajasta peräisin oleva makeus polttaa pois maltaisen täyteläisyyden, alkoholikin pääsee vähän pinnalle, mutta maaliin mennään mukavasti vahvalla humaloinnilla. Ainekset eivät täysin tasapainossa ole ja makeus on ylimääräinen rasite alkoholin pistävyyden ohella. Parempaakin on ollut tarjolla, erityisen tuoreelta tämä ei tunnu. Saaz-humalointi on niin hienoa, että paljon tälle antaa anteeksi. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Dugges Spring Beer

Dugges on mielenkiintoinen panimo Göteborgin liepeiltä, jonka laatu on aavistuksen vaihdellut. Tämä kevätolut on lievästi yllättäen samea suodattamaton lager, mukana vehnää. Pähkinäinen, hieman leipäinen mallasrunko ja varsin voimakas humalointi, muistuttaa aika lailla baijerilaisia kellerbierejä, aina hieno asia. Samaan pehmeyteen ja hedelmäiseen monimuotoisuuteen tämä ei yllä, mutta laadukkaasta oluesta on kyse. Katkera humalointi hallitsee ehkä liikaa, se vie olutta liikaa ronskin pilsin suuntaan. Tuoreena hanaoluena tämä saattaisi olla hyvin vastustamaton. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Samuel Adams Black Lager

Tummia lagereita ei Amerikassa erityisemmin suosita, mutta valmistusta on jonkin verran. Tämä bostonilainen on nimen mukaisesti musta, mutta makea maku on lähempänä dunkelia kuin schwarzbieriä. Tumman suklaan maku muistuttaa enemmän stoutia kuin lagereita. Jälkimaun katkerohumalointi tasapainottaa, mutta karamellinen makeus ja vain kevyt paahteisuus jäävät päällimmäisiksi. Selvä pettymys henkilökohtaisesti, mutta tämmöiseen on nyt päädytty Jim Kochin tuotantolaitoksessa. Ei sentään niin makea kuin naapurivaltio New Yorkin Saranac Black Forest. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Jason & The Scorchers: Halcyon Times

Kuulin radiosta joskus 1984 Jason & The Scorchersin version Bob Dylanin kappaleesta Absolutely Sweet Marie. Harvoin, jos koskaan, on musiikki kolahtanut niin täydellisesti ensikuulemalta. En tuntenut Dylanin kappaletta aiemmin enkä yhtyettäkään. Siihen aikaan ei radiosta suoraa kitararockia kovin paljoa kuullut, mutta tässä oli mukana vielä paljon muutakin. Valtava energia ja nopeus, joka nivoutui aiemman vuosikymmenen punkrockiin, mutta samalla letkeä rullaus, joka pohjautui country-rockiin. Scorchersin tyylisuunta nimettiin yleensä kantripunkiksi ja se ei tietääkseni ole saanut erityisemmin seuraajia, ehkä sellaisissa bändeissä kuin Reverend Horton Heat tai Supersuckers on havaittavissa vaikutteita. Ehkä vaikutteita on myös ns. alt-country -skenessä, mutta ne bändit ovat auttamatta liian löysiä Eagles-fiilistelijöitä.

Jason Ringenberg on kotoisin Illinois'sta, mutta bändi perustettiin Tennesseen countrykaupunki Nashvillessä ja ensimmäinen EP Reckless Country Soul otsikoitiin nimellä Jason and the Nashville Scorchers. Sweet Marie julkaistiin 1983 toisella EP:llä Fervor, jossa on myös hillitön originaali Hot Nights in Georgia. Bändin uran huipentuma on ensimmäinen varsinainen albumi Lost and Found (1985), jossa on nippu instant-klassikkoja kuten Last Time Around, If Money Talks, Blanket of Sorrow ja Broken Whiskey Glass. Levyn keskeisintä kappaletta Shop It Around oululaisen musiikkibaarin Rattorilupin dj:t soittivat urakalla 80-luvun jälkipuoliskon ensi vuosina, se on noiden avainvuosien henkilökohtaisen soundtrackini kulmakiviä.

Näin Jason & The Scorchersin livenä Tavastia-klubilla 1995, yksi hienoimpia konserttejani, mutta bändi oli jo pahasti ohi huippukautensa. Kitaristi Warner Hodgesin tyyli oli siirtynyt korkeampaan heviasteikkoon, josta en juuri välitä. Lost and Foundin jälkeen julkaistut neljä albumia ovat olleet tasaisesti aina edeltäjäänsä heikompia, viimeisin Clear Impetuous Morning on vuodelta 1996. Sen jälkeen olen bändiltä kuullut vain kohtuullisen, mutta silti hengettömän livetaltioinnin Midnight Roads & Stages Seen (1998). Kun nyt Ringenberg ja Hodges uuden rytmiryhmän kanssa julkaisivat uutta materiaalia, ei odotukset kovin pilvissä olleet. Varsinkin kun uusi rumpali on Pontus-niminen poika Malmösta.

Aloitukseen on aina syytä satsata, sen nämä miehet tietävät. Appalakkien kotipolttomiehen nostalginen kunnianosoitus Moonshine Guy / Releasing Celtic Prisoners laukkaa baanalle kuin amfetamiinilla ja steroideilla kyllästetty puuma, rytmi on polkkaa. Taustalle on sämplätty pätkä Hot Nights in Georgiaa, mutta tämä toimii omillaan hienosti. Stonesille nostetaan peukkua, Beatlesille ja Doorsille ei. Beat on the Mountain jatkaa samojen savuisten vuorien tunnelmassa, nyt bluegrassista ponnistaen hitaasti rullaten tarjoten Springsteen-tyylistä sosiaalista kommentaaria hiilikaivosten kontekstissa. Mona Lee on streittiä nopeaa rokkia, ei tunnu nousevan täysin lentoon, mutta kolmannella kuuntelulla toimii jo paremmin. Fear Not Gear Rot on irlantilaissävyistä doupattua western swingiä hyvin perkussiovoittoisesti, ei mielestäni kunnolla toimi, jotenkin etäisesti tulee Tom Waits mieleen. Talouskriisikritiikkiä esittelevä siirtolaisballadi Mother of Greed ottaa vauhtia vuoden 1910 Walesistä, rullaa kohtuudella ja varsinkin kitarasoolo on poikkeuksellisen makea. Gettin' Nowhere Fast on vauhtikantrirokkia, mutta sävellys ei ole tarpeeksi hyvä. Hillbillyintrolla käynnistyvä Land of the Free kääntyy psykedeeliseksi bluesrockiksi, Vietnam & Irak -purkaus muistuttaa raskaampaa Steve Earlea, miksei Springsteeniäkin.

Seitsemän kappaleen jälkeen levy tuntuu puristaneen sinänsä ihailtavan energisyyden loppuun, kahden ensimmäisen hienon kappaleen jälkeen seuraavat viisi ovat vain keskinkertaisia. Melkoisena yllätyksenä levyn vahvin osa tulee vasta seuraavaksi. Golden Days on rullaavaa äärimmäisen tiukkaa Mellencamp-tyylistä rockia. Teksti on poikkeuksellisen persoonallinen. Ringenbergin erikoiset kristinusko ja ase -teemat kiteytyivät vuoden 1989 hämmentävässä Bible and a Gun -teoksessa ja tässä on samoja fiiliksiä. Deep Holy Water on vielä parempi, mutta täysin erilainen. Aivan loistavaa raskasta riffirokkia Georgia Satellitesin hengessä. Hodgesin päätyöhän on ex-Satellites-solisti Dan Bairdin bändin kitarointi. Baird vierailee tällä levyllä ja on kirjoittanut useampia kappaleita, ei tosin tätä. Twang Town Blues on Nashvillen unelmatehtaan hämmästyttävän terävää kritiikkiä omaperäisessä elokuvallisessa muodossa, Ringenbergin puhelaulu on kuin noirin voice-overia ja sävellys kehrää pahaenteisen kohtalokkaasti, Missourin 80-luku-bändin Rainmakersin jotkin kappaleet mieleen tuoden. Levyn paras sävellys ja muutenkin kohokohta on Days of Wine and Roses. Kliseinen teksti on kulunutta, mutta haikean romanttinen pääosin akustisesti soljuva kappale toimii kuin unelma ja muistuttaa Shop It Around -fiilistä eniten tällä levyllä.

Harmi, että levy ei lopu tähän. Kolme viimeistä kappaletta ovat harmittavan rutiinimaisia ja turhiakin. Hodgesin laulama Better Than This on tylsää Led Zeppelin -riffittelyä, levyn heikoin lenkki lapsellisine teksteineen. When Did It Get So Easy on parempi, muttei paljoa, akustista nuotiostemmalaulua Bairdin johdolla, mukava huuliharppusoolo. Viimeinen kappale We've Got It Goin' on on tyypillistä Scorchers-hurjastelua, mutta jää tavanomaiseksi, ei kohoa sellaiseksi manifestiksi kuin Lost and Foundin Change the Tune -anthemointi.

Mutta onhan tämä upea comeback, viisikymppisten kaikenlaista kokeneiden veteraanien uhmakas paluu keskikentälle. Nostalgia on keskeinen teema, mutta asenne on puhdasta energiaa. Ringenbergin ääni on edelleen tuore ja Hodgesin kitara soi jälleen mureasti heviharhailuiden jälkeen. Uusi basisti ja rumpali soittavat hienosti ja tuotanto on ilmavaa. Tyylivariaatiota on vähintään tarpeeksi, vaikka kantria henkilökohtaisesti ehkä olisin toivonut enemmän. Ringenberg on varmaan kyllästynyt siihen soololevyillään ja halusi ymmärrettävästi vetää vauhdikkaammin. Materiaali on yllättävän vahvaa, yli 10 vuoden tauko ei aina tuota näin hyvää sävellysaineistoa.

Laitilan Kievari Mämmi, pulloversio

Viime vuonna lanseerattu Laitilan Mämmi on saavuttanut jonkinlaista kulttimainetta poikkeuksellisen huonona oluena. Ehkä kyse on lähinnä ollut oluen nimen tuomista odotuksista, on luultu että käsillä on poikkeuksellisen paksua vahvaa mämmimäistä olutta. Viime vuoden hanaversion kokeilun perusteella Mämmi on poikkeuksellisen mauton ja mitäänsanomaton olut. Nyt Mämmiä on Alkossakin, vahvuus 6,1%, en tiedä oliko viime talven hanatuote tätä, maitokauppaversiota vai vielä jotain muuta. Hieman tummemmalta näyttää. Tässä nyt kuitenkin on hanaversiota enemmän makua, joskin se on huonoa sellaista. Nahkeaa makeutta, joka ei raikkaan maukasta mämmiä tuo mieleen, ennemmin jotain esanssisia kuivattuja luumuja tai taateleita. Jälkimaku on tyhjä, ehkä vähän siirappinen sekin. Ehkä tämä on vaikea laji, mutta jotain tälle kyllä vielä tarttis tehdä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Oppigårds Amarillo Spring

Kevät on tuskin pitkällä vielä Taalainmaallakaan, mutta sehän ei estä kevätoluiden panoa. Pidän kovasti Taalainmaan Hedemorassa toimivasta Oppigårdsista, kovalla kädellä humaloituja, mutta silti tasapainoisia amerikkalaistyyppisiä oluita. Vasaloppet-päivän kunniaksi nyt nautittavana Amarillo Springiksi nimetty viime vuonna panimon 7-vuotisjuhlaolueksi kehitetty humalapommi. Hieman samea punertavan keltainen, siis oranssi, olut. Amarillo-humala hallitsee kokonaisuutta täydellisesti, hedelmää, enemmän pehmeää kypsää klementiiniä kuin kirpeää sitruunaa. Jälkimaku on täyteläisen kuiva, kohtuullisen pihkainen, mutta ei massiivisen katkera. Alkoholia on varsin ihanteelliset 5,9%, mutta aivan täysosuma tämä ei ole, ehkä katkeroa olisi saanut olla lisää. Saman panimon Indian Tributesta muistikuvat ovat vielä parempia, mutta loistava olut kuitenkin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Ørbæk Påskebryg

Tanska on ollut jo pitempään pääsiäisoluiden johtava tuottaja. Tämä tumman punaruskea edustaja on täyteläisen maltainen, alkoholia 7,2%. Mausteita on tässäkin, mutta ei niin päällekäyvästi kuin eilisessä belgioluessa. Ongelmana tässä on makeus, osittain se on hedelmäistä pehmeyttä, mutta varsinkin loppuvedossa on jo lähes tahmaista siirappisuutta. Katkerohumalointia ei havaittavissa. Jotenkin samaa anista ja lakritsaa tässäkin St. Feuillienin tapaan, mutta kevyempänä seoksena. Nettitietojen perusteella hiivatyypistä tuntuu olevan epäselvyyttä, mutta kyllä hedelmäisyys viittaa enemmän aleen. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.