skip to main |
skip to sidebar
Talviolutta ekologisesti Uppsalasta. Tumma lager, hyvin paahteinen, maltaisuudessa lähes savuista purentaa. Starköl, 4,5%. Ei makea, mutta ei kovin katkera jälkimakukaan. Silti ehkä lähempänä schwarzbieriä kuin dunkelia. Periaatteessa tyylipuhdas suoritus, mutta mukana ehkä lievää maitohappamuutta porterin suuntaisesti. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Hieman mystinen retroporter Pohjois-Englannista. Olen juonut 90-luvulla Flag Porteria, mutta arkistoissani ei ole mainintaa panimosta. Hieman epäselvä se on tässäkin, maininta "Brewed by Geltsdale Brewery for Brewlab", jälkimmäisen sijainti Sunderlandissa. Netin mukaan Brewlab olisi yhteydessä Darwin-firmaan, mutta sen sivuilta ei tätä olutta löydy. Geltsdale on ihan oikea kunniallinen panimo Cumbriassa lähellä Carlislea. 4,5%, omalaatuisen punertava väri, hieman epämiellyttävä liimainen tuoksu, maussa pahvisuutta ja karamellia, varsin niljakas fiilis. Ei tunnu raikkaalta tai puhtaalta, ikävää että tällainenkin tuote on saapunut Suomeen hämmentämään herkässä kasvuvaiheessa olevaa olutkulttuuria. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Romanialaisen Negulescon ansiolistalla on ehkä paras Eric Ambler -tulkinta The Mask of Dimitrios ja kovamaineinen W.R. Burnettin tekstiin perustuva film noir Nobody Lives Forever, jota en ole onnistunut näkemään. Noiriksi tämä Road Housekin vuodelta 1948 yleensä lasketaan, vaikka elokuva muistuttaa enemmän perusmelodraamaa. Kolmiotyyppinen kuvio, Cornel Wilde ja Richard Widmark kapakkalaulaja Ida Lupinon kimpussa. Kovin hitaasti keittoa lämmitetään, sitäkin yllättävämmin elokuvan puolivälissä katsoja kohtaa todella groteskin baaritappelun. Widmark väläyttää muutaman kerran ainutlaatuista hullun koiran nauruaan, mutta aivan parhaaseen vetoon ei hänkään yllä. Lupino kuitenkin suhteellisen vakuuttava, ehkä jopa laulaa itse. Tarinassa on täysin perustelemattomia käänteitä ja lopun takaa-ajo menee jo naurettavan puolelle. Tätä VHS:ää en jää erityisemmin kaipaamaan.
Tänä iltana jo toinen olut, joka pantu alunperin Turun rauhan (1743) aikaisen itärajan takana ja nyt luotu uudelleen Uudellamaalla. Husaari oli tietysti Lappeenrannan Panimon olut. Samat avainhenkilöt ovat Bryggeri Helsinginkin taustalla, joten uudelleensyntymälle luonnollisia motiiveja. Husaari on kuparinvärinen ale, 4,5%. Lappeenrannan aikoina pintahiivaolut oli Suomessa kummajainen, enää ei tietenkään niin ole. Hyvin maltainen tuoksu, lähes juuri sellainen joka leijailee panimoiden läheisyydessä. Maun ensivaikutelmakin on pikemmin leipäinen kuin hedelmäinen, keksisyys ja toffeinen makeus valtaa pian alaa. Jälkimaussa on brittityylistä kapean terävää katkeruutta. Jättää jotenkin ristiriitaisen tunnelman, vaikka makua oluessa onkin hyvin. Bryggerin paikan päällä nautitut oluet ovat olleet paljon vakuuttavampia. Etiketissä on mielenkiintoisia yksityiskohtia, Bryggeri Helsingin pieni logo ja nettiosoite. "20-vuotisjuhlaolut" viitannee Lappeenrannan historiaan. Valmistajaksi merkitty Rakuuna Olut Oy, Sofiankatu Helsinki. Rakuunahan oli Lappeenrannan lager-olut. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Tämä pernajalainen ei ole mikään uutuusolut, mutta jäänyt jostain syystä maistelematta. Ehkä ei ole maitokaupoissa Oulun suunnalla ollutkaan. Huvila Brown Ale on kyllä tuttu takavuosilta, mutta silloin Malmgårdin edeltävän inkarnaation tekemänä Savonlinnassa. Varsin tumma olut, pehmeää kypsää hedelmää, maltaista täyteyden tuntua, jos ei kuitenkaan erityisen täyteläistä. Karamellista makeuttakin, jälkimaku hillityn nopeasti taustalle häipyvä. Hiilihappoa lähes alakanttiin. EBU-lukema 35, eli kohtuullisen korkea, mutta humala-aistini ovat ehkä turtuneet, en oikein saa otetta. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Oululaisen viskibaarin St. Michaelin viskimaisteluillat jatkuvat vuodenvaihteen pitemmän tauon jälkeen. Nyt teemana Balvenie-tislaamo Highlandsin Speysiden Dufftown-kylästä, aivan keskeisintä viskialuetta. Alustajana maahantuojan tms. palveluksessa toimiva porilainen Timo Laurila. Alustuksena katsottiin pari mainosfilmiä, joissa sankarina firman veteraani, vuodesta 1962 viskin parissa puuhastellut malt master David Stewart. Tässä kohtaa ei voi olla mainitsematta, että kaksi vuotta nuorempi täsmälleen samanniminen skotti vartioi Leeds Unitedin maalia legendaarisessa Euroopan Cupin finaalissa Pariisissa 1975.
Balvenie on aika keskitien Speyside-viski, perusversio 12-vuotias ei tässäkään oikein innostanut. Hunajatyylistä lievästi makeaa hedelmää, sherry-tynnyriviimeistely hallitsee vivahteita. Laurilan mukaan seassa on savumallastakin, mutta vaikea sitä on havainnoida. Toinen variaatio oli 17-vuotias, ilmeisesti Suomen ensi-ilta, toinen pullo avataan jatkossa Helsingin Uisge-festivaalilla ja varsinaiseen jakeluun maaliskuussa. Tämä oli hienostuneempi, pehmeämpää, mutta muuten samantyyppistä.
Pieni näyte saatiin 60-prosenttisesta 13-vuotiaasta, Laurila oli itse käynyt tämän imuttamassa tislaamon fasiliteeteilla. Mielenkiintoista, samaa tyyliä kuin muutkin, sherry edelleen esillä. 15-vuotias variaatio yksittäistynnyristä, edelleen melko lähellä muita tapauksia. Erikoisempaa irrottelua löytyi 21-vuotiaasta portviini-versiosta, ehkä hieman makeampi, ehkä jotain täyteläisempää, tästä tykkäsin eniten. Lopuksi vielä Tun 1401 Batch 5, jossa eri-ikäisiä varsin vanhoja tisleitä Stewartin sekoittamina. Vakuuttavaa kamaa, mutta edelleen liikutaan varsin rajatussa skaalassa. Taas kerran huippukiinnostava tapahtuma, viski-ihmisillä on oikeaa otetta, vastaavaa innostusta ja intensiteettiä toivoisi oluidenkin valmistajilta ja maahantuojilta.
Italosaison ei oikein kesyynny Perämerellä hanasysteemissä, tuopin kasaaminen runsaan vaahdon seasta kesti kauan. Tuloksena kuitenkin hyvin kauniin keltaista olutta, 7,6%. Vimakkaan belgihiivainen, raikasta hedelmää, reipas katkerointi. Toimii tasapainoisesti, lievästi happamuuttakin ja appelsiininkuoren tyyppistä mausteisuutta. Viime aikojen parhaita saisoneja. Puristien mielestä varmaan ylihumaloitu, mutta juuri oikea resepti minun makuun. Italian pojat (ja tytöt?) ymmärtävät nautintojen päälle, otin vielä toisenkin. Oluthuone Leskinen, 28.1.2014.
Varsin maineeton film noir vuodelta 1949, pääosissa vanha körmy Brian Donlevy ja iki-ihana Ella Raines, muuten tekijät suhteellisen tuntematonta joukkoa. Ohjaaja Lubinin cv sisältää ohjauksia 40 vuoden ajalta, mutta vain Abbott & Costello -vehiikkelit herättivät huomiota. Skenaristi Dratler oli mukana Premingerin Laurassa, mutta sellaisesta loistosta ei tässä ole jälkeäkään. Tarinassa on luokkaretkiaineksia vuoristoratamaisesti, Donlevy on kohonnut automekaanikosta sanfranciscolaiseksi tehtaanjohtajaksi ja kohtalo palauttaa miehen rasvamonttuun Larkspur, Idahoon (kuvattu huvittavasti Kalifornian Larkspurissa). Se kohtalo ei tässä ole millään tavalla uskottava ja noiruuskin liudentuu perusmelodraamaksi. Retrokulttioluen Pabst Blue Ribbonin logo vilahtaa. Lopun takaa-ajo Chinatownissa on jo Lassie-elokuvien tasoa. Vuoristo-osuuksissa on lievää cainimaista otetta, mutta kovin vähäiseksi kiihkeys jää. Ellakin tulee mukaan vasta toisella tunnilla ja hyödyntäminen jää ensimmäiseen silmät & hampaat -huumaukseen haalareissa. Tallensin tämän aikoinaan VHS:lle, mutta katsoin nyt vasta toisen kerran. Taisi jäädä viimeiseksi.
Burken romaani vuodelta 2004 on suoraa jatkoa äsken lukemaani Bitterroot-tarinaan. Kyseessä on neljäs ja toistaiseksi viimeinen osa Billy Bob Holland -sarjassa. Edeltäjän tapaan liikutaan pelkästään Montanan länsiosan vuorilla ja jokilaaksoissa Missoulan kaupungin liepeillä. Tuttuja teemoja, nyt keskiössä alueen intiaanit. Puolustusasianajaja Holland jää välillä sivuhenkilöksi, kun areenan valtaavat Johnny American Horse -niminen Desert Storm -veteraani, moniongelmainen Nicaraguan Contrissa toiminut poliisi ja edellisestä romaanista tuttu sosiopaattinen rodeoklovni, joka vaikuttaa nyt tehneen parannuksen ja siteeraa alituisesti hillbilly-tekstejä Raamatun ohella. Kerronta on hieman löysää, Burke ei saa parasta vauhtia päälle, ehkä hän oli jo hieman kyllästynyt näihin hahmoihin. Montanan miljöökuvaus on kyllä nyt aiempaa vakuuttavampaa, samaa tasoa kuin Burken Louisiana-bravuureissa. Romaani muistuttaa ehkä enemmän modernia westerniä kuin rikostarinaa, mutta sehän ei haittaa mitään.
Yllättävän perinteinen western vuodelta 2008. New Mexico 1882, Viggo Mortensen ja ohjaaja itse kiertävinä lainvalvojina, Earpin veljesten tyyliin. Jeremy Irons sitten Clantonin roolissa, kaikki kolme vakuuttavia, samoin Renee Zellweger ailahtelevaisena romanttisena kiinnosteena. Voice-overia alussa ja lopussa, muuten mennään suorasuuntaisesti, hämyistä kuvausta, lakonista huumoria. Hätkähdyttävimmässä kuvasa puuma tarkkailee junaa, sellaista en muista ennen westerneissä nähneeni. Tarina junnaa hieman paikoillaan, mutta kyllä tämä kelvollinen oli. Lopputekstien päällä soi Tom Pettyn Scare Easy, hieno kappale, mutta anakronisesti hieman tökkää. Elokuva perustuu Robert B. Parkerin romaaniin, rikoskirjailijana paremmin tunnettu Parker kirjoitti loppuvuosinaan sarjan westernejä, joita en ole lukenut.
Imperial-määre kyllä johtaa tässä harhaan, koska vahvuus on vain 4,7%. Maku on tyypillistä brittipullo-olutta, keksiä ja pähkinää kevyesti, katkeruus laimeaa. Riiliversioina tällaisissakin oluissa on ulottuvuuksia, mutta tämäntyyppiset pullo-oluet luultavasti vaan karkoittavat laatutietoisia kuluttajia brittitarjonnasta. Pivo, 25.1.2014.
Loseyn ensimmäinen yhteistyö teatterimies Harold Pinterin kanssa on ehkä miehen tunnetuin elokuva, vuodelta 1963. Hieman yllättäen en ole tätä blogiin arvioinut, joten edellisestä katselusta on siis ainakin seitsemän vuotta. Douglas Slocomben mahtavaa mustavalkokuvaa Lontoon talvisista maisemista Knightsbridgen liepeiltä. Kamera liikkuu, jazz solisee, Loseyn peili-innostus huipussaan. Hienoja pubeja, real aleja pumppuhanoista, olutkulttuurin vahvuus kirpaisee nykyistäkin härmäläiskatsojaa, miespalvelija noutaa pubista gentlemanille hanaolutta isoissa pulloissa. Loseyn vuotta aiemman Eva-leffan lenseä kuohkeus tästä puuttuu, mutta ajoittain eroottiset jännitteet nousevat yhtä kinkkiselle tasolle. Englantilaisen luokkasysteemin analyysi ei ehkä 50 vuotta myöhemmin tunnu tarpeeksi ajankohtaiselta, mutta sumeiden valtasuhteiden kuvauksessa on tiukkaa ajattomuutta. Loseyn tuotannon ehdotonta kärkijoukkoa, myöhemmät Pinter-leffat Accident ja The Go-Between jäivät hatarimmiksi.
Lueskelin tuoreeltaan Pentti Kirstilän ensimmäisiä romaaneja 1970-luvun lopulla, myös tämän kolmannen teoksen vuodelta 1979. Kassilan elokuvaversio valmistui 1987, mutta sijoittuu Tampereen loppukesään 1979. Leffankin olen ennen nähnyt. En erityisemmin innostunut Kirstilän jutuista, mutta oli ne sentään parempia kuin tämä elokuvatulkinta. Kassila tavoitteli amerikkalaista tyyliä, mutta kovin ponnettomasti. Hannu Laurilla pientä hullunkiiltoa silmissä pääroolissa, mutta muuten melkoista unissakävelyä kaikilta osallistujilta. Tampereen 80-luvun ilmettä vangittunut jonkin verran, mutta tahattomalta sekin tuntuu. Musiikki erityisen heikkoa. Volvo-Markkanen avustajana ja Mikko Kivinen pornofriikkinä ilman krediittejä. Tarmo Mannin patsastelu Kekkosen tapaisena presidenttinä kruunaa tämän surkeuden. Pelkäänpä, että käsikirjoittaja Taavi Kassila oli tässä valitettavasti enemmän auteur kuin isänsä.
Jani Simosen kellariaarteita, ihanneoloissa kypsymässä viime huhtikuusta asti, pullotettu arviolta vuosi sitten. Tanskalais-skottilaista viskitynnyrissä kypsynyttä imperial maitostoutia, 13,1%. Pientä viskifiilistä tuoksussa, ehkä vähän turvettakin. Siirappia, vaniljaa, hyvin makea, mutta jälkimaussa ripaus katkeruutta. Vaniljaisuus viittaa bourboniin, joten turve ehkä oli vain mielikuvatasolla. Lähellä makeaa sherryä. Lääkemäisyyttä, lakritsaa, yrttejä. Vielä makeampi mudcake vaniljakastikkeella resonoi hienosti oluen kanssa, olutmaisuus pääsee paremmin makeudesta esille. Maitoista happamuutta en nyt havainnut, mutta sellaistakin ehkä olemassa. Nimi tarkoittaa mustaa maitoa.
Olutmaistelutilanne oululaisen olutharrastajakollegan Jani Simosen luona. Tarjolla imperial IPAa Oregonista, 9,5%. Tuttu keraaminen pullo saman XS-sarjan aiemmista tuotteista. Humalina myös eurooppalaisia lajikkeita, paikallisetkaan ei nähdäkseni aivan perinteisintä laatua. Trooppista kypsää makeahkoa hedelmää, hyvin täyteläinen, kuivuus korostuu suutuntumassa ja jyrää täysillä katkerassa loppuvedossa. IBU-lukema on maltillinen 74, silti alkoholi ei tunnu yhtään, mäntyinen pihkaisuus on pinnassa. Tasapainoinen tupla-IPA, kaikki osa-alueet hallinnassa, varsin tuoreeltakin tuntuu. Ehkä se viimeinen silaus kuitenkin puuttuu, ei mitään erityisen persoonallista otetta, eikä toisaalta kohoa aivan hekumalliselle nautintotasolle.
Hyvin sameaa jenkkityylistä pale alea Derbyshirestä, siis samana iltana Oulussa jo toinen amerikkalaistyylinen uutuusolut Pohjois-Englannista, tämä 5,6%. Kevyen hedelmäinen, kypsempää trooppisuutta, tasapainoinen, hyvin katkeroakin. Hieman nihkeä, yksiulotteinen, karkeahko. Tämä Buxton joutui huonoon paikkaan Magic Rockin täyslaidallisen jälkeen, käänteinen juontijärjestys olisi toiminut Buxtonin kannalta paremmin. Baarin soundtrackina mielenkiintoisesti Dwight Yoakamin koverointia, ensin liverpoolilaispoikien Things We Said Today ja sitten Wichita Linesmanin teleasentajatunnelmointia, jonka ves... kruunasi lähes tunnistamattomasti kotimainen versio samasta aiheesta, taisi olla itse Hector asialla. Oluthuone Leskinen, 20.1.2014.
Talvi peräytyy Perämereltä paniikissa kanuunankuulan tyyliin, muutamassa tunnissa lämpötila kohonnut yli 10 astetta, täysin ennusteiden vastaisesti. Juuri oikea aika tarttua india pale aleen. Sellaista tarjolla nyt Yorkshiren Huddersfieldistä, 7,4%. Hyvin sitruksinen, paksua pureskeltavaa hedelmää, lähinnä greippiä. Siis todella täyteläinen olut, pihkaista katkeruutta on jälkimaussa riittävästi. Hienoisesti yrttisyyttä, ehkä pientä happamuuttakin, mutta hyvällä tavalla. Tämä valmistaja on vakuuttanut ennenkin, mutta ei aivan näin kovilla tehoilla. St. Michael, 20.1.2014.
Burken kolmastoista Dave Robicheaux-romaani ei voisi tiheämmin alkaa, ainakin jos lukija tuntee sarjan edeltävät osat. Robicheaux istuu vuokratun shotgun housen rappusilla Bayou Techen rannalla. Pian siirrytään baariin New Orleansin Magazine Streetille ja käy ilmi, että Robicheaux'n toinenkin (vai kolmas?) vaimo on nyt kuollut. Sitten jäljitetään huumekauppiasta Clete Purcelin avo-Cadillacilla ja syödään beignetiä Cafe du Mondessa. Kohta ollaankin Etelä-Louisianan sokeriruokopelloilla etsimässä Leadbellylle kuulunutta kitaraa. Kirja on edennyt sivulle 14.
Tarina on synkkä ja alakuloinen, kuten Burkella useinkin. Robicheaux on tavallistakin syvemmällä ja pohtii pakkomielteisesti baariin menoa Jim Beamin ja Jaxin pariin, mieshän on absolutismia noudattava alkoholisti. Poliisin työ tarjoaa tilaisuuksia paineiden purkamiseen väkivaltaan ja niin käykin. Monet henkilöhahmot ovat samankaltaisia kuin aiemmissa romaaneissa, mutta homma toimii edelleen.
Burken tapaan juoni ottaa vauhtia menneisyydestä. Keskeinen henkilö tarinassa on bluesmuusikko Junior Crudup, Leadbellyn aikalainen, joka on kuollut mystisesti 50-luvun alussa. Nimi Crudup tuo tietysti heti mieleen Arthur "Big Boy" Crudupin, miehen Elviksen That's All Rightin ja Creedencen My Baby Left Me'n takaa. Harvinaisempi Burke-hahmo on IRA-palkkatappaja Belfastista, mies on menettänyt väkivaltaisesti kaikki läheisimmät omaisensa, mutta Louisianassa mies toimii pelastavana enkelinä edellisen romaanin vielä fantastisemman hahmon Sal Angelon tapaan. Burke on suvereeni kirjoittaja, juoni ei ole tuotannon tiheimpiä, mutta fiilistely Bayou Techen rannoilla on yhtä nautinnollista kuin aina ennenkin. Romaanin nimi viittaa tällä kertaa alueen myyttiseen suurkaupunkiin New Orleansiin. Siellä on Elysian Fields Avenue, joka on tietysti nimetty aiemman emämaan pääkaupungin Champs-Élysées -paraatikadun mukaan. Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire tapahtui juuri Elysian Fields Avenuella, jonne ei raitiovaunut ole kulkeneet enää pitkään aikaan. Yleisemmällä tasolla antiikin mytologiaan perehtynyt Burke viittaa tietysti Elysian Fieldsin merkitykseen kuolleiden valtakuntana, paratiisina, taivaana, voit nimetä sen. Loppuratkaisu muistuttaakin tavallista enemmän antiikin tragedioita, mutta Burke pitää paketin kasassa.
Skotlantilainen panimo BrewDog julkisti tänään aikeensa avata baari Helsingissä. Hieno homma, varsinkin kun talven kylmimpänä päivänä onnistuin ryömimään Perämerellä Letkunpuiston baariin panimon uuden hiivasarjan pariin. Sarjassa muuten samanlaiset oluet, mutta hiivoina jenkkiale, belgiale, pilslager ja baijerivehnä. Baarikin hämmentävän kylmä, juuri ja juuri plussan puolella. Otin tietysti kokeiluun amerikkalaisen variaation, samea olut, sitrusta tuoksussa, 6,3%. Maussa vastaavaa fiilistä, reipasta katkeroakin, mutta BrewDogin tyypillinen karkeus heti mukana. BrewDog on ansiokas brändi, craft beer -sanoma on välittynyt sen kautta tehokkaasti, mutta oluen laadun suhteen valmistaja on keskinkertaisuus. Ehkä tämä on BrewDogin kohtalo, se raivaa tilaa laadukkaimmille oluille markkinointikampanjoillaan. Tässäkään oluessa ei ole mitään persoonallista tai erityisen nautinnollista, mutta on tämä erilaista kuin Lapin Kulta. BrewDog on McCraftBeer tai Guggenheim Ale. Never Grow Old, 15.1.2014.
Uusiseelantilainen Donaldson on saanut aikaan Hollywoodissa kohtuullista jälkeä ja muistelin, että tämä New Mexico -neonoir vuodelta 1992 olisi kuulunut joukkoon. Niin ei kuitenkaan ole, hienoista maisemista huolimatta pahaa tusinatavaraa. Näyttelijäjoukkokin on nimekäs, mutta mutkikas undercover-käsikirjoitus on toivottoman nukuttavaa pötköä. Donaldsonkaan ei saa millään juttua rullaamaan. Mimi Rogers pienessä roolissa ilman krediittejä, Samuel L. Jackson esiintyy Sam Jackson -nimellä. Parasta jälkeä saa aikaan vatsalaukkua tonkiva M. Emmet Walshin patologi. Nimen valkoiset hiekka(kipsi)dyynit tulevat mukaan vasta viimeisillä minuuteilla.
Springsteen ei ole yleensä kovereita harrastanut studiolevyillään, poikkeuksena tietenkin vuoden 2006 folk-levy We Shall Overcome. Nyt uutuuslevyllä on kovereita on neljäsosa, kolme kappaletta. Melkoinen pyttipannu on muutenkin kyseessä, uusia sävellyksiä ei ole. Springsteenin alkuperäistavoitteena kai oli julkaista outtakeja viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Niitä onkin levystä noin puolet, osittain uudelleenäänitettynä. Springsteen tiettävästi jätti julkaisematta kokonaisen gospel-albumin muutama vuosi sitten. Sitä materiaalia on selvästi päätynyt tähän mukaan. Levyn keskiössä on kuitenkin uudet versiot kahdesta aiemmin julkaistusta kappaleesta, molemmat Springsteenin tuotannon poliittisempaa osastoa, American Skin ja The Ghost of Tom Joad. Molemmissa on suuressa roolissa Rage Against the Machinen kitaristi Tom Morello, joka tuurasi Steven Van Zandtia viime kiertueen Australia-osuudella. En erityisemmin ilahtunut, kun kuulin Morello-yhteistyöstä. Näin Rage Against the Machinen Ruisrockissa 1996, tai oikeastaan pakenin bändin äänisaastetta alueen kaukaisimpaan niemenkärkeen, olin saapunut paikalle kuuntelemaan Neil Youngia ja Crazy Horsea. En siis voi väittää tuntevani bändin tai Morellon musiikkia.
Nimikappale avaa levyn. Springsteen levytti Tim Scott McConnellin biisin jo 1996 Blood Brothers –EP:lle. Sitä tulee kuunneltua hyvin harvoin, nyt se tuntuu varsin näppärältä no-nonsense -rockilta. McConnellin alkuperäistä en tunne. Uuden äänityksen sovitus vaikuttaa aluksi samantyyppiseltä suuren orkesterin akustisvoittoiselta jyräykseltä kuin monet Seeger- levyn tuotannot. Teksti tuo mieleen Joe Elyn melankolisen klassikon I Had My Hopes Up High vuodelta 1977, tosin kovin erilainen kappale on kyseessä . Springsteenin uusi High Hopes kasvaa toistuvilla kuunteluilla, ihan kelpo suoritus, vaikka tykkään Lofgrenin kitarasta enemmän 1996-versiossa.
Kakkosbiisi Harry’s Place on alunperin kirjoitettu vuoden 2002 The Rising –levylle. Elokuvamusiikkia, lähes noirahtavaa gangsteriotetta, Clemonsin saksofoni mukana. Muistuttaa tunnelmaltaan vuoden 1992 The Big Muddya, miksei myös jo Born to Runin fiilistelyä Meeting Across the River. Tom Waits –tyylistä rikottua laulusuoritusta, ehkä levyn paras ennenjulkaisematon kappale. Kappaleen tekstiä on verrattu Elmore Leonardiin, mutta George V. Higgins voisi olla parempi verrokki. American Skin vaikuttaa vähemmän intensiiviseltä ja etäisemmältä kuin aiemmin julkaistu live-versio. Lopussa massiivisempaa orkestrointia, rummut iskevät hyvin ja Morellon kitarassakin on voimaa. Springsteen sai aikoinaan tästä kappaleesta kovaa kritiikkiä mm. NYPD:n taholta, mutta itsepäisesti näyttää haluavan pitää laulua esillä.
Levyn toinen koveri Just Like Fire Would on itselleni todella tuttu, hankin australialaisen punk-bändi The Saintsin punk-kauden jälkeisen levyn All Fools Day tuoreeltaan 1986. Just Like Fire Would on levyn ehdoton suosikkini ja kuuntelen sitä säännöllisesti esim. juostessa. Springsteen esitti kappaletta livenä viime vuonna Australiassa, ilmeisesti Morellon vaikutuksesta. Äänitetty versio on varsin uskollinen alkuperäiselle, mutta ei tavoita Chris Baileyn kiihkoa, puhaltimiakin on sovituksessa turhan säästeliäästi. Saintsin originaalissa niitä paisutellaan lähes Waterboys-tyyliin. Down in the Hole avaa levyllä viiden outtaken jakson, kyseessä ei siis ole versio Waitsin Way Down in the Holesta. Waits-tyylistä gospel-laulua tässä kuitenkin aluksi on, mutta sitten lähtee rullaamaan I’m On Firea muistuttava syntetisaattoririffi. Mukana vainajista sekä Clemons että Federici, kinkkinen fiilis, muttei kehity kunnolla. Heaven’s Wall on vauhdikkaampaa gospel-variointia Raise Your Hand –hengessä. Tämäkin rullaa, mutta väkinäisesti, jotenkin laiskaa hypnoottisuutta. Morellon kitara herättää parhaimmillaankin ristiriitaisia tuntemuksia.
Frankie Fell in Love on “more like it”, klassisempaa helkkyvää Springsteen-soundia. Levyn ehkä paras sävellys, laulusta puuttuu voimaa, mutta tiiviinä lyhyenä puristuksena toimii hienosti. Lyriikassa Einstein ja Shakespeare ottavat olutta ja Springsteen ottaa selvästi kantaa, kumpi herra on hänelle läheisempi. Paljon onnistuneempi kappale kuin Morellon kitaroimat. This Is Your Swordissa on Rising-fiilistä irlantilaisessa kontekstissa, tavanomaista modernia Springsteen-tuotantoa, mutta ei parhaita, kumisee hieman tyhjästi. Hunter of Invisible Game tarjoilee runollista tekstiä, mutta sävellyksenä heikompi, Bacharach-paisutuksissaan muistuttaa pahamaineista Queen of the Supermarketia.
Uusi versio vuoden 1995 minimalistisesta The Ghost of Tom Joadista on Morellon osallistumisen kannalta levyn keskeisin kappale. Rage Against the Machine koveroi aikoinaan biisin ja tässäkin Morello laulaa puolet tekstistä. Versio on raskaalla kitaralla vedetty, muistuttaa live-tilannetta, mutta laulu halllitsee tätäkin versiota. Lopussa Morello pääsee irti, kappaleessa kuuluu jopa samankaltaista papatusta kuin Jimi Hendrixin viimeisellä keikalla Fehmarnin saaren hirmumyrskyssä, kyseisessä Love and Peace -festivaalissahan legendan mukaan lauloivat konetuliaseetkin. Hauskaahan tämä on, mutta hieman lapsellista.
Springsteen ottaa kuitenkin levyn lopussa aloitteen vielä itselleen. Mies on joutunut viime vuosina värkkäilemään paljon jäähyväislauluja. The Wallin idea on jo 90-luvulta, taustalla Iron City Houserockers –mies Joe Grushecky. Vietnamin sota on Springsteenin avainkokemus, vaikka mies ei siellä käynytkään. Hän palaa siihen aina uudelleen ja The Wall muistelee 1968 Vietnamissa kadonnutta Walter Cichonia, joka oli Springsteenin arvostama Jersey Shore –rokkari. The Wall muistuttaa Danny Federicille omistettua The Last Carnivalia, mutta on vielä intiimimpi. Robert McNamara syyllistetään harvinaisen selväsanaisesti. Kauniisti soiva kornetti viimeistelee hienon kappaleen. Mutta vielä hienompi on päätöskappale Dream Baby Dream, versio syntikkapopduo Suiciden kappaleesta vuodelta 1979. Muistan lukeneeni 80-luvun puolivälissä Springsteenin haastatteluja Rolling Stonesta, jossa hän hehkutti toistuvasti Suiciden miehiä Martin Reviä ja Alan Vegaa. Arvostus on siis pitkäaikaista, mutta näkyy julkaisuna vasta nyt. En tuntenut originaalia, mutta kuuntelin senkin nyt. En tykkää kyseisestä tyylilajista, mutta Springsteen tekee omasta versiostaan täysin omannäköisensä. Voisi luulla, että kyseessä on Springsteenin oma instant-klassikko. Suoritus on yksinkertainen, mutta voimakas, kaunis ja lopultakin intensiivinen.
Kokonaisvaikutelma on tietysti varauksellinen ja ristiriitainen. Paljon hyvää tavaraa, mutta väistämättä keräilyerän tunnelma on päällimmäisenä. Tämä muistuttaa enemmän Tracks-tyyppistä outtake-kokoelmaa kuin temaattisesti yhtenäistä Springsteenin tyypillistä studiopuristetta. Springsteenin Morello-innostus on varmaan vilpitöntä, mutta omasta mielestäni Morellon soundi jää päälleliimatuksi. Ehkä parempi ratkaisu olisi ollut julkaista outtaket omana levynä ja Morello-revittelyt livetallenteena. Mutta hyvä näinkin, laadukasta tavaraa tarjolla joka tapauksessa. Toivottavasti tämä kuitenkin jää välityöksi ja tulossa on vielä temaattisesti yhtenäistäkin materiaalia. Ehkä studiokokeiluja voisi samantien nyt jo vähentää ja luoda ryhdikkäämpi linja silläkin suunnalla.
Sveitsiläinen tupla-IPA, 7,5%. Hyvin tuore ja raikas, hämmentävääkin kesä-tyylistä fiilistä, kun oikea talvi on lopulta saavuttanut Perämeren, hyytävä viima ja -20 C. Makeaa trooppista hedelmää, aprikoosia, persikkaa, mangoa, voit nimetä ne. Puhdasta, mutta liian makeaa, katkeruus tuntuu ensipuraisulla ohuelta. Katkerot kuitenkin vähitellen kokoavat voimiaan, omalaatuisesti lopussa kerääntyvät tiivistetyn kapeasti kuin brittibitterissä. Mielenkiintoinen olut, tykkäsin kyllä kohtuullisesti. Haluaisin kuulla jalasjärveläisen turkistarhaajan tilaavan tätä reillä korvatuilla deillä. Oluthuone Leskinen, 13.1.2014.
Jo kahdestoista osa Etelä-Louisianaan sijoittuvassa Dave Robicheaux -romaanisarjassa, vuodelta 2002. Alueen roturistiriidat, siis lähinnä ranskankielisten valkoisten cajunien ja osittain Karibian saarilta siirtyneiden mustien väliset suhteet, ovat olleet Burken teemoja aiemminkin. Niistä Burke nytkin ponnistaa, taustaa pohjustetaan sisällissotaan ja kauemmaksikin. Jälki on vakuuttavaa, moderni poliisiproseduraali Bayou Countryssa on tässä kontekstissa ahmittavan herkullista.
Burke lanseeraa nyt tuotantonsa ehkä pahimman henkilöhahmon aivan teologisen saatanallisessa mielessä, nimeltäänkin bibliaanisesti Legion Guidry. Mieleen tuli jostain alitajunnasta yli 40 vuoden takaa Aku Ankassa esiintyvä Simon Legree –hahmo. Legree on tietysti alunperin peräisin Harriet Beecher Stowen Uncle Tom’s Cabinista. 74-vuotias Legion nöyryyttää Robicheaux'ta niin rankasti, että absolutismia harjoittava alkoholistipoliisi turvautuu amfetamiiniin. Sarjan alkuvaiheiden tyypillistä ryyppyretkahdusta ei kuitenkaan tapahdu.
Burke mainitsee lähes jokaisessa romaanissaan Rapala-uistimen, niin tässäkin. Romaanin nimi viittaa cajun-klassikkoon Jolie Blonde. Kirjassa lahjakas muusikkohahmo tekee aiheesta uuden Jolie Blon's Bounce -variaation, joka kolahtaa Robicheauxiin ensikuulemalla. Huumoria on ehkä aavistus enemmän kuin sarjassa yleensä, erityisesti Robicheauxin ex-poliisipartneri, New Orleansin Irish Channelissa varttunut Clete Purcel alkaa saada karikatyyrimaisia piirteitä. Se ei ole huono asia, Burke vaipuu joskus liiankin lyijynharmaaseen epätoivoon. Yksi sarjan parhaista tähän mennessä, ainoa lievästi arveluttava seikka on fantasiahkomaisen aineksen lisääntyminen, lähes Burken Billy Bob Holland -sarjan tasolle.
Ensinäkemältä pidin tätä vankiladraamaa vuodelta 1960 Loseyn kovimpana. Nyt joutuu kyllä hilaamaan arviota reilusti alaspäin. Viimeinen vartti lumisessa brittiryönässä on Melville-tasoa, huippuna yhdellä miehellä toteutettu vankikuljetuskaappaus, mutta sitä edeltää liian paljon raskauttavaa aineistoa. Stanley Bakerissa on riittävää karismaa kantamaan näinkin kovaa kamaa, mutta yritykseksi se tällä kertaa jää. Robert Kraskerin rapeassa kuvauksessa on The Third Man -muistumia, mutta nekään eivät kanna tarpeeksi. Johnny Dankworthin jazz-score Cleo Lainen vokaaleilla rullaa hyvin, mutta silti jää varauksia. Loseyn ote on liian karnevalistinen, liian oopperamainen, jotta kunnon noir-angsti pääsisi esille. Symboliikka on liian teennäistä, vaikka tällä kertaa en peilejä huomannutkaan. Kun näin tämän ensi kerran, en tuntenut esim. samana vuonna valmistunutta Val Guestin Hell Is a Cityn tapaista Baker-tykitystä, jonka iskevyyteen Loseyn väkinäisempi punnerrus ei kohoa. Hieno elokuva, mutta olisi voinut olla vielä hienompi. Nyt joutuu toteamaan, että vasta tämän jälkeen Evassa Losey löysi omimman tyylinsä.
Liminka Brewing Company (Harri Vaarala) on tehnyt nimestä päätellen uuden version jo aiemmin tsekatusta ruis-IPAsta. Kyseessä on kuitenkin täysin eri olut. Nyt paljon vähemmän vaahtoa, väri suunnilleen sama. Tuoksussa on karamellia, toffeeta, leipää. Aiemmassahan oli sitrushedelmää reippaasti. Makukin on varsin makea, karamelli jyrää vahvasti suutuntumassa, jota maltaisuus kuitenkin tasapainottaa. Katkeruutta kerääntyy jälkimakuun vaivihkaa, mutta varsin kohtuullisesti. Tämä on hieman kevyempi kuin aiempi keitto, 6,5%. C-humalilla (Centennial, Chinook, Cascade, Challenger) maustettu IPA kyseessä, mutta sitrus siis pahasti taustalla, IBU noin 60-70. Ruista on 30%, ehkä se jyrää liikaa, koska kokonaisuutta voisi pitää enemmän brown alena kuin IPAna. Lämmetessä korostuvat sekä makea karamellisuus että hieman yllättäen jälkimaun pihkainen katkeruus. Laatutaso on taas LBC-tyyliin korkea, mitään epämääräisyyksiä ei ole havaittavissa, hyvin puhdasta tavaraa. Näin makea olut ei nyt vaan minuun vedonnut.
Oulun seudulla vaikuttaneen Aknestikin kitaristi Kai Latvalehto asui 70-luvun Göteborgissa. Ronkaisen road movie kertoo Latvalehdon ja hänen isänsä kesäisestä automatkasta vanhoihin maisemiin. Kerronnan katkaisevat musiikkiesitykset, jotka sisältävät itselleni täysin tuntematonta 70-luvun siirtolaismusiikkia vaihtelevina sovituksina. Mukana tutumpaakin Alatalon, Aknestikin ja Hectorin materiaalia. Rakenneratkaisu ei minusta täysin toimiva, mutta monet ovat tykänneet, joten ongelma lienee minun päässä. Miehet keskustelevat suomalaisten miesten tyyliin, pinnalta karusti, mutta pinnan alla suuria tunteita siirrellen. Tämä on tavoitettu hienosti, Ronkaisella on ollut samaa otetta aiemmissakin töissä. Matkan varrella on dokumentaarisesti ruotsinsuomalaisia hahmoja Eskilstunassa, maaseudun tanssilavalla, Tukholmassa ja itse Göteborgissa. Tunnen sattumoisin jonkin verran ruotsinsuomalaista elämänmenoa ja kyllähän tässä pala kurkkuun nousee.
Oululainen ei-kaupallinen tupla-IPA on nimetty Esoxin Hiivahommia-blogin tasalukemapostauksen kunniaksi. Kaadettaessa juoma näytti aluksi hieman flätiltä, mutta Spiegelaun maaginen IPA-lasi kehittää kauniin vaahdon olueen. Väri on samean vaaleanruskea, kuin juoksevaa kermatoffeeta. Tuoksu hyvin sitrusmainen, havumetsää myös. Maussa on herkullista trooppisempaakin hedelmää, persikkaa ja greippiä sekaisin. Alkoholia on Pliny the Elderiä enemmän, 9%, mutta ei tunnu maussa ollenkaan. Mallas ei kovin pinnassa, mutta kyllä sen silti tuntee, ei tämä hedelmämehua ole. Jälkimaussa on lähes järkyttävästi katkeruutta, pihkaisuus jatkuu sinne asti. Äärimmäisen onnistunut olut, täysosuma ilman muuta. Olen tietysti täysin hulluna tähän oluttyyliin, mutta eivät kaikki tupla-IPAt kolahda. Nyt tämä tuntuu vähintään yhtä hyvältä kuin De Dochter van de Korenaarin äskettäinen huippupläjäys. Laskennalliseksi IBU-lukemaksi valmistaja antaa numeron 250, joten Rolls-Roycen tapaan "suorituskykyä" on riittävästi. Humalissa on kunnon cocktail: Magnum, Columbus, Simcoe, Sorachi Ace, Centennial, Amarillo. Kuivahumalointi on tehty kahteen kertaan ja kokonaan länsirannikon tavaralla (Centennial+Amarillo+Simcoe+Columbus). Olen täysin myyty. Esox on tehnyt ennenkin huipputavaraa, mutta yleensä mukana on ollut jokin persoonallinen lisätäky. Tällä kertaa ilmeisesti on tehty mahdollisimman tyylipuhdas DIPA ja kaikki klikkaa kohdalleen.
Oluen valmistusvaiheista voi lukea täältä. Siis ehtaa sokeria mukana. Vielä jokin aika sitten kavahdin moista kerettiläisyyttä lähinnä belgivieroksunnan takia, mutta nyt olen oppinut asiasta lisää. Sokeri ei suinkaan heijastu loppukäyttäjälle makeutena. Ei tässäkään, olut ei ole täysin rutikuiva, mutta karamellisuus on korkeintaan viitteenomaista. Onko oluen satumaisen onnistumisen syynä tuo varttitunnin kaasukatkos? Tuota voi olla vaikea toistaa jatkossa.
Bruce Springsteenin uuden levyn julkaisuun valmistautuessa lämmittelynä tuore dokumentti Springsteenin fanien ajatuksista. Yksinkertainen rakenne, fanit kertovat kokemuksiaan ja näkemyksiään, väliin konserttipätkiä, joissa näyttäisi olevan ennen julkaisematontakin aineistoa. Ei suomalaisia mukana, mutta ainakin kaksi tanskalaista. Monenikäisiä faneja, hauskin tapaus varmaan Philadelphiasta, jossa Elvis-imitoija pääsee lavalle vetämään All Shook Upia Springsteenin kanssa. Mukana myös tallenne kuuluisasta tapauksesta 1988 Kööpenhaminassa, kun Springsteen esitti yllättäen katusoittajan kanssa varttitunnin setin. Yhden suuripupillisen naisen lähikuvassa antama tilitys menee melkein pornon puolelle. Lisämateriaaleissa on ehkä koskettavin osa, kun japanilainen nuori nainen kertoo elämänvaiheistaan Springsteenin musiikkiin liittyen. Bonuksena myös livetaltio Hyde Parkista 2012, aluksi soolona Bittanin kanssa Thunder Road, sitten Lofgrenin soolon kruunaama Because the NIght. Varsin pökkelö Paul McCartney mukana I Saw Her Standing Theressä ja Twist and Shoutissa.
Loseyn ensimmäinen elokuva Britanniassa 1954 jouduttuaan mustalistalaisena pakenemaan USA:sta, krediiteissä pseudonyymi Victor Hanbury. Tiukka noir-aloitus Lontoon pimeiltä kaduilta, lööpissä Fulhamin futisjoukkueen lippuhuijausta. Kovin noir tämä ei pääosin kuitenkin ole, enemmän hieman kinkkistä kamaridraamaa rikospsykologin ottaessa asuntoonsa "vieraaksi" Dirk Bogarden esittämän taparikollisen. Bogarde ennakoi tässä selvästi bravuurirooliaan Loseyn myöhemmässä The Servantissa. Visuaalisuus vahvaa, Hitchcock-tyylisiä kamera-ajoja varsinkin alussa ja Loseyn tapaan peilejä näkyy lähes joka toisessa kohtauksessa. Bogarde ei koskaan tullut kaapista, vaikka yleisesti näyttelijää pidettiin homona. Siksi elokuvasta välittyy yllättävänkin uskottavaa eroottista jännitettä Bogarden ja Alexis Smithin esittämän psykologin vaimon välillä. Toisaalta psykologin hämmentävä luottamus nilkkiin voisi heijastella homoeroottista viritettä, muuten juoni olisi varsin epäuskottava. Karibialainen yökerho ei kovin uskottava lontoolaismiljöö, mutta jazz-viritystä samaan tapaan kuin The Big Nightissa. Lyhyt kohtaus maaseutumaisessa pubissakin, käsipumppuja havaittavissa. Juoni on siis kovin karkea ja lopussa mennään halvahkon melodraaman puolelle, mutta ei tämä Loseyn huonoimpia elokuvia ole.
Burken kolmas romaani teksasilaisesta asianajajasta Billy Bob Hollandista. Nyt ei kuitenkaan olla Teksasissa, vaan koko romaani tapahtuu Missoulan seudulla Montanan länsiosassa. Louisianalainen Burke asuu puolet ajastaan juuri samalla Montanan alueella ja joissakin hänen Dave Robicheuaux -romaaneissaankin liikutaan siellä. Bitterroot on joen ja vuoriston nimi Montanan ja Idahon rajaseudulla. Burke kuvaa ansiokkaasti Montanan luontoa, mutta aivan samaa intensiivistä tuntumaa kuin esim. Heartwoodin Teksasiin hän ei tässä tunnu saavan. Agressiivinen hirvi ehkä omituisin ratkaisu. Huumoriakin on sordinoitu, Holland vääntää psykopaattien, uusnatsien, viherpiipertäjien, moottoripyöräilijöiden ja intiaanien seassa aika väkinäisesti. Samanlaiseen groteskiuteen kuin Teksasissa ei viileämmässä hillityssä ympäristössä ilmeisesti ole varaa. Holland puhuttelee edelleen vahingossa tappamaansa meksikolaista partneriaan fantasiajaksoissa, mutta sekään ei nyt nivoudu havumetsämiljööseen. Yksi niljakkaimmista hahmoista on itseironisesti Edgar-palkittu rikoskirjailija. Maaliin päästään vähemmillä kiemuroilla kuin Heartwoodissa, mutta kokonaisuus jää löyhemmäksi.
Uutta tuotantoa oululaiselta kotipanijamestari Esoxilta. Kellertävä, hieman samea ulkonäkö, tuoksu jotenkin simamainen. Maussa raikasta hedelmää ja selvää mausteisuutta. Niin pitääkin olla, koska keittoa on ryyditetty paahdetulla sichuaninpippurilla sekä appelsiinin ja limen kuorella. Jonkinlainen Duvel-variaatio, 8-prosenttinen belgiale. Selvästi mausteisempi kyllä ja vähemmän hiilihappoinen. EBU-lukema hillitty 34, katkeruus ei olekaan leimallista. Selvästi taas hallittua jälkeä, mutta pippurisuus kyllä itseäni häiritsee. Ei varsinaisesti tulinen, mutta kuitenkin sellainen maku, jota en yleensä oluesta hae. Valmistaja itse on löytänyt mausta eukalyptuksen piirteitä ja sellaista todellakin tunnistuu. Esox näyttää kokeneen onnistumisen tyydytystä ja se on tietenkin hauskaa. Tämä onkin varmaan lähellä haluttua kokonaisuutta ja oma varautuneisuus johtuu vain makuasioista. Ehkä kolmessa viikossa pippurisuus on voinut kuitenkin työntää sitrusta taaemmas? Tai sitten olen vain yliherkkä pippurille.
Amerikkalaisen Loseyn 60-luvun alussa Britanniassa tekemät elokuvat upposivat aikoinaan suoraan selkäytimeen. Uran alkuvaiheen työt USA:ssa taas eivät oikeastaan ollenkaan, tosin en ole nähnyt tämän kauden maineikkainta teosta The Prowler. Tämäkin The Big Night on ensi-ilta minulle. Varsin pienimuotoinen noir-draama, ei vakuuttanut tämäkään. Alussa pientä teiniangstia ja sitten tyrmäävää ylidramaattisuutta Loseyn tapaan. Näyttelijätyö väkinäistä ja teennäistä, ehkä Losey ei saanut uran alussa mitään otetta näyttelijäohjaukseen. Visuaalisuus on kuitenkin kunnossa ja Loseyn myöhäistuotannon tavaramerkiksi muodostunut peilien hyödyntäminen tässäkin mukana. Taustatekstinä Stanley Ellinin novelli, en tunne kirjailijaa. Musiikki varsinkin alussa iskevää lähes Bernard Herrmann -tyyliin, lyhyessä jazzklubi-kohtauksessa intensiteetti nousee lähes Phantom Lady -tasolle. Dorothy Comingore pienehkössä roolissa 10 vuotta Citizen Kanen jälkeen, vuodet ovat olleet raskaita. Ei mikään huippuleffa, mutta selvää persoonallista kiihkeyttä elokuvassa on, se ennakoi Loseyn vaikean uran myöhempiä huippukohtia.
IPAton tammikuu -kampanjan innoittamana jatkan tammikuuta juomalla pelkästään IPOja. Nyt kyseessä belgipanimo, joten odotin belgihiivaista humalapommia. Sellainen tämä 8,5-prosenttinen tupla-IPA ei kuitenkaan ole. Tuoksussa on ehtaa länsirannikkoista sitrusta, maku on veriappelsiinia ja greippiä, runko on tanakka ja loppuveto todella katkeran kuiva ja pitkä. Vielä kuivempi kuin eilinen italialainen Kilowatt. Todella positiivinen yllätys ja vuoden paras olut toistaiseksi, vaikka kilpailu siis jo varsin kovaa. Olen juonut aiemmin vain yhtä tämän panimon olutta, mikä vaikuttaa nyt Extasen valossa pahalta virheeltä. Hämmästyttävän tasapainoinen, kaikki tyylisuunnan osa-alueet tuntuvat olevan kunnossa. Mukana eurooppalaisiakin humalia, mutta kokonaisvaikutelma on kalifornialainen. Panimo näyttää sijaitsevan mielenkiintoisesti keskellä Hollantia, mutta Belgiassa. Kotipaikka siis Belgialle kuuluva Baarle-Hertogin enklaavi, jota Hollanti piirittää Lesotho-tyyliin. Täytyy kyllä ihmetellä, miksi en ole ennen tästä oluesta kuullut. Ehkä paras eurooppalainen tupla-IPA, joka on osunut kohdalle. Panimolla näkyy olevan autotallityyppinen tasting room, joka auki viikonloppuisin. Ehkä on alettava suunnittelemaan Belgian olutmatkaa lähes 10 vuoden tauon jälkeen.
Tipaton tammikuu on kuulemma nuorten aikuisten suosiossa. K. Röyhkää mukaellen olenkin mieluummin (Kauko kirjoitti sanan yhdellä u:lla) vanha kuin aikuinen; eikä tipattomuus muutenkaan oikein sovi olutharrastukseen. Uusin hämmentävä täsmäkampanja on IPAton tammikuu, joka jo riehuu sosiaalisessa mediassa. Hankkeen kuvituksesta päätellen päällekarkaajina toimivat belgiolutfundamentalistiset ääriainekset. Tällä barrikaadilla hopheadit taistelevat viimeiseen humalakäpyyn asti! Kuten Rauman hopsteripataljoonan komentaja Hayke jo osuvasti totesi, IPAttomuuteen sortuvat vain ne, joille humala on ongelma.
Onneksi hyökkäyksen alla käsillä sattui olemaan sopivasti temperoitumassa mahtikamaa Parman liepeiltä, joten täytyy siis potkaista uuden vuoden olutarviot käyntiin ronskisti italialaisella tupla-IPAlla. Nimestä päätellen Toccalmatton Kilowatt voisi olla high voltage -tavaraa, mutta tupla-IPAksi kuitenkin alkoholia maltilliset 8%. Tärkeintä olisi tietysti se, että humalassa ei olla säästelty. Eikä niin olekaan, tuoksussa on huumaavaa trooppista hedelmää. Maku on kiiviä, mangoa, jopa ananasta, hiilihappoa reippaasti, ehkä vähän liikaakin. Jälkimaussa hieman kirpeää mausteisuutta, joka vähitellen kääntyy voimakkaan katkeraksi ja kuivaksi, pihkaakin valuu, takapotku on yhtä pitkään liukuva kuin Eero Mäntyrannalla Seefeldissä. Jotkin italialaiset "IPAt" ovat varsin makeita, kuten Toccalmatton aiemmat tuttavuudet, mutta nyt olut on hyvin kuiva. Tästä ei belgimakeuteen addiktoitunut fanaatikko tykkää!
Burken Dave Robicheaux -sarjan 11. teos vuodelta 2000. Burkella on tapana kutoa tarinansa menneisyyden traumojen päälle ja tässä ollaan nyt kaikkein olennaisimman äärellä. Robicheaux päätyy tutkimaan 1966 tai 1967 tapahtunutta äitinsä murhaa. En muista, mitä äidistä on aiemmissa osissa mainittu, ehkä hän vain katosi jossain vaiheessa. Robicheaux'n tarkka ikäkin tulee esille, hän on syntynyt 1938, siis kaksi vuotta itse Burkea myöhemmin. Romaanissa Robicheaux on siis 62-vuotias, mutta erittäin fyysisellä vedolla Iberia Parishin sheriffin toimiston detective raskasta työtänsä puskee. Robicheaux on siis Vietnam-veteraaniksi varsin iäkäs. Tutuilla aineksilla mennään, mutta todella hyvin Burke saa nyt homman rullaamaan. On hienoa, että tapahtumat jakautuvat koko sarjan tapaan tasaisesti New Orleansiin, New Iberian pikkukaupunkiin ja muualle Bayou Countryn ruraalimpaan ympäristöön. Burke saa hyvän tasapainon urbaanin sykkeen ja poeettisemman väännön välille. Jossain vaiheessa hieman kyllästyin Burken kuvioihin, mutta tämä teos on ilman muuta hänen parhaitaan. Raastava traagisuus lyö päälle, mutta toivottomuutta Robicheaux'n kovaan elämään Burke ei päästä vieläkään.
