Lewis, The Mind Has Mountains

Tällä kertaa Oxfordin tarinan fokuksessa psykiatria, lääketeollisuus, lääketestit ja tutut vaaleanruskeat kivirakennukset. Tarina vaikuttaa aluksi perinteisen pölyiseltä suljetun huoneen arvoitukselta, mutta kuvio hieman avautuu myöhemmin. Ei kuitenkaan tarpeeksi, tämä on varmaan sarjan vaatimattomimpia kyhäelmiä, Hathaway pahasti taustalla. Lewisin ja patologi Hobsonin todella laimeasti orastava romanssi ehkä lopulta ottaa hieman lämpöä väärinkäsitetyn mustasukkaisuusepisodin myötä.

David Masciotra: Working on a Dream, The Progressive Political Vision of Bruce Springsteen

Huhhuh, näin jyrkkää poliittista tulkintaa Bruce Springsteenin tuotannosta en muista ennen lukeneeni. Kirkonmiehet ovat olleet yllättävän kiinnostuneita Springsteenistä ja löytäneetkin suhteellisen paljon tarttumapintaa. Ei siis olisi mikään yllätys, että esim. demokraattinen poliitikko kohtaisi vielä enemmän analysoitavaa. 1975 syntynyt Masciotra ei vaan ole mikään tyypillinen liberaali demokraatti, jopa eurooppalaisessakin asetelmassa hän löytäisi itsensä laitavasemmistosta. Poikkeuksena on Masciotran aitoamerikkalainen kristillisyys, hänen mielestään USA:n äärioikeisto on monopolisoinut kristinuskon omiin tarkoitusperiinsä. Masciotra ei tunnu näkevän amerikkalaisessa systeemissä mitään hyvää, varsinkaan verrattuna Eurooppaan, jota hän pitää suorastaan paratiisina. Ja huonompaan suuntaan on vain Amerikassa menty. Ilmeisesti vuonna 2009 kirjoitetussa kirjassa Obaman valinta tarjoaa laihaa toivoa, mutta kovin epäileväinen Masciotra on tulevaisuudenkin suhteen. Erityisen vastenmielistä Masciotralle on yritystoiminta, kaikki aktiviteetit pitäisi tuottaa julkisten palvelujen kautta ja rahoittaa yksityishenkilöitä verottamalla. Epäselväksi jää, miten veronmaksukyky syntyisi ilman yritystoimintaa.

Springsteen on taustansa kautta voimakkaasti sitoutunut amerikkalaiseen työväenluokkaan, mutta varsinaista poliittista toimintaa mies vältteli pitkään. 1972 hän tuki Richard Nixonin vastaehdokasta George McGovernia, mutta silloin rintamalinja kulki rock-musiikin vaihtoehtokulttuurin ja vanhemman sukupolven vanhoillisen establishmentin välillä. 1979 Springsteen esiintyi ydinvoiman vastaisessa konsertissa, mutta ilmeisesti vain siksi ettei viitsinyt kieltäytyä ystäviensä Bonnie Raittin ja Jackson Brownen kutsusta. 1981 hän sitoutui vahvasti edistämään Vietnamin veteraanien asiaa, mutta silloinkin päämotiivi vaikutti olevan ystävystyminen Bobby Mullerin ja Ron Kovicin kanssa. Reaganin hallinnon lähentely-yritykset Springsteen torjui tylysti, mutta ei vieläkään sitoutunut demokraatteja tukemaan. Se tapahtui vasta 2004 John Kerryn kampanjassa, mutta silloinkaan Kerry ei näyttänyt sytyttävän New Jerseyn suurta poikaa, vain viha Cheneyn aloittamaa yksityistä Irak-sotaa kohtaan. Springsteen politisoitui lisää Cheneyn jättäessä harkitusti New Orleansin mustat selviämään Katrina-katastrofista omin voimin. Obaman politiikka on luultavasti suhteellisen lähellä Springsteenin näkemyksiä, mutta erityisen intomieliseltä hän ei ole enää ensimmäisen kauden lopulla näyttänyt.

Springsteen on kritisoinut amerikkalaista yhteiskuntaa ainakin vuodesta 1975 lähtien, joten Masciotran negatiivinen asennemylly saa tuotannosta helposti raaka-ainetta. Yllättävän positiivista on, että Masciotra ei keskity pelkästään laulujen sanoihin, hän löytää tukea väittämilleen myös musiikin muista tasoista ja konserttien dramaturgioista. Masciotraa voi pitää lähes sokeana fanina, mitään huonoa hän ei tunnu Springsteenin tekemisistä löytävän. Poliittinen näkemyskin on yhtä fanaattinen, yksisilmäisyydessään se lähestyy uskonnollista kiihkoa. Olisi ehkä helppoa elää, jos olisi näin varmat mielipiteet kaikista asioista. Toisaalta väistämättömät pettymyksetkin olisi sitten ylivoimaisia kohdata. Kirjan kymmenen lukua noudattavat suunnilleen samaa kaavaa, Masciotra esittää ensin oman palopuheensa ja hakee sitten tukea Springsteenin musiikista. Aiheet ovat odotettuja, syrjäytyminen eristäytymisen (isolation) ja vieraantumisen (alienation) kautta, vähemmistöjen sorrettu asema, kaupunkien keskustojen romahdus (urban decay), poliittinen vallankäyttö, aidon yhteisöllisyyden alasajo markkinavoimien puristuksessa. Täytyy myöntää, että luin kirjan loppupuolen suhteellisen kursorisesti. Masciotran teesit ovat liian ennakoitavia ja tekstikin raskasta toistuvine superlatiiveineen. Konfutselaisuuden yhdistäminen Springsteenin musiikkiin ei vaikuttanut tarpeeksi hyvin argumentoidulta. Loppujen lopuksi vaikutelmaksi jää, että Masciotra on kiinnostunut enemmän omista mielipiteistään kuin Springsteenin musiikista. Se heijastuu jo johdannossa, jossa jopa Asbury Parkin Upstage-klubi on muuttunut Uptowniksi ja sitten ensimmäisen luvun ensimmäisessä lauseessa Springsteenin syntymäaika osuu harhaan.

Paul Haggis: In the Valley of Elah

The Hurt Lockerin käsikirjoittajan Mark Boalin tosipohjaiseen tarinaan perustuva toinen Irakin sotaleffa. Tämä on paljon parempi, tapahtuu lähinnä kotirintamalla New Mexicossa. Alkupuoliskoltaan muistuttaa lähes hidasrytmistä whodunitia tennesseeläisen Vietnam-veteraanin etsiessä kadonnut sotilaspoikaansa ja sittemmin pojan murhaajaa. Tommy Lee Jones hallitsee suvereenisti leffaa ja Charlize Theron ei ole juuri heikompi, vaikka onkin liian nätti pikkukaupungin poliisiksi. Todella hallittu rakenne, ottaa kierroksia koko ajan lisää. Tarjoaa optimismia vain minimaalisesti, mutta ehkä enempään ei ole mahdollisuuksia. Huomattavasti parempi kuin Haggisin aiempi Crash-leffa.

Boardwalk Empire, Battle of the Century

Episodin nimi viittaa Jack Dempseyn mestaruusotteluun, mutta dramaattisempaakin tapahtuu. Irlantilaista viskiä alkaa saapua vastikkeena IRA:n aseista, Nucky Thompsonin neuvotellessa Belfastissa, samalla kun De Valera käynnistää neuvottelut brittien kanssa Free Statesta. Polio astuu esiin, spinal tapia myöten ja näyttää herättävän suurempaa kauhua kuin kaikkialla rehottava väkivalta. Keskimääräistä tiheämmin kirjoitettu jakso.

George Pelecanos: The Way Home

Pelecanosin vuonna 2009 ilmestyneen romaanin alkulehdellä siteerataan Bruce Springsteenin My Father's Housea. Merkillinen yhteensattuma, koska olen edeltävät päivät lueskellut Springsteen-kirjoja. Pelecanosin edellinen teos The Turnaround oli nautinnollinen paluu parhaiden romaanien tasolle, mutta tällä kertaa valitettavasti Pelecanosin nuoriso-ohjaajarooli pääsee taas pintaan. Alussa seurataan nuorisovankilan arkea ja sitten vapautuneiden työllistymispyrkimyksiä. Teos ei ole naiivin idealistinen, itse asiassa Pelecanos heittää vankilaan luennoimaan kirjailijan, joka vaikuttaa itseparodialta. Silti romaani on käytännössä sosiaalipoliittinen pamfletti USA:n vankeinhoito-ongelmista. Kieli on edelleen tiheää, dialogi täsmällistä ja Washington DC taas täyteläisesti esillä. Teemana taas kerran isän ja pojan suhde, tällä kertaa sekin turhan kaavamaisesti. Rikos tietenkin tulee peliin, mutta jotenkin väkinäisesti ja loppuratkaisu kelataan puhtaalla rutiinilla. Selvä väliteos, toivottavasti parempaa jälkeä on syntynyt jatkossa, Pelecanos on ehtinyt julkaista jo kaksi romaania tämän jälkeen.

Sivuhuomautuksena voi todeta tämän olevan kuluvan vuoden postaus numero 893. Vuoden 2008 lukema 892 meni siis rikki.

Kathryn Bigelow: The Hurt Locker

Irakin sodan pomminpurkajista kertova elokuva, kuvattu Jordaniassa. Perinteisiä sota- ja jännityselokuvien kohtauksia, vaikka modernin sodan rintamattomuus ja arvaamattomuus korostuu. Ei tunnu tarpeeksi realistiselta, kyllä homma todellisuudessa luulisi olevan paljon helvetillisempää. Elokuvan sanomana tuntuu olevan se, että sodan jännitteiden tuoma adrenaliini addiktoi ja mikään muu ei enää kiinnosta tai tunnu miltään. Ei mikään tuore havainto. Hyvin tehty elokuva periaatteessa, mutta jokseenkin vivahteeton ja tylsäkin.

Lewis, Wild Justice

Lewis-poliisisarjan Suomessa esitetyn viimeisimmän kauden missasin pahasti, mutta vierailupaikan digiboksista löytyi tämä episodi. Morse-tyylillä Oxfordissa jatketaan itsepintaisesti, pastoraalisesta ympäristöstä löytyy läjäpäin raatoja, jonkinlainen luostarin maallisempi variaatio päänäyttämönä ekumeenisen festivaalin yhteydessä. Punteilla seilaillaan ja lopussa Lewis pääsee oluellekin. Hathaway on edelleen kiinnostavin hahmo Lewisin jo haikaillessa varhaiseläkkeelle. Tarina on totaalisen epäuskottava kauas menneisyyteen haaroittuvissa tragedioissa. Tärkeintä on tietysti morbidi feelgood-tunnelma, joka saavutetaan edelleen, vaikkakin hieman horjahdellen. Uutta oppiakin tuli, on myönnettävä että friarin ja monkin ero oli minulle aiemmin epäselvempi.

Steve James: Prefontaine

Huippukiinnostava elokuva (1997) oregonilaisesta kestävyysjuoksija Steve Prefontainesta, joka herätti huomiota 1970-luvun alussa Suomessakin kovilla puheillaan. Pre oli hyvä juoksija, mutta jäi Münchenin 5000 m neljänneksi katseltuaan Lasse Virenin kantapäitä. Virenistä tuli Prefontainelle pakkomielle ja hän yritti saada suomalaisen juoksemaan kotikentälleen Eugeneen 1975. Viren loukkaantui, eikä päässyt paikalle. Suomalais-oregonilaiset kisat kuitenkin järjestettiin, mutta kisojen jälkeisenä iltana Prefontaine kuoli auto-onnettomuudessa. Dramaattinen elämä, mutta harmittavasti leffa on täysin surkea. Käsikirjoitus on Hollywoodin matalaotsaisimpaan tyyliin tehty korkeintaan 12-vuotiaan kokemustasolle. Jared Leto ei ole huono pääroolissa, mutta ei pysty pelastamaan mitään. Münchenin olympialaisissa painopiste ja arabiterroristien isku yritetään ottaa mukaan selittämään Pren tappiota. Viren esitetään luihuksi juonittelijaksi. Alussa on hyvää miljööotetta 60-luvun lopun hippi/establishment -vastakkainasettelusta, mutta sekin jää välähdykseksi. Musiikki on liian kulunutta. Kiekonheittäjä Mac Wilkins ja Nike-perustaja vohvelirautamies Bill Bowerman (R.Lee "Full Metal Jacket" Ermey) muita keskeisiä hahmoja. Suomalaisista vilahtaa Virenin lisäksi Wilkinsin uhka Pentti Kahma. Elokuvassa Pre tuntuu haaveilevan turhaan pääsystä juoksemaan Suomeen, mutta todellisuudessa mies teki sekä 1500 m että 5000 m ennätyksensä Helsingissä, 1973 ja 1974. Robert Towne teki vuotta myöhemmin samasta aiheesta Without Limits -elokuvan.

Marc Dolan: Bruce Springsteen and the Promise of Rock 'n' Roll

Jo toinen tiiliskivi tänä vuonna New Jerseyn Elvis/Dylan -hybridistä. Kirjoittajan nimi omalaatuisen lähellä edesmennyttä T.Rex -frontmania Marc Bolania. Kuten opuksen nimestä voi päätellä, Dolan keskittyy itse musiikkiin, ei mieheen. Yksityiselämää ei juuri sivuta varsinkaan alkupuolella, mutta musiikkia analysoidaan monesta suunnasta, eikä pelkästään tekstien tasolla. Dolan syventyy teosten rakenteisiin ja mahdollisuuksien mukaan selvittää yksittäisten kappaleiden eri versioiden kehittymistä. Tämä on tietysti kiinnostavaa, mutta Dolanin kirjoitustyyli on jokseenkin puisevaa ja lukukokemus raskautuu. Dolan liittää levyt yhteiskunnalliseen ja muuhun kulttuuriseen kontekstiin, mutta erityisen omaperäistä ei tule esille. Dolanin ote on omituisen kylmä ja tunteeton, hän ei tunnu ymmärtävän ollenkaan The Riverin tai Tougher Than the Restin tapaisten teosten emotionaalista latausta, tai ei ainakaan mitenkään yritä kuvata sitä. Dolan ei ymmärrä Sherry Darlingin tai Cadillac Ranchin tuottamaa puhdasta mielihyvää, ne yksinkertaisesti vain kuulostavat hyvältä. Jos joku ei sitä ymmärrä, sitä ei voi hänelle selittää. Edes Surprise Surprisen pop-herkkyys ei avaudu Dolanille.

Anekdoottipuolella käy ilmi, että Saint in the Cityn metafora "Like a Harley in heat" vakuutti Mike Appelin Jersey-bardin ainutlaatuisuudesta. Springsteen ja Van Zandt näkivät Elviksen konsertin livenä toukokuussa 1977 Philadelphian Spectrumissa, tämä on muualtakin vahvistettu tieto. Surkea keikka, mutta Springsteen päätti tehdä Elvikselle biisin, siis Fire, ja ehti lähettää kasetinkin. Carlinin uudessa kirjassa oli vain maininta, että Brucella oli lippu New Yorkin konserttiin syyskuulle 1977. Tunnetustihan, vaikka kaikki eivät ole vakuuttuneita, Elvis kuoli elokuussa 1977. Epäselväksi on jäänyt, ehtikö Fire Gracelandin soittolistalle. Dolan yrittää hämärtää Springsteenin poliittista asemointia, kyseenalaistaa jälkiviisaasti Springsteenin lausuntoa "pretty frightening" Tempessa Reaganin voiton 1980 jälkeen, ikään kuin Springsteen olisi voinut kannattaa pikemmin Reagania kuin Carteria. Paljon analyysiä Tunnel of Loven kappaleista, Dolanilla tuntuu olevan enemmän sanottavaa avioliitostakin Julianne Phillipsin kanssa kuin Carlinilla. 40-kriisi oli tunnetusti vaikea Springsteenille ja Dolankin innostuu tässä vaiheessa elämäkerrallisista vaiheista. Varsinaisten syntymäpäiväbileiden jälkeen syyskuussa 1989 Springsteen ajoi moottoripyörällä mantereen halki DiLean veljesten seurassa. Ainakin Arizonan Prescottin Matt's Saloonissa meno yltyi orgiatasolle, vaikka Dolankaan ei häveliäisyyssyistä tarkenna yksityiskohtiin asti. Kommunistisen Itä-Euroopan romahtaessa writer's block oli kestänyt jo vuosikausia ja alkoi helpottaa vasta Los Angelesissa Springsteenin värkkäillessä sanoja Roy Bittanin sävellyksiin. Silti Human Touchilla julkaistut tämän kauden teokset ovat Springsteenin levytysuran heikoimpia, vaikka muutama onnistunutkin on seassa.

Kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, kyseessä on yliopistomiehen ja vanhan fanin subjektiivinen tulkinta Springsteenin musiikista. Ahkeruutta teoksen värkkääminen on vaatinut, mutta Dolanin näkemys on vain yksi muiden joukossa. Ikävästi kerääntyy virheitäkin, Dolan pistää Springsteenin täyttämään 19 jo 1967 ja luulee John Fogertya Vietnamin veteraaniksi. Bruce Lundvall ei ollut Springsteenin lakimies vaan Columbian johtaja. Vigilante Mania ei E Street Band levyttänyt 1991 eikä Hollanti pelannut World Cupia 2008. Teos on todellakin ilmestynyt tänä vuonna, mutta kerronta katkeaa jo syksyyn 2009. Ulos jää Darknessin juhlapainoksen 2010 merkittävästi historiaa uudelleenkirjoittavat retrojulkaisut ja koko Wrecking Ball -projekti.

Suomenlinna Piper Wit

Suomenlinnan laajennuskuvion myötä tuotteita tarjolla jopa kaukaisessa Kainuussa. Tätä sameaa witbieriä en ole ennen päässyt kokeilemaankaan. Tuoksussa belgihiivaa ja hedelmää yleisluonteisesti. Maku on yllättävän hapan, tuo mieleen joitakin saisoneita. Mausteisuus nousee esiin, kirpeyttä on, mutta mukavasti katkeruuttakin jälkimaussa. Tämä voi yllättää tyypillisimmän ostajan Kostamuksessa! Rajallisten kenttätutkimusteni mukaan Kajaanin markettien käsityöläisolutta ostaa nimittäin todennäköisemmin venäläinen kuin suomalainen, varsinkin tähän vuodenaikaan. Vehnän lisäksi kauraa mukana, myös korianteria, pomeranssia ja appelsiiniä. Kesällä toimisi varmaan vielä paremmin, mutta positiivinen yllätys, aivan näin ryhdikästä suoritusta en odottanut. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Martin Scorsese: George Harrison, Living in the Material World

Massiivinen kolmen ja puolen tunnin dokumentti ehkä mielenkiintoisimmasta Beatles-yhtyeen jäsenestä. Itse en voi sietää bändiä, mutta Harrisonissa oli jotain särmää. Tai niin ainakin luulin, tämän Scorsesen leffan perusteella mies oli mahdollisesti tylsempi. Vielä Beatlesiäkin rasittavampaa oli tietysti Intia-vouhotus ja Scorsese käyttää niihin lähes koko ajan tässä perinteisessä dokumentissa. Tuttua vanhaa arkistomateriaalia ja tuoreita haastatteluja. Haastateltavista Clapton tuntuu olevan eniten jalat maassa. Intia-hössötys ja huumeet tuntuivat imeneen tarmon Harrisonista. Soolouralla oli mielenkiintoisiakin vaiheita (osa Cloud Ninesta), mutta Scorsese unohtaa ne. HandMade-filmiyhtiö saa tilaa aivan liian vähän, samoin Traveling Wilburys -projekti. Elokuva on loputtoman pitkä, ainakin Olivia Harrisonin hartaat maalailut olisi voinut karsia murto-osaan, mutta hän olikin yksi leffan tuottajista. Varmaan Scorsesen epätasaisen uran pohjanoteeraus.

The Rolling Stones, Live in Newark, Dec 15th 2012

Televisiotaltiointi brittiorkesterin pienimuotoisen 50-vuotiskiertueen viimeiseltä keikalta New Jerseystä. Bändi edelleen hyväkuntoisena, Jagger arvioi New Jerseyn Garden State -nimityksen ironiseksi. 60-luvun tavaralla liikkeelle, tuore asenne, mutta kitarat ehkä tässä vaiheessa miksattu liian hiljaisiksi, tilanne parantui myöhemmin. Lukuisia vierailijoita, jännite ei alkupuolella paras mahdollinen. Lupaavasti käynnistyneen Gimme Shelterin pilasi lavalle rynninyt Lady Gaga -niminen hahmo. Hieman paremmin toimi rujo tulkinta Freddie Kingin (Jagger ei ollut varma tekijästä) Going Downista, John Mayer ja Gary Clark Jr mukana. Black Keys -duon maustama Who Do You Love oli melko turha. Interaktiivisesti toivebiisiksi valikoitui hienosti oma suosikki Dead Flowers, mutta suoritus oli varsin löysä. Uudet biisit Doom and Gloom ja One More Shot pelkkää rutiinia, samoin pakkopullamaiset Richardsin kaksi laulukappaletta. Honky Tonk Women tökki pahasti useassa kohdassa. Loppuosa toimi sentään idioottivarmasti, kaikki suurimmat hitit loogisessa järjestyksessä. Mick Taylorin ohjastama Midnight Rambler, Start Me Up, typerästi virnistelevä Springsteen mukana Tumbling Dicessa, Brown Sugar, Sympathy For The Devil. Encoreina ison laulukuoron introima You Can't Always Get What You Want, Jumpin' Jack Flash ja Satisfaction. Ei mitään yllättävää, mutta varmasti paikan päällä juhlatunnelmaa.

Megan Abbott: The Song Is You

Luin kesällä Megan Abbottin Hollywoodin liepeille 50-luvulle sijoittuvan esikoisromaanin, joka teki erittäin hyvän vaikutuksen. Tarkoitus oli jatkaa välittömästi kakkosteokseen, mutta koko syksyn tuli aina erityyppisiä viiveitä. Nyt lopulta sain jutun luettua. The Song Is You pureutuu suoraan Hollywoodiin, lähinnä vuoteen 1951. Romaani starttaa tiheästi Hitchcockin Saboteurin tähden Robert Cummingsin pukuhuoneesta. Suuremmassa, joskin ehkä hieman päälleliimatussa, roolissa romaanissa esiintyy Trappedin ja Kiss Tomorrow Goodbyen traaginen noir-tähti Barbara Payton Minnesotan Duluthin kupeesta. Kirjan varsinaisena aiheena on tosipohjainen katoamistapaus, Daughter of Black Dahlia Jean Spangler, johon Abbott on suunnitellut fiktiivisen ratkaisun. Päähenkilö on Hollywood-studion PR-mies Gil "Hop" Hopkins, jonka kokemusten kautta tarina koukeroituu nautinnollisesti. Lähes kaikki muut suuremmat roolit on varattu kohtalokkaille naisille, joita Hop näennäisesti hyväksikäyttää, mutta kuvio voi toimia toiseenkin suuntaan. Abbottin tyyli on yhtä näppärää kuin esikoisteoksessa ja loppuratkaisu varsin tyydyttävä. Silti välillä on havaittavissa tyhjäkäyntiä, aivan maksimaaliseen intensiteettiin tarina ei yllä. Pieni horjahduskin takaumassa, Kirk Douglas ei vielä ollut filmitähti 1945, ensimmäinen rooli vasta seuraavana vuonna The Strange Love of Martha Iversissä. James Ellroyn vaikutukset näkyvät miljöössä ja väkivallan kuvauksessa, ehkä henkilöhahmoissakin. Kun päähenkilö on nyt mies, yhtä vakuuttavaa jälkeä Abbott ei synnytä hänen aivoituksiaan kuvatessaan kuin avausteoksessa. Vaikka kerronta on nyt kolmannessa persoonassa, näkökulma on koko ajan Hopkinsin. Chandler-kunnianosoituksia ei tietenkään voi välttää ja näkyvin on Lady in the Laken suuntaan ratkaisuhetkien tapahtumapaikkana. Odotukset olivat ehkä liian korkealla, ehkä en ollut oikeassa fiiliksessä.

Woody Allen: Scoop

Allenin tuotannon tynnyrinpohjia raapiva murhakomedia vuodelta 2006. Sijoittuu taas Lontooseen ja lähiseudulle, melkoinen saavutus mieheltä hankkia rahoitus näin kevyeen höttöön. Jonkinlainen jälkiuunileipä edellisen elokuvan, hieman onnistuneemman, Match Pointin pohjalta. Scarlett Johanssonin takia elokuvan jaksaa katsoa, mutta neitokainenkin on lähes unessa koko ajan. Allen ehkä tavoitteli jotain Agatha Christien tyylisten arvoitusdekkarien tunnelmaa brittikartanoissa, mutta epäonnistuu totaalisti. Viikatemiehen ohjastamassa tuonen lautassa on jotain järkeä, mutta kunnolla sekään ei toimi. Huumoria teoksessa ei ole tippaakaan.

Ken Loach: The Wind That Shakes the Barley

Runollisen nimen takaa paljastuu brutaali elokuva vuodelta 2006 Irlannin verisistä vaiheista. Seitsenkymppinen telaketjusosialisti Ken Loach ei ole koskaan ollut tunnettu analyyttisestä ja tasapuolisesta näkemyksestään, eikä sellainen tule ilmi tässäkään. 1920, Corkin alue, brittiläiset miehittäjät ovat yksiselitteisesti saastaisia sikoja ja IRA:n jäsenet humaaneja vapaustaistelijoita. Tältä pohjalta Loach tarjoaa pöyristyttävää laskelmoitua väkivaltaa. Kieltämättä melodraama kantaa elokuvaa hyvin, mutta jännite heikkenee kun britit häipyvät. Sisällissotaan IRA:n ja Free State -luopioiden välillä Loach ei saa samaa draivia päälle ja eri puolilla toimivien veljesten ääridramatiikka tuo jo mieleen neuvostoelokuvan hurjimmat propagandapläjäykset. Loachin tendenssinä on yrittää koko ajan liittää kuvioon sosiaalista luokkavastakkainasettelua ja hämärtää uskonnollis-kansallis-tasavaltalaisia aineksia. Poliittinen kiihko on joskus tuottanut hyvääkin jälkeä elokuvissa, mutta Loach ei siihen ole koskaan yltänyt.

Peter Ames Carlin: Bruce

Newjerseyläisestä musiikintekijästä Bruce Springsteenista on kirjoitettu huomattava määrä kirjoja ja oma kokoelmani on luultavasti Suomen kattavimpia. Varsinaisia täysimittaisia elämäkertoja ei kovin paljoa ole, sisäpiiriin kuuluva/kuulunut Dave Marsh teki 1979/1987 pari ylistävää painosta ja 90-luvun lopulla Christopher Sandford tarkasteli miestä etäämpää, hieman ristiriitaisin tuloksin. Tänä vuonna tarjolla on ainakin kaksi uutta elämäkertaa, joista Ames Carlinin teos päätyi ensin luettavaksi. Marshin teosten tapaan Carlin on päässyt yhteistyöhön kohteen kanssa ja saanut siis suoraa aineistoakin, ilmeisesti veto-oikeutta ei kuitenkaan Springsteenillä. Carlin panostaa alkuvaiheisiin, startataan jopa Brucen isovanhempien vaiheista 1920-luvulta ja kirjassa ollaan edetty sivulle 122, reilusti yli neljäsosan, ennen kuin päästään koesoittoon John Hammondin toimistoon 1972. Carlinin ansiota on Springsteenin varhaisten bändien, Castilesin ja varsinkin Child/Steel Millin vaiheiden kuvaus, näin tarkkaa selvitystä en muista aiemmin lukeneeni. Mielenkiintoisia yksityiskohtia tipahtelee. Child olisi päässyt Woodstockiin esiintymään, mutta aiemmin sovittu kiinnitys Jersey Shoren baariin esti legendan syntymisen jo mutafestivaalilla. Janis Joplin yritti kiihkeästi päästä samaan sänkyyn bongattuaan 19-vuotiaan Brucen keikallaan, mutta sankari pakeni paikalta. 1971 Patti Scialfa ilmaantui jo 17-vuotiaana Dr. Zoom and the Sonic Boomin koelaulutilaisuuteen. Yksi varhaisista tyttöystävistä kertoo Springsteenin kohdelleen häntä väkivaltaisesti. Sandyn ja Rosalitan reaalipuolen esikuvaksi Carlin nimeää Diane Lozito -nimisen neidon. Mike Appelin roolia Carlin ylistää, sehän on nykyään Springsteenin leirin virallinenkin kanta.

Syksyllä 1975 Springsteen ja E Street Band tekivät neljä keikkaa Lontoossa, Tukholmassa ja Amsterdamissa. Sen jälkeen he palasivat Eurooppaan vasta 1981 ja suurin syy oli cheeseburgerien heikko saatavuus Euroopassa. Carlin on erityisen innostunut Springsteenin junk food -kulinarismista ja aiheesta irtoaa useampi hauska anekdootti. Odotetusti Carlin keskittyy levyjen äänitysdramatiikkaan studioissa ja itse musiikin analysointi jää vähemmälle. Vuoden 1973 jälkeisistä tapahtumista Carlinilla ei juuri ole uutta tarjolla. Springsteenin henkisiä epätasapainovaiheita Carlin korostaa aiempia näkemyksiä enemmän, esim. Nebraskan jälkimainingeissa 1982-83. Steven Van Zandt ei tiedä onko Bobby Jean kohdistettu hänelle, suomalaistyyliin asia ei kuulemma ole tullut puheeksi. Vuodesta 1984 eteenpäin Ames Carlin käy asiat läpi rutiinilla ja kursorisesti, tämän olisi melkein voinut jättää pois kokonaan. Loppuun asti väännetään, Clarence Clemonsin viimeiseen hengenvetoon ja Wrecking Ball -kiertueelle asti, mutta tarina ei olennaisesti syvene. Ei siis mikään ihmeellinen lukukokemus, mutta hauska oli jälleen kerran käydä saaga läpi.

Boardwalk Empire, Two Boats and a Lifeguard

Hitaasti palava episodi, Atlantic Cityä poliittisesti ja taloudellisesti hallitseva murhamies on vaihtumassa lähes rauhanomaisesti Nucky Thompsonista Jimmy Darmodyyn. Asetelma tuskin kuitenkaan sellaiseksi vakaantuu, irlantilaiskytkös tiivistyy, Thompson suunnittelee matkaa Belfastiin. Episodin nimi viittaa jaksossa kerrottuun vitsiin. Sigrid-niminen skandinaavi ilmaantuu hoitamaan demonien riivaaman viinapoliisin lehtolasta. Kerran viikossa annosteltu pätkä raivostuttaa jälleen kerran, tämmöinen tv-sarja-esitystyyli ei voi olla oikea tämäntyyppisiin teoksiin.

The Rolling Stones: Some Girls, Live in Texas '78

Fort Worth, 1978. Äskettäin julkaistu konserttitallenne sisähallista Teksasin karjakaupungista Some Girls -kiertueelta. Poikkeaa huomattavasti Hal Ashbyn elokuvasta Let's Spend the Night Together, joka tallensi vuoden 1981 suurisuuntaista kiertuetta USA:ssa. Puolentoista tunnin setissä on kaksi Chuck Berry -koveria, mutta monet perusstandardit kuten Satisfaction, Street Fighting Man, Let It Bleed, Sympathy for the Devil loistavat poissaolollaan. Some Girls -levyn materiaali oli huomattavasti vahvempaa kuin mikään kuuteen vuoteen ja se heijastuu hieman konsertissakin. Kohokohtia on Gram Parsons -henkinen puhdas kantri Far Away Eyes viululla höystettynä, hyvin rullaavat Respectable ja Tumbling Dice sekä tiheät Star Star ja Beast of Burden. Pienimuotoinen show, musiikki pääroolissa, rento meininki, Keith Richards yllättävän hyväkuntoisen näköinen. Uusi poika Ronnie Wood ehkä suuremmassa roolissa kuin myöhemmin, korostetun biseksuaalisesti esiintyvä Jagger kourii kynnet lakattuina sekä omaa että Woodin jalkoväliä. Tavoitteena tietysti provosoida jäyhiä teksasilaisia.

Brett Morgen: Crossfire Hurricane

Tuliterä rockumentary Rolling Stonesista, vaikka sisällöstä sitä ei huomaisi. Liikkeelle lähdetään 1972 USA:n kiertueelta ja suurin osa kestosta käsitellään edeltäviä tapahtumia. Ulkomusiikilliset seikat ovat enemmän pinnalla kuin itse rock, hieman totuttua enemmän raotetaan ovea kiertue-elämän huumeisiin ja seksiin. Mutta vain vähän, Mick Jagger on yksi tuottajista. 70-luvun lopun tapahtumat saavat takaumien jälkeen kohtuullisen valotuksen, mutta 80/90/00/10-luvut kuitataan Scorsesen leffan livepätkällä ja lopputekstien päälle soitetulla One More Shot -uutuuslevytyksellä. Kuvamateriaalissa voi olla uuttakin, mutta varsinaisesti sisällöllinen anti ei tunnu vallankumoukselliselta. Jagger toteaa, että ehkä Brian Jonesin eteen olisi voinut tehdä muutakin kuin erottaa mies bändistä. Mick Taylorin erokin jää mystiseksi, itse arvelee paenneensa Richardsin heroiininkäyttöä.

Vera, Hidden Depths

Minulle tuntemattoman Ann Cleevesin romaaneihin perustuva uusi poliisisarja. Perinteistä brittilaatua, Koillis-Englannin rannikon ja Newcastlen karunkomeat miljööt otettu hyvin haltuun. Henkilöhahmojen puolellakaan ei yllätyksiä, päähenkilö Vera Stanhope on viskiä naukkaileva keski-ikäinen nainen ja sidekickinä on nuori perheenisä. Periaatteessa näyttelijäsuorituksissa ei vikaa, mutta omaiset ottavat pöyristyttävät tapahtumat kyllä aivan liian kevyesti, intensiteettiä pitäisi tihentää. Melko pitkään säilyy jonkinlainen illuusio realismista, mutta loppukuvioissa sorrutaan täydelliseen naurettavuuteen. Niin paljon katsottavaa, niin vähän aikaa, joten luultavasti tämä sarja oli nyt minun osaltani tässä.

Lee Tamahori: Die Another Day

Bond-leffa 10 vuoden takaa, viimeinen Brosnanin kaudella, Pohjois-Korean uhan ympärille kasattu mekaaninen tarina. Totista väkivaltaa, toimintajaksoissakaan ei oikein innovaatiota. Halle Berry jää etäiseksi, samoin harvemmin nähty Rosamund Pike. Madonnakin näyttelee ilman krediittejä pienen roolin. Hongkong, Kuuba ja Islanti miljöinä jäävät heikolle hyödyntämiselle. Sujuvasti katsottavaa perusviihdettä, mutta jää sarjan varsin vaatimattomassa kokonaisuudessakin keskitason alapuolelle.

Badger Hopping Hare

Perusbrittikeg-tuntumaa, keksimäinen keskitien hedelmäinen ale. Ehkä tavoiteltu jopa brittiläiseen hillittyyn tapaan IPA-tyyliä, mutta nimestä huolimatta katkeroisuus jää heikoksi. Ideaalissa kunnossa riilinä voisi innostaa jossain Dorsetin kyläpubissa, mutta Perämeren talven hyytävän tuulen ulvoessa jänö jää vaisuksi. St. Michael, 20.12.2012.

De Halve Maan Straffe Hendrik Brugs Tripel

Leskisen päällikkö oli hieman haluton myymään tätä belgiä, koska tyrmäsin pari kuukautta sitten saman panimon tuotteen perusteellisesti. Kuivaa hedelmää, ei kovin täyteläinen, tyhjä jälkimaku. Selvästi parempi kuin se puistattava quadrupel, mutta tripelin raikkaus puuttuu. Ei mausteita eikä happamuutta, varsin yksiulotteinen belgi, oikeastaan mautonkin. Alkoholi (9,0%) peittyy tyystin tälläkin kertaa. Oluthuone Leskinen, 20.12.2012.

Leeds - Chelsea 1-5

En ole aiemmin kunnolla sisäistänyt Veikkaus-tv:n tarjontaa, mutta vanhan (1973->) suosikkijoukkueeni Leeds Unitedin otteluohjelmaan ilmaantui pitkästä aikaa mielenkiintoinen liigacup-matsi Chelsea'ä vastaan ja tutkiskelin mistä sen saisi näkyviin. Hommahan toimii kohtuudella, kuvanlaatu ei kummoinen ainakaan minun yhteyksillä, mutta kuitenkin ilman lisäkustannuksia. Chelsea on Leedsin kiihkein vastustaja Manchester Unitedin jälkeen, asetelma perustuu lähinnä 70-luvun kiistanalaisiin cup-kohtaamisiin. Siihen aikaan kentillä saalistivat Ron "Chopper" Harrisin ja Norman "Bites Yer Legs" Hunterin kaltaiset jalankatkojat ja jälki oli sen mukaista. Nyt tilanne on varsin erilainen, viime aikoina kompastellut Chelsea on silti Mestareiden Liigan hallitseva mestari ja Leeds rämpii kakkostason keskivaiheilla. Katastrofaalinen Rafael Benitezin valinta Chelsean valmentajaksi nosti kovasti Leedsin mahdollisuuksia.

Kovaa sadetta Elland Roadilla, täysi huone, Chelsea ei ainakaan B-miehistöllä lähtenyt, mukana Cech, Oscar, Torres, Mata, Lampard etc. Katsomossa Leicesterin 70-luvun kulttipelaaja Frank Worthington, joka jäähdytellessään piipahti Leedsissäkin. Chelsea hallitsi tilanteita, paljon kulmapotkuja, mutta Leeds pysyi vauhdissa. Mosesilla ja Matalla hyviä tilanteita, mutta varsinkin koppari Ashdown Leedsillä hyvässä vedossa. Kaiken huipuksi Leeds meni johtoon 40. minuutilla, vastahyökkäyksessä argentiinalainen sentteri Becchio sai pallon luukulle ja ohjasi hekumallisesti sisään. Chelsean tasoitusmaali hylättiin, itse en ainakaan paitsiota kyennyt havaitsemaan, mutta hyvä näin.

Valitettavasti heti toisen jakson alussa Mata pääsi tasoittamaan, pallo meni hieman löysästi Ashdownin käden alta. Vauhtia riitti silti edelleen molempiin suuntiin, Ashdown selvitti hienosti reflekseillä Torresin puskun. Leeds väsähti ja Ivanovic puski voimalla kulman etukulmasta sisään. Heti perään Mosesin kaukoveto upposi alanurkkaan. Vastahyökkäyksestä vaihtomies Hazard rankaisi, saattoi olla paitsio. Torres vielä rokotti loppunumerot, tasoero tuli selväksi. Ehkä jatkossa Leedsille on kuitenkin valoa näkyvissä, öljyrahaa on tulossa!

Predatory Nick & Pete's IPA

Raksilasta Kaijonrantaan muuttanut oululaislaatuvalmistamo, eli Esoxin kotipanimo tuottaa jälleen uutta satoa. Kaliforniasta Oulun talveen muuttaneelle tutkijalle nimetty olut on sikäläistä tyyliä eli länsirannikon india pale alea. 7,8% eli melkein jo tupla-IPA -lukemissa liikutaan. Kuukausi sitten pullotettu, 77 IBUa, maltaat Pale Ale, Cara Amber, Melanoidin, Munich, humaloinnissa Columbus, Centennial, Amarillo ja Simcoe, kolme viimeistä myös kuivahumaloinnissa. Siis täysin ortodoksinen raaka-ainepaletti, ainakin humaloiden osalta. Reippaasti tukevaa vaahtoa, samea vaaleanruskea ulkonäkö. Tuoksussa sitrusta ja havuja. Hyvin hedelmäinen maku, ei aivan greippiä, mutta sitruspuolella pysytään, ehkä pientä kiivin vivahdetta saattaa tulla esiin. Maussa on enemmän pihkaa kuin havuja, jos nyt niin voi ajatella, en ole kumpaakaan tullut syöneeksi. Jälkimaku on kuiva, katkeroinen ja pitkäkestoinen. Hyvää jälkeä tiesin odottaa, mutta eihän tässä tunnu jäävän mikään osa-alue paitsioon. Ei mitään yrttisyyteen tai vihanneksisuuteen vivahtavaa, mikä on monien IPOjen ongelma, varsinkin eurooppalaisilla. Valmistaja itse piti lopputulosta hieman ohuena, mutta täyteläisyyttä on, mahdollisesti tulevampi mallasrunko makeuttaisi kokonaisuutta ja leikkaisi katkeruutta joidenkin makumieltymysten mukaan tasapainoisemmaksi, mutta itse suosin tätä kuivempaa tyylisuuntaa. Kuukauden päästä on tarkoitus päästä pitkästä aikaa näiden oluiden kotikentälle Kaliforniaan, mutta matka alkaa tuntua turhalta, jos Pyykösjärven beachillä syntyy alan parasta jälkeä. Persoonallisempia oluita Predatorylta on tullut aiemmin, mutta tässä on melkoinen näyttö kovasti kilpaillussa kuninkuuslajissa.

Charlie Kaufman: Synecdoche, New York

Tekotaiteellista roskaa pahimmillaan. Being John Malkovich -sekoilun kirjoittajana tunnettu Kaufman on päästetty irti ohjaamaan ja tulos on sen mukaista. Nimen lingvistinen termi on pöljästi liitetty New Yorkin valtion pikkukaupunkiin Schenectadyyn. Aina yhtä rasittava Philip Seymour Hoffman mukana käytännössä jokaisessa kuvassa. Tom Noonan onnistui lähes pilaamaan Michael Mannin Manhunterin sarjamurhaajana ja eiköhän mies ole saanut tässä leffassa uuden tilaisuuden. Jonkinlainen teatterin ja "elämän" saumaton sekoittuminen teemana, aluksi lähdetään liikkeelle suhteellisen "realistisesti", mutta meta-ainekset ja insestinen keskinäinen viittauskyhäelmä valtaavat vähitellen alan kokonaan. Eivätkä johda mihinkään.

Suomenlinna Zander Winter Ale

Mantereella nykyään panevan Suomenlinnan talviolut on punaruskea, keksiä ja pähkinää, selvästi vahva englantilaistyylinen bitter, ESB-tyyliä. 6,2%, hyvä humalointi, todella kuiva ja terävä jälkimaku. Kapea, mutta yllättävänkin voimakas katkeroisuus. Virheetön suoritus, mutta winter warmerin pitäisi olla täyteläisemmän maltaisempi, jos nyt väkisin jotain huomauttamista kaivaa. ESB sopisi paremmin brittityyliseen koleaan kevätsateeseen. St. Michael, 17.12.2012.

Boardwalk Empire, Peg of Old

Lisää hahmoja sarjaan, naispuolinen liittovaltion syyttäjä ja nyrkkeilymestari Jack Dempsey. Irlannin asiat pinnalla, sukulaisten jälleennäkemisiä ja vihanpidon jatkoa uudella mantereella. Väkivallalle ei tunnu löytyvän vaihtoehtoja viinabisneksen valtataistelussakaan. Brooklynin lavastus ei oikein vakuuttavalta vaikuta. Parhaita toisen kauden jaksoja kuitenkin.

Luis Buñuel: Un Chien Andalou

Yli 20 vuoden tauon jälkeen nähtynä Buñuelin esikoislyhäri vuodelta 1928 innostaa edelleen. Ikonisia kuvia partaveitsen halkaisemasta silmästä ja kämmenen reiästä purkautuvista muurahaisista voisi analysoida loputtomiin. Nerokkain kohtaus ehkä naisen rinnoista innostuneen miesparan kohtalo, joutuu kiskomaan koko länsimaisen sivistyksen taakkaa, johon näyttää kuuluvan ainakin kaksi pianoa, kaksi pappia ja aasinruho. Terävät aikatasosiirtymät säväyttävät, vaikka niillä ei näytä olevan mitään loogista perustetta. Tunnetusti Dali oli mukana kirjoittamassa ja ideoimassa leffaa, mutta kyllä Buñuel pääasialliselta tekijältä tuntuu, miesten myöhemmät tuotannot tulevat tätä näkemystä. Sattumoisin pääosien näyttelijät tekivät molemmat itsemurhan myöhemmin. 1960 lisätty Wagnerin musiikki on ilmeisesti Buñuelin alkuperäinen valinta, mutta täysin saumattomasti se ei tunnu kuviin asettuvan.

Sam Mendes: Revolutionary Road

Hyvässä maineessa oleva Richard Yatesin romaanin filmatisointi, joka ei todellakaan sytyttänyt. Hitaasti kehittyvällä melodraamalla ehkä tavoitellaan vanhan Hollywoodin ns. naisten elokuvien itkuefektejä, mutta kylmäksi ja omalaatuisen etäiseksi yritys jää. 50-luvun Amerikan lähiödraamaa Connecticutista, avioliitto- ja muut unelmat hiipuvat, ahdistava arki painaa päälle synkkänä ja huumorittomana. Pientä makaaberia viehätystä saa, jos katsoo elokuvaa Titanicin jatko-osana, tällaista Winsletin ja DiCaprion elämä olisi ollut onnistuneen laivamatkan jälkeen.

Thornbridge Kipling, real ale

Juotuani pari kuukautta sitten pullosta tätä uusiseelantilaishumaloitua brittiolutta unelmoin oluen real ale -versiosta. No nyt sitä on jo tarjolla Perämerellä, mutta kokemus ei ollut täysin haltioittava. Hedelmää ja humalaa on tasapainoisesti ja jälkimaun katkeroisuus nautinnollista. Ei varmaankaan ollut vielä parhaimmillaan, särmät ehkä pyöristyvät caskin elinkaaren myöhemmässä vaiheessa. Samaa vihanneksisuutta havaittavissa kuin pullossakin, tämä ei ole Thornbridgen parhaita tuotteita. Oluthuone Leskinen, 15.12.2012.

Tom Ford: A Single Man

Cabaret-kirjoittaja Christopher Isherwoodin myöhemmän romaanin tuore filmatisointi, teksasilaisen muotisuunnittelija Fordin debyyttiohjaus. Los Angeles, 1962, englantilaisen keski-ikäisen yliopistomiehen viimeisen turbulenttisen päivän katsausta. Unia, muistoja, voice-over, hyvin rauhallinen rytmi, musiikki ja kuva symbioottisessa suhteessa. Upeita Mercedeksejä, single malt whiskyjä ja modernia arkkitehtuuria. Julianne Mooresta ja parista opiskelijatytöstä huolimatta puuttuu vain upeat naiset, koska ollaan avoimesti homokuvioissa. Kuuban kriisin jälkimainingit painaa päälle ja itsetuhoaikeet intiimimpien katastrofien myötä aktivoituvat. Kirkkaat värit, hyvin tiheä rikottu rakenne yhteen päivään tiivistettynä, toimii aika näppärästi. Colin Firth pääosassa on vakuuttava, mutta ehkä liikaa tyyliä, liian vähän substanssia.

William A. Wellman: Beau Geste

Ennennäkemätön Paramount-seikkailuleffa Hollywoodin ehkä suurimmalta vuodelta 1939, Ylen kopio todella kirkas. Wellman on suurten mestareiden varjoon hieman ansaitsemattomasti jäänyt huipputekijä, jonka CV vilisee kiinnostavia teoksia. Tiheä avaus, mystinen muukalaislegioonan taistelujakso aavikolla, fiilis ennakoi 60-luvun Lawrence of Arabiaa. Pitkä moniosainen takaumarakenne alkaa selittää tapahtumia ja jännite löystyy huomattavasti. Komediallisia aineksia liikaa, jopa lastenleffan puolelle mennään koulukiusaustunnelmissa. Käsikirjoitus ei ole onneton, mutta taustalla olevan romaanin naurettava juoni häiritsee pahasti Wellmanin upeaa draivia ja visuaalista otetta. Tuaregit, arabit ja sikhit menevät pahasti sekaisin. Kaihdinten varjoissa erämaalinnakkeessa on noiria ennakoivaa asetelmaa. Lopussa melodramaattisuus korostuu, mutta Wellman pitää paketin kasassa. Brian Donlevyn bravuuri sadistikersanttina ennakoi monia myöhempiä aliupseereita Kubrickin Full Metal Jacketin R. Lee Ermeytä myöten.

Nokia Paistinkääntäjien Luomu Olut

Kokkikerhon nimikko-olutta oli saapunut vähittäiskauppaan. Alan piireissä tätä on epäilty samaksi olueksi kuin Nokian Keisari Luomu, joten en voinut vastustaa mahdollisuutta tehdä pieni vertailu. Molemmat ovat suodattamattomia lagereita, 4,5%. Tuoteselostekin on identtinen E300:a myöten, joten tapaus alkaa olla selvä jo ennen maistelua. Keisari näyttää kuvassa ja aistinvaraisestikin hieman tummemmalta, mutta kyse oli valaistuserosta. Leipäisen makeahko, hieman vehnäolut-fiilistä, hedelmää, mutta ei kunnon mallasrunkoa, lyhyt jälkimaku. Vuorottaiset maistelut eri laseista vahvistavat vaikutelman, että sama olut on kyseessä.  Sinänsä harmi, esim. Stadihan on tehnyt Reaktor-yhtiölle tilaustyönä uniikilta vaikuttavaa olutta eikä pelkästään lätkäissyt eri etikettiä vanhan päälle. Mielenkiintoinen, mutta ei mitenkään yllättävä havainto, että it-firma arvostaa olutkulttuuria enemmän kuin perinteiset kulinaristit. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Ridgeway Lump of Coal, hanaversio

Makeaa hedelmää, paahtoa vähemmän. 8%, mutta aika ohut, alkoholi kyllä peittyy, mutta vaikea eritellä millä tavalla. Pientä mausteisuutta havaittavissa, katkeroa ei juuri ollenkaan. Paahteisuuden puute tosiaan kiinnittää huomiota, kun nimikin viittaa hiileen. Viitisen vuotta sitten ankeamman tarjonnan keskellä tykkäsin pulloversiosta puutteista huolimatta, nyt tämä ei jaksa innostaa mitenkään. St. Michael, 12.12.2012.

Malmgård Jouluolut

Pernajalaista jouluolutta en ole aiemmin Perämerellä huomannut. Vain 4,5%, odotin vahvempaa. Maltainen tummahko, dunkel-tyyliä, makeutta, karamellia. Dunkelia enemmän humalaa jälkimaussa. Pehmeyttä ja tasapainoa, kohtuullinen täyteläisyyskin. Spelttivehnää mukana, pyöreys tulee varmaan siitä. Ammattimainen suoritus, kohderyhmänä laajemmat, mutta silti maukkautta arvostavat piirit. Ei tämä paljoa parempi ole kuin makropanimoiden joulutuotteet, mutta parempi silti. Pivo, 12.12.2012.

Donald Siegel: Coogan's Bluff

Siegelin huumoripläjäys on aina mukava katsoa muutaman vuoden välein. Koskaan se ei ole kunnolla kolahtanut, mutta tuntuu jälkeenpäin aina sympaattiselta. 60-luvun hippien ja cowboyden vastakkainasettelu on hilpeää ja New Yorkin katuote on vakuuttavaa. Poliittisesti mahdollisimman epäkorrekti asenteellisuus on sekin tuoreutunut. Elokuvan nimi viittaa sekä päähenkilöön että loppukohtauksen tapahtumapaikkaan Manhattanin luoteiskulmalla. Samoja teemoja, mutta paljon yksiulotteisempi teos kuin Siegelin myöhempi Dirty Harry. 

Emelisse Winterbier

Mahdollisimman ruma olut Hollannista, kuraveden ja ripuliulosteen puolivälistä. 9%, mausteinen, maltainen, makea. Hieman belgihiivainenkin, leipää, mämmiä, nahkeaa hedelmää. Ei yhtään hyvää, tällainen sekoitus ei minulle toimi. Jotenkin karkean ja keskeneräisenkin oloista. Alkoholi peittyy kyllä tyystin. Oluthuone Leskinen, 10.12.2012.

Sam Mendes: Skyfall

Bond-sarjan 50-vuotisleffa, olen sattumoisin itsekin samaa vuosikertaa. Ei oikeastaan mitään uutta tarjolla, mutta erittäin tiheästi ja itsevarmasti etenevä elokuva. Nostalgisesti Istanbulissa ja lähimaastossa tapahtuva prekrediittivaihe on todella nautinnollisesti tehty. Junanvaunujen katoilla tapahtuva tappelukohtaus tuo jostain syystä mieleen 70-luvun alusta Robert Aldrichin obskuurin kehnohkon leffan Emperor of the North. Lasitornien Shanghai ja kasinoiden Macao täydentävät eksoottisemman miljööaineksen, mutta pääosa tapahtuu hieman yllättäen Lontoossa ja Skotlannin Highlandsilla. Muka Macaon edustalla oleva raunioitunut saari näyttää Nagasakin lähistön Hashimalta, mutta kuvattu studiossa ja softalla. Bond-tytöt ovat tavallista pienemmässä roolissa, mutta Bérénice Marlohen hahmossa on harvinaista kipeää tragiikkaa, jota löytyi parhaimmillaan Ian Flemingin alkuteoksistakin. Perinteitä kunnioitetaan tanakasti Aston Martin DB5:sta myöten. Javier Bardem virnistelee köyhän miehen Anthony Hopkins -roolinsa korkeintaan kohtuudella, mutta Bond-kontekstissa suoritus on muistettava. Craigin Putin-tyylisessä huumorittomuudessa on välillä kestämistä, mutta ikäistään vanhemmalta näyttävään sankariin on rakennettu yllättäen uutta syvyyttä. Albert Finney on käytännössä tunnistamaton skottiveteraanina. Judi Dench vetää viimeisenään parhaan suorituksensa M:nä. Viihdepläjäyksestä on tietysti kyse, toimintakohtaukset ovat tylsähköjä, mutta kaikki toimii viimeistellysti ja särmää on enemmän kuin sarjassa yleensä.

Boardwalk Empire, The Age of Reason

Suhteellisen hidasta kehittelyä taas, mutta yksi brutaalin väkivaltainen kohtaus. Yhden viinaliikemiehen mieleen alkaa vähitellen nousta oivallus, että vähemmällä tappamisella bisnes voisi olla parempaa. Uskonnollinen kiihko ja kaksinaismoralismi korostuu entisestään. Suomalaiselta kääntäjältä mielenkiintoinen ratkaisu, erisnimeä Munya verrataan onioniin, joka käännetty muniksi. Ensireaktiona pidin tietysti mokana, mutta näppärää luovuutta siis kyseessä.

Mikkeller Galena IPA

Hyvin vaikea löytää Tilt-baaria, Oslon katusysteemi ei muistuta vähääkään ruutukaavaa. Hyvin tumma IPA, 6,8%, sopiva lämpötila. Maltainen pehmeä olut, karamellia kevyesti, hyvin tasapainoinen. Tämä on hyvin hedelmäinen tumma makeahko olut, ei lähelläkään IPA-tunnelmaa, mutta silti mukava tapaus. Oslo, Tilt, 8.12.2012.

Schouskjelleren Empress Of India

Vaikeasti havaittava kahvilabaari St. Olavs Plassilla. Mukava tunnelma ja pullosta löytyi paikallista olutta, 6,7%. Hyvin hedelmäinen taas, katkeroa vahvasti, nyt vihanneksisuus pysyy aisoissa Schousin aiempiin IPOihin verrattuna. Siis varsin onnistunut olut tällä kertaa tältä panimolta. Baarin tunnelmassa jotain samaa kuin Helsingin Senaatintorin muinaisessa Cafe Engelissä. Oslo, Cafe Tekehtopa, 8.12.2012.

Ægir Ylir Julebrygg

7%,  mausteinen, pihkaa ja belgihiivaa. Ei niin hyvä kuin  eilisillan vihreä julebrygg. Mausteisuus liian voimakasta, tästä löytyy neilikkaa ja inkivääriä, olut jää maustemehun taustalle. Oslo, Amundsen, 8.12.2012.

Amundsen Jól

Amundsenin jouluolutta nyt saatavilla. Pehmeää, hieman mausteista, kanelia ehkä. Mallas silti painokkaimpana, hedelmääkin erottuu ja mausteiden takaa mahdollisesti humalan katkeroa. Saattaa tässä olla inkivääriäkin, mausteita nousee vähitellen enemmän esiin. Oslo, Amundsen, 8.12.2012.

Haandbryggeriet Hesjeøl

Oslon päällimmäiset baarit nopealla kierroksella alkaa olla läpikäydyt, joten jäljellä pieniä paikkauksia aiempiin paikkoihin. Håndverkerstuenessa aika hiljaista lauantai-iltapäivänä. Haandin olut hyvin belgityylinen olut, 7%,  tripel-tuntua, mausteinen voimakkaasti. Toimii aika hyvin, vaikka hedelmäisyys jää mausteiden taakse. Jonkinlainen sadonkorjuuolut on kyseessä, mutta belgihiivaisuus hämmentävää, ehkä saisonin suunnalle suunniteltu, mutta raikas hedelmäisyys jää puuttumaan. Kevyttä happamuutta kyllä on havaittavissa. Oslo, Håndverkerstuene, 8.12.2012.

Lervig Winter Ale

Taas liian kylmää, maltaista, belgidubbel-fiilistä, pantu rusinoiden kanssa, 8,3%. Alkoholi tuntuu lyövän läpi. Ei oikein vakuuta, ehkä olisi pitänyt ottaa vaihtoehtona ollut italialainen Opper Bacco Triple IPA. Norjassa kuitenkin etusija tietenkin paikallisilla. Paranee lämmetessään, rusinoissa ehkä jotain näppärää, toimii karamellimaltaan kanssa. Varsinaisesti hedelmäisyyttä on melko vähän, ei paahtoa eikä katkeroa. Yksiulotteinen olut siis kokonaisuutena, Lervig ei tunnu haastavan norjalaispanimoiden neljän kärkeä Nøgne Ø, Haand, Ægir, Kinn. Oslo, Cafe Laundromat, 8.12.2012.

Hantverksbryggeriet Narren Bitter

Bislettin stadionin vieressä pesulan yhteydessä toimiva kahvila. Näin vain periaatteessa, pesulasta ei mitään havaintoa ja paikka turvoksissa lounastajista. Todellakin kahvilan tyyppinen valoisa tila. Hyvä olutvalikoima, kahdeksan hanaa, pulloissa pelkästään craft-kamaa. Vastoin italialaisen baarimestarin vakuutteluja Narren ei olekaan obskuuri norjalaispanimo, kyseessä västeråsilaisen Hantverksbryggerietin bitter 5,7%. Punaruskea, hieman nahkea, hedelmäinen, liian kylmä, ei erityisemmin katkeroa. ESBinä ei nouse kovin korkealle, ei erityisen huono, mutta varsinkin tuoreus heikkoa. Paikka todella suosittu, nuorehkoa jengiä pukkaa koko ajan lisää sisään. Norjalaiset tuntuvat keskustelevan henkilökunnan kanssa englanniksi, ilmeisesti selvää, että työntekijät eivät osaa norjaa. Oslo, Cafe Laundromat, 8.12.2012,

Oslo Juleøl

Katkerampi kuivempi ja kevyempi kuin paikan Julebrygg, baarimestarin mukaan. Tummaa meripihkaa ulkonäkö, maltaisen keskitäyteläinen, hieman karamellia ja toffeeta, ohut katkeroinen loppuveto. Taas tasapainoinen brittityylinen olut, virheitä välttäen, mutta samalla riskejä kaihtaen. On helppo ymmärtää, että uudemman sukupolven olutkonnossöörit eivät Oslon oluista innostu. En sitä tee minäkään, mutta itsevarman vakuuttavia ne ovat. Oslo, Oslo Mikrobryggeri, 8.12.2012.

Oslo IPA

Liukasteltuani Oslon uuden oopperatalon kaltevilla pinnoilla hyytävässä viimassa maleksin parlamentin ja kuninkaanlinnan maisemissa Oslon neljänteen ja vanhimpaan panimobaariin. Hyvin kulunut sisustus ja hieman epämääräisiä tuoksuja, tämä on varmaan edelleen samassa kuosissa kuin 90-luvulla. Yllättäen kaksi muutakin asiakasta. Täällä sentään uskotaan omiin oluisiin, niitä tarjolla seitsemän kappaletta. iPA puhtaan näköinen, lähes kirkas. Hedelmäinen, katkera, tuore, brittityyliä tasapainoisessa, joskin tasapaksussa kokonaisuudessa. Konstailematon ja onnistunut, ei valittamista. Oslo, Oslo Mikrobryggeri, 8.12.2012.

Schouskjelleren Gaasa IPA

Omalaatuinen baari sisäpihalla, biljardipöytä takaosassa. Moniosainen tila, suhteellisen rauhallista. 6,8%, Schousin panema talon olut. Muistuttaa nahkeassa vihanneksisuudessaan kovasti Schousin omaa paljon keveämpää IPAa. Hedelmää on, mutta katkerot hakusessa. Oslo, Gaasa, 7.12.2012.

Haandbryggeriet Fyr og Flamme

Mukava moderni baari Grünerløkkan pääaukion laidalla. Kypsää hedelmää, persikkaa reippaasti. Hyvin kuiva, hyvin katkeroinen. Tämä toimii IPAna hyvin, tämä norjalainen ei kalpene Kuhnhennin rinnalla. Oslo, Parkteatret, 7.12.2012.

Ægir Julebrygg Grønn

Tämä jouluolut vaihteeksi belgityyppinen ale, 7%. Kuivaa hedelmää, aika vakuuttavaa jälkeä. Mallas hyvin esillä, nahkeaa, kuivaa. Onnistuneesti katkeroakin, joka kerääntyy jälkimakuun. Juttelin  Ægirin kotikylästä Flåmista kotoisin olevan kaverin kanssa. Sogne-vuonon yhden haaran päässä oleva 1700 pysyvän asukkaan paikkakunta kuulemma todella kova turistipyydys, jengiä kulkee niin laivoilla kuin junallakin. Seudun ylängöllä elää villiporoja, joiden ammuskelusta kaveri oli innostunut. Muuan leidi kävi ihmettelemässä mitä kirjoittelen kännykkääni, kertoi ystävättärensä ihanasta suomalaisesta rakastajasta. Oslo, Grünerløkka Brygghus, 7.12.2012.

Kinn Julefred

Pehmeän hedelmäinen tummanruskea olut, tämä poikkeaa huomattavasti norjalaisesta joulutrendistä. 6,7%, voimakkaan katkera jälkimaku, erittäin mielenkiintoinen. Tasapainoinen railakkaasti humaloitu brown ale tai jotain sinne päin. Oslo, Grünerløkka Brygghus, 7.12.2012.

Grünerløkka Røykdykker

Loistava panimobaari Grünerløkkan trendikkään alueen pohjoislaidassa. Loistava nimenomaan baarina, harmittavan vähän omia oluita, tämä oli ainoa ja sekin yhteistyössä Amundsenin kanssa. Ilmeisesti tämä Brygghus samaa yhtiötä.  Hieno tila kahdessa tasossa, kaartuva baaritiski. Røykdykker on musta ja paahteinen, kuinkas muutenkaan.  6,5%, savua vain aavistus, maitohappoa taas norjalaiseen tapaan reippaasti. Omituisesti paikalliset (joulu)oluet muistuttavat kovasti toisiaan.  Tämä maustettu kuminalla, voisiko sitä olla niissä muissakin? Ei huono. Oslo, Grünerløkka Brygghus, 7.12.2012.

Kuhnhenn American IPA

Schouskjellerenissa hieman yllättäen hanassa reippaasti vierailijaoluita. Nappasin tämän mielenkiintoisimman Michiganista, yhtä Kuhnhennin IPAA olen juonut lähellä panimoakin. Se oli enemmän belgityylinen, nyt käsillä nimenmukaisesti amerkkalaista tyyliä. Ikävä kyllä ero eurooppalaisiin IPOihin tulee taas esille. 6,5%, Todella herkullinen mandariinin/klementiinin perustuntuma, hämmentävän tuore fiilis, erinomainen kuiva katkero lopussa. Ei mitään vihannesta tai muuta tunkkaisuutta pilaamassa kokonaisuutta, miksi tämä ei tunnu varsinkaan Tanska/Norja -suunnalla onnistuvan. Samat raaka-aineetkin luulisi olevan käytettävissä.  Oslo, Schouskjelleren, 7.12.2012.

Schouskjelleren South Island

Hieman IPAa vahvempi (4,9%) tuote on nimetty pale aleksi. Sama ulkonäkö, sameaa oranssia. Vähemmän humalaa, mallas painottuu enemmän. Aika näppärä, hedelmää on tässäkin ja tasapaino on onnistunut. Aiemman oluen tunkkainen lievä vihanneksisuus ei häiritse, mutta toisaalta tämä on hieman vaisu. Porukkaa alkaa valua kellariin, englantia puhuvia enimmäkseen.  Oslo, Schouskjelleren, 7.12.2012.

Schouskjelleren Female Of The Species

1800-luvulla perustetun panimon tiloissa uusi pieni kellaripanimo. Kellaripaikka todellakin, silmälasit menee pahasti huuruun pakkasesta laskeuduttaessa. Ei muita asiakkaita heti avaamisajan jälkeen, tuttu tilanne monilla olutreissuilla. IPA, vain 4,7%, vain 57 NOK, reissun halvin olut toistaiseksi. Hyvin hedelmäinen olut, kypsemmällä tyylillä, ei erityisen sitruksinen. IPAksi tietysti kepoinen. Hieman tunkkainen, vaikka taatusti tuore, ei kunnolla onnistunut. Jälkimaun katkerointi on kyllä kivaa. Kellariholvin nahkapenkit ei oikein sovi fiilikseen. Toisessa päädyssä panimolaitteisto ja tiski, toisessa elävää tulta takasta. Oslo, Schouskjelleren, 7.12.2012.

Nøgne Ø God Jul 2012

Cafe Fiascokin vaikea löytää katutason yläpuolelta bussiterminaalin kupeelta. Rock-henkisempi baari, pop-taidetta tms. Ei ihmeempiä erikoisuuksia täälläkään hanassa. Päädyin tsekkaamaan  Nøgne Ø:n jouluoluen tämänvuotisen kunnon. Samantyyppistä paahtoa ja kahvia kuin edellinenkin jouluolut. Makeampaa nyt, suklaisuutta, happamuutta myös. Takavuosina tämä olut tuntui ehkä monimuotoisemmalta. Oslo, Cafe Fiasco, 7.12.2012.

Schouskjelleren Juleøl

Tsekattuani Nasjonalmuseetin version Munchin Huudosta päivän ensimmäisen oluen etsintää. Useimmat tunnetut paikat kiinni vielä lounasaikana. Olympen aluksi vaikea löytää Grønlandin kaupunginosassa, jossa ei varsinaisesti ruutukaavaa. Mahtipontinen iso sali, kattokruunuja, peilejä, isoja maalauksia, puuta ja nahkaa. Pitkä baaritiski, mutta lähinnä lounaan syöjiä pöydät täynnä. Hanavalikoima taas pienoinen pettymys, useampi Thornbridge, norjalaisista Bestefar. Vetäisin Schouskjellerenin Juleølin, vaikka olen menossa parin tunnin päästä juuri sinne. Täysin musta, paahteinen, maitohappoinen, varsin kuiva. Jokin sama ominaismaku kuin Haandin oluissa, ei mausteita, toimii mukavasti. Oslo, Olymprn, 7.12.2012.