Craft Beer Helsinki 2023

 Klassinen Helsingin keskustan olutfestivaali edelleen voimissaan. Helteisessä säässä panostin tänä vuonna yhteen päivään, eli perjantain iltapäivään. Lämpöä riitti, monenlaisia oluita ja sosiaalisia tilanteita. Pieni sadekuurokin säesti hommaa, mutta silti hikinen fiilis vallitsi koko ajan. Sinnittelin paikalla kuusi tuntia, se taitaa olla henkilökohtainen ennätys millään festarilla. Fiilis oli siis loistava koko ajan, hörhökornerissa jengi vaihtui koko ajan ja monia tuttuja tuli jututettua. Uusista tuttavuuksista varmaankin mainittavin amerikkalaisen perinteisen nettisivuston BeerAdvocaten perustaja Todd Alström, joka on varsin yllättäen muuttanut Helsinkiin. 

Muistiinpanot oluista siis aiempiakin festivaaleja viitteellisempiä, en jaksanut helteessä erityisempää analyysiä virittää. Tässä muutamia lyhyitä kommentteja, ei edes juontijärjestyksessä. Aloitin Olarin uudella lagerilla Bone Dry, hyvin kuiva, mutta ei jälkimakua. Järjestävän seuran Humaloven Harmony Hopburstissä oli herukkaa, kuivaa vetoa, jotenkin mausteinen, ei kovin puhdas. Virolaisen Andersonin Total Eclipse lievästi samea. Melko mauton, vaikka puhdas. Ei innostanut. Omnipollon tiskille ei enää jonoja tässä yhteydessä, Chrysopoeia-IPAssa sameaa pehmeää hedelmäisyyttä. Kuivaa, mangoa ja ananasta.

Cervisiamin Tropic Trønder samea, melonia, herukkaa. Oikein hyvää, päivän parhaita. Vielä parempi oli gdanskilaisen Rockmillin Farm To Pint Hop Revolution IPA, varsin raikasta. Ananasta ja melonia, ei toki peräkärryä tässäkään. Ranskalaisen 90 BPM:n Come Hell or High Kräusen Hazy IPA (Phantasm/Motueka/Waimea) oli nimeltään päivän paras, mehuisaa kamaa, mutta ei kovin pehmeää. Kroatialaisen Pulferin  Beerserker Rage veti sitten päivän pohjat. Tummaa sameutta. Ohut ja pahvinen, tunkkaisuutta, heikkoa tavaraa. Põhjala Spelt Incorrectly ei ollut ihan läpitunkevan samea. Varsin raikas, mehuisuutta on ja muutakin ryhtiä, raikasti tunnelmaa kroatialaisen jälkeen.

Lehe Twister  melkoisen ruskeaa. Hyvin maltaista, kuivaa, pihkaa. Ei katkeruutta, en innostunut. Nøgne Ø South Coast IPA aika samanlainen, pihkan tuoksua,  puhdasta, kuivaa. Viimeiseksi sitten Timo Alasen vahvasti suosittelemaa unkarilaisen Horizontin Sour Seriesistä Sweet Dreams Are Made Of Prunes, lichtenhainer.  5,1 %, ruskeaa, kirkasta, hieman savuinen tuoksu. Hapanta, savua vähemmän. Aika ryhdikästä ja tietysti muusta tarjonnasta mukavasti poikkeavaa. Ei huono.

Runsaan 10 oluen otos ei tietenkään kovin kattava, mutta eipä todellakaan mitään erityisen säväyttävää kohdalle osunut. Sosiaalisena tilanteena tietysti tällaiset tapahtumat ovat aivan huippua, mutta ehkä olutmielessä olisi ollut palkitsevampaa juoda koko ajan pelkästään Olarin Endless Fadea. Uudet olutkokemukset on aina parasta ottaa vastaan baarin pimeässä nurkassa. 

O’Clock Rouleau

O’Clockin toinenkin DIPA kirkas, taas 8,0 %, tässä Columbus, Mosaic ja Sabro. Nyt edellistä hedelmäisemmät aromit. Maku on kuivahko, mutta mallasvoittoinen on tämäkin. Ei tarpeeksi hedelmää, mutta ei ole makea. Katkerot käytännössä puuttuu tästäkin. Mutta ihan ok tämä on. Ei O’Clock tämän otannan perusteella kohoa aivan Ranskan kärkeen, mutta paljon huonompaakin sieltä on tuotu. Panema, 28.6.2023.

O’Clock Checkpoint #24

Nyt sitten aivan kirkas tupla-IPA, juuri ja juuri, 8,0 %. Chinook, Loral, Cascade. Maltainen tuoksu tässäkin. Nyt on täyteläisyyttä ja kuohkeutta maussa, karviaismarjaa. Karamellisuutta on, yleishedelmäisyyttä, ihan kelvollista. Selkeämpi sitruksisuus tai trooppisempi vivahde kuitenkin puuttuu. Ehkä kuitenkin paras tähänastisista O’Clockeista. Chinookin mäntyisyys pihkauttaa näppärästi tunnelmaa. Panema, 28.6.2023.

O’Clock Avocat

Melko kevyt IPAksi tämäkin, 6,5 %, Columbus, Citra, Loral. Sameahko, ei aivan läpitunkevasti. Maltainen ja mausteinen tuoksu. Makukin on maltainen, makeahko, hyvin vähän hedelmäinen. Ilmeisesti tavoiteltu länsirannikon tyyliä, mutta jää muotopuoleksi. Ei oikein pihkaakaan. Puhumattakaan katkeruudesta. Panema, 28.6.2023.

O’Clock Poisson

Ensikohtaaminen ranskalaiseen O’Clock -panimoon tapahtui juuri ennen covidia Nicen Beer Districtissä, varsin huonoissa merkeissä. Nyt sitten Panemassa Craft Beer Helsinkiin liittyen panimon oluita hanassa. Poisson on sessio-NEIPA, 6,0 %, Idaho 7, Citra, Amarillo. Sameaa, hyvä vaahto, kuohkeaa, mehuista, mangoa ja ananasta. Melko ohut, ei kovin paljon makua. Ei sitten virheitäkään. Puhdasta, ei ollenkaan jälkimakua. Panema, 28.6.2023.

Etko Even Mo Mosaic

Etkon Mosaic-sarjan viimeisin variaatio. 7,0 %, varmaan Mosaic-humala käytössä. Sameaa, keskiruskeaa. Herukkaa, mutta ei täysin raikkaasti, jotain kalkkisuutta havaittavissa. Täyteläistä, kypsää hedelmäisyyttä, kiiviä ja litsiä. Ei katkeruutta. Pienestä tökkivyydestä huolimatta kokonaisuutena kunnon sumustuffia. Etkon kesäterassi, 28.6.2023.

Tuju The Swarming

 Ymmärrän, että kokeiluja on hauska tehdä. Braggot-siman lisääminen barleywineen ei kuitenkaan tunnu hyvältä idealta. Tarkemmin Swarmingissa on vuoden konjakkitynnyrissä lillunut barleywine, johon lisätty lähes kaksi vuotta bourbonpuussa kypsynyttä braggotia. 12,0 %. Tummanruskeaa mahongin väriä. Hyvä pienikuplainen vaahto. Tuoksussa puuta ja lievää happamuutta, kypsää hedelmäisyyttä. Kuiva maku, täyteläinen, yllättävän pehmeän hedelmäinen. Hyvä juotavuus, happamuus hyvin hentoa, jos nyt sellaista ollenkaan. Braggotin osuus ilmeisesti suhteellisen pieni ja hyvä niin. Tai sitten pitkä kypsytys on leikannut siitä makeutta pois. Mausteisuutta tässä on. Yllättävän hyvä kokonaisuus kaikesta huolimatta, Tuju pääsi taas kerran yllättämään positiivisesti. Kummasti se on aina juuri tämä panimo. Juova, 27.6.2023.

Sonnisaari Arkijyystö

 Sonnisaaren oman tuotekuvauksen mukaan Arkijyystö on tavanomainen sohjokalja, jossa ei ole mitään ihmeellistä. Sohjolla siis tarkoitetaan tässä heiziä NEIPAa eikä Omnipollon taannoin lanseeraamia jäätelöjuomia. 6,8 %, humalina Cashmere, Amarillo, Citra ja Strata. Sameaa on, trooppisen hedelmän aromia. Kuohkeaa, kuivaa hedelmäisyyttä, kirpeää. Pehmeää vetoa, sopivan täyteläinen, kuivuus tuntuu hieman supistavan hedelmäisyyttä, mehuisuuteen asti se ei etene, ja ehkä hyvä niin onkin. Katkeruutta on kohtuullisen mukavasti. Oikein tasapainoista, eikä todellakaan mitenkään arkista vetoa. Juova, 27.6.2023.

Too Old To Die Young Great Grandpa

 After cinema -oluena näyte tuntemattomalta tanskalaispanimolta. Too Old To Die Young Brewing Company sijaitsee melkein Saksassa aivan Tanskan etelälaidalla Sønderborgissa Alsin saarella. Panimolla näkyy olevan taproom myös Kööpenhaminassa. Sessioheiziä, 5,9 %, 25 IBU, Citra, Mosaic, Sabro. Todella sameaa, kirpeä maku, aika ohut. Sabron hammastahnamaisuus on siellä, mutta kokonaisuutena olut on pikemminkin mauton.  Puhdas sinänsä, mutta ei katkeroa. Bierhaus München, 27.6.2023.

Martin Scorsese: After Hours, teatteriversio

 Monet Scorsesen elokuvat ovat yliarvostettuja, mutta jos jokin niistä on aliarvostettu, niin varmaan 1985 valmistunut After Hours. Olen nähnyt sitä suhteellisen harvoin, mutta blogiin kirjoitin jo 2008. Nyt Reginassa varmaan ensi kertaa teatterikokemus ensi-iltakierroksen jälkeen. Reginan kopio varmaan samalta kierrokselta peräisin, niin kulunut se oli. Manhattanin yöhön sijoittuva musta komedia rullasi kuitenkin niin hyvin, ettei kopion kunto haitannut. Yleisössä oli nyt muitakin kuin Reginan tavanomaiset hörhöt. Vuoden 2008 huomioihin ei juurikaan lisättävää ole. Letkeästä otteesta huolimatta ei tämä kuitenkaan aivan mestariteos ole.

Kurvin Kauhukakarat Pästri Stout

 Toinen Anssin näyte on peräisin Kurvin Kauhukakarilta. Vuosia sitten join Kurvin Panimo -otsikon alla toimineen kotiolutyhteisön tuotteita, ehkä ei yhteyttä tähän. Makea lisäainestout siis, mutta vain 7,0 %. Mukana suklaata, kirsikkaa, laktoosia ja portviiniä. Huuh. Musta runko, ruskeaa vaahtoa. Karamellinen ja mausteinen tuoksu. Makeaa odööriä, marsipaania. Kun tietää kirsikan ja portviinin, niin marjaisuutta tuoksussa on selvästi myös. Maku on kuohkea, selvästi makea, melko ohut. Edellistä olutta pehmeämpi, vähemmän hiilihappoja. Lievää tahmeutta, joka muuttuu nahkeudeksi. Ei tämä överimakea kuitenkaan ole. Kun alkoholia vähemmän kuin pastry stouteissa yleensä, niin ehkä maltaisuus ja jopa lievä paahteisuus pääsevät hieman esille. Mutta eihän tämä omaa stout-ihannetta lähesty, lisäaineet ovat pelkkä riesa. Varsinkin jälkimaku on epämiellyttävän makea.

Olutseppä Pale Ale

 Sain äskettäin Anssi Monoselta pari kotiolutta arvioitavaksi. Tällä kertaa kyse ei ole varsinaisesti HIMA-oluista, vaikka ne HIMAn epävirallisessa "suojeluksessa" ovatkin syntyneet. Ensimmäisenä Olutsepän pale ale, Seppähän on ollut ennenkin HIMAn kyydissä. Ohran lisäksi vehnää ja kauraa, Magnum ja Mosaic humalina, vain 4,7 %. Vaaleankeltaista, melkein kirkasta, ei siis NEIPAn sameutta, vaikka kauran käyttö sitä hieman antoi odottaa. Runsaasti vaahtoa, joka hiipuu kuitenkin suhteellisen nopeasti. Tuoksussa on hunajaisuutta, makeaa hedelmäisyyttä, miksei trooppisellekin puolelle. Maku on melko ohut, puhdas, yleishedelmäinen, varsin runsaasti karbonoitu. Ei niin makea kuin tuoksu, runko on aika kuiva. Jälkimakukin löytyy, mutta melko kevyeksi se jää. Raikasta tämä on, oikein sovelias kesäiseen post-juhannus -melankoliaan, kun päivät lyhenevät ja räntämyrskyinen sohjossa kyntäminen on jo horisontissa. 

 

Alfred Hitchcock: Foreign Correspondent

 Hitchcockin varhainen amerikkalaiselokuva vuodelta 1940 muistuttaa vielä kovasti brittituotantoja. Päähenkilöt ovat amerikkalaisia, mutta vakoilutrillerin tapahtumat keskittyvät Englantiin ja Hollantiin. Visuaalisesti taas erittäin kekseliästä ja kuohkeaa menoa, varsinkin alkupuolella tuulimyllyssä ja sateenvarjojen alla tapahtuvassa salamurhassa, joka hyytävästi ennakoi joitakin KGB-operaatioita. Suspense kiristyy uudestaan lopussa, mutta välillä on tyhjäkäyntiä. Pääparin romanttisessa komediallisuudessa on aihioita, joita Hitchcock hioi elokuva elokuvalta kohti North by Northwestin täydellisyyttä. Utahin mormonin Laraine Dayn silmät loistavat, mutta Joel McCrea on aika lailla eksyksissä. Toisen maailmansodan uhkaa viritellään alkupuolella, mutta se ei paljoa Hitchcockia kiinnosta lopun propagandistisuudesta huolimatta.

Warren Zanes: Petty The Biography

 Kun huomasin Warren Zanesin Nebraska-kirjan, hankin samalla Kindleen miehen aiemman tuotoksen, Tom Pettyn elämäkerran vuodelta 2015. Julkaistu siis kaksi vuotta ennen artistin yllättävää kuolemaa. Kirja on melko massiivinen ja perinteinen kronologisesti etenevä elämäntarina. Alussa on tiiseri 1990-luvun mielenterveysongelmista, mutta muuten mennään suoraviivaisesti. Del Fuegosin yhteiskiertueella Zanes tutustui Pettyyn jo 1986, mutta yhteydenpito ei ollut sittemmin tiivistä. Peter Bogdanovichin mittava rockumentary Tom Pettysta kertoi melko täydellisen stoorin, mutta Zanes pääsee tietysti syvemmälle. Kovin paljon ihmeempää uutta ei kuitenkaan tule esiin.

Sitä en muistanut, että Petty on neljännescherokee. Mies ei ole sitä ihmeemmin mainostanut, toisin kuin vaikka Robbie Robertson, jonka kanssa teki yhteistyötä 1980-luvun puolivälissä. Melko vaitelias Petty on yksityisasioistaan ollut tietysti muutenkin. Isä Earl Petty oli siis se puolicherokee ja näyttää olleen poikkeuksellisen iljettävä nilkki. Esikoispojan toistuvat pahoinpitelyt Zanesin mukaan raakaa väkivaltaa. Pohjois-Floridan Gainesvillessä siis ollaan ja Zanes maalaa kaupungista yllättävänkin värikkään kuvan. Suuren yliopiston liepeille kehittyy 1960-luvun lopulta poikkeuksellisen vireä rock-skene. Pettyä ei koulunkäynti kiinnosta, ainoastaan musiikki. Zanesin mukaan Petty tuskin oli Gainesvillen lahjakkain muusikko, mutta suurin tähti hänestä kuitenkin tuli. Muista tunnetuimpia ovat Eaglesin Bernie Leadon ja Don Felder. Bogdanovich käsitteli jo melko perusteellisesti Pettyn Mudcrutch-bändiä, sitä Zanes ei enempää valota. Varsin huumekeskeistä meno näyttää olleen, Pettyllekin maistui jo tässä vaiheessa marijuana, LSD ja amfetamiini. 

1974 sitten muutto Los Angelesiin ja levytyssopimus Mudcrutchille. Petty on tässä vaiheessa jo 24-vuotias. Samassa rytäkässä naimisiinmeno lievällä painostuksella morsiamen ja sairaan äidin puolelta. Lapsikin syntyy saman tien. Studioissa nysvätään ja klubeilla hillutaan, mutta vain yksi single jää Mudcrutchilta käteen. Bändi hajoaa, mutta Petty saa jatkosopparin sooloartistina. Monenlaisten vaiheiden jälkeen kuitenkin jouluna 1975 syntyy Tom Petty And The Heartbreakers. Musiikista Zanes kirjoittaa yllättävänkin vähän, esimerkiksi ilmiselvät Byrds-vaikutteet jäävät käytännössä mainitsematta. 

Debyyttialbumi on vahva, mutta breikkaus tapahtuu vain Englannissa. Toinen levy tehdään nopealla sykkeellä ja sitten onkin jo vuorossa levy-yhtiön vaihto. Pettyllä on sitten  samanlainen oikeusjuttu laulujen oikeuksista 1979 kuin Springsteenillä ja Fogertyllä. Samalla Pettystä tuli samanlainen bandleader kuin Springsteenistä. Aiemmin muut bändin jäsenet olivat mm. samalla palkkiotasolla kuin Petty. Tämä Pettyn ja bändin välinen suhde on oikeastaan koko kirjan pääteema. Sitä Zanes käsittelee perusteellisesti bändin eri inkarnaatioiden vaihtuessa. Mutta Jimmy Iovinen tuottama kolmas levy Damn The Torpedoes on siis täysosuma ja Petty kohoaa superstar-sarjaan. 

Ensi kerran kuulin, mistä mestariteos Even The Losersin alussa kuuluva omituinen välihuuto "it’s just the normal noises in here” on peräisin. Mike Campbell oli kotonaan tekemässä demoa TEAC-nauhurilla (täsmälleen samanlainen, jolla Springsteen äänitti Nebraskan), kun läheinen pesukone rikkoutui ja piti kovaa ääntä. Campbell huusi vaimolleen, että kone on suljettava. Marcie Campbell huusi takaisin tuon lauseen, jonka Petty nappasi demolta levylle.

Stevie Nicks ilmaantuu tässä vaiheessa bändin liepeille ja samalla kokaiinin käyttö bändissä yleistyy. Zanes antaa ymmärtää, että samanaikaisuus ei ollut sattuma. Myös Jane Petty jauhokoukuttuu ja kotirouvan ongelmat kärjistyvät. Pettyjen toinen tytär syntyy keskelle kaaosta. Zanesin teksti alkaa puuroutua ja 1980-luku jää jotenkin luettelomaiseksi. Hard Promises ja Long After Dark tulevat ja menevät. Southern Accentsille oli kuulemma tarjolla enemmänkin teemaan sopivia rock-kappaleita, mutta Petty hylkäsi ne Dave Stewartin syntikkapopin tieltä. Lopputulos oli muotopuoli. Tätä levyä tehdessä Mike Campbell tarjosi myös mukaan Boys of Summeria, mutta Petty hylkäsi sen. Sävellys päätyi Don Henleylle.

Dylan-kiertueesta ei paljoa uutta irtoa. Zanes siteeraa Dylanin omaa kuvausta, jonka mukaan hän vain keräsi rahat pois ilman mitään muuta motivaatiota. Heartbreakers hajosi väliaikaisesti samaan aikaan kuin E Street Band, tosin lyhyemmäksi aikaa. Jeff Lynnen avulla tehty soololevy Full Moon Fever virkisti Pettyn uran huippukauteen. Ystävyys George Harrisonin kanssa johti Wilburyyn. Se oli yhtä kevyt sivuprojekti kuin levyistäkin saattoi päätellä. Lynnen ja bändin kanssa tehty Into The Great Wide Open sivuutetaan kirjassa suhteellisena kaupallisena pettymyksenä. Vaikka se onkin (minun mielestä) Pettyn paras.

Sitten tuottajaksi vaihtuu Rick Rubin ja alkaa Wildflowersin raastavan pitkä äänitysvaihe. Avioero ja Stan Lynchin lähtö bändistä realisoituvat, molemmat ehkä noin 15 vuotta kyteneenä. Zanes pitää Wildflowersia uran parhaana, siitä olen täysin eri mieltä, vaikka ei se huono olekaan. Petty paljastaa nyt käyttäneensä avioeron jälkeen heroiinia 1996-99. Siihen vihjattiin Bogdanovichin leffassa, mutta jätettiin suoraan kertomatta. Addiktiossa syntynyt Echo saattaakin olla Pettyn huonoin levy, ainakin masentavin. En ole sitä monta kertaa jaksanut kuunnella. 

Vuosituhannen vaihteen jälkeiset 15 vuotta Zanes juoksee läpi kursorisesti. Uusi avioliitto piristää, mutta ei ehkä sittenkään tarpeeksi. Howie Epsteinin heroiinikuolemassa kieriskellään melko mittavasti. Vaisun The Last DJ:n omalaatuinen hyökkäys musiikkibisnestä vastaan kuitataan buumerin höperöinniksi. Highway Companionin Zanes ohittaa lähes kokonaan, vaikka se on vahvin Wide Openin jälkeen. Mudcrutchin uudelleenkasaaminen oli minustakin yhtä absurdia kuin olisi ollut Springsteenin Steel Mill -reunion. Siinä Zanes on oikeassa, että Mojo ei ole blues-levy, mutta muuten senkin käsittely on ohut, samoin viimeiseksi jääneen Hypnotic Eyen. Kaksi viimeistä vuotta rajautuu siis Zanesilta pois. Petty pysyi tuotteliaana, toinenkin Mudcrutch-levy vielä syntyi ja viimeinen täysipainoinen Heartbreakers-keikka viikko ennen mystiseksi jäänyttä kuolemaa. Epäselvät olosuhteet vihjaavat, että ehkäpä päihdeongelmat eivät vielä aivan ohi olleetkaan.

Zanes kirjoittaa sujuvasti, mutta pienoinen pettymys kirja silti on. Aivan samaa intohimoa ei ole kuin Nebraska-teoksessa. Petty oli merkittävä musiikintekijä, jonka henkilö jäi sitten oikeastaan piiloon kaikilta. Mies vei salaisuutensa hautaan asti, mutta antaa musiikin puhua ilman selittelyjä. Vaikea lapsuus oli varmaan asenteen taustalla ja se asennehan on ihan ok. Ei muiden tarvitse kaikkea tietää.

 

UG Pikkulintu Kesäpeippo

 Pikkulinnun tyypit käyneet taas Lohjalla panemassa omaan taloon olutta. Britti-IPAa, 6,4 %. Marston'sin Old Empire kuulemma ollut suorana esikuvana. Maltaisuus hallitsee, vahvaksi bitteriksi voisi helposti maun perusteella luokitella. Pehmeää, kuivaa ja nyt on katkeroakin. Pikkulintu Ruttopuisto, 20.6.2023.

Tuju Jäänmurtaja

 Todella hikinen tunnelma One Pintin terassilla. Lappeenrannasta yllättävän ajankohtaista IPAa, kun hanalätkässä on Titanicin turmasta selvinnyt pariskunta skoolaamassa oluella. Samalla paikallahan on nyt kateissa turistien sukellusvene. DDH IPAssa 6,8 %, Simcoe, Columbus ja Idaho 7. Paksua, sameaa, appelsiinista, kuivaa, vähemmän katkeraa. Ei mitään pielessä, mutta ei kovin persoonallistakaan otetta. One Pint, 20.6.2023.

Suomi - San Marino 6-0

 Tähän matsiin en viitsinyt mennä paikan päälle, vaikka hellesää jatkui. Tasoero oli niin selvä etukäteen. Mutta eihän tällaiset ottelut koskaan ole helppoja. Odotetusti paljon muutoksia Slovenia-pelin jälkeen, avauksessa nyt Uronen, Diogo Tomas, Kamara, Suhonen, Källman. Pukki ja Niskanen siis penkillä, samoin hyvin pelannut Hoskonen. Ensimmäinen maali usein ratkaisee näiden pelien luonteen ja nyt se onneksi tuli jo 16. minuutilla, Kamara viimeisteli hienosti Schüllerin syötöstä. Schüllerin oma kierteinen veto jäi tolppaan. 39. minuutilla Källman puski hallitusti Ivanovin tarkan keskityksen häkkiin. San Marino taisi saada yhden laukauksen maalia kohti.

En tiedä kenen älynväläys oli pistää Antman-Alho-Suhonen pelaamaan pientä kolmiopeliä oikealla laidalla. Sitä nähtiin tunnin verran eikä siitä syntynyt mitään. Sekä Antmanin että Suhosen avut hukattiin. Suhonen sentään liikkui muuallakin ja laukoi hanakasti, huonoa tuuria, ettei maalia tullut. Pohjanpalokin hukkasi täydellisen avopaikan Kamaran oivaltavasta syötöstä. Daniel Håkans tuli sitten Antmanin tilalle ja suoraviivaisemmalla otteella pommitti hattutempun nopealla tempolla. Sisään tullut Pukki tarjoili ja teki yhden itsekin. Lohkon maalieroa ajatellen hieno tulos. 1980-luvulla San Marinolla oli Juventus-tähti Massimo Bonini, mutta nykypelaajat ovat kovin vaatimattomalla tasolla. 

Hartwall Lahden Erikois NEDIPA

 Hartwallin craft-aikaan elvytetty Erikois-sarja alkoi kohtuullisen mukavilla oluilla, mutta viime vuosina en ole enää jaksanut maitokauppauutuuksia testailla. Ote on tuntunut kirvonneen. Lähimonopolissa silmiin sattui kuitenkin pinkissä tölkissä lahtelainen NEDIPA, siis New England Double India Pale Ale, 7,8 %. Lahdessa on tainnut olla suora yhteys hallitusneuvotteluihin, kun uusi maitokauppaolut on heti valmiina tuotesalkussa. Tölkissä myös röyhkeästi IVB-veroluokka, höhö. Vehnämallasta ja kauraa on tuoteselosteessa. Humalatkin nimetty: Citra, Cascade, Simcoe, Centennial, Mosaic. EBU 50, parasta ennen 200224. Kirkas olut, ei siis vähäisintäkään sameutta, joka on koko New England -variaation tunnusmerkki. Tuoksussa jotain hunajaisuutta ja maltaisuutta. Ei siis voimakasta hedelmäistä aromia, joka on tämän tyylin toinen perusasia. Maku on sentään hieman hedelmäinen, mutta makea hunajaisuus tuntuu nytkin. Juotavuus on kohtuullinen, ei hiilihappoisuutta liikaa. Erityisen raikas olut ei ole, jotain nahkaisuutta tarttuu kitalakeen. Jälkimakukin on lähinnä makea pikemmin kuin katkera. Ei siis kovin erikoinen (sic) suoritus Lahden jättiläiseltä. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Kroatia - Espanja 0-0 jo, 4-5 rpk

Rotterdamissa Kansojen liigan finaali. Espanjalla hieman yllättävä miehistö, Jesús Navas tehnyt eläkkeeltä paluun, ranskalaiset topparit. Pedri poissa. Kroatiallakin uudet topparit, Gvardiol pois. Kroatia piti enemmän palloa. Espanja kuitenkin terävä, Livakovic haparoi. Gavin veto vähän ohi. Silti Espanjan uusi tyyli näytti kovin varovaiselta. Kroatialla puolittaisia tilanteita. Pino ja Asensio mokasivat näyttävästi lupaavan vapaapotkupaikan.

Kroatia nosti tempoa tauon jälkeen. Juranovic hukkasi avopaikan. Espanjakin nyt aktiivisempi. Tilanteita syntyi, mutta ei vieläkään selviä maalintekopaikkoja. Sellainen syntyi Espanjalle 85. minuutilla vaihtohyökkääjö Fatille, mutta Perisic pelasti    viivalta. 90. minuutilla Asensiolla ratkaisupaikka, heikko viimeistely.

Jatko-ottelussa Kroatian Majer pääsi 100. minuutilla läpi, mutta ei päässyt laukaisemaan. Toisessa päässä Olmo kiskoi ensin yli ja sitten ohi. Espanja tässä vaiheessa aktiivisempi, Kroatia ei päässyt ylös. Pilkkukisassa Majerin vedon Unai Simon torjui jalalla. Sitten Laporte veti rimaan. Petkovicin vedon Simon ohjasi kädellä ohi. Kroatialle olisi suonut edes tällaisen pikkupytyn, mutta näin kävi nyt.

Warren Zanes: Deliver Me From Nowhere: The Making Of Bruce Springsteen's Nebraska

 Huomasin surffaillessa, että Bruce Springsteenin Nebraskan syntyvaiheista on Warren Zanes julkaissut uutuuskirjan. Zanes? Heti tuli mieleen 1980-luvun jälkipuoliskon suuri suosikkibändini The Del Fuegos. Mutta hetkinen, sehän oli Dan Zanesin bändi. Ajattelin sitten, että ehkä kyseessä on jokin nimimerkki, joka tekee kunniaa Warren Zevonille ja Dan Zanesille. Mutta ei, kyseessä on Danin nuorempi veli Warren, joka soitti Del Fuegosin kolmella ensimmäisellä levyllä. Vaikka olin siis bändin kova fani, niin eipä 80-luvulla ennen nettiä bändien kokoonpanoista paljoa tiedetty. Sen verran luin lehdistä, että keulahahmo ja biisintekijä oli Dan Zanes. Mielikuva Danin bändistä vielä vahvistui hajoamisen jälkeen 1995, kun hankin hänen (suhteellisen vaatimattoman) soololevynsä Cool Downtime. Mutta Warren siis oli myös bändissä mukana. Sittemmin hän on tehnyt menestyksekkään yliopistouran ja julkaissut mm. elämäkerran Tom Pettysta. 

Zanes avaa Nebraska-teoksensa kuuluisalla anekdootilla. Tammikuun 17. päivä, 1985, Greensboro (NC), Rhinoceros Club. New Hampshiren Concordista kotoisin oleva The Del Fuegos on julkaissut debyyttilevynsä The Longest Day ja on kiertueella kohti etelän lämpöä kaupungista toiseen. Noin 100 hengen klubi on puolillaan ja bändi valmistautuu lavalle siirtymiseen olutta juoden, kun takahuoneen ovesta astuu sisään Nils Lofgren. Bruce Springsteen & The E Street Band on myös kaupungissa jättimäisellä Born In The USA -kiertueella ja kitaristi Lofgren päättää välipäivänä tervehtiä uutta bändiä. Lofgren kutsutaan lavalle vierailijaksi, kun ovi avautuu uudelleen ja sisään astuu Zanesia siteeraten "fucking Bruce Springsteen". Heti oven suussa Boss kertoo kuulleensa poikien levyn ja hänen suosikkinsa on Backseat Nothing -biisi. Myös Springsteen päätyy lavalle ja loppu on ns. historiaa. 18-vuotias Warren Zanes on tietysti äimänkäkenä, mutta päällimmäisenä ajatuksena hänellä kuulemma oli "tämä tyyppi teki Nebraskan". 

1985 olin hillitön Springsteen-fani ja luin tuoreeltaan Greensboron tapahtumista jostain Rolling Stonesta tai vastaavasta lehdestä. Del Fuegos alkoi tietysti kiinnostaa, mutta esikoislevyä ei koskaan julkaistu cd:nä ja Backseat Nothing jäi kuulematta. Nykyään se on tietysti tuttu. Nebraska sen sijaan oli jo silloin melkein puhkisoitettu (kasetti, hankin cd:n 1986). Kuten olen blogissa aiemmin ehkä kertonutkin, missasin Springsteenin 70-luvulla. Näin Suosikissa jutun miehestä syksyllä 1975, mutta jos kuulin radiosta Born to Runin tms., niin ei ainakaan jäänyt mieleen. Lehtijutun perusteella lokeroin Springsteenin Lou Reedin ja Paul Simonin tapaisten New York -trubaduurien joukkoon. 1978 elin täysin jalkapalloelämää, joten punk rock ja Darkness on the Edge of Town eivät näkyneeet tutkassa ollenkaan. Sitten lopulta 1981-82 kuulin The Riverin biisejä ja aloin käsittää, mistä on kyse.

Nebraska ilmestyi 1982, mutta radiosta kuulin muistaakseni vain Atlantic City -biisin. Hieno kappale, mutta Riverin jutut tuntuivat vielä paremmilta. Born In The USA ilmestyi Mannerheimin syntymäpäivänä 1984 ja nyt olin niin kova diggari, että ostin kasetin samana päivänä. Kuuntelin levyn ja tein Springsteenille saman kuin Stephen King Elmore Leonardille: menin kauppaan ja ostin kaikki löytämäni Springsteenin äänitteet. Sillä reissulla mukaan taisi tarttua vain Nebraska-kasetti. Kuulin siis Nebraskan suunnilleen samaan aikaan kuin Born In The USA:n. Ensi kertaa näin Springsteenin laulujen tekstit painettuna ja pystyin lopulta tarkemmin hahmottamaan, mistä laulut kertoivat. Biisien tekstit molemmilla levyillä ovat hyvin samantyyppisiä, intensiivistä synkkää kerrontaa. Vaikka musiikillinen toteutus tietysti poikkeaakin täysin levyjen välillä. Eikä se mikään ihme olekaan, laulut on kirjoitettu suunnilleen samaan aikaan. Pidin Nebraskaa ällistyttävänä levynä, mutta en varmaan ollut niin yllättynyt kuin Springsteenin uraa alusta asti seuranneet. Pidin tavallaan selvänä, että Springsteen tekee erilaisia levyjä. Vaikka siis Nebraska olikin ilmestyessään aivan ainutlaatuinen. 

Zanes käsitteleekin kirjan alussa Nebraskan ainutlaatuisuutta Springsteenin uralla ja rock-musiikissa yleensä. Hän on haastatellut mm. Dictatorsin ja Del-Lordsin Scott Kempneriä, joka on tuntenut Springsteenin vuodesta 1975. Springsteen oli soittanut bändeissä Kempnerin tavoin koko uransa 1960-luvun puolivälistä asti, vaikka Columbia aluksi häntä markkinoikin uutena Dylanina. Nebraskan julkaisu täysin soolona oli siis täysin uusi aluevaltaus. Nelikanavaisella TEAC-nauhurilla, siis kuluttajatuotteella, tehty Nebraska myös vapautti muusikot studioiden välttämättömyydestä. Tämä on vaikuttanut myöhemmin mm. hiphopin kehittymiseen. Sitäpä en ole ennen ajatellutkaan. 

Zanes käy läpi Springsteenin vaikutteita Nebraskan syntyyn. Yksi tärkeimmistä oli Suicide-yhtye, jonka Frankie Teardrop -kappaleen Springsteen mainitsi jo 1984 Kurt Loderin kuuluisassa Rolling Stone -haastattelussa. Springsteen tapasi Suiciden Alan Vegan The River -levyn tekovaiheessa Power Station -studiossa. Vaikka Springsteenin siihenastinen tuotanto oli täysin erilaista kuin Suicidella, niin yhteistä taustaa löytyi mm. varhaisesta 50-luvun rockabillysta. Nyt Zanesin haastattelussa 2021 Springsteen mainitsee Hank Mizellin Jungle Rock -biisin esimerkkinä. Suicidesta en tiennyt mitään 1984 Nebraskaa kuunnellessani, mutta Flannery O'Connorin novellit ja Terrence Malickin Charles Starkweather -leffa Badlands olivat silloin hyvinkin tuttuja. Olin nähnyt myös John Hustonin O'Connor-tulkinnan Wise Blood. O'Connorin tyyli on tunnistettavissa Nebraskan näkökulmissa ja Malickin elokuva saa suoran kunnianosoituksen Springsteenin Nebraska-biisin ensimmäisellä lainilla.

 
Vaikka nimibiisi avaa Nebraska-levyn, niin ensimmäisenä Springsteen kirjoitti Mansion On The Hill -kappaleen. Zanes kiinnittää huomiota siihen, että biisin nimi on lainattu Hank Williamsilta samaan tapaan kuin The River -levyn Wreck On The Highway, joka löytyy Roy Acuffin ohjelmistosta. Springsteenillä ei ole asiaan erityisempää selitystä, mutta näihin aikoihin hän kuunteli paljon countrya, joka tietysti osittain kuuluu Nebraskallakin. Mansion On The Hillissä on lapsen näkökulma. Omaelämäkertansa Born to Run mukaan Springsteen kasvoi seitsenvuotiaaksi isovanhempiensa kanssa ilman mitään rajoituksia, villiä käyttäytymistä ilman seuraamuksia. Tämä kokemus kuulemma vaikutti samaistumiseen massamurhaaja Starkweatherin tarinaan, jonka Nebraska-kappale hyytävän tehokkaasti kiteyttää. 

Usein kuvitellaan, että Springsteenin tammikuussa (helmikuussa?) 1982 Jon Landaulle lähettämä demokasetti oli sama kuin myöhempi Nebraska-julkaisu. Näin ei ollut, heti ensimmäisenä oli Bye Bye Johnny, joka oli joko jo aiemmin konsertissa esitetty Chuck Berry -koveri tai varhainen versio myöhemmästä singlen b-puolesta Johnny Bye-Bye. Mukana oli myös Born In The USA ja Downbound Train, joiden bändiversiot julkaistaisiin sitten tulevalla rock-levyllä.  Child Bride -demosta tuli myöhemmän levyn Working On The Highway. Pink Cadillac oli myös tuleva singlen b-puoli. Mutta loput todellakin päätyivät levylle: Nebraska, Atlantic City, Mansion On The Hill, Johnny 99, State Trooper, Used Cars, Open All Night, Highway Patrolman ja Reason To Believe. Kasetilla oli myös Losin' Kind , joka oli jonkinlainen Highway Patrolmanin esiaste. Ainoa puuttuva Nebraskan kappale oli siis My Father's House, sen taustasta Zanes ei kerro. Se äänitettiin vasta toukokuun lopulla 1982, siis eri oloissa kuin muut kappaleet.   

E Street Band levytti huhti-toukokuussa 1982 Born in The USA:n, Downbound Trainin ja Working on the Highwayn onnistuneesti. Born in the USA:n kohdalla jopa sensaatiomaisen onnistuneesti. Downbound Train on ehkä suurin suosikkini koko Springsteenin tuotannosta. Jo tammikuussa oli levytetty Cover Me, jota ei vastoin suunnitelmia lähetettykään Donna Summerille. Lisäksi bändi levytti nipun lauluja, joita ei ollut tammikuun demokasetilla. Born In The USA -albumi oli melkein valmis. Mutta bändi ei pystynyt soittamaan kunnolla muita demon lauluja. Turhauttavan prosessin jälkeen joku keksi ehdottaa demokasetin julkaisua sellaisenaan. Tuottaja Chuck Plotkinin mukaan se oli Landau. Steven Van Zandt väittää ideaa omakseen. Zanesin haastattelussa 2021 Springsteen kertoo saaneensa idean itse. Ainakin hän oli se, joka teki päätöksen. Eihän sitä kukaan muu olisi voinut tehdäkään.   

Kasetista oli vain yksi kopio ja Springsteen oli kanniskellut sitä viikkokausia taskussaan, ilman koteloa. Siinä oli nöyhtää. Oli suuria vaikeuksia saada äänite kasetilta masternauhalle. Lopulta se onnistui vanhemmalla studiolaitteistolla. Zanes ei sitä mainitse, mutta käsittääkseni jossain vaiheessa harkittiin Nebraskan julkaisua pelkästään kasettimuodossa. Jälkikäteen Springsteen tuntuu harmittelevan, että Born In The USA jätettiin pois Nebraskalta. Se oli voinut olla sekä sillä että seuraavalla rock-levyllä. Ehkäpä niinkin, tosin jossittelu varmaan johtuu pääosin siitä, että biisin rock-versio tulkittiin väärin. Nebraskan ainutlaatuisuutta käsitellessä Zanes nostaa esiin samantapaisen The Ghost of Tom Joadin. Se oli kuitenkin harkittu studiossa tehty levytys kun taas Nebraska on dokumentti. Demoja äänitettäessä Springsteen ei tiennyt tekevänsä levyä. Siksi tunnelmaa ja asennetta ei voida enää toistaa. 

Nebraska siis julkaistiin syyskuussa 1982, mutta ilman markkinointia ja kiertuetta.  Springsteen lähti road tripille kohti uutta kotiaan Los Angelesissa. Matkalla hän sai hermoromahduksen, josta kertoi vasta muistelmissaan 2016. Nebraskalla ja sillä on todennäköisesti syy-seuraus -suhde, mutta kovin varmana eivät sitä pidä Landau, Zanes, eikä Springsteen itsekään. Jokin yhteys varmastikin oli, niin intensiivinen levy on. 

Yllätyin hieman, että Zanes ei analysoi Nebraskan yksittäisiä lauluja, siis Mansion On The Hilliä ja nimikappaletta lukuunottamatta. Mutta kuten kirjan otsikkokin kertoo, nyt fokuksessa on Nebraskan tekoprosessi. Ehkäpä jatko-osa on luvassa itse biiseistä. Kun monumentaalisesta mestariteoksesta Highway Patrolmanista on tehty elokuvakin, niin miksei useampi kirjakin. Oikein kiehtovaa luettavaa Zanes tarjosi, vaikka kiihkeälle fanille ei kaikki uutta ollutkaan. 

Paihalas Back Of A Woodpecker

Kolmannessa Paihalaksessa punainen vivahde, makeahko tuoksu. Marjaisempi, edelleen hapan. 6,4 %, tässä brettaa. Ei niin intensiivinen happamuudessaan, mutta varsin ryhdikästä tämäkin. Tuskinpa tämäntyylisille oluille kovin suurta kysyntää Suomesta löytyy, mutta todennäköisesti vientimarkkinat onkin mielessä. Nämähän säilyy pullossa erinomaisesti. Raven’s Dawn siis kolmikon vakuuttavin. Palace, 17.6.2023.

Paihalas Rural Runner

Jannekin pääsi nyt paikalle ja toinen Paihalas testiin. Jonkinlainen hapan saison, eli oikeammin jenkkivaikutteinen farmhouse ale. Sameampi, vaaleampi, mausteisempaa tuoksua, 6,1 %. Kuivaa  ja hapanta on tämäkin. Hedelmäistä, ehkä ei niin intensiivinen kuin edellinen. Mutta oikein miellyttävää edelleen. Palace, 17.6.2023.

Paihalas Raven’s Dawn

Paihalas on uusi panimo Sodankylässä, joka näyttää keskittyvän villihiivaisiin tynnyrikypsytettyihin hapanoluisiin. Tällaista erikoistumista ei ole Suomessa ennen nähtykään. Päähenkilö on Sodankylään muuttanut piinkova bisnesmies Samuli Koivistoinen, joka on aiemmin tunnettu Aarni-kellofirmasta. Ennakkohype on rakennettu todella ammattimaisesti, vastaavaa en muista aiemmin nähneeni Suomen pienpanimoskenessä. Pääkaupunkiseudun craft-hörhöt ovat käyneet kuumana koko alkukesän. Tällä viikolla lopulta jakelu pääsi kunnolla käyntiin. Keskisarjan Jannen kautta kuulin, että oluita on tarjolla myös Palacen baarissa. En ollut koskaan ennen käynyt tässä legendaarisessa riistoporvari/työnantajalinnakkeessa, joten nyt tuntui sopivalta saumalta tsekata tämä paikka samalla. 

Janne käväisi tapaamassa ennen sessiota lähistön hotellissa jotain amerikkalaista Ratebeerin überhörhöä, joten lähestyin baaria yksin. Heti katutasossa tervehti klassinen concierge, jonka ohi pääsin kevyellä verukkeella hissiin. 10. kerroksessa olikin sitten vastassa puolikymmentä pukumiestä jonkinlaisissa hovimestarirooleissa. Kerroin tulleeni pelkästään kaljoille ja hyvin yskä ymmärrettiin. 

Paihalasta todellakin baarista löytyi ja ensimmäisenä testiin Raven’s Dawn, 6,4 %. Varsin kirkasta, hyvin hapanta, hedelmäistä, kuivaa. Puhdasta, raikastakin. Puukypsytys tuntuu, vaikka ikäännytystä ei kai kovin pitkäkestoisesti. Siankärsämöä ja mesiangervoa mukana. Tyylikästä yrttisyyttä. Tämä otti heti luulot pois, kyllä hypelle on vastinettakin. Tämä jäi sitten omaksi suosikiksi koko sessiosta, ehkä olisi kannattanut aloittaa muista. Mutta siis oikein lupaavaa kansainvälistä tasoa, vaikka tämä tyylilaji ei omia suosikkejani olekaan. Palace, 17.6.2023.

Olari Olaron Michigan Copper NEIPA

Kuuma lauantaipäivä, helppo valinta siirtyä pääkaupunkiseudun parhaalle partiolle Otaniemeen. Montevideon kreivien kokoontuminen samalla. Uusi NEIPA, 7,3 %, sinkkuhumalana Michigan Copper, johon en ole ennen törmännytkään. Keskilännen Michiganista todellakin ja nimetty Upper Peninsulan kuparikaivosalueen mukaan. Eli juuri se suomalaisalue, jossa kurvailin keväällä 2010. Samea, appelsiinituoksu. Sitrusmakua, kuivaa, hieman kirpeyttä. Katkeroa ei tarpeeksi. Erittäin mielenkiintoinen tapaus, saa nähdä lyökö tämä humala läpi laajemmin. Espoo, Olarin Panimo, 17.6.2023.

Suomi - Slovenia 2-0

Harvoin sattuu hellepäivä Suomen maajoukkueen pelipäivälle. Viimeksi muistelen katsoneeni jalkapalloa yhtä lämpimässä 10 vuotta sitten Sevillassa. Nyt vieläpä tärkeä matsi ja vaikea vastustaja. Heräsin lipunostoon myöhään ja sain paikan Slovenian päädystä B-katsomosta. Menin paikalle hyvissä ajoin, kun traumaattinen Ukraina-fiasko hyvin mielessä edelliseltä Olympiastadion-vierailulta. Nyt järjestelyt olivat parantuneet ja portilla ei mitään jonoa. Tarkoitukseni oli tutkimusretkeillä etsimään kuuluisaa wc-maailmaa D-katsomon alla olevasta luolastolabyrintistä, mutta paikkani oli kaukana lähellä A-osaa, en viitsinyt lähteä kapeita käytäviä helteessä pujottelemaan. Kävelymatka Vallilasta oli hikinen ja vedin heti yhden oluen. Se imeytyi heti nestetasapainon säilytykseen ja wc-tarvetta ei sitten koko ottelun aikana ollutkaan. Eipä tauolla toista olutta sitten saanutkaan ilman jättimäistä jonotusta.

Paikkani oli eteläkaarteessa kaukana kentästä, mutta korkealta kuitenkin esteetön hyvä näkyvyys koko areenalle. Slovenian tähtimaalivahti Jan Oblak loukkaantuneena poissa, joten kaikki pelaajat itselleni tuntemattomia. Laatupelaajia tietysti taatusti kaikki. Suomen puolustus edelleen hieman levottomuutta herättävä, avauksessa Alho, Hoskonen, Kairinen. Kamara, Suhonen ja Källman penkillä, Antman sentään mukana. Suomi aloitti hyvin ja loi useampia paikkojakin. Pukki ja Pohjanpalo rymistelivät mukavasti keskeltä. 13. minuutilla jo tulosta, Pukki syötti oikealta kovaa boksiin ja Pohjanpalon kääntölaukaus upposi verkkoon. Slovenia sai vähitellen otteen puoliajan jälkipuolella ja hyökkäsi järjestelmällisesti. Ei näyttänyt hyvältä Suomen kannalta, pallo kävi tolpassakin, mutta huonoa viimeistelyä sloveeneilta.

Slovenia jatkoi tauon jälkeen vahvaa otettaan, mutta ilman tulosta. Hradeckyltäkin hyvää työtä. Suomi piristyy, Antman irtoaa vastustajista toistuvasti oikealla laidalla. Ensin kova laukaus menee vähän ohi, mutta 64. minuutilla samanlaisesta tilanteesta takanurkka löytyy. Pukki loukkaantuu samassa tilanteessa ja joutuu pois. Suomi alkaa jäädyttää peliä ja varsinkin Kamaran tultua kentälle se onnistuukin hyvin. Slovenia tuntuu väsyvän ja näyttää alistuvan tappioon. Tolpassa pallo käy kyllä toisenkin kerran. Loistava tulos ja kohtuullista peliäkin. Puolustuspää on edelleen kysymysmerkki, mutta hyökkäyspeliin on paljon taitoa käytettävissä. Antman oli erinomainen, lopussa tilalle tullut Suhonen yritti ehkä hieman liikaa, vaikka olisi ehkä videotarkistuksella ansainnut rangaistuspotkun. Tästä on hyvä jatkaa, toki San Marinon on pakko kaatua. Tunnelma oli oikein hyvä, jopa B-päädyssä, josta en Slovenian kannattajia bongannut. Ehkä olisi näin hienon voiton kohdalla voinut isompaakin riemua odottaa, mutta ehkä alkukesän kuiva helle väsähdytti.