Greene King IPA

Pari vuotta edellisestä kohtaamisesta. Odotukset eivät olleet korkealla ja liian kylmä lämpötila ei auttanut asiaa. Silti perustuntumana miellyttävän omenainen hedelmäinen, suhteellisen täyteläinen kokonaisuus. Värikin mukavan punertavan kuparinen. Jälkimaku kuitenkin hyvin lyhyt ja nopeasti unohtuva. IPA-nimitys on suunnilleen häväistystä, ei tässä sinne päin viittaavaa ole mitään.

Jotkut on toista mieltä, mutta minusta brittioluiden keg-versioiden juonti on ajan ja rahan hukkaamista, jos kunnollisia real-oluitakin on tarjolla. Lähdössä parin päivän päästä Itä-Englantiin, jatkuvasti vahvistuvan Greene Kingin valtakuntaan. Hieman hirvittää kuinka paljon tätä tulee vastaan. Toivottavasti vaihtoehtojakin löytyy. Oluthuone Leskinen, 31.5.2005.

Ernst Lubitsch: Ninotchka

Toistuvaa katselua kestävä helmeilevä älykäs hauska romanttinen komedia, Hollywoodin huipentumavuodelta 1939. Ehkä Neuvostoliiton hajoaminen vei tästä poliittista terää, mutta käytännössä teos on ajaton. Wilderin ja Brackettin tapaista latautunutta dialogia ei kukaan enää tunnu osaavan kirjoittaa ja Lubitschin ”kosketukset” ovat tässä uran muistettavimpia.

Ninotchkan uusintakierrosta tiettävästi käytettiin ”Marshall-apuna”/propaganda-aseena Italian kireissä vaaleissa 1948, jotkin kommunistit syyttivät niukasta tappiosta elokuvaa. Itse asiassa Neuvostoliitto-kritiikki on tässä lempeän hillittyä, verrattuna kylmän sodan tuotoksiin. Perustuisikohan Melvyn Douglasin gigolo-hahmo Billy Wilderin omiin kokemuksiin 20-luvun Berliinissä?

David Fincher: Zodiac

Realistinen sarjamurhaajajahtitarina, ohjaajalta yllättävänkin perinteinen. Tositapahtumat taustalla, todellinen murhaketju 60-70-lukujen vaihteessa. Mukavaa tuntumaa Bay Arean arkiympäristöön. Donovanin Hurdy Gurdy Man istuu yllättävän hyvin paikallisen musiikin sekaan. Loppupuolella laimenee vähän pilapiirtäjän perhedraamaksi. Jäntevämpi saisi olla, voimakkaampi tuottaja olisi saanut karsimalla ja tiivistämällä paremman tuloksen aikaan. Fincher ei pääse vieläkään Se7enin tasolle.

St. Benoît Blonde

Belgiolut vasta-alkajalle. Kauniin keltainen väri, ensisiemaisulla täysin tunnistettava belgialen aromi, mutta makunautinnot pysähtyy siihen. Ei kovin maltainen, ei kovin humalainen, ei kovin mausteinen. Panimo Du Bocq tekee vaikka mitä, tunnetuimpia Corsendonk-brändit, parhaita ehkä La Gauloise –oluet. Suomeen tuotu viime aikoina paljon Régal-kausioluita. Oluthuone Leskinen, 29.5.2007.

Gulpener Korenwolf

Hollannin profiili olutmaana on jäänyt turhan matalaksi. Naapurimaa Belgian monimuotoisuutta sieltä ei löydy ja massatuote Heinekenkaan ei assosioi positiivisesti. Hienoja oluita kuitenkin tehdään paljon. Gulpen on Limburgissa aivan Hollannin kaakkoiskulmassa Belgian ja Saksan välissä, mahdollisimman keskeisellä olutalueella.

Korenwolf on samea witbier, valko-olut, eli lähinnä Belgiaan yhdistetty vehnäoluttyyppi, tunnetuin edustaja Hoegaarden. Hollannissa tehdään paljon belgialaisten perustyylien jäljitelmiä. Witbierit on usein voimakkaasti maustettuja, esim. korianderilla. Korenwolf ei ole, siinä on vehnän ja ohran ohella ruistakin, suhteellisen tavanomainen täyteläinen, melko hiivainen maku. Witbier ei ole minun suosikkilajeja ja tämä tuntuu niidenkin joukossa melko vaisulta. Psykedeelinen sininen pullo on mukava.

John Huston: The List of Adrian Messenger

Huston ohjasi täysosumaleffoja, kuten Maltese Falcon ja Asphalt Jungle, ja toisaalta täysin mitäänsanomattomia tuotoksia. Tämä on jälkimmäisiä. Mustavalkoinen arvoitusjännäri vuodelta 1963 on tuntunut varmaan jo silloin auttamattoman vanhanaikaiselta. Irlannissa kuvattu, Englantiin sijoittuva tarina sisältää modernejakin aineksia kuten lentokoneen räjäyttäminen ja kevyitä tiedusteluviittauksia. Naurettavinta on näyttelijöiden naamiointi tunnistamattomiksi. Ohjaajan poika näyttelee ja ohjaaja itse vierailee ketunmetsästyskohtauksessa. Yksi murha tapahtuu viime viikolla palaneen Cutty Sarkin kupeessa.

Ayinger Jahrhundert

Leskisen vaihtuvana saksalaisoluena ("Schimanski") nyt perustavaraa Münchenin eteläpuolen huippupanimosta. Keskitäyteläinen, keskimaltainen, hyvin vaalea käyttöolut. Kaikki periaatteessa kohdallaan, mutta aivan liian tavanomainen vaativaan makuun. Oluthuone Leskinen 28.5.2007.

Sevilla v. Zaragoza

Taas viihdyttävää jalkapalloa Espanjasta. Real Madrid kuulemma aikoi maksaa puhdasta rahaa Zaragozalle, jos se voittaisi Sevillassa. Silloin Sevillan mahdollisuudet mestaruuteen karkaisivat, Zaragoza varmistaisi UEFA Cupin paikan ja seuraavassa Real Madrid-Zaragoza –matsissa ei aragonialaisilla olisi enää panosta. Mikäs siinä, ei kai tämmöisessä kuviossa mitään väärää ole, kun ei makseta häviämisestä.

Sevilla kuitenkin näytti selvästi vahvemmalta. Luis Fabianon aikainen maali, Kanoutén karkeasti epäonnistunut rangaistuspotku ja lukuisia muita tilanteita. Zaragoza yllättäen tasoitti 74. minuutilla, melkein jalkapallon suurella kulttisuorituksella, eli suoralla kulmapotkumaalilla, sellaista näkee nykyään hyvin harvoin. Argentiinalaisen Andres d’Alessandron kulmuri ei aivan suoraan maaliin mennyt, Daniel Alves ohjasi sen päällään omiin. Sevillan voittomaalin teki pietarilainen Keržakov, juuri silloin kun Urheilukanavan lähetys oli poikki Pasilan ukonilman takia. Kanouté vielä vahvisti tilanteen volleymaalilla yliajalla.

Kulmbacher Mönchshof Original Pils

Pohjois-Baijerin, Frankenin, suurpanimon pils, olisiko ensi-ilta Suomessa? Pilsiksi melko kevyt humalointi, jälkimaussa on kyllä rapeaa kuivuutta. Mutta ei tässä mallasrunkokaan niin täyteläinen ole, että hellesiksi voisi luokitella. Reinheitsgebotia on syystäkin kritisoitu, mutta ainakin sen ansiosta ei tarvitse pelätä sokeriliemiin törmäämistä. Tämä on ryhdikäs, puhdas, tuore, mukava olut, mutta ei tästä jälkipolville paljon kerrottavaa jää.

Film Noir Reader 4

Luin kesällä 1983 Matti Salon suppean mutta uskomattoman tiheän johdatuksen film noiriin: Seinä vastassa. Tajusin ensi kerran, että monilla suosikkielokuvillani on yhteisiä piirteitä, joita en ollut itse selvästi pystynyt erittelemään. Film noir tarkoittaa Salon mukaan suunnilleen 1941-1958 Hollywoodissa valmistuneita jyrkästi valaistuja melodramaattisia elokuvia. Muitakin määritelmiä on, mutta se ei ole olennaista. Suurin osa noireista on mustavalkoharmaita, mutta on useampivärisiäkin. Suurin osa rikosfilmejä, mutta on sotanoireja, kauhunoireja, noir-westernejä, noir-musikaaleja jne. Tykkään noirista niin paljon, että joskus tuntuu, etten muita elokuvia halua nähdäkään.

Joku muukin tykkää, film noirista kirjoitetaan edelleen paljon. Alan perusteoksia ovat noir-työmyyrien Silver ja Ursini kokoamat esseepaketit, joista tämä siis jo neljäs nide. Osa jutuista liikuttaa raskasta tylsää teoreettista käsitekoneistoa, osassa yllättävän naiivia college-pedagogiikkaa, osa on yhtä nautittavia kuin itse elokuvatkin. Jälleen kerran pureudutaan suurten perusklassikoiden ääreen ja välillä tutkitaan vähän tuntemattomampaa tuotantoa, kuten The Unsuspected ja The Big Night. Historiallinen konteksti, toinen maailmansota, ns. epäamerikkalaisen toiminnan tutkinta, jne, on ehkä tavallistakin enemmän mukana tässä tarkastelussa. Double Indemnity korostuu jälleen kerran, ehkä se todellakin on aivan ylittämätön benchmark tällä alueella. Paljon tutkittavaa ja tulkittavaa jää edelleen jäljelle. Itseäni kiinnostaisi mm. elokuvien tapahtumien maantieteellisen sijainnin, monet noirit kuvattiin studioiden ulkopuolella, tarkempi analysointi.

Rohozec Skalák svĕtlé

Vaalea versio Turnovista. Tämäkin 6%, eli käytännössä bock-luokkaan menee. Kaunis olut, kirkas, kuparinvärinen. Täyteläisen maltainen, tšekeille tyypillistä voiaromia mukana hillitysti, hieman makea. Tuoteselosteen mukaan sokeria on lisättykin, en pysty ymmärtämään minkä takia. Humalaa ei ole tarpeeksi minun makuun. Miellyttävä laatuolut, mutta ei pääse lajissaan kärkipaikoille.

Catania v. Chievo

Serie A:n putoamisvääntö. Catanian oli pakko voittaa Bolognan märällä kentällä ja näytti pitkään täysin epätoivoiselta yrittämiseltä. Taitoa ei yksinkertaisesti tarpeeksi. Sitten 65. ja 80. minuutilla vaihtomiehet Rossini ja Minelli tekivät peruskeskityksistä maalit. Kun Lazio tasoitti Sienassa, myös Chievo näytti säilyvän. Kun Italiassa ollaan, tuli heti mieleen onko kyseessä ns. sopimusottelu. Siena kuitenkin voitti ja Chievo putosi. Aivan ansaitusti, väkinäistä nirhaamista koko ajan.

Calexico: Garden Ruin

Osuin keväällä 2000 Dublinissa Calexico-yhtyeen konserttiin. Keikan jälkeen menin kauppaan ja, vähän niin kuin Stephen King Elmore Leonardin yhteydessä, ostin kaiken Calexico-tuotannon, mitä löysin. Tuo keikka ja hankkimani kaksi levyä, Black Light ja Hot Rail, ovat mestarillisia. Hypnoottista musiikkia Pohjois-Meksikon ja Arizonan/Kalifornian rajaseudulta. Cal(iforniaM)exico’han on rajakaupunki siellä. Morriconen spagettiwestern-tyyliä, rockia, texmexia, norteñoa, mitä vain, uskomattomana keitoksena. Uudempi levy Feast of Wire (2003) on vaisumpi, enemmän jazz-vaikutteita, vähemmän puhaltimia, lyömäsoittimia, haitareita, viuluja.

Calexico on projektityyppinen yhtye, ydinduo Burns/Convertino tekee paljon muutakin, esim. Giant Sand –bändissä. Calexico on nyt heinäkuussa tulossa Joensuun Ilosaarirockiin, joten siihen valmistautuessa hankin tämän uusimman äänitteen viime vuodelta.

Garden Ruinilla ensikuulemalta tuntuu meininki edelleen laimentuneen. Soittimia entistä vähemmän ja mainstream rock –tyyppisiä tuotantoratkaisuja. Mutta kyllä ote on edelleen hallussa. Teemat ovat yleisempiä kuin ennen, mutta pahaenteistä kohtalokkuutta vielä mukana. Bisbeen hylättyjen kuparikaivosten pöly vielä leijuu äänimaisemassa. Jazz-vaikutteissa on siirrytty enemmän viihteelliseen bossanova-suuntaan, esim. Lucky Dime on silkkaa Bo Kasperia. Tämmöinen kehitys ei ole suotavaa.

Yksi kappale lauletaan ranskaksi, tunnelma assosioituu ehkä tarpeettomasti Daniel Lanoisin, jopa Jacques Brelin suuntaan. Mutta hyviä hetkiäkin on paljon. Deep Down laukkaa kuin hevonen possea pakenevan desperadon alla, mutta suuntana ei ole Meksiko vaan sielun syvimmät pimeimmät pahimmat umpikujat.

Mielenkiintoista nähdä miten näin tummasävyinen nyanssifiilistely toimii kirkkaassa karjalaisessa kesäillassa.

William Dieterle: Rope of Sand

Casablanca-tuottaja Hal Wallisin Paramountille tekemä seikkailu Etelä-Afrikan timanttikentillä, pääosin studiossa kuvattu. Mukana Casablancasta näyttelijäketju Rains-Henreid-Lorre. Kovin rutiinimaista pyöritystä, Casablancan tyylistä taikaa ei saavuteta alkuunkaan.

Parhaiten 30-luvun elämäkertaelokuvista tunnettu saksalainen Wilhelm Dieterle aloitti mykkäelokuvassa näyttelijänä, teki pitkän uran, juuri ennen tätä unenomainen Portrait of Jennie. Vielä 60-luvulla tv-ohjauksia Länsi-Saksassa.

Näyttävä ranskalaistähtönen Corinne Calvet ehkä tunnetuimmassa roolissaan femme fatalena. Vaikuttaa ettei hän osaa näytellä.

Cracker, special episodes

1996 Hongkongiin sijoittuva lisäepisodi ei tuo mitään lisää, pakkopullan makua. Eksoottisempi ympäristö ei oikein sovi muuten samantyyppiseen tunnelmaan.

2006 tehtiin vielä yksi loistava episodi. Jimmy McGovernin kirjoittama jakso pureutuu vihaisesti Irakin sotaan ja hakee taustoja Pohjois-Irlannin kriisistä. Kirkasvärinen visuaalinen tyyli täysin erilainen kuin varsinaisessa sarjassa. Näyttelijät vanhentuneet luontevasti, Fitz on viettänyt välivuodet Australiassa, ”ihosyövän ja Skippyn kotimaassa”. ”Scunthorpe!” kuullaan vielä kerran.

Fuller's Discovery, real ale

Fuller’sin uudehko tuote, tämäkin tuttu parin vuoden takaa. ”Moderni” golden ale, tehty osittain vehnästä. Ilmeisesti se tuo makuun keksimäisen vivahteen, joka muistuttaa Caffrey/Boddington-tyyppisiä typpioluita. Tämä ei miellytä minua. Humalaa ei ole tarpeeksi minun makuun. Liian siisti, ei tarpeeksi luonnetta. Ensiluokkaisessa kunnossa kyllä, Fuller’sin omassa Sanctuary Housessa parlamenttitalon varjossa tarjoilu oli horjuvampaa. Oluthuone Leskinen, 26.5.2007.

Rodenbach Grand Cru

Toinen hapan olut heti perään. Tämä on vanha tuttu, muistaakseni jo vanhan Vastarannan Kiisken ajoilta Helsingin Tennispalatsissa noin 15 v sitten. Ei lambic, vaan flaamilainen vanha punainen hapan ale. Sukupuuttoon kuolemassa oleva lajityyppi, mutta Palmin nykyisin omistama Rodenbach jatkaa suunnilleen ainoana perinteitä. Palm lopetti panimon, mutta kypsytys (yleensä vähintään kaksi vuotta) tapahtunee edelleen Rodenbachissa. Tim Webb epäilee, että Grand Cru on nykyään sekoitus nuorempaa ja vanhaa olutta.

Happamuus on voimakasta, paljon aggressiivisempi kuin Boonin geuzessa. Punaisenruskea, makeahko, portviini/madeiravivahteita. Mielenkiintoinen elämys, mutta kyllä geuze nyt tuntui miellyttävämmältä. Oluthuone Leskinen, 26.5.2007.

Boon Oude Geuze

Spontaanikäyvän lambic-oluen kuningastyyppiä oude gueuze (voidaan siis kirjoittaa myös geuze) tapaa harvoin Oulussa. Erilaisia makeutettuja lambiceja alkaa olla jo joka marketin hyllyssä, mutta tämä on aito asia. Ehdin jo missata ensimmäisen erän, mutta onneksi saatiin lisää. Oude gueuze on vanhan ja uuden lambicin sekoitus, paras tulos joidenkin mielestä saadaan sekoittamalla kolmevuotiasta ja vuoden vanhaa.

Kun hapanta lambicia tulee niin harvoin juotua, ensituntuma yllättää aina. Tässä happamuus on hillityn pehmeää, jo toinen suullinen tuntuu nautinnolliselta. Erittäin kuiva, valtavasti hiilihappoa, greippi/sitruunavivahteita, kuohuviinityylinen perusmaku. Pullossa vuosiluvut 2003-2004, ilmeisesti silloin pantua. Ymmärrän hyvin, että jotkut jäävät tähän pahasti koukkuun.

Flaamiksi juoma siis pitäisi kirjoittaa oude geuze ja ranskaksi vieille gueuze. Paradoksaalisesti ainakin lambic/lambiek-guru Tim Webb käyttää sekamuotoa oude gueuze. Oluthuone Leskinen, 26.5.2007.

Left Hand Imperial Stout

Illan huipennukseksi olisi ollut tarjolla kaksi konkurssiin menneen Stadin Panimon tuotetta, American Pale Ale ja Amarillo IPA. Ne kuitenkin ennestään tuttuja, joten päädyin tsekkaamaan tutun Colorado-panimon ekstreemistoutia, vahvuus sama kuin Huvila Sahdissa, eli 10.4%. Odotetusti kova pakkaus, suklaata, rusinaa, kahvia, lakritsia, paahtomallasta. Voimakas humalointi kuitenkin laimensi makeutta. Mielenkiintoinen, mutta ei ehkä lajissaan kovimpia. Helsinki, Black Door, 25.5.2007.

Ramsbury Spring Barley, real ale

Sattui hieman huono real ale –päivä Helsingissä, myös Angleterren hanat ammottivat tyhjinä. Tassuttelin pettyneenä Punavuoreen ja ehdin Black Doorissa saamaan viimeisen pintin tätä, illan toista kevätolutta. Aiemmin tuntematon panimo, Wiltshirestä Swindonin ja Stonehengen välistä. Vain 3.7%, britit kutsuvat näin kevyitä sessio-oluiksi. Makua kyllä oli, hyvin kuivaa, hyvin humalaista. Helsinki, Black Door, 25.5.2007.

Hidden Old Sarum, real ale

Jo kertaalleen Englannissa ihastuttanut rubiininpunainen bitter ei pettänyt nytkään. Tarjoilulämpötila hieman liian kylmä osuuskauppajätin uudessa olutpaikassa kaupungin ytimessä. Hedelmää, mallasta, humalaa, kaikkea löytyy mukavassa tasapainossa. Reissun nautinnollisin olut. Helsinki, Kitty’s Public House, 25.5.2007

Blindmans Golden Spring, real ale

Makeiden sahtipommien päälle kuiva ja keveä kevätolut sopi loistavasti. Blindmansin Siberia ei säväyttänyt, mutta tämä oli oikein hyvää. Oljenkeltainen väri, ruohoista humalaa, pehmeää pyöreää mallasta. Helsinki, Pullman Bar, 25.5.2007

Mufloni Sahti

Myös Porin tislaamo/panimo Beer Hunter’s on pyöräyttänyt sahdin. Tämä palautti pahasti maanpinnalle. Jo väri jotenkin hailakka, tuoksussa ja maussakin selvää etikkaisuutta, eli tämä oli mennyt pilalle. Sääli, mutta epäilen ettei muutenkaan ehkä olisi ollut Huvilan tasoa. Alkoholipitoisuus täsmäytetty pirulliseen 6,66%-lukemaan. Tässä oli muutenkin kaikkea vähemmän, makea tämäkin, mukana banaania, mutta ei katajaa. Jälkimaku pistävä, tympeä. Helsinki, St.Urho’s Pub, 25.5.2007.

Huvila Sahti

Saavuin Urhon sahtipäiville viikon myöhässä, mutta jotain oli vielä jäljellä. Savonlinnan huippupanimon sahtitulkinta täräytti saman tien kanveesiin, peräti 10,4% puristettu kasaan. Yllättävän reippaasti vaahtoa, samea, keskiruskea, makea, täyteläinen, todella banaanimainen. Banaani maistui niin voimakkaasti, että epäilytti olisiko hedelmää jopa lorahtanut keitokseen. Assosiaatio tuli välittömästi vehnäoluiden banaaniaromeihin, vaikkapa weizenbock Aventinukseen. Huvila Sahti on kuitenkin paljon makeampi. Katajan makua en huomannut. Tämä on kuin tuhti jälkiruoka, kerta kaikkiaan vaikuttavimpia sahteja, joita olen juonut.

Hienoa, että sahtia tehdään varsinaisen ydinalueen ulkopuolellakin. Omista bongauksistani erikoisin on Hyrynsalmella tehty Koivulan sahti, jota Hämeestä emigroitunut alan mestari jonkin aikaa valmisti. Sitä oli vähän aikaa saatavilla Kajaanin Alkossa. Kansallista ylpeyttä on tietysti syytä tuntea tämän alkuperäisoluen säilymisestä, mutta henkilökohtainen ongelma estää suuremman juhlimisen. En todellakaan tykkää näin makeista juomista. Helsinki, St. Urho's Pub, 25.5.2007

Ridgeway Blue

Helsinki-kierros alkoi vähän onnahdellen, kun Kallion real ale –pyhätön Kuikan hana oli tyhjä. Tämä keg-bitter Oxfordshiresta kuitenkin positiivinen yllätys. Samea, olisiko suodattamaton? Kullankeltainen, voimakkaasti sitrushedelmälle tuoksuva ja maistuva. Jälkimaussa todella reipas humalointi ilahduttaa. Hyvin amerikkalaistyylinen olut, voisi hyvin olla IPAkin. Ridgewayn pullo-oluita on ollut paljon Suomessakin tarjolla viime aikoina. Helsinki, Kuikka, 25.5.2007.

Saaremaa X

Kymmenprosenttinen vaalea lager. Vahvat, mutta mauttomat oluet ovat Itämeren alueen vaatimattominta tarjontaa, suosittuja niin Virossa, Ruotsissa kuin Suomessakin (IV B –oluet). Olvin omistama Tartu Õlletehas tekee tätä Tartossa, ei siis todellakaan Saarenmaalla. Näistä oluista tulee usein mielikuva, että peruslagerin sekaan on kaadettu vodkaa. Saaremaa X ei ole aivan surkeimpia lajissaan, mutta ei tässä ole juuri mitään, hieman sokeria, hieman mallasta, hyvin hieman humalaa, vettä ja lämpimän pistävää alkoholia. Taas kerran voi ihmetellä, miksi Alko tuo tätä maahan, kun niin monet klassikot puuttuvat valikoimasta.

Stallhagen Dark Lager

Ålands Bryggeri on alkuvaikeuksista selvittyään nyt mitä ilmeisimmin Suomen (?) ykköspanimoita. Tämä kuusiprosenttinen meripihkan/kuparin ruskea lager oli jo keväällä hanajakelussa ja tämä pulloversio on yhtä vakuuttava. Hedelmäisen raikas, kevyesti makea, rapean kuiva jälkimaku. Toffee/pähkinätyyppistä mallasta, ei paahteisuutta. Pikemminkin voisi kutsua wieneriksi kuin dark lageriksi. Pohjahiivasta huolimatta kokonaisuus ehkä lähempänä altbieriä kuin saksalaista dunkelia. Ei siis orjallisesti minkään tyylisuunnan jäljittelijä, vaan poikkitaiteellinen nautittava olut.

Milan v. Liverpool

Kahden vuoden takaisen hämmästyttävän finaalin uusinta, Istanbulin sijasta Ateenassa. Historiallisista syistä sympatiani olivat täysin Milanin puolella.

Kehno peli. Liverpool ensi jaksolla terävämpi, mutta ennen taukoa Milan johtoon Inzaghin tuurikimmokemaalilla. Toinen jakso keskinkertaista vääntöä, kunnes 82. minuutilla ainoa väläys taitopeliä, Kakán pystysyötöstä taskuvaras Inzaghi lirutti nautinnollisen hitaasti voittomaalin. Liverpoolin valmentaja Benitez osoitti taktisen alokasmaisuutensa viimeisellä vaihdolla, oikean pakin Finnanin tilalle oikea pakki Arbeloa, hehe. Kuijt kavensi, mutta ei merkitystä.

Paolo Maldinia en ole arvostanut koskaan, oli jo kymmenen vuotta sitten eläköitymiskunnossa. Pelaa edelleen, mutta ilmeisen ulkojalkapalloilullisista syistä.

Rohozec Skalák tmavé

Uusi maahantuonti Tšekin Turnovista, Pohjois-Böömistä. Tummat tšekkioluet eivät ole suosikkejani, ne ovat liian makeita. Tšekissä niitä pidetäänkin ”naisten oluina”. Tämä ei ole poikkeus, vaikka alkoholipitoisuudeltaan onkin hieman normia vahvempaa, 5.9%. Karamellista mallasta, siirappimaista, jälkimaku ei ole kuitenkaan täysin epämiellyttävä. Humalaa on seoksessa mukana karamellin takana.

En väheksy Tšekin merkitystä oluthistoriassa, vaaleat tšekit ovat edelleen valioita lajissaan, mutta silti, tšekkiolut on hieman yliarvostettua. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tyylilajeja maassa on vain kaksi. Se ei modernissa olutkulttuurissa oikein säväytä. Kapitalismi/globalisaatio ei ole tehnyt hyvää tšekkioluelle, tarjonta on vain vaisuuntunut. Mutta tämä ei ole lopullinen kantani, asiaa pitää tutkia lisää.

Cracker, Season 3

Kolmannella kaudella ehkä jo aavistus ylikypsyyttä, mutta kyllä homma vielä rullaa. Ruman ja sympaattisen Manchesterin kaupunkikuva välittyy nyt aiempaa paremmin. Tuottaja Paul Abbott siirtyi kesken tätä kautta käsikirjoittajaksi, mutta taso ei pudonnut.

Sitä ennen liverpoolilainen originaalikirjoittaja McGovern ehtii heittää törkeän jalkapalloviittauksen. Yhden vastenmielisen rikollisen nimi on David Harvey, eli sama kuin Leedsin 70-luvun maalivahdilla. 59-vuotias Harvey on muuten nykyään postinkantaja Orkney-saarilla.

Hämmästyttävä hautajaiskohtaus, kirkossa pelataan bingoa ennen kuin mennään vetämään naamat pubiin. Ehkä kuuluu katolilaiseen perinteeseen.

Mystinen kippis/skål/cheers-tyyppinen Scunthorpe-tervehdys Fitziltä belfastilaiselle Jimmy Beckille. En ymmärrä, ehkä liittyy ns. Scunthorpe-ongelmaan, eli kaupungin nimen sisällähän on cunt-sana. Tai taas futisviittaus, Liverpool-legenda Kevin Keegan pelasi aiemmin Scunthorpe Unitedissa. Tai hienovarainen rikosfiktio-kunnianosoitus, väitetään että Ted Lewisin klassikko Jack’s Return Home tapahtuisi Scunthorpessa, vaikkei kaupunkia kirjassa mainita. Filmiversio Get Carter sijoittuu Newcastleen.

David Lynch: Inland Empire

Lynch on ärsyttävä ja yliarvostettu elokuvantekijä, mutta edellinen Mulholland Dr. yllättäen kolahti kunnolla minuun. Se on tavallaan tyypillinen Lynchin tarina, mutta monet asiat jollakin tavalla viehättivät. Saattoi johtua näyttelijä Laura Harringista. Miljöökin miellytti, kurvailin itsekin niihin aikoihin perus- Los Angelesin ja Valleyn välisillä vuorilla kiemurtelevalla Mulholland Drivella.

Inland Empire on Los Angelesistä itään kohti autiomaata levittyvä taajamamatto. Tämä elokuva on luonteenomaisempi Lynchin tuotos: tekotaiteellinen, veltto ja vastenmielinen. Elokuva elokuvassa –teemasta Lynch ei saa mitään uutta. Videolle kuvaaminen varmaan rohkea taiteellinen ratkaisu, katsojasta se on pelkästään epämiellyttävää. Jänishahmoja on päivitelty, mutta ei ne ole ongelma. Absurdeista aineksista saisi aikaan jäntevää leffaa vaikka Buñuelin tapaan, mutta Lynch ei näytä haluavan, eikä ehkä pystykään. Oikeaa elokuvaa on vain lopputekstien alla parin minuutin jakso, siellä näkyy Laura Harringkin muutaman sekunnin ajan. Se on kolmen tunnin elokuvassa liian vähän liian myöhään.

Borussia Mönchengladbach

Toinenkin (ks. Leeds United) suosikkijoukkueeni putoaa sarjatasoa alemmas. Mönchengladbach sinnitteli kuusi kautta tasapaksusti Bundesligan keskivaiheilla, mutta noutaja saapui nyt. Toivottavasti tulee kunnon herätys ja saadaan kunnolla virtaa uuteen kukoistukseen. Tämäkin kannatussuhteeni sai alkunsa 70-luvun alkupuolella. Gladbachin suuruuden aikoina silloin joukkueessa pelasivat mm. Günter Netzer, Jupp Heynckes ja Rainer Bonhof. Vihasin silloin(kin) Bayern Müncheniä ja Hennes Weisweilerin valmentama hyökkäävää ja kaikin puolin positiivista peliä esittänyt Gladbach oli luonnollinen vastavoima. Taisin nähdä Gladbachin tv:stä ensi kerran vasta 1977 Euroopan Cupin finaalissa, suuri tähti silloin Allan Simonsen, tappio Liverpoolille.

Mönchengladbachissa on uusi stadion ja valmentajana tällä kaudella hyökkääjälegenda Heynckes, mutta ei auttanut. Nykyinen pelaajalista on vaisunnäköinen, laatupelaaja ehkä vain puolustaja Marcell Jansen.

Mikael Forssellin uran parhaita jaksoja oli laina-aika Mönchengladbachissa 2003, 16 ottelua, 7 maalia. Pitkälti Forssellin ansiosta Gladbach nousi silloin putoamiskamppailusta. Ehkä olisi ollut sekä Forssellille että Gladbachille eduksi, jos Forssell olisi siirtynyt pysyvästi Saksaan.

Atlético Madrid v. Barcelona

Espanjan liigan joukkueista Barcelona on ollut suosikkini siitä asti, kun hollantilaislegendat Cruijff ja Neeskens siirtyivät sinne 1973-74. Pääsin paikalle 1992 Wembleylle, kun Barcelona lopulta voitti Euroopan Cupin 36 vuoden yrityksen jälkeen. Nou Campillekin olen tehnyt pyhiinvaellusmatkan, mutta Barcelonalla ei ollut silloin peliä.

Atlético Madridinkin näin tv:stä ensi kerran jo 1974, Euroopan Cupin finaali, mutta ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Muistan kyllä hyvin argentiinalaisen kärkimiehen Rubén Ayalan. Kaverin lempinimi oli El Ratón, ilmeisesti suomeksi hiiri, vaikka rotastakin puhutaan. Valencian argentiinalainen rottamainen nykytoppari Roberto Ayala on perinyt lempinimen, vaikka ei ole sukua.

Atléticon lähtöasetelma tähän peliin oli hankala, jos se voittaisi, niin perivihollinen Real Madrid veisi luultavasti La Ligan mestaruuden. Ällistyttävästi Atlético ei peluuttanut loistavaa topparipariaan Perea-Pablo. Märällä Calderónilla aloitettiin tasaisesti, mutta ensi jakson lopussa hämmästyttävä Atléticon romahdus, kolme maalia Barcelonalle, mukana varamaalivahti Pichun pari virhettä.

Olen pitänyt tätä Rijkaardin kokoamaa Barcelona-ryhmää jo hieman ylikypsänä, mutta nyt tuli vahva näyttö. Toisella jaksolla leikitellen kolme maalia lisää. Monet pitävät Cristiano Ronaldoa juuri nyt maailman parhaana, mutta itse tykkään enemmän Lionel Messin otteista. Suoritustaso vielä vaihtelee, mutta nerokkuus on ilmeistä.

Gale's HSB, real ale

Lontoolainen Fuller’s osti runsas vuosi sitten Hampshiren Horndeanista perinteisen Gale-panimon, sulki sen, mutta on jatkanut Gale-oluiden tekoa Lontoossa. HSB on siis Horndean Special Bitter.

Tummanruskea, makeahko, maltainen, pähkinää, hyvin pehmeää. Yksi parhaista realeista tänä keväänä.

Ehdin juoda alkuperäistä Gale’s HSB:tä 2005 Portsmouthin vanhassa satamassa aamupäivällä tyhjässä rispaantuneessa pubissa. Ei näyttänyt olevan henkilökuntaakaan, mutta lopulta paikalle köpötteli noin 80-vuotias mummo. Mummo huijasi vaihtorahat, eikä HSB:kään ollut kunnossa, pahasti etikkaista.

Kuulin että baarissa oli ollut viikonloppuna Boon Oude Geuzea, ei enää, merisota-asiantuntija oli juonut erän loppuun. Uusi baarityttö, loistavaa. Oluthuone Leskinen, 20.5.2007

Chelsea v. Manchester United

Ensimmäinen näkemäni ottelu uudelta Wembleyltä. Ruoho näytti heikkotasoiselta, mutta ainakin vinttikoirarata oli sentään poistettu. Vanhan kaksoistornin korvannut saaristyylinen kaari ei säväyttänyt, perinteet katoavat. Ehdin käydä vanhalla Wembleyllä kahdesti, historian havina oli siellä vahvaa.

Ehkä olisi silti kannattanut katsoa samaan aikaan Bundesligan viimeistä kierrosta Stuttgartista. Tämä oli tylsää ja väsähtänyttä taktikointia. Kyseessä on kaksi Leedsin kannattajien eniten vihaamaa joukkuetta. Itse inhoan kyllä vielä enemmän Liverpoolia ja Arsenalia. Ehkä Chelsean jatkoaikavoitto tuntui siedettävämmältä, ei tarvinnut katsella Leeds-luopioiden Smith ja Ferdinand juhlimista. Surkuhupaisa selostaja Hannu-Pekka Hänninen piti Alan Smithiä ManU-kasvattina!

Patrick Lennon: Corn Dolls

Cambridgen alueelle sijoittuva tuore rikosromaani. Luin tämän, koska lähdössä itse piakkoin samalle seudulle. Lennonin toistaiseksi ainoa romaani, selviä vaikutteita Dennis Lehanelta, ehkä nykykirjoittajista parhaimmalta. Hieman samanlaista tunnelmaa kuin Portsmouthista kirjoittavalla Graham Hurleyllä. Tarina soljuu hyvin, ympäristökuvaus loistavaa, tuskin maltan odottaa että pääsen Cam-joen rantaan ja collegejen sekaan. Harmittavasti päähenkilö ei juo, pubikuvauksia on vähemmän. Loppukuviot hieman arvattavia kyynisessä kitkeryydessään, mutta jatkoa on tulossa ja luultavasti tulee luettua reissun jälkeenkin.

Omaperäistä englantilaiselle kirjoittajalle on tarinan juurien sijoittaminen 70-luvun lopun Neuvostoliittoon, Etelä-Venäjän Stavropoliin. Juttu käynnistyy, kun Neuvostoliiton toimittamat Niva-traktorit eivät käynnisty Englannissa. Niva oli tietysti maastoauto eikä traktori, mutta tarina on uskottava. Stavropolin läheltä on lähtöisin mm. Mihail Gorbatšov, toimi siellä johtavissa tehtävissäkin vuoteen 1978 asti. Stavropolin alueelta kotoisin neuvostojohtajista myös Juri Andropov ja Mihail Suslov.

Cracker, Season 2

Granadan tv-sarja moniongelmaisesta, mutta terävästä rikospsykologista, Suomessa nimellä Fitz ratkaisee. Näin aikoinaan vain yksittäisiä jaksoja, nyt tsekkaan systemaattisesti dvd:ltä. Tällä toisella kaudella ote tiivistyy entisestään, lähes sietämättömälle tasolle, tutkijoiden joutuessa rikosten uhreiksi, ehkä tekijöiksikin.

Yksi tapaus lähtee liikkeelle Hillsboroughin jalkapallokatastrofista, Liverpoolin kannattaja aikoo tappaa 96 ihmistä kostoksi jokaisesta Hillsboroughissa kuolleesta Liverpool-fanista. Pidätettynä tekijä huutaa Liverpoolin nimeä, skotti Fitz huutaa takaisin Celticiä. Joukkueillahan on läheinen suhde, Kenny Dalglish on ehkä sekä Celticin että Liverpoolin suurin pelaaja. Yhden lyhytikäisen hahmon nimi on Dean Saunders, sama kuin walesiläisellä jalkapalloilijalla, yhteyttä ei mitenkään selitetä. Ehkä liverpoolilainen kirjoittaja Jimmy McGovern ei tykännyt vain yhden kauden Liverpoolissa viihtyneestä Saundersista.

Realistisesta otteesta huolimatta Manchesterin miljööstä ei kovin paljon saada irti. Sarja keskittyy lähes tyystin henkilöhahmoihin ja yhteiskunnallisiin ääriongelmiin. Huumoria ei juuri ole, lähinnä vain Fitzin itseironiaa. Silti näin tiheää rikosdraamaa tuskin on tv:lle aiemmin tehty, jäljittelijöitä taas sitäkin enemmän. Tuotantokausi päättyy kiihkeään cliffhangeriin, onneksi kolmas kausi on jo odottamassa katselua.

Espanyol v. Sevilla

UEFA Cup on historiallinen jäänne. Arvostusta ei paranna tämä finaali, jossa vastakkain kaksi Espanjan keskikastin joukkuetta. Espanyol on Barcelonan kakkosjoukkue, eikä Sevillakaan ole joka kaudella paras joukkue Sevillassa, tällä kaudella toki on.

Silti viihdyttävä peli. Välillä joukkueet pelasivat niin kevyellä puolustustaktiikalla, että epäilytti ottavatko koko peliä tosissaan. Hienoja maaleja ensi jaksolla. Espanyol oli hallitsevampi, kunnes pöljä Moises otti punaisen 68. minuutilla. Sevillan kovasti mainostettu Daniel Alves, brasilialainen oikea pakki, joka pelaa vapaassa roolissa ympäri kenttää, on ollut kevään peleissä heikohko. Niin nytkin. Tosin jatkoajalla Sevilla näytti tekevän voittomaalin nätillä kuviolla Alves-Navas-Kanouté. Espanyol kuitenkin tasoitti Jônatasin laatumaalilla. Uusi tähti? Ei ehkä kuitenkaan, puolustava 24-vuotias keskikenttämies Brasilian Fortalezasta. Rangaistuspotkukilpailussa Sevilla parempi, ratkaiseva epäonnistuja Torrejon, naamasta näki heti ettei saa sisään.

Oli hienoa nähdä ottelu Glasgow’n Hampden Parkilta, modernisoitu näyttävä stadion. On vähän sääli, että näin hieno kenttä on käytännössä vain Skotlannin maajoukkueen käytössä. Myös Skotlannin vanhin seura Queen’s Park pelaa siellä, mutta se on nykyään pikkuseura. Glasgow’n suurseuroilla Celtic ja Rangers on omat yhtä upeat stadioninsa. Hampdenin kuuluisin peli on koko jalkapallohistorian tarunhohtoisin, Euroopan Cupin finaali 1960, Real Madrid – Eintracht Frankfurt 7-3. Silloin katsojia 130 000, nyt mahtuu 52 500.

James Foley: Perfect Stranger

Ennakkonäytös uudesta ”noirahtavasta” trilleristä. Odotukset olivat alhaalla, mutta silti paha pettymys. Ohjaaja Foleylla on kohtuullisiakin töitä, kuten edellinen Confidence ja tunnelmallinen Jim Thompson –sovitus After Dark, My Sweet. Nyt ei narut pysy kourassa ja vielä suuremmat ongelmat on käsikirjoituksen puolella. Nettichattäilyllä yritetään turhaan aikaansaada modernia suspensea. Yleensä tykkään jyrkkien loppukäänteiden leffoista, mutta tässä käänteet tuntuivat pelkästään vastenmielisiltä. Elokuvassa on ainoastaan epämiellyttäviä henkilöitä, niin on monissa hienoissakin elokuvissa, mutta nyt epämiellyttävyys siirtyi koko leffaan. New Yorkista ei saada mitään irti, kuulemma alun perin tarina sijoitettiin New Orleansiin, pre-Katrina.

Bruce Willis on kohtuullinen niljakkaana mainostyrannina, mutta Halle Berryn rooli olisi toivoton kenelle tahansa. Berry näyttää kyllä edelleen kivalta. Vakionörtti ei ole tällä kertaa ylipainoinen hampurilaisimuri, vaan alkoholisoitunut kukkakeppi.

Ja miksi leffalle ei ole keksitty vielä laimeampaa nimeä?

Valencia v. Zaragoza

Nautinnollista avointa vauhdikasta taitopeliä La Ligan kärkikolmikon takana. Real Zaragozalla argentiinalaista taitoa (Aimar, D’Alessandro) ja tahtoa (Militon veljekset Gabriel ja Diego), mutta ei mitään vastusta Valencian David-kolmikolle Silva, Villa, Albelda. Valencialta myös Miguel ja Joaquin huippuvireessä. Villalla oli varaa hukata Silvan hankkima rangaistuspotku. Erityisen upea 2-0 –maali, jossa Miguel ja Silva loistivat.

Toisella jaksolla tasaisempaa, mutta Zaragozalla ei mitään saumaa. David Silva ehkä juuri nyt paras vasemman laidan hyökkäävä pelaaja maailmassa.

On sääli, kun Valenciaan on valmistumassa uusi stadion. Vanha Mestalla kaupungin keskellä on varmaan vanhanaikainen ja epämukava, mutta mikä upea tiheä intiimi tunnelma lähes aina.

O'Hanlon's Yellow Hammer

Kevyt, 4.2%, golden ale. Reippaasti sitruunaista aromia, vähemmän humalaa, maltainen vahva runko. Jokin vaikeasti hahmottuva sivumaku, jota en saa sanoiksi puettua, jotain mineraalista, metallista, … Ei minusta lähelläkään saman panimon Royal Oakin tasoa, mutta upposi nopeasti, kun ympäristön muut ihmiset masentuivat Suomen jääkiekkotappiosta. Oluthuone Leskinen, 13.5.2007.

Hidden Pleasure, real ale, osa 2

Toinen cask ja nyt kirkastuu. Ei aivan kristallista, mutta selvästi aiempi sameus poissa. Ei myöskään pistävää makua. Tosin hieman samanlainen makuvivahde mukana, joten ei ensimmäinenkään tynnyri ilmeisesti täysin korruptoitunut ollut. Hedelmäisyyttä ja pehmeyttä nyt mukana, joten ihan kunnon olutta loppujen lopuksi. Oluthuone Leskinen, 13.5.2007.

Catania v. Milan

Italialaisista olen kannattanut Milania 70-luvun alkuvuosista asti, lähinnä Gianni Riveran takia. Rivera on yksi suurista idoleistani, samaa sarjaa kuin Netzer, van Hanegem, Figueroa, Lubanski, Kipiani tai Nyilasi. Milan-suhde kesti senkin, että vanha interisti Berlusconi osti seuran. Olisin ehkä itsekin pelannut 80-luvun lopulla Milanissa, jos kaikki olisi mennyt ideaalisti. Ehkä Rijkaardin paikalla …, mutta todellisuudessa aktiiviurani loppui jo noin 1975.

Tämä ottelu pelattiin Bolognassa, rangaistukseksi Catanialle helmikuun mellakoiden takia. Ensi kertaa sen jälkeen yleisöä mukana Catanian pelissä, ei tosin paljoa. Milan pelasi ykkösmiehillä, koska voitolla olisi varmistunut ensi kauden Mestareiden liigan paikka. Putoamistaisteluun luisunut Catania tasoitti ja vei pisteen. Tämmöisellä pelillä Milan ei Ateenassa menesty.

17.5. UEFAn sivuille on tulossa video, jossa Andrea Pirlo käyttää palloa viisi kertaa ylärimassa 35 metristä, ilman että pallo käy maassa. Viime vuonnahan Ronaldinho teki saman neljä kertaa, mutta kuvankäsittelyä on epäilty.

Henry Hathaway: The Dark Corner

Ensikohtaaminen, suhteellisen tuntematon film noir. Selvästi aliarvostettu, ansaitsisi parempaa.

Käsikirjoittaja Jay Dratler oli mukana Laura-klassikossa ja se näkyy. Clifton Webb toistaa saman roolin kuin Laurassa ja Gene Tierney –tyyppisenä kohtalottarena on nyt Cathy Downs, John Fordin puhdas Clementine! Koomikko Lucille Ball heittää hauskan roolin päähenkilöä tukevana sihteerinä.

Hathawayn tunnetummat film noirit ovat ns. puolidokumentaarisia ja se näkyy tässäkin. New Yorkin katunäkymät 40-luvulta upeita, ääniraita poikkeuksellisen rikas, ilmarata, yökerhot, delit, jazz, penny arcade, kemialliset pesulat. Mutta tyylilaji on tässä hammettilainen romanttinen tough-guy genre. The Thin Man jopa mainitaan. Mark Stevens ei ehkä paras valinta kovanyrkkiseksi ja helpohkosti huijattavaksi yksityisetsiväksi, mutta hyvin juttu rullaa. Taksiyhtiön nimi Gotham. Ja parasta on Joe McDonaldin kuvaus, tämä on film noirin aatelia.

Dortmund v. Schalke

Saksalainen jalkapallo on aliarvostettua maan ulkopuolella. Kiihkeintä kulttuuri on Ruhrin alueella, jonka suurseurat Borussia Dortmund ja Schalke 04 Gelsenkirchenistä eivät ole kansainvälisesti Saksan parhaiten menestyneitä, mutta niiden keskinäinen ottelu on selvästi Saksan latautunein. En ole koskaan päässyt Dortmundin Westfalen-stadionille, mutta televisiossa se näyttää yhdeltä Euroopan upeimmista.

Viimeistä edellinen kierros, paikalla 80000 katsojaa, toiset 60000 30 km päässä screenin ääressä Gelsenkirchenin AufSchalke Arenalla. Dortmundilla pelissä vain kunnia, mutta Schalke johti tasaista mestaruuskamppailua. Viime aikoina Schalke ei ole näyttänyt mestarin arvoiselta ja nyt tuli ansaitusti 2-0 –tappio veriviholliselle. Tämä saattoi ratkaista mestaruuden, Stuttgartille riittää nyt viimeisellä kierroksella kotivoitto Cottbusista.

Venäläinen kaasu näkyy Saksassa jo ennen ns. Molotov-Ribbentrop –kaasuputken valmistumista: Schalken paidassa lukee Gazprom.

Thomas Hardy's Ale 2006

Kuuluisa englantilainen pullossa viinin tavoin kypsyvä old ale / barley wine. Vahvuus 11.7%, pullon numero 29325. Hyvin nuori vielä, oluen pitäisi pehmetä ja parantua ainakin 10-15 vuotta. Olutta valmistaa nykyään O’Hanlon’s. Ensi tuntuma on brutaali, makea, jopa siirappinen, alkoholikin maistuu selvästi. Ei sovellu kovin hyvin tavanomaisimpiin olut-konteksteihin, mutta jälkiruokien kanssa voisi toimia. En ole näin makeiden oluiden ystävä. Oluthuone Leskinen 12.5.2007.

John Mellencamp: Freedom's Road

Mellencampin ura käynnistyi mahdollisimman nolosti Johnny Cougar –nimisenä kahden sentin glitterpopparina. Pitäisi muuten selvittää, mikä on nimen suhde Johnny Puuma –intiaanipainijaan, joka esiintyi 70-luvulla Buster-sarjakuvalehdessä. Mellencamp hioi sitten levy levyltä saastasta timantin, joka on 1987 ilmestynyt The Lonesome Jubilee. Ja sen jälkeen tuotokset ovat himmentyneet taas levy levyltä. Little Bastardin (Mellencampin itsensä käyttämä ilmaisu) keskittyminen on harhaillut, meni naimisiin (kauneimman?) supermallin kanssa (Elaine Irwin), näytteli (surkeissa?) elokuvissa ja maalasi (kehnoja?) tauluja. Onkohan tätä tämänvuotista Mellencamp-äänitettä edes julkaistu Suomessa?

Mellencamp on liberaali patrioottipopulisti ja kiivas Bushin vastustaja. Tekstit on korneimmillaan todella korneja, kuten tämä kertosäe: I’m an American, I respect you and your point of view. Paradoksaalista on, että juuri tässä The Americans -kappaleessa on aivan jumalainen sävellys. Juuri sellainen hitaasti jarrutettuna rullaava melodia, joka on aina iskenyt täysillä minuun. Mellencamp on kiistaton mestari tässä tyylisuunnassa, sävellys muistuttaa paljon hänen omaa Human Wheels –kappalettaan vuodelta 1993. Mellencamp varastaa itseltään ja muilta niin paljon kuin ehtii. Mutta niinhän muutkin tekevät. Singlepiisi Our Country rullaa lähes yhtä nautinnollisesti. Rural Route on hämmentävää sosiaalipornoa maaseudun lieveilmiöistä, yllättävähkö uusi näkökulma Mellencampilta.

Mutta muuten on sitten kovin vaisua. Löysää mitäänsanomatonta mainstream rockia, joka soljuu läpi jättämättä mitään jälkeä.

Sitten todellinen yllätys. Levyn loppuun usean minuutin hiljaisuuden taakse piilotettu Rodeo Clown –kappale, jota ei ole levyn kanteen tai etikettiin merkitty. Iskevä keinuva rock-piisi ja todella vaikuttava fiksu hyökkäys Bushin hallintoa vastaan. Kerrankin Mellencamp välttää helpot kliseet, ehdottomasti yksi uran huippuhetkistä.

So you can feast on your stories but it won't stop the bleeding
When the truth is found the houses surely fall down
There's blood on their mouths of all lies and liars
The bloody red eyes of the rodeo clown

O’Hanlon’s Royal Oak Traditional Bitter

O’Hanlon’s on Devonissa lähellä Exeteriä. Pullossa jälkikäyvä bitter, meripihkan värinen, täyteläinen, ehkä kevyen toffeen tuntua, hyvin kuiva kitkerä jälkimaku. Kuitenkin oikeiden real alejen jälkeen hiilihappoisuus, keksimäisyys, jopa pahvisuus ei tunnu täysin miellyttävältä. Englannista tulee loistaviakin pullo-oluita, mutta tämä ei nyt noussut keskinkertaisuudesta, vaikka hyvin tasapainoinen onkin.

Royal Oak on yleinen pubin nimi Britanniassa. Pullon etiketin mukaan nimi viittaa puuhun, jossa kuningas Charles II (Suomessa kai Kaarle?) piileksi sisällissodassa 1651. Leskisen merisota-asiantuntijalta kuulin, että Royal Oak oli myös Revenge-luokan taistelulaiva, jonka Günther Prienin komentama U-47 upotti Orkney-saarilla Scapa Flow’ssa 14.10.1939. 833 kuollutta. Oluthuone Leskinen, 11.5.2007

Hidden Pleasure, real ale

Hidden on uudehko panimo Etelä-Englannissa lähellä Stonehengeä. Join pari vuotta sitten Hampshiressä, pienessä Hartley Wintneyn kylässä, Hiddenin loistavaa bitteriä Old Sarum.

Pleasure pitäisi olla perinteinen IPA. Täysin kirkkaalta tuote ei näytä, väri keltainen, perusmaku on yllättävästi voimakkaan pisteliäs, humalat tulee selvästi esiin. Reippaasti humaloidussa oluessa tämä on mahdollista, mutta kyllä näin pistävä maku viittaa siihen, että kaikki ei ole kunnossa. Selvästi puuttuva jälkimaku tuntuisi myös kertovan ongelmista. Baarin omistajan kanssa keskusteltaessa päädyttiin siihen, että jos toinenkin cask on samantyyppinen, on syytä reklamoida. Pleasure tuli samassa kuljetuserässä kuin laadultaan myös horjahteleva Siberia, joten kuljetuksen kylmäketju saattoi katketa kohtalokkaasti matkalla Ouluun. Oluthuone Leskinen, 11.5.2007.

Nils Oscar India Ale

Ruotsalaisen laatupanimon IPA-tulkinta. Kullankeltainen kirkas väri, tarjoilulämpötila liian kylmä, kevyesti sitrushedelmää, reippaasti humaloitu, todella kuiva jälkimaku. Lämmetessään maku muuttuu vivahteikkaamman pehmeäksi, hedelmäisyys tulee enemmän esille.

Panimon oman ilmoituksen mukaan tuote on lähempänä perinteistä englantilaista india pale alea kuin amerikkalaista koulukuntaa. Minusta tämä on kuitenkin hyvin jenkkityylinen, ainakin jos vertaa nykyisiin vesitettyihin brittiversioihin, esim. Greene King IPA. Nils Oscar käyttää tässä aromihumalina Amarilloa ja Cascadea, ne vie väistämättä ajatukset US-länsirannikolle. Alkoholipitoisuus 5.3% on monia amerikkalaisia alhaisempi, mutta tuntuu sopivalta tähän. Ei mikään ekstreemihumalapommi, vaan todella miellyttävä tasapainoinen huippuolut. Oluthuone Leskinen, 9.5.2007.

Smiley's People

BBC:n tv-sarja John le Carrén vakoiluromaanin (1979) pohjalta vuodelta 1982. Nämä kylmän sodan tarinat ovat tuntuneet pitkään etäisiltä, mutta kun Venäjä näyttää nyt haluavan Neuvostoliiton rooliin, ehkä edessä on paluu näihin kuvioihin. Smiley’s People’kin sivuaa Viron tilannetta, mutta pääteemana on neuvostotiedustelun johtajan houkuttelu/kiristys loikkaamaan länteen. Kylmien sotureiden tihentymä Helsinkikin mainitaan pari kertaa. Kirja on le Carrén ns. Karla-trilogian päätösosa. BBC kuvasi suunnilleen samoilla voimilla myös aloitusosan Tinker, Tailor, Soldier, Spy, mutta ei keskimmäistä Honourable Schoolboyta.

Näkymät 80-luvun rumasta Lontoosta ovat todella nostalgisia. Tunnelma on mahdollisimman kaukana Bond-leffoista, kun pöyristyttävillä silmälaseilla varustettu Smiley (Alec Guinness, 68v) tökkii sateenvarjolla roskia Hampsteadin pöheikössä. Smiley ajelee Rover P6:lla, ei mikään kaunis ilmestys sekään. Toisaalta sitten huikeita Bern-kohtauksia, pitkään halunnut käydä siellä.

Kirjan lukemisesta on kauan, mutta hyvin dramatisointi tuntuu tavoittavan le Carrén alakuloisen harmaan varjomaailman.

Bob Seger: Face the Promise

Kuulin Bob Segeria ensi kerran kunnolla vasta 1985. Kaveri oli silloin levyttänyt jo 20 vuotta ja parhaat päivätkin takana. 70-luvun jälkipuoliskon Night Moves ja Stranger in Town ovat edelleen kestävää musiikkia. Silloin oli jonkin aikaa hieman epäselvää, kuka on ns. heartland rockin kingi, Seger vai Springsteen.

90-luku oli Segerille niin vaikeaa taaperrusta, että arvelin miehen häipyvän eläkkeelle. Mutta niin vaan vaari (62 v toissapäivänä) päkersi viime syksynä ulos tämän levyn ja kiersi täysiä keskilännen areenoita. Levyn kannessa Seger poseeraa preerialla moottoripyörän selässä. Epäilin sitä ensin ironiaksi, mutta tosissaan taidetaan olla liikkeellä.

Eikä Seger pullistele turhaan. Wreck This Heart potkaisee lätyn käyntiin yllättävän lihaksikkaasti. Segerin hitaat voivat mennä pahasti siirapin tuolle puolen, mutta Wait For Me ja No Matter Who You Are pysyvät aisoissa. Parhaiten rullaa Vince Gillin Real Mean Bottle. Tunnetta on mukana, sillä Segerin cv:ssä on 1997 puhalluskieltäytyminen ajettuaan ulos Kanadassa. Suomen oloissa tapaus vastannee puolen vuoden ehdotonta kakkua törkeästä rattijuoppoudesta.

Ei kaikki tietenkään toimi. No More ja Won’t Stop menevät mahtipontiseksi meatloafiksi, eikä tämä ole kehu. Nimikappaleessa on rasittava 80-luvun eltaantunut biitti. Sanoitukset on kliseekimppuja, mutta lauluääni on yhtä uljas kuin ennenkin.

Viimeisen kappaleen nimi The Long Goodbye voi viitata niin Chandleriin, Altmaniin kuin Springsteeniinkin. Mutta vielä ei ole jäähyväiset, ainakin livelevy on tulossa syksyllä.

Real Madrid v. Sevilla

Espanjalainen jalkapallokulttuuri on omaa luokkaansa. Bernabeun yleisö muisti tässäkin ottelussa 7. minuutilla 70-luvun laitahyökkääjälahjakkuus Juanitoa. 1992 auto-onnettomuudessa kuollut Juanito pelasi numerolla 7.

Olen vanha Real Madridin ihailija ja pidän Sevillaa perin keskinkertaisena joukkueena. Beckham tympäisee kuitenkin aina sen verran, että tulee toivottua menestystä vastustajalle. Aluksi näyttikin hyvältä, kun ensi jakson lopulla italialainen rivimies Enzo Maresca teki Sevillalle unelmamaalin, 16:n takaa suoraan volleysta vasemmalla yläkulmaan.

Aina (?) vaisun Raulin tilalle tulleen Gutin nerokkaista läpisyötöistä van Nistelrooij (2) ja Robinho tekivät Realin voittomaalit. Robinho tuuletti ilman paitaa, sai toisen keltaisen ja poistettiin kentältä. Espanjassa voi sattua mitä tahansa, Sevillan vaihtomies (ei siis pelissä mukana) Luis Fabiano sai punaisen lämmitellessään sivurajalla, sanoi ilmeisesti avustavalle jotain sopimatonta. Sevillan toppari Aitor Ocio löi nyrkillä Diarraa, punainen siitäkin.

Uruguayn Javier Chaventon kavensi vapaapotkusta yliajalla 3-2:een, mutta tulos merkinnee sitä, että La Ligan mestaruus ratkeaa tällä kaudella kahden jalkapalloa ja elämää suuremman instituution, Barcelonan ja Real Madridin kesken.

Nøgne Ø Imperial Stout

Hämmästyttävän norjalaisen ekstreemipanimon tuotteista tämä on toistaiseksi suurin suosikkini. India Pale Alessa on ensi-ihastuksen humaluuspommista toivuttuani samea hiivaisuus askarruttanut. God Jul ja God Påske olivat hienoja, mutta näin kovassa seurassa ne eivät aivan samalle viivalle päässeet. Porterista en ole vielä varmaa kantaa muodostanut, alustavasti se tuntuu Imperial Stoutin kevytversiolta.

Näin vahvaa olutta (9%) pidetään usein vaikeana juotavana, mutta harvempi valittaa vielä vahvempien viinien kohdalla samasta. Alkoholin makua ei tässä stoutissa todellakaan huomaa. Samettisen pehmeä kahvimainen pikimusta olut on kuin trooppinen yö. Makeutta on kevyesti sopivan hedelmäisessä muodossa, kuivan humalan kirpeys peittää sen jälkimaussa. Tähän on vaikea esittää parannusehdotuksia.

David Goodis: Black Friday

David Goodis alkaa lopulta saada laajempaa arvostusta, 40 vuotta kuolemansa jälkeen. Black Friday on suvereenia tekstiä, tiivistä latautunutta tarinaa lukee henkeä haukkoen. Kokemus ei ole aivan yhtä tärisyttävä kuin Goodis-kasteeni Street of No Return, tiedän jo nyt, mitä odottaa.

Talvisen Philadelphian kuvaus on niin kylmäävää, että tulee pakonomainen tarve päästä paikan päälle katsomaan. Ryöstökoplan sisäisen dynamiikan ja keikan suunnittelun rakentelu saa unelmoimaan elokuvallisesta toteutuksesta. Black Fridaysta on ranskalainen Rene Clementin leffaversio vuodelta 1972, en ole nähnyt, maine ei ole erityinen.

Heti avauslause on hyytävä: ”January cold came in from two rivers, formed four walls around Hart and closed in on him.” Oulussa on vain yksi joki, mutta tunne on tuttu. Ja viimeinen lause ”He had no idea where he was going and he didn’t care.” Tätä kovemmaksi fiktiota ei saa keitettyä.

Uudessa Black Friday –painoksessa on mukana 12 novellia. Taso vaihtelee, en osaa kunnolla novelleja arvostaa, mutta ainakin parissa draivi on Goodisin romaanien luokkaa.

John Fogerty: Hoodoo

Julkaisematon levy vuodelta 1976. Äänitteen tekninen laatu ei kummoinen, mutta kyllä selvää saa. Fogerty ja levy-yhtiö peruuttivat julkaisun, kun single You Got the Magic ei menestynyt. Fogerty piti levyä heikkona. Huono päätös, materiaali on hyvinkin samaa tasoa kuin nimettömällä Fogertyn levyllä 1975. Ei ehkä varsinaisia hittikandidaatteja, mutta esim. Between the Lines, Hoodoo Man ja On the Run parasta ykkössarjaa. Pari keskinkertaista koveria, instrumentaali ja suhteellisen lyhyt kesto. Ei mikään kadonnut mestariteos, mutta täydentäisi hienosti Fogertyn tuotantoa.

Virallista julkaisua ei varmaan kannata toivoa. Fogerty väittää tuhonneensa materiaalin.

Kuulin nyt kunnolla ensi kertaa myös vain singlenä julkaistut piisit You Don’t Owe Me, Back in the Hills, Comin’ Down the Road, Ricochet, You Got the Magic, Evil Thing. Kaikki priimaa, huippuna Comin’ Down the Road, CCR-klassikkoluokkaa.

Robert Siodmak: The Killers

Film noir vuodelta 1946. Katson tämän elokuvan säännöllisesti, vaikka se ei ole sellainen täysosuma kuin Out of the Past, Double Indemnity tai Siodmakin oma Criss Cross.

Hemingwayn novellista on peräisin alkukohtaus, josta sitten kierretään takaumiin Citizen Kanen malliin. Andrei Tarkovski on tehnyt novellista lyhytelokuvan Ubijtsi, sitä en ole onnistunut näkemään.

Päähenkilö Ole Anderson/Pete Lunn työskentelee huoltoasemalla, samoin kuin Out of the Pastin menneisyyttä pakeneva Jeff Bailey/Markham. Luulisi, että nimenomaan tuollaisessa työpaikassa on riski törmätä vanhoihin vihamiehiin. Mutta ehkä se on käsikirjoittajien harkittu ratkaisu, satunnaisen kaunankantajan ilmaantuminen on uskottavampaa. Tapahtumia selvittää vakuutusyhtiön tutkija, eli yhtymäkohtia on Double Indemnityynkin.

Murhapaikkaa Brentwood ei löydy New Jerseyn kartalta. Henry’s Dinerissa olisi mukava käydä fiilistelemässä.

Howard Hawks: Red Line 7000

Ovaaliradoilla kilpa-ajoa Daytona Beachissä ja lähialueilla. Tämän elokuvan juliste roikkui 80-luvulla opiskelijaboksini seinällä vuosia. Elokuvan näin ensi kerran 1990 ja nyt uudelleen. Tarina on todella hawksilainen, mutta toteutus väkinäinen ja vaivaannuttava, varsinkin näyttelijöiden osalta. Noloimpia on varmaan musiikkiesitykset. Toimintakohtauksissakin on tahatonta komiikkaa, kun apupoika osoittelee kuuluttajalle, missä kohti rataa nyt rysähti. Kuuluttajan puheessa vilahtelee todellisten NASCAR-legendojen nimiä kuten A.J. Foyt, Dan Gurney ja Richard Petty. Oikeista kisoista on osa second unitin kuvistakin. Jerry Lewis kuulemma ajaa yhtä autoista, mutta ei sitä elokuvasta erota.

Ei osannut Hawks’kaan ikääntyä arvokkaasti. Tyhjäkäyntiä on havaittavissa edellisissäkin elokuvissa Hatari! ja Man’s Favorite Sport?, mutta ei niin pahasti kuin tässä. Ei kaveri vielä ikäloppu ollut, mutta näyttää vieraantuneen pahasti nykymenosta 60-luvun melskeissä. Western-kontekstissa Hawks sai homman vielä rullaamaan seuraavassa El Doradossa, mutta viimeinen vääntö Rio Lobo oli sitten täysin väsähtänyttä.

Ainoa kunnon väläys oikeaa Hawksia on elokuvan äkkinäinen lopetus pahannäköiseen kolariin. Varikkoruusuista näyttävin on Marianna Hill, vaikka yrittääkin kovasti matkia Francoise Dorleacia. Hawks yritti tuloksetta saada rooliin juuri Dorleacin.

Blindmans Siberia, real ale

Blindmans on pieni navettapanimo Somersetissa, Bathista etelään. Panimo ottaa veden omasta lähteestään. Siberia on talven kausiolut, nimi viitannee siis kylmyyteen. Punaruskea maltainen bitter, jälkimaku harmittavan ohut. Hedelmäisyyttä ja humalan kirpeyttä jää kaipaamaan. Liikkeellä on huhuja, joiden mukaan tuotteen kuljetus Ouluun ei mennyt täysin oikeaoppisesti. Real ale on herkkää, ehkä olut ei ollut nyt parhaassa kuosissaan. Oluthuone Leskinen, 4.5.2007.

Leeds United

Leeds United putoaa kolmannelle sarjatasolle, ensi kertaa historiansa aikana. Tieto vetää hiljaiseksi. Olen kannattanut Leedsiä keväästä 1973 alkaen. Leeds hävisi silloin FA Cupin finaalin divarijoukkue Sunderlandille, vaikka oli suuri ennakkosuosikki. Useimmat ihastelivat silloin urheaa Sunderlandia, mutta minua kävi jättiläiset sääliksi.

Kannatussuhteen vahvisti Euroopan Cupin finaali Pariisissa 28.5.1975, jossa Leeds hävisi Bayern Münchenille 0-2 epäonnistuneen erotuomarin takia. Leeds pelasi erinomaisesti, se oli suuren ja halveksitun joukkueen viimeinen taistelu. Joukkue hajosi nopeasti tappion jälkeen. Johnny Giles, Billy Bremner, Eddie Gray, Peter Lorimer, Allan Clarke, Joe Jordan, Paul Reaney, Paul Madeley, Norman Hunter. Nimet nostaa palan kurkkuun vieläkin.

Sitten on tullut voittoja ja tappioita. Vuosien haaveilun jälkeen onnistuin pääsemään Elland Roadille 7.4.2002. East Stand Upper, area L38, row V, seat 69. Näin kuinka paras Leeds-ryhmä sitten 70-luvun kukisti 2-0, minkä muunkaan kuin Sunderlandin. Sitten alkoi ennennäkemättömät vaikeudet.

Mutta pelataan sitä alasarjoissakin, pakko on uskoa parempaan. Kannatettavaa joukkuetta ei vaihdeta, suhde on elinikäinen.

Lucinda Williams: West

Lucinda Williamsin nimetön levy kolahti kerralla 1988. Ostin levyn, kun kuulin että Lucinda on yhden suosikkiyhtyeeni Long Rydersin rumpalin vaimo. Levyllä on paljon hyvää, huippuna Changed the Locks, instant-klassikko. Sitten oli taukoja, mutta Car Wheels on a Gravel Road vuonna 1998 pysäytti totaalisesti. Kuuntelen sitä edelleen säännöllisesti, se on tyylilajissaan täydellinen. Sitä tyylilajia on vaikeampi kuvailla, siinä on kantria ja folkia, rockia se ainakin on. Tunteen ja asenteen intensiivisyys ainutlaatuista. Kävin 2003 Lucindan kotiseudulla Louisianan Lake Charlesissa. Se on aluetta, josta alakuloiset mestariteokset syntyy, vähän niin kuin Kainuu täällä päin.

Williamsin uudella levyllä West melankolia on saanut yliotteen. Ilmeisesti äidin kuolema on suistanut naisen tilaan, joka ei ole kuulijalle helppo. Tunteet on ymmärrettäviä ja laulut vaikuttavia, mutta pelkään ettei tätä levyä tule usein kuunneltua. Luin jostain, joku valitti miksei Lucinda voi tehdä lisää Car Wheelsin kaltaista musiikkia. Niinpä, mutta ehkä se on kohtuuton vaatimus. Edellinen World Without Tears -levy ei ollut päivänpaisteinen sekään, mutta siellä oli Real Live Bleeding Fingers and Broken Guitar Strings, aivan vastustamaton Rolling Stones -henkinen revittely. Jokin sellainen olisi aukaissut West-levynkin murheen alhoa. Mutta jos Lucinda ilmaantuisi esiintymään 500 km säteelle, hyppäisin heti eturiviin.

John Foot: Calcio

Calcio A History of Italian Football on kokonaisvaltainen kuvaus jalkapallosta italialaisessa yhteiskunnassa. En ole erityinen italialaisen jalkapallon ystävä, mutta olen seurannut sitä aktiivisesti vuoden 1970 MM-finaalista asti.

Kirjassa oli paljon tuttuja juttuja, kuten luovien pelaajien Gianni Rivera ja Sandro Mazzola peluuttaminen vuorotellen 1970. Mutta paljon uuttakin, esim. Laziossa 1974 Serie A:n voittaneiden Giorgio Chinaglian ja Luciano Re Cecconin myöhemmät vaiheet. Re Cecconi ammuttiin 1977, kun hän käytännön pilana tekeytyi ryöstäjäksi jalokiviliikkeessä.

Erityisen kiinnostavaa oli ns. oriundien kuvaus. Oriundit ovat Italian ulkopuolella asuvia, mutta italialaista alkuperää olevia henkilöitä. Heitä värvättiin paljon Italiaan pelaajiksi, varsinkin Etelä-Amerikasta. Ulkomaalaiskiintiöt eivät koskeneet heitä. Tunnettuja oriundeja mm. Sivori, Altafini, Angelillo.

Kirja muuttuu tiiviin alun jälkeen hieman hajanaiseksi. Vuoden 2006 MM-voittoon asti tarina ei yllä. Joidenkin omien suosikkipelaajieni (Giancarlo Antognoni, Roberto Bettega) käsittely on ohutta. Bruno Conti oli Footin mielestä vuoden 1982 MM-kisojen paras pelaaja, en ole samaa mieltä.