keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Shipyard Smashed Blueberry
Mustikkaoluet ovat yleisiä USA:n koillisosien suomalaismetsissä. Mainen mahtipanimolta nyt tarjolla todella vahva tapaus, 9%. Mustikkaa selvästi tuoksussa ja maussa. Ei kovin intensiivinen, mutta ei yhtään happamuutta. Suoraviivainen ale, marjaa mukana, mutta mallaskin komppaa hyvin, alkoholi pysyy poissa. Jälkimaku varsin lyhyt, humalaa ei korostetusti. Lämmetessä makeus alkaa nousta esiin, mutta kohtuullisen kuiva kokonaisuus silti on. Etiketin mukaan kyseessä porterin ja scotch alen hybridi. Ei suuri elämys, mutta marjaolueksi mukava. Oluthuone Leskinen, 31.10.2012.
Donald Siegel: Madigan
Huippuohjaaja Siegelin teos vuodelta 1968 on mielenkiintoinen siirtymäkauden elokuva. 60-luvun viihteellinen neonoir yhdistyy 70-luvun ironiaan ja kyynisyyteen. Russell Mettyn kuvaus tuottaa mahtavan realistista miljöötä New Yorkista, autot, katunäkymät, ravintolat, talvisen Coney Islandin rannat. Miehillä vielä hatut päässä, mutta Hill Street Bluesin hajaantunut neuroottinen kiihkeys on jo lähellä. Irlantilaisen ja italialaisen perinteen viimeisiä aikoja ennen tilanteen leviämistä käsiin Scorsesen kuvaamalla tavalla. Elokuva on visuaalisesti hyvin samanlainen kuin Siegelin kolme vuotta myöhempi San Francisco -leffa Dirty Harry. Näyttelijäsuoritukset ovat tahmeaa vanhaa Hollywoodia, Richard Widmark ja Henry Fonda ovat molemmat aika jäykistelevässä kunnossa. Poliisien perhekuviot todella teennäisesti kuvattuja, varsinkin Inger Stevens aivan väärässä leffassa. Ron Costan musiikki vetää myös menneisyyden puolelle ja mustalistalaisen Abraham Polonskyn käsikirjoitus jää hieman puolitiehen, mutta loppuratkaisu lähenee jo Chinatownin henkeä. 80-luvulla ensi kerran nähtynä pidin Madigania melko vaatimattomana, mutta nykynäkemyksen laajemmassa kontekstissa arvioituna kyseessä on kirkas merkkiteos. Kuvausten aikana oli ongelmia Harlemissa, osa elokuvasta on kuvattu Los Angelesissa.
tiistai 30. lokakuuta 2012
Stadin American Barley Wine
Suomalaisen pienpanimoskenen veteraaniketju on tänä syksynä innostunut panemaan ohraviinejä. Laitilan ja Tampereen jälkeen Sörnäisten valmistamon tuote saapunut Perämerellekin. Punaruskea Stadin olut taitaa olla näistä vaalein ja myös kevein, "vain" 8,0%. American-adjektiivi viittaisi tavallista reippaampaan humalan käyttöön ja sellainen on aistittavissa heti tuoksussa. Kypsän hedelmäisessä aromissa on sitrusta mukana. Maku alkaa samoissa merkeissä, puu maistuu samantien. Etiketti ei kypsytysaikaa paljasta, mutta se lienee huomattava. IBU-lukema on IPA-tasoinen 80 ja se todellakin tuntuu katkeroisuutena, ei tosin kovin pitkäkestoisena. Hyvin kuiva olut barleywineksi ja Laitilan tapaisesta weizenbock-fiiliksestä ei havaintoa, ei myöskään Plevnan sherry-vaikutteita. Tämä on suoraviivaisempi tasapainoinen vahva ale, erittäin itsevarmalla otteella onnistuneesti viimeistelty. Jos Stadilla olisi tapana jättää jokin olut pysyvään valikoimaan, niin tässä olisi kyllä erinomainen ehdokas. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
To Øl Sundancer
Kevyttä tanskalaishollantilaista kesäolutta sohjoisessa Oulussa, vain 3,0%. Melko hiilihappoinen, vähäistä vaahtoa, Voimakkaan sitruksinen tai ehkä enemmän trooppista hedelmää, muistuttaa englantilaisia golden aleja, mutta on vielä voimakkaammin humaloitu. Katkeruutta on kuitenkin maltillisesti ja maltaan tuki on tietysti vähäistä, joten makuelämyksenä olut jää hieman puolitiehen. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
maanantai 29. lokakuuta 2012
Nøgne Ø India Pale Ale, hanaversio
Norjalaisen kulttipanimon IPA ei aina ole iskenyt pullossa tavattaessa ja käsittääkseni nyt ensi kertaa osuu kohdalle isompi astia. Greippisyys pinnassa, pehmeää ja tuoretta. Katkerot kääriytyy esiin voimakkaasti jälkimaussa, erittäin nautinnollisesti. Toimii loistavasti, tuskin Euroopassa on tätä parempaa länsirannikon IPAa pantu. Mallasrunko on tanakka ja tasapainottaa hallitusti Chinookin ja Cascaden purentaa. Oluthuone Leskinen, 29.10.2012.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Evil Twin Ashtray Heart
Tuhkakuppisydän! Mikkellerin pimeämmän puolen kaksoisveli on ylittänyt itsensä, romanttisempaa nimeä keisarilliselle savustoutille on vaikea kuvitella. Tehty De Molenissa Hollannissa, smoked imperial stoutin vahvuus suhteellisen hillitty, 8,9%. Paksua beigevaahtoa pikimustan juoman päällä. Tuoksussa tervaa ja pikeä, hienoista trooppista hedelmää. Sitä on yllättävän pehmeässä maussakin, paljon odotettua makeampi. Kahvia ja suklaata, varsin täyteläinen, mutta savuisuus on rajallista. Tuhkaa ei löydy jälkimaustakaan, joka on alemman keskitason katkeroinen. Makeahkoksi stoutiksi tämä on suhteellisen näppärää.
Tim Webb & Stephen Beaumont: The World Atlas of Beer
Olutkirjamarkkina jatkuu vilkkaana, Webbin ja Beaumontin uutuuskirja on ottanut esikuvakseen Michael Jacksonin uraauurtaneen The World Guide to Beerin vuodelta 1977 ja yrittää luoda yhtä näkemyksellisen katsauksen maailman oluttilanteeseen. Kirjoittajat arvioivatkin oluen laadullisen kirjon saavuttaneen pohjakosketuksen juuri silloin kun Jackson teoksensa julkaisi. Jackson kävi läpi oluen kunniakkaan historian ja keskittyi jäljellä voimissa olleisiin perinteisiin olutkulttuureihin Tšekkoslovakiassa, Saksassa, Belgiassa ja Britanniassa. Webbin ja Beaumontin kirjan teemana onkin kartoittaa miten moderni craft-olutkulttuuri on kehittynyt 35 vuoden aikana. Jacksonin kirjan julkaisu oli yksi innostava merkkipaalu tässä renessanssissa, muiksi kirjoittajat nimeävät Fritz Maytagin Anchor-panimon hankinnan 1965, belgialaisen Pierre Celisin witbier-elvytyksen 1966 ja brittiläisen kuluttajapainostusryhmän CAMRAn perustamisen 1971.
Kirjan rakenne muistuttaa täysin Jacksonin klassikkoa. Aluksi käydään läpi perusasiat historiasta, valmistusprosessista, raaka-aineista, tarjoilutavoista ja ruokakombinaatioista. Jacksonista poiketen oluttyylejä ei korosteta, kirjoittajien mielestä klassiset tyylit ovat jo liikaa sumentuneet, jotta niiden perusteella voisi selvästi kartoittaa kenttää. Sitten käydään läpi maantieteellisesti koko pallo, painottaen tietysti perinteisiä ja viime aikoina parhaiten kehittyneitä alueita. Maakohtaisessa tarkastelussa kirjoittajat luottavat hieman ristiriitaisesti oluttyylien mukaiseen jaotteluun, ainakin perinteisillä alueilla. Englantilainen Webb on Belgia-spesialisti, joten Belgia saa eniten tilaa, 28 sivua, yhtä paljon kuin koko USA. Kanadalainen Beaumont ei yllättäen tuo Kanadaa enemmän esille, varsinkin Quebec jää omituisen laihalle osalle, johtuneeko sitten Beaumontin torontolaisuudesta.
Kuvia on paljon, osittain upeita olutpornokuvia, mutta yllättävän paljon koko aukeaman täyttäviä maisemaotoksia, jotka eivät liity mitenkään olueen. Ne vievät tilaa, mutta ehkä Atlas-nimitys on johtanut tähän ratkaisuun, saadaan mukaan maantieteellistä särmää. Karttojakin on, jotta atlas-määritelmä täyttyy, mutta vain juuri ja juuri. Kartat on paljon odottamaani vaatimattomampia ja täynnä virheitä panimoiden sijoittelussa. Yhdessä kartassa on eurooppalaisten perinnetyylien sydänalueet, Suomen etelärannikko on päässyt mukaan vahvojen portterien alueeseen, yhdessä Baltian, Etelä-Ruotsin ja Tanskan kanssa. Etelä-Norja on merkitty bock-alueeksi, yhdessä Hollannin ja Pohjois-Saksan kanssa. Perusteita löytyy, mutta hieman kaukaa haetulta ratkaisu tuntuu.
Perustekstissä esitellään kohteen yleistä olutkulttuuria ja -ilmapiiriä, suurimpia olutsaavutuksia ja historiallistakin taustaa. Teksti on sujuvaa, näkemyksellistä ja hauskaakin. Oleellisimmista oluista on makuarviot, vain yksi olut per valmistaja. Tekstiä ei ole kovin paljon, joten erityisen syvälle ei päästä. Pari löysää erillistä osaa, artikkelimaisia lyhyitä esittelyjä yhteistyöoluista ja ekstreemioluista maantieteellisen käsittelyn ohessa. En ymmärtänyt niiden funktiota, näyttivät turhalta täytteeltä. Kovin paljon uutta ei hardcore-harrastajan silmiin osu, mutta muutamia pointteja kuitenkin. Ranskassa on peräti 400 craft-panimoa, mutta laatuongelmia edelleen. Musta vehnäolut näyttäisi olevan Bretagnessa kehitetty uusi kiinnostava tyyli. Pohjoismaiden, Italian ja Irlannin uudet panimot on rekisteröity, mutta Espanja jää heikommalle kartoitukselle. Liettuaankaan kirjoittajat eivät ole perehtyneet, pitävät maan pohjoisosaa viimeisenä tutkimattomana perinneolutalueena. Potentiaalia nähdään Espanjan ohella mm. Sloveniassa ja Puolassa, ehkä Ukrainassakin.
Pohjoismaiden kohdalla ihmetellään miksi "people prefer to elect politicians who take the potential lethality of alcohol far more seriously than its life-enhancing properties". Siinähän tuli tiivistettynä suomalaisenkin alkoholipolitiikan absurdius. Ulkopuolelta sen näkee. Suomen kohdalla tilanne näyttää olevan kaikkein surkuteltavin: "it is hard to imagine worse conditions in which to be a craft brewer". Sahti noteerataan asiantuntevasti, muutenkaan asiavirheitä ei juuri tule esiin. Jälkisanoissa kiitetään suomalaisista alan miehiä Heikki Kähkönen ja Kari Likovuori.
USA:n käsittelykin on tilan puutteen takia pintapuolista ja ehkä vähän konservatiivistakin. Etelä-Amerikassa nähdään potentiaalia, varsinkin Brasiliassa, Argentiinassa ja Chilessä. Mielenkiintoisesti Patagonian saksalaisalueella Barilochessa on paljon aktiviteettia. Maailman eteläisin panimo on Tulimaan Ushuaiassa. Mielenkiintoinen olutmatkailukohde voisi olla Pääsiäissaari, jossa Rapa Nui -panimo tekee stoutia ja pale alea. Syrjäisimmäksi panimoksi valikoituu Oseaniasta Norfolk-saaren panimo. Australia näyttää virkistyneen kovasti viime vuosina, arviolta toistasataa craft-valmistajaa. Thaimaa saattaisi olla nousussa, mutta lupaavin alue oluenkin kohdalla lienee Kiina. Kirjoittajat epäilevät, että vaurastuva kiinalainen keskiluokka ei tyydy juomaan pelkästään peruslageria. Varsinkin kun monipuolinen ruokakulttuuri suosii laajempaa kirjoa.
Kirja on suunnattu yleisesittelyksi olutmaailmasta ja on sellaisena varmaankin tällä hetkellä paras ja näkemyksellisin esitys. Suuret pelurit jätetään omaan arvoonsa pelkäksi reunahuomautukseksi ja keskitytään makua sisältäviin juomiin. Sata sivua lisää olisi parantanut laatua, mutta se olisi voinut karkoittaa osan mahdollisista lukijoista.
Kirjan rakenne muistuttaa täysin Jacksonin klassikkoa. Aluksi käydään läpi perusasiat historiasta, valmistusprosessista, raaka-aineista, tarjoilutavoista ja ruokakombinaatioista. Jacksonista poiketen oluttyylejä ei korosteta, kirjoittajien mielestä klassiset tyylit ovat jo liikaa sumentuneet, jotta niiden perusteella voisi selvästi kartoittaa kenttää. Sitten käydään läpi maantieteellisesti koko pallo, painottaen tietysti perinteisiä ja viime aikoina parhaiten kehittyneitä alueita. Maakohtaisessa tarkastelussa kirjoittajat luottavat hieman ristiriitaisesti oluttyylien mukaiseen jaotteluun, ainakin perinteisillä alueilla. Englantilainen Webb on Belgia-spesialisti, joten Belgia saa eniten tilaa, 28 sivua, yhtä paljon kuin koko USA. Kanadalainen Beaumont ei yllättäen tuo Kanadaa enemmän esille, varsinkin Quebec jää omituisen laihalle osalle, johtuneeko sitten Beaumontin torontolaisuudesta.
Kuvia on paljon, osittain upeita olutpornokuvia, mutta yllättävän paljon koko aukeaman täyttäviä maisemaotoksia, jotka eivät liity mitenkään olueen. Ne vievät tilaa, mutta ehkä Atlas-nimitys on johtanut tähän ratkaisuun, saadaan mukaan maantieteellistä särmää. Karttojakin on, jotta atlas-määritelmä täyttyy, mutta vain juuri ja juuri. Kartat on paljon odottamaani vaatimattomampia ja täynnä virheitä panimoiden sijoittelussa. Yhdessä kartassa on eurooppalaisten perinnetyylien sydänalueet, Suomen etelärannikko on päässyt mukaan vahvojen portterien alueeseen, yhdessä Baltian, Etelä-Ruotsin ja Tanskan kanssa. Etelä-Norja on merkitty bock-alueeksi, yhdessä Hollannin ja Pohjois-Saksan kanssa. Perusteita löytyy, mutta hieman kaukaa haetulta ratkaisu tuntuu.
Perustekstissä esitellään kohteen yleistä olutkulttuuria ja -ilmapiiriä, suurimpia olutsaavutuksia ja historiallistakin taustaa. Teksti on sujuvaa, näkemyksellistä ja hauskaakin. Oleellisimmista oluista on makuarviot, vain yksi olut per valmistaja. Tekstiä ei ole kovin paljon, joten erityisen syvälle ei päästä. Pari löysää erillistä osaa, artikkelimaisia lyhyitä esittelyjä yhteistyöoluista ja ekstreemioluista maantieteellisen käsittelyn ohessa. En ymmärtänyt niiden funktiota, näyttivät turhalta täytteeltä. Kovin paljon uutta ei hardcore-harrastajan silmiin osu, mutta muutamia pointteja kuitenkin. Ranskassa on peräti 400 craft-panimoa, mutta laatuongelmia edelleen. Musta vehnäolut näyttäisi olevan Bretagnessa kehitetty uusi kiinnostava tyyli. Pohjoismaiden, Italian ja Irlannin uudet panimot on rekisteröity, mutta Espanja jää heikommalle kartoitukselle. Liettuaankaan kirjoittajat eivät ole perehtyneet, pitävät maan pohjoisosaa viimeisenä tutkimattomana perinneolutalueena. Potentiaalia nähdään Espanjan ohella mm. Sloveniassa ja Puolassa, ehkä Ukrainassakin.
Pohjoismaiden kohdalla ihmetellään miksi "people prefer to elect politicians who take the potential lethality of alcohol far more seriously than its life-enhancing properties". Siinähän tuli tiivistettynä suomalaisenkin alkoholipolitiikan absurdius. Ulkopuolelta sen näkee. Suomen kohdalla tilanne näyttää olevan kaikkein surkuteltavin: "it is hard to imagine worse conditions in which to be a craft brewer". Sahti noteerataan asiantuntevasti, muutenkaan asiavirheitä ei juuri tule esiin. Jälkisanoissa kiitetään suomalaisista alan miehiä Heikki Kähkönen ja Kari Likovuori.
USA:n käsittelykin on tilan puutteen takia pintapuolista ja ehkä vähän konservatiivistakin. Etelä-Amerikassa nähdään potentiaalia, varsinkin Brasiliassa, Argentiinassa ja Chilessä. Mielenkiintoisesti Patagonian saksalaisalueella Barilochessa on paljon aktiviteettia. Maailman eteläisin panimo on Tulimaan Ushuaiassa. Mielenkiintoinen olutmatkailukohde voisi olla Pääsiäissaari, jossa Rapa Nui -panimo tekee stoutia ja pale alea. Syrjäisimmäksi panimoksi valikoituu Oseaniasta Norfolk-saaren panimo. Australia näyttää virkistyneen kovasti viime vuosina, arviolta toistasataa craft-valmistajaa. Thaimaa saattaisi olla nousussa, mutta lupaavin alue oluenkin kohdalla lienee Kiina. Kirjoittajat epäilevät, että vaurastuva kiinalainen keskiluokka ei tyydy juomaan pelkästään peruslageria. Varsinkin kun monipuolinen ruokakulttuuri suosii laajempaa kirjoa.
Kirja on suunnattu yleisesittelyksi olutmaailmasta ja on sellaisena varmaankin tällä hetkellä paras ja näkemyksellisin esitys. Suuret pelurit jätetään omaan arvoonsa pelkäksi reunahuomautukseksi ja keskitytään makua sisältäviin juomiin. Sata sivua lisää olisi parantanut laatua, mutta se olisi voinut karkoittaa osan mahdollisista lukijoista.
Kauko Röyhkä & Narttu @Teatria
Röyhkän syyskiertue legendaarisen Narttu-kokoonpanon kanssa on pistänyt Etelä-Suomen klubeja pähkinöiksi. Röyhkä on koko aikuisikänsä näennäisesti paennut Oulua, mutta Paska kaupunki ei irrota otettaan. Turneen pysähtyessä kotikaupungissa odotukset olivat siis korkealla, vaikka areenana kolkko teurastamohalli. Näin Nartun viimeksi Oulun Rauhalan intiimissä tilassa 1988, Röyhkää tietysti olen tsekannut sittemmin erilaisissa yhteyksissä useampaan otteeseen. Mies näytti poikkeuksellisen hyväntuuliselta. Kyseessä siis varsin iso orkesteri, kitaroissa Heikkinen ja Viksten, bassossa Wigwam-legenda Hulden, koskettimissa Gröhn ja rummuissa Tikka. Bändi soitti todella tiukasti, näin hallittua saundia en todellakaan odottanut. Ennen olin kokonaan toinen -avauksesta räjähtävään Kanerva-päätökseen soitto oli pelkistetyn kirkasta. Kun pieni steriiliys alkoi nousta mukaan, Heikkinen lisäsi räkäistä säröä soppaan. Rytmiryhmän Tikka ja Hulden uskomattoman jämäkässä vedossa. Intensiteetti aavistuksen vaihteli, enimmäkseen fokus säilyi mukavasti, mutta esim. pop-helmi Majavalakki tuli hieman löysästi. Sävellyksenä se poikkeaa Röyhkän tuotannon valtavirrasta, joten ehkä Narttu ei saa sitä kunnolla lentoon. Muuten materiaali oli hienosti valittua, huippuina Paha maa ja Mielummin vanha kuin aikuinen, aina yhtä luotettava jyrä Mainostaulujen taakse ja encoreissa harvemmin soitettu Steppaillen-levyn Kotikaupunkini. Pienistä suvantokohdista huolimatta luultavasti paras Röyhkä-konsertti, jonka olen todistanut.
lauantai 27. lokakuuta 2012
Robert Rodriguez: Machete
Rodriguez jatkaa retroeksploitaatiotehtailuaan humoristisen väkivallan ja vähäpukeisten naisten parissa. Musiikkikuviot unohtuneet nyt täysin ja arpisen Danny Trejon käyttö nimiroolissa jää kertakäyttövitsin tasolle. Nimekkäitä näyttelijöitä Robert De Nirosta ja Jessica Albasta alkaen, budjetti kai muutenkin isohko. Meksikon ja Teksasin rajan lieveilmiöistä ei synny kovin ihmeellistä actionia ja uskonnolliset provokaatiot ovat Euroopan näkökulmasta poikkeuksellisen laimeita. Jatko-osa Machete Kills alkanee olla jo valmis ja trilogian täydentänee Machete Kills Again.
perjantai 26. lokakuuta 2012
Götz Spielmann: Revanche
Itävaltalaista intohimodraamaa, tuore leffa vuodelta 2008. Spielmann on pitemmän linjan ohjaaja, en ole aiempia elokuvia nähnyt. Käynnistyy tavanomaisempana rikostarinana Wienin pimeimmiltä kulmilta, ukrainalaisten naisten ihmiskauppaa, prostituutiota, huumeita, Irina Potapenko vakuuttavassa roolissa. Päähenkilöksi kääntyy amerikkalaisen noir-perinteen klassinen hahmo, Irinaan rakastuva patsy, luuseri, jonka suunnittelema pankkiryöstö kääntyy tragediaksi todella hallitulla understatement-tyylillä. Seuraa omalaatuinen kolmiodraama Itävallan maaseudulla, kipeää tunnelmaa, tukahdutettuja tunteita, jotain omalaatuisella tavalla suomalaistakin meininkiä. Jännite säilyy tiheänä koko ajan, tykkäsin todella paljon. Ehkä aavistuksen laskelmoituja käänteitä Chabrol-tyylisessä tarinassa, mutta toimii silti hyvin. Erittäin fantastinen yllätys ja suoraan sanottuna mestariteos.
Hoppin' Frog D.O.R.I.S. the Destroyer Double Imperial Stout
Lisää olutta Erie-järven etelärannan liepeiltä. Aina yhtä ilahduttava Hoppin' Frog -panimo sijaitsee Chrissie Hynden brutaalissa kotikaupungissa Akronissa. Tämä juoma näyttää välittömästi soijakastikkeelta, valuu raskaasti pullosta aromilasiin muodostamatta mitään vaahtoa whatsoever. Tämä stout on siis sekä imperial että tupla. 10,5% eli ei siis kuitenkaan mitään poikkeuksellista vahvuusintoilua. Pullon etiketissä tulee esiin vielä pari lisämäärettä, Russian ja oatmeal eli venäläistä kauraa tarjolla. Dorisin uhkaillaan olevan vielä kovempi kuin saman panimon Boris, josta olen tsekannut sekä entry level -karvalakkimallin että tynnyrikypsytetyn luksusversion. Perusversio kolahti mukavasti, joten odotukset suhteellisen korkealla Dorisin suhteen, koska hoptaso on kohonnut aavistuksen IBU-lukemaan 70. Vaniljainen imelyys hyökkää päällimmäisenä, kuivattuja hedelmiä, mutta myös mukavaa katkeroa. Kahvia, tummaa suklaata, siirappisuus ei ole kaukana, mutta ei nouse hallitsevaksi. Hitaasti nautittava jälkiruokaolut, joka toimii huomattavasti paremmin kuin vaikkapa Pannepotin tapaiset belgiyritelmät, joissa mallas ja humala jäävät sokerin ja mausteiden jalkoihin.
Southern Tier Hop Sun
Lumi on jo laskeutunut Perämeren rannoille, mutta tarjolla vielä kesäistä vehnäeiliä New York Staten läntisimmästä kolkasta Erie-järven eteläpuolelta Buffalon ja Clevelandin puolivälistä. Peruslagerin väri ja hyvin ohut vaahto, 5,1%. Muistuttaa jonkin verran brittien moderneja golden aleja, mutta hedelmäisyys kevyempää ja humalaisuus vahvempaa. Rungon ohuus harmittaa, mutta katkerot ilahduttavat. Tuoreus on matkalla karissut ja pakkaskelissä ei nyt oikein kolahtanut.
torstai 25. lokakuuta 2012
Hoppin' Frog Hopped-Up Goose Juice Rye IPA
Hopitettua ruis-IPAa Ohiosta. Punaruskeaa ja suurikuplaista vaahtoa, 7%. Kypsää trooppista hedelmää, mutta ehkä jotain kevyen hapanta karvautta havaittavissa perus-IPAsta sivusuuntaan. Se muistuttaa tavanomaisempaa pihkaisuutta, mutta tuntuu nyt varsin erilaiselta, joltain viinimarjalta ehkä. Keskitäyteläinen runko ja amerikkalaiseksi moderniksi käsityöolueksi varsin hillitty katkeroisuus. Hanhimehu on melkoisen tasapainoinen ja miellyttäväkin kokonaisuus. Ei aivan kuitenkaan vastaa hauskan nimen nostattamia odotuksia.
Hop Back Harvest End, real ale
Leskisen syysriileistä Loddonin In Yer Face American IPA oli jo päässyt pilaantumaan ennen kuin ehdin sitä juoda. Tämä on sentään hyvässä kunnossa, golden ale, 4,4%. Pehmeää, hedelmäisyyttä, kapeahko, mutta nautinnollinen humalointi. Raikkaus ei kuitenkaan kestä oikein loppuun asti, muuttuu pintin lopulla jotenkin nihkeäksi. Oluthuone Leskinen, 25.10.2012.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
De Halve Maan Straffe Hendrik Brugs Quadrupel
Bruggen pikkupanimosta vahvaa trappistityylistä kamaa Perämerelle, 11%. Maltaista ja makeaa, talkkunaakin (ruista?), anista ja lakritsaa. Pehmeys ei trappistitasoa. Jälkimaussa on katkeroa tai ainakin jotain pistävyyttä. Alkoholi peittyy hyvin, mutta maku on suoraan sanottuna epämiellyttävän puistattava, en tykkää yhtään. Kuin pilaantunutta mämmiä olisi jatkettu vedellä. Pullon etiketissä kehotetaan tarjoilemaan juoma viileänä ja todellakaan ei tunnu lämmetessäänkään monimuotoistuvan. Alkaa taas mennä usko koko belgiskeneen, hyi saatana. Oluthuone Leskinen, 24.10.2012.
tiistai 23. lokakuuta 2012
Lille - Bayern München 0-1
Lillessä sumua, vastakkain valkovenäläisen traktorijoukkue BATE Borisovin teurastamat ryhmät. Bayern hallitsi, Ribery aktiivinen, kallis hankinta Javi Martinez näkymätön. 19. minuutilla Lahm hankki pilkun, suhteellisen kevyesti. Thomas Müller sijoitti sisään. Bayern hieman löysäsi, Lille piti palloa, mutta ei tehoja. Tauolla Jupp Heynckes vaihtoi arvoituksellisesti Riberyn tilalle Shaqirin. Sekavaa peliä. Lillen oma vaihtomies Mendes piristi heidän peliään, mutta Bayern silti rimpuili voiton heikolla esityksellä.
Cambridge Red God
Cambridge on pitkän linjan craft-panimo samannimisestä Massachusettsin yliopistokaupungista, perustettu 1989. Käväisin 2006 paikan päällä Kendall Squaren valoisassa panimoravintolassa tyyppaamassa vahvan ja happaman barley winen Arquebusin. Red God on hieman kevyempi, mutta vain hieman, imperial red alessa vahvuutta 9%. Samea ja ruma, vahva hedelmäisyys ja katkerot vievät tätä lähelle tupla-IPAa. Raikkaus puuttuu, kuinkas muutenkaan, yrttisyys hallitsee. Tässä muodossa ei mitenkään säväytä, tästä sarjasta löytyy paljon kovempia kamppailijoita. Tiistain hop-annoksena toimii kuitenkin.
Led Zeppelin, Celebration Day
Konserttielokuva Led Zeppelinin comeback-konsertista 2007 Lontoossa, juuri kuolleen tuottajalegenda Ahmet Ertegunin muistolle. Todellakin konserttielokuva, kahden tunnin elokuvassa on alussa pieniä välähdyksiä vuoden 1973 USA-kiertueelta, mutta muuten pelkkää konsertin taltiointia. En muista ennen päässeeni näin lähelle live-tunnelmaa elokuvateatterissa, väkisin halutti taputtaa kappaleiden välillä. Ehkä olisi kannattanutkin, lähes täysi sali Oulun Plazassa, mutta suosionosoituksia tuli vasta lopussa, rennompi tunnelma olisi ollut paikallaan. Bonzo ei tietenkään mukana, rummuissa poika Jason. Page, Plant ja Jones käsittääkseni erittäin hyvässä vedossa. Herrat eivät ikäänsä häpeile, Pagen tukka harmaa, Plantin uurteet kanjonisyvyyttä ja Jones kuivan kälpäkkä ukko.
En ole mikään suuri Zep-fani, mutta lujimmat iskut syöpyivät tietysti selkäytimeen jo 70-luvun alussa. Parin ensimmäisen kappaleen aikana saundi tuntui hieman puuroiselta, mutta Black Dog soi jo kirkkaasti. Konsertin alkupuolella Ledin bluesvaikutteet ehkä enemmän esillä kuin 70-luvulla. Tämä osa innosti todella kovasti, huipentumana Robert Johnson -variaatio Trampled Under Foot. Toisella tunnilla progevivahteet esiin tunnetuimpien hittien kautta, mutta erinomaisesti kulki edelleen. Ihailtavaa kuinka paneutuneesti bändi upposi Stairway to Heaveniinkin, monestihan suurimmat hitit tulee juostua pakkopullana läpi. Tietysti bändin pitkä taukokin lisää tuoreutta. Bändin saundia ei voi ohueksi sanoa, mutta Jonesin soittaessa koskettimia mukana ei siis sitten ollut bassoa. Kyllä se väkisin tuntuu, varsinkin kun operoidaan yhdellä kitaristilla. Ja vaikka keppimies on Page. Bonhamin poika rummuissa jää väistämättä persoonattomaksi, isänsä groove ei irtoa pelkällä fyysisellä hakkaamisella. Konsertin huipentumana ehkä voi pitää Misty Mountain Hopia ja Kashmiria, Led Zeppelinin ainutlaatuisuus kiteytyi niissä. Encoreissa olisin ehkä toivonut Whole Lotta Loven ja Rock and Rollin järjestyksen toisinpäin. Lotta juntattiin intensiivisesti, mutta RnR soitettiin hieman rennommin ja kieli poskessakin. Varsinainen täysipainoinen kiertue ei sitten tämän jälkeen toteutunut, mutta elokuva toimi yllättävänkin hyvänä korvikkeena.
En ole mikään suuri Zep-fani, mutta lujimmat iskut syöpyivät tietysti selkäytimeen jo 70-luvun alussa. Parin ensimmäisen kappaleen aikana saundi tuntui hieman puuroiselta, mutta Black Dog soi jo kirkkaasti. Konsertin alkupuolella Ledin bluesvaikutteet ehkä enemmän esillä kuin 70-luvulla. Tämä osa innosti todella kovasti, huipentumana Robert Johnson -variaatio Trampled Under Foot. Toisella tunnilla progevivahteet esiin tunnetuimpien hittien kautta, mutta erinomaisesti kulki edelleen. Ihailtavaa kuinka paneutuneesti bändi upposi Stairway to Heaveniinkin, monestihan suurimmat hitit tulee juostua pakkopullana läpi. Tietysti bändin pitkä taukokin lisää tuoreutta. Bändin saundia ei voi ohueksi sanoa, mutta Jonesin soittaessa koskettimia mukana ei siis sitten ollut bassoa. Kyllä se väkisin tuntuu, varsinkin kun operoidaan yhdellä kitaristilla. Ja vaikka keppimies on Page. Bonhamin poika rummuissa jää väistämättä persoonattomaksi, isänsä groove ei irtoa pelkällä fyysisellä hakkaamisella. Konsertin huipentumana ehkä voi pitää Misty Mountain Hopia ja Kashmiria, Led Zeppelinin ainutlaatuisuus kiteytyi niissä. Encoreissa olisin ehkä toivonut Whole Lotta Loven ja Rock and Rollin järjestyksen toisinpäin. Lotta juntattiin intensiivisesti, mutta RnR soitettiin hieman rennommin ja kieli poskessakin. Varsinainen täysipainoinen kiertue ei sitten tämän jälkeen toteutunut, mutta elokuva toimi yllättävänkin hyvänä korvikkeena.
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Vincente Minnelli: The Bad and the Beautiful
Alavireinen metaelokuva Hollywoodista, Citizen Kane -rakenne, melodraamaa ja kirpeää huumoria. Hyvin kirjoitettu, hyvin näytelty ja hyvin ohjattu. Jokin silti jää klikkaamatta, ei ole kunnolla kolahtanut aiemmilla katsomisilla ja ei tehnyt sitä nytkään. Ehkä liian siisti tai kliininen kyynisestä asenteesta huolimatta. Lopun kevyt sokerointi ei paranna asiaa. Yksi sivuroolinainen vaikuttaa kovasti Kim Novakilta, mutta ilmeisesti kyseessä Lucy Knoch -niminen näyttelijä.
Mika Kulju: Kenraalin viisi sotaa
Elämäkerta vuonna 1947 kuolleesta Hjalmar Siilasvuosta. Stalinin kostoa peläten Siilasvuo poltti arkistonsa Intiön kasarmilla Lapin sodan jälkeen. Niinpä Kuljun teos ei kovin syvälle pääse arvoituksellisen sotilaan elämään. 1892 syntynyt Hjalmar Strömberg oli suomenruotsalainen orpopoika Kirkkonummelta, vanhemmat ja sisar kuolivat kaikki tuberkuloosiin ripeään tahtiin. Strömbergin äidin suku oli kuitenkin varakasta väkeä ja sukulaisten tuella hän pääsi lakia opiskelemaan, ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Sotilasura kohtaloitui Saksaan jääkäriksi värväytymisen kautta. Kirjan nimen ensimmäinen sota on siten ensimmäinen maailmansota Saksan joukoissa Latviassa ja toinen sisällissotaan osallistuminen mm. Viipurin valtauksessa. Strömbergin mahdollisesta roolista punaisten verisessä rankaisussa valtauksen jälkeen Kuljulla ei ole mitään tarjota, mutta tuskinpa se on todennäköistä ajatellen Strömbergin myöhempiä vaiheita. Terijoen kautta Strömberg päätyi Ouluun 1930-luvulla ja suomalaisti nimensä Kilpisjärven alueen Siilasvuoman mukaan. Siilasvuo sairasteli vakavasti jo 30-luvulla, mutta seuraavissa sodissa hän joutui kovimpiin paikkoihin. Miehen maine perustuu talvisodan Suomussalmen taistelujen johtamiseen ja konkreettisimmin Raatteen tiehen. Kulju korostaa esikuntapäällikkö Alpo Marttisen roolia, mutta jakaa kunniaa myös Siilasvuolle. Mielenkiintoinen yksityiskohta, Siilasvuon saapuessa Hyrynsalmelle 7.12.1939 hän joutuu odottamaan ensimmäistä miehistöjunaa toista vuorokautta Jaalangan "pysäkin" lähellä tapahtuneen onnettomuuden pysäytettyä liikenteen Oulun ja Kontiomäen välisellä radalla. Itselläni on erityissuhde tähän Jaalangan kylään. Raatteen jälkeen Siilasvuo siirtyi Kuhmoon purkamaan mm. Luvelahden motteja, mukana isoisänikin. Kuhmoon hyökänneet venäläiset olivat kokeneempia ja osa moteista puolustautui Moskovan rauhaan asti.
Jääkäritaustasta huolimatta Siilasvuo ei ollut millään tavalla saksalaissympatiseeraaja, mutta seuraavassa sodassa hän joutui liiankin läheisiin suhteisiin heidän kanssaan. Seurauksena "Verisen Jalmarin" titteli, Kiestingin motti ja pohjoissuomalaisten miesten joukkoteurastus Vienan soilla jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Isoisän ohella myös setäni taisteli Siilasvuon joukoissa Uhtuan suunnalla ja vammautui kirvesonnettomuudessa etulinjan takana. Varmaankin onnekkaasti, huonomminkin olisi voinut käydä. Saksalaissuhteiden kärjistyttyä Mannerheim siirsi Siilasvuon pariksi vuodeksi toimistohommiin Helsinkiin. 1944 keväällä Siilasvuo siirtyi johtamaan Itä-Kannaksen joukkoja ja Kulju kuvaa Siilasvuon irvokkaita rapujuhlia Räisälän pappilassa samaan aikaan, kun miehet jauhautuvat Äyräpään etulinjan lihamyllyssä. Tämä osa poikkeaa Kuljun muusta Siilasvuo-näkemyksestä. Olisiko humaani kenraali tässä vaiheessa paatunut jo suhteellisuudentajun tuolle puolen? Joka tapauksessa Siilasvuo oli Mannerheimilta ainoa mahdollinen valinta johtamaan Lapin sodassa absurdia taistelua aseveljiä vastaan. Molemmat pojat Ensio ja Rolf osallistuivat Tornion maihinnousuun, isän määräyksestä kuitenkin eri laivoissa. Siilasvuon omapäisyyden huipentumana hän ei kertonut etukäteen Tornion maihinnoususta Mikkelin päämajaan. Sodan jälkeen terveys romahti nopeasti. Kulju ei siis tarjoa erityisemmin uutta informaatiota, mutta tarina kulkee sujuvasti ja kiinnostus säilyy vaivattomasti.
Jääkäritaustasta huolimatta Siilasvuo ei ollut millään tavalla saksalaissympatiseeraaja, mutta seuraavassa sodassa hän joutui liiankin läheisiin suhteisiin heidän kanssaan. Seurauksena "Verisen Jalmarin" titteli, Kiestingin motti ja pohjoissuomalaisten miesten joukkoteurastus Vienan soilla jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Isoisän ohella myös setäni taisteli Siilasvuon joukoissa Uhtuan suunnalla ja vammautui kirvesonnettomuudessa etulinjan takana. Varmaankin onnekkaasti, huonomminkin olisi voinut käydä. Saksalaissuhteiden kärjistyttyä Mannerheim siirsi Siilasvuon pariksi vuodeksi toimistohommiin Helsinkiin. 1944 keväällä Siilasvuo siirtyi johtamaan Itä-Kannaksen joukkoja ja Kulju kuvaa Siilasvuon irvokkaita rapujuhlia Räisälän pappilassa samaan aikaan, kun miehet jauhautuvat Äyräpään etulinjan lihamyllyssä. Tämä osa poikkeaa Kuljun muusta Siilasvuo-näkemyksestä. Olisiko humaani kenraali tässä vaiheessa paatunut jo suhteellisuudentajun tuolle puolen? Joka tapauksessa Siilasvuo oli Mannerheimilta ainoa mahdollinen valinta johtamaan Lapin sodassa absurdia taistelua aseveljiä vastaan. Molemmat pojat Ensio ja Rolf osallistuivat Tornion maihinnousuun, isän määräyksestä kuitenkin eri laivoissa. Siilasvuon omapäisyyden huipentumana hän ei kertonut etukäteen Tornion maihinnoususta Mikkelin päämajaan. Sodan jälkeen terveys romahti nopeasti. Kulju ei siis tarjoa erityisemmin uutta informaatiota, mutta tarina kulkee sujuvasti ja kiinnostus säilyy vaivattomasti.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Clint Eastwood: Pale Rider
Clint Eastwood jatkoi vielä 80-luvullakin westernien tekoa, vaikka lajityypin kuolemaa ennusteltiin laajasti Ciminon Heaven's Gaten talouskatastrofin takia. Shane-muunnelma Pale Rider vuodelta 1985 on yksi Eastwoodin hallituimpia. Ollaan Kalifornian Sierra Nevadassa, ei enää kultaryntäyksen aikaan, vaan viimeisimpiä kultaesiintymiä huuhtomassa, ehkä 1880-luvulla. Pienyrittäjät joutuvat vastakkain suuryrityksen etujen kanssa ja väkivaltaa ei kaihdeta. Eastwoodin saarnamies avustaa sorrettuja ja saa kiimaiseksi kuvatun 15-vuotiaan tytönkin kintereilleen. Upeaa Bruce Surteesin kuvausta Idahossa ja tunnelma realistinen, vaikka Eastwoodin hahmossa voinee nähdä jotain yliluonnollistakin vivahdetta.
torstai 18. lokakuuta 2012
Risto Jarva: Ruusujen aika
Vertigo-fani Peter von Baghin kirjoittama härmäscifi vuodelta 1969, sijoittuu näppärästi vuoteen 2012. Kommunistinen ideologia leimaa elokuvaa kauttaaltaan. Kuolleen naisen vaiheisiin liittyvät Vertigo-teemat mukana, mutta kokonaisuus on tylsähköä oleilua, jännite ei kanna. Arto Tuomisen ja Ritva Vepsän pääosanesittäjät mahdollisimman epäkiinnostavia ja kömpelöitä. Kamera nuolee Tarja Markuksen vartaloa ja pienissä rooleissa vilahtavat nuoret Titta Karakorpi ja Arja Saijonmaa. Godardin Alphaville-vaikutteet jäävät melko vähiin, muutama elementtikerrostalo toistuu välikuvissa. Jarvalta itseltään varmaankin peräisin pienet teknologiset oivallukset, mutta nekin jäävät ohuiksi.
Green Flash Palate Wrecker
Sandiegolaisen tupla-IPAn alaotsikkona on Hamilton's Ale. Tavoitteeni on ensi tammikuussa vierailla legendaarisessa sandiegolaisbaarissa Hamilton's Tavernissa, jonka kunnianosoituksesta tässä on siis kyse. Green Flashin perus-tupla-IPAa on säädetty rankemmaksi, laskennallinen IBU-lukema on niinkin kova kuin 149. Punaruskeassa oluessa vahvaa vaahdonmuodostusta. Pehmeää, pähkinää, kirpeähköä hedelmää, kiivin ja mangon mehuisuus ei nouse optimaalisesti esiin. Ikävä kyllä myös alkoholin (9,5%) pistävyyskin erottuu. Runko ei tunnu kantavan kunnolla, kääntyy selvästi pettymykseksi. Pientä nahkeuttakin lievästi yrttisessä maussa on, mutta se on odotettua näin kauas tuodussa tuotteessa. Jälkimaku on pitkä, mutta ei pysty pelastamaan kokonaisuutta. Ei läheskään niin kuiva kuin IBU-luvusta voisi epäillä. Toivottavasti tulee vielä tuoreena vastaan. Oluthistorioitsija Ron Pattinson ei kuulemma juo pohjoisamerikkalaisia oluita Euroopassa, koska ei voi millään tietää kuinka kauan pullot ovat pomppineet erilaisissa kuljetussysteemeissä. Ymmärrän näkökulman, mutta toistaiseksi en ole kyennyt vastustamaan kiusauksia.
Omnipollo Mazarin
Ruotsalaisen nomadipanija Henok Fentien Belgiassa tehty APA, 6,5%. Runsas suurikuplainen vaahto, reippaasti hiilihappoa. Keskitäyteläinen, persikkainen, havuinen, keskivahvasti katkeroinen. Hyvin näppärä ja tasapainoinen, mutta kovasti kilpaillussa sarjassa ei erotu mitenkään massasta. Craft-valmistajia alkaa tosiaankin olla jo niin paljon, että massasta voi puhua.
Mikkeller Green Gold
Luulin jo aiemmin kokeilleeni tätä olutta, mutta eipä sitä blogista löydy. Hanaversio Letkunpuistossa, tuoretta ja kuohkeaa, sitrusta ja pihkaa. Hyvin täyteläinen (Belgiassa tehty) tanskalais-IPA, 7%. Katkeroisuus ei erityisen voimakasta, mutta männynneulaset ja greippi puraisevat nautinnollisen maukkaasti. Vihanneksisuus on aivan kulman takana, mutta pysyy siellä, todella vakuuttava. Voisi samantien todeta yhdeksi parhaista Mikkellereistä. St.Michael, 18.10.2012.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Thornbridge Kipling
South Pacific Pale Ale Derbyshirestä, siis uusiseelantilaiseen tuntumaan pyritään, koska humalana pelkkää Nelson Sauvinia. Trooppista hedelmää, hieman sitrustakin, myös nahkeampaa vihannestakin, ei aivan tuoreelta tunnu. Tasapainoinen ja miellyttävä kaikesta huolimatta, real alena voisi olla suurikin elämys. Oluthuone Leskinen, 17.10. 2012.
Plevna Barley Wine
Tamperelaispanimo pääsi yllättämään uudella pullo-oluellaan. 10-prosenttinen barley wine on yllättävän tumma, mausteinen, yrttinen, kypsää hedelmää, luumua. Myös soijakastikkeista sherryä ja puuta, koska olutta säilötty yhdeksän kuukautta puutynnyreissä. Pehmeyttä toivoisi lisää, mutta arvostettavasti hyvin kuiva. Katkeroista humalaa ei havaittavasti. Mielenkiintoinen olut, ei aivan tyypillisin barley wine, imperial dry brown voisi olla täsmällisempi luonnehdinta. Oluthuone Leskinen, 17.10. 2012.
Brewfist Caterpillar
Pale ale Italiasta, tanskalaisyhteistyökuvioita. Sameaa ja hedelmäistä, hieman ohuehko makeahko runko, vaikka vitamiineja 5,8%. Pitkähkö katkeroinen jälkimaku, mutta saman panimon Spacemanin jälkeen vaikutelma on vaisu. Oluthuone Leskinen, 17.10. 2012.
tiistai 16. lokakuuta 2012
Fred Zinnemann: The Sundowners
Western-muunnelma Australiaan sijoitettuna vuodelta 1960. Deborah Kerrin ja Robert Mitchumin kemia toimii yhtä hyvin kuin muutamaa vuotta aiemmassa Heaven Knows Mr. Allison -nunnadraamassa autiosaarella. Yllättävää eroottisuuttakin alkupuolella. Loistavaa Technicolor-hyödyntämistä, luontokuvia, lammasajoa, metsäpalodramatiikkaa, hevoskilpailuja. John Ford -tyyppistä komiikkaa ja yleisestikin kunnon feelgood-leffa. Olutta juodaan huomattavia määriä. Tiomkinin musiikki on kuitenkin liian vanhakantaista ja jälkipuoliskolla aletaan junnaamaan paikallaan. Loppuratkaisu on kuitenkin ryhdikäs, joten mukava tuntuma leffasta jäi.
Mikkeller Hop Bomb Challenge 2011
Jonkinlaisen kotipanijakisan voitto-olut, lopputulos Mikkellerin ja voittajan Søren Davidsin yhteistyön tulos. 6.3%. Vehnämallasta mukana, humalalajikkeet Simcoe, Centennial ja Athanum. Jonkinlainen IPA siis. Pehmeä viskositeetti, toffeeta ja trooppista hedelmää, siis hieman perus-IPAa makeammalla puolella liikutaan. Jälkimaku hyvin kuiva, hyvin katkera. Erittäin hallittu tulos, vaikka itse tykkään IPAsta sitruksisempana.
De Molen Amerikaans
Hollantilaisen De Molenin pullo-oluita on kahdenlaisia, villejä ja hillittyjä. Amerikaans on hillitty, se pysyy pullossa korkin aukeamisen jälkeen eikä muodosta juuri vaahtoakaan lasiin kaadettaessa. Olut näyttää täysin elottomalta, ei kuplia. Makukin on hyvin vähähiilihappoinen, kirpeää hedelmää kyllä löytyy. Kevyt pale ale, 4,5%, 30 EBUa. Katkeroisuus siis hyvin rajallista. Mukava perusolut, mutta De Molenin skaalassa tylsähkö. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Thornbridge Raven
Black IPA Derbyshiresta, 6,6%. Hyvin hedelmäinen, myös vihannesta ja lopussa paljon katkeroisuutta. Paahteisuus siis puuttuu, kypsä hedelmä hallitsee. Maultaan tämä siis voisi hyvinkin olla tavallinen IPA, vain väri tuntuu poikkeavalta. Humalat Nelson Sauvin Uudesta Seelannista, Centennial Amerikasta ja Sorachi Ace Japanista. Lievästä vihanneksisuudesta huolimatta tasapainoinen ja nautittava olut. St. Michael, 15.10.2012.
maanantai 15. lokakuuta 2012
Oliver Stone: Savages
Yllättäen suomalaisen teatterijakelun saanut tulkinta Don Winslow'n romaanista, josta tykkäsin kovasti. Winslow itse osallistunut käsikirjoittamiseen. Ohjaaja Stone on profiloitunut poliittissävytteisiin elokuviin, mutta vuoden 1997 U Turnissa hän sai kohtuullisen neonoir-kuvion rullaamaan. Savagesin päärooleissa tuntemattomampia nimiä, mutta pienemmissä hahmoissa Travoltaa, Hayekia ja Del Toroa. Periaatteessa hyvin uskollinen variaatio romaanista, kerrontaratkaisuksi on valittu naispäähenkilö O:n voice-over, ei huono valinta. Mutta silti suoritus on ulkokohtainen, toiminta ja väkivalta painottuu liikaa. Henkilöhahmoihin ei samaistu tarpeeksi, vieraantumista liikaa, Stonen persoonallinen ote jää puuttumaan. Rytmi on liian nopea ja puuduttava. Winslow'n hedonistinen näkemys rahan, huumeiden ja seksin täyttämästä elämästä virittyy alussa kohtuudella ja saa lopussa hieman varautuneen jatkon, mutta suurin osa leffasta siinä välissä on tasapaksua perustauhkaa. Winslow'n hienovarainen loppuratkaisukin on hukattu tv-sarjamaisella tempulla, en ymmärrä valintaa. Elokuva ei ole totaalinen floppi, mutta se ei löydä filmillistä persoonallista tapaa tulkita Winslow'n loistavaa tekstiä. Nuoret näyttelijät ovat liian muovisia.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Luin nyt uudestaan Röyhkän Oulu-romaanin nähtyäni äsken elokuvatulkinnan. Muistikuvat varmaankin tekevät tepposia, mutta lievästi epäilin kirjan uutta painosta muutetun leffan suuntaan. Varsinkin lopussa, mutta olen varmaankin väärässä. Tykkäsin romaanista aikoinaan kovastikin, nyt jäi hieman ristiriitaisempi vaikutelma. 1970-luvun ajankuva, Oulun miljöö ja rock-musiikin taitekohta Hurriganesista punkiin on tavoitettu mahtavasti. Dialogiin ja Välde-päähenkilön kerrontaan perustuva teksti soljuu hyvin, mutta ehkä liian runsassanaisesti minun makuun, varsinkin alkupuolella. Romaanin rakenne on selvästi kaksijakoinen, alkupuoli seuraa Välden kouluaikaa ja onnahtelevaa suhdetta nimihenkilöön. Jälkipuolisko puolestaan Välden muusikon uran alkua. Rakenne ei ole täysin tasapainoinen, farkkumissi tuntuu jäävän liian taustalle. Lopussa lyhyt näkökulman vaihto farkkumissin pikkusiskoon tuntuu pahasti päälleliimatulta ja turhaltakin selittelyltä. Juuri tätä osaa en muista alkuperäislukemisen perusteella. Samaan paikkaan ja aikaan sijoittuva Jarno Mällisen Kieroonkasvukertomus on selvästi velkaa tälle Röyhkän romaanille, mutta Röyhkän kuvaus on edelleen parasta senaikaisesta Oulusta. Muutenkin mukava romaani, mutta ei siis niin onnistunut kuin muistelin.
Pierre Morel: Taken
Ranskalaisvalmisteinen toimintaelokuva jenkkiteinitytön joutumisesta albanialaisen mafian kaappaamaksi Pariisissa. Leffan sanoma jenkkinuorisolle: älä missään nimessä poistu turvallisesta Amerikasta äärimmäisen vaaralliseen Eurooppaan. Liam Neeson kohtuullisen vakuuttava Bronson-vaikutteisena vigilanteisukkina, ex-tiedustelumies on näköjään koulutettu perusteellisesti kaikkiin likaisiin temppuihin. Holly Valance esittää pop-laulajaa. Tarina on äärimmäisen epäuskottava ja tuottaja-kirjoittaja Luc Bessonin ylilyönnit ovat tässä vielä kehnompia kuin omissa ohjauksissaan.
Mikkeller Lervig Double Eye Pale Ale
Stavangerilaisessa Lervigissä pantu todella vahva ale, 14%. Sameaa keltaista olutta, ei vaahtoa. Aprikoosia, kuivattua hedelmää. Alkoholi peittyy kohtuudella, mutta ei kokonaan. Selvästi voimakkaasti humaloitu olut, mutta katkeroisuus ei pääse vahvan rungon takaa esiin kunnolla. Karkeahkoa ja yksiulotteista, ei raikkautta, mutta ei sellaista tietenkään odotakaan. Ei tällä tasolla mikään heikko suoritus, mutta ei mestariteoskaan.
lauantai 13. lokakuuta 2012
Spendrups Brutal Beervana Summer Edition
Ystävällisenä lahjana saatu olut Systembolagetin valikoimasta. Brutal on Spendrupsin brändi, jolla tavoitellaan oluen laadusta kiinnostuneita kuluttajia. Spendrupsin omistuksessa oleva Gotlands on myös käyttänyt Brutal-merkkiä, mutta sillä ei taida olla suoraa yhteyttä tähän. Läheisempi vertailukohta voisi olla Pistonhead-sarja. Kesälager on kirkkaan keltainen, 4,5%. Viljaisuutta löytyy ja kohtuullisen tanakka humalointi. Tölkin mukaan Magnum, Cascade ja Galaxy. Eihän tämä tajuntaa räjäytä, mutta sitruksisuus kuitenkin aivan eri seinällä kuin esim. Koffin Cascade-oluessa. Ei ehkä enää erityisen tuorettakaan ja karkeahko, mutta edullisena käyttöoluena mukava tapaus.
Karelian Brown Ale
Suomalaisen oluen päivän kunniaksi oululaista olutta. Karelian Brown on ihan itse keksimäni nimi Oluthuone Leskisen baarimestari Mikko Karjalaisen kotioluelle, jota pääsin onnekkaasti kokeilemaan. Punaruskea hyvin samea juoma, pienikuplaista vahvaa vaahtoa, kohtuullisesti hiilihappoa. Varsin neutraalissa tuoksussa lähinnä hedelmää. Maku on pehmeä, suhteellisen makea hedelmäisellä tavalla. Näköhavaintojen hiilihapot eivät täysin heijastu makuun, niiden taso tuntuu nyt suhteellisen alhaiselta. Karamellia, toffeeta, kinuskia, pähkinää. Mikon kommenttien mukaan IPA olisi tyylisuunta, mutta ehkä tässä on enemmän täyteläisen brown alen tuntumaa. Alkoholia 7% ja IBUja noin 40. IBU-lukema ei ole siis kovin suuri ja makuhavainto tukee sitä. Jälkimaussa on katkeroa melko pitkäkestoisesti, mutta ei tanakasti. Hieman pihkaisuutta, mutta sitruksisuus puuttuu tyystin. Ei mitään virhemakuja, hyvin tasapainoinen ja todellakin täyteläinen, lähes paksu. Laadukkaita kotioluita maistaessa hieman masentuu, kun ei itsellä ole edellytyksiä laajentaa olutharrastusta valmistuksen suuntaan. Mutta ei tämäkään ole pystymetsästä syntynyt, Mikko on tehnyt lujasti töitä ja muuta panostusta ennen kuin tähän vaiheeseen on päästy.
Durham Bombay 106
Durhamin india pale ale on hyvin englantilaistyyppinen, ei sitruksista länsirannikon fiilistä, 7%. Makeahko, toffeeta, keksiä, jopa ikävää saippuaisuutta. Katkeroa ei tarpeeksi, paljon heikompi kuin panimon White Stout. Oluthuone Leskinen, 13.10.2012.
Durham White Stout
Kun Black IPA on jo arkipäivää, niin tietysti valkoinen stout on seuraava megatrendi. Durhamin 7,2-prosenttinen stout onkin huomattavan vaalea ja hedelmäinen. Panimo on selitystekstissään irrottanut stoutin porter-yhteydestä pelkäksi adjektiiviksi tarkoittamaan vahvaa alea. Tämä on yllättävän mausteinen, pihkaa, pippuria, jopa chiliä, jotain tulisuuttakin havaittavissa. Jälkimaku ei kovin pitkä, mutta odottamattoman ryhdikäs suoritus. Tykkäsin kovasti, jopa 11€-hintalapulla. Oluthuone Leskinen, 13.10.2012.
perjantai 12. lokakuuta 2012
David Fincher: Fight Club
Kunnianhimoinen tulkinta vuodelta 1999 oregonilaisen Chuck Palahniukin romaanista. Teki aikoinaan sen verran vaikutusta, että leffa pääsi nyt uudelleen katsottavaksi. Nopeahko rytmi, teräviä leikkauksia, absurdia huumoria, satiiria väkivallasta. Edward Nortonin voice-over toimii hyvin alkupuolella, Norton muutenkin vakuuttava. Selviä vaikutteita Kubrickin A Clockwork Orangesta. Kipeä kolmiodraama Helena Bonham Carterin ympärillä on tavanomaisempaa kerrontaa ja lopussa esiinkääriytyvä doppelgänger-teema ei oikein enää jaksa innostaa. Lievää auto-onnettomuuspornoa muiden samanaikaisten Hollywood-leffojen tapaan. Meat Loaf hilpeässä roolissa. Mielenkiinto hiipuu loppua kohti, jännite ei kanna.
Epic Hopulent IPA
Uuden-Seelannin Aucklandissa on laadukas Epic-niminen panimo ja luulin ensin tätäkin olutta sikäläiseksi tuotteeksi. Tämä panimo tulee kuitenkin Utahin Salt Lake Citystä. IPAssa alkoholia 8,4%. Mormonivaltio Utahissa on ehkä vieläkin voimassa varsin alhainen oluen maksimiraja, mutta tietysti ulkoisille markkinoille voidaan valmistaa vahvempaakin. Sameassa keltaisessa oluessa vahvasti vaahtoa. Kypsää hedelmää, kiiviä ja persikkaa, hyvin herkullista. Suhteellisen makea runko, ehkä pähkinää ja keksiäkin brittityyliin. Jälkimaku on kapeahko, mutta pitkään kestävä. Ei kovin katkera, kirpeämpää hedelmää tuntuu riittävän sinnekin. Hyvin tasapainoinen ja raikaskin. Erittäin onnistuneelta vaikuttava ja varsinkin tuoreus täällä asti tuntuvana on hieno saavutus.
Suomi - Georgia 1-1
Georgian jalkapallohistoria vilisee legendoja: Metreveli, Hurtsilava, Nodia, Meši, Asatiani, Dzodzuašvili, Šengelia, Tšivadze, Daraselia, Kaladze, Kinkladze ja kaikkein suurimpana David Kipiani. Nyt tuttu nimi vain valmentajana, Temuri Ketsbaia. Suomella puolustuksessa Mäenpää, Uronen, Ojala ja Raitala. Hetemaj ennakkotietojen vastaisesti penkillä, Sparv otettiin puolustamaan. Suomi piti enemmän palloa, mutta ei millään päästy tilanteisiin. Georgia puolusti eikä joutunut paniikkiin missään vaiheessa. Todella flegmaattinen esitys Suomelta, Paatelainen ei pysty nostamaan henkeä joukkueeseen.
Toinen jakso paljon dramaattisempi. Georgialla 50. minuutilla vaarallinen vastahyökkäys. Sparv sai puskupaikan, mutta ei osunut kunnolla, jatkotilanteessa Hämäläinen sai pallon tolppaan. 56. minuutilla Georgian kulma, Roman Eremenko pisti omiin Kašian kautta. Heti perään Alexei Eremenko otti punaisen, ensi jaksolla suunsoitosta varoitus, nyt käsivirhe hyökkäyspäässä. Suomen jalkapallohistorian pöljin pelaaja? Ehkä ura voitaisiin nyt päättää maajoukkueessa tähän? Onneksi Hämäläinen jaksoi, Sparvin pitkästä syötöstä soolomaali. Suomi hallitsi lopussa tilanteita, muttei enää kunnon paikkoja. Ring paha pettymys, vain Hämäläinen todella hyvä. Kaksi MM-peliä, viisi menetettyä kotipistettä. Sivistysmaissa Paatelaiselle ilmiselvät potkut, mutta meillä hän tietysti jatkaa.
torstai 11. lokakuuta 2012
Plevna Unto Sahti
Koskipanimon ensimmäinen sahti on nimetty edesmenneen Unto Tikkasen mukaan. Ilmeisesti Unto oli usein rohkaissut tamperelaisvalmistajaa satsaamaan perinneolueen. Tuoksussa banaania, ei vaahtoa, sameaa, 8%. Hedelmäistä ja makeaa. Plevnan sahtia on jo ehditty puristien suunnalta kritisoida sahtiin kuulumattoman hiilihapon käytöstä. Ei sitä kuitenkaan paljoa ole, ei häirinnyt minua. Täyteläinen juoma, humalaa ei tietenkään ole, mutta ei aivan ällömakea. En ole sahtiasiantuntija, mutta kyllä tämä laadukkaalta vaikuttaa. Lämmetessä makeus korostuu liikaa siirappisuutena. Sahti on hieno elävä perinne, mutta minun juttu se ei ole. Oluthuone Leskinen, 11.10.2012.
Thornbridge Chiron
Amerikkalaisvaikutteinen golden ale Derbyshirestä, 5%. Hyvä mallasrunko, hyvin kuiva, hedelmää, vihannesta, katkeroa. Pehmeys voisi riilityksellä petraantua, nyt jää jokseenkin vaisuksi. St. Michael, 11.10.2012.
St. Eriks IPA, hanaversio
Monks Porter House näyttää muuttuneen täysin ruokaravintolaksi. Portaiden alapäässä kehotettiin odottamaan pöytiin ohjausta, joten poistuin paikasta. Sitä vastoin mukavaa meininkiä löytyi taas Gamla Stanin miniatyyrisestä suosikkiräkälästäni Wirströmsistä. Paikan olutvalikoima näyttää kasvavan tasaisesti, hanassa mm. kaksi Moor-olutta. Jessica Heidrichin IPA hyvin pehmeä, hedelmäinen, katkeroinen. Mukavan tasapainoinen, mutta ehkä liian sävyisä ja tylsäkin. Parempi kuitenkin kuin todella vaisu pulloversio. Tukholma, Wirströms, 10.10.2012.
Elysian The Immortal IPA
Akkuratin jatkuva tungos edelleen uskomatonta, mutta tällä kertaa saalistin istumapaikan tiskiltä hyvin valmistellulla ja ajoitetulla hyökkäyksellä. Vuosia sitten join Seattlen Capitol Hillin panimoravintossa tämän IPAn cask-versiota. 6,3%, hyvin hedelmäinen, kiiviä ja jotain kirpeämpää marjaisuutta. Katkerot todella katkeria, mutta tuoreus hukassa. Akkuratissa ei oikeastaan ole kritisoimista, mutta ehkä sekin voisi satsata enemmän ruotsalaisiin craft-valmistajiin. Nyt baari selvästi yrittää kattaa kaikki parhaat perinteiset olutmaat, tarjolla koko ajan mielenkiintoisia tuotteita Belgiasta, Saksasta, Britanniasta ja USAsta. Ne ovat kuitenkin aina Ruotsissa heikompia kuin alkuperäismaissaan. Tukholma, Akkurat, 10.10.2012.
Summer Wine Oregon Pale Ale
Englantilainen ale, 5,5%. Täyteläinen, mutta hieman hapan, ei ehkä täysin kunnossa. Muistuttaa enemmän belgiä kuin oregonilaista. Hyvä humalointi, sitrusta mukavasti pinnassa. Orval-tuntumaa, bretta-happamuus voi olla harkittuakin. Ehkä kuitenkin oli päässyt ohi parhaiden päiviensä. Tukholma, Bishops Arms Bellmansgatan, 10.10.2012.
Oppigårds Single Hop, real ale
Ensikokeilu oppigårdilaisesta real alesta. Aivan liian kylmää, mutta sentään matala hiilihappoisuus. Hedelmä ja katkero hyvässä tasapainossa, mutta ainakin näin kylmänä riilityksen lisäarvo jää arvoitukseksi. Tuoretta ja raikasta, mutta myös karkeahkon kovaa. Perusversio ei ainakaan huonompi. Tukholma, Bishops Arms Bellmansgatan, 10.10.2012.
Närke Anders Göranssons Bästa Rököl
Pitkä valutus, vahva vaahto, musta runko. Todella savuinen, tavoittelee Strömsholmsin Ardbeg-oluen sauhua. Tässä örebrolaisessa enemmän tervaa, tervaleijonapastillin maku selvänä. Kuohkeaa, pehmeää ja tuoretta. Paahteisuuttakin, mutta terva peittää sen, samoon humalan. Jälkimaku on suhteellisen lyhyt ja hieman makeuttakin mukana. Täyteläisempi kuin Strömsholmsin olut, mutta ei yhtä vaikuttava. Tukholma, Bishops Arms Folkungagatan, 10.10.2012.
Ægir India Pale Ale, hanaversio
Tämä norjalais-IPA oli pullossa niin lupaava, että päätin kokeilla sitä nyt hanasta. Hedelmäisyys on kohdallaan, ei tosin erityisen sitruksinen, mutta ei yrttinenkään. Katkeroisuus voisi olla parempaa ja raikkauskin hieman hakusessa, joten pettymyksen puolelle kääntyy. Folkungagatanin Bishops Söderin itäosassa on ehkä suosikkini ketjun baareista. Pullokaapista pisti silmään floridalainen Cigar Cityn Kalevipoeg Baltic Porter. 9%, iso pullo, ei mahdollisuutta kokeiluun. Riilinä ennennäkemättömästi Innis & Gunnia ja Skebon Blondie. Tukholma, Bishops Arms Folkungagatan, 10.10.2012.
SKA Steel Toe Stout
Coloradosta kauraisen leipäistä stoutia. Humalaa kevyesti, mutta paahtomallas täyteläistää juoman tanakasti. Kuivempi voisi olla, mutta ei suurempaa valittamista. Kauratuntumasta huolimatta ei oatmeal stout vaan milk stout. Tukholma, Oliver Twist, 9.10.2012.
Dugges Celebration!
American pale ale Göteborgista, 6,5%. Hidas tuopillisen rakentaminen, hiilihappoa rajoitetusti. Hedelmän hallitsemassa kokonaisuudessa katkeroisuutta nautinnollisesti. Yllätyksetön, mutta laatukamaa. Tukholma, Ardbeg Embassy, 9.10.2012.
Engelszell Gregorius
Siirtyminen Wallingatania itään Monks-konsernin toiseen baariin. Rouger IPA ehti juuri loppua, vain vajaa lasillinen nousi tynnyristä. Jotenkin tällaiset tapaukset tuntuvat omituisen yleisiltä. Päätin boikotoida firman omia oluita, tarjolla olisi ollut mm. hopfenweizen. Myynnissä myös kolme Westvletereniä, kaikkien hinta 498 SEK pullolta. Päädyin kuitenkin 9,7-prosenttiseen itävaltalaiseen trappistiolueen, löytyi Monksin Österrike Ölfest -listalta. Etiketin mukaan myös hunajaa mukana. Tummanruskea olut, odotukset tietysti varsin alhaalla. Melko makea, lakritsisen mausteinen. Esikuvana ehkä Rochefortin monimuotoisuus, mutta kauas jäädään. Nautintoa heikentävät mausteet peittävät maltaan pahasti. Humalaa en juuri huomannut. Tukholma, Monks Sveavägen, 8.10.2012.
Monks Wallin IPA
Pehmeä, mutta vihanneksinen. Nahkeaksi valitettavasti jää. Maltaan puolelta täyteläinen olut, mutta humalointi (Nelson Sauvin?) liian varovaista. Raikkauden puutteesta huolimatta hedelmäisyyttäkin kukkakaalin takaa kurkkii. Paha pettymys kuitenkin Black Svean jälkeen. Tukholma, Monks Wallingatan, 8.10.2012.
Monks Black Svea
Hyvin pehmeää ja täyteläistä, hieman savua ja lakritsaa. Maitohappoa ja jotain vaikeasti kuvattavaa mausteisuutta. Muistuttaa ehkä enemmän vahvaa stoutia kuin cascadian darkia. Erinomaista silti, todella monimuotoinen, luumuista hedelmäisyyttä. Lopussa kunnon katkerovetokin. Paljon aineksia, mutta pysyy hyvin kasassa. Ehkä paras maistamani Monks-olut. Käsittääkseni pelkkä sekoitus Svea IPAa ja kokeilematonta Black Jackia. Tukholma, Monks Wallingatan, 8.10.2012.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Malmö Cacao-Porter Criollo
Ardbeg Embassy on sentään tyhjentynyt sunnuntai-illaksi. Uusi panimotuttavuus Malmö Brygghus. 8%, hyvin vaniljainen, makeaa, suklaata. Liian makean minulle, mutta periaatteessa onnistuneelta vaikuttava tapaus. Tukholma, Ardbeg Embassy, 7.10.2012.
Magic Rock Rapture, real ale
Oliver Twistissä oli sunnuntai-iltana suhteellisen väljää, mutta Akkurat taas täpötäynnä. Soittimista päätellen luvassa elävää musiikkia. Huddersfieldin oluessa 4,8%, alaotsikolta red hop ale. Mäntyinen, hieman mausteinen olut, katkeroa todella reippaasti. Riiliksi hieman liian kylmä. Tukholma, Akkurat, 7.10.2012.
Fegleys Brew Works Hopsolutely
Triple IPA Pennsylvanian ruostevyöhykkeeltä Bethlehemistä. En ole ennen valmistajan oluisiin törmännyt. Peräti 11%, hedelmäinen ja selvästi alkoholinen. Katkerot vähemmässä roolissa, tämä on tyylisuunnaltaan selvästi barley wine. Oliver Twistin kaikki riilit vaihtuneet yön aikana, nyt tarjolla Magic Rockin keveämpiä oluita. Tukholma, Oliver Twist, 7.10.2012.
AIK - Gefle IF 0-1
Kuulin Råsundan jalkapallostadionista ensi kerran joskus 1970-luvun alussa, kun luin ruotsalaistaustaisen Buster-sarjakuvalehden oheistarinaa ruotsalaisen jalkapallon kunniakkaasta historiasta. Samoihin aikoihin luin Pelen elämäkerran, jossa Råsunda on keskeisessä asemassa, juuri täällähän Pele ja Brasilia voittivat ensimmäisen maailmanmestaruutensa 1958. Råsunda on valmistunut 1937, eli suunnilleen Helsingin Olympiastadionin ikäluokkaa. Selvästi toimivammalta kuitenkin vaikuttaa ja tietenkään jonninjoutavia juoksuratoja ei ole futistunnelmaa pilaamassa. Jotenkin stadion ja ympäröivä Solnan alue henkii tunnelmaa, jonka yhdistän 1950-luvun Ruotsiin. Råsunda puretaan lähiaikoina, joten oli viimeisiä hetkiä päästä kokemaan tämä hieno paikka.
Itse Allsvenskanin peli ei erityisemmin minua kiinnostanut, tuntemattomia pelaajia Daniel Majstorovicia lukuunottamatta, AIK:lla vielä sauma voittaa mestaruus. AIK:n fanikulttuuri on kuitenkin ennennäkemätöntä näillä leveysasteilla ja ostin tietysti lipun Råsundan pohjoispäätyyn mustan armeijan keskelle. Lipussa ei ollut istumapaikan numeroa ja kaikki seisoivatkin istuimilla päädyssä koko ottelun ajan. Tunnelmaa riitti, tifoja, savupommeja, lippuja, rumpuja, jatkuvaa laulantaa. Ei merkkiäkään väkivallasta, vaikka järjestyksen valvojilla oli kaasunaamarit päällä soihtujen ja savupommien palaessa. Yhtä lasta huomasin kannettavan sivummalle hurjimmassa kaaoksessa. AIK hallitsi hienoisesti, mutta ei pystynyt luomaan kunnon paikkoja. Yleisö menetti hermonsa totaalisti aivan lopussa AIK:n tekemän maalin tultua jostain syystä hylätyksi. Tilanne oli toisessa päädyssä, en saanut selvää syystä. Dramaattisesti Gefle teki sitten yliajalla kauniin maalin vastahyökkäyksestä, vaikka oli pelannut aikaa viimeisen vartin. Tarkka keskitys luukulle ja Orlovin pusku sisään. Råsunda hiljeni totaalisti ja suuri osa poistui masentuneena heti. Tappio taisi merkitä AIK:n mestaruushaaveiden kaikkoamista.
Summer Wine Dr Paracelsus
8% ja 180 SEK. Hyvin mausteinen, inkiväärinen, alkoholikin paistaa läpi. Ei juuri muita ulottuvuuksia, joten ei todellakaan hinnan arvoista. Paha pettymys mielenkiintoiselta panimolta. Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 7.10.2012.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)