Mika Kulju: Kenraalin viisi sotaa

Elämäkerta vuonna 1947 kuolleesta Hjalmar Siilasvuosta. Stalinin kostoa peläten Siilasvuo poltti arkistonsa Intiön kasarmilla Lapin sodan jälkeen. Niinpä Kuljun teos ei kovin syvälle pääse arvoituksellisen sotilaan elämään. 1892 syntynyt Hjalmar Strömberg oli suomenruotsalainen orpopoika Kirkkonummelta, vanhemmat ja sisar kuolivat kaikki tuberkuloosiin ripeään tahtiin. Strömbergin äidin suku oli kuitenkin varakasta väkeä ja sukulaisten tuella hän pääsi lakia opiskelemaan, ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Sotilasura kohtaloitui Saksaan jääkäriksi värväytymisen kautta. Kirjan nimen ensimmäinen sota on siten ensimmäinen maailmansota Saksan joukoissa Latviassa ja toinen sisällissotaan osallistuminen mm. Viipurin valtauksessa. Strömbergin mahdollisesta roolista punaisten verisessä rankaisussa valtauksen jälkeen Kuljulla ei ole mitään tarjota, mutta tuskinpa se on todennäköistä ajatellen Strömbergin myöhempiä vaiheita. Terijoen kautta Strömberg päätyi Ouluun 1930-luvulla ja suomalaisti nimensä Kilpisjärven alueen Siilasvuoman mukaan. Siilasvuo sairasteli vakavasti jo 30-luvulla, mutta seuraavissa sodissa hän joutui kovimpiin paikkoihin. Miehen maine perustuu talvisodan Suomussalmen taistelujen johtamiseen ja konkreettisimmin Raatteen tiehen. Kulju korostaa esikuntapäällikkö Alpo Marttisen roolia, mutta jakaa kunniaa myös Siilasvuolle. Mielenkiintoinen yksityiskohta, Siilasvuon saapuessa Hyrynsalmelle 7.12.1939 hän joutuu odottamaan ensimmäistä miehistöjunaa toista vuorokautta Jaalangan "pysäkin" lähellä tapahtuneen onnettomuuden pysäytettyä liikenteen Oulun ja Kontiomäen välisellä radalla. Itselläni on erityissuhde tähän Jaalangan kylään. Raatteen jälkeen Siilasvuo siirtyi Kuhmoon purkamaan mm. Luvelahden motteja, mukana isoisänikin. Kuhmoon hyökänneet venäläiset olivat kokeneempia ja osa moteista puolustautui Moskovan rauhaan asti.

Jääkäritaustasta huolimatta Siilasvuo ei ollut millään tavalla saksalaissympatiseeraaja, mutta seuraavassa sodassa hän joutui liiankin läheisiin suhteisiin heidän kanssaan. Seurauksena "Verisen Jalmarin" titteli, Kiestingin motti ja pohjoissuomalaisten miesten joukkoteurastus Vienan soilla jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Isoisän ohella myös setäni taisteli Siilasvuon joukoissa Uhtuan suunnalla ja vammautui kirvesonnettomuudessa etulinjan takana. Varmaankin onnekkaasti, huonomminkin olisi voinut käydä. Saksalaissuhteiden kärjistyttyä Mannerheim siirsi Siilasvuon pariksi vuodeksi toimistohommiin Helsinkiin. 1944 keväällä Siilasvuo siirtyi johtamaan Itä-Kannaksen joukkoja ja Kulju kuvaa Siilasvuon irvokkaita rapujuhlia Räisälän pappilassa samaan aikaan, kun miehet jauhautuvat Äyräpään etulinjan lihamyllyssä. Tämä osa poikkeaa Kuljun muusta Siilasvuo-näkemyksestä. Olisiko humaani kenraali tässä vaiheessa paatunut jo suhteellisuudentajun tuolle puolen? Joka tapauksessa Siilasvuo oli Mannerheimilta ainoa mahdollinen valinta johtamaan Lapin sodassa absurdia taistelua aseveljiä vastaan. Molemmat pojat Ensio ja Rolf osallistuivat Tornion maihinnousuun, isän määräyksestä kuitenkin eri laivoissa. Siilasvuon omapäisyyden huipentumana hän ei kertonut etukäteen Tornion maihinnoususta Mikkelin päämajaan. Sodan jälkeen terveys romahti nopeasti. Kulju ei siis tarjoa erityisemmin uutta informaatiota, mutta tarina kulkee sujuvasti ja kiinnostus säilyy vaivattomasti.