Schneider TAP 05 Hopfenweisse Weizendoppelbock

 Kun 00-luvun lopulla Kaislassa pääsin maistelemaan Schneiderin ja Brooklynin Hopfen-Weisse -kollaboa, olin täysin myyty. Luultavasti join olutta myöhemminkin, mutta pitkään aikaan en ole olueen törmännyt. Vastaavia hybridejä on tullut vastaan muiltakin tekijöiltä, mm. Malmgårdilta. Nyt sitten Schneiderin olut tuli vastaan lähi-Alkossa, Brooklyn ei enää tässä mukana. Oluen nimessä muiden nyky-Schneidereiden tapaan näkee Meine-sanaa, mutta sitä en kyllä pullon etiketistä löydä. 8,2 %, 40 IBU, Hallertauer Tradition ja Hallertauer Saphir. Resepti vaikuttaa siis samalta kuin aiemmin. 

NEIPAmaisen sameaa, tosin vaaleanruskea, ei kuulaan keltainen, tiheä pienikuplainen valkea vaahto. Hyvin sitruksinen parfyyminen tuoksu, Hallertaustakin sellaista nykyään löytyy, hunajaista ja kukkaista siitepölymäistä aromia myös. Maku on pehmeän hedelmäinen, mausteisuutta on, weizenin esterisyys on siellä, mutta selvästi nyt joukkuepelaajana, ei pääse sooloilemaan samalla tavalla kuin streiteissä weizeneissa. Onhan tämä aikamoista, aivan tällaista tykittelyä en muistanut oluen olevan. Täyteläisyyttä ja monimuotoisuutta on. Jopa peräkärry on saatu kytkettyä, ei se raskas ole, mutta harvemmin Baijerissa nähty tällaistakaan. Oikein nautinnollista kamaa kertakaikkiaan. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko. 

Ross Macdonald: The Moving Target

 Ross Macdonald oli kovassa huudossa Suomessa 1970-luvulla, joten itsekin teinipoikana luin pari romaania. Hillittömänä Chandler-diggarina tykkäsin tyylistä, mutta en kuitenkaan innostunut. Romaanien aiheet olivat jotenkin liian "neuroottisia" ja tunnelma arkisemman tylsää kuin Chandlerilla. Kun Macdonald kuoli 1983, Suomessa ilmestyi maakuntalehtiä myöten muistokirjoituksia, joissa kohotettiin viskilasia Alzheimeriin kaatuneelle sankarille. Olen seurannut alan suomalaista julkaisua Ruumiin kulttuuria alusta asti nykyhetkeen ja Macdonaldin maine on pysynyt korkeana. Jos mainitaan Hammett ja Chandler, niin harva jättää pyhän kolminaisuuden täyttämättä Macdonaldilla. 

Pohjois-Amerikassa Macdonaldin asema ei ole aivan samalla tavalla kanonisoitu. Ei häntä ole unohdettu, mutta arvostus on ehkä marginaalisempaa. 1966 ja 1975 tehtiin suurella Hollywood-budjetilla Lew Archer/Harper -filmit, mutta ei mitään enää sen jälkeen. 1995 ilmestyneessä Woody Hautin Pulp Culture -kirjassa Macdonald noteerataan, mutta merkittävämmiksi 50-luvun alan tekijöiksi kohotetaan David Goodis, Jim Thompson ja Charles Willeford. Ehkä Macdonaldin jämähtäminen yksityisetsivägenreen nähtiin liikaa Chandler-jatkumona eikä persoonallisempana uudistamisena. Uudistajana Macdonaldia voi kuitenkin pitää. Myöhemmät Archer-romaanit 1950-luvun lopulta erkaantuvat lisää katutasosta ja siirtyvät psykologisemman trillerin suuntaan. Näin olen siis kuullut, mutta en tosiaan tunne kunnolla Macdonaldin tuotantoa. Päätin korjata asiaa. 

En muista mitkä Macdonaldit luin 70-luvulla. Silloin luin vielä suomeksi, mutta varmaan kaikki Archer-romaanit on suomennettu. Eipä sillä enää väliä ole, joten latasin Kindleen sarjan ensimmäisen teoksen The Moving Target vuodelta 1949. Macdonaldin oikea nimi tunnetusti oli Kenneth Millar, mutta hän valitsi Archer-debyyttiin pseudonyymin, jotta erottuisi kirjailijavaimostaan Margaret Millarista. Onnettomasti valinnaksi tuli John Macdonald ja Floridassa alalla vaikutti jo John D. MacDonald. Niinpä Millar muutaman iteraation jälkeen päätyi Ross Macdonaldiin, joka The Moving Targetinkin uudemmissa painoksissa on merkitty tekijäksi.  

Tehokkaasti romaani starttaa. Archer saapuu öljymiljönääri Ralph Sampsonin rantapalatsiin Cabrillo Canyonissa samaan tapaan kuin Philip Marlowe The Big Sleepissä. Ollaan kuitenkin vähän Los Angelesia pohjoisempana Santa Teresassa, joka on Macdonaldin antama nimi Santa Barbaralle. Archer saapuu myös hämmentävästi taksilla eikä omalla autollaan. On noin vuosi 1947, Archer on 35-vuotias eronnut sotaveteraani, joka yksityisetsivänä erikoistuu avioerojuttuihin. Tunnetusti Marlowe vältteli nimenomaan niitä. Ensimmäisenä Archer jututtaa miljönäärin nuorehkoa blondivaimoa, joka köllöttelee uimapuvussa terassilla. Mieleen tulee James M. Cainin Double Indemnityn Phyllis Nirdlinger nilkkakoruineen. Elaine Sampson on kuitenkin halvaantunut pudottuaan hevosen selästä. Onhan tämä täydellisen herkullista. 

Jatkossa tulee hieman suvantokohtia. Pitkä baarikierros Los Angelesissa ikääntyneen naisnäyttelijän puhumaan saamiseksi on todellakin liian pitkä ja ikävystyttäväkin. Oluista mainitaan Bass Ale ja Guinness Stout, myös Black Horse ja Carta Blanca. Suomalainen merimies San Pedron satamassa on opettanut Archerille puukkotappelutaitoja. Juoni on suhteellisen persoonallinen, ei niin mutkikas kuin Chandlerilla, mutta mahdollisena kidnappauksena käynnistyvä tapaus on paljon muutakin. Loppukäänne oli arvattavissa, mutta ei ehkä täysin perusteltu. Aivan romaanin lopetus on todella taidokas. Kyllä Macdonaldin maineella katetta tuntuu olevan, mutta varsinaista intohimoa sarjan jatkolukemiseen ei välttämättä syntynyt. Todennäköisesti tulen kyllä sitä jatkamaan.

Marble Full Guard

 Manchesterin laatupanimolta tupla-IPA, 8,5 %, kirkas olut. Makeaa hedelmäisyyttä, täyteläinen, trooppista kamaa. Hyvä juotavuus, ei tosin täysin tuoreelta tunnu. Aprikoosia ja persikkaa. Ei katkeruutta, jää päivän tarjonnassa nyt pettymysten puolelle, vaikka erityisempää valittamisen aihetta ei olekaan. Juova, 29.1.2022.

Tuju Vihreä Baletti

 Lappeenrannasta Schwarzenegger-leffa Commandon inspiroimaa NEIPAa, 7,0 %, Enigma, Mosaic, Columbus. Samea, nyt on trooppisempi tuoksu. Maku on aika mausteinen, ei kovin miellyttävä. Voisiko Enigma vaikuttaa? Kuivaa greippisyyttä, mutta ei ole Tujun parhaita. Katkeruutta on jonkin verran, ei raikasta. Juova, 29.1.2022.

Etko Pacific High Frequency

 Herttoniemestä west coast IPAa, 6,5 %, Simcoe, Centennial, Chinoook, Cascade. Kalkkisuutta, hartsia, ei oikein hyvää kamaa ensituntumassa. Maltainen kokonaisuus, ei hedelmää. Taas hedelmätön WCIPA, tämä on nykyinen vitsaus, kuvitellaan, ettö west coastiin ei pistetä hedelmää ollenkaan. Jukka Saukkosen kanssa sosiaalinen tilanne ehkä rajoitti huomioita, mutta hyvää tämä ei todellakaan ollut. Juova, 29.1.2022.

Mallassepät 4 Epic Years

 Kadun toiselle puolen, Juovassa Mallasseppien synttäriolutta Naantalista, tupla-NEIPA, 8,4 %, 50 IBU, Citra, Nelson Sauvin ja Talus. Samea, nyt sitruksisempi tuoksu. Maku on täyteläisen hedelmäinen, ananasta ja Orri-mandariinia, vähän kärryäkin, siis katkeroa. Oikein puhdasta ja raikasta, hyvä juotavuus, alkoholista ei tietoakaan. Kaikin puolin toimivaa siis. Juova, 29.1.2022.

Sonnisaari Tollukka NEIPA

 Lumimyrskyä ennakoitiin Helsinkiin, mutta silti laskeuduin selkeässä, kohtuullisen liukkaassa kelissä Vallilasta Kaisaniemeen lauantai-iltapäivän perinteiseen sessioon. Sonnisaaren uudessa NEIPAssa 6,5 %, humalina BRU-1, Idaho Gem, Strata, Mosaic, Citra, Verdant-hiivaa. Samea, runsas vaahto, trooppista hedelmää tuoksussa. Kuohkean pehmeää, nektarimaista hedelmäisyyttä. Katkeruus perätilassa tasapainottaa. Hyvin toimii taas, kuiva kokonaisuus. Kirpeää, ei makeaa, jopa lievää hedelmäistä happamuutta havaittavissa. Maltaisuutta voisi toivoa lisää, mutta trendi on mikä on, tällä mennään. Sori, 29.1.2022.

Bill Condon: Mr. Holmes

 Tuoreehko Sherlock Holmes -filmi vuodelta 2015. Sankari on jo 93-vuotias Ian McKellenin hienosti esittämänä, viettää eläkepäiviä toisen maailmansodan jälkeen Englannin kaakkoisrannikolla Sussexissa pienessä kylässä. Muistisairaus vaivaa veteraania, viimeinen toimeksianto ja äskettäinen vierailu Japanissa pyörii mielessä. Paljon elokuvasta pyörii mehiläisten hoidon ympärillä, seurana taloudenhoitaja-sotaleski ja hänen pieni poikansa. Mielenkiintoista vastakkainasettelua ampiaisten ja mehiläisten välillä, traagisiin mittoihinkin välillä yltäen. Lämmintä feelgood-meininkiä, Laura Linney onnistuu myös hyvin taloudenhoitajan roolissa. Silti jotenkin liian alakuloinen tunnelma kauttaaltaan, ei vanhenemisenkaan pitäisi olla näin tylsää. Ei ainakaan elokuvassa, jossa sen voi tehdä sellaiseksi kuin haluaa. 

Mallaskoski Jeriko Cherry Wild Sour Ale

 Mallaskosken Daniel Wallenius muisti taas parilla näyteoluella. Nyt ei niin raskasta kamaa kuin viime syksyn ikimuistoisessa mörssäritäyskädessä. Uuden tripla-IPAn ehdin jo hankkia omatoimisestikin (saatekirjeessä nyt 70 EBU ja maininta, että pullossa virhemerkintä). Jeriko Cherry on kirsikkaversio panimon Jeriko Wild Alesta, joka ei ole tuttu, mutta olen juonut sen mahdollista esiastetta Jokiranta Wildia, jossa käymisvoimana Jyri Ojaluoman joenpohjalta eristämät villihiivat. Cherrya on kypsytetty vuosi tammessa ja sekoitettu kirsikkapyreen ja tuoreen Jerikon kanssa. 6,4 %, Saaz-humalaa. Runsaasti vaaleanpunaista vaahtoa kirkkaanpunaisen nesteen päällä. Voimakkaasti happamuutta ja kirsikan tuoksua aromeissa. Raikkaaltakin vaikuttaa. Maku on kirpeä, hieman marjaisen nahkea, happamuutta selvästi vähemmän kuin tuoksussa. Mallas ja humala eivät juhli, tässä mennään täysin hiivan ja kirsikan ehdoilla. Mutta ei tämä mikään karkkisouri ole, kyllä makua on ihan ryhdikkäästi. Itse en tästä tyylistä tykkää, mutta se on minun ongelma. Tai eihän se ongelma ole, mutta tykkääjiä siis varmaan oluelle löytyy minun komplementtijoukosta.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

 Pietarissa, Tallinnassa ja Turussa vaikuttanut saksalainen arkkitehti Carl Ludwig Engel saapuu 1816 Helsinkiin rakentamaan suuriruhtinaskunnalle pääkaupunkia. Viikilän pienimuotoinen romaani koostuu Engelin fiktiivisistä synkistä päiväkirjamerkinnöistä kuolemaan 1840 asti. Engel kiroilee kivisen niemen kallioita ja saatanallista säätä. Paljon merkintöjä Charlotte-vaimosta ja sairaalloisesta Emilie-tyttärestä. Oikukas pomo Ehrenström ärsyttää myös. Suhteellisen vähän tekstiä itse työstä, vasta loppupuolella arkkitehti käyskentelee yliopiston ja kirkon rakennustyömailla. Mies kaipaa kotikaupunkiinsa Berliiniin, mutta jämähtää arktiseen Helsinkiin. Teos on runoilijana aloittaneen Viikilän ensimmäinen proosateos. Kovaa suitsutusta on tullut Finlandia-palkintoa myöten. Teos on siis varsin suppea ja nopealukuinen. Runollisuus näkyy suorasanaisemmassakin tekstissä, mutta ei minusta oikein lähde lentoon. Engelin havainnot ovat liian alakuloisia, arkipäiväisiä ja tylsiä. Koleraepidemia riehuu kaupungissa, sairas valas ajautuu satamaan, venäläisiä rakennusmiehiä mätkähtää telineiltä maahan, mutta Engel ei juuri kulmakarvojaan kohota. Kokonaisuus jää varsin vaisuksi.

Lehe Heaven Hell HH BBA

 American Barley Wine Virosta, 14,0 %, IBU 80 (tosin Alkon mittauksessa vain 27 EBU). HH BBA -lyhenteen merkityksen voi arvata ja panimon nettisivulla se vahvistetaankin, Heaven Hill Bourbon Barrel Aged. Odotetusti ruma kuralätäkön ulkonäkö, ohut vaahto. Tuoksussa on mausteista tammisuutta, yrttiliköörejä, vähemmän bourbonin vaniljaisuutta. Maku on makean karamellinen, maltaisuutta, luumuista hedelmäisyyttä. Varsin puhtaasti, täyteläisyyttä on, mutta juotavuus pysyy olemassa. Alkoholi tässä hieman silti tuntuu, ehkä 14% on jo liikaa tässä kontekstissa. Katkeruutta ei ole odotetusti. Makeus on yleistä barleywineissa, mutta paljon vähemmän sitä on omissa tyylisuunnan suosikeissani. Kyllä tämä alas menee, kun makeuden lisäksi mikään muu ei töki. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Orava Plague Doctor Barley Wine

 Varsinaissuomalainen Orava on käytännössä itselleni täysin tuntematon panimo. Somesta olen kuitenkin ollut huomaavinani, että panimolla on faneja. Sehän on Suomessa kohtuullisen harvinaista. Kiertolaisena aloittaneelta tuottajalta olen aiemmin juonut kollabojen ohella vain kolmatta vuotta sitten Distant Thunder IPAa. Panimo sijaitsee Liedossa ja nyt tarjolla koronatohtoriksi nimettyä ohraviiniä, 10,0 %, humalina Chinook ja Idaho 7, mutta järkyttävästi keittoon on sotkettu kahviakin. Meripihkainen väri, täysin kirkasta, hyvä vaahto. Tuoksussa on leipäistä maltaisuutta, ehkä kahvisuuttakin, mutta ei ollenkaan samalla tavalla kuin vahvoissa portereissa. Maku on hedelmäinen, pihkainen, maltainen, hieman mausteinen, kuivahko. Aika puhdas, ei niin täyteläinen kuin alkoholipitoisuus antoi odottaa. Tuntuu jopa hieman ohuelta, hyvä juotavuus. Ei juuri katkeruutta jälkimaussa. Ei mikään tyypillinen barleywine, mutta kahvipelleily ei kokonaan sotke olutta. Ilman sitä tämä voisi olla jopa miellyttävä. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Poppels Sudden Death Unmasked New England IPA

 Ei ole mikään yllätys, että ruotsalaiset vievät NEIPA-vääräuskoisuuden viimeiselle rannalle asti. Tässä Göteborgin lähiön savuavien autonraatojen seasta ponnistavassa tupla-IPAssa on katkeruutta vain 10 IBUa. Bud Lightissa on 6, mutta aika hyvä suoritus silti. 8,5 %, lyypekkiläinen Sudden Death kumppanina, humalana ainakin Talus. Sameaa keltaista kuulautta ja lumenvalkeaa vaahtoa. Tuoksussa bensaa ja herukkaa, ei kovin intensiivisesti. Maku on sitruksinen, mukana ananasta ja mangoakin, varsin kuiva runko, jossa maltaisuus on mukana. Alkoholi peittyy, lievästi mäntyistä otetta, jos ei nyt suoraa pihkaisuutta. Jälkimaku on tyhjä, niin kuin saattoi odottaa. Mutta puhdasta ja raikasta hedelmäistä olutta, hyvää tämä on peräkärryn puuttumisesta huolimatta. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Mallaskoski Triple Dry Hopped Triple IPA

 Seinäjoelta tripla-IPA, 10,0 %, useamman kerran kuivahumaloitu, katkeroita säälittävän vähän 20 EBU. Simcoe, Citra, Nelson Sauvin, yleensä nämä humalat toimivat hyvin. Parasta ennen 30.12.2022, tässä ei sentään 2023-höperehditä edellisten oluiden tapaan, vaikka näin vahvassa oluessa säilyvyyspotentiaalia onkin. Nyt on kunnon sameutta, todella paksun näköistä sameaa mehua. Tuoksussa on reilusti sitrusta, kuivempaa appelsiinia ja greippiä. Maku on varsin raikas, lähes pureksittavaa hedelmäisyyttä, sitrusta kuivasti. Ei kuitenkaan liian paksua tököttiä, juotavuus säilyy eikä viina pistele vähääkään. Kuivuus pitkittää makuja takaosaan päin, ei runsaasti katkeroa, mutta jotain kyllä löytyy. Tämä pääsi yllättämään, aivan tällaista en Seinäjoelta odottanut. Esimerkiksi nelisen vuotta sitten kokeiltu True DIPA jätti toivomisen varaa. Vahvoissa stouteissa Mallaskoski on kyntensä näyttänyt, samoin barleywinessa, mutta tämä taitaa olla ensi kertaa hienosti toimiva ylivahva IPA tältä hyvinvointialueelta. Nyt haluaisin nähdä Mallaskoskelta kunnon perus-IPAn, 7,0 % (WC 90 IBU, NE 65 IBU), joka iskee Olarin köysiin. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Keppo Double IPA, pulloversio

 Jeppon Keppo-panimolta tuli juotua varsin epämiellyttävää tupla-IPAa toissa syksynä Ruttopuistossa. Ehkä nyt uudistettu versio tarjolla, koska ainakin alkoholipitoisuus on hieman noussut 7,5 % -> 7,8 %. Etiketissä kultakirjaimia teollisten bulkkipanimoiden parhaiden perinteiden mukaisesti. Humalina kunnon lajikkeet El Dorado, Mosaic, Rakau. Huomattavasti kirkkaampi kuin hanaversio, lievää sameutta silti esillä. Tuoksussa on makeaa karamellisuutta, eipä juuri muuta. Maku on makeahko, hedelmäpastillinen, siis tosiaan karamellinen, varsinaista hedelmäisyyttä ei juuri esiinny. Runko tuntuu omituisen ohuelta, varsinkin tupla-IPAksi, jollainen tämä ei tietysti näillä numeroilla olekaan. Ei tässä hanaversion happamuutta tai savuisuutta sentään ole. Voimaista diasetyyliä ehkä saattaa vähän kurkkia. Ehkä ei kuitenkaan, kyllä tämä ilman virhemakuja etenee. Jälkimaussa on hieman katkeruutta, mutta kokonaisuus on varsin vaatimaton. Humalaa on ilmeisesti aivan liian vähän, tai sitten tämäkin olut on todella vanhaa. Tässä on nyt heti Horizontin perään toinen päiväyksillä huijaava nilkkipanimo esillä. Parasta ennen -päivämääräksi on merkitty 02/08/23. Mikä ihmeen villitys nämä vuosikausia kehittyvät IPAt oikein nyt on? Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Horizont Gentle Bastard

 Budapestista india pale alea, 6,5 %, 63 IBU. Taannoisella Budapestin vierailulla join Horizontilta sekä IPAa (ei siis tätä samaa) että altbieriä, enkä tykännyt kummastakaan. Ehkä laatu on kuitenkin niistä ajoista ehtinyt parantua. Sameaa kinuskikastikkeen väristä olutta. Tuoksu on varsin laimea, ehkä vähän geneeristä hedelmää irtoaa. Maku on maltainen, pehmeä, makeahko, todellakin yleishedelmäinen brittityyliin, ei sitrusta tai trooppisia vivahteita. Hieman vetinen runko ja jälkimaussa vähän, mutta vain vähän katkeroa. Ei siis mitään häiritseviä sivumakuja, joten ehkä tämä olut on vain nuupahtanut vanhuudenheikkouteen. Tölkkiin on merkitty parasta ennen 03.07.23. Jos IPAlle annetaan noin posketon säilyvyys, niin siitä ei voi päätellä mitään tölkitysajasta. Siitä voi kuitenkin päätellä melko paljon panimon asenteesta maksavia asiakkaita kohtaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

RPS Theory of Hoppyness IPA

 Uutta west coast IPAa Kallaveden länsirannalta, jos niin voi sanoa, siis Kuopion Siikarannasta. 6,3 %, Loral, Simcoe, Talus, Nelson Sauvin. Kirkas kultainen olut, vaalea vaahto. Karviaismarjaa tuoksussa, vähän klementiiniäkin. Maku on sitruksinen, varsin täyteläinen, trooppisiakin vivahteita, hiilihappoa ehkä hyppysellinen liikaa. Mallasrunko ei huoju, pihkaakin seassa. Jälkimaussakin on täytettä, katkeruus jatkuu kohtuullisen pitkään ja yllättävän voimakkaana. Tuoretta ja raikasta, vaikka tölkitetty ehkä jo joulukuun alussa, koska best before on 07 12 22. Oikein näppärää, parasta RPS:ää viimeajoilta, ehkä koko toiminnan ajalta itse asiassa. Tykkään kovasti. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

James Lee Burke: The New Iberia Blues

 James Lee Burke ei siis lopettanut pitkää sarjaansa Robicheaux-romaaniin 2018, tässä on sitten seuraava opus seuraavalta vuodelta. Täysipainoinen pitkä romaani onkin ja ehkä aiempia raikkaampikin. Dave Robicheaux'n täytyy olla jo reilusti yli 80-vuotias, mutta niin vain mies toimii edelleen poliisina New Iberiassa Louisianan Bayou Countryssa. Mutta ei mitään radikaaleja muutoksia, kyllä tämäkin romaani on pääosin vanhojen aiheiden uudelleenvariointia. Hollywoodin filmiryhmä on taas alueella ja ruumiita tulee tiheään tahtiin. Niitä on neljä ennen kuin rikospaikkatutkijat saavat kerättyä aineistot kasaan. John Fordin elokuva My Darling Clementine nivoutuu tarinaan monin tavoin, ei tosin kovin harmonisesti. Dave ja kumppanit tekevät jopa ekskursion Utahin Monument Valleyyn. Alafair-tytär on taas kuvioissa ja nuoret naiset aiheuttavat levottomuutta moninkertaisessa leskimiehessä. Toinen on blueslaulaja ja toinen Robicheaux'n uusi työpari. Edellisen romaanin palkkamurhaaja tekee paluun. Entistäkin enemmän höperehtimistä kommunikaatiosta kuolleiden kanssa. Harhanäkyjä tulee entistä tiiviimpään tahtiin. Tekeillä oleva elokuva liittyy Ludlow’n verilöylyyn 1914. Lazy Lester, Rapala-uistin ja Michael Connellyn romaani saavat maininnat. Teksti on tutun rönsyilevää, mutta kulkee nyt sujuvammin kuin joissakin aiemmissa teoksissa. Jälkipuolella on jotenkin tuoreempi ote kuin myöhäistuotannossa yleensä. Loppukohtaus ei ole persoonallinen, mutta kuitenkin toimiva. Loppusanat Woody Guthrieen liittyen ovat erityisen painokkaat. Hieno romaani siis taas kerran vanhalta mestarilta. Robicheaux-saagaa on ainakin yksi nide vielä lukematta.

Wim Wenders: Hammett

 Muistan, että itselläkin oli kovia odotuksia 80-luvun alussa Hammett-elokuvaan. Ohjaaja Wenders oli säväyttänyt Highsmith-tulkinnalla Der amerikanische Freundilla, tuottaja Coppola oli uransa huipulla, pohjalla Joe Goresin romaani, käsikirjoittajana superkirjailija Ross Thomas ja tietysti päähenkilönä itse rikoskirjallisuuden luoja. En ollut silloin vielä lukenut Goresin romaania, mutta ongelmia tuli jo itse lähtökohdasta. Ei rikoskirjailija rikostarinan päähenkilönä sittenkään ole metakikseistä huolimatta kovin terävä idea. Kuvausaikana tapahtui kaikenlaista. Nyt nähtynä elokuvan paha virhe on kuvaaminen Zoetrope-konkurssistudion lavasteissa. Hammettin yksi päähienouksista eli realismi menetetään heti kärkeen. Huhutaan, että Wendersin ensimmäinen hylätty versio oli kuvattu oikeissa lokaatioissa. Frederic Forrest on kyllä saatu hyvin Hammettin näköiseksi, mutta muuten suoritus on vaisu. Forrest jopa yrittää puhua kuin Humphrey Bogartin Sam Spade The Maltese Falconissa. Tuberkuloosiysköksissä ei samaa veren makua kuin Victor Maturella My Darling Clementinessa. Itse tarina käsikirjoituksen katoamisesta San Franciscon Chinatownin alamaailmaan on todella löysä. Wendersin ohjaus ei saavuta irtonaisuutta missään vaiheessa. Kokonaisuus on hengetön, keinotekoinen ja tylsä. Sivuroolicameoihin saadut Elisha Cook Jr, Samuel Fuller ja Sylvia Sidney eivät paljoa piristä, ei myöskään Marilu Hennerin sadetakki, joka on selvä nyökkäys Le Quai des brumesin Michèle Morganiin. Jälkeenpäin on spekuloitu, että Coppola ohjasi elokuvasta enemmän kuin Wenders. Joka tapauksessa lopputulos on kehno.

1000 Lakes Gofore Roine Porter

 Töölö on pitkä, yli kaksi kilometriä kävelyä jäisellä Mannerheimintiellä Pennistä Urhoon. Söin jo tutun tillillä ryyditetyn tonnikala-katkarapupizzan. Ruokajuomana ensimmäinen kokeilu uudelta Vaajakosken panimolta. Panimon nimi näkyy olevan 1000 Lakes Distillery, mutta en suostu postauksen otsikkoon pistämään panimon nimeksi tislaamoa. Pöljempääkin on tietysti tullut vastaan. Tamperelainen atk-puulaaki Gofore jotenkin kai myös sotkeutunut olueen. Porterissa 5,5 %, 30 EBU, Magnum ja Saaz. Musta, paahteinen hieman makea tuoksu. Kuiva ja paahteinen maku. Ei paljoa hedelmää, vähän ohut. Liikaa hiilihappoa, ei katkeroa. Ei sivumakuja, ok, mutta tavanomainen ja persoonaton. Urho, 22.1.2022.

Mad Hopper Truth Serum

 Session päätteeksi ainoa vahvempi olut. Totuusseerumi on kveikillä käytetty tupla-IPA, 9,0 %, 45 IBU, Magnum, Cascade ja Simcoe. Samea ja ruma. Hieman makea tuoksu, marjaisuutta. Maku on kovasti karbonoitu, trooppishedelmäinen, lievästi hapan. Makea, jotenkin nihkeä. Alkoholi peittyy, mutta olut ei aukea puhtaasti. Nyt ei katkeruuttakaan. Happamuuskin häiritsee, ehkä jotain hedelmää lisätty. Epämiellyttävää, harmittava päätös kokonaisuutena mukavalle istunnolle. Rahaa ei juuri kulunut, baarissa väljää, ei syntynyt sosiaalisia tilanteita. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Black Magic

 Double Fantasy NEIPA ei ollutkaan enää tarjolla, joten päädyin nitro stoutiin. 5,0 %, 40 IBU, Magnum ja East Kent Goldings. Odotetun kuohkea vaahto, paahteinen ja kahvinen tuoksu. Kuivaa, pehmeää, kevyesti paahdetta, maltaisuutta, hiven hedelmääkin. Ihan näppärää, ehkä tuoreimman makuinen olut koko sessiossa. Nyt hyvin lievä katkeruus. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Winter Bock

 Session toisessa lagerissa 6,0 % ja 30 IBU. Kirkas, meripihkainen väri. Savuinen tuoksu. Maussa tervaa, pihkaa. Ihan miellyttävästi, mutta ehkä rauchia pitäisi annostella enemmän. Tässäkin lievää hedelmäisyyttä, nyt katkeroita vähemmän. Huomasin vasta myöhemmin, että olut on täynnä joulumausteita, muskottia, pippuria, neilikkaa, kanelia. Huhhuh, aika hillitysti mausteita oli annosteltu, koska ei ne liikaa maistuneet. Savumallas näköjään kätkee niitä mukavasti.  Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Live Wire

 Kevyt sessio-IPA, 4,5 %, jälleen Magnumia sekä Galaxy, Pacific Jade ja Sabro. Katkeruutta 60 yksikköä. Sameaa on. Taas kirpeän hedelmäinen tuoksu. Maku on trooppishedelmäinen, mutta lievää kalkkisuutta tässäkin, kuivaa ananasta ja mangoa. Taas katkeruutta on hyvin. Ohkaisuus ei ongelma, tämä on hyvin täyteläinen, session miellyttävää osastoa. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Frisky Nun Fruited NEIPA

 Varsin punainen väri, 6,5 %, 30 IBU, Cascade, Huell Melon, Sorachi Ace, Simcoe. Kohtuullisen samea, mutta ei neipaisen vaalea ja kuulas. Tuoksussa ylikypsää hedelmää ja mausteita. Maku on mausteisen tunkkainen, jopa belgihiivaa ehkä. Ei todellakaan mitään IPAisuutta. Epäilin pilaantuneeksi, mutta ehkä kuitenkin tarkoituksella tällaista. Jotain suolaista silakkaa tai jotain muuta kalaa muistuttava maku. Ehkä jokin voimakas marja voisi maistua tältä. Persoonallinen, mutta pahanmakuinen. Vasta tässä vaiheessa huomasin oluen "fruited"-määreen. Sehän tietysti selittää mahalaskun. Session ylivoimaisesti surkein tuote tähän mennessä. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Hoppy Days IPA

 Huomasin vasta tässä vaiheessa, että baarissa on omat oluet lounastarjouksessa, 2dl 2€. Olin tästä tietämättömänä ostanut kaksi ensimmäistäkin olutta yhtä aikaa tässä koossa. Sain tietysti silloinkin tarjoushintaan, mutta tapani mukaan en kiinnittänyt hintaan huomiota. Kolmantena testiin sitten west coast IPA, 6,4 %, peräti 80 IBU, Magnum, Cascade ja Simcoe. Melkein kirkas, tuoksussa hyvin persikkaa ja aprikoosia. Maku on hartsisempi, kuivaa hedelmäisyyttä, edelleen trooppisempaa suuntaa. Vähän tukkoinen siis, mutta maltaisuus kohtuudella tukee runkoa. Todella hyvä peräkärry, katkeruutta on jopa tarpeeksi. Gustavo Vale ei taida Magnumia turhaan säästellä. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Double Decker ESB

 Nyt runsas vaahto, kuparin väri. 5,5 %, 40 IBU, Magnum ja Mandarina Bavaria. Tuoksussa kastanjaa tai jotain sen kaltaista. Karamellia, toffeeta, pihkaa maussa. Lievää saippuaisuutta. Yleishedelmäisyyttä on, mutta runko jää ohueksi. Katkeruutta on lähes tarpeeksi. Kuivahko kokonaisuus, mutta tämä on heikompi kuin avaus. ESB on kovin vaativa tyyli, kun benchmark niin tuttu. Viisi Penniä, 22.1.2022.

Mad Hopper Don't Fear The Lager

 Kesäkuun jälkeen ei ole tullut käytyä Viidessä Pennissä. Mad Hopperin ensimmäiset oluet olivat puhtaita, mutta kuitenkin vaisuja vaativampaan makuun. Ei siis makua tarpeeksi. Nyt sitten koronan viimeisimmässä alhossa tarjonta muualla hiipunut minimiin, joten päätin tsekata tilanteen Töölössä. Paljon uusia oluita tarjolla, mutta neljää aikaisempaa (Poker Face Pils, Daydream Lager, Mad Haze IPA, Greenback Pale Ale) edelleen myynnissä. Mad Hopper siis aikonee pitää joitakin oluita koko ajan valikoimassa. Uuden lagerin nimi tuo mieleen Blue Öyster Cultin hitin, 4,5 %, 25 IBU.  Lievästi samea, ei oikein vaahtoa. Viljainen tuoksu, kirpeän maltainen maku, liikaa hiilihappoa. Katkeruutta mukavasti, kellerbierin tyyliä, hieman hedelmäisyyttäkin. Tämä on ihan mukava. Viisi Penniä, 22.1.2022.

John Ford: My Darling Clementine

 Luen tällä hetkellä James Lee Burken romaania The New Iberia Blues, jonka tarinaan liittyy Fordin Wyatt Earp -leffa My Darling Clementine. Siksipä päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa. Teos on kyllä hyvin tuttu ennestäänkin. Kun aloitin yliopistossa 1982 syksyllä, englanninkielen kurssilla piti pitää esitelmä vapaavalintaisesta aiheesta. Valitsin kohteeksi tämän John Fordin elokuvan, jonka olin nähnyt edelliskesänä televisiosta. Valmisteluvaiheessa luin Fordista kaiken mitä kirjastoista löytyi. Kyseessä on siis Fordin tulkinta lännen ehkä suurimmasta legendasta. O.K. Corralin tulitaistelu, Tombstonen sheriffi Wyatt Earp veljineen, uhkapelurilääkäri Doc Holliday ja Clantonin klaanin nilkit. Elokuvan nimestä huolimatta opettajatar Clementine on suhteellisen pieni sivuhenkilö tarinassa, seksiammattilainen Chihuahuakin saa enemmän tilaa. Elokuvassakin kuultavasta suositusta laulusta Fordin tempaisema Clementine on täysin fiktiivinen hahmo, ilmeisesti jonkinlainen yhdistelmä Earpin oikeasta Josephine-vaimosta ja Hollidayn tyttöystävästä Big Nose Katesta. Ford sinänsä keskittyy tarinaan ihan ok, mutta elokuva on täysin Fordin omien teemojen läpikyllästämä. 

Tombstone on Arizonan eteläosassa, mutta Fordin elokuva tapahtuu Monument Valleyssa, 500 km pohjoiseen. Taiteellinen vapaus on hienoa. Alkupuolella elokuvassa on rankkaa rasismia intiaaneja kohtaan. Upeita saluunakohtauksia, joskin komediallisuus ei ollut Fordin parhaita piirteitä. Doc Hollidayn tuberkuloosi hallitsee vielä enemmän elokuvaa kuin muistin. Villiin länteen tuodaan sivistystä teatterin ja tanssin kautta, tanssikohtaus keskeneräisellä kirkolla Shall We Gather At The Riverin pohjustamana on leffan huippukohtia. Tulitaistelu on nopearytminen niin kuin tietysti todellisuudessakin oli. James Lee Burken romaanissa juhlittu loppukohtaus on juuri niin pakahduttavan täydellinen kuin olla voi. 1982 pidin elokuvaa kirkkaana mestariteoksena, eikä arviota ole syytä muuttaa nytkään.  

Joel Schumacher: Falling Down

 Vuonna 1993 valmistunut Falling Down on saavuttanut jonkinlaisen pienklassikon aseman. Itsellekin se on jäänyt hyvin mieleen, mutta tämä taisi olla vasta toinen katselukerta. Tämä ei ole sellainen elokuva, jonka haluaisi nähdä uudelleen. Nyt katsellessa en ole vakuuttunut elokuvan laadukkuudesta. Michael Douglasin esittämä insinööri on tehnyt elämäntyönsä ohjusfirmassa torjuen kommunismia. Sitten tulee kenkää Neuvostoliiton romahdettua ja tyyppi ei suostu hyväksymään avioeroaankaan. Los Angelesin liikenneruuhkassa palaa pinna ja mies päätyy kauppaan Koreatownissa. Siellä tapahtuu lopullinen kilahtaminen, joka on tietysti mahdollinen, mutta ei minusta kovin uskottava. Valkoihoisen keski-ikäisen heteromiehen maailman romahtamisesta on siis kyse, mutta kärjistetty satiiri ei tunnu oikelta ratkaisulta tähän kuvioon. Omankädenoikeuden käyttöä perustellaan ja ihannoidaankin lähes Charles Bronsonin 70-luvun vigilantismileffojen tapaan. Erityisen vaivaannuttava on Robert Duvallin hahmo. Katsojan pitäisi sulattaa tohvelin alle tungetun nyhverön kasvu kirkasotsaiseksi sankaripoliisiksi työuran viimeisenä päivänä ennen eläkkeelle siirtymistä. Poikkeuksellisen naurettava on Duvallin suhde Tuesday Weldin esittämään vaimoonsa. Falling Down on käsittääkseni käsikirjoittaja Ebbe Roe Smithin ainoa elokuva, mitä en ihmettele. 

Mutta on elokuvalla ansioitakin. Los Angelesin ankeampien kulmien ahdistavuus on kuvattu realistisesti, kuvaukset osuivat samoihin viikkoihin kuin vuoden 1992 mellakat. Kävin itse ensi kerran Los Angelesissa 1990 ja en ollut missään nähnyt yhtä räikeitä kontrasteja elinoloissa. Dashiell Hammettia Wendersin elokuvassa esittänyt Frederic Forrest on varsin vakuuttava natsina. Ikinuori Barbara Hershey onnistuu myös hyvin ahdistuneena ex-vaimona. Douglasin suoritus on tietysti intensiivisen kiihkeä ja siihen teoksen tehot pitkälle perustuvatkin. Schumacherin ohjaus on aika elastista, mutta käsikirjoituksen ongelmia ei hänkään tietysti kykene ratkaisemaan. Elokuvan suomalainen nimi Rankka päivä on hieman harhaanjohtava. Vaikka elokuva yhtä päivää kuvaakin, niin päähenkilön ongelmat ovat kärjistyneet paljon pitemmän ajan kuluessa.   

Lehe Vana Kalev

 Suomenlahden takaa vahvaa balttiporteria, peräti 13,5 %, ilmeisesti kypsytetty Wild Turkeyn bourbon-tynnyreissä. Tummanruskeaa nestettä, yrttinen voimakas tuoksu. Paksu täyteläinen mausteinen maku, yrttejä ja anista. Ei paljoa paahdetta, maltaisuuskin jää mausteiden taakse. Onneksi ei kovin makea, vaniljaisuus ei esillä. Pehmeyttä voisi olla lisää, mutta jälkimaku on varsin tyhjä. Alkoholi peittyy hyvin, oikeastaan oikein hyvä juotavuus näin vahvaksi olueksi. Panema, 20.1.2022.

CoolHead ELDORADOELDORADOELDORADO

 Uusin tuote CoolHeadin sinkkuhumala-NEPA -sarjassa, tälläkin kertaa 5,5 %. Melko samea, lievää happamuutta tai etikkaisuutta maussa. Nyt taitaa ensi kertaa pettää Paneman hanahygienia, muuta selitystä en keksi, oluthan on varmaan aivan tuoretta. Liikaa hiilihappoakin on. Trooppista hedelmää pohjalla on, ei tunkkaisuutta tai vihannesta. Makeahkoa, ei katkeruutta. Mutta siis jokin ongelma pilasi oluen maun tyystin. Panema on ollut jo jonkin aikaa alamäessä, mutta ihan tälle tasolle en odottanut tilanteen eskaloituvan. Panema, 20.1.2022.

Polly The Weekend Radio

 Tänä aamuna oli tarkoitus lentää Niceen perinteiselle tammikuun pitkälle Välimeren viikonlopulle, mutta näissä oloissa siitä oli luovuttava viime vuoden tapaan. Helsinki näyttää surkeinta ilmettään ikään kuin ilkkuakseen tänne jämähtäneille. Räntäsadetta koko päivän, aamulla yritin lähteä toimistolle, mutta liian liukasta yrittää kävellä edes lähimmälle pysäkille. Etätyöpäivän jälkeen tunti tehokasta peliaikaa lähibaarissa. Panemassa väljää, kaksi muuta asiakasta. Panema ei ole joulukuun jälkeen päivittänyt Untappd-listaansa, mutta uusia oluita on saatavilla. Ensimmäisenä kokeiltavaksi walesiläinen IPA, 6,8 %, 60 IBU, Citra, Columbus, Centennial, Chinook, Cascade, tämähän menee ihan porilaiseen CCCCC-tyyliin. Retrohumalista huolimatta varsin sameaa, tummahko väri, ainakin hämärässä baarissa tarkkailtuna. Trooppishedelmäinen, karamellinen, makea. Kuohkea, mutta ei kovin tuore. Lievää sivumakua, jotain kirpeää marjaisuutta. Ei katkeruutta, mutta ei aivan onneton olut. Korkeintaan keskinkertaista tasoa siis kuitenkin. Panema, 20.1.2022.

Steven Soderbergh: Logan Lucky

 Logan Lucky on jonkinlainen hillbilly-versio Steven Soderberghin 2000-luvulla uudelleenlämmittämästä Ocean's Eleven -leffasta, joka poiki jatko-osiakin. Elokuvassa mainitaankin termi Ocean's 7-Eleven.  Sijoittuu Appalakkien katveeseen West Virginiaan ja North Carolinaan, heistin kohteena on Charlotten NASCAR-rata. Mukavaa juurimusiikkia, johon suhtaudutaan ambivalenttisella asenteella ironisesti. Adam Driverin näyttelemällä yhdellä päähenkilöllä on Bob Seger -teepaita ja huippukohtauksessa alkaa soida CCR:n Fortunate Son. Huumori on suhteellisen hauskaa, mutta löysähköksi jännite jää, suvantokohtia on liikaa. Viittauksia sinne tänne löytyy Soderberghin tyyliin. Daniel Craig on hyvässä vedossa, samoin Driver, mutta keskeisimmän roolin itselle tuntematon Channing Tatum jää vaisuksi. Elviksen tyttärentytärtä Riley Keoughia en muista ennen nähneenikään. En tunnistanut country-legenda Dwight Yoakamia vankilanjohtajan roolissa. Dennis Quaidin ja Brendan Gleesonin pojat esittävät hölmöimpiä Syvä joki -karikatyyrejä. Elokuvan käsikirjoittaja Rebecca Blunt taitaa olla fiktiivinen hahmo, ehkä Soderberghin vaimon salanimi. Kohtuullisen viihdyttävää siis, mutta ei mikään lajityypin valio.

Dark Horse Bourbon Barrel Aged Scotty Karate

 En uskaltanut edellisen Salaman jälkeen kokeilla enempää Angelinan hanatuotteita. Pullolistalla oli paremmin säilyviä tuotteita. Valitsin tämän scotch alen, koska Dark Horseen on lämpimiä tunteita. Kolmantena koronavuotena road tripit Amerikan takamaille tuntuvat kaukaisilta unilta, mutta 2010 kävin Michiganin Marshallin pikkukylässä sunnuntailounaalla Dark Horsen panimobaarissa ja join yhden oluen. Scotch alessa 9,75 %, bourbon-tynnyreissä kypsytetty ja onpa pullossa Vintage 2016 -tarrakin. Punaruskea, ei vaahtoa. Makea maltainen tuoksu. Pehmeää, makeaa, vähän bourbonin vaniljaa. Lämmittävää, silti hyvä juotavuus. Pyöristynyt hyvin, mutta ehkä vivahteita jo hävinnytkin. Katkeroa ei ole, mutta sitä tuskin oli alun perinkään. Oikein miellyttävä session viimeinen olut ennen valomerkkiä klo 17.  Angelina, 18.1.2022. 

 

Salama La-La Land

 La-La Land on nykyään kai jo aika vanhahtava nimitys Los Angelesista. Ensi kerran törmäsin siihen 1980-luvulla Robert Campbellin romaanisarjassa. Espoon Salama on nyt käyttänyt termiä pale alessaan, 5,5 %. Mosaic, Centennial, Columbus, Citra, Loral ja Magnum. Aivan kirkasta kultaista olutta, ei siis mitään heiziä ole tavoiteltu. Lähes olemattomat aromit, kuiva maltainen maku, lievä katkeruus. Ei yhtään hedelmäisyyttä tuoksussa eikä maussa. Kun katsoo humalalistaa, niin yhtälö vaikuttaa epäilyttävältä. Tuskinpa Salama on annostellut humalia niin vähän, ettei niistä erity mitään hedelmäisyyttä. Todennäköisempi selitys on koronakurimuksessa vanhentumaan päässyt kegi. Se ei olisi ensimmäinen kerta tässä ravitsemusliikkeessä, joka pitää ilahduttavan laajaa olutvalikoimaa, mutta ei kiinnitä huomiota tavaran kiertonopeuteen. Myönnän, että tilanne ei ole helppo, mutta kyllä baari silti on vastuussa tuotteista, joista se perii rahaa asiakkailta. Angelina, 18.1.2022. 

Wolfgang Petersen: Das Boot

 Jo legendaarisessa maineessa oleva sukellusveneleffa ei aikoinaan itselleni erityisemmin kolahtanut, mutta myöhemmin olen muistellut sitä lämpimämmin. Nyt nähtävänä "ohjaajan leikkaus" -versio, reilusti yli kolme tuntia. Alkuperäinen on noin kaksi ja puoli tuntia. Hyvin jännite kantaa pitemmänkin keston. Hieman hämmästelin nyt sukellusveneen sisätilojen väljyyttä. Kun sittemmin on itse käynyt sukellusveneissä (Jari Komulainen, kiitos), niin ahtaampi ja klaustrofobisempi fiilis on tullut. Jännitystä luodaan aika vähäeleisesti, mutta tehokkaasti. Saksalaisen huumorin tunnettu taso on ehkä elokuvan heikoin puoli. Sänkyjen päiväpeite näytti olevan samaa sinivalkoruudullista mallia kuin Suomen armeijassa. Karl Dönitzin kuva veneen seinällä osuu kameraan säännöllisesti. Loppukohtaus on tinkimätön ryhdikäs ratkaisu.

Etko Grindhouse

 Herttoniemestä west coast double india pale ale, 8,0 %, peräti 100 IBU. Ruskea ja samea. Hyvin maltainen, ei hedelmäisyyttä whatsoever. Pihkaa on, muistuttaa  melkein bockia. Tunkkainen, paha pettymys. Taas esimerkki west coast IPAstag, jossa hedelmäisyys unohdettu tyystin. Katkeruutta kieltämättä on, mutta se ei nyt olutta pelasta. Juova, 15.1.2022.

Tuju Ankka Päivä

 Lappeenrannan sessio-NEIPAn nimi on selvästi väännös Joel Schumacherin leffasta Falling Down, jota esitettiin Suomessa nimellä Rankka päivä. 5,7 %, Citra, Idaho 7 ja Centennial. Läpitunkemattoman sameaa, kirpeää hedelmää. Enemmän trooppista lajia, mutta kuivahko kokonaisuus. Aika näppärää, kohtuullisen täyteläinen vahvuuden puutteesta huolimatta. Juova, 15.1.2022.

Pien Gone Boy Part II: The Story Has Just Begun

 Pien Brewpubin jäähyväisten positiivisempi puoli, panimotoiminta jatkunee toivottavasti jossain muualla. Ykkösosaa vahvempi, 8,0 %, Motueka, Citra ja Galaxy. Samea tämäkin, aprikoosi hallitsee, hyvin samanlainen kuin ykkösosa. Täyteläisempi,  ehkä vähän enemmän katkeroa. Nämä jäähyväisoluet eivät vaikuttaneet Pienin parhailta tuotoksilta, mutta hyvät muistikuvathan tuotannosta silti jäi. Pien, 15.1.2022.

Pien Gone Boy Part I: Farewell To Brewpub

 Pien Brewpub ajautui konkurssiin, mutta Shopissa tarjolla jäähyväisoluet. Ensimmäinen osa on NEIPA, 7,5 %, Mosaic, Simcoe, El Dorado, Azacca. Samea, trooppisia hedelmiä tuoksussa. Maussa todella makeaa hedelmäisyyttä, persikkaa, luumua, aprikoosia. Ei katkeroa, mutta puhdasta ja tuoretta. Suoraselkäiset jäähyväiset, harmittava tapaus. Pien, 15.1.2022. 

 

Rivington Never Known Fog Like It

 Keskisarjan Janne tarjosi maistiaisen brittitölkistään. New England Pale Ale, 5,2 %, Citra, Mosaic, Simcoe, Chinook. Samea, herukkaista tuoksua. Tuoretta persikkaa maussa, kiiviä myös. Ei katkeroa, mutta ihan ok. Pien, 15.1.2022.

FrauGruber Grünhopfen Pils

 Lähes kuukauden tauon jälkeen paluu baariin, samaten ensi kertaa tänä vuonna Helsingin keskustassa. Häikäisevää auringonpaistetta laskeutuessa kävellen Vallilasta. Pienin kauppabaarissa menossa Erkki Hämeen lähipiirin lambic-maistelu. Liityin ikkunatiskille Janne Keskisarjan seuraan. Pilsiä Baijerista, 4,8 %, Hallertauer Mittelfrüher voima-aineena. Kirkas, todella kuiva runko, ruohoa ja viljaa mallaspatjan päällä. Intensiivisesti katkeroakin. Pääsi yllättämään, kovimpia baijerilaispilsejä pitkään aikaan. Pien, 15.1.2022.

Viimeinen (?) koronamaistelu

 Viranomaisten toimet rajoittavat edelleen sosiaalista oluenjuontia, joten tämän vuoden ensimmäinen kohtaaminen tapahtui yksityistiloissa eikä baarissa. Mutta toivottavasti kyseessä oli viimeinen teisting pandemiaoloissa, koronan loppuhuipentuma on ehkä nyt käsillä. Mukana tuttu kentällinen Kainulainen-Keskisarja-Näse-Saarinen. Oluita hankittu sieltä täältä verkosta, panimoista ja maitokaupoista. Settiin mahtui jälleen noin 30 tuotetta. Tuttuun tapaan lyhyitä muistiinpanoja oluista.

Stadin Vitun Hyvä Bisse. Session aloituksena Suvilahdesta luomupils, IBU vain 20,  Greasy Fingers / Dick Johnson Tampereelta partnerina. 5,0 %, kirkas, maltainen tuoksu, vähän ruohoakin. Kirpeä, raikas, hieman katkeroa. Ehkä lievästi hedelmääkin, sitrusta. Mukavaa tavaraa. 

Puhakka & Nurminen Kotkan Poika Lager. Ensitutustuminen kotkalaiseen panimoon. Harri Puhakan UG:llä tehtyä olutta pääsin maistelemaan Kotkan vierailulla 2019. Lagerissa 5,0 %, IBU 26. Kirkas olut, pihkainen, ei kovin puhdas. Vähän tunkkainen, hiilihappoa runsaasti, jotain outoa.

Puhakka & Nurminen Kotkan Poika Vehnä. Kaadoin pullosta melko kirkasta nestettä, mutta kanssamaistelijoille pullosta irtosi sameampaa kamaa. 5,1 %, vehnäesterit maistuu, hedelmäisyyttä. Witbier-tyyliä, aika puhdas, ihan kiva. P&N -oluista selvästi paras. 

Puhakka & Nurminen Kotkan Poika Pale Ale 5,0 %, kirkas, keltainen, vetinen tuoksu. Maussa vierteisyyttä, ei puhdasta hedelmäisyyttä. Omituinen, jokin sivumaku. Ei vakuuttanut.

Kråkö Red Smoke. Porvoon saariston Kråkö-panimolta sain toissasyksynä pari näytettä Jussi Kuivilan kautta. Nyt Saarisen Matin tuomisina lisää tuotantoa mielenkiintoisesta panimosta, jossa avainhenkilönä vaikuttaa Stadista tuttu Aki Uutela. Punasavu-alessa 5,5 %, hyvännäköinen olut. Tuoksu savuinen, maku mielenkiintoinen, en oikein saa otetta. Vähän hedelmäisyyttä. Erikoinen kombo, mutta toimii kohtuudella, suhteellisen  miellyttävä.

Kråkö 1st Porter, tässäkin 5,5 %. Tumman ruskea. Paahteinen ja maltainen tuoksu. Suklaata, makua on runsaasti. Kermaa ja maitoa, täyteläinen. Aika hyvää, kuiva jälkimaku, pehmeää.

Pinta Wet Hop IPA. Tässä vaiheessa sessiota vedettiin Sonnisaaren kolme kevyempää olutta. Itse olin ne jo maistanut, joten ohitin ne tällä kertaa. Koukku, Nepula ja Neila, varsinkin Nepula keräsi kehuja. Puolasta tuorehumala-IPAa, jenkkihumalat tuotu pakastettuina Keski-Eurooppaan. 6,8 %, Simcoe, Azacca, Cascade. Kirkas, bensaa tuoksussa, herukkaakin. Kuivaa, ruohoa, ei tunnu erityisen tuoreelta. Katkeruutta on, oliiviöljyä, pihkaa, miellyttävää. 

Salama Alien Coconut Abduction Barley Wine, Espoosta bourbon-tynnyrikypsytettyä vahvaa tavaraa, 11,8 %. Hyvä tuoksu, vanilja ja puu tuntuu. Maku on makeampi, kookos tulee esiin. Aika täyteläinen, ehkä kookos olisi pitänyt jättää pois. Hyvä juotavuus, mutta lievä liuotinmaisuus häiritsee. 

Hair of the Dog Bourbon Fred From The Stone 2019. Oregonista vahvaa bourbon-tynnyröityä kamaa, 12,0 %. Ruma ulkonäkö, kuivahkoa tuoksua. Hedelmää, luumua, kiiviä, pehmeä. Vähän jälkimakuakin, varsin hyvää, intensiivistä. 

UG Meiko Y-Juna NEIPA. Kirkkonummen uusi kiertolaispanimo, Lohjan UG:llä tehty sessio-NEIPA, 5,5 %, Citra, Galaxy, Mosaic. Sameaa on, herukkaista tuoksua varsin voimakkaasti. Vähän savuinen maku, lievää karkeutta. Muut maistelijat tykkäsivät enemmän, ei tämä onneton ollut. 

Juguetes Perdidos El Matador Russian Imperial Stout 10,2%. Argentiinalaista vahvaa stoutia Buenos Airesista. Musta, vaisu tuoksu. Pehmeä maku, lakritsaa, kuivahko. Ei kovin monimuotoinen, suoraviivainen olut.  

Talerock Porter. Järvenpäästä export porter, 7,3%. Omalaatuinen tuoksu. Kuivahko maku, jotenkin epämiellyttävä, tallin makua? Leipäisyyttä, ei katkeruutta. Ei ihan kehno, mutta en innostunut. 

Loimaa Tuike. Bourbon BA Aged stout, 8,0 %. Runsaasti hiilihappoa, mauton, kuivaa. Ysköksen kaltaista juomaa. Ei jälkimakua, session heikoin tuote tähän mennessä. 

Sonnisaari Hämy. Oulusta vahva belgiale, 10,0 %. Runsaasti vaahtoa. Tumman ruskea väri, tuoksu vaisuhko. Belgiesteriä on, anista, hiilihappoa, hedelmäsyyttä. Ei katkeruutta, mutta alkoholi peittyy lievästi kinuskiseen makuun. Ei vielä pehmeyttä, saattaa parantua ikäännyttämisellä. Sonnisaaren Aasi vedettiin tämän päälle, upposi kovasti jengiin. 

Kråkö One Stout. Foreign stout Porvoosta, 8,0 %. Musta, tervainen maku. Anista, pehmeää. Hedelmäinen, puhdas, toimii hyvin, miellyttävä.

Kråkö Imperial Stout. Musta, 10,0 %, ruista mukana. Täyteläinen, kuivahko, vähän tukkoisempi. Lakritsaa, ei niin hyvä kuin edellinen. Pieni pettymys edeltäviin Kråköihin verrattuna. 

Rosendal Tammiston XPA. Ensimmäinen kokeilu Vantaan ainoalta panimolta, joka toimii Tammiston K-Citymarketin yhteydessä. 5,0 %, Galaxy, Wai-iti, Moutere. Sameahko, mutta ei NEIPA-samea. Bensaa tuoksussa. Vähän karkea, pihkaa, karviaismarjaa, ei kovin tasapainoinen. Ei paljoa katkeruutta, pistävää, humalaa ei tarpeeksi.

SiBeeria Dark Ritual Imperial Stout. Vahva stout Prahasta, 11,6 %. Musta, suklainen tuoksu. Session hirvein pastrysekoilu tähän mennessä. Makeaa, vaniljaa, pähkinää. Hyihyi.  

Yakka Cierzo Ales Agullon HomoSibaris Lunatica Wheat Wine, 11,0 %. Espanjan Murciasta vehnäviiniä, ruma ulkonäkö. Tynnyrimäistä tuoksua, happamuutta hieman. Valkoviinimäisyyttä, ei kovin pehmeä, vähän hedelmäisyyttä. 16 kuukaustta ollut Monastrell-viinitynnyrissä. Kuivahkoa, ei epämiellyttävää, mutta en innostunut. 

MUR Un Antes Y Un Después, 6,2 %. NEIPA Buenos Airesista, Ekuanot, Mosaic, Rakau, Sorachi Ace. Hyvä ulkonäkö, bensaa tuoksussa. Karamellinen, vähän karkea, ohut. Ei katkeroa, eikä kovin raikas.

Strange Naturaleza Viva #1. Saisonia Buenos Airesista, 5,4 %, Sabrolla kuivahumaloitu. Samea ja vaalea, hapan tuoksu. Kuivaa ja kohtuullisen raikasta. Happamuus peittää Sabron minttua. Puhdasta, kaktusmaisuutta, hedelmäisyyttäkin, ihan mukava. 

Yria Mederij Marcus Dronken Bij Braggot. Simansukuista juomaa Espanjasta, 10,5 %. Monastrell-kypsytystä. Vaalean ruskea, hunajainen tuoksu. Simaista tunkkaisuutta. Ei oikein iskenyt, mutta se oli odotettavissa. 

Fuerst Wiacek Finback Turbo DIPA. Braggotin huuhtelemiseksi miellyttävämpää tyylisuuntaa. 8,0 %, Citra, Mosaic ja Simcoe. Herukkaa tuoksussa, kuivaa hedelmäisyyttä. Aika näppärä, vähän katkeroakin. Lievä saippuaisuus häiritsee, mutta kohtuullista oli.

Pinta Barrel Forager Immensity. Vahvaa stoutia Puolasta, kollabo New Yorkin Rochesterin Foragerin kanssa, 13,0 %. Öljyinen viskositeetti, vaahteraa ja kahvia tuoksussa. Pehmeää, tynnyröinti pyöristää makeutta. Mutta makean vaniljaista olut  on, en erityisemmin innostu. 

Pinta Barrel Wisdom. Toinen vahva puolalainen stout, nyt 14,0 %. Buffalo Trace ja Wild Turkey säilytysastioina, kookostakin lisätty. Samanlainen tuoksu kuin edellisessä, varsin makeaa on. Silti ehkä aavistuksen kuivempi kuin edellinen, tykkäsin enemmän.  

 

Pinta Barrel Transient Obsession. Kolmas ja vahvin Pintan bourbon-sarjasta. 15,0 % ja pelkkä Buffalo Tracen bourbonastia käytössä 18 kuukautta. Yhteistyökumppanina michiganilainen Transient. Todella paksua, vaniljaa tuoksussa rutosti. Ruismaisuutta, tervaa, suolaa, sarjan kuivin ja ehkä miellyttävin, jälkimakuakin on. Tästä oluesta jäi kuva ottamatta.

Kingpin Bałtycki Porter. Viime syksyn Varsova-reissulta tuttu panimo Poznańista, balttiporterissa 7,5 %. Leipäinen tuoksu. Mausteisuutta vähän, kuiva, rukiinen, oikein miellyttävä. Toimii hyvin vaikeassa paikassa, todella vahvojen oluiden jälkeen. 

HaandBryggeriet Cervisiam Frontaal Death by Disco. Pitkästä aikaa näyte Drammenin laatupanimolta. Tosin makea mustikkastout, 10,0 %.  Tumma väri, hieman mausteinen tuoksu, kanelia. Mausteinen on makukin, mustikkaa vaikea löytää. Ei tynnyrituntumaa, vähän vaisu kokonaisuus. 

Evil Twin Dumb Fruit 9. Souria Queensista, 6,6 %. Hyvin punainen väri, erittäin  marjainen tuoksu. Makea maku, marjamehua. Tavallaan miellyttävä jälkiruokamainen juoma, mutta ei oluena ihmeellinen. 

To Øl Kvaszilla IIIPA. Session päätteeksi hapanta imperial IPAa Kööpenhaminasta, 10,0 %, Talus ja Simcoe. Raikas tuoksu, hedelmää, tiukkaa happamuutta maussa. Ei kovin miellyttävää, ei toimi, ei vakuuta.

Raskas sessio taas, mutta aina yhtä hauskaa, vaikka oluiden keskimääräinen taso ei tällä kertaa ollut niin korkea kuin joskus aiemmin.