Beer Hunter's Mufloni DIPA

Tuli pummattua tämä porilainen tupla-IPA Helsinki Beer Festivalin viimeiseksi olueksi ensimmäisenä päivänä. Makusensorit eivät enää virkeimmillään olleet, joten syytä maistella tuotetta rauhallisemmin. Aika nätti, kevyesti utuinen, vaahtoa aika vähän. Mosaic, Chinook ja Columbus humalina, vehnämallasta mukana, 9%. Tuoksu on aika kovan yrttinen, maku samoin vihannesta tulvillaan. Tuntuu aivan erilaiselta kuin hedelmäinen hanaversio festareilla. Kovin pehmeää sekään ei ollut, mutta tämä on puhtaasti epämiellyttävää. Ei mitään hedelmäistä raikkautta, maltaisuuskin on pahvista ja katkeruus hailakkaa. En usko panimon tähän pyrkineen, jotain on nyt mennyt pieleen. Harmittavaa, tälle panimolle jos kenelle toivoisi kaikkea hyvää. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Malmgård Imperial IPA

Olen odotellut turhaan Malmgårdin IIPAn saapumista hanaan jossakin baarissa. Niinpä tartuin nyt lopulta pulloon Alkon hyllyllä. Kovia lukuja, 8,9%, 85 IBU, emmervehnää mukana. Lähes kirkas hyvin kaunis olut kevyehköllä vaahdolla. Trooppista hedelmää tuoksussa, maku on hyvin hedelmäinen myös, kypsää pehmeää kiiviä mallaspatjalla. Jokin kirpeämpi sivumaku, ihan kuin se kiivi olisi jo pilaantunut muhjuksi. Jotain rommimaista rusinaista pihkaisuutta. Juotavuus sinänsä hyvä, mutta välillä olut tuntuu vetiseltä, välillä alkoholikin huokuu läpi. Jälkimaku on myös kuin trooppisen uima-allasdrinkin jämät, hedelmäistä makeutta enemmän kuin katkeruutta. Oulun belgigurua Jani Simosta mukaellen, katkeruustasoa tässä on hädin tuskin aamiaismurojen seuraksi. Varsin ristiriitainen kokonaisvaikutelma. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Bruce Springsteen: Tunnel Vision

Olin Tukholman Stadionilla kesäisenä sunnuntaina 3.7.1988, ensimmäistä kertaa Springsteenin keikalla. Konsertin ensimmäinen osa radioitiin USA:an itsenäisyyspäivätunnelmissa ja nyt se on julkaistu cd:nä.

Springsteen oli 1988 massasuosiovaiheensa loppusuoralla. 1984 julkaistu Born in the USA avasi jättiläisvaiheen, jota seuraavan vuoden syksyyn kestänyt kiertue paisutti. 1986 julkaistiin valtava livekokoelma, jota revittiin suoraan rekkojen lavoilta. 1987 mies julkaisi pienimuotoisemman Tunnel of Love -levyn, jossa E Street Bandin jäsenillä oli vain cameo-rooleja. Keväällä 1988 käynnistyi Tunnel of Love Express -kiertue, jossa koko bändi oli mukana, mutta totuttua koreografiaa oli muutettu huomattavasti. Mukana oli myös viisihenkinen puhallinvahvistusyhtye Horns of Love. Kiertueen aikana liikkui huhuja Springsteenin tuoreen avioliiton rakoilemisesta ja flirttaileva taustalaulaja Patti Scialfa alkoi ottaa keikoilla keskeisempää roolia. 

Toukokuun alussa soitin tunnin ajan Oulun teletalon yleisöpuhelimesta lippupalveluun ja onnistuin hankkimaan lipun Tukholman konserttiin. Kuun lopulla valmistuin yliopistosta ja kesäkuun alussa muutin Raaheen uuden työpaikan perässä. Heinäkuun alussa matkustin parin kaverin kanssa junalla Tampereen kautta Turkuun ja edelleen laivalla Tukholmaan.

Konsertti on syöpynyt mieleen erittäin tarkkaan ja tuntuu erikoiselta nyt kuunnella tilaisuus uudelleen. Cd-levyllä on konsertin 78 ensimmäistä minuuttia. Hommahan lähti liikkeelle kotikutoisella sirkusmeiningillä, joka sulautui uuden levyn nimikappaleeseen. Se ei kuulosta kovin hiotulta suoritukselta, vaikka Nils Lofgrenin kitarasoolo on upea. Muistan hämmennykseni, kun bändi heitti heti perään John Lee Hookerin Boom Boomin lihaksikkaana versiona. Tunnistin kappaleen, mutta en tiennyt Springsteenin koveroivan sitä tällä kiertueella. Aikana ennen internetiä tieto liikkui annosteltuina paloina ja esimerkiksi kiertueen aikaisempien keikkojen settilistat eivät olleet silloin tiedossani. Konsertti pääsi siis hyvään vauhtiin ja vanha suosikkini Adam Raised a Cain pisti minut jo täysin pähkinöiksi. Sen perään Springsteen heitti The Riverin. Tulkinnat ovat juuri niin erinomaisia kuin muistinkin. Pitkällä introlla varustettu All That Heaven Will Allow on Springsteenin parhaita pop-kappaleita ja jäänyt nykyään turhan tuntemattomaksi. Tässä versio on hieman hätäinen, ehkä bändi ei ollut harjoitellut sitä tarpeeksi.

Levyn loppuosa on yhtä juhlaa, Springsteeniä uransa huipulla. Raskaasti jyräävä Seeds, mestarillinen takeout Roulette, elokuvatehostemaisesti sovitettu Cover Me Rolling Stones -lainoilla, uuden levyn täydellisimmät kappaleet Brilliant Disguise ja Tougher Than the Rest, naurettavalla ruotsinkielellä spiikattu armoton Spare Parts, tiheä koveri Edwin Starrin Warista ja murhaava Born in the USA. Levy loppuu tähän, mutta sen jälkeen Springsteen ilmoitti lähtevänsä syksyllä Amnesty Internationalia tukevalle kiertueelle. Seurasi hämmästyttävä massiivisen helisevä sovitus Bob Dylanin Chimes of Freedomista, toistaiseksi paras musiikillinen esitys Dylanin materiaalista, Hendrixin All Along the Watchtower mukaan lukien. Sehän julkaistiin jo tuoreeltaan kiertueen jälkeen.

Väliajan jälkeen seurasi vielä kaksi tuntia hengästyttävää musiikkia kaikkien aikojen instrumentaalilla Paradise by the C:llä alkaen. Mukana kaikkien aikojen suosikeistani Downbound Train ja Cadillac Ranch. Ensi kertaa todistin encoreitten loppumattomuuden ja yleisön fyysisen väsyttämisen. Amnesty-kiertueen jälkeen Springsteen otti avioeron, hajotti bändin, aloitti terapiaistunnot ja ajeli moottoripyörällä Arizonan aavikoilla. 

Laitilan uutuuksia

Viime lokakuussa päädyimme Olutopas-sivuston Seppo Äyräväisen kanssa Laitilan myyntikonttoriin Suvilahden kaasukellon juureen. Laitilan Ville Alanko isännöi sessiota, jossa sokkona maistoimme käytännössä koko Laitilan tuotannon läpi. Tarkoitus oli pisteyttää panimon oluet valittujen kriteerien mukaan. Niitä olivat maltaisuus, humalan aromi, täyteläisyys, hedelmäisyys, makeus ja katkeruus. Tämä oli itselleni ensimmäinen näin mittava sokkomaisto ja kokemuksena erittäin mielenkiintoinen. Tavoitteena oli testata Laitilan ideaa liittää panimon oluisiin ns. makumittari, jolla kuvataan oluiden erilaisia maku-ulottuvuuksia. Erittäin kannatettava idea, on todellakin korkea aika kiinnittää kuluttajien huomiota siihen, että oluissa voi olla erilaisia makuja. Samoihin aikoihin Rauman Harri Metsäjoki pääsi tässä kontekstissa vierailemaan Laitilan panimolla ja Joensuun Jaakko Matikainen suoritti oman osuutensa käsittääkseni etänä Sepon ja minun tapaan. Oluthahmot ovat kiireisiä, yhteistä sessiota ei tässä saatu aikaan. 

Nyt makumittari on liitetty Laitilan useimpiin oluisiin, vaikea sanoa kuinka paljon meidän arviot lopputuloksiin vaikuttivat, eiköhän panimo itse kuitenkin päätä lopputuloksen. Samassa yhteydessä panimo lähetti näytteet uusimmista oluistaan, näitä ei siis viime syksynä ollut vielä arvioitavana. 

Ensimmäisenä testasin Kukko Hellesin, 4,7%, 26 EBU. Tuotteella ehkä tarkoitus asettua jonnekin Pilsin ja Lagerin väliin. Kaunis kirkas kultainen väri, viljainen tuoksu. Maltaista kamaa, hiilihappotaso alhaalla, täyteläisyyttä kyllä on, mutta pari pykälää korkeammalle vedettynä saataisiin parempi tulos. Jos ei siis välitettäisi suomalaisesta olutrajasta. Kevyesti makeutta, kevyesti katkeruutta. Hernekeittoa monesti Laitilan oluista löydetään, niin olen tehnyt itsekin, mutta nyt se pysyy taustalla. Pilsiä ja Lageria en ole pitkään aikaan juonut, mutta paremmaltahan tämä niihin verrattuna nyt tuntuu.  

Myös Kukko IPA (4,7%) on kirkas, tummemman keltainen. Tuoksu on aika laiha, kevyttä karamellia ehkä nousee. Maku on hedelmäisempi, ei oikein sitrusta, ei trooppisempaakaan, brittityyliä on, mutta loppujen lopuksi tämä on varsin maltainen olut. Ei lähelläkään Olvin/Stadin viimeaikaisia maitokauppaoluita tässä tyylissä. Bitterinä tämä menisi läpi. Katkeruutta kuitenkin löytyy ja leveämmällä pensselillä kuin brittibittereissä. Lopputulos on siis hieman ristiriitainen, turha tässä vahvuudessa on tuotetta IPAksi kutsua ja kotimaisten kilpailijoiden hedelmäisyys on hyvin kaukana. Silti tämä on ihan tyylikäs pale ale, katkeruutta on ihan mukavasti. EBU-lukema on 65, sellaiselta tämä tuntuukin. Jenkkihumalat Columbus, Centennial ja Amarillo käytössä, hämmentävästi aromaattisuus on niin vaisua. 

Laitilalla on aiemmin ollut tarjolla Kievari Schwarz, nyt käsillä Kukko Schwarz, 4,5%. Ehkä Kievari-brändi ollaan unohtamassa, missään vaiheessa se ei geneerisenä terminä ole assosioitunut Laitilaan. Mikään musta olut tämäkään ei ole, tumman punaruskea. Tuoksussa kevyesti paahteisuutta. Maku on hedelmäisen maltaisen paahteisen ympäripyöreä, mukavan pehmeän alhainen hiilihappotaso. Liikaa karamellista makeutta kohoaa mukaan ja katkeruus on hyvin kevyttä. Hernekeittoa en löydä nytkään! Ilta on jo pitkällä, mutta olisiko tuoreista laitilalaisista tämä efekti saatu nyt kuntoon? Liian makeaksi tämä olut kuitenkin vähitellen kääriytyy.

Black Diamond Jagged Edge IPA, 2016

Suvilahden baariin kaasukellon varjossa pukkasi suomalaisia elokuvatähtiä oluen pariin. Saapui muitakin hahmoja ja sosiaalisessa tilanteessa tämän kalifornialais-IPAn muistiinpanot jäivät suppeiksi. Yrttiä tuoksussa, maussa sitrusta ja appelsiinia, katkeroakin löytyy hienosti. Panimo Concordissa Pohjois-Kaliforniassa. 7,3%, 75 IBU. Puhdasta, pihkaa, melko tuorekin. Kokonaisuutena ei kuitenkaan erityisen vallankumouksellinen. Luulin juoneeni tätä ensi kerran, mutta kyllä tämä tuli vastaan sittenkin jo neljä vuotta sitten Dublinissa. Pullo nyt erinäköinen ja tuntui tuoreemmalta.Stadin Panimobaari, 29.4.2016. 

Stadin American Red Wheat Ale

Tämä punavehnä ei taida olla Stadin viimeisimpiä uutuuksia, mutta en ole ehtinyt ennen kokeilla. 4,5%, pehmeän trooppista hedelmää, hieman pähkinätoffeeta, kevyt katkeruus. Perussuoritusta, mutta Stadi pukkaa tasaisen tappavasti laatukamaa koko ajan. Stadin Panimobaari, 29.4.2016. 

Stadin Stadiner Weisse

Pitkästä aikaa pääsin vierailemaan Stadin Panimobaariin Suvilahdessa. Zelda kertoi uuden berliner weissen juuri tulleen myyntiin. Aika sameaa, hyvin hapan tuoksu. Maku appelsiinisen hedelmäinen, hapan, raikas, hyvin tuore, tuli juuri myyntiin. Maitohappobakteereja ei ole säästelty. Käsittääkseni tätä on viilattu panimolla jo pitempään ja nyt homma toimii hyvin. Ei katkeroa, mutta se nyt olisi ollutkin yllättävää. Stadin Panimobaari, 29.4.2016.

Malmgård The Bitter Years, cask ale

Angleterren 40-vuotisjuhliin pantua olutta, mutta en ole siellä caskissa nähnyt. Kalliossa nyt tarjolla,  4,0%. Pähkinämallasta, keksiä, vetinen runko ja mukava brittityylinen katkeruus. Riilikäsittely erittäin hyvässä kunnossa. Oikeaoppista cask-tavaraa Pernajalta, tällaista kotimaista herkkua on nykyään aivan liian harvoin tarjolla. Kuikka, 27.4.2016.

Manchester City - Real Madrid 0-0

Cristiano Ronaldo poissa Mestareiden liigan semifinaalista, asetelma muuttui aika lailla. James Rodriguez penkillä, Cityltä alavireinen Yaya Toure kokonaan poissa. Yle panosti otteluun tavallista enemmän, saatiin jopa haastateltua City-veteraani Mike Summerbeeta pelin ennakkotunnelmista. Tunnusteleva alku, vähitellen alkoi syntyä puolittaisia tilanteita, City aggressiivisempi. 40. minuutilla David Silva loukkaantui, tilalle 19-vuotias nigerialainen Iheanacho. De Bruyne ja Aguero kaikesta huolimatta lieviä pettymyksiä Cityn kärjessä. Ronaldon korvaaja galicialainen Lucas Vazquez aika varjossa koko ajan, mutta eivät Bale ja Benzemakaan paljoa kuvioissa. 

Benzemakin loukkaantui, vaihdettiin tauolla Jeseen. Madridilla oli parempi ote koko toisen jakson ajan. Jese puski ylärimaan ja Pepen avopaikan Joe Hart torjui rinnalla. City oli nykyhistoriansa avainpelissä (täytyy muistaa, että City kuitenkin voitti Cup-voittajien Cupin 1970 Summerbeen (ei tosin pelannut finaalissa), Francis Leen ja Colin Bellin huippuaikakaudella) omituisen hengetön ja laiska, se kostautuu Bernabeulla, noutaja tulee. Topparit Kompany ja Pepe ottelun hahmot.

Omnipollo Bianca Mango Lassi Gose

Keltaista ja sameaa, 6%, hyvää vaahtoa. Voimakas trooppisen hedelmän tuoksu, mangoa tosiaan löytyy. Hyvin intensiivisen hedelmäinen maku, oluen mallasta vaikea löytää. Hedelmäistä kirpeyttä ja happamuutta. Toimisi täysillä aamiaismehuna. Ainoa hämmentävä piirre voisi olla jälkimaun pituus ja katkeruus, sellainen tästä löytyy, vaikka ei Bruuveri-tasolla olekaan. Lassin jogurttia tai gosen suolaa en tästä löydä. Eikä ne Leipzigin goset kovin suolaisia olekaan, vehnäisyys siellä hallitsee. Olen aika lailla kyllästymässä näin hedelmäisiin oluisiin, mutta kysyntää ilmeisesti riittää. William K Kurvi, 25.4.2016.

Buxton High Tor

India red ale, 6,3%. Hyvin maltainen, pähkinä lähes pureskeltavaa. Lievää mausteisuutta, katkeruus ei kovin voimakasta. Tämä oli selvä pettymys, Buxton on yleensä mielenkiintoisempi. Lämmetessä jopa jotain suklaisuutta kohoaa esiin. Angleterre, 25.4.2016.

Salopian Bauhaus, cask ale

Shrewsburyn laatupanimolta kokeilematonta tynnyrikäyvää kamaa, 4,2%. Varsin sameaa, hedelmää, keksiä, katkeroa. Ei huono, mutta ei vakuuta edellisen Bruuverin Alligaattorin jälkeen. Ei kovin hyvässä riilikunnossa. Angleterre, 25.4.2016.

Bruuveri Tyräoja Peat Bog Hotsy Totsy Gang

Bruuverin turvesuotavarassa 5,3% ja kirkas punaruskea väri. Tervainen tuoksu, se jatkuu maussakin, hedelmää ja tervapastilleja. Epäilen, että tässä on käytetty pieni määrä huippuvoimakasta Castlen savumallasta, Ilkka Sysilä mainitsi tästä äskeisessä blogistitapaamisessa liivintaskupanimossa. Katkeruutta on tässäkin mukavasti, nyt olut on myös täyteläinen. Bruuveri, 25.4.2016.

Bruuveri Tyräoja Alligator's Dentures

Bruuverissa tap takeover! No ei nyt sentään, mutta pitkästä aikaa tarjolla kaksi matkahuoltobaarin perähuonepanimon tuotetta yhtä aikaa. Alligaattorin purukalustossa on 5%, tuoretta sitrustuoksua belgiesterisyydellä. Belgisyys ei enää tunnu maussa, hedelmää on raikkaasti, lievästi karamellia ja melkein riittävä katkeruus, ei kohtuuton, mutta tuntuu kivasti näin ohuessa rungossa. Ohueksi nimittäin selkäranka jää, vaikka ryhdikäs tuotos sinänsä onkin. Bruuveri, 25.4.2016.

George Rinaldi: Calcio's Greatest Forwards

Tuoreessa kirjassa esitellään 21 Serie A:n "suurinta" hyökkääjää. Valinta on subjektiivinen, maalien teko on tietysti tärkein kriteeri, mutta ei suoraviivaisesti. Mukana ovat aakkosjärjestyksessä Altafini, Baggio, Batistuta, Boninsegna, Boniperti, Crespo, Del Piero, Di Natale, Hamrin, Inzaghi, Mancini, Meazza, Nordahl, Piola, Riva, Ševtšenko, Signori, Totti, Trezeguet, van Basten, Vieri. Siis 13 italialaista, kaksi ruotsalaista, kaksi argentiinalaista, yksi Brasiliasta, Ukrainasta, Ranskasta ja Hollannista. Tällaisista valinnoista voi tietysti väitellä loputtomiin. Valentino Mazzola on kuulemma jätetty suosiolla pois, mutta en kyllä ymmärtänyt perusteita. Miksi mukana on Baggion, Tottin ja Mancinin kaltaisia trequartistoja, mutta Platini ja Maradona puuttuvat? Itse valitsisin Roberto Bettegan ja Paolo Rossin ennen Signoria tai Mancinia, mutta kieltämättä Bettegan ja Rossin parhaat hetket sijoittuivat MM-kisoihin, tässä painotetaan Serie A:ta. Kirjoittaja Rinaldi on vain 21-vuotias, joten väistämättä uudemmat tekijät korostuvat. Mutta jos Batistutan kaveriksi halutaan toinen argentiinalainen, niin vaikealta tuntuu sulattaa Hernan Crespon suosimista Omar Sívorin kustannuksella. Koska kirjoittaja on niin nuori, niin hän tukeutuu tietysti epäsuoriin lähteisiin useimmissa tapauksissa. Superlatiiveja on paljon ja kuvaukset eivät ole kovin omaperäisiä. Onneksi mukana on vierailijoita, joilta irtoaa lyhyitä, mutta raikkaita introja. Itselleni informatiivisimpia osia oli jotkut hieman varjoon jääneet vanhemmat tekijät, kuten Altafini ja Hamrin. Kurt Hamrinia voisi pitää jopa Ruotsissakin aliarvostettuna, mies tuntuu jääneen siellä Tomas Brolinien ja Glenn Hysenien jalkoihin. Ei siis mikään merkkiteos, kevyttä sunnuntai-iltapäivän vietettä, koska aihe on niin kiehtova.

Robert Siodmak & Edgar G Ulmer: Menschen am Sonntag

Kuuluisa mykkäleffa Berliinistä vuodelta 1930. Tekijöinä sittemmin film noirin valtiaiksi Hollywoodissa kohonneita hahmoja. Ohjaajina entisöidyn version alkutekstien mukaan Siodmak ja Ulmer, käsikirjoittajana Billie Wilder, kuvaajana Fred Zinnemann. Näyttelijät amatöörejä. Hämmästyttävän raikasta kuvaa kesäisestä Berliinistä 1929, kuvaajana Zinnemannin ohella Eugen Schüfftan, jota voinee pitää teoksen päätekijänä. Ei erityisemmin muistuta Weimarin tasavallan muita tunnettuja leffoja, tässä on kepeä tunnelma, voisi olla kuin Jean Renoirin tai Jean Vigon 30-luvun leffoista, miksei jopa nouvelle vaguen ennakointia. Engelhardt-nimistä olutta juodaan. Berliini vaikuttaa hämmästyttävän modernilta ja urbaanilta, jopa nykykatsannossa. Yhdessä pääosassa oleva taksikuski Erwin Splettstößer jäi oman taksinsa alle käsijarrun pettäessä 1931, henki pois. Levykaupan myyjä Brigitte Borchert taas eli yli satavuotiaaksi vuoteen 2011. Tummempi tyttö Christl Ehlers kuoli lento-onnettomuudessa New Mexicossa 1960. 

E.J. Huntley: The Matador - The Life and Career of Tony Currie

Tony Currie oli yksi suurimpia suosikkejani 1970-luvulla, mutta silti on aika hämmästyttävää, että hänestä on kirjoitettu elämäkerta. Tämä 2015 ilmestynyt Matador on jo parannettu painos, Huntley näkyy julkaisseen samasta aiheesta jo 2007 teoksen nimellä A Quality Player. Currie pelasi 70-luvulla näyttävällä tyylillä Sheffield Unitedissa ja Leedsissä, 17 maaottelua Englannin paidassa, mutta jäi armotta  marginaalihahmoksi. En muista nähneeni häntä Sheffieldin paidassa, mutta varmuudella näin tv:stä muutaman pelin 1970-luvun lopulla Leedsissä. Klassinen keskikentän kenraali, pelasi taaempana kuin perinteinen kymppipelaaja, äärimmäisen tarkkoja pitkiä syöttöjä. Henkilökohtaisesti kiinnitin huomion Currieen, koska hän muistutti niin paljon ehkä kaikkein suurinta suosikkipelaajaani Günter Netzeriä. Samanlainen ulkonäkö, pitkä vaalea tukka ja hyvin samanlainen pelityyli. Currie ja Netzer eivät koskaan pelanneet vastakkain, mutta keväällä 1972 se oli lähellä. Kuusi vuotta nuorempi Currie oli murtautumassa Englannin maajoukkueeseen, jonka länsisaksalainen Netzer murskasi typerryttävällä esityksellä EM-kisojen neljännesfinaalissa Wembleyllä. Currie oli loukkaantunut silloin. 

Huntleyn kirja on tyypillinen jalkapalloelämäkerta. Mitään kirjallisia hienouksia tässä ei ole, tarina käydään koruttomasti läpi ja pelikuvaukset täyttävät suurimman osan kirjasta. Currie syntyi 1950 rikkinäiseen perheeseen Lontoossa, Chelsea-kannattaja. Sekä QPR että Chelsea hylkäsivät hänet testeissä, mutta ammattilaissopimus syntyi alemman tason Watfordiin. Sieltä lahjakas pelaaja scoutattiin 1968 pääsarjan Sheffield Unitediin, joka saman tien putosi divariin. Siellä kolme kautta, Currie oli tässä vaiheessa keskushyökkääjä. 1971 siirtyminen keskikentän keskelle ja nousu pääsarjaan. 1972 maajoukkueeseen ja Currie pelasi syksyllä 1973 kuuluisassa Puola-tasapelissä, jossa Englanti putosi ensi kerran historiassa pelaamalla MM-lopputurnauksesta. 1973 jäi ehkä Currien huippuvuodeksi, hänestä olisi saattanut tulla globaali supertähti MM-kisoissa 1974. Se on tuplajossittelua, Currie oli loukkaantunut tuonakin kesänä.

Englannin päävalmentajaksi 1974 noussut Leeds-manageri Don Revie ei tykännyt Curriesta, vain yksi maaottelu hänen kaudellaan. Currie leimaantui samaan legendaariseen joukkoon Alan Hudsonin, Charlie Georgen ja Stan Bowlesin kanssa. Laiskoja temperamenttisia taitopelaajia, joilla ei ollut tarpeeksi fyysistä kestävyyttä. Nykynäkökulmasta käsittämätön asenne ja Revien kausi olikin täysi katastrofi. Hieman absurdisti Currie siirtyi 1976 Revien entiseen seuraan Leedsiin, joka on siis oma suosikkijoukkueeni. Leedsillä oli menossa siirtymäkausi vanhojen legendojen väistyessä, mutta Currie pelasi kolme upeaa kautta Leedsissä. Suuria voittoja ei saavutettu ja homma lässähti viimeistään alkuvuonna 1978, kun Joe Jordan ja Gordon McQueen siirtyivät Manchester Unitediin. Currie teki silti 1978 paluun Ron Greenwoodin valmentamaan Englannin maajoukkueeseen ja kaikki näytti hetken lupaavalta.    

Currie teki ratkaisevan virheen 29-vuotiaana kesällä 1979. Vaimon koti-ikävä kärjistyi ja mies siirtyi hänen takiaan takaisin Lontooseen divarissa pelaavaan Queen's Park Rangersiin. Currie menetti maajoukkuepaikan, loukkaantumiset vain lisääntyivät ja avioerokin tuli vuoden jälkeen. Myös Leeds romahti samaan aikaan, mutta yhdessä Currie ja Leeds olisivat voineet jatkaa menestystä. Currie olisi voinut pelata 1980 EM-kisoissa ja MM-kisoissa 1982, hänen avullaan Englanti olisi voinut menestyäkin niissä. Tämä menetettyjen mahdollisuuksien melankolia leimaa väistämättä Huntleyn kirjaa.

1982 Currie johdatti QPR:n FA Cupin finaaliin, mutta se jäi viimeiseksi kohokohdaksi. Monien muiden brittien tavoin Currie yritti turvata eläkepäiviään lähtemällä hakemaan rahaa Pohjois-Amerikan sarjoista. Currien kohtalo oli yksi kurjimmista, käteen jäi kahden viikon palkka lyhytikäisen kanadalaisen CPSL-liigan Toronto Nationalsissa. Alkoholiongelmat painoivat, polvia piti leikata, rahapula oli alituinen.1970-luvun jalkapallotähdistä vain Kevin Keeganin kaltaiset terävimmät laskelmoijat onnistuivat keräämään jonkinlaista toimeentuloa. Currie ei koskaan päässyt valmentajaurallekaan. Vanha tukikohta Sheffield United nosti hänet kuitenkin kuiville palkkaamalla 80-luvun lopulla jonkinlaiseksi yhteisölähettilääksi, jossa hän näyttää pärjänneen kunnialla näihin päiviin. 2014 Currie äänestettiin Sheffield Unitedin kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. 

Boulevard Single-Wide IPA, pulloversio

Kansas Cityn mahtipanimon IPAa nyt tarjolla Kainuussakin, aiemmin olen juonut tätä hanasta Minneapolisissa. Kuohkea vaahto, samea keltaruskea väri. Tuoksussa pihkaa ja makeaa sitrusta. Maku on yllättävän tasapainoinen, maltaisuus vuolee sitrusta taaemmas, mutta kyllä tästä tangeriinia ja veriappelsiinia löytyy. Jälkimaku lähestyy kierrellen laiskasti kuin palloa sivusuunnassa siirtelevä katalonialainen jalkapallojoukkue. Terävä sivallus sieltä kuitenkin sitten murtautuu läpi ja leviää kitalakeen kuin pullistuva maaliverkko. Ei tämä tuoreelta vaikuta millään tavalla, paras purenta on kuohiintunut pois. Vain 5,7%, tämä on oikeastaan enemmän APA kuin IPA. Säilyvyyttä luvataan elokuulle asti. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Anikó Lehtinen: Niin monta olutta

Sinebrychoffilla työskentelevä Anikó Lehtinen on ripeään tahtiin julkaissut kaksi olutkirjaa. Ensimmäistä Yks olut! -opusta olen selaillut, mutta ostopäätös on jäänyt tekemättä. Oluen ja ruuan yhdistäminen ei ole olutharrastuksessani millään tavalla fokuksessa ja tuo kirja vaikutti keskittyvän aika lailla siihen. Nyt sain Anikón kakkoskirjan arvostelukappaleen kirjailijalta suoraan Helsinki Beer Festivalilla. Ruokavinkkejä on tässäkin, mutta itse olut on selvästi keskiössä. Oluista on kirjoitettu Michael Jacksonin jälkeen paljon ja suomeksikin löytyy jo varsin kattavasti aineistoa. Lehtisen kirjan perusideana on luokitella oluttyylit keskeisimmän maun mukaisiin suurempiin lokeroihin. Siis hedelmäiset, katkerat, happamat, paahteiset jne. Tämä on hyvä lähtökohta varsinkin niille lukijoille, jotka mieltävät oluen pelkäksi vaaleaksi lageriksi. Jacksonin luoma tyyliluokittelu pitää edelleen kutinsa varsin hyvin, mutta esimerkiksi perusjako pinta- ja pohjahiivaoluisiin on alkanut menettää merkitystään. 

Kirjan alussa käydään perusasioita läpi kiitettävän tiheästi, raaka-aineet, valmistusprosessi ja tarjoiluvinkkejä. Itseä aina kiehtoo oluen historia ja ehdin jo harmitella sellaisen aineiston puuttumista. Kirjassa on kuitenkin myöhemmin olutarvioiden ohessa lyhyitä tietoiskuja eri olutmaiden ja joidenkin panimoiden vaiheista. Olutarviot Anikó on tehnyt yhdessä miehensä Hiisi/Donut Island -hahmo Mika Oksasen kanssa. Itse juon pääasiassa baareissa hanaoluita. Tässä kirjassa on kuitenkin pelkästään pullo- ja tölkkioluita. Tämä on tietysti käytännöllisempää, mutta mielestäni olutmaailma kutistuu aika mitättömäksi tällä rajauksella. Mutta kuten sanottu, kirjaa tehdessä on otettava huomioon reunaehdot, varsinkin kun tavoitteena on ollut saada laaja kattavuus tällä hetkellä hyvin saatavilla olevista oluista. Toinen ongelma on juuri tuo "tällä hetkellä". Vaikka klassikot säilyy, niin muuten tarjonta vaihtuu tiukalla tahdilla. Tämän huomaa selailemalla vaikka vain pari vuotta vanhoja tämäntyyppisiä olutkatsauksia.

Makutyyppien sisään ryhmitellyistä oluttyyleistä voi tietysti väitellä loputtomasti, mutta aika onnistuneesti Anikó on useimmat niputtanut. Sunshine beer on itselleni uusi tyyli, sillä tarkoitetaan näköjään meksikolaisia vaaleita lagereita. Suomalaisessa olutkirjassa hämmästyttää sahdin puuttuminen kokonaan, kyllähän sitäkin on pulloissa saatavilla kohtuullisesti. Ja toisaalta mukana on kellerbier, vaikka yhtään esimerkkiolutta tyylistä ei ole löytynyt. Kellerbier on omia suosikkityylejäni ja sen sijoitus raikkaiseen makutyyppiin meksikolaisten sekaan hämmentää ja määritelmäkin horjahtelee pahasti. Gose-tyyliä ei taas määritellä, mutta useita sentyylisiä oluita arvoidaan. Itseäni häiritsee myös englannin käyttö esim. belgialaisten tyylien kohdalla (abbey ale, Belgian red ale), flaamin tai ranskan kieli olisi osuvampi valinta. 

Oluttyylien määritelmiä lukiessa huomaa nykyisen kirjankustannuksen perusongelman, armottoman kiireen. Se on kostautunut tässäkin, tekstissä on huomattavan paljon harhaanjohtavia ja jopa virheellisiä kuvauksia. Usein pikimusta mild on kirjan mukaan meripihkainen tai vaaleampi, rauchbier on pintahiivaolut, altbieriä suositellaan kypsytettäväksi jne, mutta niinhän se on, oluiden luokittelussa on vaikea onnistua. Valitettavasti ongelmat eivät rajoitu oluttyyleihin, olutkuvauksia en tarkemmin lukenut, mutta ainakin kristallweizen oli esitelty eri puolella kirjaa kuin muut saksalaiset weizenit. Sorachi Ace oli muuttunut amerikkalaiseksi humalalajiksi ja Ruosniemikin kohonnut Satakunnan pitäjäksi.

En siis täysin innostunut kirjasta, mutta en varmaan kuulu kunnolla kohderyhmäänkään. Onhan tämä hyvä johdatus oluiden monimuotoisuuteen, joka ei ole vieläkään päässyt kovin yleiseen tietoisuuteen. Toivoisi vaan, että kustantajat antaisivat joskus kunnolla kirjailijoille aikaa luoda viimeisteltyä ja kestävämpääkin materiaalia. Nyt kai halutaan markkinoille mahdollisimman pian, mutta tällä taktiikalla sieltä poistutaankin nopeasti.

Hiisi Mandarine Dream

Bussilla takaisin Kamppiin ja ennen Vallilaan jatkamista Tennispalatsin baarissa hengähdystauko. Uutta tavaraa Jyväskylästä, sameaa, belgihiivaa. Puhdasta hedelmää, mausteita, katkeroakin löytyy. Täyteläistä ja maukasta pippurista tavaraa, tykkään kovasti. Hiisin laatu alkaa vakiintua, tämä on hienoa. William K Tennispalatsi, 21.4.2016.  

Reinheitsgebot 500 vuotta @ Gallows Bird

Huomenna Baijerin oluenvalmistusta säätelevä puhtauslaki täyttää 500 vuotta. Hyppäsin eilen ehkä viimeistä kertaa Kampissa Niittykummun bussiin, elokuussahan paikalle saattaa jo päästä metrolla ja välillä voi ehkä ajaa pyörällä. Gallows Bird juhli Reinheitsgebotia hieman perverssillä tavalla, baariin oli hankittu tavaraa Berliinin moderneilta craft-panimoilta, jotka viittaavat kintaalla vanhoille säädöksille. Luvassa oli marjoja, hunajaa, vaniljaa, pähkinää, appelsiinin kuoria, korianteria, mentolia, vaahterasiirappia, inkivääriä ja maitohappobakteereja. Kaksi ja puoli tuntia startin jälkeen baarissa oli omituisen väljää, yleensähän Gallowsin spesiaalitapahtumat vetävät tilan pullolleen. Parin tunnin session aikana taisin tavata vain kolme tuttua oluthahmoa, hekin espoolaisia, varsinaiset ekstreemihörhöt loistivat poissaolollaan. Sosiaalinen tilanne silti päällä koko ajan, muistiinpanot jäi varsin lakonisiksi. 

Etukäteisrehentelystä huolimatta tarjonnassa oli yllättävän paljon "puhtaitakin" oluita. Ensimmäiseksi tempaisin puolikaspintit berliiniläisiä IPOja. Brewbaker Berlin IPA 5,5%, hyvin sitruksinen ja katkera. Erinomainen tasapaino, tämä jäi koko session huippukohdaksi. Brewer's Tributen India Pale Alessa oli  6,2% ja 55 IBU. Tässä selvä mallaspainotus, bittermäistä pähkinää ja kevyempi katkeruus. 

Seuraava olutpari oli pilsejä. Bierfabrik Berlin Schluckspecht Pils, 5,0%. Kirkas, viljainen, ruohoa, humalaa ronskisti, mahtavaa kamaa, toimii hyvin currywurstin kanssa. Brewer's Tributen Pils 5,1%, tämäkin viljamaltainen, ehkä hieman tunkkaisempi, ehti kyllä hieman lämmetä. Vähemmän katkeroakin. 

Kolmanteenkin pariin sain vielä kerättyä reinheits-kamaa. Bierfabrik Berlinin Wedding Pale Alessa 5,2%, karamellinen, hedelmäinen. Perustavaraa, mutta hyvin tyylikkäästi, tässäkin hyvin katkeruutta. Vakuuttavaa jälkeä panimolta, lähes yhtä hyvä kuin pils. Hops & Barleylta Friedrichshainer IPA Mandarina, 6%. Mandarina siis aromihumalana, Brewer's Gold ja Dana katkerohoppeina. Ei vaahtoa, perushedelmää, mutta jotenkin vaisu lähtö. Hyvä katkeruus kuitenkin. 

Vasta neljännessä parissa pääsin epäpuhtaampaan kamaan kiinni. Strassenbräun oluita molemmat. Sonnenal(l)e(e) -nimisessä oluessa 5,6%. Tuoretta pähkinäistä tavaraa pihkaisesti. Hedelmääkin löytyy, aika raikas. Hugwardum oli 6,4%. Vehnää, hyvin samea ulkonäkö, sitruunaa, hieman hapanta, raikasta tämäkin. Tässä piti olla ei-reinheitskamaa, mutta mausteet ei oikein tunnu. Pidän itseäni suhteellisen kaikkiruokaisena oluiden suhteen, mutta kyllä minä loppupeleissä kuitenkin olen gebot-miehiä. Ylimääräisiä rönsyjä ei olut kaipaa, neljällä perusraaka-aineella saadaan aikaan loppumaton määrä variaatioita. Tämäkin erinomainen tapahtuma osoitti juuri sen.

Jyskän Raivain

Helsinki Beer Festivalin melskeissä sain jyväskyläläiseltä Mika Laitiselta tämän kotiolutnäytteen. Sahtikirjan äskettäin julkaissut Laitinen pukkasi nyt ulos Maria Markuksen kanssa kotiolutkirjan, jossa esitellään mm. tämän oluen resepti. Sain edellisen kerran Mikan oluita Timo Alaselta 2012, jolloin selvisi mm. se, että Maltainen-blogia pitävällä Laitisella on solera-systeemi. Kyseessä ei siis ole aivan aloitteleva tekijä.

Raivain on tietysti rye wine, ruista 15%, alkoholia 10%, IBU 50. Vaahtoa ei juuri synny, kirkas punaruskea väri. Tuoksu on herkullisen hedelmäinen kuivalla tavalla, karamellisuutta mukana. Maku on hyvin pehmeä, vähähiilihappoinen, pähkinän, hedelmän ja marjaisuuden yhdistelmä. Varsin täyteläinen, mutta juotavuus silti hyvin hallussa. Vahvojakin oluita juodessa harvemmin tulee viinit mieleen, mutta tässä on jotain punaviinimäistä täyteläisyyttä. Ei minkäänlaista happamuutta, mutta katkeruus leviää hitaasti kielen takaosassa ja on loppujen lopuksi varsin voimakas, silti äärimmäisessä tasapainossa. Lämmetessä makeus lisääntyy, kermatoffeisuus lisääntyy lähes diasetyylin porteille, mutta ei tämä sinne sorru. Huuliin jää tahmeutta, viskositeetti on jo lähes öljyisen kaltainen. Periaatteessa yksinkertaisen tyylikäs, mutta hyvin nautinnollinen olut. Arvasin ettei Mika turhaan ollut valinnut tätä olutta blogisteille ja muille sidosryhmille jaettavaksi, mutta aivan näin vakuuttavaan olueen en osannut varautua.

Top Fuel Ex-Parrot Rye E.S.B.

Nyt sitten hieman vaatimattomampaa kamaa Kirkkonummen ja Kaarinan väliltä. Onneksi muistin käsityöolutharrastajan tärkeimmän vinkin kotioloissa: avaa pullo aina tiskialtaassa, jos kylpyammetta ei löydy. Lohjalaisesta ESBistä karkasi osa tiskialtaaseen, mutta parketti pysyi kuivana. Vaahtoa syntyi siis reippaasti, kun olut syöksähti painokkaasti ulos pullosta. Samea väri on muuten lähellä meripihkaa, eli siis soveliasta vahvalle bitterille, tämä tosin tietysti vain 4,7%. Tuoksu on omituinen, rikkiä ja ylikypsää luumua. Maussa on hieman lehmänlantaa, tattarimaista viljaa, hiilihappoa, kuivanutta omenaa. Jälkimakua ei oikein synny. Ruishan tässä on varmaankin haastavin osa ollut, omena tosin etiketissäkin mainitaan. Pähkinäistä bitterin perusmakua on turha hakea. Ei tämä oikein ole onnistunut, kokonaisvaikutelma on epämiellyttävän kitkerä. Ostopaikka Helsinki, Postitalon K-Market.

Mathildedal Kantaja

Mathildedalin Kyläpanimo on ehkä lupaavin Kirkkonummen ja Kaarinan välillä sijaitsevista kymmenistä panimoista. Jos Turun radalla heittää kissan junasta, niin sehän osuu panimon seinään. Kantaja on tietysti porter, kauraporter, vieläpä NZ porter, siis uusiseelantilaista humalaa, 4,5%. Beige vaahto kuihtuu nopeasti pois. Tuoksussa on lakritsaa ja maitoa, maku on paahteinen, jopa palanut, mutta myös hedelmäinen. Pehmeä suutuntuma, suklaata tulee taaempaa mukaan, mutta ei katkeroa. Ohuus ei erityisemmin haittaa, varsin laadukas suoritus nytkin. Ostopaikka Helsinki, Postitalon K-Market.

Jean-Patrick Manchette: The Gunman

21 vuotta sitten kuolleesta Jean-Patrick Manchettesta olen kuullut paljon hyvää, mutta vasta nyt tulin lukeneeksi hänen tuotantoaan. Englanninkielinen käännös tuli eilen vastaan peruskirjakaupassa Kampissa. Syynä varmaankin Sean Pennin tähdittämä Pierre Morelin elokuvaversio, joka valmistui viime vuonna. Pienessä roolissa jopa härmäläinen Peter Franzen ja elokuvaa on kai esitetty Suomessakin, mutta eipä sattunut tutkaan. Elokuvaa ei käsittääkseni ole pidetty erityisen onnistuneena. Romaani on ilmestynyt 1981 nimellä La Position du Tireur Couché, englanninkielinen käännös aiemmin nimellä The Prone Gunman. 

James Brookin kääntämä kirja on malliesimerkki kovaksikeitetystä lakonisesta pulp fictionista. Jo ensimmäinen lause koukuttaa: It was winter, and it was dark. Palkkamurhaajatarina starttaa Englannin Worcesterista, mutta nopeasti siirrytään kaahaamaan ympäri Ranskaa Pariisi peruskohteena tappajan pyristellessä irti toimeksiantajistaan. Melvilleläisvaikutteinen alku on vakuuttavaa, mutta toiminnan lisääntyminen ja pieni jippoilu sotkee hieman lukukokemusta loppupuolella. Tappajan lapsuus/nuoruus- taustoitus lounaisranskalaiseen pikkukylään ei toimi kunnolla. Mukaan tulee kylmän sodan vakoilumeininkiä KGB-koulutuksineen, joka ei tunnu nivoutuvan hyvin kokonaisuuteen. Suomalaisille asevelvollisille umpituttu Valmet-rynnäkkökivääri on varsin keskeisessä roolissa väkivaltaisessa kertomuksessa. Varsinainen cainimainen loppuratkaisu on hyytävässä synkkyydessään todella mallikelpoinen, Manchette päätti noir-uransa juuri näin mustaan tilaan. Manchetten aiempi Three to Kill saattaa olla vielä parempi, se pitää ehkä vielä tsekata.

Sonnisaari Pelimies IPA

Sunnuntaisin olen pyrkinyt pitämään ns. vapaapäivää, mutta tilanne siirtyi uudelleenarviointiin kuultuani osaomistamani Sonnisaaren uuden IPAn saapumisesta hanaan Meilahdessa. Pyöräilykeli oli mainio, joten ponnahdin ongelmitta paikalle. Hieman harmittavasti kaikkein läheisimmän panimoni MiLan uusi Metsäinen oli nimenomaan antanut tilaa tälle oululaiselle. Tuo Vallilan panimon brown ale pysyy edelleen maistamattomana. 

Mahtavalla hanalätkän kuvalla matkaansaatettu Pelimies on toteutettu yhteistyössä oululaisen pelifirma Fingersoftin kanssa. Käsittääkseni ei suoraa yhteyttä helsinkiläiseen Fingerpori-sarjakuvaan, vaikka henkistä bondausta saattaakin esiintyä. 6,7%, trooppista hedelmää, makeahkoa karamellia, pihkaa, hartsia, ja todella kuiva saattohoito. Raikkaus ei ole optimissaan ja makeutta ehkä liikaa. Mutta perätilan katkerot todellakin karheaa tuhkaista upeutta. Olisiko jokin uusi katkerohumala käytössä, aivan samanlaista kielen pudottavaa efektiä en muista viime aikoina todistaneeni. Mullikka, 17.4.2016.

Maistila Jälkipeli Saison

Toukolan opiskelijabaarin kolme vierashanaa mielenkiintoisesti täysin oululaisessa hallinnassa, myös Maistilan Kairaa tarjolla. Saisonissa 6,1%, keltaista lievästi sameaa kamaa. Belgihiivaa, hedelmää raikkaasti. Hiilihappoa on nyt liikaa, jää muutenkin aika matalaprofiiliseksi. HBF:ssä Plevnan Mount Evans oli tätä lähellä, mutta siinä hiivan esterisyys ryhdisti olutta. Tämä jää aika laihaksi kaikissa ulottuvuuksissa. Hyvin puhdas kuitenkin, ei tökkää millään osa-alueella. Oljenkorsi, 16.4.2016.

Sonnisaari Teutoni Kellerbier

Pyöräilin Ruoholahdesta pohjoiseen, mutta en malttanut valoisan keväisessä säässä pysähtyä Vallilassa, jatkoin Toukolan laatubaariin. Ehkä virhearvio, sillä paikka pullisteli haalariasuisia opiskelijoita. Ilahduttavasti hanassa kuitenkin Sonnisaaren uusi lager, 5,2%. Yllättävän tummaa, syvän punaista. täyteläisen maltainen, hyvin kuohkea, lievästi karamellia, myös pähkinää, katkeruus hyvin hillittyä. Kanniainen ei ole turhaan paneutunut lagerin tekoon, tässä on varsin vakuuttava tulos taas. Mutta eihän tämä Baijerin kellerbierejä muistuta, ehkä tyylisuunnan nimi olisi kannattanut valita eri tavalla. Oljenkorsi, 16.4.2016.

Helsinki Beer Festival 2016, 2. päivä

Pienenä lämmittelynä Helsingin olutfestivaalin toiselle päivälle Bruuverin Ilkka Sysilä kutsui olutbloggaajia vierailulle panimoon. Yllätysvieraina paikalla olivat myös Olutliiton johtaja Heikki Kähkönen, Olutpostin kolumnisti Mikko Salmi ja Stadin Panimon omistaja Timo Konttinen. Tarkoitus oli varmaan provosoida keskustelua suomalaisessa olutskenessä, mutta aika vaisuksi lopputulos jäi. Bloggaajat ovat kirjoittajia, ei livetilanteessa mitään voi tapahtua, suunsoittajat ovat oma lajinsa. Niinpä siemailtiin Bruuverin viimeisimpiä tuotoksia kevyesti oluttilannetta kommentoiden. 

Vetäisin hieman nepalilaista kanaa Kampissa sisään ja pyöräilin festaripaikalle. Ensimmäisenä tempaisin Olarin DIPAa, Not for Jokinen, ei siis tarkoitettu perusihmisille. En tästä nyt erityisemmin loukkaantunut, kun en muistaakseni tunne yhtään Jokista. Seppo Jokisen romaaneja kyllä on tullut luettua ja Krista Kososen poikaystäväkin taitaa olla sitä sukua. Anyway, karkeaa hedelmää, katkeruuskin olemassa, mutta ei tämä lähde lentoon. Asetuin hieman raukeassa tunnelmassa hörhöpöydän turvalliseen huomaan ja sain heti eteen zoigl-pullon jämät. Gänstaller-panimo, mukavan maltainen veto, hieman makeutta, katkeruutta ei löydy.

Seuraavana virolaisen Tankerin Kaksteistkuud DIPA, 8,8%. Aprikoosia trooppisesti, tunkkainen runko, yllättäen liian lämmintäkin, katkeruus jää vajaaksi. Harmittavan huono lopputulos. Plevna yllättäen sekaantunut belgihiivoihin, jonkinlaisena yhteistyösatsauksena (Pori ja Seinäjoki kai olivat varsin statistisessa roolissa) syntyi Mount Evans Saison, 6%, liian kylmää, selvää belgihiivaa. Aika simppeli, ei happamuutta, ei mausteita, hedelmäisyys hallitsee. 

Stonen tiskillä Arrogant Bastard Bourbon Barrel Aged, 7,9%. Pehmeää vaniljaa vanhassa huipputuotteessa. Pähkinää, mallasta, hedelmää, katkeruutta, tässä on jälleen hyvä tasapaino. Tsekkiläinen kokeilu, Raven DIPA, 9%. Maltainen, ei hedelmää, eikä juuri katkeroakaan. Omituisen ohut, tsekit ovat aika ymmällä amerikkalaisten hallitsemassa modernissa olutmaailmassa. Urquell onnistuu vanhasta muistista, mutta pintahiivan kanssa on opettelemista. 

Bryggeri Helsingin Sofia oli hieno tapaus viime syksynä, mutta rommikypsytetty versio on puhdasta skeidaa. Paha pettymys, hyvin makeaa siirappista kamaa, ottanut rommia yllättävän reippaasti. Stonen Americano Stoutissa oli maitohappoa, puhdasta paahdetta. Harmoninen tasapaino, katkeroakin takapotkussa. Tämä panimo ei päästä kuraa ulos. Aivan lopuksi pieni otos saksalaisen  Hofmannin IPAsta, aika marjaisen karvasta, ei sitrusta, ei katkeroa. Sinänsä puhdas olut.

Toccalmatto Dr. Caligari

Hyppäsin Ruoholahdessa raitiovaunuun numero 8, josta poistuin Brahenkentän kulmalla. Kapasiteettia tuntui vielä riittävän baarivierailuun festivaalihämmennystä hälventämään. Tarjolla hanassa Italiasta imperial berliner weizenia, joka tarkoittanee vahvaa berliner weissea. Vahvuus onkin 6,1%, hedelmäinen makea tuoksu, lähes karamellia. Maku on tiukan hapan, hyvin raikas, lähes lambic-tyyliin. Hedelmä jää maussa taustalle, maku on hyvin kuiva. Imperial-revittelystä huolimatta runko tuntuu varsin ohuelta. Jälkimausta ei tietenkään löydy mitään, mutta tykkään silti kovasti. Näin raikasta souria ei ole pitkään aikaan tullut vastaan. Kuikka, 15.4.2016.