skip to main |
skip to sidebar
Lisää Joensuuta miehen tuotteliaalta kaudelta, tämä vuodelta 1986. Luokkavastakkainasettelua, pienipalkkaiset kiusaavat porhoa, joka on hilpeästi it-ammattilainen, jonkinlainen atk-projektipäällikkö, sovelluksia vesijäähdytteisessä IBM-mainframessa CICS-ympäristössä. Komealla (sic!) nörtillä on myös kiihdyttävästi kaunis vaimo. Kiusa-aiheet varsin kekseliäitä, riiviöt tilaavat koodiorjalle kaikenlaisia palveluntarjoajia. Kuten voi odottaa, huumori vähitellen hyytyy. Köyhälistön ahdingon kuvaus tavoittelee jo naturalismia tai sosiaalipornoa. Poliisien omakin taloudellinen kurjuus tulee vakuuttavasti esiin. Rikospoliisilla on edelleen Ladat, jotka alkavat tuottaa jo ongelmia, rosvot pääsevät karkuun. Kovin suuria rikoksia ei lopulta tapahdukaan, sävy on ehkä joitain aiempia romaaneja valoisampi. Muistuttaa enemmän arkirealistista kaupunkiromaania kuin dekkaria.
Dennis Lehane kirjoitti 90-luvulla viisiosaisen romaanisarjan rikostutkijapariskunnasta Patrick Kenzie ja Angie Gennaro. Hyvin perinnetietoinen, mutta silti modernisoitu ja poikkeuksellisen intensiivinen näkemys kovaksikeitettyyn rikoskirjallisuuteen. Kertojana on Kenzie ensimmäisessä persoonassa, tietoisena Chandlerin Marlowe-heijastumana selvästi, mutta silti persoonallisesti. Sarja on mielestäni modernin rikoskirjallisuuden parhaita saavutuksia, jos ei paras. 2000-luvulla Lehane on pitänyt lähes yhtä korkeaa tasoa erilaisemmilla romaaneilla. Viimeisin oli vakuuttava historiallinen Boston-eepos The Given Day. Päätös hylätä sarja oli ehkä viisas, esim. Michael Connelly kirjoitti aluksi samaan aikaan yhtä kovatasoista Harry Bosch -sarjaa, mutta 2000-luvulla loputtomalta tuntuva saaga on hiipunut toistamaan tuttuja kuvioita. Siksi on hieman yllättävää, että Lehane nyt palaa Kenzie & Gennaro -hahmoihin yli 10 vuoden tauon jälkeen tällä Rolling Stonesin Sticky Fingers -päätöskappaleesta nimensä lainanneella teoksella. Ollaan edelleen Bostonin eteläpuolen kovilla irlantilaiskaduilla Dorchesterissa ja Kenzie kuuntelee autossa Sticky Fingersin riipaisevinta Dead Flowers -mestariteosta. Kenzie kiroaa, kun työnantaja soittaa tarjotakseen pysyvää sopimusta kesken Dead Flowersin. Romaanin alku on Lehanea parhaimmillaan, Cape Codin trust fund -nilkin nalkittaminen sysää romaanin mahtavaan vauhtiin. Kenzie ja Gennaro elävät vakiintunutta perhe-elämää, yksi lapsikin on, mutta rahat taantumakaudella ovat tiukassa. Korkeamoraalinen yksityisetsivä Kenzie joutuu ottamaan vastenmielisiä suuryritysasiakkaita. Moonlight Mile on lukemistani amerikkalaisista rikosromaaneista käsittääkseni ensimmäinen, joka käsittelee syksyllä 2008 alkanutta talouslamaa. Ja kun asialla on Lehane, jälki on vimmaista. Uusi romaani on suoraa jatkoa sarjan neljännelle osalle Gone, Baby, Gone, samoja henkilöitä 12 vuotta myöhemmin. Juonessa on omaperäisiä aineksia, mutta myös paljon kliseitä venäläismafiaa myöten. Lehane turvautuu jopa Dan Brown -tyyliseen MacGuffiniin, Valko-Venäjän Ristiin. Yllättäviä asiavirheitäkin, tsaaria ei tietenkään tapettu vielä 1917. Muuan loppupuolen showdown westernien Dodge Cityä heijastelevassa Massachusettsin Dodgevillessä, paikkaa ei tietenkään kartalta löydy. Lehanen huumori ja dialogin terävyys ovat ennallaan, samoin tekstin luistavuus. Periaatteessa kaikki rullaa kuin parhaat rock-teokset, mutta laimea jälkilämmityksen tunne, kuin rock-bändin tyypillinen comeback, romaania pahasti leimaa, ikävä kyllä.
Loistavaa, pitkästä aikaa (henkilökohtainen) uutuusolut, joka ei ole hapan. Vahva kahdeksanprosenttinen japanilainen samea ale on makean hedelmäinen, hiilihappoinen, belgihiivaakin mukana. Etiketin mukaan kyseessä uudenvuoden juhlaolut, maustettu vaniljalla, korianterilla, kanelilla yms. Mausteisuus ei kovin leimallista, mutta makeus varmaan peräisin mausteistakin. Jälkimaku on maukkaan humalainen, monipuolinen kiinnostava olut, mutta aivan liian makea.
Auervaara-murhaajatarina vuodelta 1985. Jälleen vakuuttavasti rikollisen näkökulma esillä, Onerva aiempaa suuremmassa roolissa ja työmaajuopotteluakin mukana. Joensuun tyyli on hioutunut kohdalleen, mutta ehkä jotain uusiutumista voisi alkaa tässä vaiheessa odottaa. Rikos jää taas selvittämättä, se alkaa olla jo Joensuun tavaramerkki, pettymys poliisin merkitykseen näyttää olleen syvä. Varsin synkkää ihmiskuvaa tarjotaan kaikin puolin, huumorikin on tällä kertaa jäänyt pois. Harjunpään oma itsetunto tuntuu olevan nousussa, mutta ympäristö horjuu entistä enemmän. Mitään viihdettä tämä ei enää ole millään tasolla, tummat ihmissuhdekoukerot rikoksia enemmän esillä.
Vaaleaa savualea Amsterdamin eteläpuolelta. Panimolle ominaista ylimitoitettua vaahtoamista, savua, nahkeaa hedelmää ja happamuutta. Aitoja savumaltaita Bambergista, mutta pekonista rauchbier-tuntumaa ei ole vähääkään. Happamia oluita on tullut vastaan viime päivinä odotettua enemmän, onkohan Brettanomyces-vaikutelma tässäkään harkittua, kun etiketissä puhutaan vain brittihiivasta. Humalointi on voimakkaampaa kuin happamissa oluissa yleensä. Ei mikään miellyttävä kokemus.
Brittijournalisti Wilson on aiemmin julkaissut kiehtovan teoksen Behind the Curtain, itäeurooppalaista jalkapalloa syväluotaavan katsauksen. Nyt Wilsonin tähtäimessä on koko jalkapallon taktinen historia. Nimessä mainittu pyramidin kääntö tarkoittaa tietysti klassisen 2-3-5 -asetelman muuttumista yhden kärkipelaajan taktiikkaan. Nykyjalkapalloa seuraavalle voi olla yllätys, että vielä 1930-luvulla (ennen Chapmanin Arsenalissa kehittämää W-M -mallia) kaikilla joukkueilla oli keskushyökkääjän ja kahden laitahyökkääjän lisäksi kaksi välihyökkääjää. Taktiikan Wilson määrittelee muodostelman (shape, formation) ja tyylin (method, style) yhdistelmäksi. Vaikka Wilson korostaa johdannossaan tyylin ensisijaisuutta, niin enemmän hän jatkossa keskittyy kuitenkin formaatteihin. Kirja etenee kronologisesti, mutta ei kuitenkaan orjallisesti, välillä Wilson seuraa jonkin maan kehitystä pitemmälle ja palaa sitten aikaisempiin tapahtumiin toisaalla.
Wilson siteeraa paljon tuttuja jalkapallon perusteoksia ja vanhimpaan historiaan hänellä ei ole paljoa uutta annettavaa. Näkökulma on hieman harmittavasti Englannissa, asetelma ei ole täysin tasapainoinen. Laajasta aiheesta on tietysti vaikea saada kokonaisotetta ja eri puolilla maailmaa kehitettyjen taktiikkamuutosten heijastaminen Englannin pelityyliin tuo tietysti ryhtiä kirjaan. Argentiina tulee monipuolisesti esille, mutta River Platen La Máquinasta 1940-luvulla olisi lukenut mielellään enemmänkin, sitähän monet pitävät yhtenä jalkapallon huipentumana. Itselleni uutta oli ainakin Boris Arkadijevin panos, hän peluutti kesällä 1940 Dynamo Moskovan kärkipelaajia joustavasti eri rooleissa Hollannin totaalvoetbalia ennakoiden ja saattoi jopa käyttää ensi kerran 4-2-4 -ryhmitystä, kauan ennen unkarilaisia ja brasilialaisia. Tätä pelityyliähän nähtiin ensi kerran lännessä Dynamon hämmennystä herättäneellä Britannian kiertueella 1945, mutta silloin Arkadijev oli jo muualla. Uruguay ja miksei Brasiliakin jäävät ehkä liian pienelle tarkastelulle, mutta taktisesti Argentiina onkin oleellisempi. Brasilian romanttista huipentumaa 1970 Wilson arvostaa, mutta ei kovin omaperäisesti. Brasilian vuoden 1982 ryhmää Wilson yliarvioi monien tapaan. Tonavan koulukuntaan Wilsonilla on hyvä ote, taaksevedetyt sentterit Matthias Sindelar ja Nandor Hidegkuti saavat nautittavan kuvauksen. Italiakin tulee hyvin käsiteltyä, niin Pozzon metodo, Herreran catenaccio kuin Sacchin aluepelikin. Sisukas Suomi saa Italian kohdalla lähes ainoan mainintansa, tässä Wilson väläyttää asiantuntemustaan, onhan Suomen voitto Italiasta 1912 Tukholman olympialaisissa edelleen ylivoimaisesti maamme suurin saavutus. Suomi pääsee lopussa mukaan yhteen esimerkkiin, jossa Jugoslavia 2002 eliminoi Nurmelan ja Kolkan laitanousut nostamalla tauolla laitapakkeja. Sitä vastoin Espanja on jonkinlainen musta aukko Wilsonilla, ehkä merkittävin seurajoukkue, 50-luvun Real Madrid jää sivuhuomautusten varaan.
Kirjan mielenkiintoisimman väitteen mukaan modernin jalkapallon isä on Viktor Maslov. Maslov oli Kiovan Dynamossa 60-luvulla vaikuttanut venäläinen veteraanivalmentaja, menestystä aiemmin Torpedo Moskovassa ennen Eduard Streltsovin vangitsemista ja myöhemmin nuoren Horen Oganesjanin kanssa Ararat Jerevanissa. Wilsonin mukaan Maslov kehitti 4-4-2:n, aluepuolustuksen ja prässäyspelin. Kiistanalaisia väitteitä, mutta Wilsonin perustelut ovat vahvoja. Kiova ei 60-luvulla saavuttanut kansainvälistä menestystä, joten Maslov ja joukkueen tähti Andrei Biba jäivät myöhempien Kiova-ikonien Valeri Lobanovskin ja Oleg Blohinin varjoon. Wilson toistaa David Winnerin ajatuksia 60-luvun kulttuuriradikalismin ja Ajaxin totaalvoetbalin linkistä, nyt Johan Cruijff jopa vertautuu John Lennoniin. Luetellessaan suuria hollantilaisia liberoja Wilson tekee kyllä virheen mainitessaan yhdeksi Arie Haanin "in his later days". Haan pelasi liberoa 1974 MM-kisoissa, mutta kyseessä selvä painovirhe, varsinainen suuri libero myöhemmällä urallaan oli Ruud Krol, aiemmin vasen pakki. Harmittavia pikkuvirheitä riittää muutenkin, esim. Ruotsi todella pelasi Meksikossa 1970 ja Kiovan Dynamo ei pudottanut Bayernia 1977 Euroopan Cupin semifinaalissa, vaan neljännesfinaalissa.
Wilson käyttää ehkä liikaa tilaa kuvatessaan Englannissa vuosikymmeniä vaikuttanutta Charles Reep -heppua, joka laati tilastollisia analyysejä peleistä. Suomessahan vaikutti Pekka Luhtanen -niminen hahmo, joka myös haali vastaavaa aineistoa arvokisoista. Paljonpa Luhtanenkaan on Suomen jalkapallomenestystä edistänyt. Uudempi historia on nopeammin käyty läpi, Argentiina kehitti 3-5-2:n Meksikossa 1986 ja Egil Olsen oli tarpeeksi häikäilemätön pelatakseen vain yhdellä kärjellä, avoimesti. 90-luvun pohjakosketuksen jälkeisestä kehityksestä Wilson on optimistinen. Peli on nopeutunut järjettömäksi, mutta kaunista hyökkäävää peliä pelataan edelleen erilaisilla taktiikoilla. Viime vuosina esim. Manchester United on pelannut mukavaa peliä ilman yhtään varsinaista hyökkääjää, siis muodostelmalla 4-6-0. Kirjan lopussa on hauskaa pohdintaa argentiinalaisista pelintekijöistä. Kaikkihan ovat varmaan huomanneet, että melankolinen Juan Roman Riquelme, romanttinen sankari ja runoilija on täysin väärällä aikakaudella 2000-luvulla, hänhän on kuin parannettu painos 70-luvun Ricardo Bochinista. Riquelme on lajinsa viimeinen ja naamasta on näkynyt, että hän tietää sen itsekin.
Kokonaisuutena kirja ei ole täysin vakuuttava eikä alan harrastajalle tarjoa kovin paljon uutta, mutta silti nautinnollinen esitys kuningaspelistä yhdeltä kantilta. Taktiikka on tosiaan vain yksi osa jalkapalloa.
Voimakkaasti vaahtoavaa gueuzea, hapanta, nahkeaa hevosensatulaa, kirpeää greippimäistä hedelmää. Raikkaampi ja vielä kuivempi voisi olla, periaatteessa kunnollista lambicia, mutta jotenkin vajaaksi jää.
Lambic-oluistaan tunnettu Beersel-panimo tarjoaa nyt tummaa seitsenprosenttista olutta, tosin valmistettu niin monen muun kokeellisen tuotteen tapaan Proef-panimossa. Lähes musta olut, selvää Orval-tyyppistä happamuutta. Päinvastoin kuin eilisessä Cigar Cityn oluessa, happamuus on tässä taatusti harkittua. Makeahkoa mallasta, suklaata, luumua. Ei juurikaan humalaa. Happamuus toimii hyvin leikaten makeutta pois. Itse suosin kuitenkin enemmän kuivia ei-happamia oluita.
Joensuun tyyli tuntuu tässä 1984 ilmestyneessä teoksessa aavistuksen muuttuneen, elokuvamaisia leikkauksia nopeasti kesken kappaleen. Romaanissa tiheää romanitunnelmaa mm. Puu-Vallillasta. Verikosto tanssilavalla karkaa käsistä. Joensuu kuvaa paljon romanien sisäisiä asioita, vaikea sanoa miten autenttista kuvaus on. Harjunpää on lähes sivuroolissa, pyrkyrikomisario ei usko hänen vinkkejään. Harjunpää tuntuu muuttuneen besserwisseriksi, vaikka oikeassa onkin. Onerva kyllästyy kollegojen rasismiin ja sovinismiin. Poliisi mokailee raskaasti, rikos näyttää jäävän selvittämättä. Lähes toimintafarssin aineksia, elokuvatoteutus voisi olla mielenkiintoinen, ehkä jokin sellainen on tehtykin.
Floridan Miami on USA:n suurkaupungeista vähiten kiinnostavia olutmielessä. Meksikonlahden puolen metropoli Tampa on jo toista maata, varsinkin keskustan itäpuolinen vanha kuubalaiskaupunginosa Ybor City on mantereen parhaita baarialueita. Uudehkon tampalaispanimon Cigar Cityn nimi viittaa juuri näihin sikarikortteleihin. Panimo on kovassa maineessa, nyt ensimmäinen tuntuma tuotteisiin. Olut on alaotsikoltaan double nut brown ale. Vaahtoaa railakkaasti ulos pullosta, tummanruskeaa. Maistuu heti selvästi happamalta, joko infektoitunut mutkikkaalla matkalla tai sitten harkittu efekti. Pehmeää paahteisen makeaa olutta, ei paljoa katkeroa, alkoholia jopa 9%. Suklaata, tummaa toffeeta, periaatteessa miellyttävä, mutta bretta-vivahde ei tähän sovi. Liika siirappinen makeuskin tökkii. Bolita viittaa Tampassa 20-luvulla riehuneeseen uhkapelikuvioon, jossa vaikuttanut paikallinen gangsteri Charlie Wall on päässyt pullon etikettiin.
Michiganista kahvidoppelbockia, vaahtoaa massiivisesti. Kahvi nousee heti pintaan, mutta hillitysti. Vahvan maltainen bock, makeahko. Humalaa ei paljon ole, mutta ei tässä tyylisuunnassa tarvitsekaan. Kahvi miellyttävän pienessä sivuroolissa. Tämä panimo ei juuri tunnu virheliikkeitä tekevän. Etiketissä Joseph Krystofiakin kuva, jonkinlainen lepakkomiehen ja pukin hybridi nauttii olutta palavalla valtaistuimella.
Hautuvassa helteessä hikoilevaan Leskiseen saapunut quebeciläisoluita. Red alen nimenä hieman hämmentävästi rousse, vähäisen ranskankielen tietämyksen perusteella punainen olisi rouge ja rousse jotain venäläistä, mutta red alesta kyse kuitenkin on. Netin mukaan McAuslan myy tätä myös Brown Ale -nimellä. Vain 4,3%, mutta makua on vahvasti. Pähkinää, hedelmää, pehmeä kokonaisuus, liian makea kuitenkin. Pehmeys ehkä tulee käytetystä paahtovehnästä (toasted wheat). Mielenkiintoisempi kuin saman panimon alkukesästä kokeiltaviksi päässeet pale ja extra pale ale. Oluthuone Leskinen, 22.7.2011.
Äärimmäisen kahvinen olut, myös tummaa suklaata ja yleisempää paahteisuutta. Tanskan reissun vimeinen olut, sataa kaatamalla öisessä Kööpenhaminassa. Ehkä näin kahvinen talvinen olut sopii hyvin tämänkertaiseen lähtötunnelmaan. Kööpenhamina, Mikkeller, 21.7.2011.
Pakko huuhdella edellinen gruit-neste oikealla oluella pois. Aivan perinteinen pils ei kyllä nytkään kyseessä, sitrushedelmä suorastaan hyökkää lasista ulos. Hyvin vahvasti humalainen kokonaisuus, hedelmän lisäksi katkeroakin massiivisesti. Loistava olut, vaikka pikemminkin IPA kuin pils. Kööpenhamina, Mikkeller, 21.7.2011.
Oikein Kalifornian San Franciscosta asti roudattu olut, hyvin mausteinen, inkiväärin tapaan. Tyypillistä, että kaukaa on haettu mahdollisimman mielenkiinnoton olut. Mallasta jonkin verran mukana, humalaa ei tietenkään ollenkaan. Yksi raivostuttavimmista moderneista oluttyyleistä on humalaa edeltäneillä mausteilla ryyditetyt retro-oluet. Kun yhdenkin näistä on maistanut, niin on selvää miksi humala syrjäytti kaikki muut mausteet: ne ovat surkeita. Niin tämäkin. Aivan kammottava olut. Kööpenhamina, Mikkeller, 21.7.2011.
Nimestä huolimatta ei kovin humalainen olut, enemmän red ale. Pehmeää hedelmää, pähkinääkin. Tyylissään suhteellisen onnistunut, mutta mainstream-olut, kuten tämän valmistuspaikan oluet muutenkin. En ole käynyt panimoravintolassa ainakaan viitseen vuoteen, mutta yllättävän samanlaisena tämäkin paikka näyttää pysyneen. Kööpenhamina, Brewpub København, 21.7.2011.
Baarin esitteen mukaan kyseessä vehnäbock, mutta se oli täysin väärä tieto. Tai oikeastaan vanhentunut tieto, samalla nimellä on tehty vuoteen 2009 asti weizenbockia. Tumma brown ale, helpottaa mukavasti chilioluen jälkeen. Karamellimallasta, kuivaa hedelmä, ei juuri muuta. Humalointi liian olematonta. Vesisade yltyy. Kööpenhamina, Cafe Langebro, 21.7.2011.
Lord Nelson oli vielä kiinni, joten kävelin tihkusateessa salmen toiselle puolelle. Mukava tunnelma aiemminkin tykkäämässäni sillankorvabaarissa. Aivan musta chiliolut. Heti ensipuraisu hyvin mausteinen, chipotle-chili polttelee pahasti jälkimaussa. Se on varsin kiehtovaa, koska yleensä tässä vaiheessa oluessa aistii humalan katkeroa. Aiemmat chilioluet ovat jääneet kuriositeeteiksi, mutta tässä on kieltämättä uutta otetta. Pohjana on porter, paahteisuutta voi havaita heiman alussa, mutta sitten chili peittää kaiken alleen. Kööpenhamina, Cafe Langebro, 21.7.2011.
Coloradolainen stout tarjoillaan pietarilaisesta (harkittu viittaus imperial stoutin venäläiskytkentään?) lasista ruotsalaisbaarissa Kööpenhaminassa suomalaiselle. Varsin kevyt olut, hieman lakritsaa ja suolaa. Paahteisuus vähäistä, hedelmää löytyy, mutta humalaa ei. Raivostuttavaa McCartneyn Band on the Runin voimasoittoa baarissa. Kööpenhamina, Bishops Arms, 21.7.2011.
Selvästi savuinen olut, mutta muuten melko ohut. Pehmeää hedelmää, mutta ei nouse lentoon. Ei verrattavissa aitoihin balttiportereihin. Kööpenhamina, Bishops Arms, 21.7.2011.
Ruotsalainen baariketju Bishops Arms on laajentanut lonkeroitaan Tanskan puolelle. Tilava siisti baari, käsipumpusta bockia, tuskinpa sentään kuitenkaan real-käsiteltyä, vaikka mukavan pehmeältä tuntuukin. Yllättävän tumma bock, melko makea. Kevyesti leipäinen, varsin ohut, ei kovin miellyttävä. Kööpenhamina, Bishops Arms, 21.7.2011.
Charlie's Barissa jotain hämminkiä, kuudessa käsipumpussa ei yhtään cask-olutta. Lohduttauduin frankenilaisella pilsillä, ulkona pukkaa jo kevyttä tihkua Kööpenhaminan keskipäivässä. Kevyesti viljainen, humalaa odotettua vähemmän, ei ehkä aivan tuorettakaan. Tässäkään baarissa ei muita asiakkaita, olutharrastajan taival on usein yksinäinen, mutta ainakin pystyy pohdiskelemaan eksistentialismia Kierkegaardin innoittamana. Kööpenhamina, Charlie's, 21.7.2011.
Pitkä aamukävely Frederiksbergissä ja Nørrebrossa. Käväisin mm. vilkaisemassa Søren Kierkegaardin haudan. Nørrebron panimo on kokonaan kesätauolla ja viereinen Ølbaren auki hyvin rajoitetusti, en jaksanut lopulta käydä Ølbarenissakaan enää torstai-iltana. Liberaalimmin on avoinna keskustan puoleinen Plan B, mikään ei näytä muuttuneen muutaman vuoden tauon aikana, edelleen omituinen konditorian ja baarin välimuoto. Aamupäivällä ei muita asiakkaita. 9,5-prosenttinen barleywine ei ehkä poliittisesti korrektein juoma tässä tilanteessa, mutta sellaista tempaisin puoli litraa hikeä erittäessä. Voimakkaan hedelmäinen ja makea, humalaakin kerty makuseokseen mukaan. Tuoretta ja täyteläistä. Kööpenhamina, Plan B, 21.7.2011.
Punainen olut, äärimmäisen humalainen, sitrusta vahvasti. Nyt osui kohdalle selvä mestariteos, tupla-IPAn idea toteutettu viimeisen päälle. Ei makea, hyvin tuore. Harvinainen tasapaino maltaan ja humalan kesken korkealla hedelmäisyystasolla. Klassikkokamaa. Kööpenhamina, Mikkeller, 20.7.2011.
Junalla takaisin Kööpenhaminaan, Mikkellerin baarissa nyt myöhemmin illalla varsin mukava rento tunnelma, paljon parempi kuin edellispäivänä nurkkakuntaisten reittaajien keskuudessa. Musta paahteinen olut, todella paahteinen. Lapsella on kolme isää, mutta äiti on Fanøn panimo. Kahvia, kuivaa hedelmää, humalaa. Hieno juoma, kuivuudessaan todella miellyttävä, ei mnkäänlaista makeutta. Asiakkaita paljon, vaikuttavat tyytyväisiltä, lähes kaikki tuntuvan juovan 0,2 l annoksia, koska melkein kaikki oluet varsin vahvoja. Ehkä olutharrastuksen tulevaisuus on juuri tällaisissa baareissa. Jos niin käy, olen tyytyväinen. Kööpenhamina, Mikkeller, 20.7.2011.
Lopulta Odensen panimoravintolaan katedraalin kupeeseen. Hieman samea pils, hedelmää, humalaa, mallasta. Periaatteessa kaikki kunnossa, mutta jälleen kerran toivoisi humalaa lisää. Panimo on samaa ketjua Kööpenhaminan Tivolin ovensuulla olevan Apollo-panimon kanssa, oluetkin voivat olla samoja. Odense, Bryggeri Flakhaven, 20.7.2011.
Belgihiiva ei oikein tunnu jyllantilaisessa tripelissä, tosin tämäkin tehty Belgiassa De Proefilla. 9,2%, tavanomainen hedelmäinen olut, jopa ohut, ei juuri humalaa, ei paljon muutakaan. Alkoholikaan ei maistu, hämmästyttävän mauton olut siis kaikin puolin. Odense, Christian Firtal, 20.7.2011.
Tanskalainen saison, taas yksi uusi tanskalainen sopimuspanija, Kissmeyerkin näyttää toimivan lähinnä Fanøssa Grassrootsin ja Evil Twinin tapaan. Belgihiivaa, appelsiiniä, nahkea yleisvaikutelma. Humala puuttuu, mutta muuten aika näppärä saison. Erittäin hyvä tunnelma Odensessa. Odense, Christian Firtal, 20.7.2011.
Vaikeasti löydettävä baari Odensen ydinkeskustan labyrinttisella kävelykadulla. Baarimestarin mukaan asialla jokin paikallinen olutfriikki, joka käynyt tekemässä suosikkioluensa. Hyvin on onnistunut, hedelmäinen täyteläinen juoma, 6,2%. Vahvasti humalaa loppuvedossa. Mielenkiintoinen baari, jota en tullut sisältä juuri tutkineeksi. Odense, Christian Firtal, 20.7.2011.
Paikallisen teollisuuspanimon tuote, yllättäen diasetyyliä tässäkin (epäpuhtautta hanassa?), muuten ohut niin maltaan kuin humalankin osalta. Mukavan kuiva kuitenkin. Odense, Air Pub, 20.7.2011.
Carlsens Kvarterissa olisi paljon mielenkiintoisia pullo-oluita mm. Midtfynsiltä, Indsleviltä ja hollantilaiselta Christoffelilta, mutta pysyttäydyn edelleen matkan yleisilmeen mukaisesti hanaoluissa. Hyvin vahva hollantilainen ale Nijmegenistä, 10%. Punaruskea, makea, ei belgihiivaa, jonkinlainen barleywine. Karamellisuus korostuu, hedelmää ja pähkinääkin, katkeruuttakin jälkimaussa. Kaikkea jotenkin yllättävän vähän tässä kokoluokassa. Varsin mielenkiintoinen, mutta silti liian makea. Odense, Carlsens Kvarter, 20.7.2011.
Silkeborgista skottialea. Hieman hapan ja kevyesti savuinen. Ei kovin täyteläinen, jää hieman ohueksi, mutta hyvä juotavuus. Varsin makea, mutta silti kohtuullisen miellyttävä. Odense, Carlsens Kvarter, 20.7.2011.
Samea ja hedelmäinen tšekkipils, 4,6%. Vahvasti diasetyyliä, humalointi omituisen hedelmäinen, ilman diasetyyliä voisi luulla pale aleksi. Toivottavasti diasetyyli on harkittua, hieman epäilys herää, mutta varsin tuoreelta tavara tuntuu. Jälkimaussa on mukavasti katkeroakin. Odense, Carlsens Kvarter, 20.7.2011.
Junalla Kööpenhaminasta Odenseen, Iso-Beltin syvimmässä kohdassa juna kulkee harmittavasti tunnelissa eikä siltaa myöten. Salmi näyttää yllättävän leveältä. Carlsens Kvarter upea kulmabaari hieman Odensen idyllisen ydinkeskustan eteläpuolella. Baari näyttää aluksi pieneltä, mutta takana useampia huoneita. Baaritiskillä ei tuoleja, lähes 20 hanaa, paljon pullo-oluita, Ilmeisesti paikan omistajan tai työntekijän Anders Hansenin Midtfynsin panimolla panema nimikko-IPA, 7,6%. Todella herkullista, puhdas hedelmäinen IPA, hyvin tuoretta. Katkeroa voisi jälkimakuun hieman lisätä. Odense, Carlsens Kvarter, 20.7.2011.
Tätä olutta myytiin pelkällä Mikkeller IIIPA -nimellä, mutta jospa se olisi otsikon mukainen tuote. Harmittavasti loppui tilausvaheessa, sain vajaan puolikkaan pintin ilmaiseksi. Liian pieni annos kunnon arviointiin, mutta hyvin hedelmäinen, sitrusta ja kypsempääkin hedelmää. Tuoreus kuitenkin puuttuu, alkoholia 11%. Sitä ei huomaa ollenkaan, humalaa on vahvasti, mutta sekin jotenkin neutralisoituu erittäin vahvassa juotavuudessa. Lisätutkimuksiin kannustava kokeilu. Kööpenhamina, Lord Nelson, 19.7.2011.
Strøgetin sivukadun tanskalaisiin riippumattomien panimoiden oluisiin keskittyvä baari ei ole vuosien varrella muuttunut. Mielenkiintoisesti Karjalaan nimetty olut, kysyin asiasta baarimestarilta, mutta asia ei oikein selvinnyt, mainitsi jotain vahvempia juomia Karjala-yhteyteen liittyen. Bornholmilainen on hyvin tumma, mausteinen, lakritsaa, savuakin reippaasti, paahtomallasta. Hedelmää ja humalaa ei ole, puumaista tylsää tunnelmaa kuitenkin. Ei kovin miellyttävä kokonaisuus. Alkohan on tuonut paljon Svaneken oluita, ehkä tämäkin vielä nähdään Karjalassa. Netistä selviää että suomalainen tervasnapsi on innoittanut valmistajaa, puumehu siis tervaa, hehe. Kööpenhamina, Lord Nelson, 19.7.2011.
Hyvin kuiva paikallinen pale ale, tunnettaneen yleisemmin nimellä Christianshavn Pale Ale. Sitrusta ja kuivaa humalaa, 5%. Vaihteeksi miellyttävän hillitty tasapainoinen tanskalaisolut. Satunnainen vierailija ei ehkä huomaa välittömästi tällaisia tuotteita, valinnat osuu helposti näyttävämpiin ekstreemimpiin tuotteisiin. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 19.7.2011.
Hämmentävästi Kööpenhaminassa tarjolla hanaolutta Pittsburghista. Voimakkaan savuinen olut, viskiä muutenkin esillä, hyvin pehmeää ja kuohkeaa. Lämpötila yllättävän korkea. Periaatteessa hyvin miellyttävää, mutta mukana on jotain epämääräisempää tuhkaista sivumakua, joka laimentaa nautintoa jossain määrin. Baarissa lenseä tunnelma, Tom Waitsiä soitetaan. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 19.7.2011.
Ørsted Ølbar on vanhoja Kööpenhamina-suosikkejani, baari pitää edelleen pintansa, oikeampi baaritunnelma kuin Mikkellerissä ja tarjonta käytännössä samaa tasoa. Muistuttaa sisustukseltaan aika lailla Helsingin Kuikkaa. Tupla-IPA, 9%, feikki pumppu, ei todellakaan real alea. Sameaa, hedelmäistä, toistaiseksi reissun mielenkiintoisin olut. Sitrus ja katkero kuitenkin hieman kadoksissa tässäkin. Yrttisyys nousee esiin, Sorachi Ace -humala ei toimi odotetulla tavalla. Baarissa hanalätkässä pitempi nimi How It All Ends, mutta ilmeisesti lisämääre ylimääräinen. Paikalla nuoria kalifornialaisia, filippiiniläistaustaisia alle 21-vuotiaita, mutta yllättävän hyvin oluista perillä. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 19.7.2011.
Amerikkalainen tummempi olut Baltimoresta, selvästi hapan tuoksu, mutta maussa ei happamuus aluksi tunnu. Lämmetessä nahkea happamuus nousee esiin, kuivattua hedelmää. Alkoholi (10%) peittyy hämmentävän hyvin, olut on hyvin hillitty. Paahteisuus ja katkero puuttuu, jonkinlainen hapan barleywine kyseessä. Kööpenhamina, Mikkeller, 19.7.2011.
Tanskalaiselle koirista kiinnostuneelle olutreittaajalle nimetty vahva olut, 10,2 %. Voimakkaan humalainen juoma, jopa äärimmäisen humalainen. Japanilainen Sorachi Ace -humala maustevalinta. Jonkinlaista neilikkaista mausteisuutta mukana, makeaa vaniljaa, sitrushedelmääkin on, mutta jotenkin sivuroolissa. Yrttistä vihannesta, ei tämäkään minua vakuuttanut. Kööpenhamina, Mikkeller, 19.7.2011.
Mikkeller-baari nyt avoinna, todella huomaamaton tila puoli kerrrosta katutason alapuolella. Baari mainostaa olevansa Carlsberg Free Zone, hyvä homma. Parin viikon takainen rankkasadetulva on tehnyt tuhoja, mutta baari nyt avoinna. Varsin karu tila, pöydät ja tuolit varmaan kerätty kaikkein halvimmilta kierrätyspaikoilta. 20 hanaa, jenkkisysteemi, 9 Mikkelleriä, muut ympäri maailmaa craft-panimoilta. Ei mitään kovin hätkähdyttävää, kaikki Mikkelleritkin jo kokeiltuja Vesterbron pilsiä ja witiä lukuunottamatta. Ne eivät nyt kiinnostaneet. Paikalla yksi amerikkalainen asiakas. Evil Twinin oluessa belgihiivaa, mausteita, humalaa. Lopputulos epämääräinen, nimi viitannee pääsiäiseen, mutta enemmän saisonin tapainen olut. Paikalle tunkee ruotsalaisia nuoria ruutuvihkoreittaajia Helsingborgista. Kööpenhamina, Mikkeller, 19.7.2011.
