Nuorempana harrastin liikuntapuolelta lähinnä jalkapalloa ja hiihtoa. Juoksua kokeilin enemmän vasta 1981 parin kuukauden ajan ennen armeijaan menoa. Tykkäsin kovasti, mutta homma loppui vanhaan jalkapallovammaan vasemmassa polvessa. 70-luvun puolivälissä pelasin alaikäisenä miesten puulaakijoukkueessa, sain maalipaikan puolivolleysta vastapalloon, latasin potkuun kaikki voimat, mutta epätasaisella kentällä pallo pomppasi sivuun ja potkaisin ns. tyhjää. Polvi vääntyi väärään suuntaan ja tulehtui rasituksessa seuraavat 15 vuotta. Juoksin silti armeija-aikana yli 3000 m Cooperin testissä. Syksyllä 1983 kokeilin juoksua vielä kerran, mutta parin viikon treenauksen jälkeen polvi kipeytyi taas ja unohdin koko homman yhdeksäksi vuodeksi, en harrastanut sinä aikana juuri muutakaan liikuntaa. Kesällä 1992 aloitin juoksemisen uudelleen ja nyt alkoi kulkemaan hyvin. Ilmoittauduin New Yorkin maratonille 1994 tai 1995, en ollut silloin vielä käynyt kaupungissa ja ajattelin yhdistää turistireissun maratoniin. Nilkat eivät kuitenkaan kestäneet yli 20 km lenkkejä ja luovuin maratonhaaveista. Nilkkojen löysyys ehkä sekin peräisin jalkapallon peluusta. Juoksin kuitenkin tasaisesti 30-50 km viikossa, 10-15 km lenkkejä noin kuuden minuutin kilometrivauhdilla, vuoteen 2004 asti, lähinnä henkisen tasapainon säilyttämiseksi ja juoksemisesta tulevan nautinnon takia. 2004 kipeytyi taas polvi, nyt oikea polvi. Erinäisten taukojen ja monenlaisten tutkimusten jälkeen diagnoosiksi varmistui ns. juoksijan polvi tai hyppääjän polvi, kiristynyt it-jänne aiheuttaa polveen helvetinmoisen tuskan, joka lopettaa juoksemisen. Jouduin venyttelemään ensi kerran juoksu-urani aikana. Pystyin kuitenkin jatkamaan katkonaisesti juoksuharrastusta, hitaampaa vauhtia, lyhyempiä lenkkejä. Tällä jaksolla toteutin äärimmäisen kunnianosoituksen, 2006 juoksin Uuden-Seelannin Christchurchin Queen Elizabeth II -stadionilla täyden kierroksen. Samalla radalla, jossa suuri sankarini Filbert Bayi rikkoi Jim Ryunin 1500 m maailmanennätyksen 2.2.1974, aika 3.32.2. Bayin taktiikka oli nerokas, heti alusta täysi vauhti päälle ja loppuun mennään niin lujaa kuin jaksetaan. Youtubesta löytyy video juoksun jälkipuoliskosta. Pelkästään tätä 400 m pyrähdystä varten raahasin juoksukengät toiselle puolelle maapalloa. Christchurchin stadionille ajaessani sain valvontakamerasta ylinopeussakot, sakko postitettiin matkan jälkeen Suomeen. Kesällä 2010 hankin uudet kengät ja lopetin venyttelyn. Vuoden verran juoksu on onnistunut hyvin, olen päässyt samaan vauhtiin ja kestoon kuin ennen vammautumista. Nyt aivan viime kerran jälkeen polvi kipeytyi taas ja olen pitänyt viikon verran taukoa. Olen alistunut siihen, että juokseminen loppuu jossain vaiheessa, mutta yritän siirtää luopumista niin kauas kuin kykenen.
Jalkapallosta olen lukenut paljon filosofista kirjallisuutta, jalkapallo onkin niin moniulotteinen ilmiö, että siitä saa irti vaikka mitä. Nyt sain käsiini pitkästä aikaa juoksemista pohtivan teoksen. Murakami on japanilainen kirjailija, syntynyt 1949, aloittanut juoksemisen 33-vuotiaana, kirja on kirjoitettu 2005-2006. Nimi on väännös Raymond Carverin novellista What We Talk About When We Talk About Love, Murakami on kääntänyt Carveria. Tekstin rytmi ei ole kovin sujuvaa, käännös japanista tuntuu kömpelöltä. Murakami ei höpötä juoksemisen terveellisyydestä, juoksijoitahan kuolee koko ajan sydänkohtauksiin ja monen jalkavaivat johtavat jo nuorehkona rollaattorin käyttäjäksi. Juoksemisessa on kyse aivan muusta kuin terveyden ylläpidosta. Hyviä havaintoja Murakamilta tulee heti alussa, kipu on väistämätöntä, mutta kärsimys optionaalista. Murakami ei ole kilpailuhenkinen, käytännössä ainoa vastustaja on itse. Juostessa hänkään ei ajattele mitään erityistä, useimmiten vain itse juoksemista. Triathlon-innostus on itselleni vierasta, vaikka minäkin uin ja pyöräilen. Jostain syystä Murakami välttelee juoksua sateessa. Ei ehkä osaa juosta lumellakaan, vaikka tuntuu viettäneen aikaa paljon Bostonissa. Murakami kuuntelee rokkia juostessaan ja ymmärtää oluenkin päälle, Samuel Adams uppoaa hyvin. Mies on onnekas, ei jalkavaivoja, pystyy juoksemaan joka päivä. Murakamin ensimmäinen maraton oli soolojuoksuna alkuperäinen reitti väärään suuntaan, Ateenasta Marathoniin. Ultramatkaakin on kokeillut ja maratoneja vähintään yksi joka vuosi. Teos on jonkinlainen muistelmakirja, välillä Murakami kirjoittaa liikaa kirjoittamisesta ja juoksu unohtuu. Osuva kuvaus runner's bluesista ultramatkan jälkeen. Hautakiveen Murakami kaavailee tekstiä "ainakaan hän ei kävellyt". Hieman katkelmallinen kokonaisuus ja alun osuvat heitot hiipuvat loppua kohti. Ikääntymiseen ja juoksemiseen liittyvät pohdiskelut tarjoavat oivaa omakohtaista samaistumisnäkökulmaa. Ei todellakaan kaikkein hienoin juoksukirja, mutta kohtuullisen mukavaa juoksuraportointia silti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti