Stammeierin kirjan kuvaliitteessä on hämmentävästi mukana Matti (sic!) ja Rosa Huhdan yhteiskuva. Sutinenhan valitteli teoksessaan, että T-Bone/Huhdasta ei ole löydetty yhtään valokuvaa, vain IWW-kolumnien yhteydessä julkaistu karikatyyripiirros. Stammeier kertoo saaneensa kuvan John Westmorelandilta, joka on T-Bonen sukulainen. Kuvatekstissä lukee Newberry Library, Chicago. Sutisen kuvailemat hörökorvat tosiaan ovat mukana. Samaisen Westmorelandin nettisivulta löytyy toinenkin kuva ja kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. T-Bone Slim -tutkimus näyttää olevan vasta nyt pääsemässä alkuun! T-Bonen kuolema saattaa olla murha ja liittyä Stalinin juonitteluihin trotskilaisia vastaan.
Suomalaiset ajautuivat nopeasti työttöminä ja kielitaidottomina kiertelemään työnhaussa maata lama-aikoina. Hoboilla (sana tulee ehkä maatilan renkiä tarkoittavasta kuokkapoika-sanasta, hoe boy) oli ylpeyttä ja kunniakoodeja, joilla he erottautuivat trampeistä ja bumeista, jotka olivat enemmän työtä vieroksuvia ja alkoholisoituneita. Kunniakoodit pätivät varsinkin jungleiksi (junkeli) kutsutuilla leiripaikoilla. Stammeierin kirjassa on pitkä kuvaus Toronton Don-joen laaksossa sijainneesta junkelista. Muutenkin kirjan parasta antia on paikalliskuvaukset Kanadan suurkaupungeista Toronto, Montreal ja Vancouver. Yllättävän paljon suomalaissiirtolaisia on pyörinyt ranskankielisessäkin Kanadassa ja välit "kantaväestöön" näyttää olleen kireämmät kuin englanninkielisellä puolella. Pettymys on kuitenkin se, että USA:n puolelta vastaavia kuvauksia ei juuri tule esille.
Yleisesti kirja oli vähän erilainen kuin odotin. Kirjassa kuvataan suomalaishobojen syitä hankkiutua raiteille, ongelmia virkavallan ja junayhtiöiden väkivaltaisten toimijoiden kanssa, arkista aherrusta ruuan ja majapaikan hankinnassa. Yksilötason kertomuksina pääosin, joista tietysti rakentuu yleisempikin kuva. Odotin (ehkä väärin perustein) enemmän historiallis-maantietellistä tutkimusta hobokulttuurin kehityksestä. Tutkimusta, varsinkin suomalaistaustaisten, hobojen touhuista ei varmaan ole olemassa riittävästi. Lopussa on vielä katsaus naispuolisista hoboista ja esiin tulee Sister of the Road -teoksen filmatisointi Boxcar Bertha, jonka en muistanutkaan olevan hobo-tarina. Näin 80-luvun alussa Roger Cormanin tuottaman ja Martin Scorsesen ohjaaman vaatimattoman leffan, joka muistuttaa sensaatiohakuisuudessaan enemmän Cormanin aiempia tuotantoja kuin Scorsesen myöhempiä ohjauksia. Boxcar Berthallahan on muistettava suomalainen "käännösnimi" Vapauden verinen laulu.
Vaikka kirja ei siis täyttänyt odotuksia täysin, niin erittäin mielenkiintoinen teos kuitenkin. Kieltämättä odottelin nouseeko esiin Juntunen/Moilanen/Suorsa/Oikarinen/Karinen -nimisiä hoboja, mutta näin ei käynyt. Kirjassa korostuu Pohjanmaalta lähtöisin olleiden kohtalot, heitähän enemmistö muutenkin oli amerikansuomalaisista. Mutta taatusti kainuulaislähtöisiäkin pötkötteli junavaunujen katoilla ja sivuovipullmaneissa.
Kolmas Brewklyn-maahantuonti tulee Marylandin suurkaupungista Baltimoresta, Edgar Allan Poen ja The Wire -tv-sarjan kovilta kulmilta. Siellä en ole käynyt keskustassa, vaikka reuna-alueilla olen pari kertaa pyöriskellyt. Taas tripla-IPA, 10,0 %, TDH, Citra, Motueka, Simcoe, Galaxy. Nyt hieman ruskeampaa väriä, ei niin kuulasta, mutta läpitunkemattoman sameaa ja kyllä ulkonäkö pysyy edelleen houkuttelevana. Tuoksu on kyllä väistämättä edellisiä vähemmän raikas, yrttisyyttä ja makeampaa karamellisuutta. Maussa on paremmin hedelmäisyyttä, mutta mehuisuus ei kehity kuohkeana, tämä jää enemmän karamelliseksi makeammaksi seokseksi. Tuntuu vanhemmalta oluelta, ei kuohkeutta tai tuoreutta. Jopa alkoholikin nyt tunkee hieman puolustuksesta läpi. Ei katkeruutta. Selvästi session heikoin, mutta todennäköisesti myös session iäkkäin. UT-keskiarvo on 4.14, joten tuoreena tämä luultavasti vaikuttaisi paremmalta. Mutta tämä on realisoitunut todellisuus. Ostopaikka Tallinna, Brewklyn.
Toinen IPA-ostos Tallinnan Brewklynista. Uusi panimotuttavuus Arizonan suurkaupungista Phoenixista. Kävin siellä muistikuvien mukaan varsin äskettäin, mutta se olikin jo helmikuussa 2003, peräti 21 vuotta sitten. Silloin craft-panimot sijaitsivat enemmän esikaupungeissa Tempessä ja Scottsdalessa. Wren House siis on kotoisin kuitenkin itse Phoenixista, perustettu 2015. Netistä huomasin kuitenkin, että Wren Housella on uusi laajempi panimo ja taproom pohjoisempana Prescottissa. Se toi mieleen lisää Arizonan muistoja. Edellisenä syksynä 2002 ajelin Los Angelesista itään kohti Grand Canyonia. Läpi Joshua Treen kansallispuiston ja yli Colorado-joen, sitten ylemmäs Arizonan vuoristoon Prescottin kaupunkiin. Pienehkö turistikaupunki, villin lännen matkailukohteita, jäin sinne yöksi Springhill Inn -motelliin. Vieressä oli Prescott Brewing Companyn panimobaari, join siellä Pale Alen ja ostin teepaidan, joka on edelleen säännöllisessä käytössä. Motellia ja panimoa ei ole enää olemassa, mutta muistothan säilyvät.
Tässäkin IPAssa jälleen tripla-tasoisesti 10,0 %, Citraa ja Waimeaa. Oikein kauniin kuulas samea vaalea ulkonäkö, aivan samanlainen kuin edellisessä latvialaisessa. Tuoksu on nyt hieman laimeampi, mausteisempi, kirpeämpi, mangoisempi. Maussa on tosiaan kirpeyttä, kuivempaa hedelmäisyyttä, ei niin leveälle leviävää mehuisuutta, mutta puhdasta on. Ja juotavuus lähes samaa tasoa, ei alkoholin makua nytkään. Trooppiset vivahteet todellakin hallitsevat, mangon jälkeen papaijaa, aprikoosia ja pehmeää persikkaa. Mutta silti jotenkin kuivasti, ei kuitenkaan katkeruudeksi laajentuen jälkimaussa. Oikein mukavaa tämäkin. Ostopaikka Tallinna, Brewklyn.
Runsas viikko sitten ostin Tallinnan Brewklynista muutaman IPAn, jotka oli tarkoitus maistella viime perjantaina tutulla tastingporukalla. Maistelutilaisuus kuitenkin peruuntui ja uutta päivämäärää tuskin saadaan soviteltua ennen syksyä. Niinpä ajattelin silpaista huonosti säilyvät oluet tuulen suojaan saman tien. Ensimmäinen olut Latvian Jelgavasta, 10,0 %, TDH TIPA, 40 IBU. Hiivana Hop Unlock, joka on taas yksi tiolien vapautusrintaman taistelijoista. Humalina puolestaan äärimmäisen tutut Citra ja Mosaic. Parasta ennen 1.1.2025.
Oikein kauniin kuulas samea vaalea ulkonäkö. Sitrusaromit hyökkäävät laajalla rintamalla lasista ulos. Maku on miellyttävän appelsiininen, makeaa sitrusta, miksei klementiiniä ja kypsää satsumaakin. Juotavuus erinomainen, ei alkoholia, pelkkää mehuista nektarimaista juomaa. Ei kyllä maltaisen rungon tukea, tai katkeraa jälkimakua. Raikkautta ja tuoreutta on kiitettävästi. Ehkä tykkään vielä enemmän kuivemmasta hedelmäisyydestä, mutta tässä vahvuudessa sellaisesta on turha nillittää. Huippukamaa ilman muuta. Ostopaikka Tallinna, Brewklyn.
Amerikansuomalaiset ovat kiinnostaneet lapsesta asti, ei vähiten joidenkin sukulaisteni vaiheiden kautta. Mitenkään syvällisesti tai systemaattisesti en ole kuitenkaan aiheeseen perehtynyt. Lähinnä olen bongaillut suomalaisten jälkiä Amerikan roadtripeillä. Niitähän näkyy helposti esim. Kaliforniassa, Oregonissa, Michiganissa, Wisconsinissa, Minnesotassa, Montanassa, Massachusettsissa, Floridassa, jne. Huomasin äskettäin somessa maininnan uudehkosta kirjasta suomalaisista junapummeista, siis hoboista. Sen takia päädyin Pasilan kirjastossa siirtolaisuushyllylle, josta kirja löytyikin. Samalla osui silmiin tämä toinenkin tuore hobo-teos vuodelta 2018. T-Bone Slim ei soittanut kelloja, mutta kirjaa selatessa selvisi kyseessä olevan suomalaistaustainen Matt Huhta. Kirja lähti mukaan myös.
Matt Huhta syntyi 1882 Erie-järven rannalla Ohion Ashtabula Harborissa vastikään Ilmajoelta saapuneen nuorenparin Matti ja Johanna Huhdan toisena lapsena. Hän oli sekatyömies, kulkuri, ay-aktiivi, mutta myös mainetta kerännyt kirjoittaja aliaksella T-Bone Slim, mm. monien laulujen tekijä. Hän löytyi kuolleena New Yorkin East Riveristä 1942. Hänen elämänvaiheistaan tiedetään kovin vähän.
Vähäisistä lähteistä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Sutinen on päättänyt kirjoittaa Huhdasta elämäkerran, jossa on fiktiivistä täytettä. Hän kiertää Amerikkaa Huhdan tunnettujen etappien kautta ja fiilistelee paikan päällä yli sadan vuoden takaisia tunnelmia. Sutinen on hyvä kirjoittaja, jolla on vakuuttavasti taustatietoa mm. USA:n historiasta ja homma toimii pääosin hienosti.
Huhta meni nuorena naimisiin Pattijoelta saapuneen Rosa Kotilan kanssa. Isä Matti kuoli 1903 työtapaturmassa. Vuonna 1913 Matt Huhta jätti nelilapsisen perheensä ja suuntasi ilmeisesti Minnesotan Duluthiin. Hän vaihtoi nimensä T-Bone Slimiksi, radikalisoitui poliittisesti ja alkoi kiertää Amerikkaa. T-Bone toimi aktiivisesti IWW-järjestössä, eli Industrial Workers of the World, ns. Wobblies. IWW tuli itselle tutuksi lukiessa 70/80-luvulla Love Kirjoista Peter von Baghin esipuheita, tarkoitan siis esim. Jack Londonin ja B. Travenin romaaneita.
T-Bone osasi kokata, siitä nimimerkkikin. Hän hankki välillä elantonsa sillä tavalla mm. Chicagon pahamaineisessa Packingtownissa. IWW:n lehtiin hän kirjoitti säännöllisesti kolumneja. Hoboanarkistina hänen teemansa liittyivät jatkuvasti työläisten aseman parantamiseen. T-Bone kirjoitti aina englanniksi. Hän ryhtyi myös muusikoksi ja kirjoitti lauluja. Musiikillisena esikuvana oli Gävlessä syntynyt Joel Hägglund, Joe Hill, Salt Lake Cityssa 1915 teloitettu IWW-marttyyri. Ei levyttänyt, ei esiintymistallenteita, ei yhtään kuvaa. 1930-luvulla miehestä oli satunnaisia havaintoja Minneapolisista, Clevelandista ja Baltimoresta. 1930-luvun lopulla hän asettui pysyvämmin New Yorkin satamakortteleihin, ja löytyi siis mystisesti vedestä kuolleena 1942.
Vähistä aineksista Sutinen kutoo kiehtovan tarinan. Huhta oli kelvoton perheensä hylkääjä ja uskoi loppuun asti toivottomiin poliittisiin utopioihin. Jotain miehestä jäi kuitenkin jälkeen, noin 15 laulun sanat. Ainakin yhden on Pete Seeger levyttänyt. Se ei ole paljoa, mutta enemmän kuin monella muulla. Sutinen kirjoittaa tosiaan asiantuntevasti, vain yksi virhe osui silmiin, Erien kanava ei ole lähelläkään Erien kaupunkia. Mutta se ei ole paljon.
Moderni nykyaikaan sijoittuva western vuodelta 1962, tapahtuu jossain New Mexicossa. Korean sodassa taistellut Kirk Douglasin cowboy ei oikein sopeudu muuttuneeseen tilanteeseen. Hyvin yksinkertainen tarina, johon Dalton Trumbon käsikirjoitus lataa filosofisia ulottuvuuksia. Pohjalla on Edward Abbeyn romaani. Vankilapakoa seuraa raamatullinen rimpuilu hevosen kanssa vuorijonon yli. Aika masentava fiilis pitkin matkaa, ei mikään erityisen viihdyttävä leffa. Nuori Gena Rowlands lähes tunnistamattomana. Douglas piti tätä parhaana elokuvanaan, joten kovin hyvä hän ei ollut arvioinneissaan.
Frederick Forsythin trilleri tuli luettua jo 70-luvulla ja aika kauan on tämän filmatisoinninkin edellisestä katsomisesta. Ohjaaja Zinnemann aloitti jo Weimarin tasavallassa mykkäkaudella, mutta ei ollut tässäkään vaiheessa kuin 65-vuotias. Kovin näkemykselliseen ohjaukseen Zinnemann ei nyt yltänyt, jos nyt ylsi kovin usein aiemminkaan. Mekaanisen tehokkaasti tarina kuitenkin kulkee ja Italian ja Ranskan maisemia nähdään melkein road movie -tyyliin. Luulin nyt loppuun asti, että OASin palkkamurhaajaa esittää James Fox. Kaksi vuotta vanhempi veli Edward Fox on niin samannäköinen, että olen luultavasti sekoittanut heidät ennenkin.
