Paul Weitz: In Good Company

Feel good -komedia, kevyttä kamaa, mutta sympaattisia teemoja. Raakaa bisnestodellisuutta heijastellaan, pääosassa perusnilkki, joka kuitenkin muuttuu kunnon kaveriksi Scarlett Johanssonin seurassa. Kohtuullista New York -fiilistä, perinteisiä nostalgisiakin arvoja puolustetaan mukavasti. Se ei ikävä kyllä ole uskottavaa, elokuva liudentuu tavanomaiseksi Hollywood-saduksi. Paneutuneita näyttelijäsuorituksia, Dennis Quaid harvoin näin hyvä. Osuvaa musiikkiakin, mm. David Byrneä ja Peter Gabrielia.

Hoegaarden Rosée

Jäädytetty normaali Hoegaarden-kulho, vadelman maku on selvä, marjainen, nihkeä, kuivahko. Ilahduttavasti ei juuri sokeria. Muita makuja vaikeampi löytää, ei normaaleja wit-mausteita eikä vehnäisyyttäkään. Kylmyys ei tietenkään auttanut. Hyvin ohut, varsin mitätönkin juoma. St. Michael, 29.4.2009.

Barcelona - Chelsea 0-0

Guardiola jätti kapteeni Puyolin penkille, toppareina Marquez ja Pique. Barcelona hallitsi palloa täysin, Iniesta todella hyvä, mutta Messi ulkona kuvioista. Kunnon tilanteita ei syntynyt, Henry mokaili useamman rakentelun. Ensi jaksolla Chelsea lähempänä maalia, vastahyökkäyksestä Drogballa hyviä mahdollisuuksia, mutta maalivahti Valdes torjui kahdesti. Toisen jakson alussa Marquez sitten loukkantui ja Puyol pääsi mukaan, otti varoituksen ja on toisessa semifinaalissa pelikiellossa. Barcelona oli toisella jaksolla vielä aseettomampi, Eto'o pääsi kerran läpi, mutta Cech taas parempi. Kovin väkinäiseksi homma meni, Bojan tuli lopussa mukaan, mutta ei auttanut. Hiddink tuli hakemaan maalitonta ja sai sen. Barcelona varmaan kyllä hyökkää Lontoossakin.

Lewis, Old School Ties

Muutama Morse-maininta, visuaalisia Oxford-muistumia lintuperspektiivistä, mutta ei kyllä muistuta muuten enää juuri ollenkaan originaalisarjaa. Hyvin tiheä episodi, tykkäsin kovasti, vaikka alun päähenkilö todella idioottimainen luomus, ikääntynyt Geordie rock 'n' roll hackerinä. Opiskelijoiden tunnelmallista punt-seilailua joella, tyylikäs vankilahotelli, Barry Manilow -vitsailua. Lewisilla terve asenne Tyneside-nostalgiaan, vaikka Alan Shearerin ansiot tunnustaakin. Lewisin ex-tyttöystävä tms. kuvioissa, roolin heittää Téa Leoni -tyylillä tunnettu Sunderland-kannattaja Gina McKee. Hathaway pääsee kunnolla vauhtiin, heittää viittauksia J.F. Kennedyyn, T.S. Eliotiin ja Dickensiin. Hathawayn ex-koulukaverin mukaan Hathawayn lempinimi oli Wolfgang Christ, kaverista ei tiennyt tuleeko siitä Mozart vai Jeesus. Kyseinen koulukaveri rugbymaajoukkuemies David Harvey, sama nimi kuin Leeds Unitedin ja Skotlannin maajoukkueen maalivahdilla 1970-luvulla. Pari sivuhahmoa heittää viittausviidakkoon Henry Jamesin ja Arthur C. Clarken. Kaikki huipentuu Lewisin ja Hathawayn jaettuun iPod-sessioon. Suomentaja erehtyi kääntämään quidin dollariksi. Tästä puuttui vain olut.

Atlético Madrid - Sporting Gijón 3-1

Atlético on taas kriisissä, viikolla tuli 1-5 -tappio Santanderissa. Sporting oli kuitenkin vielä huonommassa vedossa, ei juuri mitään hyökkäystoimintaa ensi jaksolla. Mutta ei Atléticokaan vakuuttanut, tuurilla ensimmäinen maali, Forlanin veto kimmokkeella verkkoon. Sitten Simao ohitti helposti puolustajat ja Sporting-veskari Cuellar päästi laukauksen helpohkosti häkkiin. Aguero tuntui jo ratkaisevan ottelun toisen jakson alussa karkaamalla kevyesti maalintekoon. Sporting kuitenkin kavensi välittömästi, Diego Castro vapautti luukulta Bilicin. Sportingilla jatkossa useita maalipaikkoja lisää, mutta ei enää tulosta. Simao lensi vielä lopussa ulos tahallisen käsivirheen jälkeen.

Sergio Corbucci: Il grande silenzio

Luminen spagettiwestern, palkkiometsästäjätarina ja italokuvioiden mukaisesti tiukka kostokuvio kaiken keskellä. Morriconen musiikki, käsivarakameraa ja silmitöntä sadistista väkivaltaa. Muutama epäuskottava kohtaus, mutta hyvin pysyy kasassa. Klaus Kinski vakuuttava päänilkkinä. Loppu on hätkähdyttävän kompromissiton. Erittäin vaikuttava teos, ehkä jäänyt turhan vähäiselle huomiolle Leonen westernien varjoon. Lopputekstien mukaan perustuu Snow Hillin verilöylyyn 1898, mutta Utahin kartalta ei sellaista paikkaa löydy. Kuvattu kai Cortina d'Ampezzon olympiamaisemissa.

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Kuopiolaisen poliisin esikoisteos, palkittukin. Päähenkilönä mainosmiehen rahakkaan uran poliisin työhön vaihtanut moniongelmainen tapaus. Aivan liikaa muisteluja ja takaumia menneisyyden traumoihin, teksti rönsyilee muodottomana. Sijoittuu nimeämättömään kaupunkiin, tästä ratkaisusta en ole koskaan rikoskirjoissa pitänyt, paikallisväri ja jonkinasteinen realistisuus ovat valtteja, joista ei kannattaisi luopua. Realismiakin kyllä on, mutta se jää silti ohueksi. Romaanin teemaksi muotoutuu pikkuhiljaa törkeiden rikollisten saamat liian lievät tuomiot. Kovin omaperäistä kuviota tästä ei kuitenkaan saada kehitettyä. Juoni ei ole uskottava ja erityisen päälleliimatulta vaikuttaa loppupuolen hitchcockmainen takaa-ajokohtaus.

John Ford: The Searchers

Ford ja muut tekijät lähtivät The Searchersistä tekemään tavanomaista westerniä. Täydellinen osasten klikkaaminen ja kokonaisuuden kohoaminen paljon lajityypin siihenastisten rajojen ulkopuolelle oli siis osittain sattuma. Tätä on hieman vaikea uskoa, niin harkitulta kaikki vaikuttaa. Monista elokuvan hienouksista kaikkein vakuuttavin on varmaan Ethan Edwardsin hahmo, moderni ahdistunut ristiriitainen henkilö, jollaista ei ennen hevosoopperoissa oltu nähty. Samoihin aikoihin valkokankaalla näkyi Anthony Mannin ja Budd Boetticherin westerneissä katkeroituneita koston riivaamia ihmiskuoria, mutta Ethan-setä on moniulotteisuudessaan ainutlaatuinen. John Wayne oli kai siviilissä tavanomainen nilkki, mutta tässä roolissa kaikki on pelissä ja kaikki onnistuu. Elokuva ei tunnu 50 vuodessa menettäneen tehojaan, se on ajaton esitys elämän oleellisista kysymyksistä. Fordilainen sentimentaalisuus on tässäkin mukana, mutta saumattomasti lomittuneena kokonaisuuteen. Elokuva tuntuu sijoittuvan koko ajan Utahin Monument Valleyyn, vaikka Natalie Woodin etsintä kattaa valtavan alueen Meksikosta Kanadaan. Tällä katsontakerralla huomio kiintyi Vera Milesin hehkeyteen, tätä näyttelijätärtä ei pystytty kunnolla hyödyntämään.

Borussia Dortmund - Hamburger SV 2-0

Varsin uneliasta peliä Dortmundissa. Isännät kuitenkin hieman terävimpiä, Subotic ensin poikkipuuhun ja sitten hieno maalin puolen tunnin jälkeen. Sahinin roikkupystysyötöstä suoraan Kehl jatkoi verkkoon. Toinen jakso samaa kelailua, HSV todella heikko. Ainoan paikkansa sai Dortmundin maalivahti Weidenfellerin seikkaillessa kaukana, pallo pomppi ylärimaan. Lopullinen niitti kevyesti tuomitusta rankkarista 89. minuutilla, Frei viimeisteli. HSV saa heittää salaattilautanenhaaveet tältä kaudelta.

Jacques Rivette: Paris nous appartient

Ensituntuma kuuluisaan nouvelle vague -klassikkoon, suuntauksen avainhahmo Rivetten esikoisleffa. Käynnistyy mukavasti junan mukana saapumisella Pariisiin karujen laitakaupunkialueiden läpi. Teatterimiljööseen sijoittuva löysärakenteinen tunnelmapala, aivan liian vähän katutuntumaa kaupungista. Pientä rikostarinaa mukana, hieman synkkiä pohjavireitä vakoiluun ja itsemurhiin liittyen. Ei kuitenkaan toimi kunnolla. Viittauksia USA:han, Midwayn taisteluun ja McCarthyn kommunistivainoihin. Yksi sivuhahmo suomalainen mallityttö, jota esittää Birgitta Juslin -niminen henkilö. Cameorooleissa varmaan useita nouvelle vaguen perushahmoja, ainakin Rivette itse, Chabrol ja Godard katukahvilassa rehvastelemassa. Fritz Langin Metropolis-leffasta pitkähkö lainaus. Kokonaisuutena melkoisen paha pettymys, en päässyt missään vaiheessa elokuvaan sisään.

Estrella Damm Inedit

Viinityyliin gourmet-juomana markkinoitu katalonialaisolut on Alkon tilausvalikoimassa. Kolmen vartin näyttävä pullo. Väistämättä tulee mieleen, että on satsattu välimerelliseen tapaan ulkonäköön sisällön kustannuksella. Voimakkaasti vaahtoavaa kevyesti sameaa kullankeltaista olutta, hiilihappoa massiivisesti. Ulkoinen olemus viittaisi Duvel-tyyppiseen vahvaan aleen, tosin alkoholia vain 4,8%. Etiketin mukaan seoksessa vehnää, sokeria, mausteita ja antioksidantteja. Ei kertakaikkiaan lupaa hyvää. Pahin vitsaus on sokerin lisääminen olueen, sitä en sulata missään oloissa. Tuoksu on belgiwit-tyylinen. Maku on hyvin ohut, hiilihappo tuntuu hävittävän kaiken substanssin, ei hedelmää, ei mallasta, ei mausteita, eikä varsinkaan humalaa. Kovin höttöinen tapaus. Onneksi sokeri ei tule vahvana esiin, mutta hyvin keskinkertainen kuivahko witbier. Ostopaikka Oulu,Välivainion Alko.

Koulu Tumma Vehnäolut

Uusi tuttavuus Turun tutulta panimolta, mukavasti siirtynyt Ouluun asti. Vaikuttaa aluksi hieman metalliselta, ei hedelmäisyyttä, vehnäisyys tuntuu yllättävän vähäiseltä. Melkoisen ohut, jälkimaku on odottamattoman kuivan humalainen. Alkoholia vain 4,9%, muistuttaa aika paljon perusdunkelia ja tavallaan siinä kontekstissa toimiikin suhteellisen hyvin. Maltaisuuttakin on, mutta ei makeutta. Hiilihappoa varsin paljon. Hieman hämmentävä olut, mutta ei mitenkään vastenmielinen. Oluthuone Leskinen, 24.4.2009.

Schneider & Brooklyner Hopfen-Weisse

Baijerilaisen ja newyorkilaisen panimon transatlanttinen yhteistyötulos. Voimakkaasti humaloitu weizenbock, alkoholia rapsakasti 8,2%. Hyvin samea kanakeittomaisella tavalla, hiivainen vehnä maistuu, mutta myös todella miellyttävä humalainen jälkimaku. Erittäin onnistunut tyylivariaatio. Käytetty humalalajike on Saphir, Hallertaun nuori versio. Olut on kuivahko muutenkin, ei juuri banaania, pikemminkin purukumin makua. Hedelmäisyys on enemmän appelsiinia, vehnä-IPAksikin tätä voisi kutsua. Todella vakuuttavaa laatua. En yleensä innostu vehnäoluista, mutta tässä on upea radikaali innovatiivinen yhdistynyt perinteiden kunnioitukseen. Varsin ihanteellinen ilta Helsingissä, yhdessä maailman parhaista ja monipuolisimmista olutkaupungeista. Mielenkiintoisia ja pääsääntöisesti nautinnollisia oluita Britanniasta, USA:sta, Belgiasta, Tanskasta ja Saksasta. Helsinki, Kaisla, 23.4.2009.

Beer Here Kriekselikroxen

Tanskalainen kirsikoilla höystetty oud bruin. Hapanta ja marjaisaa, Ølfabrikkenin avainpanijan uusi tuotos. Varsin haastava olut, 11%, 0,25 l pullo. Olut on todella eläväinen, pursui väkisin ulos pullosta avaamisen jälkeen. Olut näyttää surkealta kuravedeltä, tuoksuu yhtä huonolta ja makukin on aluksi ohuen vastenmielinen. Puinen punaviinitynnyrikypsytys tuntuu, eikä miellyttävällä tavalla. Oluen makuun hieman tottuu vähitellen, mutta hankala tapaus tämä on. Tuskin tulee toista kertaa kokeiltua. Oud bruin ei todellakaan ole minun suosikkityylejä, mutta Belgiasta on tämänkin alan huippuja eteen osunut. Tanskalaisversio ei mielestäni toimi oikealla tavalla. Positiivista tässä on hillitty makeus. Kirsikkaisuus on laimentunut kypsytyksessä epämiellyttäväksi, raikkausero on huutava äskeiseen Cantillonin kriekiin verrattuna. Helsinki, Pikkulintu, 23.4.2009.

Cantillon Lou Pepe Kriek

Kompromissittoman lambic-panimon ryhdikäs kriek hanassa. Hyvin hapan, kuivaa marjaisuutta, sokeria ei löydä hakemallakaan, todella raikasta ja virkistävää. Juuri näin kriekin on toimittava. Nahkeus tarttuu kitalakeen miellyttävällä tavalla, tätä nauttiessa tuntuu kuin joisi jotain terveysjuomaa. Alkoholiakin on hillitysti lambic-vakiotyyliin 5%. Lasina dubbel-tyyppinen goblet, ehkä lambicille olisi pitänyt olla suorempi peruslasi. Helsinki, Pikkulintu, 23.4.2009.

Great Divide Yeti

Aiemmin olen juonut Denverin Old Chicago -pizzeriassa hanasta tammitynnyrissä kypsytettyä Yetiä, mutta nyt ensi tuntuma imperial stoutin perusversioon. Makeaa, suklaata, paahteisuutta, kahviakin, mutta makeus hallitsevassa asemassa. Siirappinen makeus tässä häiritsee, ei oikein sovi lämpimään kevätpäivään eikä muutenkaan minun makuuni. Helsinginkatu täynnä opiskelijoita approa suorittamassa. Helsinki, Hilpeä Hauki, 23.4.2009.

Ramsbury Grand Slam, real ale

Pehmeä, yllättävän makea, pähkinää, hedelmää. Humalaa kevyesti, tuoretta ja raikasta. Makeus pääroolissa, harvinaisesti brittialessa tuntuu jopa sokeriselta. Ilmeisesti uunituore tuote panimolta. Helsinki, Kuikka, 23.4.2009.

Three Castles Bunny Hops, real ale

Keltainen hieman samea olut. Pihkaisen savuinen maku, ehkä ei täysin kunnossa, pehmeä hedelmäisyys puuttuu. Humalaa on kyllä reippaasti jälkimaussa. Tuoksussa hieman etikkaa, mutta ei tunnu maussa. Vasta-avattu cask, joten ehkä kuljetusongelmia. Helsinki, Pullman Bar, 22.4.2009.

Burton Bridge Wonder Wully, real ale

Helsingin real ale -skene taas huonossa hapessa, ainakin hetkellisesti. Kitty'sinkin hana tyhjä ja Pullmanissakin vain London Pridea, toista hanaa pestiin. Urhossa sentään Fullersin ohella ennen kokeilematontakin tavaraa. Mahonkinen pähkinäinen ale, kuivaa humalaa lopussa. Kuitenkin arkipäiväisen ohut bitter, jotenkin nihkeähkö, vaikka sinänsä täysin kunnossa. Helsinki, St. Urho's, 22.4.2009.

Stadin Cascade Ale

Hyvin amerikkalaistyyppinen Helsinki-olut, sama panimo on tehnyt paljon amerikkalaisvariaatioita eri elinkaaren vaiheissaan, mutta juuri tätä en varmaan ole ennen kokeillut. Hieno kullankeltainen väri, sitrushedelmäinen, humalainen, mutta ei kovin pitkä jälkimaku. Liian kylmää, vähän ohueksi jää. Pari brittiä ehti imaista real-caskin tyhjäksi odottaessani vuoroani, harmin paikka. Helsinki, Angleterre, 22.4.2009.

Green Flash Hop Head Red Ale

Suurin osa Hilpeän Hauen amerikkalaispulloista liian suuria ja vahvoja, joten valinta osui sandiegolaiseen rediin, jonka odotukset eivät kovin korkealla äskeisen humalapommin jälkeen. San Diego on kuitenkin Oregonin Portlandin ohella ehkä maailman johtava olutalue ja voimakkaasti humaloiduissa oluissa selvä ykkönen. Siksipä San Diegon red/amber -tyylikin on varsin ekstreemiä. Alkoholia 6%, samea dubbelimainen väri, jota korostaa vääräntyyppinen lasi. Pehmeä hedelmäinen runko, hyvin voimakas humalainen jälkimaku. Amarillolla kuivahumaloitu olut, 45 IBUa, eli Urquell-tasoa. Tämä on ehkä katkeroisin juomani red, todella upeaa. Panimomestarikin spekuloi etikettitekstissä, että käsillä voi olla red IPA. Mikä ettei, ainakin tämä on parempi kuin useimmat redit. Tämmöiset herkemmillä vivahteilla operoivat hybridit ovat enemmän minun mieleeni kuin äärielämyksiä tavoittelevat tupla-imperialit. Helsinki, Hilpeä Hauki, 22.4.2009.

Great Divide Hercules Double IPA, hanaversio

Ensi kertaa hanaversiota pääsen kokeilemaan, pullo-oluena jo tuttu. Denverin huippupanimon tuote, varsin tyypillinen tupla-IPA. Vahvaa sitrusta, vahvaa humalaa, tyylissään tasapainoisimpia. Suhteellisen makea, itse tykkään enemmän perusipoista, mutta onhan tämä hienoa. Samea oranssi-kuparinen väri, mäntyinen humala hallitsee. Baarin amerikkalaisoluiden viikoilla paikalla kuulostaa olevan amerikkalaisia ihmisiäkin. Helsinki, Hilpeä Hauki, 22.4.2009.

Real Madrid - Getafe 3-2

Näin nyt ensi kerran hollantilaissentteri Klaas-Jan Huntelaarin Real Madridin paidassa. Kovin kevyeltä vaikutti, kuten koko isäntäjoukkue. Tasapainoinen Getafe hallitsi aikalliskamppailun ensi jaksoa selvästi. Soldadolla avopaikka heti 3. minuutilla, yli meni. 10. minuutin kohdalla ei mennyt, Graneron tarkka keskitys, Soldadon voimapusku painui verkkoon Casillasin käsien kautta. Löysää hidasta pelailua seurasi, mutta jakson yliajalla hontelo argentiinalaisnuorukainen Higuaín röyhkeästi painoi olkapäällä nurin Getafen niin ikään argentiinalaisen jääkaappipakastinyhdistelmätopparin Cata Díazin ja tunki pelivälineen häkkiin.

Toinen puoliaika kuin eri ottelusta. tempo nousi heti ja Madrid hallitsi tapahtumia. Muutama hyvä paikka ilman tulosta. 84. minuutilla vastahyökkäyksestä Getafen Gavilan tarjoili uruguaylaiselle vaihtomiehelle Albínille, joka vasurilla kiskoi vieraat taas johtoon. Hyvin vaatimattomasti pelannut Guti kuittasi heti vapaapotkusta, loistelias ylänurkkaveto. Madridin toppari Pepe sai sitten mielenhäiriön, töni laatikossa Casqueron nurin ja potkaisi vielä kaksi kertaa maassa makaavaa selkään. Suora punainen, todennäköisesti tulossa pitkä pelikieltokin. Casquero itse yritti rangaistuspotkusta löysää nostoa, jonka Casillas poimi helposti. Yliajalla 93. minuutilla Higuaín rankaisi, kun voitto ei näyttänyt kiinnostavan Getafea. Mestarillinen ylänurkkaveto. Dramaattinen ottelu, Madrid voi vielä riistää Barcelonalta mestaruuden.

Lewis, Whom the Gods Would Destroy

Episodi käynnistyy taas Morse-tyyppisellä yliopisto-fiilistelyllä Oxfordista. Muuten kuitenkin vähemmän selviä Morse-viittauksia kuin pilottijaksossa. Olutta kuitenkin juodaan pubin terassilla, ehkä laatukamaa, Hathaway näyttää suosivan tummempaa, ehkä mildia, stoutia tai porteria, Lewisin olut vaikutti epäilyttävästi nitrokäsitellyltä. Hathawayn rooli nyt hillitty, ei tule esiin juurikaan uusia piirteitä, tosin Anna Masseyn hahmo vinoilee hänelle kevyesti Cambridge-taustasta. Colin Dexter edelleen vilahtelee cameona. Morsessa ei ollut koskaan rock-musiikkia, nyt kuuluu The Whon The Seeker. Juoni on melko karkealla kädellä veistetty, mutta eihän Morsessakaan aina hienovivahteisuuteen päästy.

Chimay Blanche

Trappistitripel pitkästä aikaa hanassa Oulussa, vai olisiko peräti ensimmäistä kertaa? Hyvin sameaa, banaanimaista vehnäoluttuoksua. Banaanimaisuus jotenkin leimaa nyt makuakin, jossa belgihiivaisuuden jälkeen iskee voimakas humalaisuus jälkimaussa, ei mausteisuutta havaittavissa. Vehnäisyys hämmentää, en tämmöistä aiemmin muista aiemmin tästä oluesta, jota viimeksi hanassa juonut kai Teksasissa, jolloin kokemus oli todella ohut. Tämä versio on varmaan paljon tuoreempaa, varsin mielenkiintoinen, mutta ei muistuta perinteistä tripeliä paljoakaan. St.Michael, 20.4.2009.

Laitila Kievari Humalainen

Omituista, oluessa ei tuoksua juuri ollenkaan, vasta-avattu tynnyri. Mutta makua on, pehmeä golden ale, hedelmäinen perusmaku, hyvin humalainen pitkä poskionteloihin tunkeutuva jälkiveto. Katkeruus on lähes IPA-tasoa, mutta ei millään tavalla amerikkalaista tyyliä, enemmän modernia brittisuuntausta. Alkoholia vain 4,5%, mutta kunnon mallaspohjakin tässä on. Erittäin miellyttävää, mutta real-käsittelyllä tämä voisi vielä hioutua uudelle tasolle. St.Michael, 20.4.2009.

Betis - Sporting Gijón 2-0

Sevillan putoamiskamppailussa eloisa alku. Betis johtoon 7. minuutilla, mahtava kamerunilaisen Achille Emanán volley ylänurkkaan. Sitten tempo hieman hiipui, Sporting kuitenkin selvästi heikompi. Peli ei parantunut jatkossakaan, 70. minuutilla Sportingin karmeaa puolustussekoilua, jonka päätteeksi Emaná häkitti toisen. Lopussa kentälle tuli tilaa, kun punainen nousi kahdesti. Ensin Sportingin maalivahti Cuellar pysäytti läpiajon kädellä palloa pelaamalla laatikon ulkopuolella, sitten Betis-toppari Arzulle toinen varoitus.

Manchester United - Everton 0-0, rpk 2-4

ManU:lla käytännössä reservijoukkue FA Cupissa. Hidasvauhtista tarkkaa peliä, ensi jaksolla hyvin vähän maalipaikkoja. Samaa tuskastuttavan unettavaa peliä toinenkin puoliaika. United lopussa hieman terävämpi, mutta ei kunnon tilanteita. Everton todella surkea, valmentaja Moyes otti toisella jaksolla ainoankin hyökkääjän pois kentältä. Jatkoaika samaa nuhjaamista, Evertonilla ehkä hieman useampi puolittainen maalitilanne. Pilkuissa ManU:n Berbatov ja Ferdinand epäonnistuivat pahasti, Evertonin toppari Jagielka ratkaisevasti onnistui.

Joseph McBride: Searching for John Ford

Massiivinen elämäkerta John Fordista, 800 sivua pientä tekstiä, ollut työn alla 30 vuotta. McBride on sujuva ja hauska elokuvakirjoittaja, anekdootteja riittää ja kokonaiskuva ristiriitaisesta hahmosta valottuu nautinnollisesti. Kokonaiskuva jää silti epäselväksi, mutta se ei ole McBriden vika. McBride on kirjoittanut mm. Howard Hawksista ja Orson Wellesistä, mutta tämän täytyy olla hänen pääteoksensa. McBride ei tee pitkiä analyyseja elokuvista, mutta olennaisimmat teokset saavat hienon käsittelyn. Muuten hän keskittyy enemmän elokuvien valmistusvaiheisiin ja Fordin muuhun toimintaan.

Hienoja kuvauksia Irlanti-taustasta, lapsuudesta Mainen Portlandissa ja alkuvuosien buumi-Hollywoodista. 1921 Ford matkusti tulitauon aikana keskelle sotaista Irlantia, jopa samalla laivalla Holyheadista Dun Laoghaireen kuin Michael Collins. Myöhemmin Ford pestautui laivastoon ja toimi toisessa maailmansodassa OSS:n leivissä. Käväisipä Koreassakin 1950 ja vetäytyi palveluksesta amiraalina. Poliittinen kanta heitteli tunneihmisellä aika lailla, 1930-luvulla Ford luokitteli itsensä sosiaalidemokraatiksi ja tuki Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisia. 1950-luvulla Ford oli sitten konservatiivinen republikaani ja osallistui Hollywoodin kommunistijahtiin, joskaan ei niin innokkaasti kuin luottonäyttelijänsä John Wayne ja Ward Bond. Tuurijuoppoudesta ja hankalasta luonteesta huolimatta Ford oli hämmästyttävän energinen ja tuottelias.

Fordin useimmat mykkäelokuvat ovat kadonneet, mutta ilmeisesti ohjaaja etsi vielä silloin omaa tyyliään. Esim. hyvämaineinen Four Sons vuodelta 1928 on McBriden mielestä Murnaun Sunrise-leffan peesailua. Ensimmäisenä huipputeoksena McBride pitää Pilgrimage-äänielokuvaa vuodelta 1933. En ole itsekään innostunut näkemistäni ennen v. 1939 edeltävistä Ford-leffoista, esim. The Infomer on melkoista jäykistelyä. Stagecoach käynnistää sitten 1939 lähes loppuun asti kantaneen jakson, jossa on lukuisia mestariteoksia harhaosumien seassa. McBriden arvostukset ovat yleisimmän ja omankin näkemykseni mukaisia, ehkä hän hieman turhaan väheksyy She Wore a Yellow Ribbonia ja yliarvostaa Fort Apachea. My Darling Clementineen McBride ei saa otetta, mutta They Were Expendablen ja Wagon Masterin elegantin nerouden kirjoittaja tavoittaa ihailtavasti. Pitkään valmistellun irlantilaiskomedian The Quiet Man lopulta valmistuttua 1952 Ford oli jo valmis eläköitymään. Alkoholiongelma paheni ja terveys reistaili muutenkin. 1955 Ford kuitenkin kokosi itsensä ja sai kristallisoitua näkemyksensä ehdottomaan timanttiin, The Searchers, ehkä maailman paras elokuva McBridenkin mielestä. Senkin jälkeenkin vielä syntyi kelvollista jälkeä, tykkäsin aikoinaan Fordin viimeisestä näytelmäelokuvasta 7 Women, mutta haluaisin nähdä sen uudelleen.

Tein 80-luvun alkupuolella esitelmän Fordin My Darling Clementinesta ja vertailin sitä Fordin myöhempään elokuvaan The Man Who Shot Liberty Valance. Kiinnitin huomiota elokuvien kaupunkien nimien, Tombstone ja Shinbone, makaaberiin samankaltaisuuteen. McBride tekee tässä saman huomion. Muistelen itse keksineeni huomion, mutta ehkä luin sen kuitenkin jostain, ehkä itse McBridelta, jonka ensimmäinen Ford-kirja ilmestyi jo 1974.

Big Jim's Beer Belly @ Rauhala

Oululainen southern rock -tyylinen bändi, aktiivisimmillaan 80-90-lukujen vaihteessa, nyt reunion-vaiheessa keikkaillut muutamia kertoja. Harmittavasti tällä keikalla vain kaksi kitaraa, työkiireiden takia kolmas kitaristi ei päässyt mukaan. Lavalletulotaustamusiikkina varsin kuluneesti Morriconea, mutta ensimmäinen kappale, Lynyrd Skynyrdin Saturday Night Special karistaa kaikki epäluulot, loistava versio osoittaa bändin olevan tosissaan. Suurin osa materiaalista omaa, kuulin ne ensi kertaa, joten livetilanteessa oleellinen kappaleiden ennaltatunnistaminen ei nyt ollut mahdollista. Saundi hieman keveni loppua kohti, jopa hieman popahtavammassa, mutta rennosti rullaavassa Leaving You -kappaleessa on selvää hittipotentiaalia. Bluesmausteet korostuivat encoreissa, ZZ Topin Beer Drinkers and Hell Raisers ja Robert Johnson/Creamin Crossroads. Bändin sydän selvästi rumpali Kurttila, todella upeaa jälkeä, selkeää, kirkasta ja silti maanläheisen rouheaa, rummut miksattu etualalle kuten bändin julkaistulla singlelläkin. Kitaristien Louhela ja Tienari panosta vaikeampi arvioida, jos normaalitilanteessa on kolmaskin mukana. Kitaroiden volyymit olivat ehkä liian kovalla, mutta äänimatto ei silti ollut mitään puuroa. Odotin pitempiä sooloja, niiden puuttuminen siis pelkkää plussaa, mistään progesta ei todellakaan ollut kysymys. Laulu on suomalaisbändien ongelma-alue ja niin varmaan tässäkin, tarpeeksi vahvaa ja karismaattista se ei ollut. Bändi soitti entisen Rauhalan takaseinän edessä, hieman yllättävä ratkaisu, ehkä perinteisessä kapeammassa tilassa olisi toiminut paremmin, tosin tunnelmassa ei ollut mitään vikaa. Konsertti oli osa Biker09-moottoripyörätapahtumaa, mutta sitä ei yleisöstä välttämättä huomannut. Ehdin kuulla muutaman kappaleen lämmittelybändiä Mohigans, selvästi kevyemmän tason akti, voimatrio, Hurriganes-materiaalia.

Arsenal - Chelsea 1-2

Omituisesti FA Cupin semifinaalitkin pelataan nyt Wembleyllä. Heti alussa Chelsea oli saada lahjamaalin Arsenal-reserviveskari Fabianskin virheestä. Arsenal meni kuitenkin johtoon 18. minuutilla, Anelkan virhe, Walcottin löysä laukaus meni verkkoon Colen ja Čechin käsien kautta. Puolen tunnin kohdalla Malouda tasoitti Lampardin pitkästä syötöstä ja Anelka sai vielä tolppaan jatkossa. Chelsea ensi jaksolla jonkin verran parempi, Arsenalin hyökkäyspää melko kesy. Suhteellisen varovaista peliä, ei paljon tilanteita. Toinen jakso melko löysää kyttäilyä, ennen kuin Drogba ratkaisi 83. minuutilla, oli vahvempi kuin reservitoppari Silvestre ja nopeampi kuin Fabianski. Aršavin pelasi vain vartin lopussa.

Wolfsburg - Bayer Leverkusen 2-1

Melkoisen vaisua esitystä Bundesligan kärkijoukkueelta Wolfsburgilta. Leverkusen alussa terävämpi, mutta kotijoukkue sai hyvin kevyestä tilanteesta rangaistuspotkun 23. minuutilla. Maalitykki Grafite ei epäonnistunut. Leverkusen hallitsi toista jaksoa täysin. Pitkän painostuksen aikana Rolfes sai pallon poikkipuuhun ja lopulta Kroos tasoitti alanurkkavedolla. Wolfsburg heräsi hieman lopussa ja 85. minuutilla Misimovic pystyi vapauttamaan Grafiten voittomaalin tekoon. Yliajalla Wolfsburgilla selvä käsivirhe laatikossa, mutta tuomari ei nähnyt ja Wolfsburg pelastui. Tuskin kuitenkaan näillä otteilla salaattilautanen irtoaa, todella hämmästyttävä tason lasku kahden viikon takaiseen Bayern-verilöylyyn.

Steven Spielberg: Munich

Muistan hyvin Mustan Syyskuun iskun Münchenin olympialaisiin 1972. En ollut kovin kiinnostunut asiasta, terrori-iskuja oli siihen aikaan paljon, olympialaisia vain joka neljäs vuosi. Spielbergin elokuva alkaa intensiivisesti, kuten hänen elokuvissaan on tapana. Varsinainen aihe on kuitenkin Israelin valtion päätös kostaa tapahtuma. Golda Meir tekee päätöksen ja Mossad pistetään asialle. Päähenkilön tehtävä on tappaa Münchenin iskun 11 suunnittelijaa. Tapahtumat liikkuvat ympäri Länsi-Eurooppaa ja New Yorkia, mutta kunnon paikallisväriä ei elokuvaan synny. Suurin osa onkin ilmeisesti kuvattu Maltalla ja Unkarissa, varmaankin kustannussyistä. Hienoja 1970-luvun autoja. Suurin osa elokuvaa on varsin tavanomaista rutiinimaista jännityskuvastoa. Juutalaisten historiallista asemaa yritetään valottaa jonkin verran ja palestiinalaisiinkin jonkinlaista ymmärrystä osoitetaan, mutta kovin pinnalliseksi kaikki jää. Loppukuvassa näkyy halvasti WTC:n tuplatornit. Spielberg ei näytä pystyvän kohoamaan kevyen tason tekijästä mihinkään.

John Ford: Fort Apache

Luen parhaillaan Joseph McBriden massiivista John Ford -elämäkertaa, jossa kirjoittaja pitää tätä Fort Apachea Fordin ratsuväkitrilogian parhaana teoksena. Itse en ole aiemmin tästä innostunut, eikä uusintakatselukaan paljoa näkemystä muuttanut. Käsikirjoittaja Nugentin ansiosta tämä on kai ensimmäinen western, joka käsittelee intiaaneja tasapuolisesti, mutta ei sellainen teema vielä elokuvasta hyvää tee. Tyhjäkäyntiä on aika lailla, Shirley Templen ja John Agarin nuoren parin hempeilyä on mukana liikaa. Tanssikohtaukset ovat Fordin elokuvien sydänverta, mutta liioitteluksi niidenkin kanssa mennään. Linnakkeen elämää on varmaan kuvattu, jos ei autenttisesti, niin ainakin paneutuneesti. Elokuva on kuvattu Fordin sielunmaisemassa, Utahin Monument Valleyssa, vaikka itse tapahtumat sijoittuvat etelämmäs, Arizonan/New Mexicon ja Meksikon rajaseudulle. Henry Fondan kireä Custer-hahmo on liian kärjistetty ollakseen mielenkiintoinen, lopun print the legend -fiilistely on jo liian tuttua ja perustelematonta Fordin elokuvia tuntevalle. Suurehko taistelukohtaus on kyllä hienosti rakennettu. John Waynen rooli melko pieni, mutta aineksia tuleviin bravuureihin selvästi valmistellaan. DVD-levyllä näkyy olevan brutaalisti myös värjätty versio elokuvasta.

Cantillon Gueuze

Aito lambic-uutuus Oulussa! Etiketissä lisämääre "100% lambic bio". Pullossa oli kruunukorkin alla korkkikorkki. Tämä on ymmärtääkseni sekoitus yksi-, kaksi-, ja kolmevuotiaista lambiceista. Brysselin huippupanimon perustuote ja onhan tämä kerrassaan upeaa. Pistävän raikas, miellyttävällä tavalla hapanta, rapean kuivaa. Vaikka kuivista lambiceista tykkäänkin, lähes jumaloin, niin aivan huippuelämyksiin olutmaailmassa nämä eivät minusta nouse, jokin yksiulotteisuus niissä kuitenkin vähän arveluttaa. Silti tämä oli aivan loistavaa. Etiketissä käytetty Mannekin-Pis haiskahtaa kaupallisuudelle, mutta totta kai näin erinomaista juomaa on syytä markkinoida kaikin käytettävissä olevin keinoin. Leskisen gueuze-fanaatikko matkalla Kanadassa, joten pääsin korkkaamaan tämän kaikessa rauhassa :) Oluthuone Leskinen, 15.4.2009.

Chelsea - Liverpool 4-4

Kun Chelsea voitti ensimmäisen osaottelun 1-3 ja Gerrard ei päässyt pelaamaan, niin tämä näytti etukäteen selvästi Liverpoolin karsiutumiselta. Alku olikin pelkkää tunnustelua, mutta Torres sai paikan hyvän rakentelun jälkeen 13. minuutilla, yli meni. Karmeaa mokailua Chelsealta 19. minuutilla vapaapotkutilanteessa. Vain yksi mies estämässä ja katsoin itsekin ennen potkua, että Čech täysin väärin sijoittunut. Ovela Fábio Aurélio hyödynsi tilanteen ja kiskaisi tarkasti etukulmaan. Ensimmäisen ottelun sankari, uusi serbipakki Branislav Ivanović kaatoi sitten uudessa vapaapotkutilanteessa vastustajan alueella. Aina tämmöisistä ei rangaista, mutta nyt tuli pilkku, jonka Alonso varmasti kuittasi. Hiddink yritti herättää Chelsean vaihtamalla Anelkan Kaloun tilalle, mutta ei tulosta vielä ensi jaksolla. Kuijtin hyvällä puskulla Liverpool oli jo mennä edelle.

Toisella jaksolla tulosta alkoi tulosta tulla. Anelka laidalta läpi, pallo luukulle, Drogba väliin ja Reina imaisi häkin. Sitten selostaja luuli jo Drogban vapaapotkun menneen sisään. 57. minuutilla hieman kauempaa Alex niittasi vapaapotkun sisään, kaamea kierteinen ulkosyrjävoimaveto, verkko venyi ja Reina haroi tyhjää. Peli näytti selvältä, varsinkin kun 76. minuutilla Lampard vei jo Chelsean johtoon. Ote herpaantui, Lucas kiskaisi 81. minuutilla ja Essienistä kimposi maaliin. Sitten vaihtomies Riera teki hienosti laidalla työtä, tarkka keskitys luukulle ja Kuijt puski sisään. Liverpool johdossa 3-4 ja maalin päässä semifinaalipaikasta. Ei kuitenkaan sensaatiota, 89. minuutilla Anelka vapautti Lampardin, tolpan kautta loppunumerot. Vielä 90. minuutilla Essien pelasti puskemalla Liverpoolin voittomaalin. Tietysti karmeita puolustusvirheitä, mutta todella hämmästyttävän upea peli. Mutta tuskinpa Chelsea tämmöisellä pelillä pystyy Barcelonalle mitään vastusta antamaan.

Olli Saarela: Suden vuosi

Siekailua Senaatintorilla. Monin tavoin sellainen elokuva, jota en voi sietää. Itsetarkoituksellinen visuaalinen tyylittely liudentaa elokuvan niin ohueksi, että se melkein häviää tyhjyyteen. Todella vähäverinen ja löysä tarina, johon epilepsian kautta haetaan halpoja efektejä. Rahaa ja katsojia on yritetty ker(j)ätä keski-ikäisen yliopisto-opettajan ja opiskelijan suhteen löyhällä skandalisoinnilla. Musiikkikin on aivan sietämätöntä. Kari Heiskasen hahmo on poikkeuksellisen toispuoleinen ja epäuskottava. Pientä ideaa on suorapuheisen jouluaterian groteskissa koomisuudessa, mutta sitäkään ei hyödynnetä tarpeeksi. Ainoastaan Krista Kososen takia tämän katsoin, hänessä on jotain vaikeasti sanoin kuvattavaa kiehtovuutta.

Lewis, Pilot

Morsen apulaisen ympärille kasattu jatkosarja tuntuu pilotin kohdalla aluksi puhtaalta surutyöterapialta. Oxfordin kattojen päältä kamera liukuu sille sisäpihalle, jossa Morse sai viimeisen kohtauksensa. Leskeksi auto-onnettomuuden seurauksena jäänyt Lewis palaa Neitsytsaarilta ja on jäädä Heathrow'ssa morsemobiilin alle, ratissa nuori nainen. Uusi naispomo aikoo hyllyttää Lewisin. Melankoliaa on siis entiseen malliin, mutta jaksaako Lewisin taaperrusta seurata? Ratkaisu saattaa olla uusi apulainen Hathaway, entinen teologian opiskelija, jossa voi olla riittävästi särmää. Oluesta on puhetta ja pubiinkin päästään, mutta jäi vielä avoimeksi juodaanko edelleen real alea. Yksi hahmo ampuu pistoolilla lagereita, Grolsch-tölkkejä ja Bud-pulloja. Tarinassa on Lewisia vokotteleva nainenkin, joten kovin entisillä eväillä mennään. Rytmi on Morseja nopeampi. Juoni on lainattu Hamletista ja se avoimesti todetaankin.

Frank Capra: Mr. Smith Goes to Washington

Populistista idealismia 70 vuoden takaa. Ehkä arvot ovat muuttuneet lopullisesti harmaan eri sävyiksi, kun tämä tuntuu niin kaukaiselta sadulta. Periaatteessa hyvin tehty käsikirjoitus, mutta ehkä loppuratkaisu on silti liian helppo ja epäuskottava. Kyllä vääryys olisi tositilanteessa voittanut. Nimeämättömässä osavaltiossa (alkuteos viittaa kai Montanaan tai Wyomingiin) masinoitu miljoonapainoslehtisen teko partiopoikavoimin muutamassa tunnissa ei kertakaikkiaan ole nieltävissä. Stewartin kömpelö koomisuus varmaan huvittaa joitakin, mutta minusta on se on pelkästään vaivaannuttavaa. Ei Jean Arthurkaan kovin vakuuttavasti näyttele totuudenpuhujaan rakastuvaa toimittajaa.

Wychwood Wychcraft

Vaaleanruskea ale. Pehmeää sitrushedelmää, maltaisuuttakin tuntuu, jälkimaussa hillitysti humalaa. Etiketin mukaan Styrian Goldings -humalaa on lisätty keittoon kolme kertaa. Ehkä määrät eivät ole sitten olleet suuria, koska ei tämä ole korostetusti humalainen ale. Katkeruus kestää kuitenkin varsin pitkään, vaikka ei aluksi tunnu kovin voimakkaalta. Tasapainoinen mukava saunaolut, saattaisi real ale -käsittelyllä olla hyvinkin kova tekijä lajissaan. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

François Truffaut: Tirez sur la pianiste

Tämä kuuluisa versio David Goodisin Down There -romaanista on varmaankin Truffaut'n paras elokuva. Aluksi tuntuu, että on ajauduttu liian kauas Philadelphian fatalistisen katuojarunoilijan maailmoista. Todella puhelias ja komediallinen ote ei tunnu sopivan Goodisin tunnelmaan. Vähitellen traagisuus kuitenkin lisääntyy ja loppuvaikutelma saattaa sittenkin olla Goodisin hengelle uskollinen. Truffaut vaihtelee tyylilajia herkästi ja sujuvasti lyhyehkössä tiiviissä elokuvassa. Aivan kaikki ei kuitenkaan onnistu, pianistin uran huippuvaiheita kelaava takauma on kuin eri elokuvasta, muistuttaa liikaa Truffaut'n normaalia tylsää tyyliä, johon olen kyllästynyt todella pahasti vuosien varrella. Muuten elokuva on kyllä yhtä juhlaa, sisäinen monologi tuo noirmaisuutta ja visuaalisuus korostuu Raoul Coutardin upeassa kuvauksessa, kamera liikkuu Pariisin kaduilla raikkaasti ja irtonaisesti nouvelle vaguen parhaiden perinteiden mukaan. Levoton ja nopea rytmi sopii urbaaniin angstiin erinomaisesti. Monista hehkeistä naisista maagisin on varmaan Angélique-leffoissa myöhemmin esiintynyt Michèle Mercier. Lopun lumiset kohtaukset Grenoblen takana Alpeilla toimivat nekin hienosti. Truffaut väläytti osaamistaan rikoselokuvan puolella monta kertaa tämän jälkeenkin, muttei enää koskaan yltänyt tälle tasolle.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä

Suomalainen noirahtava leffa vuodelta 1952. Kompleksisessa rakenteessa on tyhmää sisäistä monologia pukkaava seonnut kirjailija ja useita subjektiivisia takaumia. Koko tarina tuntuu kirjailijan sepitteelta ja tahattoman koomisesti kirjailija repii lopussa tekeleensä huomattuaan sen niin kehnoksi. Ja todella kehno tämä onkin. Varsinkin äänitys saa katsojan repimään hiuksiaan. Äänitehosteet ja musiikki mylvivät kuin tuomiopäivän pasuunat, mutta näyttelijöiden replikoinnista ei saa mitään selvää. Tuskinpa dialogi olisi kuitenkaan kuulemisen arvoista. Näyttelijätyö on kauttaaltaan kömpelöä Tauno Paloa myöten. Sodan varjo lankeaa raskaana synkän tunnelman ylle ja Helsingistä on saatu mukavia katuotoksia, siihen ansiot jäävätkin.

Jacques Demy: Lola

Max Ophülsille omistettu Demyn esikoisteos on kepeää romanttista arkirealismia Nantesin satamakortteleissa. Tanssityttöjä ja jenkkimerisotilaita, sota varjostaa edelleen elämänmenoa Atlannin rannikolla 1961. Lola ei ole ehkä kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin nouvelle vaguen monet muut merkkiteokset. Muistan olleeni haltioissani joskus 80-luvulla ensi kerran tämän nähdessäni. Nyt en oikein saanut otetta elokuvaan. Henkilöhahmot ovat liian levottomia ja ohuita, jotta heistä jaksaisi olla kiinnostunut, tarina on löysää haahuilua. Edes Anouk Aiméen sääret eivät säväytä entiseen tapaan. Silti tämä on edelleen raikas irtonainen eläväinen elokuva, parasta kokonaisuudessa Nantesin paikallismiljöö.

Manchester United - Porto 2-2

Porto aloitti kolmella hyökkääjällä ja hallitsi täysin ensimmäisen jakson tapahtumia. United omituisen passiivinen, epävarma ja epäjärjestelmällinen. Heti alussa Lisandro kiskoi tulisesti kohti van der Saria ja jo 4. minuutilla syntyi johtomaali. Cristiano Ronaldon kaamea harhasyöttö, sitten Jonny Evansin karmea purkuyritys ja uruguaylainen Cristian Rodríguez rankaisi alanurkkavedolla. Ikävästi Porto-toppari Bruno Alves mokasi johdon 15. minuutilla, ei edes katsonut maalivahtisyötössään, Rooney haistoi tilanteen ja tasoitti lahjamaalilla. Isompia tilanteita ei enää jatkossa, mutta edelleen Porto näytti selvästi paremmalta.

United virkistyi toiselle jaksolle, Park veti hyvin, Rooney heitti putoavan lehden ja Vidic puski hyvin. Fergusonilta ratkaiseva virhe lähteä peliin ilman yhtään hyökkääjää, Rooneykin on nykyään enemmän kymppipaikan pelaaja. Tevez tuli kuitenkin sisään 72. minuutilla ja näytti ratkaisevan pelin 85. minuutilla viimeistellessään hienosti Rooneyn kantapääsyötöstä sivurajaheiton jälkeen. Ferguson teki myös bisarrin päätöksen ottamalla Nevillen sisään Evansin tilalle, näin italialainen teinitähti Federico Machedo ei saanut tilaisuutta. Porto kiitti 88. minuutilla, Lisandron keskitys täysin vapaaksi jätetylle argentiinalaiselle vaihtomiehelle Mariano Gonzálezille, 2-2. United saattaa vielä nousta vieraissa, mutta ei oikein siltä nyt näytä.

Inspector Morse, The Remorseful Day

Vihoviimeinen Morse-episodi poikkeaa kokonaisuudesta visuaalisesti. Värit ovat kirkkaammat ja kamerakin liikkuu, alussa jopa subjektiivisesti näyttäen oletetun murhaajan näkökulman The Lady in the Laken ja Dark Passagen tapaan. Hyvä moniulotteinen tarina, ei tosin taaskaan mitenkään uskottava. Kokonaistunnelma on auttamatta apea, Morsen rintaan pistää heti alussa ja naisystäväkin on häipynyt Australiaan. Lääkärin kiellosta huolimatta real alea kuluu ja naiset kiehtovat loppuun asti. Kohtalokas sydänkohtaus tulee collegen sisäpihalla ja sairaalassa on jäljellä vain rutiinit. Ryhdikäs päätös sarjan tekijöiltä, lopussa ei jäädä asiaa ihmettelemään tai tunteilemaan, loppu mikä loppu.

Tuomari Nurmio @ 45 Special

Suomalaisen rockin jättiläinen soolokeikalla, mies ja jonkinlainen puoliakustinen sähkökitara. Nurmion karisma kantaa, rentoa, mutta intensiivistä menoa. 17 kappaletta tunnin setissä, hyvä otos uran eri vaiheista. Neljä englanninkielistä kappaletta ehkä jättivät hieman vaisumman vaikutelman. Amerikkalaisen perinnemusiikin vaikutus Nurmioon on selvää, mutta tuntuu että hän ei itse saa aikaan samaa syvyyttä kuin suomalaisissa biiseissä. Jengiä kiitettävästi paikalla, Nelivitosen yläkerta käytännössä täynnä. Nurmio pisti alkupuolella päähänsä yleisöltä saamansa aurinkolasit ja totesi olevansa sopivasti aamulla lähdössä Lanzarotelle.

Homma starttasi Kurja matkamies maan -virrellä ja sitten mentiin Aavan preerian, Kovan luun, Mehuhetken, Ankaran, Dylanin, Hank Williamsin ja mustalaisten kautta loppupuolen Tuhma hauva - Tonnin stiflat - Huda huda -rutistukseen. Varsinainen setti päättyi heleästi rullaavaan Suuri voima -balladiin. Encoreina yhtä loistavasti kuin viime kesänä Rotuaarilla iskenyt Dumari Rap, Rannanjärvi ja englanninkielinen versio Hunajaisesta paholaisesta: Seventeen and in a misery.

Krombacher Weizen, hanaversio

Ensimmäinen hanakokeilu modernista vehnäoluesta. Pulloversiosta löysin banaanimaisuutta, mutta tässä ei sitten ollutkaan, ei muutakaan hedelmäisyyttä. Kuivahko, ohut, turhan kevyt hefeweizeniksi. Perusmaku on raikas ja tuore, mutta jälkimaku lyhyt ja nihkeähkö. Ei lähelläkään tyylisuunnan parhaita, lähinnä baijerilaisia, edustajia. Krombacher-panimohan onkin tunnettu lähinnä tasalaatuisesta, mutta tylsästä pilsistään. Oluthuone Leskinen, 5.4.2009.

Inspector Morse, The Wench Is Dead

Toiseksi viimeinen episodi, hyvin poikkeuksellinen sarjassa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin, sairaskohtauksen saanut Morse ratkoo 1859 tapahtunutta murhaa sairauslomallaan. Vatsahaava, mutta oluenjuonnin rasittama maksakin oireilee. Morse ihastuu Lisa Eichhornin esittämään jenkkikirjailijaan, mutta edellisjakson naisystäväkin on edelleen kuvioissa. Laatukirjailija Malcolm Bradburyn käsikirjoitus on kunnianhimoisempi kuin yleinen Morse-taso, mutta silti melko kaavamainen eikä minusta kovin onnistunut. Lewistä ei näy ollenkaan, kuulemma komisariokurssilla, tilalla nuorempi akateeminen alokaspoliisi. Pubeihin päästään taas, hieno kanavanvarren terassikin, Morse näyttää tyytyvän aluksi half pinteihin, mutta jutun ratkettua on syytä juhlia full pintilla. Lopussa piipahdus Irlannin länsirannikolla, haudanavaajille varataan useita pulloja Paddy-viskiä.

Brooklyn American Ale

USA:n kieltolakia edeltävän ajan oluttyyli, pre-prohibition beer, on yksi modernin amerikkalaisen olutkulttuurin uusimmista trendeistä. Tässä on nyt Suomeen laajaan jakeluun saapunut esimerkkituote. Vaalean ruskea, hedelmäinen, hyvin humaloitu. Etiketin mukaan Amarilloa ja Cascadea, tuskinpa näitä humalia oli käytössä 1900-luvun alussa USA:n itärannikolla. Luultavasti tyypillinen olut olisi jo silloin ollut lageriakin, ehkä nykypäiviin säilyneen Yuenglingin tapaan. Joka tapauksessa tämä on tyypillinen Brooklynin olut, tasapainoinen ja hillitty. Ei kuitenkaan erityisen raikas, tuoreutta puuttuu. Mukava, mutta vaisuhko. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Wolfsburg - Bayern München 5-1

Hämmästyttävä Bayern-nöyryytys sai jo aikaan salaattilautasten heiluttelua kärkikamppailussa Volkswagen Arenalla. Aluksi tasaista hermostunutta peliä, ei kunnon tilanteita ennen kuin ensi jakson lopulla, jolloin kunnon dramatiikkaakin. Ensin Wolfsburg meni johtoon, kun Luca Toni arvioi kulmapotkun täysin väärin, Gentner puski etutolpalta sisään. Heti perään sekava tilanne Wolfsburgin maalilla, Toni iski reboundista, maalivahti Benaglio torjui, mutta maaliviivan väärältä puolelta. Kentän näkyvimpiä pelaajia Wolfsburgin hyökkäyspään bosnialaiset Zvjezdan Misimović ja Edin Džeko. Toisen jakson alku vielä varovaisempaa tarkkaa peliä, mutta yllättäen Bayern romahti totaalisesti 63. ja 77. minuutin välisellä periodilla. Ensin Džeko jatkoi luukulta taitavasti Schäferin keskityksen häkkiin ykkösellä. Sitten vastahyökkäys, Misimović vapautti Džekon pystysyötöllä, tarkka veto alanurkkaan. Sitten pimennossa aiemmin ollut kolmikyppinen brassisentteri Grafite voitti Brenon kaksinkamppailussa, 4-1.

Näin Grafiten syksyllä 2007 ja ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Nyt mies teki 77. minuutilla yhden kaikkien aikojen soolomaaleista. Pujottelua alueella sivusuunnassa harhauttaen puolustajia ja maalivahdin, sitten kantapäällä löysä sijoitus tolpan juureen. Ei tästä maailmasta. Bayernista aikoinaan potkut saanut Wolfsburg-valmentaja Felix Magath nautiskeli nöyryytyksestä vaihtamalla lopussa kakkosmaalivahdin kentälle, ennennäkemätöntä tämäkin.

Stallhagen Vårbock

Huhujen mukaan tämä hanaolutuutuus Ahvenanmaalta olisi hyvin lähellä panimon pääsiäisolutta, saattaa olla samaakin. Ainakin väri on hämmentävä kevätbockiksi, hyvin tumman ruskea, kun maibock yleensä on hyvn keltainen. Makeaa maltaisuutta, liian kylmää, mutta tuoretta. Mausteitakin ehkä aistittavissa, kyllä tämä on kohtuuhyvää tavaraa. Oluthuone Leskinen, 2.4.2009.

Greene King Hare Raiser, real ale

Leskinen mainosti tämän olevan Westgate Hare Raiser, Yorkshiressa on Clark's -niminen panimo, jonka alaotsikko on Westgate Brewery. Epäilen kuitenkin, että kyseessä oli Suffolkin massapanimo Greene Kingin tuote, vahvuus 4.1% sopii myös Greene Kingin spekseihin. Uutuuskevätbitter, meripihkan väri, hyvässä kunnossa, tuoreelta vaikuttaa. Hyvin hedelmäinen, makeakin hedelmäisellä tavalla. Runko jää auttamatta hieman ohueksi näin kevyessä oluessa, mutta jälkimaun humalointi on näppärää. Oluthuone Leskinen, 2.4.2009.

Englanti - Ukraina 2-1

Andri Ševtšenko istui penkillä täydellä Wembleyllä, hän ei mahdu nykyään entisen suurpelaaja Oleksi Myh’ailytšenkon valmentaman Ukrainan avaukseen, kärjessä Voronin ja Milevski. Mutta heikkoa oli Ukrainan peli, Capellon Englanti ei näyttänyt hyökkäyspäässä kummoiselta, mutta pystyi kuitenkin hyydyttämään täysin Ukrainan oman pelin. Rooneyn saksipotku ja Gerrardin vapaapotku menivät ensin vähän ohi, ennen kuin puolen tunnin kohdalla kulmapotkun jälkitilanteessa Crouch lakaisi pallon maaliin ollessaan täysin vapaana. Tymoštšukin vaikea kaukoveto Ukrainan paras tilanne, "Calamity" James torjui senkin.

Toinen jakso todella alkeellista potkiskelua. Silti vaihdosta tullut Ševtšenko onnistui 74. minuutilla tasoittamaan englantilaisten alokasmaisen puolustussekoilun jälkeen. Tyypillisesti 10 minuuttia myöhemmin Terry teki voittomaalin toisen vaihtomiehen Beckhamin vapaapotkun jälkitilanteesta, ukrainalaiset suolapatsaita. Ukraina oli todella surkea, mutta Englanti ei paljoa parempi.

Sinebrychoff Koff Surfer

Koffin kesäolutuutuus mainostaa sisältävänsä amerikkalaisia Cascade-humalia. Vaikea niitä olisi löytää ilman vinkkiä. Pehmeän makea maltainen ohut maku hallitsee, mutta kieltämättä loppuliu'ussa on kapea pistävä katkera häivähdys. Ei kuitenkaan haitanne perusoluen ystävän nautintoa. Sitrusmaisuutta mainitaan myös löytyvän, sitä en mausta huomannut. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.