Rotuaari Piknik: Tuomari Nurmio & Hunajaluut, Kauko Röyhkä ja Riku Mattila

Suomalaisen rockin suurin (ja ainoa?) mestari Tuomari Nurmio on harvoin esiintynyt näin yleisöystävällisessä muodossa. Nurmio ei ole mikään show-mies, mutta näyttää olevan 58-vuotiaana elämänsä kunnossa. Mies ei paljoa huulta heittänyt, rajallisessa (1 h 20 min) ajassa antoi musiikille tilaa. Yhtye oli siis Honey B & T-Bones ja Nurmion tuotannosta oli valikoitu huomattavalla tyylitajulla hieno setti bändille sopivia juurevia kappaleita. Sovitukset eivät kovin radikaalisti alkuperäisistä poikkeavia, mutta silti kokonaisuus oli hyvin yhtenäinen. Esa Kuloniemen ekonominen slidekitaransoitto on tietysti bluesahtavaa, mutta samalla monivivahteikasta. Pääpaino ohjelmistossa oli Nurmion ehkä kestävimmältä Käytettyä rakkautta (1986) -levyltä. Aavaa preeriaa ja Älä itke Iines avasivat pelin ja loppu oli yhtä juhlaa. Hän on täällä tänään kulki kantrahtavasti ja Rion satamassa! tiukkana ränttätänttänä. Välillä pieniä suvantokohtia, Rakkauden voimassa kitara ei ehkä helissyt niin hyvin kuin tämmöisessä popissa pitäisi ja Tuhman hauvan versio oli aavistuksen löysä. Lihava rakkaus sen sijaan rullasi vaivattomasti, samoin raskaammalta osastolta Kova luu ja demoninen Bo Diddleyn mieleen tuonut Huda huda! Huda olisi ehkä voinut olla setin päätöskappalekin, sen jälkeen Ramona ja mielenkiintoisen sovituksen saanut Valo yössä laskivat väistämättä hieman intensiteettiä. Encoreissa tuli harvemmin kuultu Bum!Bum!Bum! ja varsinaisena yllätyksenä Dumari Rap. Tämä on mahdollisesti ainoa onnistunut suomenkielinen rap-teos, kappale on kertakaikkiaan hieno. Nurmio tuntuu tekevän aivan mitä haluaa ja onnistuu kaikessa. Vuonna 2005 julkaistu Kinaporin kalifaatti -levy on täynnä timanttista materiaalia, hieman odotin jotain sieltä, mutta Nurmio jätti sen huomiotta. Nurmion oma kitaransoitto oli yllättävänkin etualalla, basisti Aija Puurtinen lauloi yhden kappaleen ja uusi rumpali Jaska Lukkarinen työskenteli hyvin rytmin eteen.

Oppipoika Kauko Röyhkän epäkiitolliseksi osaksi tuli esiintyä mestarin jälkeen. Alussa tuntui olevan yritystäkin, mutta kovin tasapaksu ja vivahteeton suoritus oli, sävellykset eivät kerta kaikkiaan kanna kovin pitkälle. Riku Mattilan soitto on tavallaan hienoa, mutta kaikesta kyllä huomaa että ilo ja innostus on jo aikaa sitten vaihtunut musiikkibisneksen kylmään rutiiniin. Viimeisenä nimikkokaupungissa soitettu Paska kaupunkikaan ei pistänyt haisemaan, ei saanut tuulta alleen. Setti oli melko lyhytkin, alle tunnin. Täytyy myöntää, että alipukeutuneena nopeasti kylmenevässä illassa kävin keikan keskivaiheilla lämmittelemässä, en kuullut kaikkea.