lauantai 31. lokakuuta 2020

Cloudwater A Path Untravelled


Session päätteeksi triple NEIPAa, 10,0 %. Edellistä vaaleampi, samea, sitruksinen tuoksu. Vähän mausteisuutta maussa, karamellia myös, yrttisyyttäkin, mutta ei häiritsevästi. Alkoholi peittyy, mutta ei oikein miellyttävä maku kokonaisuutena. Pehmeyttä ja raikkautta kaipaisi, vaikka se tässä vahvuudessa onkin vaikeaa. Pien, 31.10.2020.

Cloudwater Verdant You Do


Manchesterin ja Cornwallin yhteistyötä, New England -tyylinen tupla-IPA, 8,0 %. Tummahko, samea. Sitrusta tuoksussa, hedelmäisyyttä vahvasti. Täyteläinen, appelsiinia, ei erityisen raikas, lievää makeutta, ei katkeroa. Puhdasta on, ananaskin mukana, oikein mukavaa. Pien, 31.10.2020.

Cloudwater A Long Walk With A Dear Friend



Pienen kauppabaarissa lageria Manchesteristä, 6,0 %. Kirkas ja kaunis. Maltaista viljaisuutta on, pehmeää, matalahiilihappoisuutta. Maku jää liian lyhyeksi, ei jatku takatilaan ollenkaan. Kiinnitti huomiota, että Pienen in-house -valikoima on pelkästään tölkkejä, vain yksi Zichovecin pullo seassa. Pien, 31.10.2020.

Sonnisaari Tippa '20



Viime päivinä tullut juotua pelkästään tölkkioluita sattuneista syistä, mutta Bryggeri Helsingissä tuli vastaan Sonnisaaren tupla-IPAa hanasta, 8,7 %. Kauniin samea, tuoksussa appelsiinia ja trooppisempia hedelmiä. Tuntuu mausteiselta, melkein Sorachi Acen tuntumaa. Sitrusta on, mutta trooppisemmat makeat hedelmät maussa sivussa. Täyteläinen, ei varmaankaan kovin tuore kegi (panimolta vahvistettuna yli 2 kk). Katkeroa on kyllä, mutta Sonnisaaren yleistasoon suhteutettuna varsin hillitysti. Mielenkiintoista tietysti verrata juuri juotuihin Trilliumeihin. Ei kohoa Stllings Streetin tasolle, mutta peittoaa helposti Arnoldin. Hartsiakin vähän on, se ei yleensä tuoreissa Sonnisaarissa esillä. Hyvin kuiva olut. Lämmetessä monimuotoisempia hedelmäisiä vivahteita, paranee ja pehmenee. Vahvuus siis paljon tämänpäiväisiä Trilliumeja suurempi. Humalina Mosaic, Simcoe, Sabro ja Columbus. Bryggeri Helsinki, 31.10.2020.  
Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas.

Trillium Arnold Arboretum


Toinen IPA Bostonista Sorin sessioon, 7,0 %. Samea tämäkin, nyt selvästi yrttisempi tuoksu. Makukin karkeahko, raparperia, maltaisuutta, sitrustakin on, mutta ei kovin hedelmäinen. Ei huono, mutta selvä pettymys Stillings Streetin jälkeen. Tölkitys 09/21/20, joten ei liian vanhaa tämäkään. Katkeruus liian maltillista. Sori, 31.10.2020. 

Trillium Stillings Street DDH IPA


Kekribaarikierros käyntiin Sori Taproomista, jossa tarjolla kahta kokeilematonta Trilliumia. 7,2 %, Nelson Sauvin pääroolissa. Samea, hyvin voimakas sitruinen tuoksu. Maussa kuivaa appelsiinia, melkein greippisyyttä, kuivuus jatkuu pitkään, muuttuu kunnon peräkärryksi. Siis mehuisaa, mutta katkeraa. Mallaskin tuntuu, oikein hyvää. Tölkitetty 10/09/20. Lämmetessä hedelmäisyys muuttuu vähemmän raikkaaksi, joten ei tämä aivan täydellinen olut ole. Mutta mitä ilmeisimmin tämän maahantuonnin Trilliumien ykköstuote. Sori, 31.10.2020. 

perjantai 30. lokakuuta 2020

Trillium Vicinity Double IPA


Kotimatkalla Sörnäisistä Harjun kautta huomasin Paneman kaappiin saapuneen bostonilaista tupla-IPAa. Tämän siis missasin edellisiltana Pienessä, tölkkejä näytti olevan reippaasti tarjolla. 8,0 %, 65 IBU. Samea, varsin kauniilla tavalla. Pehmeää, mehuisuutta, selvästi viime päivien mehuisin IPA. Ananasta, sitrustakin mukana. Nyt alkaa Trilliumin tasokkuus tuntua, tässä on ainekset hienosti esillä. Maltaisuus ei täysin katoa ja lievä katkeruus jatkaa nautintoa takatilaan. 09/23/2020, siis illan Other Halfeja vanhempi, mutta ei mikään ikäloppu. Panema, 30.10.2020. 

Other Half G Is For Green


Pienen Other Half -session kolmantena vihreää tupla-IPAa, 8,5 %, Citra, Simcoe, Vic Secret, tölkitetty 10/1/2020. Tämäkin jaettuna Karilan Jannen kanssa. Edellisiä tummempi väri, trooppishedelmäinen tuoksu. Pehmeää, mallaskin tuntuu, mutta kypsää hedelmäisyyttä eniten maussa. Hiilihappoa vähän, lievästi karamellia, katkeruutta heikommin. Erot eivät isoja, mutta ehkä Cashmere näistä kolmesta paras. Pien Brewpub, 30.10.2020.

Other Half DDH All Cashmere Everything


Toisena kekriaaton oluena Other Halfin Cashmere-kamaa, taas tuplakuivahumaloitua tavaraa, 8,5 %. Pääsin jakamaa tölkin Janne Karilan kanssa. Yrttinen tuoksu, kirpeä, ehkä tämäkin vähän tukkoinen. Täyteläinen, paksu, pehmeä, edellinen oli karkeampi. Mangoa ja persikkaakin, ei tosin kovin voimakkaasti. Tölkitetty 10/6/2020, nyt vähemmän katkeroa. Kasvaa lämmetessään, uusia vivahteita esiin. Mutta ei tässäkään herkullisinta nektarisuutta. Pien Brewpub, 30.10.2020.

Other Half DDH The Other Day ...


Lähes jokaisena kekrinä olen ollut Kainuussa, mutta tänä vuonna perinne katkeaa vallitsevan koronatilanteen takia. Kajaaninjoen kekripukki jää nyt näkemättä. Lohdutukseksi Sörnäisten baariin oli saapunut Brooklynistä Other Halfin uutuuksia, joita nyt pääsin tuoreeltaan tsekkaamaan. Tuplakuivahumaloidulla tupla-IPAlla sessio käyntiin, 8,0 %, Citra, Vic Secret, Ekuanot. Vermontilainen hiiva tuottaa samean ulkonäön, tuoksu vähän yrttinen. Makeahko maku, trooppishedelmäinen, täyteläinen. Ei tunnu erityisen raikkaalta, mutta katkeruutta kohtuudella. Karviaismarjaa, vähän pihkaakin. Tölkitetty 10/1/2020, 15,90€. Hyvää, mutta mehuisuus voisi avautua pyöreämmäksi, jotenkin karkeaa kokonaisuutena. Pien Brewpub, 30.10.2020.

Janus Metz: Borg McEnroe

1970-luvulla seurasin muutakin urheilua kuin jalkapalloa. Suomi pärjäsi hyvin hikiurheilussa eli hiihdossa ja yleisurheilussa, Ruotsi taas myös kaikkein kilpailluimmassa lajissa eli jalkapallossa. Ruotsi oli mukana MM-kisoissa 1970, 1974 ja 1978, vaikka lopputurnauksiin mahtui silloin vain 16 joukkuetta. Esimerkiksi Englanti ja Neuvostoliitto karsiutuivat 1974 ja 1978. Ruotsalaisilla oli maailmantähtiä myös "muodikkaissa" lajeissa alppihiihdossa, tenniksessä, pöytätenniksessä, jopa F1:ssä Ronnie Petersonin kautta. Suomalaiset saattoivat vain haaveilla moisesta ennen Tukholmassa syntynyttä Keijo Rosbergiä. Henkilökohtaisesti aikakauden vaikuttavin ruotsalaistriumfi oli ylivoimaisesti Björn Borgin viisi peräkkäistä Wimbledon-voittoa 1976-1980.

Uusi elokuva keskittyy niistä viimeiseen, pitkään tasaiseen kamppailuun John McEnroeta vastaan. Elokuvan nimen mukaisesti painotetaan kahden pelurin erilaisuutta ja vastakkainasettelua, mutta kyllä leffa on pohjimmiltaan Borgin maineen kiillotusoperaatio. Suomalaisetkin ovat olleet asiaa maksamassa. Ohjaaja Janus Metz (Pedersen) on tanskalainen ja Borgia esittää huomattavan näköiseksi saatu islantilainen Sverrir Gudnason. Introvertin Borgin lapsuudesta välähdyksiä, mm. jääkiekkourasta. McEnroekin nähdään positiivisessa valossa, ekstrovertin kiukutteluja ei erityisemmin korosteta, reipas rock-musiikki soi aina McEnroe-kohtausten taustalla. Edesmennyt Vitas Gerulaitis kyllä leimataan vastuuttomaksi juhlijaksi. Borgin romanialainen morsian Mariana Simionescu puhuu omituisesti ruotsia elokuvassa. Loppujen lopuksi Wimbledon-finaalista ei saada tarpeeksi tehoja, lyhyet pätkät pelistä eivät tietenkään tavoita realistista jännitettä. Sopuisa lagom-meininki päättää elokuvan ja Borgin ennenaikainen vetäytyminen tenniksestä väitetyn julkisuuskammon takia jää jotenkin perustelematta.

Moksa Pacific St IPA



Tölkkisession päätteeksi IPAa Pohjois-Kaliforniasta.  7,0 %, Mosaic ja Citra. Kirkas, yrttisempi tuoksu. Pihkaa, sitrusta, maltaan tukea. West coast -aineksia, mutta ei oikein terhakkaassa kunnossa, katkeruuttakin heikosti. 09/09/20 eli aika lailla ikää on tässäkin. WCIPA toki säilyy tämän verran yleensä mukavasti. Baarissa oli kohtuudella asiakkaita klo 19, mutta 20:30 jo hyvin hiljaista. Pien Brewpub, 29.10.2020.

Deya Senescence IPA


Skippasin Trilliumin vahvan berlinerin ja siirryin Deyan IPAan, joka jäi taannoin keskustan Pienessä kokeilematta. 6,5 %, NZ-humalointi Nelson Sauvinilla ja Motuekalla. Samea,  appelsiinin tuoksua. Edelliseen verrattuna tuntuu karkealta. Sitrusta on, mutta varsin ohuesti, maltaisuus tai pihkaisuus eivät täydennä runkoa. Ei sivumakuja, mutta vaisu kokonaisuus. Tämä pakattu Englannissa 18/08/2020, joten ikä painaa jo. Pien Brewpub, 29.10.2020.

Trillium Fort Point Galaxy Dry Hopped Pale Ale


Pääsin lopulta Sörnäisten Pieneen 30 tuntia myöhässä Trillium-tölkkien myynnin aloituksen jälkeen. Kaikki IPAt imetty kitusiin tietysti, jäljellä berliner weissea ja yksi kuhmuinen tölkki kaapin perällä pale alea. Se kelpasi minulle. Aiemmin olen juonut Fort Pointeja Tapani Ronnin ja Janne Keskisarjan omatuonteina suoraan Bostonista. Tapanin olut oli tätä lähellä, mutta siinä Galaxylla oli tehty kahdesti kuivahumaloitu. Jannen setissä oli jopa kaksi erilaista Fort Pointia, Mosaicilla kuivahumaloitu versio sekä DDH-variaatio, jossa Citra, Galaxy ja Columbus. 

Tässä Fort Pointissa 6,6 %, 45 IBU. Appelsiinimehun väriä, samea, hyvä vaahto. Melko hedelmäinen, mutta yllättävän paljon maltaisuus korostuu. Hiilihappoa ehkä liikaa ja katkeruutta ihan kohtuudella. Tölkitetty 10/05/2020, joten huomattavan tuoretta vielä. Ei huono, mutta vähän pettymyksen tuntua tässä on. Pien Brewpub, 29.10.2020.

torstai 29. lokakuuta 2020

Moose On The Loose Tuju Kveikkaa Kuin Hirvi


Pitkästä aikaa Porin hirvipanimon tuotetta, mukana useammin vastaantulleet lappeenrantalaiset. 7,0 %, 35 IBU. Voss Kveik -hiiva siis moottorina, DDH NEIPA, Belma, Amarillo ja Sabro. Poikkeuksellisen ruma ulkonäkö, rehellisesti samanlaista kuravettä kuin alkuillasta tuli vastaan Keskuspuiston poluilla pyöräillessä. Trooppishedelmäinen tuoksu, makeahko maku, lievästi hartsia, karamellia, marjaisuutta. Ei hapan, mutta lievästi mausteinen. Kyllä kveik ehkä tähänkin pienen tvistin antaa, ehkä olisi parempi neutraalimmalla hiivalla. Mullikka, 28.20.2020.

Etko Headspace, hanaversio


Pienen baareissa olisi ollut Trillium-tölkkejä tarjolla, mutta priorisoin edelle työpaikan kirjapiirin kokoontumisen White Ladyssa. Ravintola sijaitsee mielikuvissa Taka-Töölössä, mutta oikeasti Laakson kaupunginosassa lähellä Ruskeasuota ja Meilahtea. Illallisen jälkeen after-oluelle Meilahden puolelle Mullikkaan. Ensi kertaa törmäsin konkreettisemmin koronarajoituksiin. Baarimestari ei ottanut tilausta vastaan ennen kuin kävi laskemassa asiakkaiden lukumäärän. Olin onnekas, vielä yksi paikka löytyi, takanani saapunut henkilö joutui jonottamaan sisäänpääsyään. Se tosin onnistui samantien yhden asiakkaan lähdettyä samantien. Elokuussa tuoreena tölkissä kokeiltu Etkon NEIPA nyt hanassa. Siis 6,5 %, Mosaic, Amarillo, Simcoe, Loral, Lemondrop. Mosaicin herukkaisuus antaa voimakasta aromia raikkaaseen olueen. Puhdasta hedelmäisyyttä, ei katkeruutta. Maltaisuus on sekin mukana, ei pelkkää mehua. Ehkä nyt täyteläisempi kuin ensitapaamisella. Mullikka, 28.20.2020.

tiistai 27. lokakuuta 2020

Thornbridge Jamestown



Derbyshiren keski-ikäiseltä panimolta trendityylistä NEIPAa, 6,6 %, 25 IBU. Kirpeää sitrusta, ehkä vähän ananastakin, mutta trooppishedelmäinen osuus jää vähäisemmäksi. Maltaisuus saattelee kokonaisuutta kohtuudella kuivaa ja raikasta makua kohti, mutta liiallinen hiilihappoisuus leikkaa makuja pahasti ja ohut tämä on muutenkin. Hyvin puhdas olut, mutta enemmän makua olisi toivonut. Hilpeä Hauki, 27.10.2020.

Ārpus DDH HBC 431 NE DIPA


Pimeä ja märkä, mutta kohtuullisen lämmin lokakuun viimeinen viikko Harjulla, baareissa koronaväljää edelleen. Hanaan saapunut Riiasta kahdesti kuivahumaloitua New England -tyylistä tupla-IPAa, 8,0 %, HBC 431 -humala mitä ilmeisimmin pääroolissa. Samea, täyteläinen, makeahko, karamellia, ylikypsää hedelmää, pehmeää kiiviä. Kuivempi jälkimaku, mutta ei oikeastaan katkeruutta. Hieman hartsia, ei kovin raikas, mutta ei varsinaista tunkkaisuutta. Ei mikään suuri elämys, mutta kohtuullista kamaa. Panema, 27.10.2020.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Joe Wright: Darkest Hour

Tuore Winston Churchill -elokuva kohtalon hetkistä toukokuussa 1940. Tapahtuu pääosin sisätiloissa Westminsterin kellariluolissa, ei siis kovin näyttävä sotaleffa visuaalisesti. Enemmän tämä onkin teatterimainen kamarinäytelmä, jossa eksentrinen hedonisti galvanisoituu kansakunnan sotajohtajaksi. Vaikea sanoa, kuinka korrekteja yksityiskohdat ovat, en ole niin perehtynyt brittien sotakabinetin juonitteluihin. Joka tapauksessa Wehrmachtin blitzkriegin rymistellessä Belgian läpi Ranskaan Neville Chamberlain menettää viimeinkin parlamentin luottamuksen ja Gallipolin mokaaja Churchill valikoituu uudeksi vetäjäksi. Kuninkaan isohko rooli hieman ihmetyttää, en ole sitä kyllä näin hahmottanut. Toisaalta Labourin Attleen ("lammas lammasten vaatteissa") osuus Hitlerin tiukassa vastustuksessa jää sivuun. Ulkoministeri lordi Halifax on näytelmän konna, mies yrittää juonitella rauhanneuvotteluja Mussolinin kautta selvästi omaa etuaan tavoitellen. Riittävää tragiikkaa ei irtoa Nicholsonin prikaatin teurastamisesta Calais'ssa ja Dunkerquen vetäytymismittakaavasta. Lily Jamesin esittämä söpö sihteeri piristää synkistelyä, mutta kansan mielialojen luotaus yhdellä metropysäkkivälillä vaikuttaa kyllä poikkeuksellisen teennäiseltä. Gary Oldman selviää pääroolista ihan kohtuudella, vaikka poskipussit aluksi vaikuttavatkin naurettavilta. Kokonaisuutena leffa on jokseenkin vaatimaton, mutta mielenkiintoinen aihe pitää katsojan vireänä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics


Sain tämän jalkapallokirjan Kari Ylänteeltä alkukesästä samassa yhteydessä, kun hän luopui The Blizzard -kokoelmastaan. Teos on vuodelta 2014 ja olen sen omatoimisesti ohittanut, kun oletin sen paneutuvan jalkapallon hämäriin raha-asioihin. Toinen kirjoittaja Szymanski on ekonomisti, joten se vahvisti mielikuvaa. Uudissana soccernomics ei kuitenkaan viittaa (pelkästään) economicsiin vaan yleisemmin numeroihin, tilastoihin, big dataan, jonka avulla voidaan ymmärtää peliä paremmin. Kirja on aiemmin julkaistu nimellä Why England Lose, mutta tämä on huomattavasti laajennettu ja muunneltukin painos. 

Kirjassa on indeksi, joten on helppo tarkistaa, että Jari Litmanen ei saa yhtään osumaa. Ei vaikka vuoden 1995 Ajax on hyvinkin tarkasti käsittelyssä mukana. Sami Hyypiä saa yhden maininnan, mutta nimi kirjoitetaan väärin Hyppiä. Tosin toppari itsekin pelasi vuosia Liverpoolin paidassa, jonka selässä luki nimi muodossa Hyypia. Hakusanaa Finland ei ole laajassa kirjassa ollenkaan, joten sekin kertoo jotain Suomen asemasta jalkapallossa 2014. Sweden saa 18 osumaa, Denmark 9, Norway 20 ja Iceland 12 mainintaa. 

Kirjoittajat paneutuvat siirtomarkkinoihin ja järkevään ostotaktiikkaan. Ihan näppäriä huomioita siitä, milloin pelaajia kannattaa ostaa. Varsinkaan arvokisoissa menestyneitä ei kannata hankkia heti kisojen jälkeen, tämähän on usein nähty, esimerkiksi James Rodriguezin kohdalla. Menestyneitä ostajia löydetään Clough & Taylorista lähtien aina Arsene Wengeriin. Kehnoimmaksi ostohousumieheksi leimataan täysin ansaitusti Rafael Benitez.

Esittelyn big data -perusteista huolimatta aika paljon kirja keskittyy talouteen, joka ei itselleni ole jalkapallon kiintoisimpia osa-alueita. Kirjoittajat toteavat, että jalkapalloseuran pyörittäminen ei ole hyvää bisnestä. Hyvin harva seura tuottaa merkittävää voittoa. Jalkapalloseurat muistuttavatkin enemmän museoiden kaltaisia yleishyödyllisiä instituutiota kuin yrityksiä. Itsestäänselvää tietysti. Samaten jalkapalloseurat ovat sitkeitä, hyvin harvat ovat kuolleet. Samoin sugar daddy -ilmiö eli monimiljardöörien hankkiutuminen jalkapalloseurojen omistajiksi tulee käsitellyksi varsin ennakoitavalla tavalla. 

Mielenkiintoisempi tilastollinen löytö on se, että rasismi tai ihoonväriin perustuva syrjintä on edelleen voimissaan. Tilastollisena todisteena käytetään sitä, että mustia pelaajia hankkineet seurat ovat menestyneet paremmin. Johtopäätöksenä siis se, että valkoisia huonompia pelaajia hankkineet seurat eivät ole menestyneet, koska ovat jättäneet paremmat mustat pelaajat palkkaamatta. Mahdollisesti näin, mutta tilastoistahan tunnetusti löytyy monenlaista. 

Tilastojen käyttö rangaistuspotkujen suunnan ennustamisessa on jo vanhaa tavaraa Jens Lehmannin ajoista asti, mutta siihenkin kirjoittajat paneutuvat. Claude Makelelen arvostus väitetään perustuneen tilastoihin, mutta niin yksinkertainen tilanne ei taida olla. Kyllä rikkovan ja pallon riistävän keskikenttäpelaajan rooli on paljon vanhempaa perua. Eri kokoisten kaupunkien joukkueiden menestymistä pohditaan hartaasti, mutta kovin selkeitä patterneja ei löydy. Ehkä Euroopan suurimpien kaupunkien Istanbulin ja Moskovan joukkueiden menestymättömyys ylimmällä tasolla johtuu voimien hajauttamisesta useisiin joukkueisiin. Istanbul ja Moskova eivät ehkä myöskään pysty yleisfiiliksellään houkuttelemaan aivan parhaita ulkomaalaisia pelaajia.

Kirjan jälkiosa tutkii maiden menestymistä jalkapallossa monenlaisten tilastojen valossa'. Erityisenä tarkastelun kohteena on Englannin huono menestys vuoden 1966 jälkeen. Kirjoittajat päättelevät, että Englanti menestyy ihan hyvin. Ei se ainakaan alisuorittaja ole. On ollut vain huonoa tuuria, että yhtään arvokisavoittoa ei ole tullut. Ei ole yllättävää, että Norjan, Tšekkin, Portugalin ja Kroatian kaltaiset maat ovat suhteessa menestyneimpiä. Välillä rönsyillään fanienkin maailmaan, lähinnä ihmetellään pitäisikö kannattaa vain yhtä joukkuetta läpi elämän vai paraneeko vaihtamalla. Tämä osa kokonaisuutena oli ehkä suurin pettymys, paljon terävämpää analyysiä olisi voinut odottaa. Tietysti jalkapallossa asiat vanhenevatkin nopeasti. Brasilian šokkihäviö Saksalle ei ehtinyt kirjaan mukaan, ei myöskään Portugalin ja Kroatian uudet menestykset. 

Hyviä pointteja, mutta aika työläs oli kirja kahlata läpi. Enemmän vaikutti hajanaiselta artikkelikokoelmalta kuin yhtenäiseltä teokselta. En myöskään ole koskaan tykännyt Simon Kuperin kirjoitustyylistä. Halu provosoida ja ärsyttää on liikaa esillä, varsinkaan kun omat argumentit eivät tunnu useinkaan vakuuttavilta. Mielenkiintoinen aihe tietysti ja jalkapallokirjoittajia on edelleen liian vähän.

Éric Rohmer: Ma nuit chez Maud

Tykkäsin 1980-luvulla kovasti Rohmerin silloisista elokuvista tuoreeltaan. Näin myös miehen kovamaineisempia varhaistöitä, mutta jostain syystä ne jäivät etäisemmiksi. Vuonna 1969 valmistunut Yöni Maudin luona on niistä Clairen polven ohella ehkä maineikkain. Yle esitti restauroidun version, terävä mustavalkokopio, talvi Ranskan keskiylängöllä Clermont-Ferrandissa, tyylikkäitä näkymiä vuoristosta ja kaupungin kapeilta kaduilta. Alkupuolen uskonnollis-filosofiset keskustelut varsinkin kaupungin suuren pojan Pascalin ympärillä edelleen yhtä puuduttavia, mutta kun Jean-Louis Trintignantin ja Maudia esittävän Françoise Fabianin välinen eroottinen jännite tihenee, virittyy itse elokuvakin uudelle tasolle. Tätä katsoi ihan mielellään, vaikka Rohmerin elokuvien katselua on tunnetusti verrattu maalin kuivumisen seuraamiseen. Aivan alussa elokuvassa ei puhuta minuuttikaupalla ollenkaan, lähes Bresson-tyylinen tunnelman luonti. Sitten alkaa aivan hillitön puheripuli. Kokonaisuutta leimaa lähes skandinaavinen melankolia ja symmetrinen loppu on sitten Rohmerille tyypillisesti katkeransuloinen.

lauantai 24. lokakuuta 2020

Olari CoolHead First I Was Like :O But Then I Was Like :D


Black Doorissa Otaniemen ja Tuusulan yhteistyö-IPAa, 7,1 %. Samea, sitrustuoksua, kylmää ja kirpeää, kuivaa greippiä, oikein raikasta, ehkä hiilihappoa liikaa, todella kuivaa, vähän jälkimakuakin löytyy, aika ryhdikästä tavaraa. Ananasta kai lisätty, muttei oikeastaan haittaa. Humalina Talus, Amarillo ja El Dorado. Ruttolinnussa olisi ollut Knoblachin kokeilemattomia lagereita, mutta päätin tässä vaiheessa iltapäivää vetäytyä takaisin Vallilaan Springsteeniä kuuntelemaan. Black Door, 24.10.2020.

Thornbridge Made North, cask ale



Edellisen Manchester-IPAn jälkeen Derbyshirestä "Manchester-tyylistä" bitteriä caskissa. Vaikuttaa enemmän golden alelta, vain 3,8 %. Melkein kirkas, tuoksussa sitrusta. Maku hyvin raikas, todellakin greippiä ja satsumaa, hyvin kuivasti. Katkeruuttakin jälkimaussa, onpa hyvässä kunnossa. Ohuus tietysti tuntuu iltapäivän paksujen IPOjen jälkeen, mutta kyllä tätä pystyy arvostamaan tässäkin tilanteessa. Lämpötilakin kohdallaan. Tulee mieleen vanhat hyvät ajat, kun Britanniassa pystyi tällaisia pubikierroksella vetämään iltapäivän ja alkuillan aikana 10 painttia. Ehkä sinne vielä joskus pääsee, mutta onko pubeja enää olemassa ruton tuhojen jäljiltä? Kitty's, 24.10.2020.

Track Finback Breathing Conversations


Englannin Manchesteristä vahvaa IPAa, ensimmäinen tutustuminen panimon omaan tuotantoon, aiemmin kokeillut vain kollaboja muiden ohjaamina. Tämäkin kollaboraatio newyorkilaisen Finbackin kanssa, mutta siis Manchesterissä tuotettu. 8,0 %, Citra, Mosaic, Sabro. Samea, makea tuoksu, ei täysin miellyttävä . Makukin on hieman tökkivä, trooppista hedelmää, mutta myös jotain sivumakua, ikään kuin puolukkapuuroa. Silti pehmeää, makeaa, ei katkeroa. Kolmesta iltapäivän IPAsta kuitenkin heikoin. Vähän vihannestakin pukkaa lämmetessä. Pien, 24.10.2020.

Alefarm To Call Each Thing By Its Right Name


Kaisaniemestä valuin alas muinaisen kuivuneen Kluuvinlahden rannalle Ateneuminkujalle. Tanskasta vahvaa IPAa, 7,8 %, Chinook, Citra ja Ekuanot, samea. Makeahko trooppishedelmäinen tuoksu. Maussa myös on makeutta, karamellia ja hedelmää. Ei katkeruutta, karviaismarjaa. Periaatteessa ok-olutta, mutta ei kunnolla kolahda. Jotenkin tukkoinen kokonaisuus. Pien, 24.10.2020.

Magnify Master Of Clouds


Pohje venähti torstai-illan sateessa juoksulenkillä, joten kävelyn sijasta lauantai-iltapäivänä polkaisin pyörällä kuulaassa syyssäässä Kaisaniemeen. Springsteen-viikonlopun kunniaksi olutta mestarin kotivaltiosta New Jerseystä Fairfieldin Magnify-panimosta. Sorissa peräti seitsemän erilaista tölkeissä tarjolla. Summamutikassa otin nimen perusteella oletettavasti sameaa NEIPAa, 8,0 %. Aika rapea hinta, 18,90 €, 44 cl. Sehän on 43 euroa litra. Ei jakoseuraa, joten tämä jäi ainoaksi Magnify-testiksi. Samea, appelsiinin tuoksu. Mehuisa paksu maku, aika raikasta. Tölkkitaiteessa kumppanina jonkun Heidi Geistin 48 Beer Project. Humalina Idaho 7, Citra ja Lemondrop. Kuivaa on, laktoosiakin mukana, mutta ei onneksi heikennä makua liikaa. Lämmetessä laktoosi alkaa sitten tuntumaan, ehkä jokin muu Magnify olisi viidestä IPAsta sittenkin kannattanut kokeilla. Varallisuus ei nyt kuitenkaan riittänyt lisäkokeiluihin. Sori, 24.10.2020.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Bruce Springsteen: Letter To You


Kahden edellisen Springsteenin levyni hankinnoissa oli eeppisiä ongelmia. Pelasin nyt Letter To Youn kohdalla varman päälle ja tilattuani sen ennakkoon nettikaupasta olin täydessä valmiudessa reagoimaan Suomen Postin kaikkiin mahdollisiin täysin arvaamattomiin peliliikkeisiin. Levy sitten saapuikin ilman ongelmia päivää ennen virallista julkaisupäivää. Lähes vanhoja musiikkiharrastuspäiviä muistuttavalla jännityksellä sujautin levyn soittimeen. Mutta vanha Yamahani ei ruvennut sitä toistamaan. Joidenkin vanhojen cd-levyjeni kanssa on ollut samanlaisia ongelmia, mutta viime vuosina hankkimani harvat uudet levyt ovat toimineet poikkeuksetta. Onko levy viallinen vai soitin tullut tiensä päähän? Päätin testata levyn kuntoa jonkun tutun cd-soittimella. Samalla soittelin lohdutukseksi vanhaa Springsteen-tuotantoa ja kokeilin väliin uuden levyn toimivuutta. Ei toiminut. Mutta sitten seuraavana päivänä, eli tänään, pienten yskäisyjen jälkeen käynnistyi. En ole sittemmin uskaltanut lopettaa levyn repeat-soittoa.
 
Ei ole tietysti mikään sattuma, että Bruce Springsteen julkaisee uuden levyn aivan USA:n presidentinvaalien alla. Vaikka levy ei ennakkotietojen mukaan erityisen poliittinen olekaan, niin Springsteen julisti muuttavansa Australiaan, jos Trump voittaa uudestaan. Ei ehkä aivan tosissaan muotoiltu lausunto, mutta ymmärrän tunteen. Oregonissa 2018 ei ollut aivan niin hauskaa kuin aiemmin. Niinpä kymmenien Atlantin ylitysten jälkeen käänsin suuntani viime syksynä Australiaan. Toinen Australian reissu oli jo varattuna ensi kuulle. 

High Hopes -levyn aikoihin 2014 Springsteenin paras vire tuntui jo kadonneen. Pari vuotta myöhemmin mies julkisti elämäkerrassaan pitkään jatkuneen masennuksensa. Viime vuonna kuitenkin pakottomasti rullaava genre-levy Western Stars osoitti luomiskyvyn palautuneen. Silloin oli jo tiedossa uusi E Street Band -puriste, joka on nyt sitten tässä käsissä. Springsteen oli varsinkin uransa alkuaikoina tunnettu vuosikausia kestävistä studiohinkkauksista. Arkistot ovat edelleen täynnä julkaisematonta materiaalia. Toisaalta mies on kyennyt nopeaankin inspiraation hyödyntämiseen Nebraskan ajoista asti. Letter To Youn materiaali on kirjoitettu nopeasti ja levytetty neljässä päivässä livenä viime marraskuussa. Korona ei siten näy levyllä ja kansikuvat ovat viime lumilla otettuja. Ennakkotiedoissa mainittu kolmen 1970-luvun alussa kirjoitetun kappaleen sisällyttäminen toi ikävästi mieleen High Hopesin keräilymateriaalin ja ensimmäisenä "singlenä" ulos pukattu taskulämmin keskitempoinen nimikappale ei vielä kohottanut odotuksia pilviin.


Akustinen balladi One Minute You're Here avaa pelin ja se tuntuu suoralta jatkolta Western Starsille. Tekstissä "edge of town' ja "train comin' down" vie ajatukset miehen halcyon-päiviin ja kertosäkeen baby baby baby kuulostaa suoraan varastetulta jostain klassikkobiisistä, jota en saa mieleeni. Mutta tämä on todella hieno balladi, ei mitään falskia. Jopa Springsteenin mittapuulla poikkeuksellisen intensiivinen ote. Letter To Youn siis kuuntelin netistä pari kertaa etukäteen. Nyt keskittyneessä seurannassa rummut iskee todella lujaa ja sävellys toimii hienosti. Hidas ja raskas, mutta painavuutta on positiivisessa mielessä. Välillä Springsteen laulaa korkealta ja bändiltä leppoisaa voimasoittoa.

Burnin' Trainissä edelleen massiivinen sointi, synkkää ja nopeampaa iskevää menoa. Apokalyptiset upeat sanat kuin jostain satanistisesta hevistä. Sävellys tuntuu tökkivältä, mutta se on ehkä tarkoituksellisesti tyly. Tämä kappale vaatii sulattelua. Sitten vuoroon ensimmäinen levyn kolmesta 1972 kirjoitetusta kappaleesta, Janey Needs a Shooter. Tätä kappalettahan Springsteen sovitteli useammalle myöhemmälle albumille ainakin Born in the USAan asti, mutta koskaan se ei mahtunut mukaan. Olen varmaan kuullut aiemmin ainakin yhden bootleg-version. Nyt siis uudelleen levytetty, koskettimet vahvasti korostettuina. Monisanainen perverssihkö lyriikka esittelee Janeyta ahdistelemassa melkoisen ammattilaisjoukkueen: gynekologi, pappi, poliisi. Laulun kertoja on Janeyn pelastajan roolissa shooterina, tämä on tyypillinen The Wild, The Innocent and The E Street Shufflen ajankohdan novelliteos. Ison bändin sovitus tuntuu nyt vetelältä, lähes seitsemän minuutin kesto tuntuu paisutellulta ja pitkitetyltä. Ei huono suoritus, mutta ehkä Janey olisi pitänyt jättää vaihtopenkille tälläkin kertaa.  

Walter Hillin leffasta lainatulla nimellä Last Man Standing muistelee Springsteenin ensimmäistä bändiä Castilesia, jonka jäsenistä Bruce on nyt viimeisenä elossa George Theissin kuoltua kaksi vuotta sitten. Muistuttaa jonkin verran Springsteenin aikaisempia muistolauluja mm. Danny Federicille. Mutta poikkeuksellisen terhakka sävellys ja Weinbergin rummut hienosti esillä. Tekstissä "one last beer" ja muutenkin todella onnistunut kokonaisuus. Kosketinintro avaa The Power of Prayerin, joka on albumin ensimmäinen selvä mestariteos.  Rummut ja kitarat tulevat rymisten sisään ja soulahtavasti rullataan vaivattomasti. Positiiviset valoisat sanat, soolot toimivat, puhaltimia kuohkeasti, upeaa. Tekstivihkoon on kirjoitettu hämmentävästi Benny King, kun kyseessä tietysti Driftersin Ben E. King. Vaikeaa tietysti kuulla, mutta kyllä Brucekin tuntuu ääntävän nimen Ben E:llä.  


House Of A Thousand Guitarsissa on taas kaunis Bittan-aloitus. Mid-tempo rocker, mutta ei rullaa parhaalla tavalla. Nostalgiaa pursuu ja soundi on makeaa. Samaa tyylisuuntaa kuin The Rising -levyn Mary’s Place. Ehkä liian imelää, Springsteen on siihen ajoittain sortunut myöhäisuralla. Parempaa stuffia seuraavaksi Rainmakerissä. Uhkaavaa noir-tunnelmaa, Seeds-kaikuja 1980-luvun puolivälistä. Hitaasti kehittyvä raskas biisi iskee tutunomaisella sykkeellä tuhon jälkiä tutkivassa tilintarkastuksessa. Rainmaker on tietysti Trump. Teksti on punnittua tavaraa, mutta kokonaisuus on vähän väkinäinen, Burnin' Trainin tapaan.  

If I Was a Priest on mielestäni tunnettu joskus nimellä If I Were a Priest. Niin Springsteen tuntuu nytkin fraasin laulavan. Tämäkin siis vuodelta 1972. Kantrahtava sovitus, teksti puhdasta Bob Dylania. Muistuttaa aavistuksen 10 vuotta myöhemmin kirjoitettua This Hard Landia. Mutta tämähän on aivan mahtava kappale, vaikea ymmärtää miksi ei ole aiemmin julkaistu. Western-metaforia, hieno huuliharppusoolokin. Omalaatuinen väliosa, lajityyppi ikään kuin vaihtuu, muutenkin lievää epäyhtenäisyyttä. Tässä pitkä kesto ei haittaa, päinvastoin. 


Ghosts on levyn ehdoton kohokohta. Tiukkaa rockia in your face -asenteella, iskee ja rullaa. Upea sävellys, klassikon aineksia ilman muuta. Kitarassa todennäköisesti Lofgren päästetty lopulta näyttämään osaamistaan. Teksti omistettu tietysti manan majoille siirtyneille veljille ja siskoille, mutta eihän kuolema mikään loppu ole, myös aaveet rokkaavat. Tämä biisi olisi livenä taatusti pelkkää murhaa, jos joskus konsertteja vielä järjestetään tällä puolen suurta esirippua. 

Kolmas vuoden 1972 arkistonosto on Song For Orphans, hienosti rullaava huuliharppuvoittoinen midtempobiisi, taas vähän This Hard Landin mieleen tuoden. Tätäkään en ollut ennen kuullut.  Melkein yhtä hieno kuin Priest. Paljon sanoja, mutta soljuvat vaivattomasti. Orvot tosin mainitaan pitkässä tekstissä vain kerran. Cheerleader tramps, kids with big amps, high society vamps, ex-heavyweight champs, haha. Levyn päättää kantrihardrock-tyylisesti soiva I'll See You In My Dreams, ehkä hieman Lucky Town -levyn fiilistä. Upea spectoriaaninen äänivalli tässäkin. Myös vuoden 1987 Tougher Than The Rest -biisi tuli mieleen. Simppeli, kaunis ja tyylikäs päätös. 

71 vuotta siis mittarissa Bruce Springsteenillä ja aikalaiset lakoavat ympäriltä. Katse kääntyy taaksepäin, koska nykyajassa ei paljoa ilon aiheita ole, mutta periksi ei anneta. Varsin ainutlaatuinen teos uran tässä vaiheessa on kyseessä. Eri levyjä on vaikea verrata, tykkäsin kovasti viime vuoden Western Starsistakin, mutta kyllä tämä on Magicin jälkeen täysipainoisin suoritus. En ole tietenkään levyä kuunnellut vielä monta kertaa, mutta harvemmin mielipide on kovin paljoa muuttunut. Jatko on tietysti koronausvan peitossa, varsinkin konserttien suhteen, mutta paljon tarkentuu jo runsaan viikon päästä presidentinvaalien jälkeen. Ei ole vaikea arvata, että vaalin tulos tulee heijastumaan Springsteenin jatkotuotannossa. Sillä eihän tämä tähän voi vielä loppua.

Sergio Leone: Per qualche dollaro in più


Leonen keskimmäinen Eastwood-spagettiwestern sai Ylen esityksen alkuun pätevän Tuomari Nurmion esittelyn. Syvällisiä ideologisfilosofisia kysymyksiä pohdiskellut tiedostava uusvasemmistolainen helsinkiläisnuoriso viihtyi hyvin Leonen aivot narikkaan -teosten moraalittomuuden parissa 1960-luvun lopulla. Huonosta aikalaismaineesta huolimatta Leonen teokset eivät tietenkään ole roskaa ja tässä leffassa Leonen tyyli on ehkä puhtaimmillaan ja paljaimmillaan. Ei myöhempien elokuvien monimuotoisempaa syvyyttä, mutta raikkaus ja rullaavuus kohdallaan. Leone ja kumppanit saivat myös tuotantoarvot riittävälle tasolle, tässä ei ole edeltävän Per un pugno di dollarin kälyistä halpatuotannon hajua. Estetiikka on siis elegantin tyyliteltyä ja myyttisyys äärimmilleen pelkistettyä. Morriconen "paso doble & Shadowsin rautalanka" -tyyli heijastaa ja vahvistaa Leonen visioita. Eastwood ja Van Cleef vaikuttavat lähes abstrakteilta teoreemilta, kun taas Gian Maria Volonté tuo keitokseen mukaan eurooppalaista arvaamatonta sadismia. Almerían kuumaasto on jo muuttunut täydellisesti von Bagh -tyylisesti sielunmaisemiksi. Pientä hämmennystä itselleni tällä kertaa aiheutti, että Eastwoodia kutsutaan Mancoksi englanninkielisessä kopiossa. Eastwoodin hahmohan tunnetaan trilogiassa Miehenä Ilman Nimeä (Uomo senza nome). Italialaisessa versiossa hahmo on nimetty yleisemmin lempinimen omaisesti "yksikätiseksi" il Muncoksi. Espanjaksi Manco tarkoittaa samaa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Stadin Panimo, lokakuu 2020



Pitkän koronatauon jälkeen Suvilahden panimon käymistankkien tilanteen tarkastelua Akin ja Jennin vieraina. Mukana veteraanipitoisessa kokoonpanossa Ilkka Sysilä ja Ari Nyfors. Sessio käyntiin varsin tutulla Pacific Pale Alella, tämä on mm. Herttoniemessä toimivalle Treffipub-konsernille suunnattu olut, 5,2 %. NZ-humalia, pehmeää persikkaa, aprikoosia, herukkaa. Kirkasta kamaa, Stadin nykytuotteista kaikkein leimallisinta tyyliä. Ehkä humala-aromien voimakkuus ei aivan panimon parhaalla tasolla, mutta minulle tämä maistui todella hyvin. 


Toisena näytteenä kirkasta west coast -tyyliä, melkein mennään tupla-IPAn puolelle, koska vahvuus noin 7,5 %. Tässäkin päähumalana uusiseelantilainen Wai-iti, mutta nyt tuoksu edellistäkin laimeampi, maussa sitten vahvasti pihkaa, karviaismarjaa ja karamellia. Aluksi kovastikin makea runko kääntyy vähitellen kuivemmaksi ja loppusuoralla jopa katkeraksi. Tässä nyt kommunikaatiossa esiintyi jopa imperial pils tai pintahiiva-pils -tyylisiä irrotteluja, mutta ei mikään epämiellyttävä tuote minusta tämäkään ollut.  


Sitten korkeampiprofiilisempaa belgikamaa, ananaksella ja mangolla ryyditettyä witbieriä, vahvuus yli 6 %, ei tarkkaa mittausta vielä tiedossa. Belgiesterit todella reippaasti esillä, tuoksussa jopa weizen-tyylistä banaania, vaikka täytynee olla trooppisista hedelmistä peräisin, eihän belgihiivan käymisaromit sinne päin yleensä käänny. Hedelmäisyys siis todella hallitsevaa, mutta kokonaisuus silti pysyy kuivana. Ei minun suosikkityylejä, mutta raikasta, puhdasta, oikein hyvä juotavuuskin. 


American mustikkalager? Mustikkapyreellä maustettu jenkkihumaloitu pohjahiivaolut, 5,5 %. Mustikkaoluita on tullut aiemmin kovastikin vastaan, mutta ei ehkä lager-kontekstissa kovin usein. Mustikka on hyvin hallitseva, mutta tässä efekti jää hillityksi, väri on punertava, tuoksu lähes neutraali. Maussa on selvää marjaista kirpeyttä. Aluksi tuntui liian laimealta, mutta oluen lämmetessä maku tiivistyi intensiivisemmäksi, ei tämä silti mikään marjanektari kuitenkaan ole. Ehkä tässä on hyvä tasapaino lager-hiivan komennossa, mutta eihän tällaiset oluet koskaan ole minun suosikkeja olleet. 
 

Lopuksi vielä kovin prosessin alkuvaiheessa ollutta NEIPAa, tuoksu ei ole vielä ryhmittynyt kunnolla asemiin. Väri on aika mukavan samea, mutta vielä heleämpi se saisi olla. Sitrus dominoi makua, varsin tiheästi se olutta hallitsee, mutta todellakaan vielä ei voi pitemmälle johtopäätöksiä vetää. 

Olipa hauskaa vaihtaa mielipiteitä pitkästä aikaa valmistusvaiheessa olevien oluiden äärellä. Onko oluen tuoreus nyt ainutlaatuista vai vielä liian raakaa? Tähän ei ole oikeita vastauksia ja siksi tällaiset sessiot ovat ainutlaatuisia. Nautin taas täysipainoisesti, kiitoksia vieraanvaraisuudesta henkilökunnalle ja vertaishuomioista muille vieraille.

tiistai 20. lokakuuta 2020

Zichovec Session Juicy Lucy


Perjantaina juodusta Juicy Lucysta sessio-versio, 5,5 %. Sameaa, makeaa sitrusta, puhdasta, jopa vähän karamellisuutta, ohut runko. Kuin raikasta lähdevettä edellisen diasetyylipommin jälkeen, mutta aika kepeä välipala tämä kokonaisuutena kuitenkin on. Kuvassa oikealla.  Pien Brewpub, 20.10.2020. 

Zichovec Mosaic Ale 12


Pikaisen session päätteeksi vielä kaksi kevyempää Zichovecin olutta, jotka jäivät perjantaina kokeilematta. Mosaic-alessa 5,1 %, 43 IBU. Kirkas, ruskea, hurja voimainen toffeinen tuoksu, diasetyyliä! Tuntuu se maussakin, ei niin voimakkaana, mutta ei tästä Mosaic juuri erotu. Karkean tunkkainenkin, jotain omituista tälle on käynyt. Yllättävää, koska perjantaina juodut Zichovecit olivat niin laadukkaita. Hedelmäisyys tässäkin taustalla on, kovin ohuena. Kuvassa siis tietysti vasemmalla. Pien Brewpub, 20.10.2020. 

Moksa Citra Showcase


Kolmaskin Moksa on DIPA, 8,2 %, kuvassa oikealla. Aika samea tämäkin, sitruksinen tuoksu. Makeampaa hedelmää maussa, enemmän hiilihappoa, raikkautta, hyvin lähellä edellistä. Oikein hyvää jaa tasapainoista, tässä ehkä juotavuus hieman sujuvampaa. Hyvää kamaa, mutta yllättäen ehkä tangeriinikama oli kolmikon paras. Pien Brewpub, 20.10.2020. 

Moksa Juice With Benefits



Toinen Moksa DIPA, 8,2%, Simcoe, Citra ja Galaxy, mukana myös tangeriinipyrettä. Selvästi vähemmän olutta kuin viereisessä lasissa, mutta ilmeisesti tässäkin kyllä riittävät 15 cl, jos kolme pistettä lasissa sen kertoo. Olut kuvassa siis vasemmalla. Edellistä kuivempi yrttinen tuoksu. Täyteläinen, trooppishedelmäinen, paksu, kuiva, pehmeä, ei katkera, mutta selvästi parempi kuin edellinen. Tässä on raikkautta ja mallas tukee hyvin hedelmäisyyttä. Hieman yllättävää, että tangeriini ei pilaa kokonaisuutta.  Pien Brewpub, 20.10.2020. 

Moksa Hot & Cold Idaho 7 Strata


Moksa kuulostaa vienankarjalaiselta kylältä, mutta kyseessä on intialaisperäinen sana. Moksa Brewing on panimo Pohjois-Kalifornian Rocklinissa, lähellä osavaltion pääkaupunki Sacramentoa. Kävin Sacramentossa 2002 Squaw Valleysta palatessa ja yllätyin myönteisesti. Kalifornian suurkaupunkien San Diegon, San Franciscon ja Los Angelesin varjoon jääminen ei ole mikään häpeä, mutta Sacramento oli todella miellyttävä. Fiilis muistutti jonkin verran toisen ison osavaltion Teksasin pääkaupungin Austinin tunnelmaa, kaupungit ovat suunnilleen samankokoisiakin, Helsingin kokoa siihen aikaan, Austin on sittemmin kasvanut rivakasti.  Pienen Hämeentien ravintolassa viisi Moksan olutta hanassa, kaksi souria, jotka jätin kokeilematta. 

Ensimmäisenä maistoon NEIPA, 6,9 %, Idaho 7 keittohumalana ja Strata kuivana. Appelsiinimehun väriä, ehkä vähän punaistakin vivahdetta. Karkeahkoa hedelmää, kuivaa, ei katkeroa. Ei kovin raikasta, mutta tuskin tuoreenakaan paljon raikkaampaa. Fiilis tuntuu sellaiselta. Hiilihappoa ehkä vähän liikaa, pieni pettymys ilman muuta. Pien Brewpub, 20.10.2020.

maanantai 19. lokakuuta 2020

Alpha Delta Nemesis



Koillis-Englannista tuntematon panimo, Newcastle upon Tynen hienon kaupungin läntiseltä laitamalta. Nemesis on triple dry hopped triple IPA, 11,0 %. Samea, mutta ei hyvännäköinen. Tuoksussa kuivahkoa hedelmää. Maku on yrttisempi, paksu, täyteläinen, pehmeä, lämmittävä. Hedelmääkin on, ei niin karkea kuin pelkäsin. Lievää mausteisuutta, kuiva, makeus ja alkoholisuus eivät tunge esiin. Vaikeassa tyylissä aika mukava kokonaisuus. Peräkärryä tällainen monsteri ei kuitenkaan jaksa vetää. Tölkin ainesosaluettelossa myös Suomi-osio, mutta kovin monta sanaa ei ole jaksettu kääntää. Tarjolla baarissa samalta panimolta perus-IPAkin, mutta se jää nyt odottamaan seuraavaa tapaamista. Panema, 19.10.2020. 

Ārpus DDH Hops x Art #03


Maanantai-illan juoksulenkin jälkeen vilkaisin Untappdia ja sorruin ns. vanhanaikaiseen. Hämeentien Pien Brewpubissahan oli näköjään jo hanassa huomenna alkavaksi merkityn Moksa Brewingin taptakeoverin oluita. Siinäpä näppärät palautusoluet, olin altistunut tälle mahdollisuudelle, koska huomasin, että viime perjantain Zichovec-oluita oli ollut tarjolla jo torstaina samassa baarissa. Ponnahdin innokkaasti jälkihikisenä paikalle, mutta eipä ovi auennutkaan. Nopea nettitsekkaus vahvisti karun totuuden, tämä baari sulkeutuu maanantaisin klo 16. Korona ja Krista Kiuru tietysti syyllisiä tähänkin. Pettymys oli musertava, missasin tämän syrjähypyn takia huippukiinnostavan kylmän sodan Grönlanti-dokumentin, joka juuri samaan aikaan jyrähti Ylellä käyntiin. 
 
Keräsin itseäni kasaan Hämeentien sorahelvetissä ja laahustin vanhaan kunnon Panemaan. Baari auki ja vain kaksi asiakasta baarin perällä, taattu koronaturvallisuus. Hanassa latvialaista IPAa, 7,2 %. Riian reissulla tsekkasin tämän sarjan #05-versiota tölkistä. Sameaa, hyvin mehuinen ananaksinen tuoksu. Makeahkon pehmeä miellyttävä maku, mallastakin on taustalla. Katkeruutta ei ole, mutta palautusjuomana toimi todella hyvin. Hyvä IPA, parempi mieli. Panema, 19.10.2020.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Bernardo Bertolucci: Il conformista

Fasisti-nimellä Suomessa esitetty Bertoluccin elokuva kolahti kovaa leffaharrastuksen ruuhkavuosina 1980-luvulla. Nyt katselukokemus oli huomattavasti varauksellisempi. Jos elokuvaa katsoo poliittisena trillerinä, niin mitätönhän se on. Rakenne on monimutkainen, rönsyjä on moneen suuntaan, rytmi on löysä, henkilöhahmot ovat hähmäisiä. Bertoluccin tavoitteet olivat tietysti muualla, mutta melko vaikea sanoa tarkkaan, missä ne sitten olivat. Mukautumisen tai konformismin analyysinä kai elokuvaa on lähinnä pidetty, kovin syvälle siinä ei ehkä kuitenkaan ylletä. Ajankuva on varsin vakuuttava, Storaron kuvaus on näyttävää, Trintignant ja muut näyttelijät onnistuvat hienosti. En siis oikein tykännnyt kokonaisuutena elokuvasta.

lauantai 17. lokakuuta 2020

Popihn DIPA El Dorado


Helsingin ja Espoon olutbaarien uutuustarjonta ei Untappdin perusteella vaikuttanut kiinnostavalta, joten perinteinen lauantai-iltapäivän baarikierros jäi väliin. Koronarajoitukset syynä tietysti, baarien hanat eivät tyhjene normaaliin tapaan. Piipahdin kuitenkin alkuillasta lähibaariin testaamaan ranskalaista tupla-IPAa. 7,8 %, samea, maussa kukkaisuutta, tropiikin hedelmiä, bensiiniä, karamelliakin, olut ei ole erityisen kuiva. Ei jälkimakukaan. Jotain epämiellyttävää makeaa mausteista sivumakua. Ei oikein innostanut millään tavalla. Panema, 17.10.2020.

Arthur Ripley: Thunder Road


Uudemman Thunder Road -elokuvan inspiroimana päätin katsoa pitkästä aikaa alkuperäisen leffan. Robert Mitchum esittää isänsä pontikkatehtaan logistiikasta vastaavaa automiestä, joka erikoisvalmistellulla autolla jakelee tuotteita janoisille asiakkaille. Mustavalkoinen, mutta ei oikein film noir, enemmän realismia tavoitteleva melodraama. Tapahtuu Tennesseen ja North Carolinan moonshine-alueella, monia kohtauksia kuvattu olutkaupunki Ashevillessä. Mitchum juo Pabst Blue Ribbonia. Varsin jäykkää ja tosikkomaista menoa, Mitchum tuntuu tyypilliseen tapaansa vaeltelevan puolinukuksissa elokuvan liepeillä. Mitchumin poika James esittää hahmon pikkuveljeä roolissa, johon oli kaavailtu Elvistä.