lauantai 5. joulukuuta 2020

Sonnisaari Kohina Transatlantic Pils


Pilsiä pullosta, 5,0 %. Kirkas ja kultainen, maltainen tuoksu. Maku myös, ruohoa ja viljaa, hyvin puhdas, kuiva, katkerakin, mutta katkeruus ei ehkä Sonnisaaren pilsien parasta tasoa. Hitaasti kehittyy, mutta kyllä kärry sieltä vyöryy esiin. Nimen perusteella moderneja humalia käytössä, mutta ne eivät etualalla. Hyvin perinteiseltä tämä tuntuu. Humalina näköjään Loral, Amarillo ja Citra, myös kuivahumalointi käytössä.  Rööperin Hopstop, 5.12.2020. 
Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas. 

Sonnisaari Fruit Splätter



Pullosta hedelmäsouria seuraavaksi Sonnisaaren setistä, 5,5 %, verigreippiä ja passionia. Kova kate baarissa juotuna, neljä euroa eroa kotiin vietävään. Samea, vaalea, voimakas hedelmäinen tuoksu, happamuuttakin. Maku hedelmäinen, hedelmäpastillinen, ei varsinaisesti makea, mutta sinne päin. Happamuus tuoksua heikompaa, mutta tuntuvaa silti. Ei jälkimakua. Kuivahan tämä ensivaikutelmasta huolimatta loppujen lopuksi on. Ei omaa mukavuusaluetta. Rööperin Hopstop, 5.12.2020.  
Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas.

Sonnisaari Randy West Coast IPA, hanaversio


Koronatilanteen käynnistyessä maaliskuussa ehdin siemaista pullosta Sonnisaaren WCIPAa pullosta. Nyt sitten tuli lopulta vastaan hanaversio, 6,4 % siis, Chinook, Mosaic, Citra, Amarillo. Ruskea, hyvin lievästi samea. Pihkaa ja sitrusta, mallastakin runsaasti. Hyvin kuivaa, jatkuu pitkänä katkeruutena. Vanhan liiton IPA on Sonnisaaren mukavuusaluita, tämä toimii hienosti. Ehkä liiankin kuiva ja maltainen omaan nykymakuun, näin on käynyt. Rööperin Hopstop, 5.12.2020.
Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas.

Sonnisaari Nokela Extra Stout



Rööperin Hopstopissa Sonnisaari-special, tänne piti tulla Kanniaisen Timokin oluista kertomaan, mutta yleistilanteen takia vain oluet saapuivat. Fiilistä tiivistää sentään Sonnisaaren Timo Tyynismaan vähäpukeishumalakäpyrodeo-maalaus baarin seinällä. Stoutissa 6,5 %, musta, heikohko vaahto. Maltainen maku, lievästi mausteisuutta, paahteisuus heikkoa, leipäisyyttä. Hedelmää on kohtuudella, kuivaa. Ei ehkä Sonnisaaren parhaita stouteja, ei täyteläisyyttä tarpeeksi, ei juuri katkeruuttakaan, mutta hyvin puhdas. Kuohkeutta myös voisi olla enemmän, riilikäsittely purisi. Nokela on kaupunginosa Etelä-Oulussa lähellä panimon sijaintia. Rööperin Hopstop, 5.12.2020. 
Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas. 

Left Handed Giant Dugges I Had Too Much To Dream Last Night


Kolmas Bristolin olut ruotsalaiskollaboraatio-DIPA, 8,8 %, Galaxy, Motueka, Nelson Sauvin. Ei kovin hyvännäköinen tämäkään. Nyt makeampi, kinuskia, tropiikin hedelmiä tässäkin. Ei katkeroa. Pettymys tämäkin on, jostain syystä bristolilaiset eivät tänään oikein uponneet. Pien, 5.12.2020.

Left Handed Giant Little Stone God


Seuraava bristolilainen 6,6 %, nyt Simcoe ja Vic Secret. Maltaisempi, kirpeä, ei oikein raikkautta tässäkään. Karkeahko, ei tarpeeksi makua. Ei sitrusta, tässäkin trooppisempi ote. Lämmetessä jopa tympeä tuntuma. Pien, 5.12.2020.

Left Handed Giant I Am Too Lucid


Bristolista IPAa, 6,5 %, Citra ja Mosaic, mitäpä muutakaan. Vähän paremman näköinen kuin edellinen Tippa. Enemmän hiilihappoa, trooppista hedelmää tässäkin. Kuiva, enemmän hedelmäisyyttä, mutta yllättävän samanlainen. Lievästi pihkaa, periaatteessa ok, mutta en innostunut. Pien, 5.12.2020.

Tippa Tonnin Seteli NEIPA


Pimeä syksyinen sää, kosteaa ilmaa, eilinen lumi sulanut, tällaista ilmeisesti Helsingissä jatkuu nyt nykyoloissa maaliskuulle asti. Tallustelin Vallilasta alas downtowniin, Pienen kaupassa myynnissä hanassa tuntemattoman suomalaisen Tippa Artisan Alesin NEIPAa, 7,0 %, Citra ja Nelson Sauvin. Mitä ilmeisimmin jonkinlainen kiertolainen. Rumahko, mehuisa, hyvin kuiva, trooppista hedelmää. Vähän katkeroa, mehuisuus ei oikein avaudu, mutta ihan kohtuullinen tämä on. Pien, 5.12.2020.

perjantai 4. joulukuuta 2020

Anthony Mann: The Man From Laramie


Viimeinen Anthony Mannin James Stewart -sarjan elokuvista vuodelta 1955. Nyt kirjoittajana Phillip Yordan ja lokaationa klassinen western-sijainti New Mexicossa. Adobe-rakennuksia myöten tiivis miljööhaltuunotto. Stewartin hahmo haluaa sarjan lähes joka leffassa majoittua, vaikka matkaa tehtäessä olisi useita päivänvaloisia tunteja vielä jäljellä, niin tässäkin. Synkkä fiilis heti alussa joukkomurhapaikkaa tutkiessa ja sitten oikeastaan koko sarjan tiukin nöyryytys suolatasangon äärellä. Kiltti Cathy O'Donnell kannattelee naisnäkökulmaa, selvästikin olisi tarvittu voimallisempaa otetta. Arthur Kennedy moniulotteisessa roolissa ehkä koko uransa parhaassa vedossa. Stewartilla oli monia huippuja, mutta tätä elokuvaa ei voi unohtaa missään realistisessa yhteydessä. Teos on paljon toiminnallisempi ja väkivaltaisempi kuin sarjan aiemmat osat. Menneisyyden katkera painolasti tuottaa samanlaista katkeruutta, jonka Budd Boetticher otti omiin elokuviinsa suorana viestikapulana ja vei äärimmilleen. Hyvin kompleksinen elokuva, mahdollisesti sarjan paras, vaikka kilpailu onkin kovaa. Alkupuoli on todella räjähtävä, mutta pientä junnaavuutta loppupuolella. Fordilainen lopetus on äärimmäisen tyylikäs, mutta fordilainen silti.

Anthony Mann: The Far Country


The Far Country oli ensimmäinen näkemäni Anthony Mannin elokuva 1980-luvulla ja kolahti heti todella kovaa. Kyseessä on Mannin neljäs James Stewart -leffa vuodelta 1954. Tavallaan suoraa jatkoa sarjan kakkosteokselle Bend of the River, jonka Oregon-maisemista ollaan siirrytty tämän elokuvan alussa hieman pohjoisemmaksi Seattleen. Välissä valmistui superlatiivinen The Naked Spur, josta minulla oli vain VHS-versio, josta luovuin Oulusta muuttaessa. The Far Country ei oikeastaan ole western, vaan Klondiken kultaryntäykseen sijoittuva northern. 1896 siirrytään siipirataslaivalla Seattlesta Alaskan Skagwayyn ja sieltä western-tyylistä karjanajoa Chilkoot Trailin jäätikön kautta Kanadaan ja Yukonin Dawsoniin Klondiken kultakentille. Walter Brennan isommassa roolissa ja Jack Elam yhtenä nilkeistä. Synkkä tarina, jossa klassinen femme fatale Ruth Roman hehkuu hehkeimmillään ja Corinne Calvet hieman huvittavasti kilttinä tyttönä. Ei nyt nähtynä ehkä sarjan kaikkein kovinta kärkeä, mutta todella vakuuttavaa jälkeä ilman muuta. Hieman kuvauspaikat häiritsevät miljööotetta, jäätikkönä käytettiin varsin erinäköistä Albertan Jasperin kansallispuiston Athabascaa ja muutenkin kuvattiin Jasperissa.  

Tucher Christkindlesmarkt Bier


Kahden pienpanimo-oluen jälkeen teollisempaa kamaa Baijerin Nürnbergista, joka sattumoisin on melkoisen samankokoinen kaupunki kuin edellisten oluiden kotipaikat Bristol ja Göteborg. Tänä vuonna ei Baijerissakaan joulumarkkinoita järjestetä, mutta niiden mukaan sesonkiolut on nimetty, 5,8 %, Nyt äärimmäisen kirkasta kultaista olutta, ohuehko vaahto. Tuoksussa makeahkoa maltaisuutta, täyteläisen paahtoleipäinen maku, ei niin makea kuin tuoksu antoi odottaa. Hiilihappopitoisuus mukavasti hyvin maltillinen. Juotavuus erinomainen, puhtaus viimeisen päälle puunattu. Ei juuri katkeruudenkaan säröä, se on harmi nykysaksalaisissa helles lagereissa. Lisäpisteitä siitä, että oluessa ei ole kertakaikkiaan mitään "jouluista". Ostopaikka Helsinki, Pasilan Alko. 

Duckpond Lipizzaner Pilsner


Pasaati-kaupan toinen Pien-kaapin ostos on uuden panimotuttavuuden tekemä Göteborgista. Aiemmin tunnettu Mikrofonbryggerietinä, mutta senkään oluita en ehtinyt juoda. Ruotsissakin on siis ainakin tämä ankkalampi, yleensähän suomenruotsalaisten muumilaaksoa on totuttu kutsumaan sellaiseksi. Lipizzaner yhdistetään yleensä wieniläiseen ratsastuskouluun, vaikka nimi viittaa Sloveniaan. Olisiko oluessa siis wienerin piirteitä tai slovenialaisia humalia? Tuskinpa, tölkissä lukee vain German Pilsner, 5,0 %. Netin mukaan humalina Tettnanger ja Perle. Selvästi utuinen suodattamaton lager, hyvä vaahto. Ruohoinen ja maltainen tuoksu, maussa lisäksi selvää hedelmäisyyttä. Sehän ei puritaanien mukaan pilsiin kuulu, mutta maistuu silti mukavalta. Täyteläisyyttä ei ole tarpeeksi, näinhän usein käy saksankielisten alueiden ulkopuolella tehdyissä lagereissa. Se ei vielä kovin paljoa haittaisi, mutta katkeruuden puuttuminen perätilassa on jo suurempi puute. Sinänsä puhdaspiirteinen olut, hyvä juotavuus, ei häiriötekijöitä. Ostopaikka Helsinki, K-Market Pasaati.

Left Handed Giant Brewpub Single Hop Galaxy



Huomasin netistä, että vanhassa lähikaupassani Itä-Pasilan K-Marketissa on nykyään Pienen olutkaappi Powered By Pien. Kaupan sijainti ei ole vieläkään hankala, joten työviikon jälkeen piipahdin paikalle. En ole tainnut käydä paikassa kuuteen vuoteen, kauppa oli laajentunut runsaasti. Pienen kaapissa ei mitään hämmästyttäviä löytöjä, mutta varsin mukava valikoima ilman muuta. Saaliista ensimmäisenä maistettavaksi sessioalea Bristolista, 4,9 %. Pienen omassa kaupassa on menossa LHG-tapahtuma, mutta tämä tölkki varmaan vanhempaa erää, tölkitetty 6.8.2020 ja parasta ennen jo melkein päällä, eli 6.12.2020. Todella kaunis ulkonäkö, kuulaan keltainen täyssameus ja hohtavan valkeaa vaahtoa. Tuoksussa sitrusta ja ananasta tuuheasti. Maku on ananaksinen, mutta myös bensiiniä huomattavasti, se ei erityisen raikkaalta tunnu. Mallasrunko jää ohueksi, mehuisuus hallitsee. Kirpeyttä ja pihkaa, myös peräkärry tulee taaempana. Nautinto jää väistämättä ohuuden vuoksi hieman puolitiehen, mutta varsin hyväähän tämä on. Ostopaikka Helsinki, K-Market Pasaati.

Masaki Kobayashi: Jōi-uchi: Hairyō tsuma shimatsu

1700-luvulle sijoittuva samuraidraama vuodelta 1967. Kobayashi teki Seppukun jälkeen massiivisen episodielokuvan Kwaidan, jonka Yle myös äsken esitti. En jaksanut sitä nyt katsoa, muistikuvat 1980-luvulta melko hyvin mielessä. Tätä elokuvaa en ole ennen nähnyt, englanninkielinen nimi Samurai Rebellion viittaa leffan sisältöön, Suomessa esitetty arvoituksellisemmalla nimellä Laskeva aurinko. 

Samanlainen tyyli kuin Seppukussa, mustavalkoinen terävä kuvaus, iskevää musiikkia, takaumiakin. Pysäytyskuvia tehokeinoina, niitä ei tainnut olla edeltävässä teoksessa. Nyt mukana genren molemmat supertähdet Toshiro Mifune ja Tatsuya Nakadai. Juoni kiertyy miekkamies Mifunen pojan ja lääninherran palatsista karkoitetun jalkavaimon rakkaustarinaan. Alkupuoli etenee melodramaattisesti hovijuonittelujen merkeissä, varsin tiheästi kyllä. Jatkossa sitten Kobayashin tyyliin katharttiset toimintakohtaukset ja elegisempi loppu, joka lähestyy kyllä jo parodian tasoja. Laatukamaa ilman muuta, mutta ehkä ei kohoa Seppukun tasolle, tuntuu ylikypsältä. Positiivisessa mielessä vähemmän marxilaista demagogiaa, ei ainakaan niin päällekäyvää että häiritsisi.  

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Manchester Brewing Mochachocolatteyaya, cask ale




Kuikassa uutta real alea, Manchesteristä maitoista suklaa-kahvistoutia, 5,0 %. Musta, beige vaahto. Pehmeää, erittäin kuohkeaa. Makeaa suklaata, maitokahvia, karamelliakin, maltaan paahteisuuttakin erottuu hyvin. Liian makeaa omaan makuun, mutta onpa hyvässä kunnossa cask-mielessä. Ei katkeruutta ollenkaan. Kokonaisuutena hyvää kamaa siis kuitenkin. Kuikka, 2.12.2020. 

tiistai 1. joulukuuta 2020

Teppo Airaksinen: Juice

1970-luvulla suomalaisen rockin näkyvimmät hahmot olivat Juice ja Hector. Arvostin kyllä, mutta en erityisemmin innostunut herrojen tuotannosta. En esimerkiksi koskaan ostanut yhtään levyä heiltä. Livenäkään en ole nähnyt. Parin vuoden takainen Juice-biopic perustuu Antti Heikkisen kirjoittamaan elämäkertaan. Olipa poikkeuksellisen ruma elokuva. Ruskeasävyiset värit hallitsevat elokuvaa, sinänsä osuvaa, koska kyllähän 1970-luku oli ikään kuin jatkuva marraskuu. Vaatteet ja huonekalut todella masentavan näköisiä. Suomi-leffan klassinen ominaisuus, eli teknisesti kehno äänitys, on taas itseoikeutetusti mukana. Dialogista ei tahdo saada selvää. Riku Nieminen näyttelee taitavasti, mutta hänen Juicensa ei oikein tunnu tutulta. Sellaiselta kuin oikea Juice tv-ohjelmissa tai vaikkapa Kaurismäkien Saimaa-ilmiö -leffassa. Tietysti Juice veti niissä roolia, mutta jotenkin sanavalmiimmalta ja nokkelalta mies vaikutti. Varmaan Heikkisen ja elokuvantekijöiden tulkinta on oikea, mutta ei ehkä täysin kattava sittenkään. Elokuvassa Juice on itsekeskeinen paskiainen, joka nöyryyttää jopa äitiään. Alkoholiongelmaan ei sentään ole hirttäydytty. 

Harri Rinteen roolia ja vastakkainasettelua Juicen suhteen on ilmeisesti liioiteltu. Alatalo puolestaan leimataan lapsenomaiseksi pelleksi, mikä tuntuu sekin kohtuuttomalta. Useat vaimot ja tyttöystävät on koostettu Marja-hahmoksi. Harmittavasti mitään elokuvallisia hienouksia ei teoksessa ole. Tampereen miljööstä ja keikkaelämästä olisi saanut esimerkiksi hienon road movien. Parasta elokuvassa on tietysti musiikki, Nieminen kai laulaa kaikki osuudet. Ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale Heinolassa jyrää avaa elokuvassa hienosti Tampereen yo-talon keikan, jonka kerrotaan olleen Coitus Intin ensimmäinen. Ehkä niin olikin, mutta epäuskottavalta tuntuu. Suurimmat klassikot tulevat elokuvassa esiin, mutta parhaan kauden kitaristit Petteri Salminen ja Jari Yliaho jäävät leffassa täysin varjoon. 1980-luvun edetessä Juicen luomiskyky ja varmaan terveyskin sitten heikkeni. Muistan pitäneeni 1986 ilmestynyttä Kaksoiselämää-hittiä todella kehnona verrattuna aiempiin tuotoksiin ja arvio on pysynyt samana. Elokuva onneksi ohittaakin masentavan myöhäisuran armeliaan lyhyesti. Hyvää musiikkia siis, mutta elokuvana en kyllä tykännyt yhtään.

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Kirill Serebrennikov: Leto

Uusi (2018) venäläiselokuva, joka sijoittuu 1980-luvun alkupuolen Leningradin rock-piireihin. Fokuksessa ovat länsimaista rockia imitoiva Mihail Naumenko ja omaperäisempi Vysotski-henkinen Viktor Tsoi, molemmat kuolivat ennen Neuvostoliittoa. Elokuva perustuu osin Naumenkon lesken muistelmiin, hän onkin kolmas päähenkilö, jota esittää hätkähdyttävän näköinen Irina Starshenbaum. Melkoisen tyyliteltyä jälkeä, neuvostoankeus välittyy kohtuudella, mutta Leningradiin ei kyllä saada kunnon miljööotetta. Tarina on ohut, jonkinlaista kilttiä kolmiodraamaa ja jäykkiä konserttiosuuksia anarkistisempien revittelyjen lomassa. En tunne venäläistä rockia, mutta tämän perusteella ainakaan Naumenkon Zoopark ei kummoinen ollut.