tiistai 27. syyskuuta 2016

Stockholm Rosendals TrädgårdsSour

Ruotsista souria, 4,2%. Sameaa ja vaaleaa, tuoksu taikinahiivaisen hapan, hyvin kuiva ja voimakkaasti hapan maku. Onpa mukava juoda kontaminoituneesti happamien oluiden jälkeen reilun harkittua souria. Hiilihappoa on paljon, marjaista hedelmää. Berliner weisse kai tämä lähinnä on ja sellaisena toimii mukavasti. Ølhus København, 27.9.2016.

Ramsgate Gadds' No 7, cask ale


Perusbitteriä Kentistä hyvässä kunnossa, vain 3,8%. Toffeeta, keksiä, pähkinää, hedelmäistä mallasta. Kuiva katkeropäätös, juotavuus erinomainen, mutta ei tunnu ohuelta. Monikäyttöinen olut, nyt maistui hyvin tyhjään vatsaan leffan jälkeen. Angleterre, 27.9.2016.

Douglas Sirk: Interlude

Orionin Sirk-sarjassa Technicolor/Cinemascope -melodraama vuodelta 1957, en ole ehkä ennen nähnyt ollenkaan. Kuvattu Münchenissä ja Baijerin järviseudulla sekä Salzburgissa, välimatkat ajellaan punaisella kaksipaikkaisella avo-Mercedeksellä. Salzburgissa ei kauaa piipahdeta, mutta Interludea esitettiin aikoinaan Suomessa Salzburgin rakastavaiset -nimellä. Kyseessä siis aika hämmentävä Sirkin paluu nuoruuden maisemiinsa. Arkisen näköinen June Allyson tuntuu aluksi väärältä valinnalta, mutta Sirkin vääjäämätön kohtalo puree, kun ikäneito putoaa totaalisti niljakkaan italo-ori Rossano Brazzin tahtipuikon otteessa. Kapellimestarilla on henkisesti häiriintynyt vaimo linnantorniin teljettynä ja Sirkin draamakaruselli saa hyvin kierroksia. Pohjalla on James M. Cainin tarina, mutta melko tunnistamattomaksi Cainin kierre on kääntynyt. Sirk ohjasi useampia John M. Stahlin 30-luvun leffojen uusintafilmatisointeja, tämäkin on sellainen. Skenaristina on Siodmakin noir-klassikon Criss Cross nuotittanut Daniel Fuchs. Vaimoa esittävä Marianne Koch esiintyy lopputeksteissä Marianne Cook -nimellä.  Pieneksi pettymykseksi jäi itselleni, saksalainen miljöö on paradoksaalisesti keinotekoisen etäistä ja näyttelijätyössäkin lievää klappia.

Sori Soulmate Saison

Virosta pre-cinema -olueksi saisonia, 6,5%. Männynneulasia, belgihiivan estereitä, trooppista hedelmää, reipas katkeruus. Hyvin hennosti happamuutta, ei pihkaisuuden lisäksi muuta mausteisuutta. Oikein näppärä hopsaison. Ølhus Stockholm, 27.9.2016.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Finch's Sobek & Set

Arkadiaan isolla valikoimalla päätyneen chicagolaispanimon tuotannosta kokeilussa nyt black IPA, 8%, 80 IBU. Suuria kuplia tummanruskeassa oluessa, tuoksussa maitohappoa, rikkiä, karpalomaista kirpeää marjaisuutta. Maku on luumuisen hedelmäinen, hieman hapan, jopa muutenkin kuin maitoisella tavalla. Ei tunnu tuoreelta, jotain nihkeää puumaisuutta, jos ei nyt varsinaisesti tunkkainen. Marjaisuuskin nousee esiin ennen perätilan keskitason katkeruutta. Kyllähän tämä black IPAn tai Cascadian Darkin reunaehdot täyttää, mutta ei ole kovin vakuuttava. Saattaisi olla vahvistetusti tuoreena (siis esim. tölkityspäivä tiedossa) erilainen. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Victory Prima Pils

15 vuotta sitten ajelin Oldsmobilella Atlantic Citystä Delaware-joen yli Philadelphian eteläpuolelta. Majoitusliikkeen löysin Extonista, noin 10 km päästä päivän ykköskohteestani Downingtownin Victory-panimosta. Lähempää ei onnistunut, ei varsinkaan kävelyetäisyydeltä panimosta. Jouduin siirtymään autolla poiskin teollisuushallimaisesta panimoravintolasta ja se rajoitti tuotteisiin tutustumista. Olin jo käynyt useamman kerran Tshekissä ja Saksassa, tiesin miltä pilsin pitää maistua. Valitsin silti Pennsylvaniassakin pilsin, vaikka IPAn voittokulku oli jo itärannikollakin alkanut. En pettynyt.

Ensimmäistä kertaa törmään Suomessa hanassa Saaz-humaloituun Prima Pilsiin, 5,3%. Keltainen ja samea, tuore, raikas, puhdas. Maltainen, ruohoinen, hedelmäinen ja katkera. Tämä kestää vertailun eurooppalaisiin klassikoihin edelleen. William K Kurvi, 26.9.2016.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Allan Dwan: Silver Lode

Hollywood-veteraani Dwan oli vielä seitenkymppisenäkin kovassa vedossa, kuten tämä tiheä Technicolor-western vuodelta 1954 osoittaa. Hawksin To Have and Have Notissa säväyttänyt Dolores Moran sädehtii tässä saluunatyttönä ja siveellinen morsian Lizabeth Scott jää pahasti varjoon. Hieman samoin käy maskuliinisella puolella, kun pahuuden ruumiillistuma Dan Duryea pompottelee seipään niellyttä John Paynea. High Noon -pastissi on poikkeuksellisen selvä mccarthyismi-allegoria, jopa Duryean roolinimi on McCarty. Skenaristi Karen DeWolf heivattiinkin samantien mustalle listalle. Sanoman välitys jätetään kuitenkin pääosin Western Unionille ja kokonaisuus on napakka toimintawestern.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Tuomaisen uuden romaanin kertojahenkilö Jaakko Kaunismaa kuulee ensimmäisellä sivulla lääkäriltä huonoja uutisia, väistämätön kuolema on tulossa muutaman päivän sisällä pitkäkestoisen myrkytyksen seurauksena. Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen ylipainoinen sieniyrittäjä. Palatessaan lääkärin vastaanotolta kotiinsa Kaunismaa kohtaa helteisen Haminan Pappilansaaressa takapihallaan uuden shokin. Tästä asetelmasta Kaunismaa lähtee selvittämään tilannettaan, olosuhteet huomioiden varsin kylmänviileästi.

Antti Tuomainen on tullut tutuksi tiheiden traagisten Helsinki-noirien kirjoittajana, joten ollaan varsin uudessa ympäristössä. Ainoana miljöönä on siis Hamina ja dramaattisista tapahtumista huolimatta tunnelma on jotenkin överiksi vedetyllä tavalla kepeän hilpeä. Kaksi brutaalia kuolemantapausta ovat niin yliampuvan groteskeja, että Antti ei turhaan maininnut Kiseleffin talon julkistamistilaisuudessa Coen-veljesten Fargo-leffaa. Makaaberi huumori hallitsee fiilistä kauttaaltaan. Tuomaisen kirjallinen tyyli ei sinällään ole muuttunut. Iskevän lakonisesti edetään ja tiheä dialogi ehkä korostuu aikaisempaakin enemmän.

Kaunismaa tarkentaa myrkyttäjäepäiltyjen joukon firmansa työntekijöihin, joihin kuuluu myös hänen vaimonsa. Tästä seuraa klassinen arvoitusdekkariasetelma, jota Tuomainen kyllä hämärryttää varsin hysteerisellä katurealistisella sivujuonipoukkoilulla. Haminan sienibisnesmarkkinoille tunkee uusi yrittäjä ja japanilaiset asiakkaatkin saapuvat näyttämölle. Kyseinen sieni on sattumoisin sama männyntuoksuvalmuska/matsutake, jolla menetetyn (?) jalkapallolupauksen Lauri Dalla Vallen isä on tehnyt Suomessa näyttävää bisnestä. Ehkä juonikiemuroita on muutama liikaa, jännite tuntui aavistuksen hyytyvän ennen napakampia loppukäänteitä. Sitä ennen komediallisuus kiihtyi jo farssikierroksille, mm. novellimaisen taustatarinan keskioluelle persossa rallikuskissa ja japanilaisten juhlaillallisilla.

Sattumoisin tunnen Haminaa jonkin verran. Kävin siellä vanhempieni kanssa pari kertaa aivan 1970-luvun alussa ja sitten vietin kaupungissa kokonaisen talven marraskuusta 1981 seuraavaan maaliskuuhun Reserviupseerikoulun kurssilla 168. Kurssin kesto oli täsmälleen samat 105 päivää kuin talvisodassa tasan 42 vuotta aiemmin. Erityisen tuttuja ovat romaanissa mainitut Kirkkojärven ja Kattilaisen seudut, Homeperseensuota unohtamatta. Kävin paikalla vielä kurssin 25-vuotisjuhlissa 2007. Antti Tuomainen on viettänyt Haminassa lapsuuden kesiään, kun omat kokemukseni ovat siis lähinnä talvisia. Antti on ilmiömäinen Helsingin vangitsija ja samaa otetta on Haminankin suhteen, mutta jotenkin tuntuu, että intensiivisyys jää kuitenkin löysemmäksi. Meren, sotilaiden, hävinneen paperiteollisuuden ja Googlen läsnäolo jää ohueksi, vaikka pesäpallo tuleekin ansiokkaasti esiin.

Romaanin perusasetelma muistuttaa film noirin D.O.A.-klassikkoa. Siitä tehtiin vielä 80-luvulla hieman aliarvostettu uudelleenlämmittely Dennis Quaid -bravuurina Austin, Texasiin sijoittuvana, tämä elokuva esitettiin Suomessa hilpeästi K.J.S.-otsikolla. Elokuvien katselusta on aika lailla aikaa, mutta samanlaisesta lähtökohdasta huolimatta Tuomaisen juoni taitaa lähteä romaanissa aivan omille teilleen. Perinnetietoisuus on silti aina kannatettavaa ja hauskaakin tässä tapauksessa.

Itseäni jäi mietityttämään muutaman sivuhenkilön nimivariaatiot. Tervasalmen sillalle (lomabussini suistui muuten samalta sillalta katolleen penkereelle tammikuussa 1982, ei suurempia henkilövahinkoja) kiivenneet Similän veljekset esiintyvät aluksi nimillä Pekka ja Tuukka, myöhemmin Villenä ja Kallena. Toinen makaabereista kuolintapausuhreista esitellään aluksi Juhani Jokisena, sitten Juhani Alatalona. Vaikea uskoa, että tässä olisi jokin oikolukuvirhe. Uskottavammin kyseessä on jokin Antin vieraannuttamisjippo, olisiko koko tarina päähenkilön unta tai muuta houreilua?

Uusi vaihe siis Antin uralla, nähtäväksi jää jatketaanko tällä suunnalla. Erittäin kiehtovaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta koomisempi kokonaisuus ei sittenkään kohonnut vaikkapa edellisen totisen Kaivoksen tasolle. Varmaan makuasia, mutta ainakin lievä tiivistys olisi voinut parantaa fiilistä.  

lauantai 24. syyskuuta 2016

Ruosniemi Parlamentaarikko

Tämän porilaisen olen muutaman kerran ohittanut, kun tyylisuunnaksi on merkitty suuresti inhoamani dubbel. Nyt sitten Kajaanin Alkosta ei oikein muuta blogattavaa löytynyt, joten annoin periksi. Ruosniemen etiketin tuopinnostajallekin on näköjään kasvatettu Poirot-viikset. 6,9% ja ripulipaskan ulkonäkö. Öh, yritetään nyt sentään asennoitua hieman vastaanottavaisemmin. Tuoksussa on belgiesterisyyttä, maussa makeaa mausteista maltaisuutta juuri niin pahasti kuin pelkäsinkin. Tuoreutta ja kuohkeutta löytyy myös, ja yllättäen pieni peräkärrykin köröttelee takana, melko tyhjäksi se on jäänyt, mutta onpa kuitenkin kytketty kyytiin. Eihän tässä mitään vikaa ole, perinteistä tyyliä on jopa hieman tuunattukin modernimpaan suuntaan. Ei tämä silti minusta vielä mitään dubbelkiihkoilijaa metamorfosoi. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

torstai 22. syyskuuta 2016

Somero Antin Pale Ale

Helsingin ja Turun välillä on nykyään panimoita lähes yhtä tiheässä kuin Oregonissa. Siellä tämä Someron panimokin on Somero-nimestä huolimatta, panimo toimii naapurikaupunki Salossa. Nimessä samantyyppinen vitsi kuin Iisalmi Pale Alessa, globaali tyyli APA kääntyy siis Antin kalpeaksi eiliksi. Tuskin Antin on mikään moderni humalalajike, joten varmaankin tarkoitetaan Antti-genetiiviä. 4,5% taas, pienikuplaista vaahtoa kehittyi reippaasti. Tuoksu nyt lievästi lupaava, trooppista hedelmää. Maussa pihkaa, mangon tai kiivin tapaista kypsää hedelmää, mutta myös etikkaista sivumakua. Valitettavasti tämäkään ei tunnu olevan kunnossa, masentava ilta menossa, ehkä pitäisi siirtyä juomaan pelkkiä Olvin puhtaita oluita. Jälkimaku on tässäkin oluessa hyvin lyhyt ja mitä ilmeisimmin jokin infektio on päässyt pilaamaan oluen. Tässähän tulee jo mieleen toissakeväinen pahamaineinen ilta Markku Kaarion vieraana Soukassa. Laadussa on siis vielä tekemistä, mutta onneksi tämä ei ole Suomen craft-skenen koko kuva. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Paloasema Oppipoika

Lohjalla Nummen kylässä toimiva Paloaseman Panimo aloitti jo viime vuonna, mutta en ole aikaisemmin tuotteisiin törmännyt. Oppipoika on panimon ensimmäinen tuote, hyvin samea kaura-ale, vain 4,5%, tuoksussa kirpeää hedelmää, ehkä jotain epämääräisempää tunkkaisuuttakin. Onneksi sitten aika raikkaalta maistuvaa hedelmäisyyttä, tosin todella rutkasti hiilihappoa, joka vaikeuttaa oluen muiden makujen hahmottamista. Jotain pehmeää marjaisuuttakin tässä on, mutta pelkällä nupilla ajellaan, perävaunu on jäänyt kytkemättä. Ei täysin puhtaalta tunnu, tuskin parhaassa kuosissaan, voisi toimia hieman paremmin tuoreena hanasta. Etiketissä varoitellaan pohjan hiivasakasta, mutta ei sieltä sitäkään löytynyt. Ateneuminkujan kaupassa oli pari muutakin panimon olutta myynnissä, mutta päädyin nyt tähän. En heti muista onko Suomessa muita paloasemapanimoita, mutta Etelä-Dakotan reissulta tuli välittömästi yksi mieleen. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Vakka-Suomen Prykmestar Alt

Tuoksussa pahasti etikkaa, valitettavasti. Tässä Kallion baarissa tulee harvoin käytyä ja varmaan jatkossa parempi pysyä kokonaan poissa. Harkitsin oluen palauttamista, mutta henkilökuntaa tuntematta on niin vaikea ennakoida reaktioita, joten nielin tappion. Liian usein on Suomessa saanut tylytystä valitettuaan henkilökunnalle pilaantumisesta. Maussa etikka vähäisempää, mutta vaikea on saada oluesta mitään käsitystä. Pähkinäistä hedelmäisyyttä siellä on, karamellimallasta ja kohtuullisesti loppusuoran katkeruuttakin. Liikaa hiilihappoa tässäkin. Cella, 22.9.2016.

Stallhagen Vienna Lager


Hyvin maltainen ensisiemaisu, mutta siihen elämykset jääkin. Liikaa poreilevaa hiilihappoa ja kylmän metallinen suutuntuma, eikä jälkimaku anna mitään lisää. Vienna (wiener, miksi kukaan ei enää käytä alkukielistä termiä?) voi olla hyvinkin kiehtova tyyli, mutta Suomessa, ja jopa Ålandissa, se helposti kääntyy teolliseksi peruslageriksi. Cella, 22.9.2016.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Vic Tsarish Double Imperial Stout

Tein uuden vierailun Arkadian Alkoon toiveikkaana, mutta eipä Alko sentään ole yhtäkkiä ketteräksi muuttunut. Valikoima ei juuri ollut vaihtunut kahdessa viikossa, joten saaliiksi tuli jonkinlainen keräilyerä niistä, jotka eivät ensimmäiseen ostokseen mahtuneet.

Toinen näyte Katalonian Viciltä, ensimmäinenhän oli tasapaksu APA. Tämä on peräti double imperial stout, mutta 8-prosenttisena saavuttaa juuri ja juuri perus-impin tason. 60 IBU, Bullion, Bramling Cross ja Chinook. Double näyttääkin etikettitekstin mukaan viittaavan tuplahumalointiin, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Bullion-humala peräisin Kentin Tenterdenistä, kuten myös arvoituksellisesti "one of our founding spiritual leaders". Ehkä etiketissä mainittu Nick, joka katalaanien kielitaidon tuntien kyseessä voisi olla Vic-konsernin väkiviinaosaston päällikkö, mutta se jää nyt mysteeriksi. Todennäköisemmin Nick on tsaari Nikolai II, jonka viiksistä (tash?) runoillaan myös pullossa.  

Beigeä vaahtoa, kahvisen paahtunut tuoksu. Samettisen pehmeää, luumuisen hedelmäistä, erittäin hyvä juotavuus, kepeästi tempaiseva katkeruus. Oikein miellyttävää lähes sessioitavaa olutta. Makeutta tulee kuitenkin liikaa, lämmetessä lähes siirappiin asti. Silti positiivinen yllätys, vaikka ei kovin moniulotteinen olekaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Sonnisaari Pils


Pienosakkuuspienpanimoni uusista pullo-oluista ensimmäinen nyt käsissä. Ateneuminkujan pullokauppa oli täräyttänyt kunnon litrahinnan 14,85 € oululaisihmeelle. Eleetön mustavalkoinen etiketti. Suodattamaton, pastöroimaton ja kuivahumaloitu pils on sonnien pelinavaus maitokauppamarkkinoilla. 

Pari tuntia jääkaapissa, olisi ehkä saanut tasaantua kauemminkin. Hyvä vaahto, ei tosin kovin kestävä. Kullanväriä, hyvin lievästi samea. Tuoksussa ruohoa, viljaa ja ikään kuin ripaus kirpeää hedelmää. Viimemainittu ehkä jotain epämääräisempääkin hajua, en saa oikein eriteltyä. Pehmeä maku, ei liikaa hiilihappoa, viljaisuutta on, hyvin kuiva, pitkä pohjoissaksalainen rapea katkeruus perävaunussa. Tietysti vain 4,7%, mutta se voi joskus riittää pilsille. Lievästi enemmän täyteläisyyttä voisi olla, mutta sitten lähestytään jo helposti hellesiä. Humalina oikeaoppisesti Magnum ja Hallertauer Mittelfrüh. Timo Kanniainen vakuutti jo Esox-kotiolutaikoinaan lagerosaamisellaan ja nyt Sonnisaaren prosessi alkaa olla hyvin hallussa. Erittäin nautinnollinen olut, vaikka tuoksun sivuvivahde alussa pääsi hieman säikäyttämään. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

Kolmas sarjakuvauutuus Arktiselta Banaanilta. Hiekkala on uusi tuttavuus, Tapani Baggen alkusanojen mukaan hän on pitkän linjan kansitaiteilija, joka nyt debytoi sarjakuvalla. Takakannessa mainitaan finn noir -termi ja sellaista tämä todellakin on. Kolme eri tarinaa, hyytävä jäänsininen väritys, realistista otetta. Ensimmäinen osa pureutuu järjestäytyneeseen alamaailman, huumausainekauppaan, jossa keskiöön nousee vasikoiden kohtalo. Hyvä jännite, tarinalla on kestoa ja dramatiikkaa. Huipennus jätetään tyylikkäästi lukijan mielikuvituksen varaan.Toinen on lyhyempi makaaberi tilannekuva, periaatteessa Double Indemnityn tyyppinen kolmiodraama on jo tapahtunut ennen tarinan alkua. Jotenkin etäisesti tässä tuli mieleen Clouzot'n 50-luvun leffa Les Diaboliques. Kolmas on sitten road movie -henkinen, Raidin tapaan tässäkin ajellaan Mersulla, kyseessä tosin uudempi vaakalamppuinen malli. Kostotarinan absurdi käänne puraisee mukavasti. Yksi sivullinen henkilö tapetaan mystisesti, mutta uhriksi Hiekkala on ehkä piirtänyt itsensä Hitchcock-cameomaisesti, kuten Harri Römpötti kertoo. Tässä liikutaan pitkin Suomea ja Hiekkalan realistisessa otteessa silmään pistään tiekyltti, jossa lukee Kajaani 32, Kuusamo 138. Sellaista kylttiä ei voi olla, joten Hiekkala ei tunne Kainuun etäisyyksiä tai sitten ehkä harkittu vieraannuttamisefekti. Tämä oli ehkä vakuuttavin näistä kolmesta Banaani-näytteestä, finn noir kaivautuu kunnolla vielä syvempiin multiin, jos Hiekkala pystyy jatkamaan tällä tasolla.

Antti Tuomaisen Mies joka kuoli -romaanin julkistamisbileet



Olin viime vuonna Antti Tuomaisen Kaivos-romaanin julkistamisbileissä, joissa Antti totesi seuraavan kirjan valmistuvan kahden vuoden kuluttua. Toisin kävi, uusi kirja on jo ulkona ja vastaavat juhlallisuudet järjestettiin nyt Senaatintorin reunan Kiseleffin talon keskiaulan Cafe Köketissä. Homma organisoitui samaan tapaan kuin vuosi sitten, ensin Antti signeerasi tunnin uutta teostansa ja sitten haastatteluosuus, jossa tällä kertaa kumppanina Sofi Oksanen. Kirjan aiheeseen liittyen kahvin kanssa oli tarjolla sienipiirakkaa.

En ole vielä lukenut teosta, ostinkin sen vasta tilaisuudessa. Sen verran etukäteistietoa on tihkunut, että äärihelsinkiläinen Tuomainen on nyt sijoittanut romaanin sensaatiomaisesti Haminaan, jossa on viettänyt lapsuuden kesiään. Toinen radikaali muutos on komediallisuus, jota on annosteltu lievästi sanoen säästeliäästi Antin aiemmissa romaaneissa. Mustaa lajia se huumori kuitenkin on, totta kai. Päähenkilö ilmeisesti saa kuulla olevansa kuolemassa piakkoin, syynä jonkin tahon järjestämä sienimyrkytys. Kuulostaa heti D.O.A. -noirklassikon heijastumalta, Anttihan on alan perinteen pistämätön tuntija. Antti kertoi taas kirjoittaneensa elämänsä kunnossa, joten odotukset ovat korkealla taas kerran.