perjantai 19. heinäkuuta 2019

Adrian McKinty: Gun Street Girl

McKintyn neljäs osa Sean Duffy -sarjassa vuodelta 2015. Tällä kertaa on vuosi 1985 Belfastissa ja Duffy taas töissä entisessä vakanssissa RUC:ssa. Kyvykästä miestä värvätään hämärämpiin hommiin MI5:een, vaikka elämänhallinta ei ole kohdallaan. Alkoholia, huumeita ja irtoseksiä kuluu. McKintyllä tällä kertaa aiempaa humoristisempi ote, herjoja lentää tavallista useammin. Taas omituinen yhteensattuma lukemissani kirjoissa, juuri kun olen saanut luettua mittavan Brian Clough -elämäkerran, niin McKinty heittää peliin sivulla 8 Clough-vertauksen. "Bobby looked a bit like Brian Clough, but Brian Clough after a 3-0 defeat to Notts County". McKinty käyttää paljon musiikkia aikakauden maadoittamisessa, mutta jalkapallo toimii myös hyvin. Clough oli 1985 toiminut 10 vuotta Nottingham Forestissa ja oli taatusti household-nimi Pohjois-Irlannissakin. Sivulla 44 McKintylta irtoaa näppärä kuvaus Islay-viskistä: "Good stuff if you liked peat, smoke, earth, rain, despair and the Atlantic Ocean, and who doesn't like that?". Jo toisen kerran McKintyn tuotannossa spekuloidaan, miten Pohjois-Irlanti olisi pärjännyt vuoden 1982 MM-kisoissa, jos George Best olisi ollut mukana. Nyt katolinen Duffy ottaa esiin myös skenaarion, jossa Irlannin tasavallan Liam Brady olisi samassa joukkueessa.

Tapahtumat siirtyvät välillä Englannin puolelle, Oxfordiin ja Lontooseen. Ehkä McKinty on hieman kyllästynyt Belfastiin? Teksti kyllä rullaa sujuvasti ja uudet henkilöhahmot ovat täyteläisiä. Juoni on silti vähän väsähtänyt ja junnaa pitkän aikaa paikoillaan. Amerikkalaisten turvallisuusviranomaisten toiminta vaikuttaa täysin epäuskottavalta, mutta loppusanoissa McKinty kertoo lainanneensa näitä osia Oliver Northin tähdittämästä Iran Contra -skandaalista ja kieltämättä todellisuus on vieläkin uskomattomampaa. Muutakin maadoitusta edellisten romaanien tapaan todellisiin tapahtumiin McKinty harrastaa. Joka tapauksessa tämä oli tähän mennessä vähiten tyydyttävä teos Duffy-sarjassa. Ja nimi on taas tietysti lainattu Tom Waitsin tuotannosta, Gun Street Girl on yksi Rain Dogs -mestariteoksen parhaista kappaleista.


Sinebrychoff Koff Fist Pump IPA

Koffilta hieman yllättävä kolmen oluen sarja. Englanninkieliset nimet, mutta tuskin vientimarkkinoille suunnattu, koska oluet tuntuvat olevan myynnissä vain K-ketjun kaupoissa. Olen huomannut oluet kevään mittaan, mutta vasta nyt jaksoin ostaa tuotteet kokeiltavaksi. Ensimmäisenä IPA, jonka tölkin ulkonäkö muistuttaa hämmästyttävästi kuopiolaisen RPS-panimon tuotteita. Luultavasti tahaton yhteensattuma, vaikka RPS taisi somessa mainita asiasta jotain. Vain 5.0%, Citra, Mosaic, Cascade, EBU 47. Lievästi samea ruskea juoma, ohut, mutta kohtuullisen kestävä vaahto. Yleishedelmäinen vaisu tuoksu. Maku on samantapainen vihannesyrttinen tunkkainen hailakasti hedelmäinen tapaus, joka on kovin yleinen suomalaisissa suurten tai keskisuurten panimoiden pale aleissa. Olvia lukuunottamatta. Maltaan tuki jää todella heiveröiseksi. Olin jo kirjoittamassa, että katkerotkin unohtuneet, mutta kyllä pitkällä viiveellä kuivuttavaa jälkimakua jonkin verran löytyy. Se ei paljoa enää auta, kovin vaatimaton olut on kyseessä. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Nøgne Ø Phosphorescence IPA

Hansa-dynastian luotsaama entinen craft-panimo tarjoilee kolmesti humaloitua IPAa, 5,5%, kauraa ja vehnää. Varsin samea ulkonäkö, hailakka soratien väri. Tuoksussa kuivia sitrushedelmiä, maussa runsaasti hiilihappoja ja yrttistä mausteisuutta. Savuisuutta ja tunkkaisuutta, raikkaus pahasti kadoksissa. Jälkimaussa on sisältöä, mutta enemmän mausteyrttiseltä sekin tuntuu kuin puhtaan katkeralta. Etiketissä ei puhuta mitään mausteista, vaan tämän pitäisi olla streitti NEIPA. Pullotettu 18.3.19, joten ei kovin uutta, mutta ei aivan toivottoman vanhaakaan. Mutta ei varmaankaan sellaista kuin on tarkoitettu. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Jonathan Wilson: Brian Clough, Nobody Ever Says Thank You


Jonathan Wilson on johtavia jalkapallokirjailijoita, joka on kirjoittanut mm. Itä-Euroopasta, Argentiinasta ja taktiikasta. Hän on kotoisin Sunderlandista, joten luonnollisesti hän on valinnut kohteitaan lähempääkin. Valmentajalegenda Brian Clough oli kotoisin Middlesbroughista, mutta viimeiset puolitoista kautta pelaajaurastaan hän oli Sunderlandissa. 2011 Wilson julkaisi Cloughista elämäkerran, jonka latasin nyt Kindleen. Cloughista on kirjoitettu paljon, mutta tässä on selvästi pyrkimystä lopulliseen näkemykseen. Kirjassa on lähes 600 sivua, käytännössä Wilson käsittelee Cloughin uran jokaisen ottelun. 

Clough johdatti Derby Countyn Englannin mestaruuteen 1972 ja seuraavana vuonna Euroopan Cupin semifinaaliin. Seurasin siihen aikaan tiiviisti Englannin(kin) jalkapalloa ja noteerasin tietysti Derbyn ihmesuoritukset, mutta en kiinnittänyt juurikaan huomiota valmentajiin, vain Kevin Hectorin ja Colin Toddin kaltaisiin pelaajiin. Clough murtautui sitten sitäkin syvemmin tajuntaan 1974, kun hän valmensi suosikkijoukkuettani Leedsiä 44 päivää. Koskaan en Clough-faniksi kääntynyt, mutta Nottingham Forestin nosto kakkosdivisioonasta suhteellisen vaatimattomalla miehistöllä Euroopan Cupin voittoon on arvostettava saavutus. Ja Forest pystyi vielä toistamaan tempun. 

Wilsonin elämäkerta ei aivan orjallisesti kertaa kohteen yksityiselämän vaiheita kehdosta hautaan, painotus on tiukasti jalkapallossa. Cloughin lapsuudesta Wilson poimii lähinnä sellaisia pointteja, jotka heijastuvat selvimmin hänen myöhempiin vaiheisiin. Pienenä yllätyksenä tulee kiinnostus krikettiin, jota Clough pelasi jalkapallon ohella teini-ikäiseksi asti. Koulu ei kiinnostanut, ei oikeastaan mikään muukaan kuin pelaaminen. Tunnetusti Clough oli kotoisin parin korttelin päästä katkerimman vastustajansa Don Revien kotikulmista. Yllättävän hitaasti Clough tuntuu murtautuneen Middlesbroughin sentteriksi, mutta solahti sitten samantien Englannin maajoukkueryhmään. Heti ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan 1955 Borossa Clough tapaa maalivahti Peter Taylorin, josta tulee sitten lähes elinikäinen partneri Cloughille.  

Clough teki hurjasti maaleja, kuusi kautta Middlesbroughissa, 213 peliä ja 197 maalia. Mutta Boro pysyi kakkosdivisioonassa koko ajan. 1958 Clough oli lähellä päästä Englannin MM-ryhmään Ruotsiin ykkössentteri Tommy Taylorin kuoltua Münchenin lento-onnettomuudessa. Clough oli mukana harjoitusottelussa Moskovassa, mutta ei päässyt pelaamaan. Riitely kapteeni Billy Wrightin kanssa venäläissentteri Eduard Streltsovin kyvyistä johti rannalle jäämiseen kisoista. Cloughin jääräpäisyys oli havaittavaa jo peliuralla. Syksyllä 1959 Clough sitten pelasi ainoat kaksi otteluaan maajoukkueessa. Toinen oli kuuluisa 2-3 -tappio Wembleyllä Ruotsia vastaan. Borossa kanssapelaajat yrittivät riistää ylimieliseltä Cloughilta kapteenin nauhan ja sopupelihuhujakin esiintyi. 

Kesällä 1961 Clough siirtyi paikalliskilpailija Sunderlandiin, joka pelasi myös kakkosdivisioonassa. Maalitahti jatkui entisenä, mutta nousua ei tullut ensimmäisenä kautena. Maajoukkuekutsujakaan ei enää kuulunut, Jimmy Greaves oli vakiinnuttanut maajoukkuesentteripaikkansa ja Clough ei ollut lähellä Chilen MM-ryhmää. Hänen Middlesbroughin sidekickinsä Alan Peacock puolestaan pääsi kisoihin ja pelasi Bulgariaa vastaan. Peacock pelasi myöhemmin kolme kautta Leedsissä, mutta loukkaantumiset aiheuttivat ongelmia. Vielä huonommin kävi Cloughille. Syksyllä 1962 Clough pelasi uransa parasta kautta, 24 maalia yhtä monessa ottelussa. Sitten tapaninpäivänä Burya vastaan törmäys maalivahdin kanssa ja polven ristinivelsiteet poikki. Ura käytännössä loppui siihen 27-vuotiaana, siihen aikaan tällainen vamma oli kohtalokas. Kaksi vuotta myöhemmin Clough yritti paluuta, pelasi uransa ainoat kolme pääsarjaotteluaan ja teki yhden maalin, Leedsiä vastaan. Polvi ei kestänyt. Kokonaisuutena Clough näyttää pelaajana olleen hieman yksipuolinen sentteri, pelkkä maalintekijä, vähän niin kuin esim. Hollannin Ruud Geels 1970-luvulla. 

Tässä vaiheessa Clough ratkesi ensi kertaa ryyppäämään ja alkoi saada lapsia Barbara-vaimonsa kanssa. Toipilasaikana Clough valmensi hyvällä menestyksellä Sunderlandin junioreja, mm. Colin Toddia ja John O'Harea. Sunderland savusti Cloughin kuitenkin tylysti ulos ja mies katkeroitui lopullisesti. Varsin nopeasti 1965 järjestyi kuitenkin valmennuspesti liigan pohjalla olevaan Hartlepoolsiin, jonne Clough kutsui Peter Taylorin avustajakseen. Homma lähti samantien rullaamaan. Kauden viimeisessä ottelussa toukokuussa Clough ja Taylor päästivät kentälle 16-vuotiaan John McGovernin, Cloughin valmennusuran avainpelaajan.  

1967 Clough ja Taylor siirtyivät Derby Countyyn. Nämä vaiheet ovat itselleni varsin tuttuja muista lähteistä ja kovin paljon uutta ei Wilsonin kertomus tuo esiin. Yksityiskohtaista kerrontaa on silti nautinto lukea. Vaikean startin jälkeen nousu 1969 pääsarjaan ja siellä heti neljäs sija 1970. Kohtuullisia anekdootteja riittää, Archie Gemmillistä Clough ei näytä tykänneen henkilönä yhtään, vaikka arvosti pelaajana. Timanttisena kykyjenetsijänä tunnettu Taylor ei pitänyt Scunthorpen Kevin Keegania lupaavana, vaikka hänen avustajansa suositteli tyyppiä. Myöhemmin Taylor antoi avustajalle potkut, kun Keegan kiusallisesti löi läpi Liverpoolissa. 

Derbyssa meno oli kaoottista varsinkin kentän ulkopuolella. Cloughin omapäisyys raivostutti seuran johtoa ja epämääräisellä toimenkuvalla operoinut Taylor kärsi sydänvaivoista. Peli kuitenkin kulki, Roy McFarland ja Todd tukkivat takapään, McGovern ja Gemmill rauhoittivat keskikentän, Alan Hinton loisti laidalla ja Kevin Hector teki maaleja. Derbyn mestaruus 1972 on kuitenkin taatusti historian onnekkain. Joukkue lomaili jo Taylorin johdolla Mallorcalla ja Clough Scilly-saarilla, kun muut joukkueet vielä pelasivat viimeiset ottelunsa. Harva uskoi Derbyn voittavan, mutta Leeds joutui pelaamaan ratkaisevan ottelun Wolverhamptonia vastaan kaksi päivää FA Cupin finaalin jälkeen ja John Toshackin voittomaali Liverpoolille hylättiin aiheettomasti paitsiona. Leedsin historian ainoa FA Cup -voittokevät on myös yksi traumaattisimmista tragedioista. Lisää katastrofeja oli tulossa seuraavan kolmen vuoden aikana.

Euroopan Cupissa seuraavalla kaudella Derby voitti näyttävästi Josip Katalinskin Željezničarin, Eusébion Benfican ja Ladislav Kunan Spartak Trnavan, mutta hävisi Altafinin Juventukselle. Clough syytti tuomareita. Leeds "kosti" viemällä UEFA-Cupin paikan Derbyltä. Derby olisi päässyt UEFA-Cupiin, jos Leeds olisi voittanut Sunderlandin FA Cupin finaalissa tai Milanin Cup-voittajien Cupin finaalissa. Leeds hävisi molemmat, Thessalonikissa Milanille räikeästi lahjotun tuomarin takia. 

Syksyllä 1973 tilanne kärjistyi Derbyssa monimutkaiseen sotkuun, Clough ja Taylor erosivat ja siirtyivät välittömästi kolmosdivarin Brightoniin. Täsmälleen samaan aikaan McFarland, Hector ja kumppanit eivät pystyneet voittamaan Puolaa ja Englanti putosi MM-kisoista. McFarlandhan oli telonut edellisenä kesänä Włodzimierz Lubańskin polven ristisiteet samaan kuntoon kuin Cloughin uran päättänyt vamma. Puolan huippujoukkue mahdollisesti menetti MM-kullan 1974 ilman Lubańskia. Derbyssä Clough mobilisoi omituisen pelaajakapinaliikkeen, vaikka oli jo siirtynyt Brightoniin. Se kuivui nopeasti ja Clough vain odotteli parempia tarjouksia, ei motivoitunut Brightonista missään vaiheessa.

Cloughin bisarrista Leeds-kaudesta Wilsonilla ei juuri uutta kerrottavaa ole. Se on hämmästyttävää, että Clough vertasi Eddie Grayta lopetettavaan ravihevoseen jo tammikuussa 1973 Peter Lorimerin kunniaksi järjestetyllä illallisella. Viirasiko Cloughilla päästä vai menikö juopottelu liian pitkälle? Ilmeisesti kostonhimo Revien joukkueelle sai voiton itsesuojeluvaistosta. Wilson yrittää löytää jotain metodia Cloughin madnessistä, mutta ei se vakuuta ollenkaan. 

Cloughin ura Leeds-fiaskon jälkeen on vähemmän kiinnostava. Tammikuussa 1975 otti vastaan Nottingham Forestin valmentajan roolin kakkosdivarissa. Puoleentoista vuoteen Clough ei paljoa saanut aikaan ennen kuin Peter Taylor palasi hänen avustajakseen. Sitten alkoi taas tapahtua, nousu pääsarjaan, mestaruus, Euroopan Cupin voitto ja toinen perään. Cloughin ja Taylorin joukkue oli taas tasapainoinen, mutta huomattavasti puolustavampi ja tylsempi kuin Derbyssa. Peter Shilton, Kenny Burns ja John Robertson olivat laatupelaajia, samoin Derby-veteraanit Gemmill ja McGovern. Ei kuitenkaan mitään innostavaa. Pahimpia särmiään hionut Clough yritti monesti maajoukkueen valmentajaksi, mutta turhaan, vanhat synnit painoivat liikaa. 

Forest ei ollut 1979 kummoinen joukkue, mutta Euroopan Cupissa jotenkin tuli vastaan vielä huonompia ryhmiä. Finaalissa vastassa oli naurettavasti jopa Malmö FF:n kaltainen keskinkertaisuus. Euroopan Cupista tuli Cloughille pakkomielle 1973 Juventus-tappion jälkeen, mutta aika hillitysti mies näyttää voittoa juhlineen. Gemmill raivostui, kun ei päässyt finaalissa kentälle ja häipyi Birminghamiin. 1980 joukkueeseen tulivat Trevor Francis ja Leedsin Frank Gray, mutta taas Euroopan Cupin finaaliin päästiin keveiden vastustajien kautta. Siellä oli sentään vastassa Keeganin Hamburger SV ja Francis jäi pois loukkaantumisen takia. Robertson teki ainoan maalin ja Forest puolusti tiiviisti. Boring boring. 

Sitten pelkkää alamäkeä. Cloughin ja Taylorin jännitteinen suhde kiristyi entisestään. Taylorin tarkkanäköisyys heikentyi, Keeganin ohella Taylor onnistui ignoroimaan Ian Rushin. Cloughinkin terveys alkoi reistailla ja Taylor lähti Nottinghamista 1982. Clough silti jatkoi sitkeästi ja Forest pysyi pääsarjassa. Pari liigacupin voittoa ja FA Cupin finaalipaikka 1991 jäivät loppu-uran suhteellisen vaatimattomiksi kohokohdiksi. Viimeinen kausi 1993 päättyi sitten putoamiseen. Syytöksiä taloudellisista rötöksistä, maksanvaihto ja syöpäkuolema 2004. 

Wilson on syntynyt 1976 ja joutuu lainaamaan kirjassa paljon aikalaisreporttereiden ottelukuvauksia. Tekstiä syntyy paljon, mutta Wilsonin oma ääni jää ohueksi. Massiivisessa kirjassa onkin hieman tilaustyön makua. Varmaankaan taustatyötä ei ole tarvittu kuin murto-osa verrattuna Wilsonin raamatulliseen Argentiina-eepokseen. Kiehtovaa luettavaa siitä huolimatta, Clough oli riittävän ristiriitainen tapaus, mitään varmaa ei voida kertoa. Cloughin aikana ei harjoiteltu joka päivä, ottelua edeltävänä iltana joukkue vaikuttaa lähinnä juoneen olutta. Vastustajasta Clough ei kertonut pelaajille juuri mitään, siis täydellinen vastakohta Revielle. Taktiikasta Clough ei omien sanojensa mukaan välittänyt ollenkaan. Se ei ollut totta, hänen joukkueensa pyrkivät tasapainoon ja varsinkin Nottinghamissa puolustivat poikkeuksellisen tarkasti. Mikään uudistaja Clough ei ollut, ei häneltä juuri mitään jalkapallollista perintöä jäänyt jälkipolville.

Einbecker Dunkel

Originaalista bock-kaupungista dunkelia, 5,3%. Tummanruskea, ohut vaahto, maltaisen paahtunut tuoksu. Makeaa karamellisuutta, leipää, lievää paahteisuutta, paahtoleipämäisesti. Tyylipuhdas dunkel, mutta minun makuun liian makea. Ei yhtään katkeruutta jälkimaussa. Parasta ennen 25.9.2019, joten ei enää tuoretta. Tässä tyylisuunnassa sillä ei kuitenkaan erityistä väliä. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

De Heide Bijen Blond

Hollantilainen hunajaolut Arnhemin länsipuolelta, 6,2%. Samea vaaleanruskea olut, runsaasti vaahtoa. Belgiesteriä tuoksussa, hyvin maltainen maku yllättäen. Ei juuri minkäänlaista hedelmäisyyttä, leipäinen kokonaisuus, nahkeaa tunkkaisuuttakin, joka jatkuu jälkimaussa. Hunaja harvemmin toimii oluessa, ei tässäkään. Sitkeästi sitä vain monet panimot kokeilevat vuodesta toiseen. Kehnoa kamaa kaikin puolin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Anchor Fog Breaker IPA

San Franciscosta uusi IPA, 6,8%, cryo-Citra, Denali ja Cascade. Varsin samea, voimakasta vaahdon muodostusta. Tuoksussa makeaa trooppista hedelmäisyyttä, jopa hieman happamalle puolelle kallistuen. Maku ei varsinaisesti nektarinen ole, mutta voimakkaan hedelmäinen kuitenkin. Ei erityisen raikas, vaikka matkaa tunkkaisuuteen jääkin. Jokin epämiellyttävä nahkeus tökkii, eilinen Sierra Nevada oli miellyttävämpi. Katkeruutta minimaalisesti, keskitien keskinkertainen IPA. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Sierra Nevada Tropical Torpedo IPA

Sierra Nevadan Torpedo ei ole koskaan oikein kolahtanut, vaikka kohtuullinen IPA onkin. Nyt tarjolla trooppinen versio, jossa alkoholipitoisuus on laskenut 7,2% -> 6,7%, samoin 65 IBU -> 55 IBU. Tilalle on kai lätkäisty mangoa, papaijaa ja passionia. Odotukset eivät korkealla. Kirkas vaaleanruskea olut, hyvä vaahto. Sitrustuoksua, maku on hillitty, yllättävän maltainen, pehmeä matalahiilihappoisuus, kohtuullinen katkera jälkimaku. Makeaa trooppista hedelmäisyyttäkin on, mutta ei niin paljon kuin oletin. Toimii huomattavasti paremmin kuin toissapäiväinen New Belgiumin Citradelic. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Jane Harper: The Dry

Lisää Australia-kirjallisuutta ja tarkemmin Victoriaan sijoittuvaa rikosfiktiota. Mutta tämä on täysin erilainen tapaus kuin Templen kovaksikeitetty teos. Englantilaissyntyinen Harper on esikoisteoksessaan käyttänyt häpeämättä bestseller-sapluunaa ja lopputulos on kuin prosessikaaviolla työstetty teollinen tekstituote. Kirja sijoittuu Kiewarra-nimiseen fiktiiviseen tuppukylään Victorian maaseudulla, mutta perusjunttilapainajaista kummempaa paikallisväriä ei ole havaittavissa. Kuivuudesta kärsivällä seudulla maanviljelijä murhaa perheensä ja nitistää sitten itsensä. Tapausta saapuu penkomaan talonpojan lapsuudenystävä, joka on päätynyt talousrikoksia tutkivaksi poliisiksi Melbourneen. 20 vuotta vanhat kipeät tapahtumat pukkaavat pintaan. Henkilöhahmot ovat pelkkiä nappuloita Harperin lautapelillä, jota hän kuljettaa eteenpäin sinänsä näppärästi. Kaksikerroksinen keinotekoinen whodunit, jossa lukijaa johdetaan tarkoituksella harhaan. Tällaista laskelmoitua kirjaa on välillä hauskakin lukea, mutta kovin tyhjäksi olo jää jälkeenpäin.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Hiisi Donut Island Present Tense

Jyväskylästä Juicy Double IPA, 8%. Ruma ruskea liemi, tuoksussa voimakkaasti pehmeää trooppista ylikypsää hedelmää, hieman havumetsääkin. Maku on mausteisen hedelmäinen, hyvin kuiva, ei kovin raikas, toffeeta kuivuudesta huolimatta, pihkaisuus esillä, mausteisuus kääntyy suolaisen savuiseksikin. Jälkimaku on ennemmin nihkeän kuiva kuin katkera. En tiedä mitä on tavoiteltu, mutta ei tässä hazy DIPAn yleisimpiä hyveitä oikein ole. Pihka on ok, mutta savuisa mausteisuus rikkoo kokonaisuutta. Parasta ennen 301119, tuskin kovin tuoretta enää. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

New Belgium Citradelic

New Belgium on lähes 30 vuotta sitten Coloradon Fort Collinsissa perustettu panimo, jolta taitaa nyt olla ensimmäinen olut Alkon tarjonnassa. Todennäköisesti tämä Citradelic on tehty konsernin toisessa panimossa North Carolinan Ashevillessä. Tangerine IPA, mukana myös appelsiinia, 6%, IBU 50. Kirkasta olutta, makean karamellista hedelmätuoksua. Pehmeää, makean hedelmäinen maku. Hedelmä peittää maltaan sivuun, ei kovin miellyttävää, jälkimakukin jää hailakaksi. Olen jo aikaa sitten kyllästynyt hedelmillä terästettyihin IPOihin eikä tämä muuttanut mieltä millään tavalla. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Peter Temple: Truth


Omituinen yhteensattuma, kahdessa peräkkäin lukemassani satunnaisesti valitussa teoksessa on molemmissa Rainer Maria Rilke -viittaus. Heinichenin Trieste-romaani oli lainannut nimensä Rilken runosta ja tässä australialaisen Templen trillerissä on motto Rilkeltä. Kirjoissa on muitakin yhtenevyyksiä, molempien päähenkilö on keski-ikäinen poliisijohtaja, jolla on kaksi tytärtä ja yksi poika. Voisiko olla sattumaa? Varmaan niin, tuskinpa Temple oli lukenut Heinichenin romaania, jota ei ole käännetty englanniksi. Heinichenin Laurentin suurin huoli on 21-vuotiaan tyttären aie osallistua Miss Trieste -kisaan. Melbournen poliisin murharyhmän päälliköllä Stephen Villanilla on 15-vuotias tytär, joka karkaa kotoaan käyttämään kovia huumeita 20 vuotta vanhempien rikollisten mukaan. Tämä ero kuvaa romaaneja aika tiivistetysti. Heinichen kirjoittaa kevyttä rikosviihdettä, Temple taas inhorealistista karua rikosproosaa.

Truth ilmestyi 2009 ja se jäi Templen viimeiseksi. Se on harmi, sillä kyseessä on selvästi paras kolmesta lukemastani Temple-saagasta. Kirja on löyhä jatko-osa Broken Shorelle, jonka päähenkilö Joe Cashin vilahtaa cameomaisesti Truthissa. Villani puolestaan oli kohtuullisen merkittävä sivuhenkilö Broken Shoressa. Nyt liikutaan lähes kokonaan Melbournessa, aaltopeltilähiöissä, Central Business Districtin (yllättävän) kovilla kaduilla, mutta myös Docklandsin kiiltävien pilvenpiirtäjien yläkerroksissa. Melbournen matkailuviranomaiset tuskin ilahtuivat tästä romaanista, Etelä-Afrikassa syntynyt Temple vertaa Melbournen rikostilannetta Johannesburgiin. Melbournea pidetään yleisesti poikkeuksellisen turvallisena suurkaupunkina, joten Temple ehkä turvautuu taiteelliseen vapauteen. Hyvin vakuuttavaa paikallisväri kuitenkin on, kuten Broken Shoren agraareimmissa kuvioissakin. Templen aikaisemman romaanisarjan päähenkilö Jack Irish esiintyy yhdessä kohtauksessa. Tarina kulkee todella tiheästi ja intensiivisesti, korruptio yltää liike-elämän kerman ohella Victorian poliittiseen johtoon, miksei liittovaltioonkin. Villanin hahmo ei ole erityisen omaperäinen, mutta todella täyteläinen se on. Miehen isä on tutusti Vietnam-veteraani, mutta keikka kesti kauemmin kuin esim. amerikkalaisilla, täydet 10 vuotta. On loppukesä helmikuussa, metsäpalot riehuvat maaseudulla ja uhkaavat Villanin kotitilaa. Monimutkainen juoni uhkaa kiertyä loppukierroksilla umpisolmuun, mutta kyllä Temple saa vielä aktinsa kasaan. Loppuratkaisu ei ole täysin tyydyttävä, mutta kokonaisuutena poikkeuksellisen synkkä romaani oli oikein miellyttävä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Veit Heinichen: Kullekin suo kuolemansa

Varattuani ensi keväälle matkan Triesteen päätin tutustua hieman lisää Trieste-kirjallisuuteen. Triestellähän on mielenkiintoisen lähihistorian ohella merkittävä paikka kirjallisuushistoriassa mm. James Joycen, Italo Svevon ja Claudio Magrisin ansiosta. Nopea Trieste-haku tuotti tämän Heinichenin viime vuonna suomennetun teoksen. Heinichen on kotoisin Schwarzwaldista, mutta asettunut Triesteen. Alkuteoksen Gib jedem seinen eigenen Tod nimi on sitaatti Rainer Maria Rilkeltä, joka myös vaikutti Triesten seudulla. Teos on Heinichenin esikoisromaani ja ilmestynyt Itävallassa jo 2001. Mottona on sitaatti Svevon Zenon tunnustuksista.

Heinichenin kirja sijoittuu siis Triesteen, pääosin kesään 1999 Jugoslavian hajoamissotien loppuvaiheisiin. Romaani on poliisiproseduraali, jossa pääroolissa on keski-ikäinen Triesten rikospoliisin päällikkö Proteo Laurenti. Ihmiskauppaa ja laajamittaista korruptiota suurisuuntaisessa tarinassa, jonka lyhyt prologi ajoittuu vuoteen 1977. Triesten paikallisväri on todella vahvaa, kaikki tapahtumat kiinnitetään tarkasti todellisiin katuosoitteisiin. Laurentin hahmo on osittain koominen ja hänen kaoottisen perhe-elämän toilauksilla yritetään pehmentää karua tarinaa. Se ei mielestäni saumattomasti onnistu ja itse tarinakin laahaa pahasti. Hahmot jäävät ohuiksi ja uskottavuus on koetuksella. Heinichen on kirjoittanut kymmenkunta osaa Laurenti-sarjaa, ehkä homma tiivistyy kankean startin jälkeen. Sinänsä ajankuva ei tunnu vanhentuneelta, varsin samanlaisen tarinan voisi sijoittaa nykyhetkeenkin. Erikoinen virhe, tai tahallinen väite, esiintyy. Heinichenin mukaan Triestessä syntynyt ja siellä vaikuttanutkin jättisotarikollinen Odilo Globočnik ei kuollutkaan 1945 vaan vasta Kaliforniassa 1977. 

Maku Lauri Juicy IPA


Tuusulan veljessarjaoluiden tuorein tapaus lentokentän toisessa tankkauspisteessä, mehu-IPAa, 6,2%. Samea, mutta ei NEIPA-samea. Mehuisuutta on maussa, sitrusta voimakkaasti, mallas jää syrjään. Katkeroa on ilahduttavan runsaasti. Maku tekee edelleen miellyttävää kamaa, vaikka baariuutuuksia on omalle kohdalle viime aikoina osunut harvempaan. Vantaa, 60°, 8.7.2019.

Stallhagen Håppy Lager


Vantaan lentokenttäbaarin Stallhagen-hanassa taas uutta täytettä. India pale lagerissa 5.0%, Columbus ja Kazbek, todella poreilevaa. Melko kuohkea, hedelmäinen ja kuiva tuntuma. Suhteellisen mautonta panimon tyyliin, ei suuri elämys. Springsteeniä ei nyt soittolistalla, kun Markus ei työvuorossa. Äänialueen vallanneet Chris de Burgh yms. Vantaa, Oak Barrel, 8.7.2019.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

FrauGruber Yeast Is King

NEIPAa Augsburgista, 6,3%. Vaaleampi kuin edellinen Olari, mutta todella samea. Tuoksu on vähemmän raikas, vihannesta leijailee. Maku on myös vähän tukkoisempi, vaikka hedelmää on runsaasti. En ole oikeastaan muodikasta hopburnia mielestäni kunnolla aistinut, mutta tässä on kieltämättä jotain poltetta mukana. Tunkkainen tämä ei ole, ei vaan erityisen raikas. Ei katkeruuttakaan. Paneman ikkunapöydässä en ole ennen huomannut usb-latauspisteitä, kannatettava kuvio, näitähän pitäisi olla baareissa joka puolella. Panema, 8.7.2019.

Olari Hazy Hoodz 4

Tästä Olarin hazy-sarjasta olen blogiin arvioinut vain ensimmäisen, ehkä väliversioitakin on tullut jossain yhteydessä tsekattua. Nyt sitten nelonen, joka saamieni tietojen mukaan on viime viikolla kegitettyä. 6,7%, melko tummaa ja sameaa. Hyvin raikas mehuinen tuoksu. Kuivahkoa hedelmää, maku ei ole aivan yhtä raikas. Katkeruus vähäistä, mutta kyllä tässä kelvollinen NEIPA on. Jälkimaussa on jokin lievästi epämiellyttävä sulkeutunut juuresmainen vivahde. Panema, 8.7.2019.