lauantai 18. toukokuuta 2019

Manchester City - Watford 6-0

FA Cupin finaali Wembleyltä. Historiallisesti juuri tässä asetelmassa altavastaajat ovat usein nujertaneet suosikin, itselleni taatusti kipeimmin Sunderlandin shokkivoitto Leedsistä 1973. Nyt ei edes samantapaisesta altavastaajasta voinut puhua, koska Watford pääsarjajoukkue, vieläpä paremmasta päästä, sijoitus päättyneellä kaudella 11. Mutta kuten Erkka V. Lehtola Ylen lähetyksessä totesi, tasoero Watfordin ja Manchester Cityn välillä on käsittämättömän suuri. Parhaat 50 jalkapalloilijaa maailmassa ovat järkyttävän paljon parempia kuin seuraavat 500 parasta pelaajaa. En tuntenut Watfordin avauskokoonpanosta muita kuin 38-vuotiaan kopparin Gomesin. Cityn penkiltäkin tunsin jokaisen.

Watford tunnisti tilanteen ja käpertyi kilpikonnapuolustukseen, bussi parkkeerattiin todella syvälle. Joukkueen jonkinlainen tähti ranskalainen Etienne Capoue, joka oli todella näkymätön koko ottelun. Guardiola lepuutti Agüeroa, kärjessä Jesús, myös De Bruyne penkillä. Silti Watford pystyi vastahyökkäyksiin, Pereyralla oli avopaikkakin, mutta Ederson torjui. 20. minuutin kohdalla Watford pääsi vaatimaan Kompanylle käsivirhettä boksissa, turhaan. 26. minuutilla johtomaali Citylle, David Silva jäi vapaaksi. 38. minuutilla Bernardo Silvan roikkusyöttö vapautti Jesúsin maalintekoon ja tilanne näytti selvältä. 

Toisen puoliajan alussa Watford yritti aktiivisemmin, mutta sai aikaan vain puolittaisia tilanteita. De Bruyne tuli sisään ja tunnin kohdalla Watfordin puolustus alkoi murentua kerta toisensa jälkeen ja City teki vielä neljä maalia. Todella tylsää ja vaivaannuttavaa.

Mallaskoski NEIPA

Toinen kotimainen uutuus Alkon hyllystä, nyt Seinäjoelta,  6,0%, Citra. Mosaic, Simcoe, Amarillo.  Nyt olut nimetty NEIPAksi, mutta näyttää belgidubbelilta. Todella ruma ruskea liemi. Tuoksussa tunkkaista vihannesta, ehkä lievästi trooppista hedelmää. Maku matalahiilihappoinen, makean hedelmäinen, havuinen, nahkea, ei katkeroa. Tunkkainen heikko IPA, joka ei lähelläkään NEIPA-tyyliä. Samanlainen epäonnistunut Saimaa-tyylinen aromihumalointi kuin edellisessäkin Mallaskosken oluessa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Hiisi Jumi Brut IPA

Alkon uutuushyllyssä oli jyväskyläläinen brut IPA, jolle päätin antaa vielä tilaisuuden, vaikka kärsivällisyys alkaa olla lopussa tämän tyylin suhteen. 6,9%, gluteeniton. Samea NEIPAmainen ulkonäkö, mehuisa tuoksukin, tosin ei aivan raikkaammasta päästä. Maku on voimakkaan mehuinen, kuivaa appelsiinia. Mallas yllättäen tuntuu kohtuullisesti taustalla, eihän tämä ole brutia nähnytkään. Katkeroa ei sentään ole ja aika karkeaksi kokonaisuus kääntyy. Selvästi paras ja maukkain brut IPA, jonka olen juonut, mutta enemmän tämä on keskinkertainen NEIPA. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

perjantai 17. toukokuuta 2019

Honkavuori Emigrantti

Suomen Sotahistoriallisen Seuran nuorisojaoston perinteisellä päivällisellä Kruununhaan Kolmessa Kruunussa ei uusia oluita ollut tarjolla, mutta paluumatkalla Kaislasta sellainen löytyi. Joensuusta american strong ale, 7,7%. Tumma punainen olut, trooppista hedelmää tuoksussa. Karamellia ja mallasta, maussa ei hedelmän raikkautta. Matalat hiilihapot, hieman katkeroakin. Puhdas, muttei varsinaisesti raikas. Silti Honkavuoren aiempiin oluisiin pettyneenä tämä oli lievä positiivinen yllätys. Kaisla, 16.5.2019.

Helsinki 1918




Suomen Sotahistoriallisella Seuralla on ollut todella vaisu kevätkausi. Yllättävä piristyminen tuli loppumetreillä, kun Tieteiden talolla järjestettiin vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä seminaari. Seurahan ohitti tapahtumien satavuotisjuhlavuoden 2018 poikkeuksellisen huutavalla hiljaisuudella. Seminaarissa keskityttiin nyt Helsingin tapahtumiin kohtalokkaissa käänteissä. Bogotássa syntynyt Laura Kolbe esitteli Helsingin tunnelmia isoisänsä isän Gunnar Lönnqvistin ottamien valokuvien kautta kadunmiehen näkökulmasta. Raunioituneita taloja, ilmeisesti amiraali Meurerin laivatykkien murjomia tuhoja. Kuvia myös sekä von der Goltzin että Mannerheimin voitonparaateista. Kolbe kiinnitti huomiota paikallishallintoon, joka toimi kohtuudella punaisten valtakaudella. Jonkinlaista kaupunginjohtajan roolia vetänyt Jussi Tuominen toimi ilmeisen ansiokkaasti, vaikka on unohtunut historiankirjoitusten ulkopuolelle. Pieni horjahdus Kolbelle tuli viittauksessa myöhempään historialliseen toritapahtumaan, Suomi ei voittanut jääkiekon MM-kultaa vielä 1994.

Kolben esitys oli terävä ja pirteä, mutta tavanomaisempaa laahaavampaa SSHS-settiä heitti Touko Perko, joka keskittyi saksalaisten toimintaan Etelä-Suomessa ja painotti von der Goltzin ja Mannerheimin keskinäistä vieroksuntaa. Perko muistutti saksalaisten vallanneen Helsingin ohella myös Hämeenlinnan ja Lahden, nämä on yleensä jätetty vähemmälle huomiolle. Yhdessä valokuvassa Sipoossa paikalliset, varmaankin valkoisia sympatisoivat tahot (vai sittenkin punaiset sabotöörit?), tarjoilivat maitoa saksalaissotilaille. Varsin tyrmistyttävä visio, mahtaa olleen olueen tottuneille teutonisotureille yksi sotaretken traumaattisimmista kokemuksista. Tässä vaiheessa Sotahistoriallisen Seuran nuorisojaosto sai tarpeeksi ja vetäytyi pohjoiseen hyvinansaitulle päivälliselle Kolmeen Kruunuun, joten seminaarin jälkipuolisko jäi seuraamatta.

Vakka-Suomen Prykmestar SKX, cask ale


Kevään Helsinki Beer Festivalissa pikaisesti maistettu Laphroaig-tynnyröity Savu Kataja tuntui selvästi real alelta. Nyt sitten Urhossa sama juoma eksplisiittisesti cask-pumpusta tarjolla. En voinut vastustaa tummaa viettelystä sahtien runnoman suun huuhtelemiseksi. 10% siis, ei mustaa, vaan punaruskeaa. Selvästi savuinen, tervainen, tervaleijonainen, pastillinen, olisiko jopa esanssisen savuinen. Ensivaikutelma heikkenee siis nopeasti. Mutta ei tämä ihan kehno ole. Pehmeää, täyteläistä, imperial red ale -runkoa tervan takana. Lievää jälkimakua, mutta kieltämättä kokonaisvaikutelma jää heikommaksi kuin HBFssä. Makeutta nytkin liikaa. Urho, 15.5.2019.

Urhon Sahtipäivät 2019




Pitkä päivä Mathildedalissa ja vielä leffakin päälle, mutta staminaa riitti vielä Urho's Pubin perinteiseen sahtibakkanaaliin. Klassiseen tapaan toistakymmentä sahtia tarjolla, osa tankeista, osa suoraan tuulilasinpesunestekanisterista. Mielenkiintoisesti muutama moderni panimo oli antautunut perinnejuoman lumoihin. Harmittavasti luvattu Olarin sahti oli jostain syystä vedetty pois tarjonnasta. Aloitin tuusulalaisen Makun sahdilla, joka oli näyttävästi nimetty Työmiehen Mustaksi Sahdiksi, 9,1%. Makeaa, savua, banaania. Ei kovin miellyttävä, niin kuin ei sahdit minusta yleensäkään ole. Kumppaniksi Porista Moose on the Loose tuote, joka sekin sahdin ylärajoilla vahvuudeltaan, 9%. Kuiva, hieman hapan, paahteinen, hyvin maltainen, leipäinen. Tämä on tosiaan kuiva, mutta ei yhtään Makua miellyttävämpi.



Porilainen Beer Hunter's ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydittämässä, mutta resepti taitaa vaihtua reippaasti vuodesta toiseen. Viimevuotiseen tapaan taas 6,66%. Näyttää NEIPAlta, tuoksussa hedelmää ja banaania. Hyvin matahiilihappoinen, kuiva, hedelmäinen. Kuin kuiva hefeweizen, ei sahtimaisuutta. Katajaa ilmeisesti tavallista reippaammin. Kohtuullinen juotavuus, mutta ei tämäkään innostanut. Perholla Urhon henkilöstön perinteisesti panema Pyhän Urhon Sahti nyt 6,8%. Perinteinen sahdin ruma ulkonäkö. Hyvin kinuskinen, makea, mutta jotain taustapotkuakin havaittavissa. Kevyttä mausteisuutta. Ei tämä oikein sahdilta maistu, mutta yllättäen session miellyttävin. Tässä on jotain brittibitterin tyyliä. Sahdeista ei tarvitse tykätä, mutta ainakin neljä täysin erilaista juomaa löytyi tämänkertaisesta tarjonnasta. Urho, 15.5.2019.

René Clément: Les Félins

Paluukuljetus Mathildedalista saapui sopivasti Helsingin keskustaan, ehdin hyvin Oodiin Reginan näytökseen. Ensitutustuminen Clémentin harvoin esitettyyn trilleriin vuodelta 1964. Perustuu kohtuullisen maineikkaan chicagolaisen pulp-senttari Day Keenen (oik. Gunnar Hjerstedt) romaaniin, en tosin tunne Keenen tuotantoa. Vaikuttavaa Henri Decaën mustavalkokuvausta Nicen ja Monacon maisemissa, todella toiminnallinen nopearytminen aloitus. Homma seesteytyy Highsmith/Hitchcock -tyyliseen makaaberiin keitokseen, jossa Alain Delon täysin erilaisessa roolissa kuin Melvillen mestariteoksissa. Jane Fonda ja Lola Albright kiitettävän näyttäviä naisrooleissa. Sarjakuvamaisuus tässä nykynäkökulmassa häiritsee, etäiseksi tapahtumat jäävät kaikin puolin. Clément ja Delon onnistuivat paljon paremmin Highsmith-tulkinnassa Plein Soleil neljä vuotta aiemmin.

Vierailu Mathildedalissa


Seurapiiriblogismin kulta-ajat taitavat olla jo ohi, ainakin olutskenessä, tai ainakin omalla kohdallani. Kutsuja happeningeihin tippuu yhä harvemmin. Nyt kuitenkin sain kutsun retkelle Mathildedalin ruukkikylään, joka sijaitsee Salon kaupungissa Kemiönsaaren ja Teijon kansallispuiston vieressä. Kylässä on tunnettu pienpanimo, jossa en ole ennen käynyt, joten järjestin itselleni lomapäivän vierailua varten. Bussikuljetus Kiasman kyljestä aamulla ja paluu samaan paikkaan. Mukaan kerääntyi 24 vierasta, osa tuli suoraan Turusta paikalle. Matkanjohtajana Salon matkailun kehittämispäällikkö Maija Pirvola. Olutpuolelta mukana journalistileidit Mariaana Nelimarkka ja Anikó Lehtinen, muuten ruoka- ja matkailutoimittajia. Varsin feminiininen painotus, miesoletettuja hahmoja vain minä ja Mondo-lehden Valtteri Väkevä.



Ensimmäinen kohde Matildan kartano, johon kyläleipuri Elina Rantamäki ja kyläpanija Tuomo Holm ovat avaamassa entisöityä kahvilaa. Siis vasta käsittääkseni tänään auki ensi kertaa yleisölle. Kartanon pihapiirissä järjestetään kesäkuun lopulla pienimuotoinen olutfestivaali Beer Camp Mathildedal. Kartanon takapihan edessä alpakkafarmin aitaus, eläimet tosin olivat varsin ujoja, ei päässyt hiplaamaan. Idyllisessä muumilaaksossa sijaitsevassa kylässä vain 130 pysyvää asukasta, mutta vapaa-ajan asukkeja toista tuhatta. Periaatteessa sama konsepti kuin Fiskarsissa, mutta fiilis tyystin toisenlainen, pehmeämpi ja rosoisempi. Kylää on kehitetty aktiivisesti vasta kolmisen vuotta, joten vielä alkuvaiheessa ollaan.





Tärkein kohde itselleni tietysti Mathildedalin Kyläpanimo, jota Tuomo ja Robert Kubala esittelivät eleettömään tyyliin. Kompakti tila tuttuun tapaan, maistiaisiakin tietysti saatiin, ensimmäisenä samppanjahiivaversio C tutusta Pirske-oluesta, 7,5%, selvästi bretta-vivahdetta, lantaista aromia, hyvin raikasta. Monella alalla toiminut Tuomo kertoi Hollannin vuosinaan innostuneen belgityyleistä ja sehän on näkynyt panimon tuotteissa. Toisena näytteenä itselleni ennenkokeilematon Fredrik, 10%, quadrupel. Varsin makea ja hedelmäinen, ei mausteita, hyvä juotavuus, ehkä jotain dubbelin ja quadrupelin välistä, itsevarmaa laatutyötä tämäkin.





Pieni kävelyretki suklaakahvilaan vähän kauemmas ja sitten paluu panimon viereiseen Terho-ravintolaan, joka on vanhassa osuuskaupparakennuksessa. Täällä oli hanassa koko setti Mathildedalin oluita, joita olisi saanut lärvilautaseen maistelusetin, mutta hämmennyin perustarjoilusta, joka koostui Terhon oman siideripanimon Lepolan tuotteista. Turkulaisen Kakolan oluista vasta yksi on tuttu, niitäkin olisi ollut kolme hanassa. Päädyin lopulta juomaan hanasta viherherukkasaison Kevättä, 5,5%, tuttu jo aiemmin pullosta. Oikein maukasta ja raikasta tämäkin, mausteisuus ei haittaa tässä yhtään. Pihapiirissä törmäsin vielä lyhyesti Pienpanimoliiton uuteen mallasasiamieheen Juho Virtaseen, varsin kookas nuorimies, joka liikkunee oluttapahtumissa pitkin kesää.




Ohjelmassa seurasi vapaampi harhailuosuus, jossa kävin Mariaanan kanssa alpakoita ihmettelemässä. Naiset parveilivat kehräämön ja kutomon kyljessä olevassa rättikaupassa, jossa en minuuttia kauempaa kestänyt. Sivummalta löysin rähjäisen museon, jossa harvinainen yksilö Teijo-avolava-autosta. Wihuri-yhtiöhän kasasi näitä 1970-luvun alussa, Kuplan moottori voimalähteenä. Kylän suurin ravintola Marina on aivan vierasvenesataman vieressä, siellä nautin pullosta Mathildedalin Teijo-IPAa. Nyt ei ollut iskussa, oli päässyt menemään varsin tunkkaiseksi. Lopuksi myöhäinen lounas Hotel & Café Mathildedalissa, tarjolla Mathildedalin keittomäskättyä (?) Böömiä, kirkasta ja pehmeää. Ei diasetyyliä, mutta ei juuri katkeroakaan.

Oikein miellyttävä päivä, sääkin suosi. Isännät sympaattisia kaikin puolin. Huomiota herätti se, että lähes kaikki yrittäjät tuntuivat olevan entisiä helsinkiläisiä, jotka olivat paenneet oravanpyörää hidasrytmiseen maalaiskylään. Systeemi varmaan vetoaa moneen, mutta oma näkökulmani on kyllä tyystin päinvastainen. Elämäni on niin seesteistä ja rauhallista, että kaipaan ulkopuolista urbaania säpinää jatkuvasti ympärille. Olen koko ajan siirtynyt pienemmiltä paikoilta yhä suurempiin kaupunkeihin. Maaseudun rauhassa muutun ahdistuneeksi. Mutta tietysti tällaiset lyhyet vierailut ovat aina ok.

Marc Ribot @ G Livelab

Kolmisen vuotta Punavuoressa toiminut G Livelab on vaikuttanut mielenkiintoiselta ja viime syyskuussa yritin sisäänkin Melrosen keikalle turhaan. Nyt sitten hankin lipun hyvissä ajoin ennakkoon Marc Ribotin keikalle, joka olikin nyt loppuunmyyty. Ribot soitti sähkökitaraa Tom Waitsin parhailla levyillä 1980-luvulla, miehen soolotuotantoa en tunne. Tiedossa oli soolokeikka, mutta oletin jotain Waitsiin viittaavaa olevan luvassa. Ensi kertaa siis klubissa sisällä, aika miellyttävä valoisa tila, paljon pöytiä lavan edessä, itse seisojana ajauduin vasemmalle seinustalle. Viereisen kadun äänet täysin eristetty, iisalmelaisen Genelecin kalustoa käytössä. Musiikkientusiasti-työkaverin ohella törmäsin keikan lämmittelytunnelmissa ex-kollegaan ja Oluthuone Leskisen kanta-asiakkaaseen Janne Himankaan.

Mies ja akustinen kitara siis. Ensimmäinen biisi kesti 25 minuuttia. En saanut otetta ollenkaan, kokeellista jazzia, varmaan free-tyyliä. Homma jatkui samaan tyyliin, kolmannen biisin kohdalla 50 minuutin jälkeen tauko, jonka Ribot kertoi kestävän 15 minuuttia. Epäilin sitä pitemmäksi ja näinhän siinä kävi, mestari palasi vasta puolen tunnin jälkeen. Toinen setti samaa kamaa, ei mitään Tom Waitsiin viittaavaa. John Coltranen nimen kitaristi mainitsi. Keikka oli täydellinen pettymys, mutta välillä sattuu tällaisia virhearvioita. Sinnittelin toisen setin loppuun, mutta encorea en enää jäänyt kuuntelemaan.

Wylam Advocate Salvation



Sisälle G Livelabiin, jengiä tila täynnä. Tiskillä hämmennyin, modernia craftia tarjolla pulloissa ja tölkeissä todella reippaasti. Cloudwateria, Stigbergetsia, Wylamia, Brewskia, O/O:ta. Hanasysteemiä en huomannut, sellaista ei tainnut ollakaan. Mutta näköjään Pienen ja kumppanien maahantuoma kama on levinnyt siis musiikkiklubeihinkin. Päädyin Wylamin ennen kokeilemattomaan APAan, 5,2%, pelkkää Centennialia. Sameaa, maussa vihannesta, ei toimi kunnolla. Heman katkeruutta, hedelmäisyyttäkin on, mutta ei enää tuoreutta. G Livelab, 13.5.2019.

Mallaskoski Limited #2 Double IPA

Kuikuilin ikkunasta jengiä menevän niin paljon G Livelabiin, että tuskin enää kannatti haaveilla istumapaikasta konsertissa. Päätin siksi juoda vielä yhden oluen Black Doorissa, koska tuskinpa klubissa mitään Koffia kummempaa on. Tämän suhteen seurasi myöhemmin yllätys. Mallaskoski näkyy tehneen Momentinin omille ravintoloille olutsarjaa, jonka kakkosena tupla-IPAksi nimetty tuote. Alkoholia vain 7,2%, joka kyllä menee vielä perus-IPAn raameihin. Lähes kirkas vanhanaikaisesti, ei oikein aromia, tunkkainen on makukin, karamellista mallasta. Ei kunnolla hedelmäisyyttä. Mallaskoskea tuntuu uhkaavan nyt ns. saimaallistuminen, aromihumalointi ei toimi alkuunkaan. Tässä ei ole paljoa muutakaan positiivista, jälkimakukin on tyhjä. Black Door, 13.5.2019.

This Is How How To Get It Foggin' Right

Cask-bitter tuli juotua niin nopeasti, että aikaa jäi toiseenkin pre-concert -olueen. This Is How on panimon nimi ja se tulee Perämeren rannalta Piteåsta. Oluiden nimet näköjään alkavat aina How-sanalla, joten siksi otsikossa kaksi how-sanaa. NEIPA, 6,5%, Citra ja Mosaic. Samea on, hyvin sitrusta tuoksussa. Mehuinen maku, liiankin mehuisa, mallasrunko puuttuu. Hieman katkeroakin, sinänsä puhdas ja raikas, mutta liian vähän olutmaisuutta. Black Door, 13.5.2019.

Roosters Capability Brown, cask ale


Nyt tapahtui Arde-blogin 12-vuotisen historian pisimpiin kuuluva postausviive. En ole viime sunnuntain jälkeen ehtinyt päivittää blogia ollenkaan, vaikka materiaalia syntyi heti maanantaina. Kun nukkuakin pitää, niin ei edes kymmentä minuuttia ole vapautunut tähän harrastukseen. Suman purku alkaa siis maanantain 13.5. alkuillasta.

Olin menossa ensi kertaa G Livelab -klubiin konserttiin, joten siirryin lämmittelyoluelle viereiseen Black Dooriin. Cask-pumpussa Roosterin bitteriä, jota Esa Paloharju mainosti äärimmäisen perinteiseksi tapaukseksi. Todellakin, vain 4,0%, pähkinää, keksiä, yleishedelmäisyyttä ja nokare katkeruutta. Oikein sujuvaa ja hyvänmakuista. Black Door, 13.5.2019.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Anssi Mononen (toim.): 12"


HIMA-kotiolutyhteisön vahva mies Anssi Mononen tökkäsi keväällä yhden oluttoimituksen yhteydessä myös kirjan mukaan, jopa omistuskirjoituksella. Kyseessä on suomalaisten levykauppojen historiateos, Anssin toimittama ja isomman työryhmän koostama, ilmestynyt 2015. Mukana on 48 liikettä, Helsingistä ja muistakin kaupungeista. Työryhmä on haastatellut levykauppojen omistajia ja muita avainhenkilöitä. Tuloksena on viihdyttävä ja hauskakin tarinakokoelma mielenkiintoiselta toimialalta. 

Oma levynostovaiheeni ajoittui pääosin 1980-luvulle. Levyjä tuli hankittua mm. Lontoon reissuilta ja ensimmäisiltä Amerikan matkoilta. Helsinkiläisetkin levykaupat tulivat tutuiksi, mm. tässä kirjassa esitellyt Tunnelin Levy, Digelius ja Fennica. Tilasin paljon levyjä lahtelaisesta levykaupasta postimyyntinä. Kaupan nimi on unohtunut, eikä sitä mainita tässäkään kirjassa. Olen siinä mielessä vääräuskoinen musiikinharrastaja, että en ole koskaan omistanut vinyylisoitinta tai yhtään vinyylilevyä. Siirryin 1980-luvun puolivälissä suoraan cd-levyihin, joita hankin sitten rivakkaan tahtiin toistatuhatta. Kuten kirjan nimikin kertoo, 12-tuumainen vinyylilevy on tämän teoksen ytimessä.

Kirjan avaa tarina 1960 perustetusta Fugasta, joka toimii jo kolmannessa sukupolvessa. Se keskittyy kuitenkin klassiseen musiikkiin, joka ei minua kiinnosta. 1970 avautuneen Tunnelin Levyn tarina on sitten huomattavasti kiintoisampi ja rockin ympärillä lähes kaikki kirjassa esitellyt kaupat toimivatkin. Helsingin nykyiset kaupat tulee käsiteltyä varsin kattavasti, samoin osa jo lopettaneista. Läheisin on itselleni Fennican tarina, aikamoista hintaan kuuluvaa vittuilua olen itsekin saanut Kettuselta ja Aaltoselta.  Muiden kaupunkien kauppojen tarinat ovat vieraampia, mutta hauska anekdootti on turkulaisesta elokuvakriitikko Tapani Maskulasta, joka vieraili usein ja pitkään Levymyynnissä, mutta ei koskaan ostanut mitään, koska omisti jo kaikki levyt. Tampereen Epe ottaa vaatimattomaan tyyliinsä kunnian Bruce Springsteenin lanseeraamisesta Suomessa ja on varmaan oikeassakin. Henkilökohtaisesti hieman harmittaa, että Oulun ja Kajaanin levykaupat sivuutetaan lähes kokonaan, vain Diskerin ja Äxän epäsuorat kuviot Oulussa noteerataan. Mutta onhan tämä ansiokas dokumentti vaikealla alalla toimineista sitkeistä yrittäjistä. 2015 vinyylin paluu oli jo vahvaa ja fyysisten levykauppojen tilanne vaikutti, jos ei suorastaan valoisalta, niin ainakin toiveikkaalta. Käsittääkseni tilanne on edelleen suunnilleen sama.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Olutliiton kotiolutkilpailu 2019



Kevät on koittanut taas ja Olutliiton valtakunnallisen kotiolutkilpailun tuomarointi  ohjelmassa, itselläni nyt kolmatta kertaa. Areena oli vaihdettu André Brunnsbergin Käpylän asunnosta väljempiin tiloihin Pasilaan Finnmap Infra -firman toimipisteeseen. Tuomareitakin saatiin nyt viimevuotista enemmän, joten etukäteen homma vaikutti viimekertaista hillitöntä maratonia helpommalta. Nytkin tarjolla 140 olutta, joista tosin 20 souria oli jo etukäteen aikataulutettu myöhempään sessioon. Viimehetken peruutuksia aina tapahtuu ja homma hoidettiin 8-9 tuomarilla.

Hienot tilat ja tällä kertaa sateinen pilvinen kolea päivä, joten ei siis v*tuttanut yhtä paljon kuin aiempina vuosina, kun hieno kevätpäivä menee kotioluita kiskoessa. Vitsi vitsi, ainahan näitä oluita on yhtä hienoa vedellä säästä huolimatta. Aiempien kertojen tapaan otettiin Mariaana Nelimarkan kanssa oluet parityöskentelynä tarkasteluun. Ensimmäisenä lagerit, sitten pale alet, lopuksi vehnät ja belgit. Ohjelmassa olisi etukäteen ollut vielä stoutit, mutta urakka vaati veronsa, resurssit eivät taipuneet enää sinne. Myös sourit siis jäivät myöhempään tarkasteluun. Varsin puhtaita oluita tarjolla, ei oikeastaan mitään erityisen brutaalia esillä. Kotioluttaso on tunnetusti korkea ja ainakaan kilpailuun ei tarjota mitään toivotonta tavaraa.

Osallistuin peruskarsinnan jälkeen vielä ale-alueen finaaliin, jossa oli mukana seitsemän parasta ale-olutta. Tässä konkretisoitui eri tyylien väliset erot ja niiden paremmuuden arvioinnin haastavuus toisiinsa verrattuna. Loppupelissä jouduimme valitsemaan paremmuusjärjestyksen yhden NEIPAn ja kahden barleywinen kesken, joista toinen brittityylinen, toinen amerikkalaistyylinen. Voittajaksi päätyi NEIPA, joka todellakin oli kansainvälistä parasta tasoa, mutta onhan tällainen vertailu jokseenkin kohtuutonta.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Kent KGB, cask ale


Hyytävä venäläinen lyhenne oluen nimessä tarkoittaa nyt viattomasti vain Kent Golding Bitteriä. Mukana Goldingin ohella myös toinen perinteistäkin perinteisempi brittiläinen humalalaji Fuggles, jo hanalätkän osuessa silmään takaraivossa alkaa kaikumaan Rule Britannia. Vain 4,1% oikeaoppisesti, mutta melkoisen murky ulkonäöltään. Tätä ei perinteisimmissä Englannin pubeissa saataisi myytyä kenellekään. Makua on runsaasti pähkinäisen maltaan suuntaan, hedelmäisyys jää taustalle. Katkeroakin on, mutta huomattavan vähän. Kitty's, 10.5.2019.