Dark Star Double Chocolate Stout, real ale

Suklaaoluet eivät ole suosikkejani, mutta tämä laatupanimon talvituote on varsin tasapainoinen. Suklaa ei ole erityisen päällehyökkäävä, mutta kyllä tässä liikaa makeutta on. Kahvimainen paahteisuus leikkaa kuitenkin imelimmät vivahteet ja humalakin pääsee lopussa esiin, tavallistakin pitemmällä viiveellä tosin. Alkoholia 4,5%, paksumpi mallaspohjainen täyteläisyys toimisi tällaisissa oluissa paremmin. Oluthuone Leskinen, 7.2.2010.

Seppo Huunonen: Karvat

Lionel White on suhteellisen tuntematon pulp-kirjoittaja, jonka romaaniin Kubrickin caper-klassikko The Killing perustuu. Obsession-teos kääntyi Godardin käsissä 1965 nouvelle vague -kulmakiveksi Pierrot le fou. Tämä pientä kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva vuodelta 1974 on Obsessionin mustavalkoinen uusintatulkinta, tosin kirjailijan nimi kirjoitetaan alkuteksteissä väärin Lionell White. Varsin harvoin esitetty teos, en ennen tätä Kava-näytäntöä ole saanut elokuvaa näkyviin. Teatterijohtaja Mikko Majanlahti hämmentävästi action-roolissa, muut näyttelijät varsin tuntemattomia. Seksiä ja väkivaltaa on sen verran, että K-18 -leima lätkäistiin toisen kerran kotimaisen elokuvan historiassa. Näyttelijäsuoritukset ovat käsittämättömän huonoja, mutta alkupuolella on pientä jännitettä, kun päähenkilö kiihottuu tuntemattomaksi jääneen vaatimattoman Arja Virtasen kainalokarvoista kohtalokkain seurauksin. 1970-luvun ajankuva välittyy herkullisesti hillittömänä dokauksena ja mauttomina asuntoina/vaatteina/autoina. Ruumiita tulee ja Bonnie & Clyde -pariskunta pakenee Los Pacosiin. Rahat loppuvat ja tapahtumat siirtyvät jopa Ouluun asti. Alkupuoli on varsin streittiä trilleriä, mutta loppupuolella ideat loppuvat ja homma lyödään läskiksi kevyellä agenttiparodialla. Todella harmi, näyttelijäongelmista huolimatta lupaavalla otteella tarina käynnistyy. Pariskunnan seksuaalinen täyttymys kuvataan hämmentävällä nenäliina-animaatiolla ja soundtrackilla kunnon saksalaiskoulukunnan ähkinää. Paakkunaisen jazz sopii kohtuudella kuviin.

David Cronenberg: Eastern Promises

Cronenbergin seuraava elokuva suhteellisen mielenkiintoisen A History of Violencen jälkeen. Lontoon venäläisyhteisöön sijoittuva väkivaltainen tarina on yllättävän tavanomainen elokuva Cronenbergin tuotteeksi. Käsikirjoituksen juoni on kohtuullinen, mutta Viggo Mortensen ja Vincent Cassel venäläistorpedoina todella epäuskottavia. Ural-moottoripyörää ajava Naomi Watts on söötti, mutta ulkokohtaiseksi jää hänenkin kätilöroolinsa. Elokuvassa on omituisen laahaava rytmi, Cronenberg ei selvästikään tiedä pitäisikö panostaa tunnelmaan, toimintaan vai johonkin muuhun. Venäläiset mafiajohtajat ovat selvästi liian vanhoja, vaikka Armin Mueller-Stahl onkin vakuuttava. Kovasti esitellyt tatuoinnit ilmeisesti ovat autenttisia arvomerkityksissään. Brutaalein kohtaus turkkilaisessa saunassa ei toimi minusta toivotulla tavalla. Pitkän ohjaustauon pitänyt puolalainen veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowski näyttelee tässä sivuroolia ja näyttää aktivoineen ohjausuransakin tämän elokuvan jälkeen.

Anders Nilsson: Johan Falk - Gruppen för särskilda insatser

Nilssonin poliisitarinat ovat siirtyneet tässä 2009-tuotannossa suoraan DVD-jakeluun teatterilevityksen asemasta. Kuuden vuoden tauon aikana kololeuka on harmaantunut, mutta halvempi kevyempi ilmaisu toimii ehkä paremmin tässä kontekstissa. Taas Göteborgin ilmakuvia ja samoja näyttelijöitä kuin aiemmissa elokuvissa. Alkupuolella varsin mukavia sateisia otoksia Göteborgin yöstä. Tarinassa suhteellisen vivahteikas vasikkakuvio arvokuljetusryöstöjen ympärillä. Suurinta roistoa epäillään suomalaiseksi korostuksen perusteella, mutta hän osoittautuu Viron venäläiseksi. Göteborgin baariomistajista suuri osa näyttää olevan ammattirikollisia. Rikollisten käytössä klassisen Kalašnikovin (AK-47) moderni versio AK-74. Kokonaisuutena kuitenkin rutiinimaista haukotuttavaa tv-kerrontaa, Falkin roolihahmo ei syvene vähääkään, pikemminkin tyyppi vaikuttaa entistäkin paperimaisemmalta.

Harold Ramis: The Ice Harvest

Kohtuullisen uskollinen tulkinta Scott Phillipsin esikoisromaanista. Tapahtumat on siirretty nykyaikaan ja päähenkilö on nuorennettu John Cusackille sopivaksi. Dialogin lisäämiseksi päähenkilön partnerin roolia on kasvatettu, Billy Bob Thornton onkin tässä elokuvan paras roolittaja. Kohtalokkaan naisen roolissa Connie Nielsen ei valitettavasti vakuuta. Ramis on komediaohjaaja ja koomisia aineksia on hieman lisätty, mutta rytmitys on heikkoa, tämä ei ole kovin vakuuttava neonoirina. Coen-veljesten Fargon mustan huumorin täyteläisyydestä jäädään kauas. Näyttävä Double Indemnity -kunnianosoitus, mutta ulkokohtaiseksi sekin kääntyy. Loppu on pilattu perusteellisesti, DVD:n lisämateriaaleista löytyy romaanin mukainen lopetus, mutta sitä ei käytetty. Cusackin voice-overia olisi voitu käyttää enemmän. On tämä silti suhteellisen viihdyttävä leffa, preerian kylmä tuuli ja strippibaarien nihkeys välittyy hyvin.

Scott Phillips: The Ice Harvest

Pienimuotoinen pulp-romaani vuodelta 2000, sijoittuu Kansasin Wichitaan jouluun 1979. Romaanissa seurataan 24 tunnin ajan keski-ikäisen entisen asianajajan, nykyisen strippibaarin johtajan toimia. Hallittua suoraa kerrontaa, väkivalta lisääntyy vähitellen ja musta huumori valtaa lopussa alaa. Mies kiertelee jouluaattoiltana Wichitan baareja, vierailee eri sidosryhmiensä luona, ajaa Lincolnilla ja Mercedeksellä ja juo reippaasti alkoholia koko ajan. Mies tekee lähtöä Wichitasta ja on ilmeisesti kavaltamassa suuren summan rahaa työnantajaltaan. Varsin hyvä tunnelma, mutta kovin omaperäinen Phillipsin suoritus ei ole. Hyvin perinnetietoinen tyyli, mutta vaikutelma on laskelmoiva. Ehkä jotain Charles Willefordin varhaista tyyliä Phillips on tavoitellut. Loppuratkaisu on jonkinlainen yllätys, mutta ei sekään ainutlaatuinen. Romaanista on tehty elokuva 2005, tämän painoksen kannessa mainostetaan suoraan elokuvaa.

Wychwood Scarecrow

Orgaaninen golden ale, hedelmäinen ja pihkaisen humalainen, pyöreähkö liukas öljyinen jälkimaku. Mallasta ehkä enemmän toivoisi mukaan, hieman ohut tämä on. Käsittääkseni tämä on sama olut kuin saman panimon Circle Master, linnunpelättimen nimellä olutta on myyty aiemmin USA:ssa. Ehkä tämä nimi vakiintuu nyt Euroopassakin. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Jason Reitman: Up in the Air

Romanttinen komedia, mutta ei mikään deittileffa, mukana reippaasti kirpeitä mausteita. Muutamasta hauskasta kohtauksesta huolimatta tämä on varsin alavireinen elokuva. George Clooneyn esittämän päähenkilön ammatti heijastelee karuja aikoja, mies on ulkoistettu pyöveli, joka irtisanoo ihmisiä firmoista, joiden omien pomojen kantti ei riitä likaiseen työhön. Kaveri tykkää myös matkustaa USA:n karuilla kotimaan reiteillä, hänen kotinaan ovat lentokentät ja hotellit. Tilannetta kärjistää tapahtumien keskittyminen USA:n ankeimmille alueille, keskilännen kaikkein tylsimpiin suurkaupunkeihin tyyliin Omaha, Des Moines, Wichita, Tulsa, Kansas City, St. Louis. Elokuvan parasta antia ovat hyvät näyttelijäsuoritukset, Clooney ei loista, mutta ei myöskään petä, Vera Farmiga on lähes yhtä hyvä kuin The Departedissa ja erityisen hersyvästi onnistuu nuori Anna Kendrick. Farmiga on kaunis, mutta hänen alastonkohtauksessaan esiintyy takaapäin niin täydellinen naisvartalo, että varmaankin kyseessä (digitaalinen?) body double. Elokuvassa tarkastellaan varsin teräväkatseisesti elämän valintoja, pitäisikö elää yksin vai perheessä. Selvää ratkaisua ei tarjota, oikeastaan kaikista vaihtoehdoista tulee esiin varsin lohduttomia näkymiä. Kuolema tulee kuitenkin kaikille ja yksin se on kohdattava. Muutama hieno kohtaus, mutta kokonaisuutena elokuvallisesti varsin keskinkertainen loppuvaikutelma. Ohjaaja Reitmanin isä rutiiniohjaaja Ivan Reitman ei koskaan ole tehnyt tämäntasoista elokuvaa.

Etienne Perier: When Eight Bells Toll

MacLean-filmatisointi vuodelta 1971 on köyhän miehen Bondia musiikkia myöten. Anthony Hopkins on liian hintelä toimintasankariksi ja juoni on pelkkää rutiinia. Ruumiita syntyy paljon, mutta toimintakohtaukset kömpelöitä. Skotlannin länsirannikko näyttä olevan täynnä vihamielisiä alkuasukkaita, mutta silti leffan parasta antia on paikallisväri, kolea kosteus välittyy hyvin. Isle of Mullin viskikylä Tobermory keskeinen kuvauspaikka. Naiskauneutta sentään mukana, ranskalainen tusinaohjaaja Périer on joutunut tiputtamaan krediiteistä nimensä aksenttimerkin, mutta on kai tuonut mukanaan sääriään esittelevän Melville-tähden Nathalie Delonin. Suorapuheista linnantytärtä esittää tuntemattomaksi jäänyt Wendy Allnutt.

Saku Rock

Venäläismiehityksen jälkeen näytti hetken siltä, että Virosta kehittyisi mielenkiintoinen olutmaa. Hygienia parani ja pienemmillä panimoilla oli muutama hyvällä tavalla särmikäs olut. Globaali kapitalismi on sittemmin tehnyt Viron olutskenessä yhtä rumaa jälkeä kuin puna-armeija. Sahtiin vertautuva koduõlu vielä sinnittelee, mutta sitä on huonosti saatavilla. Ylikansalliset jätit ostivat lähes kaikki kaupalliset panimot ja lakkauttivat tai vesittivät ne. Carlsbergin omistama Saku tekee edelleen Porteria, jonka vaihteleva taso on viime aikoina kääntynyt parempaan päin. Muut Sakun oluet ovat sitäkin vaisumpia. 

Suomeen rantautunut "uutuus" Rock taitaa olla pelkkä markkinointia tukeva pakkausratkaisu. Etiketissä todetaan hilpeästi, että tämä on pikemminkin lifestyle kuin olut. Lifestyle on nykyhetken huvittavin bullshit-termi, joka ei tarkoita yhtään mitään. Rock heijastelee kuulemma itsenäisyyttä, itseluottamusta ja positiivista kapinointia arkipäivän rutiineja vastaan. Hieno homma. Sakullahan on myös Hard Rock -niminen olut, jonka lifestyle-ominaisuudet olisi mielenkiintoista kuulla. Rock on viljaisen karkea, hieman makea ja kevyesti saippuaisen keinotekoisen muovinen. Alkoholi hieman pistelee, se on masentava saavutus 5,3 %:n vahvuisessa oluessa. Ei varsinaisia virhemakuja, mutta mallas maistuu liian vähän ja humala ei juuri ollenkaan. Tämä näyttää vaaleammalta kuin Saku Kuld, joten tässä on kai raaka-aineissa tingitty sitäkin enemmän. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Lyon - Paris Saint-Germain 2-1

Lyonin avauksessa uusi kroaattipakkihankinta Dejan Lovren, mutta huomion veivät ensijaksolla vierailijat. PSG:n kärkipari Hoarou ja Erding Sessegnonin tukemina loivat toistuvasti vaarallisia tilanteita. Lyonin tähtitopparit Cris ja Boumsong pelkkiä pujottelukeppejä. Avausmaali tuli kulmasta 11. minuutilla, Sessegnon pisti etukulmalle matalan ja Erding käänsi häkkiin. Kohmeinen Lyon alkoi puolen tunnin jälkeen hieman vertyä, mutta kolme hyökkääjää Gomis, Govou ja Lisandro aivan unessa. Taustalta Källström ampui muutaman kerran terävästi ilman tulosta. Yksi kimmokepallo sentään osui tolppaan. Ratkaisu tapahtui tunnin kohdalla. PSG:n Sakho kaatoi yksin läpiajoon päässeen Gomisin, suora punainen. Lyon otti vähitellen otteen, maalivahti Edel sai ensin sormet väliin Gomisin laukaukseen, joka kimmahti tolppaan. Gomis kuitenkin tasoitti kulmahässäkästä 77. minuutilla. Heti perään Crisin roikkupusku vei pisteet isännille, joiden Gomis vielä kerran osui ylärimaankin. PSG:n Jallet pääsi vielä lopussa yksin läpi, mutta ei tasoittanut, päätti syöttää taaksepäin.

Joe Gores: Spade & Archer

Joe Gores kirjoitti 1970-luvulla Hammett-nimisen romaanin, jossa kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden luoja Dashiell Hammett istutettiin romaanihenkilöksi. Ylistyksestä huolimatta tulos oli minusta pinnistetty ja väkinäinen, ei lähelläkään Goresin parhaiden töiden tasoa. Ei se kunnolla Hammettin henkeäkään tavoittanut. Asiaa ei auttanut Wim Wendersin kovaonninen filmatisointi teoksesta.

Siispä uutinen Goresin suunnitelmasta kirjoittaa prequel, siis jonkinlainen edeltävä osa tai takautuma Hammettin kuuluisimmasta romaanista The Maltese Falcon, herätti lähinnä ristiriitaisia tuntemuksia, vaikka suuri Gores-fani olenkin. Esim. äskettäin kuollut Robert B. Parker munasi pahasti itsensä mitättömillä Chandler-lämmityksillään, vaikka on omillaan saanut aikaan kohtuullista jälkeä. Toisaalta asetelma on herkullinen, haukkatarinassa hypätään suoraan kovassa vauhdissa olevaan monimutkaiseen tapahtumavyyhteen. Päähenkilö Sam Spaden yksityisetsiväpartneri Miles Archer poistuu kuvioista heti kättelyssä, kun ilmeisen frigidi Brigid O'Shaughnessy päästää ilmat pihalle oletettavan tanakkaa erektiota kantaneesta turvamieheksi palkatusta häntäheikistä. Kylmäverisen murhan tapahtumapaikka oli Burritt Street, pieni kuja San Franciscon keskustassa, kaksi korttelia Union Squarelta, Bush Streetin ja Sutton Streetin välillä. Sattumoisin kävin siellä 1997, seinässä on muistokyltti, varsin hyvä saavutus fiktiiviselle tapahtumalle.

Viime vuonna ilmestynyt Goresin romaani starttaa 1921 Tacoman lauttarannasta, kun kaksi wobblyä (ay-järjestö IWW:n jäseniä) hyökkää rantautuvan Miles Archerin kimppuun ja työtehtävissä satamassa oleva Sam Spade auttaa vanhaa tuttavaansa. Spade työskentelee tässä vaiheessa Seattlessa Continental-yhtiölle, mutta palaa romaanin ensimmäisessä osassa San Franciscoon ja perustaa oman etsivätoimistonsa. Vuoteen 1925 sijoittuva toinen osa sisältää romaanin dramaattisimmat tapahtumat ja tarjoaa ehkä Sam Spaden lopulliseen kyynistymiseen johtavat syyt. Kolmannessa osassa 1928 keritään löyhä juoni kasaan Chinatownin kujilla ja Red Rock Islandilla. Goresin viimeinen kappale sitoo prequelin kauniisti Hammettin The Maltese Falconin alkuun, kun Miss Wonderly aka Brigid O'Shaughnessy saapuu Spade & Archerin toimistoon. Periaatteessa kolme pitkää novellia, mutta rakenneratkaisu on perusteltu Spaden urakehityksen kuvaajana.

Romaanin nimi on harhaanjohtava, Miles Archer on todella pieni sivuhenkilö Goresinkin tarinassa. Goresin tulkinnan mukaan Spadesta ja Archerista tuli bisnespartnerit vain muutama viikko ennen The Maltese Falconia. Spaden ja Archerin yhteisestä historiasta ensimmäisen maailmansodan aikana pelkästään vihjaillaan. Eniten valottuu Spaden suhde Archerin vaimoon Ivaan, joka on mukana Hammettin romaanissakin. Goresin mukaan Iva oli alunperin Spaden tyttöystävä, joka meni Archerin kanssa naimisiin Spaden lähdettyä 1917 ensimmäiseen maailmansotaan Kanadan joukoissa.

Gores on tutkinut Hammettin tyylin viimeistä piirtoa myöten ja jälki on vakuuttavaa. Ehkä liiankin virtuoosimaista, teksti on ehkä aavistuksen parempaakin kuin Hammettilla. Vaikea sanoa, kun The Maltese Falconin lukemisesta on aikaa. Hammett ei selitellyt vaan antoi toiminnan ja dialogin kertoa tarinan, Gores tekee samoin. Gores on tutkinut San Franciscon historiaa tarpeeksi, anakronismeja ei ainakaan suomalaislukija huomaa. Freudin mainintaa 1925 hieman mietiskelin, mutta varmaan hän oli pankkiiripiireissä USAssa tunnettu jo silloin. Jovanen-niminen henkilö mainitaan, voisi olla suomalainen, vaikkapa Juvonen. Hammettilta tutut poliisit, sympaattinen Polhaus ja nilkki Dundy ovat mukana tässä alusta asti. Yksi hahmoista on kiinalaisjohtaja Sun Yat-senin tytär, yllättävä tapaus, mutta toimii saumattomasti. Paikallisväri on upeaa, se oli arvattavissa, Gores irrottaa paljon tehoja Golden Gate Bridgen puuttumisesta, paljon tapahtuu lauttamatkoilla San Franciscon ja Marin Countyn välillä. Spaden ristiriitaisen hahmon Gores piirtää niin kuin pitääkin, kyseessä ei todellakaan ole mikään positiivinen sankari ja Gores kertoo Spaden ajatusmaailmasta yhtä vähän kuin Hammett. Lukija saattaa Goresin tekstin perusteella pitää Spadea ehkä tarkoitettuakin häikäilemättömämpänä. Gores nostaa toiseksi päähenkilöksi Spaden nuoren kreikkalaisen sihteerin Effie Perinen, kaksikon kovaksikeitetty dialogi on romaanin huikeinta ja nautinnollisinta antia. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hieman ohut, teknisenä suorituksena hieno, mutta tunne ehkä jää sittenkin vajaaksi. Hammett ei tunnetusti tunteillut, mutta rivien välistä pursui kaikenlaista. Ajallinen etäisyys on huolellisesta tutkimuksesta huolimatta Goresin ongelma, hän ei pysty samaan intensiteettiin kuin tapahtumien keskeltä raportoiva Hammett. Hammettin eksistentiaalista huimausta aiheuttavaan lopetukseen Gores ei yllä, mutta ei tietenkään pyrikään. Tämä ylitti odotukset reippaasti, selvästi parempi kuin Goresin Hammett, mutta jäänee silti Goresin uralla mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi.

Frank Capra: Lost Horizon

Restauroitu versio Capran ja käsikirjoittaja Robert Riskinin Himalaja-seikkailusta, taustalla James Hiltonin romaani. Arkeologien löytämä soundtrack on muutaman minuutin pitempi kuin filmi, tässä versiossa on still-kuvia niiden kohdalla. Osa kohtauksista edelleen melko hämäriä, mutta 30-luvun fimiksi tämä on teknisesti varsin vakuuttavaa jälkeä. Käynnistyy kuvitteellisesta Baskulin kaupungista Kiinassa, sekasorto on ennennäkemätön. Elokuvan vahvin osa on jännittävä pitkä lentomatka, joka on yllättävän moderni tunnelmaltaan. Kun päästään karttojen valkoisille läiskille Tiibetin myyttiseen Shangri-La'han, elokuva lässähtää pahasti. Uskottavuudesta ei ole tietoakaan, ei tosin ole tietysti tarkoituskaan, varsin ihailtavasta idealismistahan Capran ja Riskinin elokuvissa on kyse. Harmittavasti vain kerronnallinen jännitekin hukkuu idyllisaarnaukseen. Tiomkinin musiikki poikkeuksellisen ärsyttävää. Loppuratkaisu on melkoisen kliseinen.

Henry Hathaway: Niagara

Niagaraa on totuttu tarkastelemaan lähinnä Marilyn Monroen tähtikultin rakennuspalikkana. Ja kyllähän on tunnustettava, että ei tämä trilleri kovin tiukka tai omaperäinen ole. Varsinkin kun tekijöinä on ollut laatutuotantoon pystyvää henkilöstöä, ohjaaja Hathaway vastaa film noirin semidocumentary-osaston parhaista saavutuksista ja tuottaja-kirjoittaja Charles Brackett loi Billy Wilderin aisaparina klassista jälkeä eri lajityypeissä. On tässä köykäisessä matkailumainoksessa vuodelta 1953 silti ansioitakin, Technicolor-värit eivät ehkä koskaan hehkuneet yhtä heleästi kuin näinä vuosina, tässä restauroidussa versiossa huomio kiinnittyy erityisesti Marilynin huulten hekumalliseen punaan. Korean sodan neurotisoima päähenkilö ei ole yhtään uskottava Joseph Cottenin roolittamana, mutta kevyttä noirahtavaa kohtalonomaisuutta on voice-overissa ja kaihdinten suodattamissa varjoissa. Hitchcock-tyylisiä kamerakulmia Joe McDonaldilla muuten harmittavan antikliimaksisessa kellotorni-kohtauksessa. Samana vuonna Fullerin Pickup on South Streetissä slummaillut Jean Peters on tässä arkisena brunettina ehkä seksikkäämpi kuin kylmään rooliin sysätty Marilyn. Marilynin näyttelemä henkilö taustoitetaan mielenkiintoisesti Minnesotan Duluthiin beer hall waitressiksi. Niagaran putoukset näyttävät hienoilta, kuinkas muutenkaan.

Anders Nilsson: Den tredje vågen

Nilssonin kolmaskin elokuva käynnistyy kaupunkiotoksilla, Göteborgin ja Tallinnan jälkeen nyt vuorossa Haag. Siihen tämän elokuvan ansiot sitten jäävätkin. Nilsson ei pysy housuissaan ollenkaan, kun pääsee oikein Keski-Eurooppaan ja homma leviää täysin kasaan. Järjestäytynyt rikollisuus valtaa nyt koko Länsi-Euroopan. Kansainvälinen meininki ohentaa kaiken littanaksi, näin tyhjää ja hengetöntä trilleriä en kyllä muista nähneeni tällä vuosituhannella. Irina Björklundin kohtalona on nyt joutua kololeuan kainaloon ja näin jähmeään suoritukseen en uskonut hänenkään pystyvän. EU-mellakointi on kuin keskustapuolueen 90-luvun vaalivideosta.

Urpiner Draught Dark Lager

Slovakialaisilta oluilta on viime aikoina joutunut odottamaan pahinta, niin hirveitä sokerilitkuja on tullut vastaan. Lisäksi englanninkielen käyttö etiketissä vastenmielistää ennakkovaikutelmaa entisestään. Vielä enemmän draught-sanan käyttö, kun kyse on pullo-oluesta. Samaa sanaahan kyllä viljelevät muutkin. Makea tämä onkin, kuinkas muutenkaan. Mutta ei täysin epämiellyttävällä tavalla, makeus nousee selvästi paahteisesta karamellimaltaasta, ei keinotekoisista lisäaineista. Tuoteselostetta ei tosin ole mukana, joten varma puhtaudesta ei voi olla. Hieman portterimaista happamuuttakin läikähtelee maussa. Lopussa on humalaa, ei paljoa, mutta onpahan kuitenkin.

Panimo on Banská Bystricasta, Tšekkoslovakian vanhassa varuskuntakaupungissa, jossa on kohtuullisen maineikas jalkapallojoukkue Dukla Banská Bystrica. Tšekkoslovakian slovakkivetoinen joukkue voitti sensaatiomaisesti Euroopan mestaruuden 1976 ja ainakin ryhmän hyökkääjä Ladislav Petráš oli Banská Bystricasta. Joukkueen kapteeni ja supertähti, elegantti libero Anton Ondruš pelasi Slovan Bratislavassa silloin, mutta omituisesti Dukla Banská Bystricassa kauden 1977-78, ehkä armeijavelvollisuuksiin liittyen. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Blindmans Eclipse Porter, real ale

Keskitalvella mukava saada lopulta porteria realina. Tummanruskea olut, paahteinen, tervaisen nahkea. Viipyvä jälkimaku, joka ei ole erityisen katkera, mutta silti miellyttävän tarttuva. On tämä vähän ohut porteriksi, alkoholia vain 4,2%. Reaalisuus suhteellisen pehmyttä, mutta ei tarpeeksi kuohkeaa, ehkä kehittyy vielä jatkossa. Oluthuone Leskinen, 26.1.2010.