lauantai 10. joulukuuta 2016

HOP! Artisan Brewery Weekend



Hieman festivaaliväsymystä havaittavissa, mutta päätin silti vierailla uudessa oluttapahtumassa Nosturissa. Käsittääkseni järjestäjät samoja kuin viime kesän Craft Beer Helsingissä. Sinnehän oli vaikea päästä sisään, joten lähestyin paikkaa hieman skeptisesti pari minuuttia ennen avaamisaikaa. En ole sattumoisin ennen Nosturissa käynyt, koskaan ei ole sattunut sopiva konsertti kohdalle. Jonoja ei näkynyt, mutta tuulikaapista sentään löytyi alan miehet Hermod, Tonagi ja VastActiv. Sisäänpääsy muistutti hieman armeijan varusvaraston jakelusysteemiä, oli käytävä monella tiskillä ennen oluen kohtaamista. Ensin varsin kallis (18€) sisäänpääsymaksu, sitten rannekkeen asennus, rannekkeessa myös NFC-maksusiru, sitten takki narikkaan ja sitten vielä rannekkeen lataus neljännellä tiskillä ja lasi kouraan. En tiedä syntyikö jonoja myöhemmin, mutta alussa kaikki meni sujuvasti.
 
Katutasossa oli ruokailualue, oluet kakkoskerroksessa pääsalissa. Tunnelma muistutti hieman viime talven juhlia Seinäjoen Rytmikorjaamossa, maistelulasikin näytti samanlaiselta. Itselläni maksusysteemi toimi hyvin, mutta Hermod joutui käymään vaihtamassa oman rannekkeensa. Tiskin lukulaite ei näyttänyt jäljellä olevaa saldoa, mutta yleensä baarimestari sanoi sen. Pesupisteessä oli vettä, mutta pesuainetta niukasti. Alussa oli väljää, mutta myöhemmin porukkaa tuli mukavasti, ei kuitenkaan häiritsevästi. Musiikkia ja jopa elokuvia oli tarjolla, mutta niitä en huomannut. Tarkoitus oli tehdä parin tunnin nopea tsekkaus, mutta vierailu venyi viiteen tuntiin. Osittain siksi, että rannekkeeseen ladattua 30 euroa oli työläs saada juotua tyhjäksi. Pienempi annos oli 20 cl, mutta lasit täytettiin usein rennolla kädellä. Tuoleja oli varsin vähän, pysyin jaloillani koko ajan.   
 

Ensimmäisenä maistoon uuden helsinkiläisen kiertolaispanimon High Timen Hop Volcano, tehty Espoon Olarilla. Lupaava nimi, 6,7%, El Dorado, Azacca, Nelson Sauvin, vehnää ja kauraa. Sameaa Vermont-tyyliä, hedelmäinen, makeahko, puhtaahko, lievästi katkeroa. Ei tajunnanräjäyttäjä, mutta kelvollinen startti. Puolalainen Raduga Potiomkin jenkkihumaloitu imperial stout, 100 IBU, 10,5%. Tämä ei kolahtanut, hyvin kahvinen, karkea ja makea. Päätin keventää sessiota VastActivin tarjoamalla Sori Dark Humor Club Hot Chocolatella, joka vain 10,2%. Tahmeaa tummaa kuivahkoa suklaata, puolalaista pehmeämpi, ehkä lämpimämpikin, mutta ei huipputapaus tämäkään. Oululaisen Maistilan tiskillä Joni Harjulla oli ainoana uutuutena Hiisin kanssa tehty uusi variaatio Two Bad -sarjaan. Belgian Oatmeal Ale, 5,7%. Oli tyrmäävän kylmää, banaanimaista hedelmää, varsin hillittyä, mutta belgiestereitä mukavasti. Ei tietenkään katkeroa erityisemmin.
 
Tässä vaiheessa kiipesin Nosturin parvelle, jossa oli muutama tiski lisää. Tilasin Olutpajan uutta Nykyaikaa (nimi ilmeisesti kunnianosoitus sandiegolaiselle Modern Times -panimolle). Wheat Ale, 5,6%, Amarillo ja kuivahumalana Citra, 35% vehnää. Kysäisin tiskin takana häärivältä Frank Poirotilta, että onko Timo Jukkaa näkynyt. Olin nimittäin kuullut huhun, että Pälkäneen velho olisi paikalla. Frank osoitti vieressäni seisovaa miestä, että tuossahan se on. Nolo tilanne, olen joskus bongannut Timon livenä, mutta huomiokyky on heikentynyt. Pääsin nyt ensi kerran juttelemaan Timon kanssa, kaikessa rauhassakin, kun erityisempää tungosta ei ollut. Timo Jukka on siis Olutpajan panimomestari, joka on rakentanut panimoaan ja tuotteitaan täysin kompromissittomasti. Ensimmäiset oluet olivat hyvin keveitä (4,2%), hyvin puhtaita. Useamman vuoden aikana Timo kertoi nyt saaneensa viilattua vierteen valmistusprosessin tyydyttävään kuntoon. Nyt on menossa kuivahumaloinnin säätäminen. Ensimmäinen kuivahumaloitu Olutpajan olut oli APA 4 (en kokeillut sitä Nosturissa, luulin jo juoneeni sitä, mutta enpä olekaan, tilanne on korjattava) ja toinen tämä Nykyaika. Hyvin aromaattisen sitruksinen vehnä-ale, hyvin tasapainoinen, kuinkas muutenkaan, katkeruuttakin kohtuudella Timon olueksi. Kovin tarkkoja muistikuvia en oluesta saanut sosiaalisessa tilanteessa. Jatkosuunnitelmissa Olutpajalla on vahvemmat oluet, ehkä belgihiivalla, ehkä barleywineja. Täysiveristä IPAa en saanut Timoa lupaamaan.
 
Palasin pääsaliin, Olarin panimolta MC Taakibörsta IPA, 6,5%. Hedelmäinen, mutta melko karkea, tyhjähkö perätilakin. Tankerin Sada oli hämmentävästi Blue IPA, saatu värjättyä todellakin sinertäväksi jollain yrtillä. Maku oli aika kipsinen, en saanut otetta. Olarin 21 Porter 6,1%, paahteinen ja hyvin kahvinen. Olutpajan Maltaan Haukka hyvin pähkinäinen, katkeroakin mukana. Nyt ranneke lopulta tyhjeni ja pääsin notkumaan Hietalahden yöhön. Ei voi taaskaan valittaa, mukava festivaali, riittävästi mielenkiintoisia oluita ja hauskoja keskusteluja.

The Ministry of Belgian Beer 13 Artisanale Pils (hergist)


Torstai 8.12.2016 oli synkkä päivä, verkkolehti Viisi Tähteä tiputti minut 50 olutvaikuttajan joukosta. Mielessä kävi oluttuopin paiskaaminen seinään ja siideriblogin perustaminen. Valvotun yön jälkeen sain koottua itseni ja raahauduin Ruoholahteen, vieläkö löytyisi inspiraatiota. One Pintin nykyhenkilökunta on jatkanut baarin perinteitä ja hakenut Belgiasta autokuormallisen omatuonteja. Painotus pulloissa tietysti, mutta hanassakin yksi harvinainen tuominen. 13 Artisanale Pils kuulosti vetoavalta, 13 sopiva numero mielialaa heijastellen ja tarkoitus oli mennä lähistölle Nosturin uuteen artisan-olutfestivaaliin. Artesaani-pils siis sopiva aloitus siinäkin mielessä. Olisin taatusti masentunut lisää, jos olisin tiennyt, että oluen valmistaja on Belgioluen Ministeriö. Sehän kuulostaa  vahvalta olutvaikuttajalta. Näin vasta jälkeenpäin valmistajan nimen, kyseessä on kiertolaispanimo, pils tehty Gentin Contrerasissa. Oluesta näkyy olevan kaksi versiota, tämä mustaetikettinen on hergist, uudelleenkäytetty, mitä sitten tarkoittaneekin. 5,2%, sameahko, ruohoa, heinää, kuivaa, viljainen. Hieman bensiininen vivahde, mutta katkeruus on ihan ok. Tämä oli virkistävä tuote, ehkä tästä vielä päästään eteenpäin. One Pintin asiakaskunta on selvästi vaihtumassa. Paikalla oli vielä pari moottoripyöräkerholaiselta näyttävää, mutta enemmistö ulkomaalaisia pukumiehiä. One Pint, 9.12.2016.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Benfica - Napoli 1-2

Lissabonin Luz-stadionilla hiljainen hetki Chapecoense-lentoturman takia, katsomossa näkyi jalkapallohistoriatietoisesti samaan aikaan Torino-huivi. Benficalla ei yllätyksiä, Napolilla Milik loukkaantuneena ja Mertens penkillä. Melkoisen tasaista peliä, tilanteita syntyi kohtuudella molemmulle. Napolin Gabbadiani sai Hamsikin vedon jälkeen pallon maaliinkin, mutta oli paitsioasemassa. Benfican Guedesilla ja Jimenezilla ratkaisupaikat, mutta ei tulosta. Ottelusta katosi jännite ensi jakson jälkeen, kun samaan aikaan Besiktas imaisi Kiovassa neljä maalia ja menetti vielä pelaajan ulosajettuna. Tappiokin siis riitti molemmille jatkoon. 

Silti eloisaa peliä toisellakin jaksolla. Dries Mertens tuli kentälle ja ratkaisi pelin. Ensin tunnin kohdalla oivaltava yhden kosketuksen syöttö vapautti Callejonin hallittuun nostoon maalivahdin yli verkkoon. 79. minuutilla sitten kulman jälkitilanteessa Mertens harhautteli laatikossa itsensä vapaaksi ja sivalsi tolpan kautta sisään. Välissä Benfican Pizzi veti hyvin vapaapotkusta vähän ohi. Isännät sai kavennusmaalin lopussa, kun Albiolin karmeasta mokasta Raul Jimenez pääsi rankaisemaan. Besiktas hävisi Kiovassa 6-0, joten Benficakin siis jatkoon.

Humalove Winter Moo

Helsingin craft-olutskenen monella rintamalla operoiva Humalove on tehnyt Malmgårdilla vahvemman version viimetalvisesta Black Moosta. Musta olut, beige vaahto, 7%. Tyylisuunnaksi Tero, Jukka, Lauri & Jani ilmoittavat vanilla cocoa milk stout, mukana on lisäksi kauraa ja suolaa. Tuoksu on intensiivisen vaniljainen, juuri muuta ei erotu. Maku on makeahkon hedelmäinen, ei erityisempää paahteisuutta. Pehmeän samettista, kohtuullinen täyteläisyys, lievää maitoista happoisuutta. Hyvin kapea katkeron hipaisu, aivan kuin vetokoukkuun olisi tarttunut pelkkä köysi kiinni. Maitostoutiksi hyvin puhdas, mutta ehkä yksioikoinenkin. Onneksi vanilja ja kookos eivät leimaa makua niin pahasti kuin tuoksussa. Tykkään silti kuivemmista stouteista, joten ei tämä kovin suureksi nautinnoksi kohonnut. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Lapin Kero Ale

Lapin maakunnan alueella ei ole ollut hetkeen panimotoimintaa Lapin Kullan vetäydyttyä pois Torniosta ja Polarmaltaan valmistuksen hiivuttua Saariselällä. Rovaniemellä uusi Lapin Panimo sai tuotannon käynnin ennen Torniossa uutta toimintaa virittelevää Sangenia. Yllättävän kilpailijan ilmaantuminen ei varmaankaan ilahduttanut Sangenia, koska jo nyt nämä firmat ovat menneet asiakkailta sekaisin. Ja tämä Lapin on siis nyt Suomen pohjoisin panimo. 

Lapin eksotiikalla varmaan on tarkoitus pelata Rovaniemelläkin, kero tarkoittaa tunturin lakea. 4,5%, sameahko olut, vaahtoa ei oikeastaan syntynyt. Tuoksu on hillityn maltainen, keksiä, hiukan kuin perusbitterissä. Maku on karamellisen vähähiilihappoinen, kuivattua hedelmää, mutta myös jokin nihkeä kitalakeen liimautuva sivumaku, kuin kipsistä karamellia. Ei siis aivan puhdas ja takatila on olematon. Kovin vaatimaton startti siis, mutta tästä on hyvä parantaa. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Rocking Bear Kuukkari Kreippi IPA

Karhukaupungin nykyisistä kolmesta panimosta tämä Keinutuolissa Istuva Karhu on uusi tuttavuus, vaikka Ruosniemen taannoisessa Hell Sinissä se taisikin olla mukana. Ensimmäinen oma olut testiin, kyseessä siis greippi-IPA, mukana greipin kuoria ja greippimehua. Vain 4,0%, joten IPA-status jää kyseenalaiseksi. Kuukkari on Porin kaupunginosa, ehkä ei aivan vaurainta seutukuntaa, koska näköjään siellä on etiketin mukaan asuttu maakuopissa.

Hyvin samea, keskitasoinen vaahto. Tuoksu on hyvin kirpeä, hedelmäisen hapan, varmaankin greippinen. Maku on sitruksinen, hyvin mehumainen, hiilihapot aika hyvin balanssissa. Mallas ei erotu ohuessa rungossa, perätila jää täyttymättä, vaikka katkera jälkimaku onkin hennosti mukana. Tällaisella reseptillä olisi hyvin vaikea valmistaa kelvollista olutta ja eihän tässä sellaiseen ole yllettykään. Piristejuomana ehkä käyttöä, mutta oluena jää kovin vaatimattomaksi. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Ian Buxton: 101 kuolematonta viskiä joista olet aina unelmoinut


Olin tämän viskikirjan julkistustilaisuudessa, mutta kirjan luonne jäi siellä vielä epäselväksi. Itse asiassa kirjan luonne ei selvinnyt vielä pitkähköstä johdantoluvustakaan. Parempaa vinkkiä sentään antaa kirjan alkuperäinen nimi 101 Legendary Whiskies You're Dying to Try But (Possibly) Never Will. Harvinaisten viskien hinta on viime vuosina karannut pilviin ja tässä kirjassa siis esitellään juuri noita tavoittamattomissa olevia juomia. Mutta ei pelkästään niitä, mukana on aivan perusviskejäkin kuten Jack Daniel's, Dewar's ja Johnnie Walker Black Label. Mukana on jopa muitakin juomia kuin viskejä, esim. Drambuie. Vuosia sitten jäljettömiin kadonneet viskit muodostavat merkittävän joukon sisällöstä. Niin ikään 101 "viskin" joukossa on fiktiivisiä viskejä, viskikauppoja, viskipullottajia ja Appalakkien moonshine-valmistaja. Jos kuulostaa sekavalta, niin se on taatusti ollut tarkoituskin. 

Kirjan anarkistinen henki on sen parhaita puolia. Buxton on koonnut kirjaan mitä vaan, josta on ollut hauska kirjoittaa. Jonkinlainen tarina tai anekdootti jokaiseen 101 kohteeseen kuuluu, mikä onkin ehkä paras kuvaus kirjasta. Kaikki tarinat eivät ole yhtä hyviä, mutta Buxtonin rento itseironinen asenne on hauska tyylivalinta. Suomentaja Jussi Rokkan työ ei ole ollut helpoimpia, mutta varsin hyvin mies on urakasta selvinnyt, alkuperäisteokseen en tosin lähtenyt ratkaisuja vertaamaan. Buxton ei ole itse maistanut juuri mitään näistä viskeistä, joten makuarvioita ei kannata odottaa. Buxton siis vain kertoo tarinoita viskien taustoista tai ympäriltä. Macallan ja Bowmore saavat eniten huomiota, mukana monia muitakin tuttuja valmistajia. Ei kuitenkaan esimerkiksi Laphroaigia tai Strathislaa. Kirjassa on kovat kannet ja pienehkö sivukoko. Ulkoasultaan se tuo mieleen Michael Jacksonin Malt Whisky Companionin, jota pläräsin hiirenkorville 1980/90-lukujen taitteessa. Ja se on hieno asia. 

maanantai 5. joulukuuta 2016

Bryggeri Helsinki Vuosi Sata

Ylivahva doppelbockia vahvempi lager on Suomen alkutalven trendiolut? Ei siis eisbock, vaan tavanomaisemmin (?) valmistettu bock, josta Vakka-Suomen talvibockin yhteydessä käytin termiä dreifachbock. Bryggerin panimomestari on saksalainen ja pullon etiketissä tyylisuunnaksi mainitaan trippelbock. Käsittääkseni saksan kielessä ei kuitenkaan trippel-termiä ole, mutta olen usein väärässä, joten ei juututa siihen. Käsillä on nyt Suomen 100-vuotisjuhliin valmistettu olut, näitä on muitakin jo liikkeellä.

Tässä überbockissa on alkoholia tasaraha 10%. Kevyesti vaahtoa, samea ruskea olut. Tuoksussa paahdettua pähkinää, kuivattuja sekahedelmiä, taatelia. Maku on pehmeän maltainen, täyteläinen, mutta ei siirappinen. Katkeruutta ei oikeastaan ollenkaan, maku pysähtyy maltaan pyöreyden hiipuessa limakalvoilla. Lämmittävä kokonaisuus, mutta ei alkoholin pistävyyttä. Ei huono, mutta ei pärjää Vakka-Suomen huippusuoritukselle. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Ylikylä Joukahainen

Toinen Ylikylän näyte, "tummaa talviolutta", 4,5%. Tässä vähemmän vaahtoa, hyvin tummanruskea, melkein musta. Tuoksussa ruisleipää, hieman happamampaa hiivaleipääkin, jopa saaristolaisleipää. Maku on ohuemman maltainen, hieman kitalakeen tarttuvaa hiiltyvää karstaa pizzanpohjalta. Runko on ohut ja perätila taas varsin tyhjä. Hyvä juotavuus ja leipäisestä tuoksusta huolimatta ei mitään häiritseviä sivumakuja. Hiilihappotaso ehkä nyt jopa liian alhaalla, yleensä tykkään siitä, mutta tässä on flättiys lähellä. Onneksi ei paljoa makeutta, lämmetessä karamellia tulee jonkin verran. Mielenkiintoinen kepeä musta olut, ehkä jonkinlainen mild ale on ollut tähtäimessä. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Ylikylä Kullervo

Esa Kivelä oli koko 1990-luvun kollegoitani Rautaruukilla. Yhteinen olutharrastus ei välttämättä tullut esille kuin vasta myöhemmin 2010-luvulla, kun tuli mm. puheeksi Esan kotiolutvalmistus. Viimeisenä Oulun vuotena oli tarkoitus käydä maistamassa Esan keittoja Kempeleessä, mutta ei saatu kalentereista sopivaa aikaa täsmäämään. Nyt Esa on yksi päähenkilöistä Kempeleen Ylikylän panimossa, jonka ensimmäiset oluet ovat rantautuneet pääkaupunkiinkin. Mitään diipadaapaa on tuskin luvassa, Esa on ainakin hillittyjen hienovireisten brittityylien ystävä. Oluiden nimet näyttävät ponnistavan kansalliseepoksesta. 

Kullervo on "vaalea suodattamaton pintahiivaolut", 4,6%, vehnää mukana. Reippaasti pienikuplaista vaahtoa, väri syvänkeltainen, melkein oranssi. Tuoksussa estereitä, hieman belgihiivan tapaan, lievästi rikkiä. Maussa hurjasti hiilihappoa, hedelmäisyyttä, häivähdys talliakin. Ehkä hyppysellinen mansikkaista marjaisuutta, mutta varsin kuiva olut on. Runko on ohut ja tuskin on vetokoukkuakaan asennettu, ei taaempaa ainakaan mitään tule mukaan makuun. Bedarö Bitterin tapaista pihkaisuutta tulee esiin oluen lämmetessä. Lievää epäpuhtautta ja ylimitoitettua hiilihappoa siis. Nykytarjonnassa tällä on vaikea erottautua, mutta katsotaan mitkä on Ylikylän seuraavat siirrot. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Buster: Benny Kultajalka & Melchester Rovers 1972-1973

1970-luvun alkupuolella elin jalkapalloelämää, pelasin aktiivisesti vielä itsekin. Melkein parasta mitä tiesin oli ruotsalaistaustainen sarjakuvalehti Buster, joka julkaisi urheilusarjakuvia, erityisesti jalkapalloaiheisia. Lehdellä oli myös Buster-kerhoksi kutsuttu lukijapalsta, jossa sain julkaistua ensimmäisiä tekstejäni. Muistan kritisoineeni varsin kärkkäästi muiden lukijoiden perusteetonta englantilaisen jalkapallon ihailua. Suomessahan seurattiin tiiviisti englantilaista jalkapalloa valtiollisen vedonlyöntifirman takia ja Englannin liigaotteluita näytettiin TV2:ssa lauantaisin klo 17. Epäilin kuitenkin, että keisarilla ei ollut vaatteita, kun Englannin maajoukkue ei edes selvinnyt MM-lopputurnaukseen 1974. Erityisesti otti päähän lukijapalstan muiden kirjoittajien toistuva tapa kirjoittaa Johan Cruyffin nimi väärässä muodossa Gruyff. 

Nyt on julkaistu uudelleen Busterin vanhoja jalkapallosarjakuvia vuosilta 1972-73, Benny Kultajalkaa ja Melchester Roversia. Mikä mahtava kulttuuriteko! Omat Buster-lehteni eivät ole enää tallessa. Olen muuttanut noiden vuosien jälkeen lähes 20 kertaa ja jossain vaiheessa lehdet putosivat kyydistä. En ollut ikäluokastani ainoa, joka innostui Busterista. Tämän uusintajulkaisun esipuheessa jalkapallosarjakuvaa itsekin luonut Pauli Kallio heijastelee täsmälleen samanlaista nostalgiaa kuin itselläni on.

Benny Kultajalkaa lukiessa hämmästyttää kuinka hyvin tämä tarina on jäänyt mieleen. Jokainen juonenkäänne on tuttu ja henkilötkin jääneet muistiin. Sitä en muistanut, että Bennyn oma pelaajaesikuva oli Rodney Marsh. Benny on siis vaatimaton junioripelaaja, joka löytää isoäitinsä ullakolta vanhan staran Kanuuna-Keenin rähjäiset nappulakengät. Pistettyään nämä kengät jalkaansa Benny Danen peli lähtee kulkemaan, kengillä on taikavoimaa, ne ohjaavat Bennyn sijoittumaan oikein, syöttämään älykkäästi ja viimeistelemään terävästi. Jännitystä syntyy, kun kengät tuppaavat katoamaan tai hajoamaan juuri kriittisillä hetkillä Bennyn kehittyvän uran aikana. Tietysti tarina on kliseinen ja 100 sivua on ehkä kerralla liikaa.

Melchester Rovers tai pelkkä Rovers, alunperin Roy of the Rovers, on hieman realistisempaa jalkapallosarjakuvaa. Seurataan Englannin pääsarjassa pelaavan joukkueen vaiheita. Ollaan aivan huipulla, Rovers on voittanut Euroopan Cupin 1969. Juonet ovat omaperäisiä ja absurdin koomisia. Jostain syystä olin Roversin yksityiskohdat unohtanut lähes kokonaan. Ehkä samaistuminen oli aikoinaan vaikeampaa kuin Bennyn paljon tutumpiin ongelmiin. Ei Rovers nytkään kolahtanut samalla tavalla. Jatkoa varmaan seuraa, mutta eiköhän pahin nostalgianälkä nyt sammunut tällä pläjäyksellä.

Mitch Steele: IPA

Huhtikuussa 1997 Yosemitesta palatessa pysähdyin lounaalle Hollisterissa, "maailman maanjäristyspääkaupungissa", San Andreas Brewingin panimobaariin. Kalifornialainen pikkukaupunki sijaitsee San Andreas -siirroksen päällä. Join siellä Earthquake Pale Alea. En tiennyt silloin, että Mitch Steele oli ollut tässä panimossa töissä 90-luvun alkupuolella ja yrittänyt saada omistaja Bill Millaria turhaan lämpenemään india pale alen valmistukselle. 1997 Steele oli jo siirtynyt St. Louisiin Anheuser-Buschin leipiin. Itse törmäsin IPAan ensi kerran juuri tällä reissulla, mutta San Andreasin olut ei sellainen ollut. Yksi maistamistani IPOista oli Bombay Bomber Burlingamen Burlingame Station -panimobaarissa, joka kuului oregonilaiseen Steelhead-ketjuun. Bombay Bomber oli yksi ensimmäisiä pysyvässä valmistuksessa olleista moderneista USA:n länsirannikon IPOista. Burlingamen Bomber oli jälkeen päin ajatellen hieman hämmentävästi cask-versio. 

Steele oli juonut kalifornialaisia IPOja jo 1980-luvulla, mutta ei siis onnistunut itse valmistamaan niitä San Andreasissa eikä vähemmän yllättävästi Anheuser-Buschissakaan. Koe-eriä kylläkin, GABF-festivaalilla jo 1996. 1999 Steele siirtyi Anheuser-Buschin New Hampshiren Merrimack-tehtaalle ja siellä syntyi ensimmäinen kaupallinen Budweiser-IPA, Demon's Hopyard IPA. Vuosi oli jo 2006 ja Steele siirtyi saman tien San Diegon alueelle Stoneen, ennen kuin tuo A-B:n lyhytikäinen IPA ehti kunnolla valmistukseen. Loppu on jo sitten tutumpaa, Steele terävöitti Stonen tuotevalikoimaa tämän IPA-kirjan julkistamiseen 2012 asti. Kirja on ollut itselläni omituisen pitkässä ostoharkinnassa, mutta nyt sen lopulta hankin käsiini. Steelellä on nyt menossa jo uusi vaihe, mies on lähtenyt Stonesta ja virittelee omaa panimoaan.

IPAsta on olemassa kuuluisa myytti ja tyylistä on kirjoitettu paljon, mm. Pete Brownin hieman yliarvostettu simulaatioteos. Steele on tutkinut asiaa perusteellisesti, koonnut tunnetut faktat ja tarkistuttanut ne vielä alan pikkumaisimmilla pedantisteilla, eli Martyn Cornellilla ja Ron Pattinsonilla. Tässä on siis viimeisin sana IPAn kehityksestä, tai ainakin oli 2012. 

Lontoolaista George Hodgsonin panimoa pidetään usein IPAn "keksijänä", mutta asia ei ole yksiselitteinen. Hodgson alkoi viedä pale alea Intiaan 1700-luvun jälkipuoliskolla, mutta se oli tuotevalikoiman normaali olut, ei erityisesti Intiaan suunniteltu. Taustalla oli niin sanottu October beer, joka tehtiin loka-marraskuussa tuoreista maltaista ja humalista ja sitten kypsytettiin jopa kaksi vuotta. Intiaan laivattiin vuoden vanhaa tavaraa, joka siis oli puoli vuotta merellä. Siellä se oletettavasti kypsyi nopeammin. Tämä on todennäköisesti siis IPAn alkuperä, mutta india pale ale -nimitys esiintyi ensi kerran vasta 1830-luvulla. Tässä vaiheessa Intian markkinoita olivat vallanneet keskienglantilaisen Burton-on-Trentin pikkukaupungin panimot, mm. Bass ja Allsopp. Burtonin kova vesi on sulfaattipitoista ja olut säilyy pitempään maukkaana kuin pehmeävetisemmät lontoolaiset. Burtoninkin IPAa kypsytettiin pitkään, humalaa käytettiin runsaasti, mallas oli hyvin vaaleaa ja alkoholipitoisuus 6-7%. East Kent Goldings oli hallitseva humala, Steele arvioi Burton IPAn IBU-tasoksi 70. Steele spekuloi oluen jatkokäyneen tynnyrissä Brettanomyces-hiivan kaltaisen toimijan voimin.  

1800-luvun loppupuolella IPA oli hallitseva tyylisuunta, mutta suurin osa kulutettiin Britanniassa. 1900-luvun vaihteeseen mennessä Intian markkina kutistui raittiusliikkeen kautta ja loputkin veivät Beck'sin kaltaiset saksalaiset lager-panimot. Britanniassa raittiusliike ja veropäätökset johtivat kevyemmän oluen suosimiseen, alkoi bitterin valtakausi, ensin caskina, sitten keginä ja välissä mild oli suosituin tyyli. Britanniassa IPA silti säilyi läpi 1900-luvun, mutta paljon alkuperäistä laimeammassa muodossa. Eloonjääneistä Greene King IPA on vain 3,6%, mutta Worthington's White Shield sentään hieman vahvempi ja ryhdikkäämpikin. Steelen kirjoitustyyli muuttui tässä vaiheessa raskaaksi, toistoa oli paljon ja parempaa editointia olisi kaivattu. 

Myös USA:ssa pantiin 1800-luvun lopussa brittityylisiä IPOja. Niistä yksi eli kieltolain ja toisen maailmansodan yli, New Jerseyn Newarkissa tehty Ballantine IPA. Nykyään harvinaisella Bullion-humalalla ladattu tuote oli vielä 1960-luvulla vahva katkera olut ja teki vaikutuksen Fritz Maytagin ja Ken Grossmanin kaltaisiin craft beer -pioneereihin. Modernin IPAn kehityksestä Steelellä on vähemmän uutta tarjottavaa. Sitrusarominen Cascade-humala kehitettiin Washingtonin Yakima Valleyssa ja Maytag käytti sitä 1975 Anchor Liberty Alessa ja sitten Grossman 1981 Sierra Nevada Celebration Alessa. Ensimmäinen IPAksi nimetty moderni länsirannikon IPA oli 1983 Bert Grantin Grant's IPA ja sitten homma levisi vähitellen muuallekin USA:ssa. Tämä osa kirjasta oli odotuksia vaisumpi ja selvä pettymys.

Kirjan ehkä mielenkiintoisimmassa osassa Steele erittelee IPA-variaatioita. Tupla-IPAn isyys ei ole vielä aivan selvä, vahvimmat kandidaatit ovat Roguen John Maier ja silloin Blind Pig Breweryssa vaikuttanut Vinnie Cilurzo. Vähemmän tunnettu kontribuuttori voisi olla Kentuckyn Covingtonissa (BrewWorks) Party Source -panimossa vaikuttanut Tim Rastetter. San Diegon alueen panimot ovat sitten tietysti vastuussa tyylisuunnan myöhemmästä hiomisesta, Cilurzon Santa Rosa -panimoa unohtamatta. 

Black IPAn juuret ovat Vermontissa, tutut nimet Greg Noonan, John Kimmich ja Shaun Hill ovat samoja kuin uudemman Vermont IPAn takana. Steele tuntuu pitävän oregonilaisia Cascadian Dark Aleja erityylisinä kuin black IPAa. Steelen mukaan black IPAn pitää maistua samalta kuin IPA, täytyy vain vaihtaa väri mustaksi, joka saadaan vähiten makuun vaikuttavalla kuoritulla Carafa-maltaalla. Oregonilaiset CDA:t ovat hieman kevyempiä, hieman ruskeampia ja paahteisempia. 

Belgian IPA, Session IPA, Triple IPA ja White IPA saavat kursorisemman esittelyn, 2011-12 ne eivät niin yleisiä vielä olleetkaan. Belgi-IPOista Steele erottelee kaksi luokkaa, varsin loogisesti. Siis voimakkaasti humaloidut belgitripelit tyylin Chouffe Houblon ja belgihiivalla tehdyt jenkki-IPAt tyyliin Green Flash Le Freak.

Steele kirjoittaa yksityiskohtaisesti oluen valmistusprosessista peilaten sitä IPAn erityispiirteisiin. Tämä osa ei itseäni erityisemmin kiinnostanut ja samaa epäilin kirjan päättävistä IPA-resepteistä. Niiden sekaan Steele on kuitenkin pudottanut taustatarinoita eri oluista, hyvin hauskaa. Paljon on taulukkoja ja tilastoja, hyvin dokumentoidut lähteet ja hakemisto. Perinpohjaista työtä.

Pieni pettymys tämä kuitenkin oli. Steele kirjoitti paljon enemmän vanhasta britti-IPA -historiasta kuin odotin. Oman teoriani mukaan britti-IPAn ja modernin IPAn yhteys on väärinkäsitys. Kokonaan uusi tyyli syntyi, kun sitruksinen Cascade-humala kehitettiin ja Fritz Maytag älysi käyttää sitä oikealla tavalla. Sittemmin tämä oluttyyli on valloittanut lähes koko maailman. Oli onneton sattuma, että se nimettiin india pale aleksi. Parempia nimiä olisivat olleet cascade pale ale, pacific pale ale tai west coast pale ale. Tästä oluttyylistä ja sen kehityksestä ei ole vielä definitiivista teosta kirjoitettu. Toki tarinakin on vielä kesken.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Pyynikki Vahvaportteri, pulloversio


Tarvaspään kahvilassa ei ollut Pyynikin porteria viileässä, mutta itse asiassahan tämäntyyppinen olut toimii huoneenlämpöisenäkin. 7,5%, pehmeää paahtoa, mutta tuntuu aika vetiseltä Black IPAn jälkeen. Jotain metallista epäpuhtauttakin hieman löytyy. Pari vuotta sitten tämäkin olut tuntui hanassa paljon makeammalta. Espoo, Tarvaspää, 4.12.2016.  

Pyynikki Black IPA, pulloversio



Kirpeä aurinkoinen pakkassunnuntai, ensivierailu Gallen-Kallelan museo Tarvaspäässä. Hauska muutaman kilometrin kävely Munkkiniemen raitiovaunureitiltä. Mielenkiintoinen rakennus, Caj Bremerin valokuvien näyttely Vienan ja Aunuksen reissuilta 1979-81. Toisessa rakennuksessa valoisa kahvila, tarjolla Pyynikin pullo-oluita. Black IPA ei toissakesänä vakuuttanut, mutta reseptiä on ehkä sittemmin muutettu. Alkoholipitoisuus noussut peräti 8,5 prosenttiin, tämä on siis käytännössä tupla-BIPA. 60 EBU, vehnää mukana, hyvin paahteinen, kevyt hedelmäisyys, voimakas katkeruus. Tämä on Pyynikin parhaita, ei yhtään makeaa. Espoo, Tarvaspää, 4.12.2016.

lauantai 3. joulukuuta 2016

HOMBRE tasting 11





Äskeisen Level Eleven -tapahtuman seurauksena sain kutsun HOMBREn maistelusessioon. Kyseessä on pääkaupunkiseudun kotipanijoiden yhteenliittymä, sessio järjestettiin Kumpulan Kylätilassa, näppärästi Oljenkorren läheisyydessä. Pate Pesonius veti hommaa, paikalla parikymmentä panomiestä, ei tosiaan yhtään naista, vaikka joskus heitäkin kuulemma mukana on. Jokainen tuo mukanaan litran omaa olutta. Vierailevana tähtenä en tietenkään pystynyt omaa tuotosta esittelemään, toin Paten kanssa sovitusti jotain kaupallista, päädyin Tuatara Sauvinovaan

Homma lähti liikkeelle hitaasti, keittiössä notkuttiin ja maisteltiin käsittääkseni HOMBREn Olutexpossa tekemiä näyteoluita, Vermont IPAa ja historiallista britti-IPAa. Lopulta siirryttiin salin puolelle, jakaannuttiin kahteen ryhmään, joten jokainen sai maistella noin kymmenkunta eri olutta. Omavastuuosuus viisi euroa, jolla sai mukavasti purtavaakin, bratwurstia, juustoja, leipää yms. Paikalla Level Elevenin tyyppejä, André Brunnsberg ja varmaankin kattava joukko alan kovimpaa kalustoa. Kotiolut ei ole enää itselleni vieras alue, joten osasin odottaa kovaa tasoa. Sitä tarjonta todellakin oli ja tyylikirjokin kattava. En sosiaalisessa tilanteessa paljoa ehtinyt muistiinpanoja tehdä. Mukana oli Orval-klooni, toinen bretta-ale, sessioale, koivunlehdillä hämmentävän hyvin ryyditetty olut Espoon Piipun Panimosta, rauchbieriä, amber IPAa, sauerkraut-bakteerilla hapatettua berliner weissea, Juhlamokka-stoutia, imperial stoutia, Sorachi Ace -tillikamaa. Varsin introverttejä herroja aluksi, mutta tilanne kyllä avautui illan mittaan. Olutkulttuuri elää Suomessa vahvasti, tällaiset jutut ovat sen kovinta ydintä.

Tanker Hop Power

Vahvaa DIPAa Virosta, 10%. Hyvin makeaa ja mausteistakin. Mentholia, liimaa, karamellia, viinaa. Katkeruus heikohkoa ja epäpuhtaudet häiritsevät. Hiilihappotaso kohdallaan, mutta muuta hyvää ei oikein löydy. Virossa on kova vauhti päällä ja paikoitellen laatu kärsii. Oljenkorsi, 3.12.2016.

Maku HopHead Matryoshka

Missasin tämän Tuusulan panimon venäläisyhteistyön lanseerauksen taannoin One Pintissa ja ehdin jo hieman hätäilemään pääsenkö maistamaan olutta ollenkaan. Toukolan Oljenkorressa kuitenkin kohtaaminen. Kyseessä musta ruis-IPA, 6,5%. Hieman karkeapaahtoinen, hedelmääkin on, mutta ruis on vaikea tapaus. Liikaa hiilihappoa, pehmeys puuttuu, lievää voimakkaampi katkeruus. Yksioikoiseksi ja karkeaksi tämä jää, vaikka ongelmat ei suuria olekaan. Ehkä voi myös valittaa oluen nimen englantilaisesta translitteroinnista, suomalaisempi muoto olisi Matrjoška. Oljenkorsi, 3.12.2016.