perjantai 17. marraskuuta 2017

Plevna Tropic Bomb


Kotiseudulle suuntautuvaa kulkuvälinettä lähestyessä piipahdin vielä Keskuskadun gastropubissa, jossa näytti olevan suhteellisen väljää perjantai-illan sesonkiaikaan. Uusi tamperelainen hanassa, New Zealand IPA, 6,5%. Kirkas ulkonäkö. Trooppishedelmäinen tuoksu, ehkä hieman yrttejä. Liian kylmä tarjoilu. Maussa tuntuu maltaisuus voimakkaalta, vieressä syödään tiskillä etikkaista fish & chipsiä, häiritsee hieman. Hedelmää on enemmän oluen lämmetessä ja hyvä peräkärry, katkeruutta pitkäkestoisesti, varsin voimakkaastikin (IBU 100). Ei kuitenkaan kohtuuttomasti. Kohtuullisen maistuva olut, mutta hieman puolitiehen tässä oli nyt jääty, en innostunut erityisemmin. Stone's, 17.11.2017.

Amundsen Apocalyptic Thunder Juice

Siirtyminen Tyynismaan kanssa Bier-Bieriin, jossa tiivistyvää sosiaalista kontaktipintaa eri suuntiin. Paikalla Hiisi/Donut Islandin Mika Oksanen, Level Eleven -henkilöstöä, monia muitakin, joita en täysin kyennyt identifioimaan. Oslolainen olut oli nimestä helposti pääteltävästi NEIPA, 6,5%, kauraa ja Mosaic-humalaa. Suunniteltu näköjään viimeiseksi olueksi ennen maailmanloppua. Itselleni tämä ei jäänyt edes illan viimeiseksi, vaikka juodessa niin ehkä suunnittelinkin. Hillityn samea, kissanpissaa ja appelsiinia, varsin kuiva. Ei kuitenkaan kovin katkera. Hyvin puhdas, jopa nautinnollinen juoma, tykkäsin kovasti. Bier-Bier, 17.11.2017.

BrewDog Make Earth Great Again


Skottisaison, 7,5%, nimessä ehkä viittaus USA:n nykyisen presidentin vaalikampanjaan. Poikkeuksellisen kirkas olut, lähes häikäisevää läpinäkyvyyttä. Belgihiivaisuutta tuntuvasti,  pippurista mausteisuutta, hedelmää, pehmeyttä. Sosiaalinen tilanne tiivistyi Viiskulmassa, Vuosaaren Jaakko Tuominen saapui paikalle, samoin Helsingin yöelämässä rymyämään valmistautuva Sonnisaaren Timo Tyynismaa. Timo tilasi pöytään paahdettuja kotisirkkoja, näitähän söin jo hieman eri reseptillä valmistettuna pari päivää aiemmin One Pintissa. BrewDog, 17.11.2017.

To Øl The Haze Craze IPA

NEIPAa Kööpenhaminasta, 6%, Citra ja Mosaic.  Sameaa, aika laimea mehuisuus, hedelmäisyys kuitenkin leimaa-antavin aistimus. Ei katkeruutta, heikko mallasrunko, varsin masentava kokonaisuus. Sivuhuomautuksena satuin havaitsemaan baarin hanalistalla Cool Headin Mango Chili Gosen. En kokeillut juomaa, mutta jo pelkkä nimi kertoo, mikä on eniten vialla tämän hetken oluttrendeissä. BrewDog, 17.11.2017.

BrewDog Hello My Name Is Sari

Skottipanimo BrewDog on taas lanseerannut eri maissa etunimillä brändättyjä oluita. Viimeksihän Suomessa kunnian sai Päivi, nyt sitten vuorossa Sari. Mitään esikuvaa ei näille nimille ole esitetty, mutta Suomessa tietysti voi tutkia vaikkapa olueen vieroksuvasti suhtautuvan kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajia. Pohjaolut on tutusti tupla-IPA, 8,2, mausteeksi ilmoitettu eksoottisen kuuloinen bilberry, joka tarkoittaa tuttua suomalaista luonnonvaraista mustikkaa. Ei juurikaan vaahtoa, kirpeän mausteinen olut, mustikan makua en löydä. Katkera jälkimaku, mutta sama ikävä karkeus kuin muissa tämän sarjan oluissa. Kertaluonteinen tapaus, tätä ei todellakaan halua juoda enää uudelleen. BrewDog, 17.11.2017.

torstai 16. marraskuuta 2017

Vallila Dark Sour

Vallilan Panimon toistaiseksi vahvin olut tarjolla Kustaa Vaasassa, 7%, tumman ruskea. Tuoksu hapan, maltaisen täyteläinen, puumainen, lievästi hapan, miellyttävä, kevyesti mausteinen. Palanutta kumiakin sosiaalisessa tilanteessa kuulemani kommentin mukaan, varmaan niinkin. Pehmeä, mielenkiintoinen, ei huono. Paljon huonompiakin soureja on ns. suuressa maailmassa hypetetty. Itse en oikein näiden päälle ymmärrä. Kustaa Vaasa, 16.11.2017.  

Etko Full Nelson


Oulun Maistilan tuotekehitysvaiheen protoissa oli esillä Puolinelson-niminen olut, mutta nyt Herttoniemen Etko on päästänyt ulos Full Nelsonin. 4,7%, kölsch-style ale, odotetusti humalana Nelson Sauvin. Hunajaa, hedelmää, mallasta, aika voimakkaasti hyvin toisistaan erottuvia makuja. Ei klassisen kölschin tyylinen, mutta humalointi vaikuttaa. Tykkään kyllä, ei katkeroa, IBU-lukema vaatimaton 20. Hyvä juotavuus, ei virheitä, silti makuja runsaasti. Erittäin lupaavaa. Kustaa Vaasa, 16.11.2017.  

Etko Random IPA


Kävelin kotikulmillani Harjun puolella Aleksis Kiven kadulta ylös Kustaankatua ja huomasin entisen Pelmenit-ravintolan paikalla Tappen-nimisen premium-olutta mainostavan baarin. Poikkesin sisälle, siisti viihtyisä paikka, mutta olutvalikoimassa ei mitään ihmeellisempää. Jatkoin kulman taakse Vaasankadulle, jossa Kustaa Vaasa -gastropubissa oli jo useamman tunnin ollut käynnissä uuden helsinkiläispanimon Etkon oluiden lanseeraus.
 
Kohtuullisesti jengiä sisällä, läheisestä sijainnista huolimatta vasta toinen vierailuni paikkaan, runsas vuosi sitten kävin täällä tsekkaamassa Vallilan hamppuoluen. Vallilan panimo esillä jo baarin ulkopuolen graffiteissa ja oluita tarjolla sisälläkin, joten tämä anniskelupaikka on ehkä hieman mystisen lähipanimoni yleisempi jakelupiste. Mutta Etko siis tänään fokuksessa ja kaksi hanaolutta näyttikin olevan tarjolla. Hanalätkissä huomattavaa samankaltaisuutta tallinnalaisen Põhjalan kanssa, kuten Simosen Jani ehti havainnoimaan.

Aloitin IPAlla, 5,5%. Hieman samea, oikea APAn väri, sillä APAhan tämän täytyy olla nimestä huolimatta. Sitrusta, pihkaa, varsin pehmeää. Jälkimakuakin on katkerassa loppuunviennissä. Puhdas ja maukas, varsin hyväähän tämä on. Mutta haittapuolena tietysti erottuminen muista vastaavista oluista. Panimon nettisivujen mukaan humalina Amarillo, Centennial, Mosaic ja Chinook, 65 IBU. Sen tapaiselta tämä maistuukin. Sosiaalisen kaverini Ari Nyforsin kautta pääsin jututtamaan panimon edustajaakin, joka kertoi panimon sijaitsevan Herttoniemessä, ensimmäiset oluet ulos pari kuukautta sitten. Ehdin jo epäillä Etkon olevan mustalaisvalmistajan, mutta näin ei siis ole. Varsin matalalla markkinointiprofiililla ollaan liikkeellä, mutta oluthan on kunnossa, se on tärkeintä. Kustaa Vaasa, 16.11.2017.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Thornbridge Secale


Sade pääsi yllättämään One Pintista poistuessa ja tuli valittua metro kulkuvälineeksi kohti kotiseutua. Hilpeässä Hauessa kokeilematonta Thornbridgea, imperial rye ESB, 7,4%. Ilmoitetulle olutttyylille voi nauraa räkäisesti, mutta kyllä se kieltämättä osoittaa varsin selvää suuntaa, mihin on pyritty. Maku on sitten eri asia, en nyt rauhallisemmassa ympäristössä One Pintin karnevaalin jälkeen oikein saanut enää otetta olueen. Kuiva olut, hedelmät taustalla, selvää karamellisuutta, jopa hieman alkoholin pistävyyttä. Kevyesti katkeroa, muutenkin tyypillinen Thornbridgen hillitty ote, hyvä juotavuus. Päivän ainoa kirkas olut. Hilpeä Hauki, 15.11.2017.

Hiisi Donut Island I Hop It's Not a Problem #4


One Pintin hektisessä tunnelmassa toinen Hiisi & Donut Island -uutuus ja tässä ymmärtääkseni nyt Donut Islandin Mika Oksanen suuremmassa roolissa. Aiempia versioita olen maistellut festivaalioloissa ja eipä nytkään arviointitilanne ollut kovin harmoninen. Edelliseen ihmisenhalkaisuolueen verrattuna nyt hyvin samannäköinen samea ruma olut, kevyempi (5,2%), maltaisempi, vähemmän mausteisempi, vähemmän katkera. Hiitolan mukaan Galaxya käytetty, selvästi ananasta onkin havaittavissa. Ei niin intensiivinen tuote kuin Ihmishalkaisu, edellinenkin versio oli mielenkiintoisempi. 

Baarissa oli tarjolla oluiden ohella paistettuja sirkkoja, joista otin testimaistelun. Paistinrasvan maku toi mieleen muikut, mutta pehmeämmässä pahvisemmassa rungossa rapeus puuttui, ei kovin miellyttävää välipalaa. Aiemmin olen hyönteistarjonnasta kokeillut jauhomatoja ja en vielä ole kunnolla päässyt ötököitten kulinaariseen skeneen kiinni. One Pint, 15.11.2017. 

Hiisi Donut Island Humala Halkaisi Ihmisen Kahtia


Hyötyliikuntaa marraskuun leppeässä illassa, kävelin vajaat viisi kilometriä Vallilasta Ruoholahteen. One Pintissa infernaalinen meno päällä, sosiaalinen tilanne iski kimppuun takiaismaisesti ennen kuin ehdin luovia tiskille asti. Uuden jyväskyläläisen oluen lanseeraus näytti houkutelleen paikalle paljon jengiä. Näppärästi nimettyä olutta, suunnattu humalan ystäville, joihin kuulun itsekin. Tiskillä ripeää toimintaa, sain tuopillisen piripintaan laskettua tavaraa, jota ehdin läikyttämäänkin tiheässä tunnelmassa. Yksi viime aikojen rumimmista ulkonäöistä, sameaa, mehua, kuivaa, nahkeaa, katkeroakin. Jokin mausteinen sivuveto, ei tarpeeksi raikkautta. Pääsin ensi kertaa juttusille Hiiden Tatu Hiitolan kanssa ja yritin selvittää tässä oluessa Mika Oksasen Donut Island -brändin osuutta. Ilmeisesti se ei ollut ratkaisevassa roolissa juuri tässä tuotteessa, vaikka hanalätkässä Donut Island mainitaankin. Vahvuutta 6,9%, tämä oli mielenkiintoinen juoma, jota voisi testata vielä rauhallisemmassa ympäristössä. Harvoin olen viime aikoina hermostunut baaritilanteissa, mutta tällä kertaa olin lähellä lähteä paikalta pois samantien. One Pint, 15.11.2017. 

Level Eleven Hype Train IPA

Level Eleven -kiertolaispanimon kakkosolut Dark Siden jälkeen on NEIPA, 7%. Kaikkein hypetetyin tyyli siis tällä hetkellä, siihen viittaa oluen itseironinen nimikin. UG:llä tehty taas, tasan 7%, vehnää, kauraa, ruista, laktoosia. Hyvin samea, heikosti vaahtoa. Matalahiilihappoinen, kissanpissaista herukkaisuutta, appelsiininen runko. Hyvin mehuinen, mutta myös takapurentaa löytyy huomattavasti. Hyvin tyylipuhdas ja tasapainoinen, tässä on saatu hyvä lopputulos jo kotiolutvaiheessa useita kertoja kokeillussa tyylissä. Haluaisin kokeilla vielä hanaversiona, jotain kuohkeutta tai ilmavuutta jos mehuisuuteen ilmaantuisi, niin vielä parempaa. Maltainen Riekko, 15.11.2017. 

Vibrant Forest Necropolis

Törmäsin Vibrant Forestin olueen ensi kerran Oljenkorren kesän päättymisfestivaalissa. Se oli kevyt belgiale, nyt eteen osui imperial india black ale, 8,1%. Musta väri, kissanpissainen tuoksu, lähes löyhkäys. Maku on luumuisen hedelmäinen, ei paahteisuutta, tässä on nyt black IPA, joka sokkotestissä menisi helposti vaaleasta oluesta. Hartsia, kalkkia kevyesti, mutta tässäkin on mukava jälkimaun katkeruus. Onko pahin mehuinnostus jo takana, tekeekö katkeruus tervetullutta paluutaan? Toivotaan näin, oikein mukava olut kyseessä. Angleterre, 14.11.2017.

Malmgård Emmer IPA, cask ale


Malmgård jatkaa tuotteidensa real ale -versioiden tuotantoa, nyt vuorossa yksi panimon suosikkejani, kegissä hyvin tasapainoinen laadukas IPA. Sama 6,2%, trooppista hedelmää, pihkaa, mallastukea, hyvä peräkärry. Pehmeys ei ehkä nyt kovin korostunutta. Ehkä tämmöiseen IPAan caskaus ei erityisen hyvin sovellukaan. Erittäin onnistunut olut silti. Angleterre, 14.11.2017.

François Truffaut: La Peau Douce

François Truffaut oli todella kova nimi elokuvapiireissä 1980-luvun alussa, kun leffaharrastukseni eteni kiihkeimpään vaiheeseen. Näin tämän Truffaut'n varhaisteoksen vuodelta 1964 televisiosta niihin aikoihin ja en oikein innostunut. Pidin muutenkin Truffaut'ta yliarvostettuna ja kovin konservatiivisena elokuvantekijänä verrattuna aikalaisiinsa Godardiin, Chabroliin ja Rohmeriin. Aikaisemman ranskalaisen sukupolven supermestareiden Bressonin ja Melvillen teokset tekivät sittemmin paljon suuremman vaikutuksen kuin nämä nouvelle vague -starat. Myöhemmin olen korottanut Truffaut'n pisteitä. Tuotanto on epätasaista, mutta tylsempien teosten seassa on kovaa jälkeä: Ampukaa pianistia, Varastettuja suudelmia, Morsian pukeutui mustaan, Amerikkalainen yö, Pitkä viikonloppu. Nyt Orionissa näkemäni Pehmeän ihon voin nostaa tähän luetteloon. Sinänsä arkirealistinen kuvaus aviorikoksesta (korrektimpi termi nykyään ehkä parisuhdepartnerin pettäminen tms), mutta kylläpä elokuva rullasi ironisen vaivattomasti. Hitchcock-tyylisiä latautuneita kohtauksia viritellään näennäisen vähän dramatiikkaa sisältävään tarinaan. Lopussa sitten draama lisääntyy ja loppu ehkä hieman särkeekin kokonaisuutta. Näyttelijät todella vakuuttavia, veroviraston harmaimmalta virkamieheltä näyttävä Jean Desailly menestyskustantajana ja Catherine Deneuven surullisesti 25-vuotiaana kuollut pikkusisko Françoise Dorléac lentoemäntänä, joiden suhde käynnistyy herkullisen hilpeästi pikaisella Lissabonin keikalla. Elokuvan voi katsoa jopa farssina, jossa pariskunta kohtaa kaikenlaisia ärsyttäviä pieniä vaikeuksia, jotka estävät seksin harjoittamisen. Ilman muuta Truffaut'n parhaita saavutuksia.

maanantai 13. marraskuuta 2017

HIMA Anita IPL

Kolme viikkoa sitten testatun kotioluttehtailijayhteisö HIMAn Mica Pilsin Anita-sisko jenkkihumaloinnilla nyt kokeiltavana. Muuten siis sama resepti, mutta aromihumalina Cascade, Centennial ja Simcoe. Tyhjensin koko pullon kerralla lasiin, hiivaa pääsi hieman sameuttamaan ulkonäköä. Kohtuullisen tumma sinapinkeltainen vienna-tyylinen väri. Vaahtoa ei erityisen runsaasti kerääntynyt. Tuoksu ei kovin voimakas, trooppista hedelmää ehkä, ehkä sitruksisempaa. Söin pari klementiiniä ennen oluen juontia, se voi vielä vaikuttaa. Maku on matalahiilihappoisen liukas, pehmeän hedelmäinen, hieman makea, appelsiinia, jopa hunajamelonia. Herkules-katkerohumalaa ei ole unohdettu, takatilaan on riittänyt tavaraa. Tässä on pääasiat nyt erittäin hyvin kunnossa, HIMAn parhaita kokeilemiani. Jotain hartsin tapaista lievää sivumakua, aivan puhtaalta kokonaisuus ei tunnu. 

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet

Tämä kirja on lainassa Ilkka Sysilältä. Miehen kotikirjastossa tuntuu olevan todella mittavasti tiedusteluun ja vakoiluun liittyvää aineistoa. Kun mies näyttää reissaavan säännöllisesti Helsingin ja Pariisin väliä, niin väkisin mieleen tulee, että maestro itsekin toimii jossakin roolissa varjoisalla konspiratiivisella harmaalla alueella. Ei voi tietää. Mutta nyt siis käsillä Oula Silvennoisen väitöskirjatyö vuodelta 2008 Suomen ja Saksan Kolmannen Valtakunnan turvallisuusviranomaisten yhteistyöstä 1933-1944. Varsin mittava teos, joka käytännössä tuntuu koko Etsivän Keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin historiikilta jo johdantovaiheessaan. Tutkimusteemana on turvallisuuspoliisin taiteilu demokraattisen lainsäädännön kaidalla tiellä varsin vaihtelevissa olosuhteissa. Ei ole mikään yllätys, että Silvennoinen löytää selviä horjahteluja EK:n (1919-1938) ja Valpon (1938-44) toiminnasta. Punakapinan jälkeisessä Suomessa kommunismiin, Neuvosto-Venäjään ja sittemmin Neuvostoliittoon kohdistunut lähes uskonnollinen vihamielisyys ei voinut olla vaikuttamatta nuoren valtion turvallisuudesta vastaavien virkamiesten asenteisiin ja toimintaan.

Väitöskirjaluonteesta huolimatta julkaistu painotuote on saatu varsin sujuvaan muotoon. Lähdeviittauksia on paljon, mutta niiden kommentointi ja tutkimusmenetelmien esittely on sysätty kirjan loppuun. Kirjan avaus on kuin vakoiluromaanista. Aeron lento Tukholmasta 15.12.1937 laskeutuu Malmin kentälle ja matkustajien joukossa on saksalaissyntyinen Tšekkoslovakian kansalainen Wilhelm Kernig / Vilem Jaderny, josta EK on saanut vinkin Ruotsin viranomaisilta. EK:n agentit seuraavat Kernigin siirtymistä Aeron bussilla hotelli Kämpiin ja Fazerin ravintolaan.

Silvennoinen lähtee siis liikkeelle varsin perusteellisesti ja saksalaisyhteistyöhön päästään vasta noin toisella kolmanneksella tai neljänneksellä. Nykyään on ehkä vaikea hahmottaa, että 1930-luvulla Suomessa hyvin laajoissa piireissä Paasikiveä myöten pidettiin natsismia ilman muuta parempana vaihtoehtona kuin kommunismia, pelkästään natsien antikommunismiasenteen takia. Vielä kipeämpää ja unohdetumpaa on antisemitismi, joka Silvennoisen tutkimustulosten perusteella oli EK:ssa yleistä. Sittemmin KGB:n luottomieheksi kohonnut kovanyrkkinen EK-kuulustelija Urho Kekkonenkin kirjoittelee 1930-luvussa alussa Berliinissä opiskellessaan karkean juutalaisvastaisia viestejä läheisilleen.

Natsien valtaannousun jälkeen EK Esko Riekin johdolla ja varsinkin Bruno Aaltosen toimesta loi luottamukselliset suhteet Saksan poliisihallinnon korkeimpaan johtoon, aluksi SS/SD-mies Werner Bestiin ja sittemmin itse Gestapon johtajaan Heinrich Mülleriin. Yhteistyö katkesi äkillisesti elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop -sopimukseen, mutta virittyi uudelleen viimeistään seuraavana keväänä saksalaisten saapuessa Pohjois-Norjaan Petsamon naapuriin. Ja pian itse Petsamoonkin, josta tuli suomalais-saksalaisen turvallisuuspoliisiyhteistön johtava kenttäalue.

Silvennoisen tutkimustulos jatkosodan hyökkäysvaiheesta on varsin korutonta kertomaa. Valpon etsivät pohjoisessa olivat alistettuja Gustav vom Felden johtamalle Einsatzkommando Finnland -tuhoamisyksikölle, suomalaisetkin kuulustelivat saatuja puna-armeijan sotavankeja ja luovuttivat heitä tietoisesti saksalaisten teloitettaviksi. Todisteet eivät ole ehkä de jure -sitovia, mutta de facto -yksiselitteisiä. Ratakadun johto Arno Anthonia myöten oli asiasta tietoinen, varmaan myös koko valtiojohto Rytiä ja Mannerheimia myöten. Totutut säännöt eivät olleet enää voimassa, kun nähtiin mahdollisuus murskata bolševismin rutto. Heti alkusyksystä 1941 Valpon Olavi Viherluoto vieraili Tallinnassa ja raportoi yksityiskohtaisesti Valpon johdolle mm. juutalaisten suunnitelmallisesta tuhoamisesta Baltiassa. 

Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysvaiheen jälkeen uusia sotavankeja pohjoisella rintamalla ei juuri enää saatu ja toiminta hiipui. Stalingradin jälkeen suomalaiset alkoivat vääntäytyä poliisiyhteistyöstäkin pois ja Anthoni pakotettiin eroamaan. Muutamat suomalaiset avainhenkilöt poistuivat Lapista saksalaisten mukana ja esimerkiksi Arvid Ojasti ja Aarne Kauhanen päätyivät Venezuelaan. Kauhanen kuoli siellä epäselvissä oloissa 1949 ja Ojasti sotilaspartion luoteihin 1963 Maturínin kaupungissa.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Nøgne Ø Julequad 2017

Norjalaisessa vahvassa belgissä lopulta illan heikkovaahtoisin olut, pientä poretta vain. 10% ja lisämausteena vain muscovado-sokeria. Tämäkin käytännössä musta, jouluoluissa se on jonkinlainen perusvaatimus. Paksun luumuinen alkoholinen tuoksu. Maku on iljettävän siirappisen makea, todella tyrmistyttävä kohtaaminen. Sinänsä ei yllätys, koska tämä Nøgne Ø oli jo ennen teollisuuspanimoksi siirtymistään tunnettu monista ylimakeista oluistaan. Mitään Westvleteren/St. Bernardus/Rochefort -tyylisiä monimuotoisuuksia tästä on turha seuloa, sokerimönjää koko setti. Kilpailee vahvasti vuoden huonoimman oluen tittelistä. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Stone Xocoveza, tölkkiversio

Kajaanin Alkosta ei uutuus-IPOja löytynyt, joten siirryin hieman vastentahtoisesti jouluoluthyllylle. Arvasin mitä näistä nyt tulee vastaan, mutta kerranhan se vain kirpaisee. Xocoveza on talvimaustettu mokkastout, jeejee. Stonen Berliini-panimokin on laadukkaassa maineessa, joten kuinka hirveä se voisi olla ... 8,1%, musta olut, beigeä vaahtoa. Tuoksu lähinnä makean karamellinen, ei esim. kardemummaa. Maku on pehmeän matalahiilihappoinen, täyteläinen, makea, karamellinen, voimakkaasti mausteinen. Tölkin pitkästä tuoteselosteesta erottuu kahvi, kaakao, chili, kaneli, vanilja ja muskottipähkinä. No niin, ei siis inkivääriä ja neilikkaa, joista saan yleensä primitiivisen hylkimisreaktion. Vaniljan makeus tässä on hallitsevana, pieninä annoksina makean jälkiruuan kanssa voisi toimia, mutta kokonaisen pikkutölkin kanssa oli kyllä työlästä vääntöä. Ostovaiheessa yritin tarkistaa, olenko juonut tätä ennen. Tein kai jonkin näppäilyvirheen, koska en sitä blogista löytänyt. Hanaversio on siis tullut kuitenkin jo kokeiltua, se tuntui suklaisemmalta. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Mallaskuu Peltopyy Pils

Lapualaisen Mallaskuun oluista olen saanut vasta muutaman festivaalinäytteen, mutta nyt silmiin osui pilsneri Pohjanmaalta, 5,2%, humalina Magnum ja Hallertau Mittelfrüh. Reippaasti vaahtoavaa, viljainen tuoksu. Maltainen, hieman nahkea maku. Raikkaampi voisi olla, mutta takakontissa on tavaraa, tässä on pitkästä aikaa oikeaksi pilsiksi tunnistettava suomalainen pilsiksi kutsuttu olut. Parasta ennen on 16-12-17, joten tämä ei ole edes tuoretta. Olen kuullut paljon hyvää Mallaskuun yli 100-ibuisesta Black IPAsta, joten sen kohtaamista odotellessa tässä oli hieman vaisumpi välipala. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Teerenpeli DIPA

Tupla-IPAa Lahdesta, tosin vain 7,5%, joten lähes perus-IPAn vahvuustasoa. Samea väri, hieman saippuainen maku, pihkaa, kuivattuja hedelmiä, rikkiä, varsin kuiva jälkimaku. Peräkontti ei ole yhtä täysi kuin Sipilän hallituksessa, mutta ei lahtelaisetkaan ilman lastia ajele. Jokin yrttinen sivumaku häiritsee, mutta kohtuullista piristystä Kajaanin kaikin puolin harmaaseen marraskuuhun. Kajaani, Hospoda Koruna, 11.11.2017.

Stephen Daldry: The Reader

Bernhard Schlinkin omaelämäkerrallisen romaanin filmatisointi vuodelta 2008. Kun tuottajina Anthony Minghella ja Sydney Pollack sekä skenaristina David Hare, niin lopputulos on odotetun laadukasta. Ohjaaaja Daldryn kädenjälkeen en ole ennen tutustunut, mutta ei hänkään ole tässä laatua laskenut. Teos näkyy jääneen sekä Minghellan että Pollackin viimeiseksi. Tarina kattaa laajan kaaren toisesta maailmansodasta 1990-luvulle. Startti on 1958 Neustadtissa Länsi-Saksassa, ilmeisesti fiktiivisessä lokaatiossa, koska Neustadt-alkuisia kaupunkeja on useita. Elokuva alkaa eroottisena draamana, kun 36-vuotias Kate Winsletin hahmo viettelee teinipoika David Krossin. Pikkukaupungin ahdistava suvaitsemattomuus lyö pariskuntaa silmille viimeistään Weldebräun olutta biergartenissa kiskoessa. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen teoksen teema aikakoneen lähtiessä hyppimään kiihtyvää tahtia. Romaani ei näytä olevan laaja, mutta melkoisesti sisältöä Schlink on saanut mahtumaan. Winslet paljastuu Auschwitzin vartijaksi ja saksalaista kollektiivista syyllisyystematiikkaa pyöritellään monien muiden teosten tapaan perusteellisesti, mutta jotenkin ulkokohtaisesti. Winslet on meikattu mukaan kaikkiin aikakausiin kohtuullisen vakuuttavasti, mutta miespäähenkilön esittäjä joudutaan vaihtamaan Krossista Ralph Fiennesiin. Tämä ei suju kitkattomasti. Muutenkin englanninkielisyys tietysti häiritsee näissä kuvioissa. Paljastettakoon vielä, että Winsletin hahmon peittelemä suurin salaisuus ei ole massamurhaajatausta. Se voi tuntua oudolta ja kieltämättä tuntuukin. Ei siis mikään mestariteos, mutta sujuvaa elokuvaepiikkaa kuitenkin. 

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Solmu New England IPA

Suomusjärven matalaprofiilinen panimo pukkaa harvakseltaan, mutta säännöllisesti, uutuuksia Vaasankadulle. Huomasin, että konsernilla on myös Silmu-niminen toimipiste  Hämeenkadulla, mutta sinne en ole vielä osunut baarin aukioloaukoina. NEIPAssa 6%, samea, kultaiseen hohtava väri, sitruksinen tuoksu, tosin hieman märkää lapasta myös. Matalahiilihappoisen hedelmäinen lähtömaku, sitruinen, kuivaa satsumaa. Solmun oluiden tapaan hartsia, mutta nyt selvästi vähemmän kuin aiemmissa yksilöissä. Peräkärry miellyttävän tanakka. Solmun oluet muistuttavat paljon toisiaan, samat ominaisuudet ovat aina mukana pienin vaihteluin. Tässäkin on selvä talonmaku ja nyt kyseessä on yksi panimon parhaita oluita. Solmu, 8.11.2017.

Mallaskoski Dark Moment Porter

Seinäjoelta uutuutta, 6,2%. Mausteinen olut tämäkin edellisen Põhjalan tapaan. Jokin hyvin epämiellyttävä kaalikeittomaisuus, maatuneita kuolleita kasveja, syksyinen kuoleman löyhähdys. Nyt on käsillä aika erikoinen olut, jos tämä on tarkoitetussa muodossa. Jotain kovaa metallisuuttakin seassa. Lämmetessä olut hieman neutraloituu, paranee, mutta ei nyt varmaan kaikki aivan kohdalleen ole osunut. Hilpeä Hauki, 8.11.2017.

Põhjala Talveöö

Tallinnan laatupanimo on tehnyt jo lukemattomia vahvoja stouteja Öö-nimikkeellä. Taas uusi versio tarjolla, 9,0%. Mausteita, vaniljaa, paahdetta, ei kovin makea, täyteläinen. Liikaa jouluisia mausteita, mutta lämmittää silti hyvin marraskuun illassa. Sosiaalinen tilanne (HIMA & Ulkohuone) rajoitti kokemuksien kirjaamista. William K Kurvi, 8.11.2017.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kiiski Vastaranta

Mäntsälän uudelta panimolta ensimmäinen näyte, savulager, 5,5%. Lähes kirkas vaalea olut, tuoksussa tervaleijonaa, selvää savua. Maku on samantyyppinen, aika tiukasti on savua, tarrautuu heti kitalakeen. Savuisuus jatkuu jälkimaussakin, itsepintaisesti pysyy limakalvoilla, pieni katkeruus sekoittuu mukaan. Savuisuus on enemmän tervaista kuin Schlenkerlan savukinkkua. Aika ryhdikäs, savumaltaassa ei ole säästelty. Silti tämä voisi olla vielä täyteläisempi, se ehkä vaatisi tummempia maltaita mukaan. Erittäin lupaava ensikokemus ilman muuta. Näppärä nimikin, jopa suomalaista olutkulttuurihistoriaa heijastellen, olihan Tennispalatsin Vastarannan Kiiski ensimmäisiä suomalaisia laatuolutbaareja. Maltainen Riekko, 7.11.2017.

Olutpaja Ippalo 100

Yllättävä nimi Pälkäneen omia polkujaan kulkevan panimon oluella, ilmeisesti kyseessä jokin nimikilpailun voittotulos. En silti täysin ymmärrä, viittaako 100 taas loputtomilta tuntuviin Suomi 100 -juhlaoluisiin? 6,5%,  samea, hyvin sitruksinen tuoksu. Hedelmäinen appelsiininen maku. Hyvä runko, ei liiaksi mehuinen, lievästi karamellisuutta, katkeruus kasvaa vähitellen. Lopuksi perätilassa onkin aika paljon tavaraa. Humalina Herkules, Cascade, Amarillo, Citra. Kaksi jälkimmäisintä pääroolissa aromissa. Hyvin puhdas olut taas tältä valmistajalta, mutta jokin erottuva lisäpiirre tai särmä tuntuu puuttuvan. Kuikka, 7.11.2017.

Bruuveri Napoleon Complex Stout

Bruuverin omien oluiden näkyvyys on entisestäänkin heikentynyt. Nyt liitutaululla tai hanalätkässä ei ole edes oluen nimeä, vain geneerinen maininta talon omasta oluesta. Täytyy erikseen kysyä henkilökunnalta mitä mahtaa olla tarjolla. Nyt kyseessä oli 5-prosenttinen kaurastout. Diminutiivisen sotapäällikön (tosin Napoleon oli pitempi kuin vaikkapa Stalin) nimi oluessa viitannee suhteelliseen keveyteen, ei siis mikään imperial stout. Tummanruskea ulkoasu, paahteisen karamellinen tuoksu. Paahteinen on kepeästi makukin, myös makeahko, lähes olemattoman katkera. Puhdaspiirteinen tylsä olut, liian pliisu, alamittainen. Bruuveri, 6.11.2017.

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas

Luin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan noin 15-vuotiaana ja tykkäsin kovasti. Olin ehtinyt nähdä Edvin Laineen vuoden 1955 elokuvaversion jo aikaisemmin. Linnan romaani oli hyvin jännittävä ja paljon traagisempi kuin Laineen hieman komediallisempaa ja viihteellisempää otetta viritellyt teos. Sittemmin olen nähnyt Laineen elokuvan niin usein, että muistikuvat Linnan romaanista ovat haalistuneet taustalle. Linnan sensuroimatonta versiota Sotaromaania en ole lukenut. Rauni Mollbergin elokuvan vuodelta 1985 näin ensi-iltakierroksella enkä tykännyt yhtään. Ärsyttämisen halu ei ole kovin hedelmällinen motiivi elokuvanteolle. Ja elokuvan ns. sodanvastaisuus heijasteli ikävästi Neuvostoliiton verisen diktatuurin harjoittamaa "rauhantahtoista" propagandaa. Mollbergin elokuvan voisi katsoa nyt toiseen kertaan, mutta tuskinpa se siitä on parantunut.
 
Näin nyt Louhimiehen tuoreen version Tennispalatsin Scape-teatterissa, joka taitaa olla Suomen suurin. Puitteet siis ainakin otolliset ja seurana oli Sotahistoriallisen Seuran nuorisojaoston muita jäseniä. Ensimmäisen tunnin jälkeen aloin olla samaa mieltä niiden arvioiden kanssa, joissa elokuva on leimattu turhaksi tai tarpeettomaksi. Vaikuttavasti tehty ja erinomaisesti näytelty elokuva toistaa aivan liikaa Laineen elokuvan tarinaa ja kohtauksia. Loppua kohti leffa paranee kuitenkin huomattavasti. Louhimies ja toinen käsikirjoittaja Jari Rantala painottavat kesän 1944 vetäytymisvaihetta Syväriltä kohti vanhaa rajaa. Tämä osa toimii hienosti ja rintaman repaleisuus välittyy koskettavasti. Toinen onnistunut ratkaisu on korostaa Rokan ja Kariluodon rooleja. Koskela ja Hietanen ovat edelleen fokuksessa, mutta Rokka on Louhimiehen elokuvan ehdoton kulmakivi. Rambo-tyylisestä ihannoinnista voi valittaa, mutta kyllä Eero Ahon hahmo on varsin terävästi muotoiltu. Matti Ranin oli loistava Laineen Kariluotona, mutta Louhimiehen ja Rantalan laajentama ihanteellinen upseeri kuvastaa vakuuttavasti helsinkiläispiirien AKS-tuntoja maakuntien miesten seassa. Viittaus Koskelan talvisodassa kaatuneisiin pikkuveljiin on koruttoman tyylikäs.
 
Yksityiskohtien horjumiseen voi tietysti tarttua. En ole maatalousekspertti, mutta hämmästelin Rokan lomallaan käyttämää sirppi-työkalua ruispellolla. Kyllä ainakin Kainuussa viikate oli jo käytössä 1940-luvulla. Neuvostopanssarit tuntuivat ainakin yhdessä vaiheessa etenevän liian vaivattomasti vaikeassa maastossa. Kainuulaisen Määtän roolin suhteellista pienentämistä voi myös harmitella. Samuli Vauramon Lammio ei ole tarpeeksi vittumainen, Jussi Jurkka oli 25-vuotiaana tässä suvereeni. Mutta se on pientä, kokonaisuutena elokuva on hyvä saavutus. Varsin kova tasonnosto verrattuna aiempaan Louhimies & Rantala -kalkkunaan nimeltä Käsky.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Steven Lee Myers: Uusi tsaari

Olen erittäin kiinnostunut Neuvostoliitosta, kuten blogin tähänastiset 190 postausta aiheesta kertovat. Neuvostoliiton raunioituneeseen tynkään muodostunut Venäjä on jo huomattavasti vähemmän kiinnostava kohde, mutta tulin silti kahlanneeksi läpi tuoreehkon Putin-elämäkerran. Alkuteos näyttää ilmestyneen syyskuussa 2015, joten aivan viimeisimpiä vaiheita ei ole mukana. Mielenkiintoisinta kirjassa onkin alkuosa, jossa oli itselleni uusia taustoituksia. Putinin lähisukulaiset kokivat mahdollisimman kovia Leningradin piirityksessä 1941-44 ja Putinin käsityksiä toisesta maailmansodasta onkin muovanneet hänen vanhempansa kertomukset. 1952 syntynyt Putin näki 1960-luvulla KGB:n toimia ihannoivan elokuvan ja päätti ryhtyä vakoojaksi. Yksi hänen esikuviaan oli sotilastiedustelu GRU:n perustajiin kuulunut latvialainen Jan Berzin (Jānis Bērziņš). Tieto tuntui hämmentävältä, koska luin sattumalta äskettäin Neuvosto-Venäjän pääneuvottelijana Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 olleen samannimisen henkilön. Kyseessä on kuitenkin eri Jan Berzin (Jānis Bērziņš-Ziemelis), latvialainen hänkin ja lähes samanikäinen. 

Lakiopintojen jälkeen Putin todellakin liittyi KGB:hen 1975 ja toimi edelleen Leningradissa. Satuin itse käymään kaupungissa kesäkuussa 1976. Putin seurasi kaupungissa käyviä ulkomaalaisia, joten saatoin siis olla hänen kohteenaan. Tunnetusti Putin sai ainoan KGB-ulkomaankomennuksensa Itä-Saksaan Dresdeniin, jossa hän vaikutti miehityshallinnon romahdukseen 1989 asti. Putin ei ole tunnettu olutmies, mutta näyttää kehittäneen Dresdenin vuosinaan mieltymyksen DDR:n laatuolueen Radeberger Pilsneriin. Myersin mukaan Putin loi suhteet Pietarin rikollisiin jo 1990-luvulla järjestellessään Anatoli Sobtšakin johtamaan Pietariin ulkomaalaisia sijoituksia. 

Sobtšakin kukistuttua Putin ajautui Moskovaan ja vähitellen Jeltsinin lähipiiriin. Tästä eteenpäin Myersin teos ei oikeastaan tarjoa mitään uutta, jos on sattunut seuraamaan Venäjä-uutisointia viimeisen 20 vuoden aikana. Odotin enemmän paljastuksia tai syvempää näkemystä, mutta ehkä se on epärealistista. Sellaista joudutaan varmaan odottamaan vielä kauan. Kirjan loppuosa on luonnollisesti heikointa antia, Sotšin monumentaalinen rakennusprojekti talviolympialaisten Putingradiksi, Krimin valtaus ja hyökkäys Itä-Ukrainaan käydään läpi hengästyttävästi. Selkeästi kirjoitettu paksu kirja, jonka lukee varsin nopeasti. Jos haluaa tiiviin paketin Putinin tähänastisista vaiheista, niin varmaan huonompiakin teoksia on tarjolla.

Chelsea - Manchester United 1-0

Melko aktiivista peliä molemmilta Stamford Bridgellä, aika yllättävää tuntien Mourinhon yleisen asenteen. Chelsea tyystin erilainen kuin aiemmin viikolla Roomassa. Chelsea sai alussa pallon maaliinkin, kun ManU-toppari Jones kiskoi omaan ylänurkkaan, tilanne tuomittiin Moratan virheeksi. Hazard taas terävä, Bakayokolla avopaikkoja paljon hyökkäävämmässä roolissa kuin yleensä. Vaikka peli aaltoili nopeasti, erityisen paljon hyviä tilanteita ei syntynyt. Ensimmäistä kertaa näin Chelsean tanskalaistoppari Andreas Christensenin peliä.
 
Chelsean hyvä asenne jatkui toisella jaksolla, Hazard ei onnistunut nopeassa laatikkotilanteessaan. 55. minuutilla ratkaisu, Azpilicuetan keskitys, Morata oli vapaana keskellä, hallittu pusku ylänurkkaan. Mourinho otti sisään Fellainin, joka imaisi heti varoituksen ja aiheutti Chelsealle virheillään kaksi maalipaikkaa. Pääsi hän yhden kerran omaankin maalintekotilanteeseen, kun ManU panosti korkeisiin palloihin hyökkäyksissä. Yliajallakin vielä dramatiikkaa, kun Morata hukkasi läpiajonsa ja Rashfordin hyvä vapaapotku vähän yli.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Plevna Siperia Suomi 100 Juhlapainos


Tampereen laatupanimon ykköstykki on tuunattu juhlakuntoon Suomen itsenäisyyden 100-vuotisbileisiin. Mustaa on, harmittavan kylmää, yllättävän savuista, jotain viskisysteemiä varmaan mukana. Toimii hyvin, kuiva savu komppaa hienosti paahteisen maltaan kanssa. Tukeva runko ja edelleen on tallella katkera peräkärry. Ehkä ei perusversion tasoa, oluissa savuisuus on haastava laji, mutta todella hyvin silti toimii. Tuskinpa tästä kukaan pystyy petraamaan bakkanaalien huipentuessa kuukauden sisällä. Hilpeä Hauki, 4.11.2017.

Stone Drew Curtis Wil Wheaton Greg Koch Farking Wheaton w00tstout


Vahva stout Stonelta, 13%. Nimessä näkyy olevan monenlaista sidosryhmää, joka osallistunut oluen valmisteluvaiheeseen. Se ei varmaan ketään enää jaksa kiinnostaa, joten paneudutaan lopputulokseen. Mustaa on, viinainen tuoksu. Hyvin makeaa, vaniljaa, alkoholikin tuntuu. Eipä ole kummoinen, vaikka tumma suklaakin seoksesta erottuu. Katkeroa ei näin jäykästä mämmistä jää perätilaan. Baarissa olisi ollut vielä Stonen toinen vahva stout Fred’s Super Stout ja Foundersin mielenkiintoinen malt liquor DKML, mutta kapasiteetti ei nyt riittänyt. Pikkulintu, 4.11.2017.

Stone Vertical Epic Ale 08.08.08 (Encore Series)


Lähes 10 vuoden takaisen Stone-oluen nostalginen uudelleenlämmitys, 8,9%. Purukumia ja belgihiivaa tuoksussa. Hieman mausteinen pippurinen maku, tripeliä lähellä ollaan. Lievä katkeruus löytyy, todella hyvää. Pikkulintu, 4.11.2017.

Rogue Cold Brew IPA

Aika tummaa IPAa, ruskeaa. Kahvinen tuoksu, kahvinen ja rusinainen maku, makean puoleinen, kuin brown ale. Stumptown-nimistä kahvia tähän on lisättykin. Kahvi toimii vahvoissa stouteissa, mutta ei IPOissa. Tämäkin on surkea kokonaisuus. Pikkulintu, 4.11.2017.

Red Brick HopLanta


Kuolleiden päivän kunniaksi matkustin pitkästä aikaa Itä-Helsinkiin mukavasti toimivalla itämetrolla. Pikkulinnussa rento meininki, niin kuin aina. Georgian Atlantasta panimouutuustuttavuus,  6,8%. Lähes kirkas kaunis olut. Pihkaista sitrusta, kuivaa, greippimäisyyttä. Matala hiilihappotaso, lievästi saippuainen, keskitason katkeruus. Ihan Ok-tavaraa. Pikkulintu, 4.11.2017.

Hanssens Oudbeitje

Paladins-keikan höyryjä viilentelin askeltamalla eteläisen Helsingin poikki Merimiehenkadun siideribaariin. Yllättävän täyttä pienessä baarissa, bisnes näyttää pyörivän hyvin. Löysin kuitenkin paikan naurettavan korkealta baaritiskiltä, jonne piti silmäillä melkein yläviistoon. Olin kuullut, että baarissa olisi Hanssensin mansikkalambicia, joka on jäänyt kokeilematta. Pieni pullo varsin arvokas, 17,50€, mutta talo tarjosi minulle tämän. Intensiivinen hapan tuoksu, maussa ehkä vähemmän tuntuva. Mansikkaa ei oikein erota, hedelmäinen sivukierre happamuuden taustalla. Ehkä jotain tunkkaisuuttakin, ei varsinaisesti raikas. Maakellaria, ei selvästikään enää parhaassa iskussaan. Mutta lambicin huikea kuivuus on aina yhtä hämmentävää.  Tiskillä tuli hauska juttutuokio koko ikänsä tässä samassa korttelissa asuneen kaverin kanssa. Tuntuu erikoiselta, kun itse on muuttanut kymmeniä kertoja. Sidrería, 3.11.2017.

The Paladins @ Savoy

Amerikkalaista kitararockbuumia eivät kovin monet nykyään yhdistä 1980-luvun leimallisimpaan musiikkiin, mutta omassa musiikkimaailmassani se on kaikkein merkittävin vaihe. Tykkään tietysti vanhemmastakin kamasta, mutta se tuli itselleni pääosin valmiiksi pureksittuna ja edellisen sukupolven arvottamana. Kiinnostuin hillittömästi rock-musiikista vasta 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja amerikkalainen mm. roots rock -termillä kuvattu tyyli oli pääasiallinen kohteeni. Sieltä tuli esiin tuntemattomia tekijöitä ja pääsin kokemaan omakohtaista löytämisen iloa. The Paladins liittyy tähän genreen, mutta hieman myöhäisemmässä vaiheessa, ensialbumi vasta 1987. Paladins on kotoisin San Diegosta samoin kuin yksi suurimmista suosikeistani, The Beat Farmers. Paladinsin tyyli on ehkä lähimpänä Teksasin Austinin bändejä, rockabillyä LeRoi Brothersin tapaan ja rhythm 'n' bluesia (termin blues-rockin merkityksessä) Fabulous Thunderbirdsin tyyliin. T-birdsin Kim Wilson tuottikin bändin debyytin. Paladins jäi itseltäni hieman sivuun ja tulin hankkineeksi vain bändin kolmannen levyn Let's Buzz! vuodelta 1990, tuottajana Los Lobosin Steve Berlin. Melko harvoin on tullut kuunneltua, levyssä on ehkä minun makuun liikaa blues-painotusta, rockin kustannuksella.
 
En siis ole mikään Paladins-fani, mutta kun tiistai-iltana kännykästä näin Facebook-mainoksen bändin keikasta, pysäytin kaiken muun ja suuntasin ostamaan lippua. Paladins on keikkaillut Suomessakin silloin tällöin, mutta ei ole osunut kohdalle. Keikkapaikkana melko heikosti rockiin soveltuva Savoy-teatteri, mutta parempi sekin kuin ei ollenkaan. Sattumoisin olin Savoyssa viimeksi päivälleen kolme vuotta sitten Blastersin Alvin-veljesten keikalla. Paladins keikkaili 1980-luvulla Blastersinkin kanssa. Avainhahmot Dave Gonzalez ja Thomas Yearsley edelleen mukana, rumpali Brian Fahey myöskin parhaiden vuosien kokoonpanosta. 

Kävin porter-bileiden jälkeen syömässä Bryggeri Helsingin cheeseburgerin ja nojailin Savoyn baaritiskiin pre-konserttiviskiä siemaillen, kun katse osui jonkun keski-ikäisen junttieinarin farkkuihin, joiden lahkeista oli käännetty lähes puolet nurinpäin. Ajattelin, etteikö kaupasta ollut löytynyt vielä pitempiä housuja. Kun bändi 10 minuuttia myöhemmin aloitti salin puolella, selvisi että kääntölahjehiippari on Paladinsin kitaristi-laulaja Dave Gonzalez!

Sali ei ollut täynnä ja melko varovaisesti instrumentaalilla bändi aloitti. Bändi on siis trio, rummut, pystybasso ja Gonzalezin puoliakustinen kitara. Hieman yllättäen Gonzalez hoiti koko setin tällä soittimella, vain Mercy-encoressa täysin sähköinen peli. Varovainen alku siis ja volyymikin tuntui liian alhaiselta. Alkupuolella basisti Yearsley lauloi useita kappaleita melko laimealla äänellä. Miksauksessa jotain häikkää? Vauhti kyllä parani vähitellen ja mm. vuoden 1959 Cadillac Elodoradosta kertova uusi biisi rullasi hyvin. Muutama muu uudempi kappale oli ehkä liian anonyymiä perusrokkia. Lopussa sitten Buzz-levyn tutut kappaleet jytisivät jo lujaa. Kahden tunnin keikka, kelpo musiikkia, mutta ehkä liian flegmaattinen ote. Teatterimiljöö ei ehkä innostanut bändiä, ehkä matkaväsymystäkin.

Sinebrychoff Porter 60-vuotisbileet






Neuvostoliitto murhasi Laikan 3.11.1957. Samana (?) päivänä tapahtui onneksi jotain vähemmän brutaaliakin, Sinebrychoff Porter syntyi. Omakohtaisista kokemuksista merkkioluesta tuli kirjoitettua pari vuotta sitten olutbloggaajien yhteistempauksessa. 60-vuotisbileet järjestettiin Katajanokan Wallis-karaokebeerissa. Baarin nimen alkuperää en sattunut kuulemaan, hieman yllättävää, jos se viittaisi 1930-luvun skandaalikuningattareen Wallis Simpsoniin.

Suhteellisen pienimuotoinen Timo Mikkolan juontama tilaisuus, paikalla paljon isäntiä, Esko Pajusen ja Kimmo Jääskeläisen tapaisia Koff-veteraaneja, alan journalisteja ja pari blogistiakin. Julkkiskokki Eero Vottosen porterin oheen suunnittelemaa jälkiruokaa nautittiin juhlapuheiden lomassa. Porterin hiivan alkuperäähän on ehditty spekuloimaan vuosikausia ja nyt kuultiin Kimmo Jääskeläisen definitiivinen, joskaan ei tyhjentävä tarina. Alkuvuonna 1957 Lontoossa käymässä ollut Aarne Rahiala sai Boris Orlolta komennon hankkia hiiva Guinnessin panimolta, joka silloin sijaitsi Park Royal -alueella. Näin kävi, ja hiiva tuotiin koeputkessa Hietalahteen. Epäselväksi jäi, oliko hiiva anastettu, ostettu vai lahjoitettu. Sekin tarkentui, että Porter näki päivänvalonsa ennen Laikan likvidointia. Myyntiin se tuli Alkoon jo kesäkuussa 1957.  

Koff-muisteloitaan tilaisuudessa esittivät mm. alan kovimmat starat Kari Ylänne, Heikki Kähkönen ja Mariaana Nelimarkka. Kovasti tuotteesta on tykätty ja niin tykkään minäkin. Timo Mikkola aloitti omakohtaisesti karaoke-laulannan ja tässä vaiheessa päätin poistua ennen kuin itse innostuisin nousemaan estradille.