keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

SOPP Helsinki 2017, 1. päivä










Suomen suurin ja kaunein olutfestivaali Helsingin Rautatientorilla avautui suosiollisessa säässä ja entistäkin suurempana, koko tori nyt viritettynä pienpanimo-oluiden palvonnalle. Tuttu meininki, hakeuduin aluksi pienosakkuuspanimoni Sonnisaaren aiemmin kokeilemattomien oluiden ääreen. Kölner Citra on hauskasti päivitetty resepti Timo Kanniaisen kotiolutajoilta, pääsin neljä vuotta sitten sitä jo silloin kokeilemaan. Varsin samantyyppinen, ei erityisemmin muistuta perinteisiä kölschejä, mutta herukkaisen hedelmäisessä oluessa mukava sessio-olutfiilis. Toinen Sonnisaaren uutuus klassinen baijerilainen weizen Eisenhoden, 5,3%. Yllättävän banaaninen, makeahko, lievästi pippurinen, puhdas. Olen edelleen tyytyväinen Sonnisaaren toimintaan.

New England IPA, samea mehumainen vähäkatkeroinen IPA on odotetusti kesän hittityyli Suomessakin. Tsekkasin useampaa yksilöä festivaalin monimuotoisten sosiaalisten tilanteiden hulinoissa. Suomenlinnan ja Donut Islandin yhteistyö Greetings From Hazy Isles (6,2%) oli hyvin mehuinen, mutta yllättäen rutkasti katkerakin. Olisi silti voinut olla pehmeämpi. Sarjan ykköseksi varmaan kohosi saman Mika Oksasen Donut Islandin kotikentällä Hiisissä virittämä I Hop It's Not a Problem #3. Appelsiini, greippi, mango ja ananas nivoutuivat hyvin yhteen ja Mika oli lopulta kiinnittänyt peräkärrynkin mukaan, jälkimaussa riittävästi katkeroa. Makun Jussi Tamminen totesi heti kättelyssä, että heidän veljessarjalainen Lauri Juicy IPA ei sisällä peräkärryä. Näin olikin, mutta hyvin miellyttävä tuote sekin. Maistilan Hobsession 2 oli muita kevyempi tapaus ja siinä kalkkisuus peitti hedelmäisyyttä sivuun. 

Honkavuoren tupla-IPA 694 (kaksi kertaa Kolin korkeus) herätti hörhöpöydässä niin paljon huomiota, että nuuhkaisin tuotetta, aika hämmentävää hiivaleivän puistattavuutta. Myös Suomenlinnan sahti jäi haistelun asteelle, vaikutti pahasti infektoituneelta. Päivän mahdollisesti vaikuttavin olut oli Bryggeri Helsingin kellerbier Tjugo, joka on tehty helsinkiläisen olutseuran Sällskapet Ölarne 20-vuotisjuhliin. Äärimmäisen intensiivinen maltainen olut, mitään aivan vastaavaa en muista koskaan juoneeni, toimi silti hyvin nautittavasti. Saman panimon Donut Island -yhteistyö Romanov, vahva marjainen red ale ei taas iskenyt yhtään, liuotinmainen tuoksu ei parantunut perusmarjaisessa lievästi happamassa maussa. Bryggerin Saaz Pilsner jäi vähäiselle huomiolle sosiaalisessa tilanteessa, mallasvoittoinen puhdas olut.  Mathildedalin kirkas Citra-APA Tori oli hyvin raikkaan hedelmäinen, päivän parhaita. Päivän ainoa berliiniläinen Pikkulinnun tiskiltä, Brlo-panimon German Pils, 7%, mallasta, pihkaa ja katkeroa, mutta ei mitenkään omaperäisesti. Viidessä tunnissa ei enempää ehtinyt, jatkossa toivottavasti lisää.

Sixpoint Tap Takeover @ Sori Taproom


Kahden viikon Kainuu-dieetti craft-oluessa janotti sen verran, että siirryin Vantaan kentältä suoraan Kaisaniemen Viro-baariin, jossa newyorkilaispanimon hanavaltaus. SOPP lähestyy, baarissa myöhäisenä tiistai-iltana ammattilaisia, Sonnisaaren Timo K ja Harri sekä Ruosniemen Antti ja Juho-Matti. 

Aikaa ei paljoa, joten heti maistoon Sixpointin britti-IPA Bengali, 6,4%. Tuoksussa hieman epäilyttävästi etikkaa. Kyseessä ei ole mikään funky belgi-IPA, johon lievä happamuus voisi kuulua. Ehkä siis ei olut enää parhaimmillaan Atlantin ylityksen jälkeen. Maussa etikkaisuus ei tunnu, pihkaa lievästi ja katkeroakin kohtuudella, sitruksisuudesta ei mitään tietoa. Parhaimmillaan ehkä ihan näppärä maltainen olut, nyt jäi vaisummaksi. Pihkaa lupasi jo nimessään Resin, tupla-IPA, 9,1%, 103 IBU. Tässä oli hyvin hedelmää, tuntui raikkaammalta, hyvä tasapaino eri osa-alueiden välillä.
 


Talo tarjosi (tai Antti, en huomannut tarkemmin) Sixpointin gosea Jammer. Merkillinen hoikka energiajuomatölkki, 355 ml, siis 12 oz. Omalaatuinen toffeinen tuoksu, vain 4,2%. Raikasta happamuutta varsin hillitysti, suolaa sitten selvästi enemmän. Viimeiseksi Sixpointiksi tällä erää jäi Global Warmer, imperial red ale, 7,0%, 70 IBU. Hieman etikkaisuutta tämänkin tuoksussa, hyvin maltainen ja katkera, nyt hedelmäinenkin. Tämä olisi tuoreena taas innostava, mutta nyt tuntui hieman villasukkaiselta. Lopuksi Hasasen Antin tölkistä pieni maistiainen Pennsylvaniasta, Søle GOOD GOOD 2.0. Søle näkyy olevan kiertolaispanimo Eastonissa, omakin panimo viritteillä. Easton itselleni tuttu kaupunki, kävin siellä 2001 Weyerbacherin perinteikkäämmillä tuotantolaitoksilla. Tämä 9-prosenttinen tupla-IPA tehty hieman pohjoisempana Susquehannalla lähellä Wilkes-Barrea. Ananastuoksua, hyvin samea, mehumainen, raikas, puhdas, hyvää NEIPA-fiilistä, session tuorein olut selvästi. Sixpointin pilsner olisi hieman kiinnostanut, mutta aika loppui ja kommentit pilsistä eivät kovin rohkaisevia. Sori, 25.7.2017.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

George V. Higgins: Defending Billy Ryan

George Vincent Higgins kirjoitti neljä romaania hieman epämääräisestä puolustusasianajaja Jerry Kennedystä (ei sukua). The classiest sleazy criminal lawyer in Boston. Defending Billy Ryan on sarjan kolmas vuodelta 1992, en muista muita lukeneeni. Kennedy on romaanin minämuotoinen kertoja, joten Higginsin tunnusomaiset monologit ovat entistäkin suuremmassa roolissa, jos mahdollista. Jos Higginsin pikkurikollisista kertovat teokset ovat parempia kuin poliitikkoromaanit, niin nämä lakimiestarinat tämän otoksen perusteella ovat pahnan pohjimmaisia. Keski-ikäisen eronneen Kennedyn huulenheitto on alkupuolella mukavan irtonaista, mutta tylsähkö oikeusjuttu korruptoitunutta virkamiestä vastaan valtaa sitten liikaa tilaa lakitermeineen. Higgins rönsyilyttää tarinaa tuttuun tyyliin Kennedyn aikaisempiin vaiheisiin, mutta meno on kovin kulmikasta verrattuna Higginsin parhaisiin tuotoksiin. Bostonin paikallisvärikin supistuu säätilan toteamiseen. Ja silti, tätä ahmii innoissaan, koska Higginsin kieli on niin suussasulavaa. "You've heard of Irish Alzheimer's?". "You forget everything but your grudges".

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Pardubický Taxis

14-asteinen vierre vahvassa vaaleassa tšekkioluessa Pardubicesta, 6,0%. Panimon Pernštejn-brändillä tekemiä oluita on näkynyt Alkon valikoimassa ennen. Pardubický Porter on myös tuttu olut. Paulanerin Thurn und Taxis -oluita näkyi Suomessa viime vuosikymmenen vaihteessa, mutta tuskinpa Taxis-nimi viittaa samaan suuntaan. Bockmaista makeutta tuoksussa, maltainen makeus hallitsee suutuntumaa, jopa hedelmäisyyttäkin havaittavissa. Puhdasta makeaa lageria, ei metallia, pahvia tai diasetyyliä. Katkeruus hyvin hillittyä. Tässä on oikeastaan ihan näppärä valinta Alkolta Diamondin tuonneista, kannattaa myydä vahvempaa ja erilaisempaa kuin maitokaupat. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Christopher Nolan: Dunkirk

Tainnut vierähtää vuosikymmeniä edellisestä vierailusta Kajaanin Bio Rexissä. Nyt sitten uusi elokuva toisen maailmansodan dramaattisista vaiheista houkutteli paikalle. Täytyy sanoa, että 13 euroa tästä elokuvasta tuntui liian paljolta. Uudella tekniikalla saadaan visuaalista jälkeä, mutta jostain syystä Dunkerquen evakuoinnin massiivinen mittakaava ei tullut ollenkaan esille. Ilmataistelut kauniita, mutta jo 1920-luvulla Wellman ja Hawks tekivät jännittävämpiä ilmasotataisteluja. Henkilöhahmoja ei ole kirjoitettu juuri mitenkään, tietysti harkittu ratkaisu, mutta ei minusta toiminut ollenkaan kun kuitenkin keskityttiin muutamiin yksittäishenkilöihin. Samoja kohtauksia näytettiin useampaan kertaan eri näkökulmista, tuttu tekniikka, joka ei sekään tuntunut luontevalta. Hämmästelen hieman elokuvan saamia positiivisia arvioita, eikö nykykriitikot ole nähneet muita sotaelokuvia ...

Cormac McCarthy: All the Pretty Horses

Cormac McCarthy on kiinnostava kirjailija, mutta en ole  aiemmin lukenut teoksia. Lähin kokemus on Coen-veljesten filmatisointi miehen No Country for Old Men -romaanista, joka oli kohtuullisen vakuuttava. Ostelen kirjoja osittain mielijohteesta, hyllyyn on kertynyt vuosien varrella muutama McCarthy. Nyt sitten ensimmäinen romaani pääsi lukukynnyksen yli, avausosa miehen Border Trilogysta vuodelta 1992.

All the Pretty Horses starttaa samalta seudulta kuin No Country for Old Men eli West Texasin San Angelosta vuonna 1949. 16-vuotias John Grady Cole ei viihdy rikkinäisessä perhekuviossaan, vaan päättää ratsastaa parin kaverinsa kanssa Meksikoon. Se näyttää onnistuneen tuohon aikaan varsin suoraviivaisesti. Kirjan ensimmäinen puolisko on todella tylsää kerrontaa, koska en ole aihepiiristä kiinnostunut. McCarthy kirjoittaa kauniisti, mutta maisemia kuvailevat virkkeet ovat todella pitkiä, sivun mittaisiakin. Reissun päätteksi espanjaa sujuvasti puhuva Cole palkkautuu Meksikossa Coahuilan valtiossa suurelle ranchille cowboy-hommiin. McCarthy kirjoittaa hevosista ja muista maatalouspuuhista äärimmäisen yksityiskohtaisesti, todella rasittavaa, koska nämä asiat ei minua todellakaan kiinnosta pätkääkään. Hyvin paljon tuntemattomia hevossanoja yms, joiden merkitystä ei edes halua selvittää. Yllättävän suuri osa dialogista espanjankielistä, joten se jää ymmärtämättä. Tuntuu äärimmäisen epäuskottavalta, että 16-vuotias Cole olisi hevosten käsittelytaidossaan niin ylivoimainen meksikolaisiin kollegoihinsa verrattuna. Omituisen apaattinen ja masentunut fiilis kerronnassa ei myöskään parantanut tilannetta. 

Ensimmäinen jännitteinen tilanne virittyy romaanin puolivälissä, kun Cole aloittaa teiniromanssin ranchin omistajan tyttären kanssa. Pitkien kuvailevien maisemalauseiden kontrastina McCarthy suosii lyhyttä lakonista dialogia ja tämä kuohkeuttaa merkittävästi kerrontaa. Tarina dramatisoituu huomattavasti Colen ja kumppanien joutuessa tutustumaan Meksikon vankilaolosuhteisiin. Pieni oheistarina kertoo Meksikon sisällissodan aikaisista Maderon poliitikkoveljeksistä, tämä on oikeastaan koko romaanin mielenkiintoisin osa, mutta harmittavan lyhyt sivuaskel. Loppu on seesteisen harras bildungsromanien tapaan. Hyvin kaunis ja taidokas romaani, mutta ei sellainen, jonka olisin halunnut lukea.

Humalove Dunkler Blaumeister

American dunkelweizen, 6,8%, Andersilla Belgiassa tehty, Humaloven 18. erä. Taisi tulla myyntiin jo talven pienpanimokampanjassa, ei siis ainakaan liian tuoretta enää. Kesälomailu Kainuussa alkaa näkyä craftolutharrastuksessa, täytyy raapia laarien pohjia, jotta löytyisi ennen maistelematonta. Vaahtoaa rivakasti, keskiruskea väri. Vehnäestereitä tuoksussa, maku salmiakkisen mausteinen, todella yllättävää. Tuoteselosteessa ei mausteita mainittu. Yrttistä kurkkupastillia. Taustalla hieman löytyy luumuista hedelmää. Amerikkalaisuus ei tunnu ainakaan katkeruutena. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Pinta Sanrajza

Hauska auringonnousunimi puolalaisoluessa, 5,0%, C-humaloitu: Columbus, Citra, Centennial, Cascade; tosin IBUja vain 34.  Melko sameaa, rumaakin american amber wheatia. Makea karamellinen tuoksu, maussa hartsisempaa hedelmäisyyttä. Raikkaampi pitäisi olla ja katkerotkin jäävät telineisiin. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Sandra Nettelbeck: Mr. Morgan's Last Love

Lämminhenkinen uusi elokuva Pariisissa vuodelta 2013. Iäkäs leskimies Michael Caine ystävystyy bussissa nuoreen naiseen, Clémence Poésy. Hyvää kaupunkituntumaa, näppärää pelailua eri kielillä ravintoloissa ja tanssistudioilla. Cainen karikatyyristen lasten sekaantuessa tarinaan homma muuttuu arkipäiväiseksi jahkailuksi, josta ei irtoa mitään tuoretta otetta. Hyvä lähtökohta, joka ei kuitenkaan johda mihinkään.

Elia Kazan: Panic in the Streets

Panic in the Streetsin aloitus on film noiria kauneimmillaan. Tai kauheimmillaan. Kamera on auton sisällä, ajetaan öisen kaupungin katua, neonvalot kimmeltävät sateesta märistä kaduista, hermostunutta neuroottista jazz-musiikkia. Ollaan USA:n suurkaupungeista eksoottisimmassa, New Orleansissa. Kamera siirtyy savuiseen uhkapeliluolaan, korttipelissä voitolla oleva peluri häipyy paikalta isäntien vastusteluista huolimatta. Kolme miestä lähtee takaa-ajoon, uhri pakenee ratapihan poikki, mies yrittää puolustautua saalistajia vastaan, mutta Jack Palance ampuu miehen kuoliaaksi satamalaiturilla ja ottaa voittorahat takaisin. Hikeä koko ajan pukkaava Zero Mostel ja toinen apuri paiskaavat ruumiin laivan kannelle kuin jätesäkin.

Elia Kazanin elokuva valitettavasti hyytyy pahasti tämän hienon startin jälkeen. Kiss of Deathin saatanallinen psykopaatti Richard Widmark on tässä valitettavasti kirkasotsainen hohtavaa univormua kantava lääkintäviranomainen, jolla on söpö vaimo Barbara Bel Geddes. Elokuva unohtuu aivan liikaa kuvaamaan nuoren parin arkisia pikkuvastoinkäymisiä. Elokuvan varsinainen aihe, rivakasti tarttuva rutto, on aivan liian sensaatiomainen teema, joka hautaa kaikki elokuvan vivahteet alleen. Paul Douglas on tahattoman koominen vastahakoisena poliisipäällikkönä. Kazan ei ollut tarpeeksi noir-henkinen ohjaaja saadakseen angstin rullaamaan. Istanbulin kreikkalainen Kazan ehkä vaikutti käsikirjoitukseen, joka liikkuu New Orleansin kreikkalaisravintoloissa. Mutta on elokuvassa tehoja alun jälkeenkin. Satyyrimainen Jack Palance (krediiteissä Walter Jack Palance, mieshän oli oikeasti ukrainalaistaustainen ex-nyrkkeilijä Volodymyr Palahniuk) ei koskaan näyttänyt yhtä pahalta kuin tässä debyytissään. Joseph MacDonaldin ajalleen muodikas puolidokumentaarinen kuvaus löytää hyvin tunnelmaa New Orleansin turistikohteiden takaa. Kokonaisuutena ei kuitenkaan yllä film noirin keskitasoa korkeammalle.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Žatecký Baronka Svetlý Ležák

Kirkas kultainen olut, tuoksussa metallia ja märkää pahvilaatikkoa, 5,3%. Maku on puhtaamman maltainen, joskin diasetyylin voimaisuus ei kaukana häily. Kevyt katkeruus, ei huonolla tasolla, mutta vaalealta tšekkioluelta on syytä odottaa enemmän. Tältä samalta Carlsbergin omistamalta panimolta olen aiemmin kokeillut Lučania, jossa diasetyyli ja katkeruus olivat aivan eri tasolla. Ehkä tämä uudempi variaatio on sitten kansainväliseen levitykseen tehty kuohittu versio. Kohtuullisen kuiva olut sentään on, mutta tämänkin oluen kohdalla voi taas kohottaa kulmakarvoja ajatellen Alkon ostopolitiikkaa. Aivan samanlaisia tšekkioluita on ollut valikoimissa kymmeniä ja tämä ei tuo mitään uutta särmää tarjontaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Latgales Dunkel

Tummaa lageria Latvian kaakkoisosasta Daugavpilsistä, jossa asuu latvialaisia tai latviankielisiä vain 20%. Siis venäläiskaupunki, jolla on suomenkielinenkin nimi, Väinänlinna. Ehkä nykykielessä paremmin istuisi Väinälinna. 5,6%, tummanruskea runko, hyvä vaahto. Leipäinen, talkkunainen, kvassimainen, imelä tuoksu. Maku on makean siirappinen, hieman terävää lääkemäisyyttä, vierremäisyyttä. Etiketissä puhutaan suklaasta, lakritsista, pähkinöistä, kahvista. Hyvällä mielikuvituksella niitä voi ehkä löytää, mutta kyllä tämä on perinteinen äärimmäisen epämiellyttävä ylimakea itäeurooppalainen tumma olut. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

George V. Higgins: Victories

Alueen historiallisen johdannon jälkeen Higginsin romaani vuodelta 1990 käynnistyy Vermontin maaseudulla lähellä Charlottea elokuussa 1967. Metsänvartijaksi siirtynyt entinen baseball-tähti (relief pitcher) Henry Briggs värvätään haastamaan seudun pitkäaikainen republikaaninen kongressiedustaja. Higgins loi maineensa tiukkadialogisilla realistisilla rikosromaaneilla, mutta hän kirjoitti samalla tyylillä myös politiikkaan sijoittuvia teoksia. Pitkiä monikerroksisia monologeja sisältävään dialogiin Higgins panostaa tässäkin, mutta ikävästi puhekieliset tarinat rönsyilevät monta kertaa ainakin näennäisille sivupoluille. Higgins selvästi pyrkii kuvaamaan koko aikakauden henkistä ilmapiiriä ennen yltiödramaattisia vuoden 1968 vaaleja. 1960-luvun Vermont ei muistuttanut nykyistä vanhojen hippien kansoittamaa, pienpanimoiden valtaamaa Bernie Sandersin hallitsemaa liberaalia lintukotoa. Vietnamin sodan synkkä varjo leijailee konservatiivisessa perinteisessä maaseutuvaltiossa. Itse asiassa Vermont näyttää romaanissa samanlaiselta kuin naapurivaltio New Hampshire, joka on pysynyt vanhoillisena linnakkeena New Englandissa näihin päiviin.

Higgins kuluttaa liikaa resursseja  mm. Briggsin masentavan perhe-elämän kuvaamiseen ja sanomalehtien rekrytointiprosesseihin. Teos on käytännössä jatko-osa Higginsin edelliseen Trust-romaaniin, jonka tapahtumiin viitataan useita kertoja. Siinä tarinassa Briggs oli sivuroolissa, mutta nyt siis täydellisesti fokuksessa. Välillä vieraillaan Washington DC:ssä ja Bostonissa, mutta käytännössä tämä on Vermont-romaani. Pitkän Higgins-tauon jälkeen viime vuonna lukemani Trust kolahti kovaa, mutta Victories-kokemus jää valjummaksi. Higginsin tyyli istuu paremmin pikkurikollisten välienselvittelyihin kuin poliittisten lobbarien juonitteluihin. Romaani on hyvin anekdoottimainen, parin tunnin ajomatkaa Vermontin vuorilla kuvataan pitempään kuin Briggsin varsinaista kampanjaa. Ironinen loppu on hyvin tyydyttävä. Silti ei kohoa Higginsin parhaiden tasolle. Lähes 20 vuotta sitten kuollut Higgins on vaarassa hiipua unohduksiin, mutta huomasin netissä uudehkon näppärän artikkelin miehestä.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tucher Sebaldus Weizen

Nürnbergiläisessä vehnäoluessa lähes naurettavan vanhanaikainen etiketti. Kuvaan ikuistettu Pyhä Sebaldus näyttää olevan Nürnbergin suojelupatruuna (Schutzpatron), aikansa mafiamiehiä oletettavasti. Tekstin mukaan olut on valmistettu "von echtem Schrot und Korn". Schrot on itselleni outo sana, Google kääntää ilmauksen englanniksi arvoituksellisesti grain and grain. Kyseessä siis kai jokin vivahteinen synonyymi Kornille.

Oikeaoppinen vaahto sameassa kellertävässä oluessa, aika vahvaa, 6,0%. Tuoksu fenolis-esterinen, purukumia ja banaania myös. Maku on täyteläisen hedelmäinen, tutut hiivan aromit esillä miedossa maussa, ei katkeruutta ollenkaan. Tämä on tyylipuhdas baijerilaistyyppinen weizen, Alko on tuonut näitä Suomeen jo kymmeniä erilaisia. Ei se synti ole, mutta mitään uutta nämä eivät tuo tarjontaan. Tuchereita on ollut viime aikoina useita muitakin Alkon valikoimassa, firman ostopatruunat ovat varmaan tehneet edullisen isomman diilin Tucher/Oetkerin kanssa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Früh Kölsch, pulloversio

Lokakuussa 2001 matkustin junalla Düsseldorfista lyhyen matkan Kölniin. Asemalla ällistelin isoa kirkkoa ja menin juomaan kölschiä Früh am Domiin. Olin juonut kölschiä aiemmin Suomessa enkä erityisemmin tykännyt. Früh'n pienistä sylinterilaseista tarjoiltu kölsch oli aivan toisenlaista, tuntui parhaalta koskaan maistamaltani oluelta. Se oli hämmentävää, koska edellisenä iltana Düsseldorfissa olin arvioinut Füchschenin altbieriä samaan tapaan. Reissu tuli muutama viikko sitten mieleen, kun luin Craig Russellin romaanin päähenkilön juovan kölschiä samassa paikassa. Kun sitten Kajaanin Alkossa satuin näkemään Früh-pullon, en pystynyt ohittamaan sitä.

Früh Kölschiä join hanasta viimeksi viitisen vuotta sitten Oulussa, nyt ehkä ensikokeilu pulloversiosta. Kaunis kirkas kultainen olut. Tuoksu on kirpeän hedelmäinen ja samalla maltainen. Maussa mallas enemmän esillä, hiilihappoa on runsaasti. Hieman paperista tunkkaisuutta havaittavissa, olut ei ole erityisen raikkaan tuntuinen. Kölsch on niitä oluttyylejä, jotka eivät matkusta. Siitä ei saa oikeaa kuvaa ilman matkustamista Kölniin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Vakka-Suomen Kesä Juhlaolut

Kaadoin tämän uusikaupunkilaisen juhlaoluen Warsteiner-huiluun, koska luulin oluen olevan peruslager. Kyseessä on kuitenkin vehnäolut, tuoksussa selvää vehnähiivan aromeja. Maku on makean hedelmäinen, viljainen maltaisuus melko pinnassa myös. Aika tasapainoinen, ei liian makea. Ei banaania, ei katkeroa. Näin keveäksi (4,5%) kohtuullisesti makua. Mutta tylsähän tämä on, ei oikein keksi mitään kirjoitettavaa. Vakka-Suomen perusvehnän juomisesta on paljon aikaa, vaikea sanoa poikkeaako tämä nykyään siitä. Etiketissä lukee "100 v yhteisiä hetkiä Osuuskauppa Maakunta". Omistettu siis Kajaanissa toimivalle S-kaupalle. Mustavalkoisessa valokuvassa lossilla siirretään kärryssä olevia tynnyreitä, oletettavasti olutta sisällä. Ehkä Kajaaninjoen yli joskus ennen siltojen rakentamista, tosin losseja on ollut ja on vieläkin muuallakin Maakunnan toiminta-alueella. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Philip Kerr: False Nine

False Nine on Kerrin jalkapallodekkaritrilogian päätösosa vuodelta 2015. Kerr jatkaa humoristisella linjalla, hilpeitä herjoja lentelee jalkapallomaailman eri suuntiin. Kerrin mukaan Leeds olisi voittanut Euroopan Cupin kahdesti, sekä 1975 että seuraavana vuonna, jos Brian Clough ei olisi saanut potkuja 44 päivän jälkeen syyskuussa 1974. Mielenkiintoinen väite, jota en täysin allekirjoita. Clough olisi ehkä valinnut Duncan McKenzien Pariisin finaaliin 1975, mutta Cloughin johdolla Leeds olisi tuskin pystynyt pudottamaan Cruyffin ja Neeskensin Barcelonaa semifinaaleissa. Leeds tuntuu hieman yllättäen kiinnostavan Kerriä muutenkin, hän toivoo Leedsin nousevan Englannin pääsarjaan takaisin kiinalaisella rahalla.

Kerrin päähenkilö Scott Manson on edellisen romaanin dramaattisten tapahtumien jälkeen työttömänä London Cityn manageripestin jälkeen. Taloudellisesti riippumaton Manson ei ole erityisen innokas tarttumaan tarjouksiin, joita hänen Cameron Diaz -lookalike-agenttinsa järjestää. Edinburghissa Manson ehdottaa Hibernianin johdolle fuusiota Heartsin kanssa. Ranskassa Manson toteaa OGC Nicen pelaavan paremmin ilman hänen sotkeutumistaan asiaan. Erityisen koomista menoa on Shanghaissa, jossa hillittömän rahakas tarjous osoittautuu huijaukseksi.

Manson päätyy etsimään FC Barcelonan kadonnutta ranskalaispelaajaa. Tarina nitistyy rutiinimaiseksi James Bond -pastissiksi, huokeiksi kääntyviä herjojakin irtoaa harvempaan. Manson siirtyy pelaajan jälkiä nuuskiessaan Karibialle, Antigualle ja Guadeloupelle. Kovin väsähtänyttä meininkiä kaikin puolin. Kerr kaivaa esiin jopa vanhan reikäsydänpelurin Asa Hartfordin, kun ei muuta keksi. Sarjan aiemmissa osissa Kerr kiukkuili Lontoon poliisille ja Ateenalle yleisemmin. Aivan vastaavaa kohdetta ei tässä ole, mutta tuskin Guadeloupen matkailunedistämispiirit ovat kirjan sponsoreja. Kerrin futisromaanit ovat olleet paha pettymys ja toivottavasti tämä oli nyt tässä, ei enää jatko-Mansoneja. Kerr näyttää olevan ainakin toistaiseksi samaa mieltä, mies on pari viime vuotta keskittynyt erinomaiseen Bernie Gunther -sarjaan.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Stone Berlin Little Bastard Ale

Punaruskea olut Berliinistä, 4,7%, eli selvästi sessioversio Arrogant Bastardista. Norjan ja Suomen alkoholilainsäädäntö on saattanut myös vaikuttaa tuotekehityspäätöksiin. Tuoksussa trooppista kypsää hedelmää, luumua lähinnä. Maku on voimakkaan maltainen, hedelmäisyys jää selvästi sivurooliin. Katkeroa alkaa olla Suomesta saatavissa oluissa niin vähän, että lähes hätkähdin kun maku jatkuikin nielaisua kohti ja jopa sen jälkeenkin. 7,2-prosenttisen Arrogantin monimuotoisuutta ei lähestytä, mutta on tämä aika ryhdikäs versio silti. Leipä ja kalkki kurkkii maltaan ja katkerohumalan raosta, mutta ei liian häiritsevästi. Olut ei ole kovin kaukana bitteristä tai altbieristä. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Craig Russell: The Ghosts of Altona

Toistaiseksi uusin romaani Craig Russellin Jan Fabel -sarjassa, seitsemäs osa vuodelta 2015. Altona on Hampurin läntinen kaupunginosa, vuoteen 1937 asti itsenäinen kaupunki, pitkään Tanskan hallussa 1600-1800 -luvuilla. Tunnettu Suomessa ehkä eniten Sartren 50-luvun näytelmästä Altonan vangit (Les Séquestrés d'Altona). Romaani alkaa dramaattisesti Fabelin saadessa luodin rintaan kotikäynnillä epäillyn luona. Russellin teemana on tällä kertaa lähellä kuolemaa -kokemukset, johon siis mennään heti päähenkilön johdatuksella. Toinen keskeinen aihe goottilainen kulttuuri, joka on monipuolisesti modernin murhasarjan taustalla, Golem, Dorian Gray, Frankenstein, Nosferatu etc. Russell sekoittaa soppaan vieläpä Altonan verisunnuntain vuodelta 1932.

Russell piti viiden vuoden Fabel-tauon ennen tätä, kirjoitti muuta materiaalia. Aiemmat romaanit ilmestyivät vuoden välein. Tämän romaanin sävy onkin erilainen, muutenkin kuin Fabelin haavoittumisen takia. Läheisin alainen Werner Meyer ja esimies Horst van Heiden ovat siirtyneet jo eläkkeelle. Teksti on kypsää, se kulkee hallitulla tyylikkyydellä. Tarina on varsin kekseliäs, vaikka loppuratkaisu ei kovin yllättävä olekaan. Hampurin kuvaamiseen Russell ei väsy, se on edelleen tämänkin romaanin suurimpia vahvuuksia. Jotkin makaaberit kohtaukset ovat ehkä liian ilmeisiä pastisseja goottilaisesta perinteestä, mutta varsin näppärästi Russell ne tarjoilee. Taattua laatua, selvästi sarjan parhaimpia. Jatkoa on toivottavasti luvassa, lupaavasti Russell tarjoilee lopussa sellaisia vihjeitä.

BrewDog Kingpin

Skottilageria on näkynyt myynnissä jo pitempään, mutta ei ole tullut kokeiltua aiemmin. Alaotsikkona 21st Century Lager, 4,7%. Ei enää kovin tuoretta, bbe 27/08/17. Lievästi samea, neutraali tuoksu. Maltainen täyteläinen maku, lievästi makea. Hedelmäisyyttäkin on mukana, mutta ei IPL-tasoisesti. Vähäinen hiilihappoisuus lähentää tuntumaa kellerbierin suuntaan. Katkeruus on hyvin kevyttä, mukava juotavuus, toimii hyvin lämpimänä kesäiltana. Raikkaampi voisi olla. Ostopaikka Kajaani, Prisma. 

Honkavuori Heili Vehnäolut

Itäsuomalaisen vehnäparin toisena edustajana joensuulainen, 6,6%. Varsin vahva siis, lähes weizenbock. Edelliseen verrattuna tämä ei vaahtoa ollenkaan, väri on aika tumman kurainen vehnäolueksi. Tuoksu neutraali, ehkä hieman makeutta ja lievää savuisuutta. Maku on hedelmäpastillisen makea, vaikka vehnäoluthiivan esterit seassa tuntuvat. Hiilihappoa on tässäkin liian vähän. Makeuden taustalla on jotain karkean pistävää vivahdetta. Raikkaus puuttuu, banaaninen makeus yleensä weissbiereissä toimii, vaikka en itse siitäkään tykkää. Tässä ei ole banaania, siirappinen, lähes liimainen tuntuma on epämiellyttävä. Tämä jäi aika kauas savonlinnalaisesta kumppanistaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Mustan Virran Mitzlaff Weißbier

Pienimuotoinen itäsuomalaisten vehnäoluiden parivertailu Puolangan vaaramaisemissa. Ensimmäisenä Savonlinnasta edustaja, 5,6%. Runsaasti vaahtoa kenttäoloissa kahvatuoppiin. Olkinen samea väri. Tuoksussa tyypillisiä hedelmäisiä estereitä. Maku on hieman väljähtyneen hedelmäinen, hiilihappoa liian vähän. Varsin kuivaa, miellyttävästi makea banaani puuttuu. Hiivaa on reippaasti pullon pohjalla, sen myötä olut muuttuu huomattavasti sameammaksi. Katkeruus puuttuu kuten tyyliin kuuluu. Tämä oli ihan kohtuullinen. Musta Virta jatkaa paikkakunnan merkkihenkilöiden muistamista oluiden nimeämisessään. Eversti Mitzlaff näkyy olleen saksalainen Olavinlinnasta paennut vanki. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Jean-Marc Vallée: Café de Flore

Odotin kanadalaiselta tuoreelta (2011) elokuvalta Montrealin paikallisväriä, mutta petyin pahasti. Montrealilainen dj kipuilee naistensa seassa kahden tyttären isänä. Musiikki on poikkeuksellisen rasittavaa ja varsinkin alussa elokuva on pelkkää efektisosetta, tarina ei meinaa liikahtaa liikkeelle millään. Rinnakkaisessa tarinassa seurataan 1960-luvun Pariisissa Vanessa Paradis'n kehitysvammaisen pojan suhdetta vastaavaan tyttöön. Tarinoiden yhteennivominen on ennennäkemättömän kömpelöä, jopa naurettavaa. En tykännyt yhtään, tosin keskittyminen herpaantui useaan otteeseen pitkin leffaa. Päähenkilöä esittää kanadalainen muusikkotähti Kevin Parent, en nopeasti netistä löytänyt vahvistusta olisiko mies sukua legendaariselle jääkiekkomaalivahdille Bernie Parentille.

Evil Twin Molotov Lite

Tanskalaisista olutveljeksistä niljakkaampi(?) on asettunut USA:n itärannikolle ja pommittaa sieltä Alkonkin naiiveja osto-vicepresidenttejä. Evil Twinin alkuperäinen Molotov Cocktail oli 13-prosenttinen masentava tapaus. Viime syksynä törmäsin Tukholmassa 17-prosenttiseen Molotov Heavyyn, joka ei sarjassaan ollut aivan toivoton. Nyt sitten Alkon valtakunnallisessa verkossa kevytversio, vain 8,5%. Silti tölkissä korrektisti tyyliluonnehdinta imperial india pale ale. 

Kirkas olut, väri kullankeltaisen ja meripihkaisen välistä. Tuoksu hedelmäpastillisen trooppinen, hieman botaanista vivahdetta mukana. Maku on lähes savuisen pihkainen ja alkoholinen, raikas hedelmäisyys jää varsin kauas. Hiilihappoja on liikaa, yrttinen vihanneksisuus nousee pintaan. Jälkimaussa on katkeroa, mutta ei se juuri mitään pelasta. Tunkkaista ikävää juomaa, harmillisesti Kainuussakin tämän myötä välittyy täysin väärä kuva siitä, millainen amerikkalainen imperial IPA pitäisi olla. Ehkä tuoreena parempaa, mutta nyt ei vakuuttanut ollenkaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Craig Russell: A Fear of Dark Water

Toiseksi uusimmassa Jan Fabel -sarjan romaanissa vuodelta 2011 Russellin teemoja ovat muodikkaasti nettirikollisuus ja ekoterrorismi. Russell on ehkä paremmin kotonaan historiallisempien mausteiden parissa, mutta todella sujuvasti tämäkin poliisiproseduuritrilleri kulkee. 48-vuotias Fabel on hieman epäuskottavan avuton uuden teknologian kanssa. Ehkä Saksasta tällaisiakin dinosauruksia löytyy. Äärivihervasemmistolainen terrorismi Hampurin Schanzenviertelissä on lähes profeetallista kerrontaa peilautuen äskettäisiin tapahtumiin Hampurin G20-kokouksen aikana. Tämä on suppeampi teos kuin monet sarjan edeltäjistä, mutta tarina kulkee rivakasti lakonisemmalla otteella. Hampurin paikallistuntuma on entisellään, mutta Fabelin murharyhmän sisäiset jännitteet ovat nyt vähemmällä huomiolla. Werner Meyer ja Anna Wolff ovat edelleen mukana kohtuullisilla rooleilla, mutta uudempiin henkilöihin Russell ei enää näytä panostavan. Loppuratkaisut eivät ole olleet Russellin parasta osaamisaluetta, mutta tällä kertaa kaikki kääriytyy mukavaan pakettiin. Ei varmaan kokonaisuutena sarjan paras teos, mutta Waltarin työlään sepustuksen jälkeen oli todella nautinnollista lukea ammattimaista tekstiä.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mika Waltari: Mikael Karvajalka



Olen kohdannut joskus lievää hämmästystä, kun olen sanonut Sinuhe egyptiläisen jääneen lukematta. Waltarin kirjan nimi sivumennen sanoen vaikuttaa pahasti kielioppivirheeltä. Oikeampi muoto olisi "Sinuhe, egyptiläinen" tai vielä paremmin "Sinuhe-niminen egyptiläinen". Miksei myös "Egyptiläinen Sinuhe", mutta se olisi kolho nimi tyyliltään. Waltari ei muutenkaan merkitse minulle paljoa, olen lukenut vain kaksi romaania, kaksi komisario Palmu -dekkaria joskus 1970-luvulla. Heikot muistikuvat ovat sekoittuneet pahasti usein näkemiini mainioihin Palmu-elokuviin. Historialliset romaanit kiinnostavat minua, mutta vain ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa käsittelevät. Sinuhen väitetään olevan allegoria toisesta maailmansodasta, mutta ei minua sellainenkaan kiinnosta. Waltari ei siis vain ole pystynyt ylittämään lukukynnystä.

Olen useita vuosia ollut mukana lukupiirissä, jossa tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten tarttuisi. Nyt sitten osui kohdalle Waltari. Ei Sinuhe, joka oli kaikille muille jäsenille liian tuttu, vaan seuraava 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka. Lapsellinen nimi romaanilla, mutta mikäpä siinä, luetaan pois. Romaania ei ollut aivan helppo löytää, mutta Kajaanin kirjastossa se oli. Kahdeksas painos vuodelta 1960, varsin kulunut yksilö, näkyy kuuluneen Salmijärven sairaalakirjaston valikoimaan. Kyseessä oli B-mielisairaala Kajaanin pohjoispuolella. Paksu opus tiheästi ladottua tekstiä, lähes 800 sivua.

Tarina lähtee liikkeelle 1500-luvun alun Turusta, Mikael on orpopoika, joka pääsee kouluttautumaan katolisen kirkon suojissa. Ruotsilla ja Tanskalla on jännitteitä ja Tanskan merisotilaat käyvätkin teurastusretkellä Turussa. Äärimmäisen hidas alku ja Waltarin pitkää poimuilevaa virkettä suosiva tyyli alkoi ärsyttää nopeasti. Olin jo luovuttaa noin 50 rönsyilevän sivun jälkeen, mutta väkisin puskin eteenpäin. Ironisessa huumorissa oli tiettyä viehätystä, mutta lukijan mielenkiintoa aletaan nopeasti kalastella viihteellisellä, lähes halpahintaisella erotiikalla. Tanskan vakoojat kietovat Mikaelin juoniinsa ja poikarukka joutuu pakenemaan mannermaalle. Mukaan lyöttäytyy yliluonnollisia voimia saanut sepänsälli Antti. Tässä vaiheessa kirja saa veijariromaanin aineksia, mutta kerronta muistuttaa lasten seikkailuromaaneja. Välillä tuntuu siis kuin lukisi Pertsaa ja Kilua, välillä taas Harlekiini-vihkoa.

Poliittinen aines on kieltämättä mielenkiintoista ja historialliset tapahtumat on nivottu tarinaan huolellisesti. Mikael on ehta katolinen, mutta Lutherin kerettiläiset ajatukset ovat jo leviämässä Pohjois-Saksasta ja ilmeisesti vääräuskoiset ovat päässeet valtaan Tukholman seudulla. Mikael osallistuu Tukholman piiritysarmeijaan Tanskan joukoissa ja joutuu todistajaksi 1520 Tukholman verilöylyyn. Toisaalta ääriainekset pelottelevat islamilaisen Turkin hyökkäävän kristittyyn Eurooppaan. Olutta juodaan paljon, yksi sivuhenkilöistä on oluenpanija.

Väkivaltaiset kuvaukset lisääntyvät romaanissa vähitellen ja saavuttavat pöyristyttävän huippunsa, kun Mikaelin saksalainen vaimo Barbara kidutetaan noitana kuoliaaksi. Mikaelkin menettää tässä vaiheessa uskonsa pyhään kirkkoon ja katolisuuteen, ehkä jopa kristillisyyteen. Teologista jaarittelevaa pohdintaa onkin koko kirja täynnä. Kerronnan dramaattisuus löystyy pahasti tässä vaiheessa, tylsää mekaanista taistelukuvausta Etelä-Saksan talonpoikaiskapinoinnista ja Pavian taistelusta 1525. Mikael ehtii tapaamaan Weimarissa Lutherinkin, joka kehottaa ruhtinaita lahtaamaan talonpojat mahdollisimman suurta kärsimystä tuottaen. Loppuosa on tasapaksua löysäilyä pitkin Italiaa ja Espanjaa päättyen Rooman ryöstöön 1527. Modernin bestsellerin tapaan lopussa on viittaus jatko-osaan Mikael Hakim, joka hyvin todennäköisesti jää lukematta. Erittäin uuvuttava lukukokemus, Waltarin erinomaisuus jäi minulta huomaamatta. Waltarin synkkä näkemys ihmisyydestä on sinänsä raikkaan pessimistinen, mutta se ei välity kirjallisen nautinnon muodossa.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Maku Saison

Vaihteen vuoksi Vantaalla ohitin Oak Barrelin iänikuisen Stallhagen Rooster -hanan ja tyyppasin ykkösterminaalin baarin tarjontaa. Makun saison ei kuulosta kuumimmalta uutuudelta, mutta blogia selaamalla näyttää, etten ole ennen moista juonut. Varsin samea tuote. Puoli litraa tuli perustuopista, ilman suomenkielen taitoa, 6%, 10,40€. Tuoksua en lähtenyt haeskelemaan, mutta belgiesterit voimakkaina maun alkuvaiheessa. Lievästi happamuutta, pihkaisuutta reippaasti, kuin kuusenoksaa nuolisi. Hedelmäisyys on appelsiinia ja verigreippiä, ei nouse kovin raikkaana esiin. Peräkärry puuttuu, mutta onhan tämä ihan kohtuullinen suoritus. Ei tämä baari kyllä mikään Oak Barrel ole. Puuttuu lähdön tunnelmaan olennaisesti kuuluva parfyymin, aurinkorasvan, makkaran, vanhan viinan, hien ja muiden ihmiseritteiden pikantti aromi. Vantaa, 60°, 10.7.2017.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Bruce Springsteen and the E Street Band, Olympiastadion, Helsinki, July 31, 2012


Springsteen on ryhtynyt julkaisemaan konserttiäänityksiään matalalla profiililla. Asialla ei ole virallinen levy-yhtiö vaan Nugs.net -niminen levitysyhtiö. Mistään bootlegeista ei kuitenkaan ole kyse, tilasin tämän neljän cd:n setin Springsteenin virallisilta nettisivuilta. Springsteenin keikka Helsingissä 2012 on edelleen miehen uran pisin, joten oli luonnollista, että tämäkin julkaistaan.

Mitäpä tähän sanoisi, muistot palaavat kirkkaina. Äänitys on hyvää tasoa. Live-elämystä tämä ei tietenkään vastaa, mutta on hyvä muistotallenne. Kirjoitin konsertista tuoreeltaan pitkän jutun ja täytyy hieman ihmetellä, miten intensiivisesti olin mukana. Musiikista ei oikeastaan ole nyt uusia huomioita, kaikki kappaleet tuli käsiteltyä. Kotioloissa kuunneltuna jotkin kappaleet tuntuvat liian venytetyiltä, sitä ne eivät välttämättä livetilanteessa tuntuneet. Sehän on normaalia livelevyjen suhteen. Nostalgiamielessä tämä oli tietysti pakkohankinta, mutta muutakin arvoa julkaisulla on. Ainakin Downbound Trainin, Prove It All Nightin, Rockin' All Over the Worldin ja Loose Endsin nämä versiot on hyvä omistaa toistuvaa kuuntelua varten.

Craig Russell: The Valkyrie Song

Edellisen romaanin Köln-poikkeaman jälkeen Craig Russell palauttaa Jan Fabelin Hampuriin sarjan viidennessä osassa vuodelta 2008. Fabel on luopunut uranvaihtohaaveistaan, parisuhde rakoilee, samoin Hampurin poliisin murharyhmä, muutenkin kuin suljettuun psykiatriseen hoitoon joutuneen Maria Kleen osalta. Uuden romaanin tapahtumat käynnistyvät Hampurin ytimestä, St. Paulin Reeperbahnin sivukujilta. Liikkeellä näyttää olevan Jack the Ripperin käänteinen kuvio 100 vuotta myöhemmin, prostituoitu tappaa asiakkaita. Taustalla on vielä 1980-luvulla Itä-Saksaa terrorisoineiden kommunistien murhaajiksi kouluttamat pikkutytöt. Stasi nimeää lapsimurhaajat valkyyrioiksi, vaikka pääkouluttaja kritisoi nimen muistuttavan liikaa Hitler-Jugendin tyttöosastoa. 

Russell kieputtaa tarinaa tuttuun tyyliin, paikallispolitiikan lisäksi ympäristöasioihin liittyvät hämärät liiketoimet ovat fokuksessa. Ukraina-kytkentää ei tällä kertaa ole, lonkerot ulottuvat nyt Kroatiaan, Jugoslavian hajoamissotiin ja toiseen maailmansotaan asti. Tapahtumat sivuavat Norjaa ja Tanskaa, yksi sivuhenkilö on Kontinen-niminen tutkija Venäjän Karjalasta. Russell tekee virheen ajoittaessaan yhden juonen käänteen hiihdon MM-kisoihin 1982 Oslossa. Juonen henkilö on itäsaksalainen naisampumahiihtäjä. Ampumahiihdollahan on omat MM-kisansa ja vuonna 1982 ne eivät olleet Oslossa, vaan Minskissä. Asiaan liittyy toinenkin virhe, naisampumahiihtäjät tulivat mukaan MM-kisoihin vasta 1984.

Vakuuttavaa jälkeä, Hampurin paikallisväri on entistäkin sakeampaa ja Stasi-kytköksellä Russell saa aikaisempaa paremman uskottavuuden groteskeihin tapahtumiin.  Vaikea sanoa, onko sarjan paras, mutta sujuvuudeltaan ainakin onnistunein.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Mallaskoski True Imperial Pils


Perussuomalaisten englanninkielinen nimitys on True Finns, joten olisiko Seinäjoen pilsillä tavoiteltu samaa asiakassegmenttiä, kun Jalasjärven turkistarhausyhteisö on jo kyllästetty? No, keisarillinen pils on 7,2%, kirkas ja kaunis, metallinen tuoksu. Bock-tyylinen makea veren maku oluessa on. Ei reseptin saksalaisen Cascaden mahdollisesti (?) tuomaa hedelmää havaittavissa. Ei erityisempää peräkärryä, vaikka lämmetessä katkeruus tuntuu hieman lisääntyvän. Keskitien vahva heller bock, ei vahvemman pilsin ominaisuuksia. Rotterdam, 8.7.2017.  

Olutpaja IPA 2


Pälkäneen/Vuosaaren tinkimättömän olutmaestron Timo Jukkan (Jukan?) ensimmäistä IPAa oli tarjolla kevään HBF:ssä. Nyt sitten seuraava erä, edelleen 6,0%. Täysin kirkas, mallaspihkainen lähtö, perushedelmää myös mukana. Aromaattisemman hedelmäinen IPAn pitäisi olla, tässä on liikaa Sonnisaaren alkuaikojen tyylistä maltaisuutta. Katkeroakin löytyy, mutta ei riittävästi. Rotterdam, 8.7.2017. 

Teerenpeli Saison

Bruuverissa ei ollut mitään omaa uutuutta tarjolla, siirryin Teerenpeliin ja valitsin saisonin, 5,3%. Tämäkään ei varmaan ole Kampissa tehtyä, lahtelaista. Varsin samea, belgiesterinen tuoksu. Maussa vahvasti belgihiivaa, hedelmää, kohtuullisen raikas. Lievää happamuutta,  ei mausteita, ei katkeroa. Hieman nihkeä kokonaisuus, raikkaus ei kantanut loppuun asti. Teerenpeli, 8.7.2017.

Il Birrificio California Über Alles

Fredrikinkadun panimobaarissa ei ole tullut käytyä pitkään aikaan, pettymykset painavat. Nyt uudessa california commonissa hunajamaltainen tuoksu Bryggerin Kesäloman tapaan, 4,8%, humalana Mandarina Bavaria. Aika täyteläinen maltainen maku, pähkinääkin ehkä, matalat hiilihapot, hyvin kuiva. David Bowieta soundtrackina. Hyvin puhdas olut, mutta panimobaarin ainoa oma olut tarjolla. Panimon tulevaisuus tuntuu kyseenalaiselta, monissa oluissahan on ollut aiemmin harmittavia ongelmia, suoraan sanoen laatu on ollut kehnoa. Il Birrificio, 8.7.2017.

Ohrana Kölssi

Aika kaunis olut lievästi utuisen kultaisena pienikuplaisella vaahdolla haastavassa lasissa, 4,7%. Tuoksua ei irtoa, maltainen maku, hieman hunajaista leipäisyyttä, matalat hiilihapot, voisi olla raikkaampi, hyvin puhdas, ei peräkärryä. Liian makea kölschiksi, hunajaa en siihen haluaisi, jotain parfyymisyyttäkin lämmetessä. Ohrana, 8.7.2017. 

Pyynikki Tampereen Ylpeys


Helsingin panimobaarikierros katkesi heti alkuunsa, kun Ohrana aukesi vasta klo 15. Odotellessa vetäisin Latvassa Pyynikkiä. Lievästi samea olut, pale ale, 4,7%, pihkaa maussa, hedelmät pahasti piilossa. Pyynikki on pahasti kompuroinut vaaleissa oluissaan, eikä tämäkään tunnu erityisen onnistuneelta. Ohut vetinen runko, joka ei jatku minkäänlaiseen perävaunuun. Hippimusiikista baarille plussaa. Kinksin Waterloo Sunset, Neil Young, Warren Zevon, Bob Dylan, Van Morrison; ei kaikkein kuluneimpia kappaleita.  Latva, 8.7.2017.