tiistai 12. joulukuuta 2017

Mikko Salmi: Olut!

Monipuolinen ja kokenut olutammattilainen Mikko Salmi on julkaissut tanakan kirjan, jolla on hieman mielikuvitukseton nimi. Tosin syksyn kirjamarkkinoille on ilmestynyt myös Viski!-niminen opus, joten ehkä kyseessä on kustantajan markkinointitaktiikkaan liittyvä juttu. Kirjassa esitellään 13 luvussa perinteisimmät oluttyylit samalla toistuvalla rakenteella. Tyylin kuvaus, yhdistäminen ruokaan, katsaus tyylin syntyhistoriaan, esimerkkioluet ja lopuksi tyyliin liittyvä proosamuotoinen tarina, useimmiten fiktiivinen, muutaman kerran omaelämäkerrallinen. Kuvat ovat suuria ja täyttävät olutpornon vaatimukset. Hauskasti startataan kaikkein marginaalisimmista tyyleistä sahdista ja lambicista päätyen lopuksi yleisimpiin pilsneriin ja geneeriseen lageriin. Teksti on sujuvaa, ironista, persoonallista ja täydellisen asiantuntevaa. Tällaista olutkirjaa ei ole Suomessa julkaistu sitten Unto Tikkasen päivien. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin Tikkasella, täysin Salmen omaa. 

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pitänyt fiktiivisistä pienoisnovelleista, joissa seikkailee mm. oikeita historiallisia henkilöitä. Jotenkin ne eivät nivoudu kirjan muuhun kokonaisuuteen. Ne toimisivat luultavasti paremmin omana novellikokoelmanaan. Tykkäsin paljon enemmän Salmen omista seikkailuista Skotlannissa, Tanskassa, Prahassa ja Ranskassa, jossa vastaan tulee itsekin tapaamani Gilbert Delos. Myös kirjan loppupuolella oleva Salmen uran alkuvaihetta raportoiva kerronnallinen CV on mielenkiintoinen ja informatiivinen. Kirja on selvästi suunnattu vähemmän olutta harrastaneille, mutta uusia yksityiskohtia ponnahteli minullekin, melko hurjalta kuulostaa Salmen Dupontilla bongaama käymislämpötila +33 °C. 

Joissakin yksityiskohdissa on kuitenkin horjahtelujakin. Esimerkkioluissa ei ole mainittu panimoa, usein se näkyy etikettikuvassa, mutta ei läheskään aina. Vallonia ei ole "pieni alue lähellä Ranskan rajaa", sehän on koko ranskankielinen Belgia Brysseliä lukuunottamatta. Salmi syyllistyy lähes rasistiseen yleistykseen väittämällä "makeus on ihmiselle lähtökohtaisesti mieluisaa". Itse en voi sietää mitään makeaa. Imperial stoutien esittely barley wine -otsikon alla nostattaa kulmakarvoja. Hauskakin typo löytyy, hikiselle rumpalille tarjotaan pahamaineisessa Oulun Panimossa kupanvärinen olut. 

Kokonaisuus on kuitenkin siis suomalaisen olutkirjallisuuden terävintä kärkeä tähän mennessä ilman muuta. Kiinnitin huomiota samaan asiaan kuin Olutkoira-bloggaaja omassa arviossaan. Mikko Salmi on nuorehko mies, minua yli 10 vuotta nuorempi. Kirjan perusteella hän tuntuu kuitenkin elävän menneisyydessä, joistakin tuoreista havainnoista huolimatta kirja olisi voitu periaatteessa julkaista jo 1990-luvulla. Internet ja globalisaatio positiivisessa mielessä ovat muuttaneet olutkulttuuria viimeisten 20 vuoden aikana olennaisesti ja vauhti on vain kiihtynyt viime vuosina. Koskaan aikaisemmin eivät niin monet ihmiset ole olleet kiinnostuneet erityylisistä oluista ja nimenomaan erilaisista makuvivahteista. Tästä Salmen kirja ei kerro, mutta ehkä se onkin sitten uuden kirjan aihe.

7 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Väittäisin, että "Makeus on ihmiselle lähtökohtaisesti mieluisaa" on biologinen fakta. Selittynee evoluution kautta sillä, että makeat jutut ovat yleensä a) syötäväksi kelpaavia ja b) paljon energiaa sisältäviä. Harvassa on se vauva tai pikkulapsi, joka ei pidä makeasta (onko sellaisia?). Ihan eri asia sitten, että kaikki aikuiset köriläät eivät enää pidä erityisen makeista juomista tai ruoista.

-kopula

Ari Juntunen kirjoitti...

Ehkä niin, mutta pikkulapset eivät yleensä olutta nauti. Varmaan tuossa olisi kannattanut korostaa lapsen roolia, nyt ihminen-sanan käyttö johti tällaiseen reaktioon.

Lord of Lager kirjoitti...

Minä en ole lapsenakaan tykännyt makeasta ja poikani (5v) on perinyt minulta saman geenivirheen.

Nimetön kirjoitti...

Jos on yhtään lukenut Olutpostissa olleita Salmen kolumneja (vai pakinoita) on ilmiselvää, että hän on jäänyt tukevasti kiinni menneeseen.

Nimetön kirjoitti...

Makealla voi yhtäältä viitata sellaisiin asioihin kuin vaikkapa karkkiin ja leivonnaisiin, tai Omnipollon imperial stouteihin. Mutta makea aistimus tulee myös karamellimaltaista ja trooppishedelmäisestä aromihumaloinnista (koska trooppiset hedelmät ovat luonteeltaan makeita). Saako oluessa olla makeita elementtejä, kunhan oluen yleis- tai kokonaisvaikutelma ei ole makea? Vai onko makea aistimus itsessään epämieluisa?

-kopula

Ari Juntunen kirjoitti...

Makeus-kommentti on kärjistetty, kun omat makumieltymykseni ovat selvästi erilaiset kuin Mikko Salmella. Karamellimallasoluista en tykkää yhtään, mutta hedelmäisesti makeat oluet ovat eri juttu. Tykkään lähes kaikista maistelemistani hedelmistä, suurimpia suosikkejani ovat klementiini, tangeriini, mandariini, satsuma, mitä näitä pieniä sitruksia nyt onkaan. Greipistä tykkään vähemmän, mutta greippiarominen IPA on olutmaailman kuninkaita.

Ari Juntunen kirjoitti...

Ja tykkään myös "trooppisista" pehmeämmistä hedelmistä, mango, ananas, melonit, persikka, kiivi. Kaikki niihin liittyvät olutaromit ovat myönteisiä. Ongelma on tahmea siirappisuus, joka on aivan erilaista makeutta monissa lähinnä belgityyppisissä oluissa. Myös monissa sahdeissa, joista useat ovat sietämättömän makeita.