Viime kesäloman alussa luin kirjapiiriini liittyen pitkän ja tylsän Mika Waltarin romaanin. Nyt joululoman alkuun sattui taas samantapainen urakka, tuore viime vuonna ilmestynyt esikoisromaani, yli 700 sivua. Hillin romaani oli kuitenkin huomattavasti miellyttävämpää ja mieluisampaa luettavaa. Romaani on jo suomennettukin, mutta luettuani noin 18-vuotiaana rinnakkain Raymond Chandleria suomeksi käännettynä ja originaalikielellä olen yrittänyt välttää käännöksiä, jos vain mahdollista. Hankin siis jättiromaanin englanniksi.
Arvoituksellinen romaanin nimi. Romaani starttaa vetävän tiheästi mediatapahtumalla Chicagon Grant Parkissa kesällä 2011. Mielenkiintoni maksimoitui välittömästi, koska satuin itse asumaan Congress Plaza Hotelissa toukokuussa 2010 aivan Grant Parkin vieresssä. Hill menee heti ytimeen, USA:n ja koko läntisen maailman nykyiseen kahtiajakoon liberaalien ja konservatiivien välillä, taustoitus vuoden 1968 hippiradikaaleihin. Välitön jatko on tylsempää tietokonepelaamisen addiktiivisuuteen liittyen, mutta Hillin perinteisen kerronnan jännite alkaa kiertyä sen jälkeen paremmin. Hyvin komediallinen romaani, älykästä ironista tekstiä hieman John Irvingin tapaan. Kunnianhimoisuus on ilmeistä, samoin kirjoittajan taitavuus, mutta kirja näyttää myös esikoiskirjalta. Hill on panostanut tähän liikaa, kustannustoimittaja on tiettävästi riipaissut jo puolet pois, mutta vielä enemmän tiivistystä olisi tarvittu. Jos kirjaa on kirjoitettu 10 vuotta, niin sekin näkyy. Vaikka lopussa kaikki langat sidotaan yhteen kohtuullisen näppärästi, niin kokonaisuus on epätasainen.
Hieman liian kauan pysytään päähenkilön lapsuudessa, 11-vuotiaana 1988 Chicagon lähiössä, juuri ennen äidin katoamista, joka on teoksen MacGuffin, nimellinen arvoitus. Olin toivonut suoraa hyppäystä kiinnostavampaan ympäristöön vuoteen 1968. Ja sitten kun sinne lopulta siirrytään, käydään läpi umpitylsää amerikkalaista sovinnaista high school -elämää Mississippin rannalla pienessä Iowan kaupungissa napalmia valmistavan kemiallisen tehtaan varjossa. Teksti on todella sujuvaa, huumori kohtuullisen raikasta, mutta tavaraa on liian paljon. Henkilöhahmot kyllä syventyvät, mutta kaikki henkilöt eivät ole kiinnostavia, ei varsinkaan melko halpaa satiiria edustava ylipainoinen tietokonepelifriikki, jonka tajunnanvirtaa Hill kuvaa mm. 14 sivua pitkällä virkkeellä. Eeppisesti hikoileva puolustusasianajaja ja päähenkilölle potkuja järjestävä pilalle hemmoteltu opiskelijatyttö tuntuvat myös aika kertakäyttöisiltä vitseiltä. Monet osaset tuntuvat viittaavan Hillin omaan elämään ja tämä metafiktiivinen kudelma väistämättä kompastuu omaan näppäryyteensä.
Päähenkilön isoisä on lähtenyt Norjan Hammerfestista siirtolaiseksi Amerikkaan 18-vuotiaana kalastajana 1940, mitä ilmeisimmin juuri ennen Saksan hyökkäystä. Tämä kerrotaan heti alkupuolella, mutta siihen palataan vasta aivan lopussa. Ehkä perusteltu ratkaisu, mutta mielestäni aihetta olisi voinut lämmittää välilläkin, nyt se pomppaa esiin hieman päälleliimatusti. Odotetusti kirjan jäntevin osa on myös aivan loppupuolella, osittain fiktiivinen kuvaus Chicagon mellakoista 1968 demokraattien puoluekokouksen aikana. Hill on tehnyt hyvää taustatutkimusta ja rakentaa sitten oman tulkintansa sen päälle taitavasti. Jopa pelkästään tähän keskittyvä romaani olisi selvästi ollut mahdollinen. Hill on halunnut kuitenkin kerralla kaiken ja epäonnistuu siinä väistämättä. Aivan katajaan hän ei kuuseen kurkottelullaan kapsahda, erittäin nautinnollinen romaani tämä jättimäinen lopputuloskin on.
Richard Nixon luonnollisesti mainitaan kirjan sivuilla, mutta häneen kirjan nimi ei viittaa. Nix on taruolento, pieniä lapsia ahdisteleva henki, aave. Päähenkilön norjalainen isoisä kertoo siitä tyttärelleen ja traumatisoi hänet loppuiäksi, käyttää myös termiä nisse. Hill kertoo loppusanoissaan oikean norjalaisen termin olevan nøkk, nix on saksalaistettu versio. Suomalaisissa taruissa olio vastannee näkkiä. Kuhmon mottitaisteluihin 1940 osallistunut isoisäni kertoi äidilleni samanlaisia tarinoita ja niissä samantapainen olento totteli nimeä Vanha Napsu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti