perjantai 19. tammikuuta 2018

Cool Head Donut Island Juicy Lucy

Perjantai-illan session päätteeksi Tuusulan Cool Headin ja Jyväskylän Hiisin (sinne kai Donut Island -brändi nykyään voidaan jo luokitella) yhteistyönä syntynyt tupla-NEIPA, 10%. Miksei melkein triplakin. Hyvin samea, mehua, ei alkoholia, mutta hieman katkeroa. Karkeutta mehun taustalla, suhteellisen samanlainen kuin Sonnisaaren äskettäinen Juan (jonka vahvuudeksi laboratoriossa oli tarkentunut 12,53%), vaikka nyt sameampi. Ei tarpeeksi pehmeyttä. BrewDog, 19.1.2018.

Mikkeller Weird Weather

Siirryimme Vaaralan Harrin kanssa Black Doorista Viiskulman skottibaariin. Mikkellerin uutuus seinätaululla oli NEIPA-luonnehdinnalla, mutta netissä oluen tyyliksi on määritelty laktoosi-dipa, 8,3%. Miten vain, hyvin samea olut, erittäin mehuinen. Katkeroa sentään vähän mukana. Hedelmäpastillisuutta, hieman makea. Crispiys-tyylinen raikkaus tai rapeus puuttuu useimpien NEIPOjen tapaan, vaikka ihan mukava juoma tämä onkin. Kuivempia ja katkerampia oluita odotellessa tällaisiakin voi juoda, ainakin jos rahaa riittää. Melkoisen kallista tämäkin nimittäin taisi olla. BrewDog, 19.1.2018.

Hiisi Maistila Ryedler

Jyväskylän ja Oulun laatuvalmistamot ovat yhdistäneet voimansa olueen, joka nimen sanaleikin mukaisesti voisi olla ruis-radler, mutta tämä onkin ruisneipa, rye NEIPA, 6,2%.  Samea, hyvä hedelmäisyys, mehua. Ruis ei tunnu, ei katkeroa, ei ollenkaan. Tyylipuhdas maltillinen NEIPA, puhdasta kamaa, mutta kun ruista korostetaan, niin siitä olisi toivonut jotain elonmerkkiäkin. Black Door, 19.1.2018.

Plevna Tomahawk Indian Pale Ale

Jos olut nimetään Tomahawkiksi, niin sitten IPAa voi kutsua ansaitusti Indian Pale Aleksi, Tampereella on tämä tajuttu. Kyseessä on tunnetumman Columbus-humalan variaatio tai alias-nimi, en enää tarkemmin muista. Ilmeisesti siis Tomahawkilla sinkkuhopitettu olut, 5,6%. Maltainen, trooppishedelmäinen, pihkaa, hieman karamellia. Katkeroa nykykatsannossa ihan kohtuullisesti. Taattua Plevnan laatua, mutta hillittyä maltillisuutta, ei mitään korkeaprofiilisempaa särmää, ei ehkä sitten persoonallisuuttakaan. Miellyttävää kamaa, mutta uhkana Matti Vanhasen tyyliin tapettiin hukkautuminen. Black Door, 19.1.2018.

Thornbridge Wild Holly, cask ale



Sonnisaaren kolmas päähenkilö Harri Vaarala ei ehtinyt viime viikonloppuna mukaan Sonnisaaren pääkaupunkitapahtumiin, mutta nyt mies oli liikkeellä Helsingissä. Sovimme tapaamisen 22 kuukauden tauon jälkeen Iso-Roobertinkadulla avautuneeseen Black Dooriin. Väistöpaikka Kaisaniemessä oli ihan näppärä kuvio, mutta kyllä alkuperäinen on silti se oikea. Sama tila, mutta uusi lattia, uusi tiski, uusia kalusteita. Erittäin hyvältä vaikuttaa, tiskillä muuan asiakas totesi fiiliksen muistuttavan vanhoja osuuskaupan maitobaareja. Ehkä niin, mutta ilman muuta positiivisessa mielessä. Ennen Harrin saapumista ehdin tyypata Thornbridgen winter alen, 4,8%. Pehmeää mausteisuutta, kevyesti makea, ei peräkärryä. Viereisessä pöydässä pari vanhan liiton miestä kehuivat Andechsin doppelbockia ja valittelivat vitun IPA-buumia, aivan loistavaa. Black Door, 19.1.2018.

torstai 18. tammikuuta 2018

Oliver Hirschbiegel: Elser

Hitler-saaga Der Untergangista tuttu Hirschbiegel on tarttunut tuoreessa elokuvassaan vuodelta 2015 Hitlerin murhayritykseen. Kyse ei nyt tunnetuimmasta Stauffenberg-attentaatista kesältä 1944. Marraskuussa 1939 Stalinin viritellessä hyökkäystä Suomeen Georg Elser yritti murhata Hitlerin Münchenin Bürgerbräukellerissä natsien juhliessa vuoden 1923 putschinsa vuosipäivää. Ajastettu räjähde surmasi kahdeksan, mutta puhettaan lyhentänyt Hitler poistui paikalta 13 minuuttia aiemmin.
 
Hirschbiegelin leffa alkaa trillerimäisesti, mutta muuttuu sitten nopeasti jahkailevaksi draamaksi. Elserin hahmo ei ole kovin kiinnostava, ei varsinkaan hänen romanttiset naissuhteensa. Kuulustelijoina sivurooleissa poliisijohtajat Arthur Nebe ja Heinrich Müller. Elokuvan ehkä dramaattisin kohtaus on hieman omituisesti pitkään kuvattu Neben hirttoteloitus 1945, Nebeä epäiltiin sekaantumisesta Stauffenbergin salaliittoon. Kieltämättä Neben kohtalossa on ironista kierrettä, mutta aika epäoleelliselta se tässä elokuvassa tuntuu. Itse Elser teloitettiin myös vasta 1945 mutkallisten vaiheiden jälkeen. Elokuvasta puuttuu valitettavasti tehoa ja intensiteettiä.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Jonathan Teplitzky: The Railway Man

Huippukiinnostava uusi elokuva toisen maailmansodan Burman rintamalta, tarkemmin vielä Kwai-joen suunnalta Thaimaassa. Singaporen antautumisen yhteydessä vangitut brittisotilaat joutuvat orjatyönä rakentamaan rataa läpi viidakon. Sotatarina nähdään skottisotilaan takaumana, varsinainen kehyskertomus tapahtuu Britanniassa paljon myöhemmin, ilmeisesti 1970-luvulla. Todellisiin henkilöihin pohjautuva australialaisrahoitteinen elokuva vuodelta 2013 on kovin raskassoutuinen. Kerronta on melko laahaavaa, dynamiikkaa ja intensiivisyyttä ei australialainen Teplitzky ole saanut elokuvaan. Glamoröösi Nicole Kidman hukataan tässä varsin arkiseen rooliin. Tosiaan samoilla vesillä kalastellaan kuin David Leanin klassinen Kwai-leffa, mutta ei päästä lähellekään samaa tehoa.

Nómada Petricor IPA, pulloversio

Työpaikan kirjapiirin kokous Cellassa, yleensä näissä yhteyksissä harvoin pääsee uusia oluita testaamaan. Tämäkin tuttu jo aiemmin hanassa, mutta tosiaan barcelonalaista ei ennen ole tullut pullossa vastaan. 6% siis, hieman samea. Kissanpissaa, joten herukkaisuus todella hyvin esillä, ehkä siis Mosaic-humalaa. Sitrusta hyvin, katkeroakin, vaikka kokonaisuus hieman ohut. Yllättävän raikas pulloversiona ja vielä yllättävämmin näyttää olevan gluteeniton olut. Taatusti parasta mahdollista olutta, jota Pyreneiden niemimaalta on Suomeen asti saatu. Cella, 16.1.2018.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Laitila Fr35h, soolomaistelu

Laitilan tuorehumalauutuuden ensimaistelu lauantaina oli sen verran ripeävauhtista, että päätin ottaa rauhallisemman perinteisen maistelun saatuani uuden erän Turusta työkaverin kuriiritoimituksella. En muistanut tarkemmin kysyä ostopaikkaa, mutta suoraan hyllystä olutta ei torstaina ollut löytynyt. Myyjältä kysyttäessä tuotetta oli löytynyt varaston puolelta. Oluen taustoista siis tarkemmin aiemmassa postauksessa

Suhteellisen samea ulkonäkö, vaahto on varsin kestävää. Tuoksu ei ole erityisen voimakas, se on kirpeän sitruksinen, greippinen. Maku on matalahiilihappoinen, sitruksinen, nyt enemmän satsuman ja minneolan suuntaan. Lageriksi oluen tuntee, viljainen maltaisuus on ohuehkossa rungossa esillä. Taaempaa pihkaisuus nousee ennen lievää katkeroesiintymää. Kyllähän tämä kohtuullisen mukava olut on viimevuotiseksi maitokauppalaiseksi, mutta muuten tässä ei voi edelleenkään välttää tunnelmaa menetetystä tilaisuudesta. Ostopaikka Turku.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Stadin Extra Double Stout

Laitilan inspiroiman lager-session jälkeen sain vielä maistella Timo Konttisen henkilökohtaista Stadin näytettä. Viime kesänä Stadin Panimobaarissa myynnissä olleen 8-prosenttisen stoutin kegistä pullotettu näyte, melkein beigeinen vaahto, tuoksussa luumua ja suklaata, makea tuoksu, jos niin voi sanoa. Maussa paahteisuus minimissä, suklaisuutta on, mutta pehmeä hedelmäisyys korostuu. Katkeroakin on, mutta ei paljoa. Erittäin näppärää.

Laitila Fr35h

Laitila julkisti viime maanantaina mielenkiintoisen uutuuden, 35 päivässä USA:n luoteisalueelta tuoduilla humalilla maustetun oluen. Tarjolla vain Turun alueen K-kaupoissa. Tämä kuulosti sen verran kiinnostavalta, että värväsin Turussa viikonloppunsa viettävän työkaverin roudaamaan näytekappaleita ensi viikoksi Helsinkiin. Keskiviikkona Laitilalta saapui kuitenkin paketti suoralähetyksenä bloggaajalle, joten sain kaksi tölkkiä jo aikaisemmin testattavaksi.

Idea on todella hyvä, mutta Laitila on selvästi vesittänyt sen huonolla toteutuksella. Jos nyt Amerikasta saadaan huipputuoreita humalia, niin totta kai silloin pitää tehdä 7-prosenttinen 80-IBUinen IPA, joka lyö kanveesiin kaikki Suomessa tähän mennessä tehdyt IPA-yritelmät. Mutta ei, säädetään katkeruustaso maltilliseen 25 EBU/IBUun, säädetään vahvuus muinaiseen maitokaupparajaan 4,7-prosenttiin ja tehdäänkin lageria, jonka kypsytysvaiheessa aromihumaloiden tuoreus menetetään maksimaalisesti.

Yakima Valleyn humalien sadonkorjuuaika on elo-syyskuussa. Laitilan 35 päivää tarkoittaa siis parhaassa tapauksessa poimintaa syyskuun lopulla, jonka jälkeen ne on saatu Laitilan whirlpooliin 35 päivässä. Ollaan marraskuun alussa. Fr35h on tölkitetty 3.1.2018, joten American Lageria on siis kypsytetty kaksi kuukautta. Mahdollisesti jopa kolme kuukautta. Tuoreusodotukset siis putosivat aika reippaasti, mutta maistellaan toki olutta ennen kuin sirotellaan tuhkaa päälle.

Stadin Panimon Timo Konttinen on perehtynyt humaliin varsin perusteellisesti. Timokin halusi päästä kokeilemaan Laitilan uutuutta, joten täräytimme spontaanisti pienen maistelusession. Tyypilliseen Timon tyyliin sessio kaoottisoitui ja monimutkaistui välittömästi. Sain viime hetkillä ohjeen hankkia vertailutuotteiksi Pyynikin Mosaicia ja Fat Lizardin Rib Tickleriä. No niitä ei lähikaupasta löytynyt, joten hätäpäissäni koppasin kyytiin Nokian American Lageria ja Saimaan upouutta väkivahvaa Berlin Pilsneriä. Ilkka Sysiläkin kutsuttiin teistingiin, mutta häntä ei näkynyt. 

Itselläni oli aikaa noin tunti ennen sopimaani Sonnisaari-teistingiä Sori Taproomissa, joten homma hoidettiin ripeästi. Tietenkään juttua ei jätetty näin yksinkertaiseksi, vaan Timo hommasi maisteluun kolme muutakin olutta, joita en nähnyt ennen sokkoteistingiä. Oletettavasti tietenkin Stadin kamaa. Kuusi olutta siis rivissä, oma settini oikealta vasemmalle. Aikaa oli todellakin vähän, joten huomiot ja varsinkin muistiinpanot lakonisia. 

1)  tuoksussa viljaa,  maussa myös, tunkkainen. 
2) hedelmää huikeasti aromissa, matala hiilihappoisuus, pehmeä, ei kovin katkera.
3) ei juuri tuoksua, lievästi hedelmäinen maku, selvästi jenkkihumalaa
4) tuoksua on hyvin, sitruksinen maku, kuitenkin aika laimea.
5) tuoksua on taas, tuoreemman oloinen kuin nelonen, melko ohut
6) edellistä laimeampi tuoksu, hedelmäinen maku. 

Tässä vaiheessa sain näkyville maistetut oluet ja asettelin ne oikealta vasemmalle oletettuun järjestykseen:

Seuraavaksi sitten paljastettiin oikea järjestys, joka oli tällainen:


Sain siis ostamani Saimaan ja Nokian oikein, muuten meni pieleen. Timo kokeneena sokkomaistelijana sai neljä oikein. Saimaa toki olikin helppo tunnistaa, kun jenkkihumalaa ei käytetty. Maistelin hieman lisää Laitilan Fr35hiä, jossa humalina on Cascade ja Centennial. Tuoksussa on hyvin sitrusta, maussa mäntyä, varsin kuiva, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävän katkera. Stadin South Pacific Lager oli aivan ylivoimainen aromihumaloinnissa, Laitilan ns. tuoreolut ei päässyt lähellekään. Mielenkiintoisesti arvioin sokkona myös Stadin American Lagerin tölkkiversion Laitilaa tuoreemmaksi, vaikka se on pantu jo viime kesäkuussa. 

Laitilan olut siis kelpotasoa, mutta ei kuitenkaan olennaisesti erottunut tuoreudellaan. Toinen tölkki jäi vielä varastoon jatkotestausta varten ja ensi viikolla saan lisää Fr35hiä, josta voisin tehdä perinteisen oman arvioni ilman kaoottista sosiaalista tilannetta.

Sonnisaari Juan

Sonnisaaren toisen uutuuden nimessä tyypillinen sanaleikki. Juan tarkoittanee eteläpohjalaisella murteella juoda-verbin yksikön ensimmäisen persoonan preesens-muotoa, mutta tietysti on myös latinomiehen nimi. Sellainen viiksekäs hahmo onkin hanalätkään tyylitelty mangohedelmän kylkeen. Kyseessä on nimittäin tripla-IPA, johon on lisätty mangoa. Saison-hiivaa, 11,5%, ehkä jopa enemmänkin. Tripla-IPA on Suomessa melko harvinainen, lähinnä mieleen tulee itse ideoimani ja Ilkka Sysilän toteuttama Bruuverin Time Ain't Nothing, siinäkin belgihiivaa ja vahvuutta 11%.
 
Sameahko ja melkoisen vaahdoton Juan tuoksahtaa hieman viinalle, mutta myös trooppiselle hedelmälle. Maussa ei erityisemmin belgiestereitä, kypsä, ehkä hieman ylikypäkin hedelmäisyys, maltaisuus ja kohtuullinen katkeruus hallitsevat. Katkeruus ei näin vahvassa oluessa pääse esille. Makukokemus ei ole kaukana barleywinesta, vaikka ei olut erityisen makea ole. Jonkinlainen karkeus tässä hieman häiritsee, ikäännyttäminen saattaisi pyöristää särmiä. Toisaalta humalien voima ehtyy ja maku voi muuttua huonompaankin suuntaan. Erittäin mielenkiintoinen olut, jota täytyy tsekata vielä uudestaan. Mullikka 12.1.2018.

Sonnisaari Mallascowboy

Sonnisaaren tap-takeoveriin Meilahteen kerääntyi mukavasti jengiä. Varsin ahtaassa ja hankalamuotoisessa baarissa Timo Tyynismaa kertoi lyhyesti Sonnisaaren yleistilanteesta ja Timo Kanniainen esitteli tarjolla olevia oluita. Sonnisaari on nyt tehnyt 80 eri olutta, joista seitsemän on valikoitunut pysyvään tuotantoon. Oulun seudulla panimo on jo tunnettu tekijä, joten tänä vuonna markkinointi kuulemma painottuu pääkaupunkiseudulle. 

Toinen Mullikassa lanseeratuista oluista nyt maistoon. Mallascowboy (tai Mallas Cowboy?) melko löyhästi american strong aleksi tyylinimetty, 6,3%. Timo K:n mukaan karamellimalalsta 12%, joka on Sonnisaarelle poikkeuksellisen paljon. Humalina Chinook, Cashemere, Cascade ja Galaxy. Mallasta ja hedelmää varsin täyteläisesti, ehkä lievää kalkkisuutta. Peräkärry on mukana, tosin roolina nyt enemmän karamellisuushyökkäyksen puolustaminen kuin oman katkeruuden korostus. Varsin tasapainoinen kokonaisuus onkin syntynyt, juotavuus erinomainen. Jotenkin mieleen tuli Stonen Arrogant Bastard Ale, vaikka ei se mikään suora esikuva tälle olekaan. Muutkin tuntuivat oluesta tykkäävän. Mullikka, 12.1.2018.

Sonnisaari Mulkero

Oululainen Sonnisaari-panimo ja meilahtelainen Mullikka-baari eivät voineet olla kohtaamatta, nimi on enne.  Sonnisaaren oluita on Mullikassa ollut ennenkin, mutta nyt oululaiset tekivät baarissa hanavaltauksen. Ohjelmassa myös kahden uutuusoluen maailman ensi-ilta, paikalla panimon terävin kärki, hallituksen puheenjohtaja Timo Tyynismaa ja toimitusjohtaja Timo Kanniainen. Pelintekijä Harri Vaarala ei nyt päässyt paikalle. 

Tulin baariin jo parikymmentä minuuttia ennen starttia ja uutuuskaksikko ei vielä tarjoilussa, ei oululaisiakaan vielä paikalla. Ei se mitään, talviporter Mulkero oli vielä maistamatta, joten sessio käyntiin sillä. 5,5%, mausteita mukana, fenkolia ainakin. Ei juuri vaahtoa, hedelmää, mallasta, hieman makeutta. Viljainenkin, mausteet ei oikein korostu, jotain kirpeyttä ehkä. Katkeroa on Sonnisaaren tapaan mukana, mutta maltaat edellä tällä kertaa on menty. Silti vähän ohuelta runko tuntuu, näkee heti ettei uusi maitokaupparaja porter-osastolla paljoa auta. Tilanne muuttui nopeasti sosiaaliseksi, paikalle saapuivat mm. naapuriblogisti Jouni Koskinen ja osittain oululainen olutaktivisti Janne Keskisarja, muistiinpanot oluista jäivät vähiin. Mullikka, 12.1.2018.

torstai 11. tammikuuta 2018

Bretaigne Windust: The Enforcer

Kun aikoinaan luin äskettäin edesmenneen Matti Salon ilmiömäisestä Seinä vastassa -kirjasta Raoul Walshin olevan varsinainen ohjaaja ilman krediittejä tässä teatterimies Windustin signeeraamassa poliisielokuvassa, luulin kyseessä olevan White Heatin tai edes High Sierran tasoinen unohdettu mestariteos. Kun sitten lopulta onnistuin leffan näkemään, pettymys oli suuri, tämä tuntui todella keskitasoiselta rutiinitarinalta. Nyt aikaa edellisestä katsomisesta jo kymmeniä vuosia, joten asetuin kiinnostuksella uusintatsekkaukseen. Windust siis sairastui kesken kuvausten ja Walsh hoiti homman maaliin. Ylellä varsin kirkas kopio, intensiivinen ja tiheä aloitus, noirahtavaa Robert Burksin kuvausta. Ensimmäisen 15 minuutin jälkeen toistuvia takaumia ja jännite löysistyi, tavanomaista poliisiproseduraalia. Bogart oli tässä vaiheessa 1951 jo varsin väsähtänyt, samaa dynamiikkaa kuin toisen maailmansodan aikaisissa elokuvissa ei enää syntynyt. Hieman parempi kuin siis muistin, mutta ei mikään huipputapaus.

Pyynikki Craft Pils


Ensimmäinen maitokaupasta blogiin päätyvä viinaolut lakimuutoksen jälkeen. Tästä tamperelaisesta näkyy olevan myös 4,7-prosenttinen versio, mutta vallilalaisesta kulmakaupasta silmiin osui täysi viinaversio, 5,2%. Nopeasti häipyvää pitsivaahtoa, hyvin lievää utuisuutta keltaisessa juomassa. Hedelmäinen ja viljainen tuoksu. Maussa matalaa hiilihappoisuutta, keskitäyteläistä maltaisuutta, hedelmäisyys ei juuri esillä, ruohoisaa kirpeyttä. Vähän ohuelta tuntuu, kaikesta huolimatta. Katkeruus on pilsiksi toivottoman heiveröistä. Taas on pils-nimi lätkäisty harkitsemattomasti olueen. Pyynikki on edelleen hit-and-miss -luokassa omissa kirjoissani, joten ei tätä laimeutta yllätyksenä voi pitää. Ostopaikka Helsinki, Sturenkatu 27, Alepa.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Mallaskoski Winterweizen


Kallio-siirtymä klassiseen Cella-baariin, joka nykyään nauttii vahvaa gastropub-mainetta. Itse en nyt ollut syömässä, joten tempaisin kitusiin seinäjokista uutuutta. Talvivehnää, jopa bock-tasolla, 7,8%, kinuskin värinen samea olut. Tuoksussa intensiiviset vehnäesterit, ehkä jotain pistävämpääkin tuoksua. Maussa jokin pihkainen maku esillä enemmän kuin hedelmäfenolisuus, ehkä mausteita lisätty. Se on huono juttu, vehnäolutta ei pitäisi lähteä sorkkimaan, se ei siitä parane. Hopheadinä alkuun innostuin hopfenweizeneista, mutta ei se sitten kuitenkaan ollut hyvä idea. Schlenkerlan Rauchweizen on upea, mutta kaikki mitä Heller puskee ulos, on timanttista. Pitempään juodessa tässä maustevivahde painuu taustalle, ehkä sitä ei ole, tai sitten totuin siihen. Ei tämä huono ollut. Cella, 10.1.2018.

Thornbridge Hopton, cask ale

Ennen Kuikkaan lähtöä olin luonnollisesti tsekannut Posbeerin Real Ale Watchista, mikä cask paikassa on tarjolla. Hopton kuulosti tutulta, kai tuo on tsekattu. Ruosniemen vahvaa porteria imeskellessä tein haun omaan blogiini, josta Hoptonia ei löytynytkään. Ei ennenkuulumaton tapaus, tällaista sattuu. Tilasin sitten porterin päälle tämän keveän golden alen, 4,3%. Ohuelta tuntui, ja aika flätiltä, britticaskalessa pitää numeroarvoista huolimatta olla ryhtiä ja se tästä oli nyt uuvahtanut, vaikka olut teknisesti edelleen kunnossa. Sitrusta ohuesti, nimestä assosioituvaa Lipton-henkistä teemäisyyttä myös, mutta peräkärry täysin kytkemättä. Selvä pettymys. Kuikka, 10.1.2018.

Ruosniemi Betony 45100 Porter

Harvinaisena helsinkiläisenä pakkasiltana löntystelin Vallilasta Kallion puolelle iltaoluelle. Kuikassa paikalla Petteri Helin, kuinkas muutenkaan, ja lievästi epämääräinen tuoksu. Tuoksun syy selvisi samantien, Kuikka on menossa 5.2. alkaen putkiremontin takia kiinni ainakin kuukaudeksi. Haastava talvi Kalliossa, Sivukirjastohan on remontin takia kiinni pitkälle kevääseen. Petteriltä kuulin, että tämän poriporterin nimi viittaa kouvolalaiseen baariin ja numerosarja paikalliseen postinumeroon. Netistä huomasin myöhemmin, että oluessa vahvuutta peräti 8,7%. Jos olisin sen tietänyt, niin näin vahvalla oluella en olisi lähtenyt kohti Kallion yötä. Makeaa hedelmäisyyttä, aika yksiulotteinen. Jälkimakua ja mausteisuutta keveämmin, laktoosia mukana. Lakritsaakin kai sotkettu sekaan, mutta se ei ollut ilmeistä.  Ihan ok-kamaa, mutta ei nyt oikein innostanut. Kuikka, 10.1.2018.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Evil Twin I Love You With My Stout

Illan toinen vahva stout, nyt Connecticutin Two Roads -panimosta, 12%. Vaaleampaa vaahtoa, tummempi runko. Makean hedelmäinen tuoksu, maku myös hedelmäinen, ei juuri paahteisuutta, pehmeän liukas, mutta nyt myös makeampi, suklaata enemmän kuin kahvia. Hiilihappojakin enemmän, peräkärryä ei ole ja muutenkin aika yksiulotteinen. Jää selvästi edellistä espanjalaista heikommaksi, vaikka ei tämäkään epämiellyttävän makea ole. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Guineu La Quince Vanilla Black Velvet

Kahden espanjalaispanimon yhteistyö, pullon kyljessä lukee myös Rapaces Night Hunters Brewing Co., en tiedä mihin se viittaa. Russian imperial stout, 9,5%, IBU 70, Chinook, Madagaskarin vaniljaa. Hyvin tummanruskea, ei juuri vaahtoa syntynyt (pienen lasin toisella täyttökerralla kyllä syntyi runsaasti kaunista beigeä vaahtoa).  Mausteinen ja viinainen tuoksu. Maku on täyteläinen, pehmeä, lievästi yrttinen, luumuisen hedelmäinen, yllättävän kuiva, jopa kookkaahko peräkärry. Lämmetessä yrttisyys lisääntyy, mutta ei ole erityisen häiritsevää. Varsinkaan vaniljan tyypillistä makeutta en erota. Matalat hiilihapot, soijakastikkeet tästä mieleen tulee, mutta juotavuus on hyvää tasoa. Positiivinen yllätys ilman muuta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Dennis Lehane: World Gone By

Kolmas osa Lehanen historiallisessa trilogiassa vuodelta 2015. Pääosassa Live By Nightin tapaan irlantilaisgangsteri Joe Coughlin, joka yrittää nyt tehdä liiketoimistaan laillisempia, mutta toimii silti rikollisorganisaation consiglierena Floridan Tampan Ybor Cityssä toisen maailmansodan aikaan. Jonkin verran takaumia ja viittauksia aikaisempiin romaaneihin, mutta pääosin tapahtumat sijoittuvat alkuvuoteen 1943. Tämä on paljon pienimuotoisempi romaani kuin edeltävät osat, mutta sitäkin intensiivisempi. Alkupuolella on pientä rutiinimaisuutta Lehanen otteessa, vaikka kieli on edelleen loistavaa ja tarina etenee kuin raiteilla. Dialogi on iskevää ja ehkä lakonisempaakin kuin Lehanella yleensä. Jälkipuoliskolla mies pääsee sitten parhaaseen vauhtiinsa ja kohtalonomainen toiminnallisuus kohoaa lähes shakespearemaisiin mittoihin. 

Kannen mainostarrassa Stephen King pitää tätä parhaana gangsteriromaanina sitten The Godfatherin. King on mainostanut kollegojaan usein, mutta ainakin kerran mies osui täysosumaan: "After finishing Glitz I went out to the bookstore and bought everything by Elmore Leonard I could find". Tällä kertaa King saattaa myös osua maaliin, loppupuolen dramaattisimmissa käänteissä on sellainen vääntö, jota ei Puzon ja Coppolan päivien ole nähty. Lehane ei anna periksi, hän on edelleen amerikkalaisen kirjallisuuden huipulla, vaikka tämä ei ehkä uran kovin saavutus olekaan. Mutta se johtuu vain siitä, että mies on jo niin monta mestariteosta kirjoittanut. Elegantti ja eleginen lopetus Havannan kadulla tässä romaanissa saattaa olla Lehanen uran paras.

Lehanen suuruus tulee nyt selvimmin ilmi harhanäkyjä näkevän stressaantuneen Coughlinin käydessä lääkärintarkastuksessa. Sen kuluessa Lehane kertoo italicsilla lääkärin oman tarinan muutamalla tiheällä kappaleella. Se tarina on niin hieno, että siitä voisi tehdä oman romaaninsa. Lehanella on varaa, kuten kirjan mottoon siteeratulla Bruce Springsteenillä, tuhlata timanttisia tarinoita pieniin tukirooleihin. 

Pari pientä Suomi-viittausta, mafiapäällikön viinalle persona henkivartijana toimii mies nimeltä George The Finn ja muinaisella persialaiskuninkaalla Dareios I:llä oli Lehanen kertoman mukaan skyyttien vastaisella sotaretkellään riesana suomalainen heimo, joka harrasti kannibalismia. Netistä löytyy asialle vahvistusta, kyseessä on mordvalaisiin yhdistetyt ns. androphagit.

Stadin New England IPA

Tässä on nyt käsillä niin saatanallinen olut, että tämä ei edes mahdu media-ammattilaisten demonisoimaan viinaoluiden kategoriaan. Olisiko tämä pirtuolut? Tämän juotuaan kansanedustaja repii tukan omastakin päästään ja eduskunta-avustajat vaipuvat viikoksi koomaan. Stadin NEIPAssa on bofooreja peräti 5,6%, huhhuh. Soitin tutulle sairaalalääkärille, jotta alkavat nostaa valmiutta, kohta korkkaan. 79 IBUa, erä 920, pullotettu 10.11.17.

Hyvin kirkas olut, kullankeltainen väri. NEIPAn pitäisi olla samea, mutta alan olla tyystin kyllästynyt tähän hössötykseen. Yleensä ohitan oluen ulkonäön olankohautuksella, vain maku ratkaisee. Miksi minun nyt pitäisi olla kiinnostunut tämän mahdollisen tyylin ulkomuodosta? Mutta vaahtoa olisi voinut hieman enemmän muodostua, sillä on merkitystä makuunkin. Tuoksu on kuitenkin aitoa suvilahtelaista, trooppisen hedelmän voimakas henkäys. Maku on hieman odotettua kuivempi, maltaisuus on pinnalla, hedelmäisyys on enemmän geneerisempää brittiläistä variaatiota. Mukavasti vähäinen hiilihappoisuus. Katkeruus jättää toivomisen varaa, kuten usein Stadin kohdalla. Ehkä pienoinen pettymys, liian samanlainen monien muiden Stadin oluiden kanssa. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Victory Storm King, hanaversio



Angleterressa tapaamani Ratebeer-aktivisti ja juoksufanaatikko (päivällä olisi ollut Mikkeller Running Club Helsingin juoksu&olut -tapahtuma) Hermod suositteli One Pintin hanaan saapunutta pennsylvanialaista imperial stoutia, jota olen aikaisemmin juonut vain pullosta. Baarissa oli mukavasti väkeä, mm. toinen Ratebeer-aktivisti VastActiv, ja oikein näppärää livemusiikkia, Alice Aloof -niminen roots-bändi. Päätin ottaa aluksi Maistilan tuttua Vallesmanni IPAa, puhdas hedelmäinen raikas olut. 

Storm Kingissä paahdetta ja lakritsaa, pehmeyttä ja katkeruutta monimuotoisesti. Hyvä juotavuus 9,2-prosenttisessa oluessa. Tätä olutta lopetellessa Ruoholahdessa alkoi satamaan hämmästyttävästi lunta. Poislähtiessä kävin vessassa ja hämmästyin kovasti, olin ehtinyt unohtaa One Pintin remontoineen legendaarisen vessansa. Siistiä oli ja lukkokin toimi, mutta lievää kaihoisaa nostalgiatunnetta ei voinut välttää vanhaa asioimistilaa muistellessa. One Pint, 6.1.2018.

Malmgård X-Porter, cask ale

Malmgårdin savonlinnalaiseen historiaan liittyvä vahva (7,0%) porter nyt pernajalaisena cask-versiona. Kaakaomaista pehmeyttä, paahteisuutta, makeahko, hyvin kuohkea. Peräkärrykin on mukavasti kytketty mukaan. Tämä hieno olut lievensi pettymystä siitä, etten tullut lähteneeksi Gallows Birdin 25-vuotisjuhlien cask-orgioihin. Angleterre, 6.1.2018.  

Hiisi Herrasmies IPA

Luulin juoneeni aikaisemmin tätä jyväskyläläistä IPAa, mutta sotkin sen hieman vahvempaan Herraskaiseen. 6,2%, tuoksussa brettamaista funkysuutta, mutta maussa vähemmän. Herraskainenhan oli huomattavan brettainen. Muodikkaasti sameassa oluessa on raikkaasti belgiestereitä ja hedelmäisyyttä, ei juuri katkeruutta. Angleterre, 6.1.2018.

Signature Stagediver, hanaversio


Vuosi sitten tölkistä nautittua itälontoolaista IPAa nyt hanassa, 7,2% ja 50 IBU. Trooppista hedelmää, karamellista makeutta, pihkaa, katkeruutta. Kohtuullisen tasapainoinen, puhdas, ei horjahteluja. Katkeruus yllättävän voimakasta, tölkistä en sitä näin paljon löytänyt. Hedelmä olisi voinut korostua enemmän karamellin kustannuksella. Angleterre, 6.1.2018. 

François Truffaut: Vivement dimanche!

Tykkäsin kovasti Truffaut'n viimeisestä elokuvasta ensi-iltakierroksella syksyllä 1984. Se tuntui lähes paluulta Tirez sur la pianisten tasolle, vaikkakin komediallisemmin. Katselukerta jäi ainoaksi, en ole törmännyt elokuvaan missään sen jälkeen. Siksi odotin nyt innokkaana elokuvan saapuessa Orioniin, hieman omituisesti toinen näytös on vasta ensi kesänä. Odotukset olivat nyt ylimitoitetut, en päässyt elokuvaan sisään millään tavalla, pettymys oli melkoinen. Orionin kopio hieman kulunut, mutta elokuva tuntui muuttuneen poikkeuksellisen haalean harmaaksi, siis useammassa mielessä. Muistikuvissa Almendrosin kuvauksessa oli teräväkontrastista noir-mustavalko-otetta. Dennis Hopperin mestarillisen The Hot Spotin tavoin tämäkin elokuva perustuu Charles Williamsin romaaniin, jota en ole lukenut. Luultavasti Truffaut on ottanut sovituksessa suuria vapauksia. Elokuva tuntuu kovin irralliselta läjältä Hitchcock-vitsejä, kokonaisuus ei toimi millään tasolla. Olisi pitänyt sittenkin mennä Gallows Birdin 25-vuotisjuhliin, joissa olisi ollut tarjolla Fuller'sin cask-pinttejä 25 sentillä.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Stuart Heisler: The Glass Key

Dashiell Hammettin The Glass Key jäi miehen uran suurimmaksi mestariteokseksi. Se filmattiin pari kertaa tuoreeltaan ja Frank Tuttlen vuoden 1935 versio pysyttelee edelleen itselleni tuntemattomana. Katsoin nyt taas kerran Heislerin version vuodelta 1942. Mielenkiintoisesti tämä liittyy Tuttleen toisellakin tavalla, koska kyseessä on ns. Ladd & Lake -vehicle, Tuttlen Greene-filmatisointi This Gun for Hiren löysä sequel. Mutta kyllä tätä tietysti voi tarkastella pelkkänä Hammett-tulkintanakin. Hustonin The Maltese Falconin tasolle ei ylletä, ei edes lähelle, mutta yllättävän ryhdikäs Heislerin teos on, skenaristina alan mies Jonathan Latimer. Poliittista kähmintää pikkukaupungissa, Alan Ladd esittää Hammettin Ned Beaumontia, jonka nimi on elokuvassa muuntunut Ed Beaumontiksi. Lakella varsin pieni rooli. Rapeaa dialogia, tämä ei ole oikea film noir, mutta kuvaustyylissä on aineksia sinne päin. Omituisen kepeä tunnelma heikentää tehoja, henkilöhahmot eivät ole realistisia, tämä on pelkkää peliä. Mutta silti, väkivalta on yllättävän brutaalia, ennakoi paria vuotta myöhempää Chandler-filmiä Murder My Sweet. Hammettin juonta on radikaalisti yksinkertaistettu, melodramaattiset vaiheet ovat epäuskottavia ja poliittisen korruption läpitunkevuus jää tässä jokseenkin ohueksi. Viihdyttävä leffa kuitenkin.

Pieni Paikallinen NEIPA

Työkaveri on nyt innovoinut kotipanimolleen nimen, joulukuun alussahan arvioin hänen tuotoksensa Nimetön-otsikon alla. Pieni Paikallinen Panimo siis, tulee mieleen Oulun Bronxissa Tuirassa toimiva Joku Paikallinen Pubi ja Perämeren Havannassa Kemissä taitaa olla Joku Paikallinen Bändi. NEIPAssa 5,8%, humalina Amarillo, Simcoe ja Chinook. Sameaa on, vaahtoa melko vähän, tuoksussa kirpeähkön greippistä sitrusta. Maku on maltainen, makeahko, hedelmäinen, ehkä enemmän trooppinen kuin sitruksinen. Katkeroa on jonkin verran, mutta makeus jatkuu takamatkallakin. Hiilihappoja miellyttävän vähän, mutta mehumaisuus jää tyylisuunnan benchmarkeja huomattavasti ohuemmaksi. Tässä on ehkä enemmän amber alen ominaisuuksia, jos unohtaa ulkonäön. Ei mitään sivumakuja, mutta lievä makeus ei tässä minua miellytä.

torstai 4. tammikuuta 2018

Fat Lizard 254 California Redwood IPA

Täysin kirkas meripihkainen olut, nyt ei todellakaan mitään NEIPA-pelleilyä. Ei juuri vaahtoakaan jenkkipintissä. Pihkaa, neulasia, Sierra Nevadan rinteitä kolutaan punapetäjien katveessa. Sitrusta taustalla, hyvä mallastuki, kohtuullinen peräkärry. Nyt loksahtaa, Espoon hipit ovat saaneet nyt osaset kohdalleen. Red IPA, 6,3%. 75 IBU. Karamellia kevyesti, mutta se ei pilaa kokonaisuutta. Hilpeä Hauki, 4.1.2018.

Stadin Barrel Aged Imperial Stout

Tarkoitus oli kävellä pitkästä aikaa Stadin Panimobaariin, mutta voimakas vastatuuli tihkusateessa kasteli sen verran ikävästi, että pysähdyin puolimatkassa Kurviin. Join liettualaista NEIPAa, joka oli nyt nimetty ovelasti Prohibicijaksi. Tämä oli törkeää harhaanjohtamista, koska kuukausi sitten olin juonut samassa baarissa samaa olutta pelkällä panimon NEIPA-nimellä. Luulin nyt saavani uutta olutta, mutta minua kustiin silmään. Tämä ottaa nyt sen verran raskaasti päähän, että pistän Kurvin William K -baarin toistaiseksi boikottiin.

Tässä vaiheessa sade oli lakannut, joten pääsin siirtymään Suvilahteen. Lämmittelyksi vetäisin tuttua Gasometer Grapefruitia. Sitten tynnyrikypsytettyä imperial stoutia, 10%. Kevyt vaahto, musta väri, tuoksussa paahteisuutta, vaniljaista makeutta. Maku kuohkean täyteläinen, kuivan hedelmäinen, paahteisuus lievää. Hitaasti kasvavaa mukavaa peräkärryä. Aika mielenkiintoinen, alkoholi peittyy hyvin, yllättävän hyvä juotavuus. Lämmetessä enemmän makeutta, mutta ei häiritsevästi. Puukypsytyksen vaikutus ei kovin ilmeinen, mutta varmaan pehmeyttä se on tuonut lisää. Erittäin hyvää. Stadin Panimobaari, 4.1.2018.

tiistai 2. tammikuuta 2018

HIMA Dávgon Rye Pale Ale #2 & #3

Kaksi uutta versiota HIMA-yhteisön alkusyksyisestä ruisoluesta. Nyt vahvempi seos, 7,7%, ja humalina Herkules, Citra, chinook, TNT. Hiivana WLP095. Hyvä vaahto, tummanruskea olut. Luumua ja kiiviä, pehmeitä hedelmiä tuoksussa. Vähän hiilihappoa, hieman kirpeä, marjaisan hedelmäinen, varsin kuiva, hillitysti katkera. Tasapainoa on, rukiin karamellisuus ei erityisemmin esillä. Chinookin pihkaisuus ei pinnassa, ykkösversion mausteisuus on selvästi lieventynyt. Pehmeä, hyvä juotavuus, riittävästi luonnetta, erittäin hyvä kokonaisuus. HIMA alkaa saada homman kasaan, tähän ei oikein nyt keksi parannusehdotuksia. 

Kolmosversiossa muuten samat raaka-aineet, mutta hiivana WLP001. Vahvuutta mielenkiintoisesti selvästi enemmän, 8,3%. Ulkonäkö sama, tuoksussa enemmän ylikypsää hedelmää, märempää kiiviä. Maku on aavistuksen makeampi, kirpeys poissa, kypsää pehmeää hedelmää, nyt hieman alkoholin poltettakin. Runko tuntuu hieman ohuemmalta, paradoksaalisesti ehkä. Katkeruusvaikutelma suunnilleen samanlainen, mutta makeus jatkuu takamatkallekin ja se häiritsee jälkimaun nautittavuutta. Hiivalla on tunnetusti suuri rooli oluen maussa ja tässä se taas realisoituu. Kokonaisuus on tasapainottomampi, hieman karkeampi, tykkäsin selvästi enemmän kakkosversiosta. Sinänsä mukava olut tämäkin.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Beerbliotek Colonial Hipster #192

Ylimitoitettua vaahtoamista, samea olut. Tuoksussa makeaa hedelmää, appelsiinia. NEIPAa siis tyylin eurooppalaiselta tukialueelta Göteborgista, 6,6%. Maku on hedelmäisen mehumainen, hotelliaamiaisen juomana ei ehkä sentään jengiin uppoaisi ilman kohoavia kulmakarvoja, maltaisuus tuntuu taustalla.  Hyvin pehmeää ananasmaisuutta, hiilihappoja heikosti, mutta myös katkeruus minimissä. Jos katkeroton NEIPA kiinnostaa, niin tässä on aika ortodoksinen tapaus. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Tuju Haraipainen

Jo hieman historiallinen olut, viime vuonna ostettu silloinen maksimivahvuinen maitokauppainen sessio-IPA Lappeenrannasta, 4,7%. Omituinen nimi, ehkä jokin viittaus etiketissä olevaan teollisuus(?)rakennukseen. Googlauksella opin, että Lappeenrannassa on Harapainen-niminen kaupunginosa, siitä nimi tietenkin väännetty. Sameahko, ruskeahko olut, pienikuplaista vaahtoa. Hieman etikkainen tuoksu, ylikypsää hedelmää, pihkaa. Maku on kiiviä ja persikkaa, luumua, havuja. Ehkä etikkaisuus oli virhehavainto, ei maussa mitään vikaa tunnu olevan. Mallas ei kuitenkaan tue tarpeeksi, vaikka matalahiilihappoisuus on miellyttävää. Katkeroa on, mutta kovin vienosti. Tuju ei petä tälläkään tuotteella, vielä ei kaikki klikkaa kohdalleen, mutta tältä panimolta odotan kunnon läpimurtoa tänä vuonna. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Alan Furst: Midnight in Europe

Romanttisen retrovakoiluromaanin taitaja Alan Furst alkaa olla jo ikämiehiä, syntynyt 1941. Edellisessä lukemassani teoksessa Mission to Paris oli havaittavissa väsymistä ja tämä seuraava 2014 ilmestynyt romaani ei aluksi tuntunut paljoa piristyneemmältä. Furst toistaa samoja vanhoja kuvioitaan lievästi muunnellen. Kuten monta kertaa aiemmin, ollaan Pariisissa ennen toista maailmansotaa ja Casablanca-tyylinen tapahtumaketju keriytyy auki. Furstin ensimmäisissä variaatioissa oli huikeaa imua, mutta liian useat toistot vähentävät tehoja. Mitään rohkeammin uutta Furst ei enää jaksa keksiä, hän pysyttelee mukavuusalueellaan. Jopa romaanin nimi tuntuu tutulta, 1990-luvulla Furst kirjoitti teoksen The World at Night samasta aihepiiristä. Nyt keskitytään asetoimituksiin Espanjan sisällissodan tasavaltalaispuolelle, niitä junailee naisten suosiota nauttiva Pariisiin emigroitunut katalonialainen lakimies. Pariisin ohella piipahdetaan New Yorkissa ja Berliinissä, myös Puolassa ja Teruelin verisessä taistelussa vuodenvaihteessa 1937-38. Furst kirjoittaa siistin atmosfäärisesti, mutta intohimoisuus on kohtuullisen laimeaa kaikilla osa-alueilla. Nojaa, nelikymppinen espanjalainen markiisitar on kyllä Furstin tuotannon kuumimpia femme fataleita. Lopun laivaseikkailu Odessasta mm. Constanțan ja Pireuksen kautta Valenciaan muistuttaa Eric Amblerin klassisia 1930-luvun tarinoita, myönteisessä mielessä. Episodimaisessa romaanissa on muitakin hyviä toiminnallisia kohtauksia ja kieli on nautinnollista, joten kyllä tämä lopulta kääntyy positiiviseksi kokemukseksi.