keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Sessio #4: Suomi vastaan Muu Maailma

Olutblogstereiden sessio-kirjoitussarjan neljännessä osassa aiheena on suomalaisten ja ulkomaalaisten oluiden vastakkainasettelu, alustajana ja kokoajana tällä kertaa porilainen kielivirtuoosi Ölmönger. Aihetta pohtiessani mieleen tuli Jukka Kuoppamäen muinainen laulu Sininen ja valkoinen, jota inhoan yli kaiken.


Kertoisinko maasta, jossa poliitikot ja virkamiehet tekevät kaikkensa, jotta kansalaisten elämä olisi tylsää, vaikeaa ja vastenmielistä. Kertoisinko korkeasti koulutetuista toimittajista, jotka kirjoittavat nelosoluista ja erikoisoluista, jopa panimo-oluista.  Kertoisinko maasta, jossa perinneolutta joudutaan panemaan naurettavalla leivinhiivalla, koska alkuperäiset hiivat on onnistuttu hukkaamaan. Kertoisinko ikkunattomista linja-autoasemaräkälöistä, joissa tarjoillaan tunkkaisia oluita. Kunnes tiesin vastauksen, kertoisin maan olutkulttuurin vahvuuksista.

Heinäkuussa 2005 lensin Riikasta Ryanairilla takaisin Tampereelle aaltopeltihökkelimäiseen terminaaliin ja vietin illan Tampereella. Olin pettynyt ensivierailullani Riikan oluttarjontaan eikä kaupunki muutenkaan miellyttänyt. Tampereella kävin mm. Plevnassa ja Tuulensuussa nauttien joka hetkestä. Palattuani Ouluun totesin joillekin tutuille pitäväni Tamperetta miellyttävämpänä kaupunkina kuin Riikaa. Tälle lausunnolle naureskeltiin makeasti. Riikassa ei ole haluttanut sen koommin käydä, ehkä kaupunki on nyttemmin piristynyt. Tampereen olutskene on puolestaan vain vahvistunut ja se on Euroopan parhaita olutkohteita, varsinkin kokoonsa suhteutettuna.
 
Helsingissä oli jo 1990-luvulla hyvin tarjolla baareissa belgialaisia, brittiläisiä, saksalaisia ja tšekkiläisiä huippuoluita. Se oli silloin Euroopassa harvinaista eikä ole vieläkään kovin yleistä, baarit keskittyvät paikalliseen tuotantoon. Olut on toki tuoretuote eikä matkusta kovin hyvin, mutta belgityyliset oluet ovat poikkeus. Myös real ale toimii, jos tynnyrit saadaan siirrettyä kunnialla kohdemaahan. Suomi on edelleen Britannian ulkopuolella harvinainen tapaus, hyvälaatuista brittiläistä real alea on tarjolla useassa paikassa Oulua myöten. Suomalaiset olutbaarit ovat edelleen kovaa kansainvälistä tasoa ja nykyään on tarjolla myös mielenkiintoisia paikallisia oluita, toisin kuin 1990-luvulla.

Suomalaisen pienpanimobuumin ensimmäinen aalto 1990-luvulla oli tosiaan pettymys. Muutama panimo jäi kuitenkin ansaitusti henkiin ja seuraavalla vuosikymmenellä mm. Plevna ja Stadi alkoivat tehdä jo laadukkaampaakin tavaraa. Globaali craft-olutkulttuuri saavutti Suomen 2010-luvulla ja nyt tietotaito oli mm. internetin myötä oikealla tasolla. Laatuongelmia on edelleen, mutta ainakin kymmenkunta suomalaista panimoa on jo hyvällä kansainvälisellä tasolla. Mikkellerin, Nøgne Ø:n tai Omnipollon kaltaista menestystä ei ole vielä nähty, mutta ei se oluen laadusta ole kiinni. Mitään erityisen omaperäistä suomalaisissa oluissa ei ole, mutta globaalit tunnetuimmat oluttyylit onnistuvat hyvin suomalaisiltakin tekijöiltä. Esimerkiksi Oulun seudulla on hieman kärjistäen brittiläinen (Ylikylä), saksalainen (Hailuoto), belgialainen (Maistila) ja amerikkalainen (Sonnisaari) panimo. Tulee mieleen vertailukohteena musiikin puolelta Albert Järvinen, joka soitti sähkökitaraa korkeimmalla kansainvälisellä tasolla, persoonallisesti, mutta tyrkyttämättä musiikkiinsa mitään teennäistä suomalaiskansallista lisää. Puistattaa ajatellakin Piirpauken kaltaisia yrityksiä sellaiseen suuntaan.  


Keväällä 2012 pääsin käymään Ilkka Sysilän ohjaamana Bruuverin ravintolapanimon mallasvarastossa. Kiinnitin huomiota siihen, että lähes kaikki mallassäkit olivat peräisin Lahden Viking Maltilta. Olin silloin(kin) humalafanaatikko ja en ollut erityisemmin maltaisiin perehtynyt. Pienenä yllätyksenä tajusin, että Suomi on merkittävä mallasohran tuottaja, Viking Malt on Euroopan viidenneksi suurin mallastalo. Yrityksellä on tuotantoa toki Suomen ulkopuolellakin, mutta Suomi on maailman pohjoisimpia mallasohran viljelyalueita. Tämä ei ole suuren yleisön tiedossa ja sitä ei ole ainakaan näkyvästi hyödynnetty suomalaisen oluen markkinoinnissa tai muussa tunnetuksi tekemisessä. Tässä olisi selvä sauma nostaa suomalaisen olutskenen profiilia. Arktisessa maltaassa täytyy olla jotain spesiaalipotkua. 

Suomessa sataa paljon ja järviä on runsaasti. Vettä on. Norjassa on brändätty Voss-niminen huippukallis pullovesi, joka on sokkotesteissä hävinnyt mm. Helsingin raanavedelle. Vesi on oleellinen ainesosa oluessa, tässä saattaisi olla yksi erottautumistekijä olutmaailmassa. Toki tunturipurojen raikkautta on jo käytetty mielikuvamarkkinoinnissa, mutta olisiko suomalaisvedessä jotain substanssiakin oluen yhteydessä?

Internet ja muu it-teknologia ovat muuttaneet olutkulttuuria merkittävästi. Suomi on tunnettu teknologiamaa ja mm. Pint Please -sovellus on yrittänyt maailmalle. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja läpilyönti vaikeaa. Ei kuitenkaan kannata yrittämättä luovuttaa. Mitä vielä? Mikä suomiolutjutussa olisi positiivista? Sahti on sössitty ja suomalaismarjoilla maustetuilla oluilla ei pitkälle pötkitä. Olutharrastus tulee jostain syystä mieleen, se on nykyään hyvällä mallilla. Suuri osa 80-90 -luvuilla aloittaneista pioneereista sinnittelee edelleen kuvioissa, keskipolven reittaajat ovat voimissaan ja nuorimmassa polvessa on ennakkoluulotonta kiihkeää intensiivisyyttä. Kansainvälistä tunnustustakin on tullut, porilainen alan mies Timo Klimoff ylsi viime vuonna BrewDogin kattavassa skabassa Beer Bar Hopper Geekiksi!

1 kommentti:

Ilkka Sysila kirjoitti...

Arde, terävä huomio; Sahdinkin olemme sössineet. Se ei ole mikään oikea traditio, vaan on se naurettavaa pullahiivafilunkia! Mr Jackson ei sahtipropagandaa tehdessään, ehken suurpiirteisyyttään tahi muusta syystä kiinnittänyt asiaan huomiota.
https://strasselberg.blogspot.fi/2017/02/jaatynytta-oksennusta-craftkaljaa-ja.html