sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Veit Heinichen: Karstin kuolleet

Huippu-kustantamon Anne Kilpi lähetti ystävällisesti arvostelukappaleen Veit Heinichenin uudesta romaanista. Saksankielinen alkuteos on jo vuodelta 2002, suomennos siis tuliterä, Anne Kilpi myös suomentaja. Triesten matkaan valmistautuessa luin jo viime kesänä Heinichenin sarjan avauksen. Suunnittelin olevani juuri tämän maaliskuun viimeisen viikon Triestessä. Korona päätti toisin, mutta pienenä lohdutuksena pääsin lukemaan tämän kakkosromaanin sarjasta. Ollaan Triestessä vuosituhannen vaihteessa, päähenkilö poliisipäällikkö Proteo Laurentilla on edelleen vaikeuksia yksityiselämässään. Työkuviot johtavat Triesten synkkään menneisyyteen, kaupungin yläpuolisella Karstin ylängöllä on rotkoja, joihin on heivattu toisen maailmansodan eri vaiheissa joukkomurhien uhreja. Titon partisaanithan miehittivät Triesteä joitakin viikkoja sodan jälkeen vähän samaan tapaan kuin puna-armeija Suomussalmea ja Kuusamoa Lapin sodan aikana. Paikallisväri on edelleen todella vahvaa, pakkomielle päästä paikan päälle Triesteen kasvaa entisestään. Tarina rullaa nyt huomattavasti sujuvammin kuin sarjan avauksessa. Triesten ohella Heinichen valottaa viereisen Istrian niemimaan historiaa. Toisin kuin Trieste, pääosin italialaisten asuttama Istria päätyi sodan jälkeen Jugoslavialle ja kuuluu siis nykyiseen Kroatiaan. 

Tomas Alfredson: The Snowman

Alfredson teki 2011 hienon le Carré -sovituksen Tinker Tailor Soldier Spysta, mutta ura ei ole sittemmin kovin tuotteliaasti jatkunut. Ainoa uudempi elokuvaohjaus on tämä 2017 tehty tulkinta Jo Nesbøn romaanista. Nesbø on kovin arvostettu, mutta itse olen saanut vain yhedn romaanin luettua. Elokuva on englanninkielinen, vaikka sijoittuu Norjaan. Miljöökuvaus tässä onkin ehkä parasta, hyviä neonoir-otoksia Oslosta ja Bergenistä, talvimaisemia maaseudulta. Tarina on kovin keinotekoisen ja hätäisen oloinen, henkilöhahmot jäävät todella ohuiksi. Val Kilmer lähes tunnistamattomana sivuroolissa. Michael Fassbender on pääroolissa todella poissaolevan ja uneliaan oloinen. Norjalaisten talviurheilupakkomielteelle vinoillaan asiankuuluvasti, mutta siihen elokuvan ansiot loppuvatkin. 

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Stadin Conan Double IPA

Heti perään toinen Stadin DIPA, nyt Conan-hiivalla pantu. Viime kesän SOPPissa sain nopean maistiaisen tästä oluesta, mutten hämmennyksessä tehnyt muistiinpanoja. 7,2 %, Lievästi samea, edellistä kuivempaa hedelmäisyyttä aromissa. Maku on herukkainen, karviaismarjainen, maltaisempi kuin edellinen. Tämä on raikkaampi vaikka myös kuivaa paahtoleipäisyyttä seassa. Katkerutta tässäkin minimaalisesti. Päiväyksen perusteella tämä on vanhempaa erää kuin edellinen, mutta tuntuu tuoreemmalta. Tässä ei mitään epäilyä alkoholisuudesta, runko on muutenkin tukevampi. Ostopaikka Helsinki, Stadin Panimo.

Stadin Pacific Double IPA

Kirkasta DIPAa Suvilahdesta, 7,5 %. Trooppista ylikypsää hedelmää tuoksussa, maku hieman karvas hedelmäisyyden ohella. Miellyttävän matala hiilihappotaso, bensiiniä, kevyt katkeruus. Hieman samanlaista puumaisuutta kuin tynnyrikypsytetyissä vaikka eihän tämä sellainen ole. Melkein voisi epäillä alkoholisuuden maistuvan, mutta ei se voine vielä tässä tasossa olla mahdollista.  Vähän tukkoinen kokonaisuus, ei niin raikas kuin Stadin tuotteissa on yleensä tottunut. Ostopaikka Helsinki, Stadin Panimo.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Lynne Ramsay: You Were Never Really Here

En erityisemmin innostunut 12 vuotta sitten näkemästäni Lynne Ramsayn Morvern Callar -leffasta. Nyt sitten eteen asettui rankka New York City -draama Taxi Driver -hengessä vuodelta 2017 Jonathan Amesin pienoisromaanista. Hidas rytmi, jonkinlainen yksityisetsiväjuoni, josta ei kuitenkaan saa mitään selvyyttä. Ollaan kaukana Chandleristä, ehkä lähempänä jotain Andrew Vachssia. Joaquin Phoenix on hyvin vakuuttava pääroolissa, mutta se jää elokuvan parhaaksi anniksi. Omituista muovipussihengitysongelmafiilistelyä, nyt koronan aikana erityisen häiritsevää. Synkkää menoa kaikin puolin, enpä innostunut tästäkään Ramsayn työstä missään vaiheessa.

John Huston: The Asphalt Jungle

Hieman yllättäen blogista ei löytynyt tämän elokuvan arviota. En siis ole katsonut Hustonin mestariteosta 13 vuoteen, nyt sitten korkea aika. The Asphalt Jungle luokitellaan usein film noiriksi ja sellainen se onkin, mutta ei se muistikuvien mukaan noirin tyypillisimpiä edustajia ole. Ansiot ovat hieman eri suunnilla. Kyseessä on heist movien arkkityyppi. Tunnetusti Jean-Pierre Melville oli suuri The Asphalt Junglen ihailija ja totesi sen sisältävän kaikki mahdolliset 19 use casea poliisin ja rikollisten välisistä suhteista. Melville itse käytti sitten useamman elokuvan kattaakseen tämän kirjon ja loi ehkäpä vielä hienompia elokuvia. Le Cercle Rouge on ehkä eniten velkaa tälle elokuvalle. Onnistuin näkemään The Asphalt Junglen suhteellisen myöhään elokuvainnostuksen alkamisen jälkeen ja ensikatsominen ei ehkä täysin vastannut pilviin kohonneita odotuksia.

Nyt sitten pitkästä aikaa uudelleentarkastelu. MGM ei todellakaan ollut tunnettu noir-tehtaana, liian siistiä jälkeä, mutta varsinkin The Asphalt Junglen alussa on noir-uskottavuus huipussaan. Harold Rossonin kuvaus tavoittaa karun kaupunkiympäristön lohduttomimmillaan. Poliisikorruptio on rankkaa ja ryöstön ympärille kerääntyvät henkilöhahmot monipuolisesti piirrettyjä. Elokuva tapahtuu nimeämättömässä keskilännen suurkaupungissa, kuvauksia tehtiin pääosin Cincinnatissa. W.R. Burnettin romaani pohjalla, Sterling Hayden vetää elämänsä roolin kentuckylaisena hevosmiehenä. Elokuvaa hallitsee silti suvereenisti Sam Jaffe nuoria naisia palvovana Erwin "Doc" Riedenschneiderina, USA:n saksalaisvähemmistön tila tulee hyvin dokumentoitua elokuvan sivutuotteena taksimatkalla kohti Clevelandia. Marilyn Monroe heittää muistettavan cameon ja muutenkin roolitus on huippua Hustonin tyypilliseen tyyliin. Ei Hustonin CV:ssä ehkä aivan The Maltese Falconin tasoa, mutta ei paljoa puutu.

torstai 26. maaliskuuta 2020

Olari Mic Check North West Coast IPA




Huikea valonpilkahdus keskelle koronapainajaista! Olarin Panimo ryhtyi myymään hanaolutta kotiin vietäväksi. Tarjolla 0,75 litran pullo ja 5 ja 10 litran muovikanisterit. Tämähän on täysin sama systeemi kuin mm. USA:sta tuttu growlereihin myynti. Olen perehtynyt Suomen alkoholilainsäädäntöön noin 50 vuotta, mutta en väitä ymmärtäväni siitä mitään. Viimeksi lain muuttuessa korostettiin moneen kertaan että growler-myynti on ehdottomasti kielletty. Mutta ilmeisesti Espoon erikoistalousalueella (Harri Nykänen) tällainenkin on mahdollista.

Metrojuna pysähtyi Aalto-yliopiston asemalle Otaniemessä tasan klo 14 eli samaan aikaan kuin viereinen Olarin panimokauppa aukesi. Juna oli melko tyhjä eikä Otaniemessäkään väkijoukkoja näkynyt, joten pääsin lähestymään panimoa ihan turvallisissa koronaoloissa. Panimon oviaukossa hiippaili ihmisiä, paljon ennakkotilauskasseja esillä, mutta ei mitään jonomuodostusta. Pelkistettyyn kampaukseen vaihtanut Hanna Montonen oli heti oven edustatiskillä päivystämässä ja otti vastaan ikimuistoisen tilaukseni "ottaisin viisi litraa Mic Checkiä". Pienen välikohtauksen (Hanna poseerasi jollekin hiipparille käsidesin kanssa tiskin päällä) jälkeen siirryttiin sisäpuolelle täyttämään astiaa. Odotin, että se täytetään käymistankista, mutta käytössä oli samanlainen hanasysteemi kuin festarioloissa. Muovinen kanisteri, samantapainen kuin on ollut tuulilasin pesunesteissä ja sahdeissa käytössä. Ville Leinokin pyörähti paikalla ja vakuutti kaiken olevan täysin laillista. Olin kuulemma ensimmäinen growler-asiakas. 

Viiden litran valuttaminen kesti kohtuullisen kauan ja jonoa alkoi jo syntyä pihalle. Kyseessä siis Mic Check -sarjan uusi west coast -tyylinen olut, 6,7 %, Centennial, Simcoe, Columbus ja Citra. Hintaa viidellä litralla 60 euroa, joka sisältää viiden euron pantin. Maksoin taproomin tiskillä growlerin, sujautin sen Alkon kangaskassiin ja siirryin takaisin metroasemalle. Ehdin palata Sörnäisiin tulomatkan kertalipulla. Säilyvyyttä luvataan pari päivää, syytä pitää viileässä. Muoviastiaan saattaa kertyä painetta, jos pidetään lämpimässä. En tietenkään jäänyt ihmettelemään vaan täytin IPA-lasin välittömästi asunnolle päästyäni.  

Keskiruskeaa, hyvin lievästi sameaa. Kunnon vaahto syntyy, vaikka lasin täyttö kanisterista ei (vielä) kuulu perustaitoihin. Voimakkaasti sitruksinen hedelmäinen tuoksu. Maku sitruksinen ja mäntyinen, erittäin raikasta, kuohkeaa ja pehmeää. Hiilihappotaso juuri kohdallaan, etukäteen se hieman arvelutti tässä systeemissä. Mallasta on runsaasti tasapainottamassa pihkaa ja greippiä. Kuiva kokonaisuus, joka muuntuu mukavaksi katkeruudeksi. Olipa hienoa, että tämä historiallinen olut on vielä näin hyvääkin. Selvästi Olarin parhaita. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Maku Amorphis Legacy of the 1000 Lakes

Kolme ja puoli vuotta sitten olin paikalla, kun Maku julkisti yhteistyöoluen Amorphis-orkesterin kanssa. Toinenkin olut on syntynyt, mutta sitä en muista testanneeni. Nyt Maku lähetti näytteenä kolmannen variaation, tällä juhlistetaan Amorphiksen 30-vuotiasta taivalta. Pale ale, 5,0 %. 

Kirkas ja kaunis olut, tuoksussa makeaa sitrusta. Maku on sitruksinen, yllättävän voimakkaasti hedelmäinen, nyt ei ole enää perusrockoluesta kyse. Hyvä juotavuus, tasapainoakin on, mallas estää mehuisuuden syntymisen. Katkeruutta ei oikein tunnu, mutta sitä en odottanutkaan. Hyvin puhdasta on Makun tyyliin ja hyvin siis makuakin. Tuoreus ja raikkaus silmiinpistävää, totta kai.

Len Deighton: City of Gold

Len Deighton täytti helmikuussa 91 vuotta, mutta viimeisin romaani julkistui 1996, joten mies jäi siis eläkkeelle lähes normaali-iässä. Varsin harvinaista kirjailijapiireissä. Luin tämän 1991 ilmestyneen WW2-vakoilutrillerin tuoreeltaan ehkä seuraavana vuonna ja pidin teoksesta aivan hillittömästi. Erityisesti jäi mieleen miljöön täydellinen haltuunotto. Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin en tarinan juonesta enää muistanut enää mitään, joten halusin lukea romaanin uudelleen.

Kyseessä on Kairoon vuoden 1942 alkupuolelle sijoittuva tarina. Kaupunkia hallinnoi brittiarmeija, vaikka Egypti on muodollisesti itsenäinen nuoren Faruk-kuninkaan johdolla. Pohjois-Afrikan sota on kiivaimmillaan ja Rommelin Afrika Korps on edennyt vauhdilla kohti Kairoa. Teos alkaa tiheällä luvulla Kairoa lähestyvästä junasta, kaupunkiin saapuu skottilainen sotilaspoliisi, jonka tehtävänä on löytää Kairossa toimiva Rommelin vakooja. Deighton johdattaa lukijaa hieman harhaan, sillä tämä ei ole pelkästään perusasetelmaan pureutuva suoraviivainen romaani. Henkilöitä on paljon, sivujuonteita paljon, henkilöt kyllä limittyvät toisiinsa. Kaupungissa on mm. tsaarin aikainen venäläinen prinssi ja Palestiinan sionistien agentteja, jotka keräävät aseita sotaan arabeja vastaan. Melkeinpä tärkein henkilö on Kairo itse, johon Deighton saa hämmästyttävän tiheän tuntuman. En tietenkään tiedä, miten realistinen atmosfääri on, mutta taustatutkimusta Deighton on taatusti tehnyt paljon. 

Ehkä nyt toisella lukemisella hieman hämmennyin, miksi tykkäsin aikoinaan juuri tästä romaanista niin paljon. Henkilöitä tuntuu olevan nyt liikaa, Deighton ei saa jännitettä tarpeeksi tiukaksi. Ehkä oma makuni on muuttunut ajan kuluessa. Myöhäistuotantoahan tämä jo oli Deightonille, tämän jälkeen hän julkaisi enää Violent Ward -romaanin ja viimeisen trilogian Bernard Samson -sarjasta. On selvää, että tämä romaani on yksi Alan Furstin suurista esikuvista, Furst rakensi koko tuotantonsa romanttiselle toisen maailmansodan vakoilun pohjalle. Varmaan myös Philip Kerr on velkaa, mutta tietysti enemmän Deightonin Berliini-tuotannolle. Silti, Deightonin teksti on toisellakin kierroksella todella nautinnollista, kirjan ei toivoisi loppuvan.

Pitkät koronajäähyväiset, osa 1

31.7.2019 viimeinen jalkapallo-ottelu, HJK - Crvena Zvezda, Telia 5G Areena
31.8.2019 viimeinen elävän musiikin esitys, Dumari ja Spuget, Tavastia
24.11.2019 viimeinen paluu Eurooppaan, Australiasta
23.1.2020 viimeinen paluu Suomeen, Tukholmasta
24.1.2020 viimeiset olutfestivaalit, Lakeuden Panimojuhlat, Seinäjoki
25.1.2020 viimeiset baarifestivaalit, Welsh Real Ale Festival, Gallows Bird, Espoo
19.2.2020 viimeinen sotahistoriallinen yleisöluento, Tieteiden talo

23.2.2020 viimeinen osallistuminen ikuisen kantabaarini Oluthuone Leskisen syntymäpäiväjuhliin
24.2.2020 viimeinen hotelliaamiainen, Apollo, Oulu
24.2.2020 lähdin viimeisen kerran pitkäaikaisesta kotikaupungistani Oulusta
3.3.2020 viimeinen illallinen ravintolassa, Kannas
4.3.2020 viimeinen elokuvaesitys teatterissa, Paulo Rochan Os Verdes Anos (1963), Kino Regina

8.3.2020 viimeinen hiihtolenkki
9.3.2020 ajoin autoa viimeisen kerran
9.3.2020 lähdin viimeisen kerran synnyinkaupungistani Kajaanista
10.3.2020 viimeinen cask ale -pintti, Fiskars Bruk's ESB, Kuikka
13.3.2020 viimeinen lounas ravintolassa
16.3.2020 viimeinen vierailu viime aikojen suosikkibaariini Panemaan
17.3.2020 viimeinen osallistuminen St. Patrick's Dayn juhlistamiseen, Maltainen Riekko

17.3.2020 viimeinen hanaolut baarissa, Bryggeri Helsinki Tartan, Maltainen Riekko
17.3.2020 viimeinen pullo-olut baarissa, Sonnisaari Horros, Maltainen Riekko
17.3.2020 viimeinen vierailu baarissa, Maltainen Riekko
21.3.2020 viimeinen osallistuminen amerikkalaisten omatuontioluiden maisteluun kaveripiirissä
23.3.2020 viimeinen lasillinen olutta käymistankista, Stadin Panimo
23.3.2020 viimeinen panimovierailu, Stadin Panimo


Olisi varmaan paljon muutakin, mutta nämä nyt tulivat mieleen. En ole päättänyt, päivitänkö jatkossa tätä listaa vai teenkö kokonaan uuden postauksen.


tiistai 24. maaliskuuta 2020

Stadin Stadindorf Sticke Alt

Pääsin vuoden alussa maistelemaan tätä altia suoraan panimon käymistankista, mutta silloin olut oli ehkä vielä kehittymässä. Nyt sitten lopputuotetta pullosta. Sticke-termistä huolimatta ei kovin vahva versio altbieristä, 5,5 %. Näköjään ruista on edellisen Etkon tapaan tässäkin mukana. Pullossa ei ole mainintaa, mutta panimolla kuulin, että Ariana olisi tässä kuivahumalana. Oikeaoppinen mahonginruskea väri, ehkä altien skaalan tummemmasta päästä. Tuoksu on maltainen, myös kypsää hedelmää, luumumaisuutta. Jotain mausteisuutta myös, tulee ehkä rukiista tai Arianasta. Pehmeää maltaisuutta, pähkinääkin löytyy. Hedelmäisyys ei niin selvää kuin tammikuussa, silloin olut tuntui enemmän brown alelta. Nyt tämä on puhtaammin altia, varsin kuivaa. Jonkinlainen ohuus on mukana, vaikka siis perusaltia vahvempi tuote kyseessä. Samoin raikkaus voisi olla parempaa. Pidin kuitenkin selvästi enemmän nyt kuin esiversiosta. Ostopaikka Helsinki, Stadin Panimo.  

Etko Wrist-O

Jussi Kuivila toi lauantain Janne Keskisarja -teistingiin tuliaisena uutuustölkin Etkolta. Wrist-O? Kehottaako herttoniemeläispanimo nyt koronatilanteessa vetämään ranteet auki? Hazy Rye Pale Ale, 5,5 %. Ruis ei ole ollut kovin palkitseva raaka-aine IPOissa, noin 7-8 vuotta sittenhän ruis-IPA oli globaalisti kovinkin suosittua, mutta ei ole tainnut yksikään silloinen tuote jäädä elämään. Herttoniemessä on tehty uusi kokeilu, varsin vaalealta olut näyttää. Tutun miellyttävästi alhainen hiilihappotaso, tuoksu on varsin sitruksinen. Maussa maltaisuus ja sitrus aika hyvässä balanssissa. Ohueksi tätä ei voi moittia, aika kantava runko tässä on. Jälkimaku on heikoin lenkki, sinne ei ole potkua jäänyt. Rukiista en siis erityisempää ominaisuutta löytänyt, ehkä se painottaa hyvin maltaisuutta ja nostaa tämä mehunektareista tasapainoiseksi olueksi. Etko jatkaa nyt hyvällä otteella, oikean IPAn tasolle nostettu vahvempi versio voisi olla vielä onnistuneempi. Humalina näkyy olleen Centennial, Simcoe, Citra ja El Dorado. Jopa korianteria seassa, sekään ei maussa selvästi tuntunut.  Jussin ostopaikkana oli ollut Etkon panimokauppa Helsingin Herttoniemessä, kiitoksia vaan.

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Stadin Panimo, maaliskuu 2020 (ja hajamietteitä koronaviikoilta)

Ilman koronaa olisin nyt Triestessä. Matkasuunnitelma romuttui käytännössä kuukausi sitten 23.2, kun oululaisen hotellin aamiaispöydässä lueskelin Kalevasta uutisia Italiasta. Lufthansa vetkutteli lentojen kanssa muutaman viikon, mutta lopulta sain siirrettyä lennot syyskuun lopulle. Olen hyvin skeptinen matkan toteutumisen suhteen. Vaikka epidemia olisi silloin ohi, monet mielenkiintoiset olutkohteet ovat luultavasti ehtineet mennä konkurssiin.  Itse asiassa Lufthansa lähetti "urgentin" soittopyynnön lentovarauksestani viikko sitten. Luultavasti korvaavat lennot ovat jo jotenkin muuttuneet. Trieste ei välttämättä ole sellainen kohde, jonne kannattaisi tämän kriisin jälkeen lentää  Saksan suuriltakaan kentiltä.  Yritin soittaa muutaman kerran, mutta en jaksanut odotella jonossa. Varmaan monilla muilla onkin kiireellisempää asiaa Lufthansalle.

Lufthansan reagointia odotellessa pohdiskelin korvaavan kohteen matkasuunnitelmia. Niitä minulla riittää. Olen jo pitkään halunnut käydä Reykjavikissa. Sinne pääsee 15 000 Finnairin plus-pisteellä eli samalla määrällä kuin esim. Tukholmaan. Olen usein järjestellyt tätä edullista tarjousta sopiviksi päiviksi, mutta monet muutkin ovat taatusti tämän kuvion huomanneet. Palkintopaikkoja on tarjolla hyvin niukasti. Mutta ehkäpä maaliskuu ei tänä vuonna kiinnostaisikaan Reykjavikiin halajavia? Olin oikeassa, paikkoja lennoille löytyi hyvin ja varasin Reykjavikin lennot tälle viikolle sunnuntaista torstaihin. Olin kyllä samantien varsin pessimistinen tämänkin järjestelyn suhteen. Varausta tehdessäni tarkistin Islannin koronatilanteen, sielläkin oli ensimmäiset tartunnat jo todettu. Hyvin nopeasti alkoi käydä selväksi, että tällä maaliskuun viikolla ei Helsingistä kannata lentää ulkomaille. Lopultahan se suoraan kiellettiinkin. Niinpä peruutin lennot ja sain Finnairin pisteet takaisin. 

Harkitsin loman siirtämistä. Työnantajani lomarahavapaasäännösten takia vanhat lomat on kuitenkin edullista käyttää maaliskuun loppuun mennessä, joten päätin pitää loman kaikesta huolimatta. Tässä elämänvaiheessa aika on jo arvokkaampaa kuin raha. Kajaanissa olisi nyt mahtavat hiihtokelit. Siellä asuvat vanhempani ovat yli 80-vuotiaita, joten sinnekään ei koronatilanteessa voi mennä. Sitten ajattelin ottaa polkupyörän talvisäilytyksestä ja pyöräillä Puotilan Pikkulintuun. Se on käsittääkseni edelleen auki. Mitään kovin kiinnostavaa ei kuitenkaan näytä tarjolla olevan, hanaoluet vaihtuvat nyt hitaasti. Sitä paitsi en ole varma, haluavatko baarien pitäjät asiakkaita paikalle. Monet baarit, kuten Oulun Oluthuone Leskinen, ovat kehottaneet asiakkaita pysymään poissa, vaikka baari on auki. Se on auki vain siksi, että yrittäjät eivät saa vakuutusyhtiöltä keskeytyskorvausta, jos he itse pistävät baarin kiinni. Tarvittaisiin viranomaisten määräys baarien sulkemiseksi. 

Olen täysin oireeton, mutta monien mielestä vaarantaisin muiden terveyden, jos menisin baariin. Yleensä en ole erityisen kiinnostunut muiden mielipiteistä, mutta onhan tilanne nyt erilainen kuin yleensä. Niinpä en ole baariin menossa. Viime aikoina olen blogiin arvioinut lähinnä baareissa juotuja oluita. Joudun siksi ehkä lomauttamaan itseni Arden blogista. Mutta mitään ongelmaahan minulla ei ole. Voin harrastaa liikuntaa ja lukea kirjoja. Olin juuri jatkamassa Len Deightonin romaanin lukua, kun Ilkka "Kusettaja" Sysilä viestitti sopineensa pikavierailusta Stadin Panimoon. 

Hyppäsin siis vastakunnostetun polkupyörän päälle ja laskettelin alas Suvilahteen. Aivan hillitöntä myrskytuulta, katupöly vaikuttaa koronaa vaarallisemmalta. Timo Konttinen on Asturiasissa ulkonaliikkumiskiellon kynsissä, mutta panimossa paikalla Aki, Hannu ja Juhani, kaupan puolella Jenni ja Zelda. Baari on kiinni tällä viikolla perjantaihin asti. Nopeasti paikalla pyörähti myös uusi toimitusjohtaja Tero Ruusu. Homma pysyi siis reilusti alle 10 hengen kokoontumismääräyksen puitteissa. 



Maistelusessio käyntiin Koivunmahlalagerilla, 5,3 %. Erittäin hyvä juotavuus, selvästi kuivaa hedelmäisyyttä, mutta pohjahiiva pitää sen maltillisena. Kevyesti mausteisuutta, mutta ei tässä erityisempää mahlaa ole havaittavissa. En kyllä tiedä, mille koivunmahla maistuu. Todennäköisesti aika hillitty makukokemus se on. Mutta olut siis kunnossa, kesällä maistuisi, jos ensi kesänä olutta missään juodaan. Raspberry Wit oli vielä aika raakaa, mutta todella raikas tuoksu. 5,0 %, makeahkoa vadelmaisuutta, mutta hyvin tasapainoisesti. Tykkäsin kovasti, varsinkin kun tässä ei mitään sour-kikkailuja. Marjaisuus toimii paremmin streittinä witin kyljessä, ei siihen mitään bakteereja tarvita. 



West Coast Session IPAa tuli juotua jo kuukausi sitten. Nyt olut kirkastunut täysin, aromaattisuus edistynyt, sitrusta ja trooppista kamaa mukavasti, kokonaisuus pysyy kuivana. Oikein mukavaa. Lopuksi vielä Pink Guava IPA, joka ei kovin vaaleanpunainen tässä vaiheessa. Tämäkin vielä elinkaarensa ensi askelilla, kevyesti hedelmäinen, guava ei oikein erotu seasta. Yleisempää mausteisuutta oluessa on, mutta lopputuote on todennäköisesti kovasti erilainen. Näissä merkeissä siis erosimme. Seuraava kohtaaminen jää epävarmuuden sumuun. 

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

North Carolina Tasting by Janne Keskisarja


Viimevuotiseen tapaan maistelusessio Janne Keskisarjan USA:n tuliaisten tiimoilta. Tällä kertaa matka oli suuntautunut eteläisemmälle itärannikolle Washington DC:stä etelään. Sisämaassa Tennesseen Knoxvilleen asti. Mies pääsi luikahtamaan viimeisten joukossa takaisin Eurooppaan, hieman ennen karanteenimääräyksiäkin. Suomessa jo yhdeksän päivää, joten ei suurta koronariskiä. Maistelu hieman erilaisella kokoonpanolla kuin vuosi sitten, Jannen ja itseni lisäksi Matias Kainulainen jälleen mukana sekä nyt Pekka Hyttinen ja Jussi Kuivila. Suurin osa oluista North Carolinasta, mukana pari muualtakin. Matiaksen kahdella oluella sekä avattiin että päätettiin sessio. Teistingissä painottui kaksi kovamaineista panimoa North Carolinasta, Charlotten Heist Brewery ja Wilmingtonin New Anthem Beer Project. Kävin itse seudulla lähes kolme vuotta sitten ja muistinkin, että yritin Charlottessa käydä Heistillä, turhaan. Muistin tietysti Wilmingtoninkin vierailun, mutta en sitä, että kävin juuri New Anthemissa. Join vieläpä samaa Name Dropper DIPAa, joka oli tämän session parhaita. 


Jannea ja Pekkaa odotellessa käynnistimme jo urakan Matiaksen tuliaispullolla. Massachusettsin Trilliumilta souria, harvinainen tapaus.  Brimming Bin on yhteistyö newjerseyläisen Carton-panimon kanssa, wild ale, 10,9 %. Valkoviinitynnyrikypsytystä, Sauvignon Blanc ja Chenin Blanc. Brettaisesti hedelmää, kuivaa, alkoholi vähän lämmittää, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Ei happamuutta kovin paljoa. 


Janne löi saavuttuaan myös heti sourin pöytään. Kovamaineinen berliner weisse Floridasta, itse asiassa jonkinlainen alatyyli lieneekin florida weisse, trooppisilla hedelmillä maustettu laktobasillisour. DFPF oluen nimi, lyhennys käytetyistä hedelmistä eli dragon fruit ja passion fruit. Passion tietysti tuttu, mutta dragon fruitiin eli pitaijaan en muista ennen törmänneeni. Panimo miamilainen J. Wakefield, johon olen tutustunut aiemmin vain Stigbergets-kollabon yhteydessä. Selvästi hapan, muttei kovin intensiivisesti. Passion erottuu selvästi, hyvin kuiva ja tasapainoinen. Alkoholipitoisuutta ei pullossa ilmoitettu, mutta se lienee noin 6,5 %. Ratebeerista löytyvä 3,5 % ei tunnu uskottavalta. 


Sitten pitkän IPA-putken kimppuun. Avauksena Heistin Lovin' The Dream, west coast pale ale, 5,9 %, Simcoe, Centennial ja Cascade. Ei kovin samea kuten wc-tyyli jo ennakoi, karviaismarjaa tuoksussa. Suhteellisen maltainen, perushedelmäinen, ei siis mehuisa. Matalat hiilihapot, ihan ok, muttei varsinaisesti tajuntaa räjäyttävä. 


New Anthemin ensimmäisenä näytteenä 11th And Folsom. Omalaatuinen nimi, Wilmingtonista löytyy Folsom Avenue, mutta se ei risteä 11. kadun kanssa. Tunnetuin Folsom Street on San Franciscossa ja sieltä löytyy tosiaan risteys 11th Streetin kanssa. Kadunkulmauksessa ei kuitenkaan esim. mitään tunnettua olutkohdetta. 6,3 %, Strata, El Dorado, Citra.  Mehuisuutta, kuivaa greippiä. Tuoretta selvästi, pippurisuutta, lievästi katkeroakin. Varsin persoonallinen ja luonteikas, oikein näppärää. 


Heistin kakkosoluena CitraQuench'l IPA, 7,1 %. Samea, mehuisuutta. Pehmeää ja kuivaa, katkeroakin. Tasapainoa on vakuuttavasti, laatukamaa.  


North Carolinasta yllättäen hyppäys Coloradoon. Jos IPA-hirmu Trilliumilta oli tarjolla wild alea, niin soureistaan tunnetulta Crooked Stavelta sitten streittiä DDH IPAa. 6%, Azacca, Citra, Mosaic ja Motueka. Edellistä vaaleampi sameus. Ohuempi, mutta mukavan pehmeää sitrusta. 


New Anthemin kakkosnäytteenä New Jack, 7,1%, 48 IBU, Centennial, Falconers, Mosaic,  Simcoe ja Citra. Honey malt, hunajamallasta (?) siis. Sellaisesta en ole ennen kuullut.  Samea, edellistä mausteisempi, makeuttakin on. Ei epämiellyttävä, mutta jäi selvästi edellisten taakse.


Heti perään kolmas New Anthem-olut, Perpetual Outrage, American IPA, 7,2%, jopa 70 IBU. Hieman edellisiä tummempi. Mehuisaa ja hyvää on, nyt on katkeruuttakin kunnolla. Amarillo, CTZ (siis Columbus-Tomahawk-Zeus), Simcoe, Centennial. Ehkäpä session paras tähän mennessä.  


Heistiltä vastaisku, Draw Four, 7,2 %. Strata, Citra, Mosaic, Azacca. Makeampaa ylikypsää kiiviä. Puhdasta ja tuoretta, katkeruutta taas. Oikein hyvää. 


Aiemmin Vermontissa vaikuttanut Casita Cerveceria on nyt asettunut North Carolinan Farmvilleen. Uusi panimotuttavuus itselleni, oluena Nothing Matters When We’re Dancing IPA. 7,2 %, ei ehkä niin tuore. Persikkaisuutta, makeaa trooppista hedelmäisyyttä. 


Neljäs New Anthemin olut sitten se aiemmin paikan päällä jo testattu Name Dropper, DIPA siis, 8,1 %. Waimea, Vic Secret, Galaxy. Hyvää on, kuivaa, greippisyyttä, täyteläinen. Katkeruuttakin, oikein hyvää. 


Neljäs Heistin olut U2-sanaleikki With or Withoat You, yhteistyö alabamalaisen TrimTabin kanssa. 8 %. Cream DIPA, Mosaic, Citra,  Motueka. Sameaa, vähän hiilihappoa, pehmeää. Hieman alkoi jo IPA-aistit löystymään, ei oikein uusia adjektiiveja keksinyt. Siistiä tavaraa oli tämäkin.  


Fonta Flora tulee Appalakkien juurelta Morgantonista läheltä Ashevilleä. Double Hop Beard, 8,3 %, peräti 91 IBU. Mitä ihmettä, yllättäen kirkas tupla-IPA. Karamellinen, karviaismarjaa, paahtoleipäisyyttä. Poikkesi session yleislinjasta, mutta oikeastaan edukseen.  


New Anthemin viidentenä ja viimeisenä triple IPA Secret Lovers III, joka päättää koko session IPA-putken. 10,6%, samea ja makeahko. Kokonaisuus silti kohtuullisen kuiva ja intensiivinen. Alkoholi peittyy mallikkaasti. Vaikea tyylisuunta, mutta New Anthem klaaraa tämän hyvin.  




Sitten jotain aivan muuta. Zebulon on Weavervillessä lähellä Ashevilleä, New Orleans -taustainen päähenkilö onkin aiemmin vaikuttanut Ashevillen Green Manissa. Carolina Tripelin korkki oli todella tiukassa, mutta saimme pullon auki. Jonkinlainen farmhouse tripel, 9,5 %, 24 IBU. Puoli vuotta tammessa. Sameaa tavaraa. Fankia tuoksua, hedelmäisyyttä, makeuttakin. Selvää happamuutta, intensiivinen kokonaisuus. Ei tunkkaisuutta, jotain kuivattuja hedelmiä vivahteissa, ehkä viikunaa. Oikein mielenkiintoinen. Omistettu Nina Simonelle. Kaikissa Zebulonin oluissa on taiteilija tms. -referenssi, yksi olut näyttää olevan Mika Vainiolle omistettu. 


Toinen Zebulon Me And The Devil #3, milk chocolate stout, 10 %. Maitoisuutta ja suklaata tuoksusssa. Makeaa, täyteläistä, kuohkeaa. Ehkä liian makeaa, liikaa laktoosia. Tämän oluen omistusviittaus Dr. Rex Touthille, kuka sitten lieneekään. 


Session päätteeksi Matiaksen tuoma virginialainen Aslin Dreams, peräti 15 %. Suffelipatukan tuoksua, pähkinäisyyttäkin. Maussa enemmän Bounty-tyylistä kookosta. Makeutta ehkä vähemmän kuin edellisessä. Alkoholi ehkä peittää pahinta makeutta, mutta ei tällaiset oikein minun suosikeiksi pääse. 

Kiitoksia oluista Jannelle ja Matiakselle, samoin Jussille ja Pekalle hauskasta olutillasta. Sosiaalinen oluen nauttiminen alkaa mennä vaikeaksi poikkeusoloissa, mutta toivottavasti tämä ei jää viimeiseksi tämäntyyliseksi sessioksi.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Edwin Sherin: Valdez Is Coming

Edwin Sherin oli teatteri- ja tv-mies, joka 1971 ohjasi kaksi elokuvaa. Toinen oli tämä Elmore Leonard -sovitus, joka onnistui kohtuullisen mallikkaasti. Luin Leonardin tiheän romaanin ennen elokuvan näkemistä, nyt sitten toinen tsekkaus leffaan. DVD-kopio varsin heikko. Suhteellisen onnistunut tulkinta kyseessä, Leonardin perusasetelman äärimmäinen nöyryytys ja kosto tulevat hyvin esille. Burt Lancaster ei ehkä paras mahdollinen valinta Valdezin rooliin, mutta selviää kunnialla. Arizonan karu miljöö saavutetaan uskottavasti, vaikka elokuva on kai hilpeästi kuvattu Espanjan Almeriassa. Lopussa ehkä toiminnallisuus korostuu liikaa, mutta toisaalta se kuuluu genreen.

Simon Curtis: Woman in Gold

Mielenkiintoisen Marilyn-leffan jälkeen Curtis tarttui lähes yhtä ikoniseen naishahmoon, eli Gustav Klimtin tunnetuimpaan teokseen. Itävallan Saksaan liittäneet natsit varastivat Klimtin perusteoksen ja sodan jälkeen se päätyi Itävallan valtion omistukseen. Amerikkaan paennut juutalaisomistajan perillinen lähti 90-luvulla perimään omaansa ja onnistui sen saamaankin. Tästä sitten vedetään kohtuullisen onnistunut oikeussalileffa, jossa ei kuitenkaan erityisempiä hienouksia. Vuosituhannen vaihteen Los Angelesista ja Wienistä kohtuullista paikallistuntumaa, mutta takaumat natsiaikoihin jäävät irrallisemmiksi.

Põhjala Gimme Danger

Gluteeniton imperial stout Tallinnasta, 10,5 %, 45 IBU, kauraa, ruista ja tattaria. Oluen nimi koronatilanteessa väistämättä tuo mieleen, olisiko virus pakattu olueen mukaan. Tummanruskea, ei aivan musta. Ei paahdetta paljoa, makeahkon hedelmäinen, karamellia, ei juuri mausteisuutta. Vähän puuta esillä, ehkä kypsytetty jonkin aikaa. Hieman kova, ehkä liian kylmä vielä. Hiilihappoja liikaa myös, mutta juotavuus erittäin hyvä, alkoholi ei häiritse. Silti jää liian mauttomaksi, vahvalta porterilta odottaa enemmän monimuotoisuutta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Ayinger Bairisch Pils

Blogiin en ole ennen arvioinut Ayingerin pilsiä, varsin hämmästyttävää. Vanhemmista arkistoista löytyy kyllä nautittuna Ayinger Pils hanaversiona. Se on varmaan ollut tämä sama olut, vaikkei merkinnästä löydy Bairisch-liitettä. 5,3 %, hyvin vaalean keltainen kevyesti poreileva olut. Tuoksussa ohraa sen parhaassa muodossaan. Maku on viljaisen maltainen, baijerilaiseen tyyliin vähemmän ruohoinen kuin pohjoisessa, katkeruus maltillista, mutta silti hyvin havaittavissa. Äärimmäisen tyylipuhdas suoritus, mutta eihän nyt mitään muuta voinut odottaakaan. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

torstai 19. maaliskuuta 2020

Elaine May: A New Leaf

Syksyllä 1982 silmäilin Sight & Sound -lehden äänestystuloksia maailman parhaista elokuvista. Kriitikot ympäri maailmaa listasivat omasta mielestään 10 parasta elokuvaa. Monet valinnoista olivat tuttuja ja lähes kaikki muutkin leffat ovat sitten tulleet tutuiksi lähes 40 vuoden aikana. Muutama kriitikko, ehkä vain yksi tai kaksi, nimesi parhaiden joukkoon A New Leafin. Selvitin tietysti, että kyseessä on näyttämökoomikkona aiemmin tunnetun Elaine Mayn esikoisohjaus vuodelta 1971, mutta en ole onnistunut elokuvaa näkemään. May on ohjannut sen jälkeen vain kolme muuta teosta, joista The Heartbreak Kid taitaa olla myös näkemättä. Hyvin muistissa on vuoden 1976 neonoir Mikey and Nicky, joka kolahti kovaa ja pitäisi nähdä uudelleen. Pitemmän tauon jälkeen syntynyt vuoden 1987 Ishtar tuntui omalaatuiselta harha-askeleelta. Mutta nyt siis Yle täräytti yllättäen eetteriin A New Leafin.

New York Cityä raikkaasti mustassa komediassa, avaus lähtee Ferrari-korjaamosta, joka esitetään sairaalamiljöönä. Pokerinaamainen Walter Matthau on Wilder-leffojen veroisessa vedossa ja ohjaaja May hoitaa itse naispääosan. Visuaalinen ote on rapeaa ja eloisaa, ripeä rytmi kuljettaa tarinaa. May ilmeisesti halusi paljon pitemmän elokuvan, jopa kolmetuntisen, mutta tuottaja Robert Evans leikkautti puolet pois. Aukot näkyvät varsinkin loppupuolen Adirondacks-luontokohtauksissa. Miellyttävää katsottavaa, mutta ehkä ei niin hauskalta tuntunut kuin pitäisi, ehkä koronakin leikkaa nyt tehoja. Tunnelmien tummetessa loppupuolella huumorikin tuntuu osuvammalta. Mielenkiintoinen kokemus ilman muuta, muttei niin kiehtova kuin ennakoin.

Olvi Daring Daughter Tropical Lager

Toinen Daring Daughter -lager Tropical nimeltään, kuivahumalina nyt Sabro, Amarillo ja Chinook. Käytössä "uusi" hiiva. EBU 32, 5,5 %. Hieman Brutia tummempi vaaleanruskea utuinen olut, vähemmän vaahtoisuutta. Saattoi tosin olla nyt paremmin huuhdeltu tuoppikin. Tuoksussa samantapaista parfyymisuutta, mutta ehkä intensiivisemmin, ei kuitenkaan varsinaisesti esim. NEIPOista tuttua mehuista voimaa. Yhtä vähän happoja, mielenkiintoinen hedelmäinen maku, neutraali lagerhiiva leikkaa särmiä pois pois. Hyvin tasapainoinen, tässä makua on Brutia enemmän, mutta edelleen hyvin vienosti. Katkeruutta ei paljoa keräänny nytkään. Hedelmäisyys on kieltämättä kypsää trooppista lajia, mutta kokonaisuus jää varsin neutraaliksi.

Olvi Daring Daughter Brut Lager

Olvi kutsui uuden Daring Daughter -olutsarjan lanseeraustilaisuuteen St. Patrickin päiväksi mielenkiintoiseen paikkaan Hermannissa, Vanhan Talvitien Viskikellariin. En ole aivan varma, mutta kyseessä on ilmeisesti Agroksenmäen Holvikellarina tunnettu paikka, joka on edesmenneen Sörnäisten Panimon varastotila. Asia ei tarkentunut, koska tapahtuma tietysti peruuntui koronan takia. Lohdutukseksi Olvi lähetti kuitenkin näytteet oluista. Etätyöviikon etuja oli se, että olin kotona vastaanottamassa kuriiria. Uutuusoluita on kaksi, ensimmäisenä maistoon Daring Daughter Brut Lager. Daring Daughter viittaa Olvin toisen polven panimomestariin Silja Hylkiseen, joka ahertaa siis nyt myös markkinoinnin keulakuvana. Hieman ihmetyttää englannin kielen käyttö, aiemmin Olvi on vedonnut enemmän suomalaiskansallisiin arvoihin Linnan Tuntematonta sotilasta myöten.

Brut oluen nimessä ei ehkä nyt viittaa entsyymien käyttöön. 5,5 %, kuivahumaloitu Crystalilla, suodattamaton ja pastöroimaton. Toisena humalana Cascade, 25 EBU. Vaahtoaa runsaasti, lähes kirkas vaaleankeltainen olut. Tuoksussa vienon parfyymisesti hedelmäisyyttä. Yllättävän vähän hiilihappoa, lähes flätiltä tuntuu. Todella puhdas ja kuivakin, mutta ei esim. brut IPOjen tympeää tunkkaisuutta. Mutta on maku silti todella ohut, maltaisuutta ja hedelmäisyyttä todella vain häivähdyksen omaisesti. Katkeruutta on vielä vähemmän. Pettymykseltä tämä selvästi tuntuu Olvin viimeaikaisten alejen rinnalla. Kyllä lagereissakin pitää olla makua.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Bryggeri Helsinki Tartan



Senaatintorin reunalta scotch alea, 7,5 %. Punaruskea, samea, maltainen, makea. Wee Heavyksi vähän kevyt, mutta aika tyylinmukainen tämä scotch aleksi on, ehkä täyteläisyyttä voisi olla enemmän. Ei katkeruutta tietenkään puhtaassa oluessa. Deep Purplen Smoke On the Water soundtrackina heijasteli sopivasti fiiliksiä ja päätin session Sonnisaaren erinomaiseen barleywineen Horrokseen, jonka karu etiketti myös osuva korona-tunnelmiin. Maltainen Riekko, 17.3.2020.

Fermenterarna Hello, What's On Your Mind?



Korona kuristaa baareja, mutta Alppilassa Maltainen Riekko vielä auki. St. Patrick's Day oli itselleni merkittävä juttu 90-luvulla, tuli perehdyttyä juhlaan monin tavoin ja monessa maassa. Merkkipäivä huomioidaan nyt Riekossakin, mutta varsin väljää on. Irlannissa taitaa olla baarit nyt jopa kokonaan kiinni. Ruotsista NEIPAa, 6,0 %, Vic Secret, Citra, Mosaic Cryo. Panimo sijaitsee Strömstadissa aivan Norjan rajalla Göteborgista pohjoiseen. Todella samea. Mehuista, hieman kirpeää sivumakua, ehkä lievää happamuuttakin. Ei makeutta, kuiva jälkimaku, karvautta. Suurin ongelma tässä on hapan vivahde, se vetää pongot nollille, sitä en nykyään siedä ollenkaan streittioletetussa IPAssa. Olut on siis kontaminoitunut. Maltainen Riekko, 17.3.2020.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Northern Monk Patrons Project 24.01 Voodoo Astro Black

Leedsiläiseltä panimolta imperial stout, yhteistyö pennsylvanialaisen Voodoo Brewingin kanssa. 12%, 25 IBU. Beige vaahto, kahvinen tuoksu. Pehmeää, tummaa suklaata ja kahvia, kaakaota. Onneksi ei läheskään niin makea kuin pelkäsin, mutta paahteisuus puuttuu käytännössä kokonaan. Yksioikoinen, mutta mukavalta maistuu. Lämmetessä vähän sokeroituu. Koronahuomautus lopuksi. Istuin koko session yksin näyteikkunatiskillä, maksoin kännykällä etäältä ja vaihdoin vain minimikommentit henkilökunnan kanssa. En työntänyt sormia aukkoihini. Vessaan siirryin omalle asunnolle. Panema, 16.3.2020. 

Garage Other Half Burial Supercombi

Tupla-IPAa Barcelonasta, yhteistyö Brooklynin Other Halfin ja Ashevillen Burial Beerin kanssa. 8,6 %, Citra, Columbus, Cashmere, Bru-1, Simcoe. Trooppisen hedelmän tuoksua intensiivisesti, jokin erikoisempi aromi, jota en tunnista. Ehkä papaija. Maku on liian makea, ylikypsää hedelmäisyyttä. Jälkimaku on kuivempi, muttei katkera. Ei oikein miellyttävä, mutta näin karuissa tunnelmissa olut sentään lohduttaa, kun muistelee silloin vanhoina hyvinä aikoina mahdollistuneita vierailuja näihin valmistajapanimoihin. Panema, 16.3.2020.