John Berry: He Ran All the Way

John Garfieldin viimeinen elokuva on kovassa maineessa, mutta aivan näin intensiivistä pläjäystä en odottanut. DVD-julkaisussa loisteliaan kirkas kopio, James Wong Howen nerokas noir-kuvaus pääsee todella oikeuksiinsa. Keskeiset tekijät joutuivat epäamerikkalaista toimintaa tutkivan HUAC-komitean hampaisiin, Berryn ja Garfieldin lisäksi käsikirjoittajat Hugo Butler ja Guy Endore, taustalla ilmeisesti myös Dalton Trumbo. Se ei välittömästi välity nykykatsojalle, mutta teemoista voi tietysti hakea monenlaista kuvioon liittyvää. Parasta elokuvassa on ensimmäiset 20 minuuttia, todella hengästyttävää neorealistista kuvausta 50-luvun alun Los Angeles Downtownista, nuhruisista asunnoista, ruuhkaisilta kaduilta, baareista, ratapihoilta, ja häkellyttävimmin, uimahallista. Franz Waxmanin musiikki muistuttaa tiheydessään Bernard Herrmannia. Ensimmäinen kohtaus on kuin suoraan This Gun For Hiresta, miksei myös Melvillen Le Samouraista. Garfieldin suoritus on hämmentävän tiheä, ennakoi Brandon ja kumppaneiden Actors' Studion tekniikkaa, mies kuoli puoli vuotta kuvausten jälkeen stressaantuneena 39-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tarina kääntyy nopeasti panttivankidraamaksi ja homma hieman sakkaa. Näitä fiiliksiä on myöhemmmin tavoiteltu mm. The Desperate Hoursin eri versioissa. Tunnelmassa tässä vaiheessa myös selvää heijastumaa sotaa edeltäneeseen ranskalaiseen runolliseen realismiin, selvimmin Marcel Carnén Le Jour se lèveen. Melodramaattisuus hieman häiritsee, mutta lopussa taas ryhdikäs asenne, vinkkauksia klassisiin 30-luvun gangsteridraamoihin. Todella upea elokuva ja häpeällisen huonosti tunnettu nykyään.