Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Historiallinen romaani vuodelta 2020, sijoittuu noin vuosiin 1886-1928. Päähenkilö on äiditön nuori tyttö, jonka isä osallistuu Oxfordissa jättimäiseen sanakirjahankkeeseen, Oxford English Dictionary. Tyttö avustaa ja kerää sellaisia sanoja, jotka eivät mahdu julkaisuun mukaan. Tuttuja Oxfordin pubeja vilahtelee taustalla, jopa Jerichossa Morse -tv-sarjan tapaan. Naisasialiikkeen vaiheita tulee mukaan kertomukseen, lähinnä liittyen naisilta evättyyn äänestysoikeuteen. Myös kirosanoja ja vastaavia karkeuksia on "kadonneissa" mukana. Vähitellen kirkastuu, että virallisesta teoksesta putoavat sanat keskittyvät naisten alistettuun asemaan. Se onkin romaanin keskeinen teema. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen tuo traagisuutta lisää ja kirjan loppu on varsin melankolinen, jopa ahdistavan alakuloinen. Kertoja-päähenkilö on fiktiivinen, mutta muuten teos nojaa todellisiin aikakauden henkilöihin ja tapahtumiin. Oxford English Dictionaryn ensimmäinen nide julkaistiin 1888 ja viimeinen vasta 1928. Samana vuonna naiset lopulta saivat äänioikeuden Britanniassa. Williams on syntynyt Englannissa, mutta elänyt käytännössä koko elämänsä Australiassa, viime aikoina Adelaide Hillsin pikkukylissä, joiden kahviloissa hän on tämän esikoisromaaninsa kirjoittanut. Ehkäpä Uraidlassa, jossa kävin 2019. Sujuvasti kirjoitettu romaani, ei kovin paljoa tapahtumia, mutta jännite tiivistyy loppua kohti. Harmittavasti loppu sitten niin masentava. Luin Tuulia Tipan suomennoksen, ehkä olisi kannattanut lukea englanniksi, koska koko teos pyörii englanninkielen sanojen ympärillä. Suomennokseenkin on jätetty paljon englantia.

Mill Street Haze Phaze

Aurinkoinen aamu Ottawassa, mutta lämpö pakkasen puolella, navakka tuulikin. Onneksi en ole pelkissä shortseissa liikkeellä. Mahtipontisia hallintorakennuksia ja sitten läkähdyttävän iso Canadian War Museum. Intiaanisodista Afganistaniin asti, painotus maailmansodissa, molemmissa Kanada oli tiiviisti brittien rinnalla. Jopa Hitlerin Mercedes on päätynyt tänne. Toronton tapaan Mill Street Brewpub myös täällä, Ottawa-joen rannalla paraatipaikalla. Heizissä 6,2 %, Citra, El Dorado ja Galaxy. Raikasta ja mehuista. Lyhyt jälkimaku. Keskitason tavaraa. Ottawa, Mill Street Brewpub, 20.4.2026.

Kari Kallonen: Partisaanisota

Luin äskettäin Muurmannin suomalaisten kansanmurhaa käsittelevän Tarja Lappalaisen teoksen, joka sivusi neuvostopartisaanien tekemiä sotarikoksia Pohjois-Suomessa jatkosodan aikana. Tartuin nyt kolme vuotta myöhemmin 2022 ilmestyneeseen kokonaisesitykseen ns. Karjalan rintaman partisaaneista, vaikka aihe kovin masentava onkin. Kirjan kannessa on väritetty valokuva Olavi Alakulpista, jonka CV on hämmästyttävä. Maastohiihdon maailmanmestari, Mannerheim-ristin ritari, partisaanien jahtaaja, poliittinen pakolainen ja USA:n armeijan everstiluutnantti. Kallosen kirja keskittyy jäljittämään venäläisissä partisaanijoukoissa sotarikoksiin syyllistyneitä suomalaisia. Pitkän hiljaisuuden jälkeen partisaaneista on kirjoitettu suhteellisen paljon 1990-luvulta alkaen. Tämä ehkä vähän kiusallinenkin kansallinen näkökulma on varsin perusteltu, koska monien henkiinjääneiden kertoman mukaan suomalaisia naisia, lapsia ja vanhuksia murhanneiden partisaanien joukossa oli usein suomea puhuneita henkilöitä. 

Kallonen taustoittaa asetelmaa vuoden 1918 sisällissotaan ja Venäjälle paenneiden punaisten katkeruuteen. Suomalaispartisaanien suurta määrää voi silti ihmetellä, koska suuri(n) osa Venäjällä asuneista suomalaisista sai niskalaukauksen 1937-38. Eivät kuitenkaan kaikki. Osa pelastui ollessaan Stalinin lihamyllyn aikaan huomattavasti turvallisemmassa Espanjan brutaalissa sisällissodassa. Talvisodan aikana Suomeen pudotettiin tai kyyditettiin rajan yli paljon suomalaisia desantteja. Osa äskettäin vangiksi jääneitä, kiinnijääneet saivat sodan oloissa kuolemantuomion. Kallonen listaa heitä paljon, vaikka  desantit eivät teoksen fokuksessa olekaan. Usein unohdettu pointti on se, että jatkosodan partisaaneja johti Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKVD:n/NKGB:n kautta, ei puna-armeija. Siihenhän viittaa partisaani-sanan parti-osa. Kallosen arvion mukaan Karjalan rintaman partisaaneista noin 15% oli suomalaisia tai karjalaisia, yhteensä n. 765. Kirjan liitteessä luetellaan 150 henkilön nimet. Katsoin ensin, että mukana ei ole yhtään Juntusta tai Moilasta. Lista ei hämmentävästi ole kuitenkaan kokonaan aakkosjärjestyksessä, molempia löytyykin kaksi. Antti Iolovits Juntunen (yksikköä ei tiedossa), Toivo Karinpoika Juntunen (Bolevoje Klits), Vieno Tuomaanpoika Moilanen (Bojevyje druzja, Partisaaniprikaati os. 17, Burevestnik) ja Viktor Iisakinpoika Moilanen (Krasnij Partizan). Kallosen kirjassa ei näiden henkilöiden toimia kuvata. Bolevoje Klits (Taisteluhuuto) toimi Kiestingin ja Louhen alueella, Bojevyje druzja (Taistelutoverit) Karhumäen ja Äänisen alueella, Burevestnik (Myrskylintu) Puutoisissa, Krasnij Partizan (Punainen partisaani) Vienan Kemissä. Tiedot ovat siis suhteellisen hataria ja näissä tapahtumissa näyttää olevan paljon tutkittavaa jäljellä. 

Muurmannin suomalaisia käsittelevässä kirjassa Martti Turtola vähätteli Lapin rajavartioston johtaja Oiva Willamon kykyjä. Kallosen konna on puolestaan Kekkosen kaveri maaherra Kaarlo Hillilä, joka vesitti Willamon esityksiä Lapin siviilien evakuoinnista partisaaniuhan alla. Ensimmäisenä jatkosodan partisaanisiviiliuhrina kirjassa pidetään Ristijärven Mustavaarassa 16.7.1941 surmattua Perttu Kemppaista. Lienee hieman määrittelykysymys olivatko hänen murhaajansa desantteja vai partisaaneja. Varsin ryhdikkään pohjustuksen jälkeen Kallosen kirja hajaantuu pahasti kuvatessaan varsinaisia partisaani-iskuja ja partisaaneja vastaan taistelleita suomalaisjoukkoja. Jonkinlaista kronologista ja maantieteellistä rakennetta yritetään muodostaa, mutta lopputulos on kuitenkin puuduttava ja sekava yksityiskohtainen luettelo tapahtumista. Lukeminen on raskasta ja joutuu jopa suomalaisen sotakirjallisuuden pahimman perisynnin tapaan pohdiskelemaan kuvataanko tässä nyt suomalaisen vai venäläisen yksikön toimintaa. Paljon selkeämpää organisointia kaivattaisiin ja Kallonen selvästi ymmärtää sen itsekin. Loppusanoissa Kallonen toteaa teoksen olevan "journalistinen" ja toivoo aiheesta jatkossa tutkimuksellisempaa otetta. Kallosen teksti saattaa aluksi vaikuttaa varsin kattavalta, mutta kirjasta puuttuu kokonaan Kuhmon verityöt. Kirjan liitteen uhriluettelossa on kahdeksan Juntusta, joiden kuolinpäivä on 24.7.1944 Kuhmon Iivantiirassa. Kyseessä on silmitön verilöyly Hirvivaarassa, joka sijaitsee Iivantiiran ja Moisiovaaran kylien välimaastossa, siis melko lähellä Hyrynsalmen rajaa. Murhatut Juntuset eivät olleet lähisukulaisia, mutta sukulaisia kuitenkin.

Lappalaisen kirjassa yritettiin omituisen innokkaasti puhdistaa tunnetun Muurmannin suomalaisen Sven Lokan partisaaniepäilyjä. Tämä uudempi teos taas langettaa epäilyksen varjon entistä tiukemmin Lokkaan. Yksi uusi lähde on ilmaantunut Jukka Rislakin teoksessa "Saatan kuolla jo rajalla". Siinä kerrotaan, että Tšeljabinskin työarmeijaleiriltä vapautettiin 1943 joukko nuoria suomalaismiehiä, joiden määränpää oli Belomorsk/Sorokka tai Karjalan NKVD-joukot. Sven Lokka oli juuri tuolla Tšeljabinskin leirillä, oman kertomuksensa mukaan edelleen kesällä 1944, jolloin hänet tunnistettiin pahimmassa partisaanien massamurhassa Lokan kylässä Suomen Lapissa. Lokka ei pystynyt esittämään todisteita oleskelustaan siihen aikaan Tšeljabinskissa.

Tarja Lappalainen & Martti Turtola: Stalinin tappamat

Luin äskettäin, että Aleksi Mainion vetämä viisivuotinen tutkimushanke Stalinin terrorin suomalaisuhreista on saatu päätökseen. Uhreja oli ilmeisesti vähemmän kuin on aiemmin arvioitu. Se on hienoa, mutta yksikin oli tietysti liikaa. Ja inkeriläisiä ei ole tuossa arviossa mukana. Muurmannin suomalaiset ovat toinen erikoisryhmä, en tiedä olivatko he luvuissa mukana. Luin nyt juuri heihin keskittyvän teoksen vuodelta 2019 eli valmistunut juuri ennen Mainion projektia. Itselläni on tähän aiheeseen mahdollisesti hieman henkilökohtaisempaakin sidosta. 1860-luvun nälänhädän aikana Kainuusta lähti ruuan perässä ihmisiä Pohjois-Norjaan Ruijaan ja myös Venäjän puoliselle Jäämeren rannikolle, ns. Ryssänrannalle. Kiinnostaa oliko mukana lähisukulaisiani, siis lähinnä Juntusia tai Moilasia. Tiedossa ei ole tällaisia tapauksia, mutta sehän ei takaa mitään. Isoisäni isä Juho Juntunen (1854-1937) oli enemmän lännen mies. 1868 hän vaelsi kävellen Hyrynsalmen Oravivaarasta länteen noin 200 kilometriä Ouluun. Siellä hän etsi ruokaa ja nukkui yöt Oulun tervaporvarien koirankopeissa. Hän selvisi hengissä, palasi Hyrynsalmelle ja osti 1891 Puolangan puolelta maatilan, jossa isäni syntyi 1935. Saksan armeijan 7. Gebirgs-Division sitten poltti sen syyskuussa 1944.

Käsillä oleva teos jakautuu kahteen osaan. Tarja Lappalainen käy läpi Muurmannin suomalaisten koko historian lähinnä henkiinjääneiden haastatteluihin pohjaten. Martti Turtolan osuus on sotahistoriallinen katsaus Jäämeren alueen sotilaallisiin selkkauksiin Oolannin sodasta alkaen. Jäämeren suomalaiset olivat peräisin lähinnä Pohjois-Suomesta, osa siirtyi Muurmannin alueelle Norjan kautta. Nälkä siis ajoi pohjoiseen ja houkuttimena olivat Jäämeren kalat, lähes kaikki hankkivat elantonsa kalastajina, varsinkin alkuvaiheessa. He toivat seudulle myös maanviljelyn. Suomalaiset näyttävät asettuneet lähinnä kahdelle alueelle, Uuran vuonon ja Tuuloman joen rannoille. Murmanskiahan ei silloin vielä ollut. Kuolanvuonon pohjukassa oli pienehkö venäläisten perustama Kuolan kaupunki. Toinen suomalaisaalto tapahtui 1918, kun Suomen sisällissodan hävinneen puolen punaisia pakeni Venäjälle, myös pohjoisille alueille. Ja vielä tuli kolmaskin aalto, 1930-luvun alun USA:n pula-aikaa paenneet onnettomat amerikansuomalaiset, jotka asettuivat pääosin etelämmäs Vienan ja Aunuksen Karjalaan. Osa päätyi pohjoisemmaksi.   

Ensimmäinen Juntunen ilmaantuu tarinaan teoksen sivulla 45. 1882 muuan Kiannalta lähtenyt kalastaja Juntunen on puukotettu hengiltä Supuskassa. Suomussalmihan oli vuoteen 1868 asti Kianta. Yhden ruplan velan takaisinmaksua tiedustellut Juntunen oli kuulemma ollut hiljainen ja sovinnollinen mies. Ensimmäisestä kuvaliitteestä löytyvät Richard ja Leonard Juntunen. Heitä ei tekstissä mainita. Juntusten sukukirjasta löytyy vain yksi Richard, Richard Wilho Juntunen, s. 1920 Michiganin Fredassa Lake Superiorin rannalla lähellä Houghtonia ja kuoli 1974 Multnomahissa, Oregonin Portlandissa ennen craft-oluen vallankumouksen puhkeamista siellä. Tuskin siis hän ollut Kuolassa. Yksi Leonard asui Suomussalmen Näljängällä 1878-1959. Pitkän ikänsä aikana hän olisi tietysti ehtinyt käydä Muurmannissa. Arktisista Moilasista on tietysti kuuluisin 1922 Sallan metsätyömailla ns. läskikapinaa johtanut Jahvetti Moilanen. Tämä Moilanen oli kuitenkin salanimi, hän oli Viipurissa syntynyt Frans Myyryläinen, joka kyllä vaikutti Kainuussa ensimmäisen maailmansodan aikana. Stalinin ihmispuimuri niitti hänetkin Petroskoissa 1938. Lappalaisen tekstissä esiintyy Moilasia siellä täällä, joten heitä on ollut paljon Muurmannissa. Ei siis tosiaan tietääkseni läheistä sukua äitini puolelta. Useamman kerran tekstissä mainitut veljekset Joosepin ja Haaraldin vei espanjantauti 1921.  

Uuraan ja Tuuloman suomalaiset näyttävät eläneen suhteellisen rauhallisissa oloissa vuoteen 1937 asti. Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä osa joutui Venäjän armeijaan tai brittien rinnalle Muurmannin legioonaan, mutta kyseessä oli ilmeisiä yksittäistapauksia. Uudet valtiaat bolševikit lopettivat yksityisyritteliäisyyden, mutta suomalaiset näyttävät toimineen sitten ilmeisen menestyksekkäästi mm. kalastuskolhooseissa. Mutta 1937 Stalin päätti hävittää Neuvostoliitosta kaikki ei-venäläiset. Suomalaiset erityisesti. Parin vuoden verimyrskystä selvinneet Muurmannin suomalaiset kansanviholliset talvisodasta raivostunut Stalin kuljetutti Karhumäkeen 1940 ja sieltä pakkotyöhön tai vankileireille Arkangelin alueelle. Sieltä ei enää juuri kukaan selvinnyt hengissä. Jos tämä ei ole kansanmurha, niin sitten ei mikään.

Lappalaisen tekstin tärkeimpiä lähteitä ja kertojia on 1924 Tuulomassa syntynyt maalari ja kirjailija Sven Lokka. Tämä tuo teokseen lievää arveluttavuutta. Lokka päätyi Arkangelista Uralin taakse Tšeljabinskin alueen vankileirille koko jatkosodan ajaksi. Tai niin hän ainakin kertoo. Ainakin yhden silminnäkijän mukaan Lokka osallistui kesällä 1944 pöyristyttävään siviilijoukkomurhaan Suomen Lapissa Lokan kylässä ns. partisaani-iskussa. Ilmeisesti ei ole todisteita, että hän olisi ollut samaan aikaan Tšeljabinskissa. Sodan jälkeen Lokka pääsi epäilyttävästi yhtenä harvoista suomalaisista palaamaan takaisin Tuulomaan. Lappalainen ja hänen muut kertojansa vakuuttavat kirjassa pitkään, ettei Lokka ole voinut osallistua murhiin. Mutta ne ovat vain mielipiteitä, sen takia kirjasta jää vähän karvas maku suuhun.    

   

Turtolan (s. 1947) osuus kirjassa alkaa nolosti, kun hän luonnehtii K.M. Walleniusta Lapin sodan sankariksi. Walleniuksen sotilasurahan loppui talvisotaan. Turtolan kirjoittama osa tuntui aluksi vähän turhalta ja irralliselta, koska sotatapahtumia sivutaan jo Lappalaisen tekstissä. Toki se on täydentävä ja selventäväkin kuvaus, varsinkin jos ei ole perehtynyt alueen selkkauksiin. Niitähän tosiaan on riittänyt. Oolannin sodassa jo britit kävivät näyttämässä voimaansa Jäämeren rannalla hävittämällä silloisen Kuolan taajaman. Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä mm. Suomen valkoiset yrittivät vallata Petsamon asein, mutta saivat sen vasta jokseenkin yllättäen Tarton rauhanneuvotteluissa. Muurmannin legioonan vaiheet ovat niin sekavat, että Turtolakaan ei oikein jaksa niihin paneutua, eikä ehkä tässä yhteydessä ole tarpeenkaan. Talvisodan ja jatkosodan tapahtumat tuodaan myös asiallisesti esiin. Ehkä hieman särähtää Turtolan pakkomielteen omainen parjaus Lapin rajavartioston komentajasta Oiva Willamosta. Mutta tuskinpa Willamo mikään mukava mies tosiaan oli. Jatkosodan alla jotkut suomalaiset kaavailivat koko Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen, mutta useimmat sentään arvelivat sen olevan liian iso haukkaus. Ja kaavailutkin loppuivat lyhyeen, kun Saksan sotakone hyytyi Litsa-joelle kolmeksi vuodeksi.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

En ole koskaan lukenut Gertrude Steinin kuuluisaa romaania The Autobiography of Alice B. Toklas, vaikka muistan nähneeni siitä arvosteluja suomennoksen ilmestyessä 1980. Sittemmin olen kyllä törmännyt Steiniin moneen otteeseen. Stein oli Pariisissa sotien välisenä aikana vaikuttanut keski-ikäinen amerikkalainen kirjailija ja taidekerääjä, joka piti asunnossaan säännöllisesti bileitä. Osallistujien ykköskentällisessä oli Pablo Picasson ja Ernest Hemingwayn kaltaisia kovia kasvoja. Stein oli avoimesti lesbo ja Alice B. Toklas oli hänen tyttöystävänsä ja ammatillinen assistentti. Toklasin juoruileva elämäkerta kertoo käsittääkseni enemmän Steinistä itsestään kuin Toklasista. Nyt 2022 Leena Parkkinen on kirjoittanut mittavan historiallisen romaanin Steinin ja Toklasin palkkaamasta suomalaisesta keittäjästä. Fiktiota tyystin, mutta todellisuuspohjaa on, suomalainen keittäjä pariskunnalla Pariisissa todellakin oli, Margit nimeltään. Romaani kulkee vuorotellen  kahdessa lokaatiossa ja aikatasossa, Paraisilla 1919-21 ja Pariisissa 1935-37. Vanhemmassa osassa kerrotaan Margitin ja hänen sisarensa vaiheista nuorina piikoina pienehkössä Gröndahlin kartanossa espanjantaudin jyllätessä ympärillä. 30-luvun tapahtumien kertojana on Toklas, kun mystinen suomalaisnainen hakeutuu heidän palvelukseensa. Lähes heti Parkkinen antaa ymmärtää, että Paraisilla on tapahtunut jokin traaginen verityö, josta hän tiputtelee hitaasti vihjeitä pitkin romaania. Tämä on laskelmoitua ja ärsyttävääkin, mutta kieltämättä koukuttavaa. Toklasin myöhempi kerronta on paljon laveampaa ja vie romaanista aivan liikaa tilaa. Toklas on Parkkisen kertomana jokseenkin tylsä hahmo eikä Margitkaan juuri tapetista tunnu erottuvan näissä vaiheissa. Olisin paljon mieluummin lukenut pelkästään Paraisten tapahtumista, vaikka ne lopulta kovin melodramaattisiksi äityvätkin. Parkkinen säästelee tarkempaa kerrontaa aivan loppuun 450 sivun paremmalle puolelle. Luin kyllä kirjan melko nopeasti, mutta tuskastuin ja kyllästyin kovasti Pariisin vaiheisiin, joita namedroppailukaan ei paljoa pelasta. Stein jää etäiseksi sivuhahmoksi eikä romaanissa ole yhtään merkittävää mieshahmoa. Näkyvin on ehkä kartanon muistisairas vanha isäntä. Ruuanlaitto ja puutarhanhoito eivät kuulu intohimoihini, mutta niihin romaanissa uppoudutaan sivutolkulla. Naisten välistä rakkautta valotetaan monelta suunnalta, mutta kovin omaperäiseltä kuvaus ei vaikuta. Ehkä tähänkin romaaniin saisi uutta särmää, jos lukisi Steinin avainromaanin.

Miklós Jancsó: Egi bárány

Pitkästä aikaa pääsin käymään Kino Reginassa. Kovamaineisen unkarilaisen Jancsón leffoja näkee harvoin, mutta nyt Reginassa menossa kokonainen sarja. Tämä Jumalan Karitsa/Agnus Dei -nimellä Suomessa kulkeva teos on vuodelta 1970. Sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Unkarin lyhytaikaiseen kommunistivaltioon vuonna 1919. Jancsón tyyli alkaa kyllä tulla tutuksi jo muutaman leffan jälkeen. Liikkuvaa, pyörivää kameraa ja pitkiä ottoja. Hevosilla ratsastetaan ympäriinsä ja ihmisetkin koko ajan liikkeessä. Oopperamaista tyylittelyä, näyttelijätyöstä ei oikein voi puhua mitään. Väkivaltaa pöyristyttävästi, mutta ihmiset eivät näytä tunteita ollenkaan. Monille on kolahtanut ilmeisen kovaa, mutta alkaa kyllä jo nyt kyllästyttämään. 

Kazematten Saison Tremist

Viime lauantaina Oluthuone Hakassa Juha Heinänen maisteli pullosta tuntemattoman belgialaisen Kazematten-panimon blondea pullosta. Olisin päässyt osille, mutta en jaksanut innostua. Nyt after whisky -oluena Black Doorissa vastaan tuli hanassa saman panimon saison, pakkohan siihen oli tarttua. Panimo näkyy olevan samaa firmaa St. Bernarduksen kanssa ja sijaitsee Länsi-Flanderin Ieperissä eli ensimmäisen maailmansodan pahamaineisella Ypresin kaasutaistelualueella. 6,4 %, 30 IBU. Samea ja vaalea, oikeaoppinen esterinen tuoksu. Lievää mausteisuutta, ei happamuutta. Pippuria ja hedelmäisyyttä löytyy, oikein puhdas ja miellyttävä. Black Door, 11.8.2025.

Erkki Vettenniemi: Suomi terrorin tukikohtana

Kiinnostava teos vuodelta 2019 suomalaisten osuudesta Venäjän vallankaappaukseen 1917 ja ihmiskunnan historian verisimmän diktatuurin pystytykseen. Vettenniemi jopa väittää, että ilman suomalaisia bolševikkien vallankaappaus olisi epäonnistunut. Leninin piileskely Suomessa on ollut pitkään tiedossa ja sitä on jopa juhlittu suomettumisen pahimpina kausina. Vettenniemi käsitteleekin Leniniä ja suomalaisten roolia bolševikkien vallan vakauttamisessa sisällissodan aikana. Suurempi fokus on kuitenkin vuosissa 1905-08, jolloin hämmästyttävä määrä venäläisiä terroristeja käytti hyväkseen autonomisen Suomen lainsäädäntöä. Lenin oli jo silloin täällä, mutta hän oli tuntematon suuruus siihen aikaan. Enemmistö terroristeista kytkeytyi ns. sosialistivallankumouksellisiin, Eserriin (SR). Mihail Sokolov, Boris Savinkov, Alberts Traubergs, Lev Zilberberg, Viktor Tšernov, Leonid Krasin ja Grigori Geršuni. Nämä pomminheittäjät valmistivat aseensa Suomen puolella Venäjän poliisin toimivallan ulottumattomissa. Osa suomalaisista auttajista oli vasemmistolaisia, mutta jopa Akseli Gallen-Kallelan ja Bertel Gripenbergin kaltaiset oikeistolaiset hyysäsivät pomminheittäjiä, koska nämä vastustivat tsaarinvaltaa. Vettenniemen kirjan päähenkilöksi kohoaa Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin, jolla on ollut Suomessa huono maine ns. toisen sortokauden toimijana. Vettenniemi selvästi yrittää ymmärtää Stolypinin motiiveja terrorismin kitkijänä. Ja siinä hän kyllä onnistuukin. Suomalaisten tukemat terroristit vammauttivat 1906 Stolypinin tyttären ja lopulta pääministeri itse murhattiin Kiovassa 1911. Murhan tilaajaksi on epäilty jopa Svinhufvudia, mutta siihen ei ole löydetty tutkimuksissa todisteita eikä niitä esitä Vettenniemikään. Vettenniemi kirjoittaa todella vetävästi ja teosta oli puhdas nautinto lukea. 

Glendon Swarthout: They Came To Cordura

Puolitoista vuotta sitten Juha Nakari lähetti kaksi kirjaa. Geoffrey Householdin trillerin luin tuoreeltaan, mutta tämä toinen ei vaikuttanut yhtä kiinnostavalta. Nyt sekin kuitenkin tuli luettua. Kyseessä on vuonna 1958 ilmestynyt romaani, westernin ja sotaromaanin hybridi. Tapahtuu ensimmäisen maailmansodan ja Meksikon vallankumouksen aikaan 1916 Pohjois-Meksikossa Chihuahuan osavaltiossa. Kapinallinen Pancho Villa tekee hyökkäyksen USA:n puolelle Columbuksen kylään New Mexicossa. USA:n armeija lähtee rankaisuretkelle Meksikon puolelle. Romaanissa kuvataan tarkasti ratsuväen hyökkäystä Ojos Azulesin maatilalle. Tässä kohtaa romaani eroaa tositapahtumista ja lähtee omille teilleen. Pääosa romaanista kuvaa western-tyyppisesti kuuden miehen ja yhden naisen vaivalloista taivallusta monimuotoisen maaston läpi Corduraan. Viidelle miehistä ehdotetaan korkeaa kunniamerkkiä urhoollisuudesta ja joukkoa johtava majuri haluaa viedä heidät hengissä Corduraan, jotta he saavat mitalinsa virallisen myönnön jälkeen. Nainen on vanki, kapinallisia auttanut Ojos Azulesin ranchin amerikkalainen omistaja. Juoni on aika keinotekoinen, mutta sujuvasti Swarthoutin kerronta etenee. Romaanissa pohdiskellaan hieman karkeasti rohkeuden olemusta, mikä saa ihmisen toimimaan sellaisella tavalla. Loppuratkaisu ei ole aivan ilmeisin. Monien lännenelokuvien lisäksi mieleen tulee B.Travenin romaani ja John Hustonin elokuva Sierra Madren aarteesta. Yllättäen huomasin, että romaanista on tehty tuoreeltaan 1959 samanniminen suuren budjetin Hollywood-elokuva. Ohjaajana Robert Rossen, pääosissa Gary Cooper ja Rita Hayworth. Jostain syystä en ole elokuvasta koskaan kuullut mitään. 

Todd Komarnicki: Bonhoeffer

Redin Bio Rexissä oli elokuvat neljä euroa koko viikonlopun. Varasin lipun tähän elokuvaan, josta en tiennyt ennakkoon mitään. Toki arvasin, että elokuva kertoo natsien vastarintalegendasta Dietrich Bonhoefferista. Englanninkielinen biopic, hyvin perinteiseen tapaan. Komarnicki yrittää tuoda jännitettä rikkomalla aikatason, mutta se vain sekoittaa elokuvaa. Vanhemman veljen kuolema ensimmäisessä maailmansodassa esitetään pasifismin motiivina. Bonhoeffer näkyy käyneen usein New Yorkissa, jossa tutustui Harlemin gospel-jengiin ja jazziin. Itse vastarintateot jäävät epämääräisiksi, mikä oikein oli hänen roolinsa juutalaisten roudaamisessa Sveitsiin ja yhdessä Hitlerin attentaattiyrityksessä. Omituisesti Bonhoefferin teloituspaikkakin on elokuvaan vaihdettu todellisuudesta. Vasta lopputeksteistä selviää, että Bonhoefferin kirjallinen tuotanto oli hänen merkittävin kontribuutionsa. Itse leffassa se ei tule esiin. Kovin keskinkertainen elokuva, sankari olisi ansainnut parempaa.

James Jackson: The Life of Total Football

 Pitch Publishing pukkaa jatkuvasti uusia teoksia jalkapallon historiasta. Kustantajan erityisiä suosikkeja ovat jo pitkään olleet 1970-luvun Ajax ja Hollannin maajoukkue, eli siis Total Football (TF), totaalvoetbal. Jacksonin uutuusteos kartoittaa kehityspolkuja, jotka johtivat TF:n puhkeamiseen kukkaan. Monet teokset sisältävät vinkit kirjan sisältöön jo kansikuvassa ja Jacksonin opus on erityisen hyvä esimerkki tästä. Keskellä on tietysti TF-uskonnon ylijumala Johan Cruyff, jonka edessä hieman yllättävämmin Arnold Mühren. Tällä kuvalla Jackson viestii TF:n jatkuvuutta, Marco van Bastenin supermaalin EM-finaalissa 1988 syötti juuri nuorempi Mühren, joka oli pelannut avauksessa jo Ajaxin Euroopan Cupin semifinaalissa 1973 Real Madridia vastaan. Mielenkiintoinen nosto, joskaan ei ehkä erityisen vakuuttava. Kansikuvan oikealla reunalla ovat Itävallan Wunderteamin valmentaja Hugo Meisl ja tähtipelaaja Matthias Sindelar. Tonavan koulukuntaa ja nimenomaan Wunderteamiahan on usein pidetty merkittävänä TF:n edeltäjänä 1930-luvulla. 1940-luvun jatkokehitystä symboloi vasemmalla alhaalla ensimmäisessä MM-finaalissa 1930 pelannut Carlos Peucelle, jolla oli sittemmin merkittävä rooli River Platen superjoukkueen La Máquinan luonnissa. Viimeisenä kansikuvahahmona sitten ehkä yllättävämmin unkarilainen Gyula Mándi, joka pelasi MTK:ssa maailmansotien välissä ja oli varsinainen aivot Unkarin kultaisen joukkueen valmennuksessa. Päävalmentaja Sebes oli enemmän keulakuva. Yleensä tällaisessa viittauksessa käytetään Ferenc Puskasin kuvaa, mutta Jacksonilla on perustelunsa. Mándi oli merkittävä linkki TF-informaation välityksessä Tonavan rannoille varsinaisesta TF-alkulähteestä Skotlannista. Monissa historiakirjoissahan on jo perusteltu, että skotlantilainen (lyhyt)syöttöpeli oli TF-alkujuuri, jota levitti Wieniin ja Budapestiin varsinkin englantilainen valmentaja Jimmy Hogan.  

Jackson aloittaakin esihistoriasta, jopa 1800-luvun puolelta. Hänen päämotiivinsa on löytää lisää Skotlannista vieviä johtolankoja Euroopan sydämeen. Alku ei ole kovin lupaava, Jackson kirjoittaa TF:n hollanninkielisen termin muodossa totalvoetbal. Jonathan Wilsoniin viitataan ansaitusti usein, mutta Jackson haluaa tarkentaa tarinaa. Alussa oli siis 1910-luvulla Jimmy Hogan Wienissä. Jacksonin mukaan häntä edelsi originaaliskotti John Tait Robertson, joka toimi 1911 Budapestissa MTK:n managerina. Robertsonin pelikirjassa oli skottilaisen syöttöpelityyli ohella myös pelipaikan vaihtoja. Hogan jatkoi Wienistä 1916 Budapestiin. Kyllä, ensimmäisen maailmansodan aikana.  Jackson on löytänyt toisenkin skotin William Hunterin, joka  valmensi Wienin Hakoahia 20-luvulla ennen Béla Guttmannia. Muuan Gaskell esiintyy myös. Ehkä hieman tarkoitushakuisia perusteluja skottien vaikutukselle. Tyypit olivat tehtävissään varsin lyhyitä aikoja, mutta kieltämättä Jimmy Hoganin luentoja tuntuvat kuunnelleen lähes kaikki myöhemmät TF-avainhenkilöt.

Sitten fokukseen Jackson ottaa Itävallan Hugo Meislin ja Wunderteam. Jackson pitää Sindelaria ensimmäisenä valeysinä, vaikka muitakin tulkintoja on. Toiseksi avainpelaajaksi Jackson nostaa hyökkäävän keskustukimiehen (centre-half) Josef Smistikin. Jälkikäteen ajatellen Sindelar on ehkä WW2:ta edeltävän ajan ykköspelaaja, ainakin Euroopassa. Giuseppe Meazza ehkä voisi kilpailla. Jackson keskittyy paljon Sindelariin, maajoukkueen ohella Austria Wieniin ja Mitropa Cupiin. Ei varsinaisesti paljoa uutta, mutta tässä Jackson kirjoittaa sujuvammin kuin Wunderteam-erikoisopuksen tehnyt Jo Araf. 

Yksi Jacksonin löydöistä on John Harley -niminen skotti, joka toi lyhytsyöttöpelin Uruguayhin 10-luvulla. Rönsyilevää kerrontaa Imre Hirschlistä ennen kuin päästään 1940-luvun La Máquinaan. Eli River Platen hillitön hyökkäysketju Muñóz, Moreno, Pedernera, Labruna, Loustau. Máquinasta löytyy tarkempi kuvaus Wilsonin Argentiina-järkäleestä. Pedernera oli Jacksonin mielestä valeysi, mutta myös suurin tähti Moreno vetäytyi usein alemmas. Labruna oli pääasiallinen maalintekijä, mutta paikkojen vaihto yleistä. Total Football alkoi saada hahmoaan.

Seuraava steppi oli Ernö Egri Erbsteinin Il Grande Torino 1940-luvun lopulla. Jacksonin kirjan hämmästyttävin löytö on Raf Vallone. Itsellekin hyvin tunnettu näyttelijä mm. Riso Amoro -klassikossa, El Cidissa ja jopa Coppolan kolmannessa Godfatherissa. Raffaele Vallone näköjään oli ammattilaispelaaja, tosin Torinossa jo 30-luvulla. Hämmästyttävää. Ei siis kuollut Grande Torinon lento-onnettomuudessa ja eli 2000-luvulle asti. Voitti Coppa Italian 1936. Vallone kertoo lopettaneensa futisuransa sota-aikana 1941 Wienissä maajoukkueen sopupelikuvioon tyrmistyneenä. Harmittavasti Jackson ei käy läpi Torinon pelitapaa ja Valentino Mazzolan uraa, siitä ei ole tullut vastaan yksityiskohtaisempaa kuvausta.

Unkarista ei oikeastaan mitään uutta. Hidegkutin viimeistelemä false nine -nerokkuus ja paikanvaihtopeli. Voidaan ehkä väittää, että Unkarin 1950-luvun joukkue oli jo jalkapallon täydellinen ilmentymä, kovempi kuin Hollanti 1970-luvulla. Jacksonin mielestä kyseessä oli vielä kehitysaskel ennen lopullista TF:ää. 

Ajaxin esihistoriasta Jackson nostaa esiin tutusti Jack Reynoldsin ja Vic Buckinghamin. Sitten lyhyehkö sivuhuomio Lobanovskista. Jackson pitää Lobanovskin pelityyliä kiinnostavana, mutta ei kuitenkaan varsinaisena TF:nä. Kiovan Dynamosta puuttui kuulemma Cruyffin tapainen avainhahmo, joka olisi kunnolla toteuttanut käytännössä Lobanovskin ideat. Jackson ei mainitse Oleh Blohinia, mutta ilmeisesti ei siis hänkään sellainen ollut. Toki supernopea Blohin olikin kovin erityylinen pelaaja kuin Cruyff. 2.0 -version Pavlo Jakovenko sellaiseksi olisi voinut kehittyä, mutta loukkaantumiset tuhosivat uran. Myh’ailytšenko oli ehkä liian fyysispainotteinen ja kolmosversion Ševtšenko taas enemmän Blohin-kopio. 

Sitten seuraa pitempi yllättävä tarina Tommaso Maestrellin Laziosta, joka voitti scudetton 1974. Jacksonin mielestä Lazion kovaotteiset "fasistiset" pelaajat Giuseppe Wilsonin ja Giorgio Chinaglian johdolla pelasivat Ajaxin tapaista peliä. Tämä on jokseenkin yllättävä väite, johon kaipaisi vahvistusta muualta. Huippuaika jäi lyhyeksi, kun Maestrelli sai vatsasyövän maaliskuussa 1975 ja kuoli joulukuussa 1976. Tammikuussa vielä 1977 kolmas avainpelaaja Luciano Re Cecconi teeskenteli pelleillessään jalokivikaupan ryöstöä ja kauppias ampui tyypin. Uskomatonta, mutta tästä episodista olen kuullut ennenkin. Lazion lento loppui siihen. 

Kirjan lopuksi odotin tuttua yleisesitystä Ajaxin ihmevuosista. Jackson naulitsee Total Footballin syntyhetkeksi 7.12.1966, jolloin Ajax voitti Euroopan Cupin sumupelissä Liverpoolin 5-1. Joukkueen silloinen suurin tähti, Cruyffia vanhempi Piet Keizer ei edes pelannut siinä ottelussa. Jackson lopettaa yllättäen Ajax-tarinan tähän. Jonkinlaisena sivuepilogina kirjassa on vielä kuvaus Volendamista Ajaxiin ponnistaneista Mühren-veljeksistä. Mielenkiintoista tarinaa Gerrie Mührenin Betis-vuosista. Niistä ei ole paljon kerrottu, mutta hän oli ilmeisesti suurikin menestys siellä, mm. vuoden pelaaja Espanjassa. Tosin titteli jää epäselväksi, ainakaan tunnetuinta Don Balónia Mühren ei voittanut. Maajoukkueessahan Gerrie ei enää pelannut kieltäydyttyään MM-kisoista 1974. Jackson sekoilee tässä kohti muutenkin, kutsuu Rafael Gordilloa hyökkääjäksi. Arnold Mührenin pitkä ura oli menestyksekäs, mutta maajoukkueessa vain 23 ottelua, ei koskaan MM-lopputurnauksessa. Onneksi ura huipentui sitten EM-voittoon. 

Erittäin mielenkiintoista tekstiä taas, vaikka hieman pakotettua tendenssimäisyyttä seassa. Sitä Jackson jää itsekin ihmettelemään, miksi Total Football toteutui lopullisesti Alankomaissa, kun esiasteet olivat kukkineet Tonavan ja Rio de la Platan rannoilla. Mutta kun Glasgow'sta vetää suoran viivan Wieniin, niin tarkalleen puoliväliin osuu Amsterdam. 

Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit

 Uusi laajempi teos suomalaisista hoboista, julkaistu 2019. Lähteissä ei mainita edellisvuonna julkistunutta Sutisen T-Bone Slim -teosta. Itse T-Bone tulee kyllä esiin jo johdannossa, häntä luonnehditaan hobojen kuninkaaksi.  Stammeierin teoksen päälähteet ovat neljä suoraa hobo-kertomusta, vuosikymmeniä hobo-vuosien jälkeen muisteltuna. Yksi heistä on itsenäisyyskamppailun huippupoliitikko Oskari Tokoi, joka hoboili jo 1890-luvulla. Osa ylitti Atlantin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun USA jo sulkeutui. Niinpä he päätyivät junapummeiksi Kanadan raiteille 1930-luvun lamahuippuna. 

Stammeierin kirjan kuvaliitteessä on hämmentävästi mukana Matti (sic!) ja Rosa Huhdan yhteiskuva. Sutinenhan valitteli teoksessaan, että T-Bone/Huhdasta ei ole löydetty yhtään valokuvaa, vain IWW-kolumnien yhteydessä julkaistu karikatyyripiirros. Stammeier kertoo saaneensa kuvan John Westmorelandilta, joka on T-Bonen sukulainen. Kuvatekstissä lukee Newberry Library, Chicago. Sutisen kuvailemat hörökorvat tosiaan ovat mukana. Samaisen Westmorelandin nettisivulta löytyy toinenkin kuva ja kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. T-Bone Slim -tutkimus näyttää olevan vasta nyt pääsemässä alkuun! T-Bonen kuolema saattaa olla murha ja liittyä Stalinin juonitteluihin trotskilaisia vastaan. 

Suomalaiset ajautuivat nopeasti työttöminä ja kielitaidottomina kiertelemään työnhaussa maata lama-aikoina. Hoboilla (sana tulee ehkä maatilan renkiä tarkoittavasta kuokkapoika-sanasta, hoe boy) oli ylpeyttä ja kunniakoodeja, joilla he erottautuivat trampeistä ja bumeista, jotka olivat enemmän työtä vieroksuvia ja alkoholisoituneita. Kunniakoodit pätivät varsinkin jungleiksi (junkeli) kutsutuilla leiripaikoilla. Stammeierin kirjassa on pitkä kuvaus Toronton Don-joen laaksossa sijainneesta junkelista. Muutenkin kirjan parasta antia on paikalliskuvaukset Kanadan suurkaupungeista Toronto, Montreal ja Vancouver. Yllättävän paljon suomalaissiirtolaisia on pyörinyt ranskankielisessäkin Kanadassa ja välit "kantaväestöön" näyttää olleen kireämmät kuin englanninkielisellä puolella. Pettymys on kuitenkin se, että USA:n puolelta vastaavia kuvauksia ei juuri tule esille.

Yleisesti kirja oli vähän erilainen kuin odotin. Kirjassa kuvataan suomalaishobojen syitä hankkiutua raiteille, ongelmia virkavallan ja junayhtiöiden väkivaltaisten toimijoiden kanssa, arkista aherrusta ruuan ja majapaikan hankinnassa. Yksilötason kertomuksina pääosin, joista tietysti rakentuu yleisempikin kuva. Odotin (ehkä väärin perustein) enemmän historiallis-maantietellistä tutkimusta hobokulttuurin kehityksestä. Tutkimusta, varsinkin suomalaistaustaisten, hobojen touhuista ei varmaan ole olemassa riittävästi. Lopussa on vielä katsaus naispuolisista hoboista ja esiin tulee Sister of the Road -teoksen filmatisointi Boxcar Bertha, jonka en muistanutkaan olevan hobo-tarina. Näin 80-luvun alussa Roger Cormanin tuottaman ja Martin Scorsesen ohjaaman vaatimattoman leffan, joka muistuttaa sensaatiohakuisuudessaan enemmän Cormanin aiempia tuotantoja kuin Scorsesen myöhempiä ohjauksia. Boxcar Berthallahan on muistettava suomalainen "käännösnimi" Vapauden verinen laulu. 

Vaikka kirja ei siis täyttänyt odotuksia täysin, niin erittäin mielenkiintoinen teos kuitenkin. Kieltämättä odottelin nouseeko esiin Juntunen/Moilanen/Suorsa/Oikarinen/Karinen -nimisiä hoboja, mutta näin ei käynyt. Kirjassa korostuu Pohjanmaalta lähtöisin olleiden kohtalot, heitähän enemmistö muutenkin oli amerikansuomalaisista. Mutta taatusti kainuulaislähtöisiäkin pötkötteli junavaunujen katoilla ja sivuovipullmaneissa.   

Marek Krajewski: The End Of The World In Breslau

 On kulunut peräti 11 vuotta siitä, kun luin avausosan Marek Krajewskin Eberhard Mock -romaanisarjasta, joka sijoittuu Saksan Breslauhun, nykyiseen Puolan Wrocławiin. Aika juoksee kuin perseeseen piikitetty Martti Vainio. En täysin ihastunut romaaniin, mutta periaatteessa koko ajan on ollut mielessä lukea lisää. Nyt sitten lopulta päätin tarttua toimeen, kun Wrocławin matka alkaa lähestyä. Hankin Kindleen englanninkielisen käännöksen Mock-sarjan kakkososasta Koniec świata w Breslau vuodelta 2003. Krajewskillakin siis meni neljä vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Käännös on vuodelta 2009. 

Kirja starttaa New Yorkista 1960, Eberhard Mock haluaa tehdä synnintunnustuksia kuolinvuoteellaan. Siirrytään Breslauhun marraskuuhun 1927. Siis avausosaa edeltäviin tapahtumiin. 44-vuotias poliisipäällikkö Mock ei ole mikään puhtoinen sankari, päinvastoin. Hän on väkivaltainen alkoholistisika, joka pahoinpitelee ja raiskaa 20 vuotta nuorempaa vaimoaan. Vaimo "kostaa" osallistumalla paikallisen paronin orgioihin. Samalla Mock yrittää ratkoa kahta poikkeuksellisen makaaberia murhaa. Teksti on ytimekästä ja rytmi nopeaa. Krajewski tarjoilee tarkkoja saksankielisiä katuosoitteita ja nimeää yksityiskohtaisesti ravintolat ja oluet.  Terhakkaan alun jälkeen asetelma jää hiukan junnaamaan paikallaan. Jännite tiivistyy uudelleen tapahtumien siirtyessä hetkeksi Hesseniin, Wiesbadenin kasinon tiheisiin tunnelmiin. Sen jälkeen palataan Breslauhun ja juoneen tulee useampia lisäkierteitä. Vähän samaan tapaan kuin avausosassa, Krajewskin ote ei täysin saa pidettyä pakettia kasassa. Yliluonnollisia aineksia on sentään hyvin vähän tällä kertaa. Aika miellyttävä lukukokemus tällä kertaa, kyllä jatko kiinnostaa. Käännöksiä tuskin on koko sarjasta, mutta ainakin seuraavasta osasta. Toivottavasti ei nyt kulu 11 vuotta Krajewski-taukoon. 

Ruotsi NATOssa

 Kun Suomi ja Ruotsi jättivät NATO-hakemuksen lähes kaksi vuotta sitten, muistelin kokemuksiani idän ja lännen välissä. Kun nyt myös Ruotsi on NATOssa, on aika hieman täydentää muistoja. Uskoin Suomen pääsevän NATOon 2022, mutta Ruotsin suhteen olin epäilevämpi. En ajatellut Turkin ja Unkarin jarrutusta, vaan Ruotsin omaa tahtotilaa. Niinköhän yli 200 vuotta puolueettomuuttaan rummuttanut kansankoti muuttaisi linjaansa, kun vuosisataisten perinteiden mukaisesti Suomi olisi edelleen käytettävissä puskurina. 

Vierailin Ruotsissa 1967-83 melko säännöllisesti, koska tätini perheineen asui Keski-Ruotsissa, ensin Långshyttanissa ja Avestassa, sitten 1970-luvun alusta Sandvikenissa. Ehdin nähdä vasemmanpuoleisen liikenteenkin. Vesivessa, suihku ja aluksi jopa sähkö olivat kainuulaispojalle ennennäkemätöntä luksusta. Kaikki tuntui olevan paremmin kuin Suomessa, kiertelin serkkujeni kanssa huvipuistoissa ja eläintarhoissa. Tätini mies, Tali-Ihantalan veteraani, ei ollut volvomiehiä vaan hän suosi saksalaisia, Ford Taunus, Opel Rekord, lopulta räyhäkkä Manta. Sandviken oli suunnilleen Kajaanin kokoinen pikkukaupunki, mutta suureksi hämmästyksekseni siellä oli pelattu kaksi jalkapallon MM-lopputurnauksen ottelua 1958, Unkari-Wales ja Unkari-Meksiko. Jernvallen on edelleen maailman pohjoisin MM-lopputurnausstadion. Tuoreena futisfanaatikkona en pystynyt lopettamaan ihmettelyäni ja kävin kentällä fiilistelemässäkin. Suuressa maailmassa. Näihin aikoihin myös tuleva näyttelijä Geena Davis oli vaihto-oppilaana Sandvikenissa.

Koko pohjoinen Ruotsi Sandvikenista ylöspäin tuli tutuksi vanhempieni autoretkillä. Panssariesteet Haaparannan ja Kalixin välillä tien sivussa tuli bongattua. Koulussa pidin ruotsia poikkeuksellisen helppona kielenä englannin jälkeen ja koko aikuisikäni olen lukenut ruotsalaisia romaaneja alkukielellä. Puhumista en ole harjoitellut, vaikka koko työurani olen ollut säännöllisesti ruotsalaisten kanssa tekemisissä. Työkieli on aina ollut englanti ja käytännössä kaikki ruotsalaiset puhuvat parempaa englantia kuin suomalaiset. Ruotsalaiset ovat sympaattisia, mutta kovemmassa paikassa oma etu on aina tärkein. Näin taitaa olla kaikkien kansallisuuksien kohdalla. Siksi en oikein uskonut ruotsalaisten NATO-kannan, lähinnä sosiaalidemokraattien, muuttuvan Suomeen kohdistuvan lisääntyneen uhan takia.

"Puolueeton" Ruotsi myötäili Saksaa molemmissa maailmansodissa. Toisen maailmansodan kaksinaamainen peli on paremmin tunnettu, mutta ensimmäisessäkin Ruotsi miinoitti Juutinrauman ja esti ympärysvaltojen pääsyn Itämerelle. Ruotsalaisia vapaaehtoisia taisteli myös saksalaisten rinnalla Suomessa 1918. Kylmän sodan aikana Ruotsilla oli eriasteisia salaisia sopimuksia USA:n kanssa, vaikka julkisuudessa kritisoitiin mm. Vietnamin sotaa. Kaiken takana oli koko ajan Ruotsin oma etu, ei maailman "omatuntona" toimiminen. Niinpä esim. epäilin Ruotsissa esiintyneiden koraanien polttamisten takana olleen ruotsalaisia NATO-liittoutumista vastustavia tahoja. 

Mutta niin vain Ruotsinkin puolueettomuus loppui virallisesti. Ei olisi uskonut tällaista vielä näkevänsä. Rintama on nyt suora itään päin, vaikka Atlantin takana viides kolonna kerää voimia. Tilanne on silti käsittääkseni parempi kuin koskaan elinaikanani. 

 

 

Martti Backman: Hirmuinen aika - saksalaismielinen vastarinta 1944-1948

 Tämä on sitten lopulta se kolmas kirja, jonka hankin Antti Tuomaisen erikoispainoksen yhteydessä. Backman aloittaa teoksensa tiheästi. Punaisen Valpon 22-vuotias tutkintapäällikkö Helge Rontu kuulustelee 60-vuotiasta Ruth Munckia kesällä 1946 tämän kartanossa Hausjärvellä. Rontu tunnettiin myöhemmin Viisasten kerhon jäsenenä nro 1. Seuraavassa luvussa suomalainen SS-upseeri Jouko Itälä katsoo Akershusin linnoitusvankilan ikkunasta syksyllä 1945, kun teloituskomppania ampuu Vidkun Quislingin.

Kirja etenee Munckin ja Itälän yksilötarinoina, lähes romaanin tapaan, mutta Backman kietoo tarinoihin laajempaa kontekstia hienovaraisen taitavasti. Fokuksessa on syyskuu 1944 - toukokuu 1945, eli Suomen irtautumisesta Saksan rinnalta Saksan lopulliseen tappioon. Kirjan otsikko selittyy vankilatuomioista, Itälä vapautui 1948, Munck tosin vasta 1949. 

Saksalaismielinen Munck oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana sairaanhoitajana jääkärien mukana. Syksyllä 1944 hän siirtyi Berliiniin avustamaan sinne eri tavoin päätyneitä suomalaisnaisia. Yleensä he olivat saksalaissotilaiden naisseuralaisia. Munck järjesti osan heistä SS-koulutukseen, joka tähtäsi vakoilutehtäviin Neuvostoliiton miehittämässä Suomessa. 

Myöhemmän ministeri Jaakko Itälän vanhempi veli Jouko siirtyi 1941 vapaaehtoisena Saksaan SS-sotilaskoulutukseen. Itärintaman sotaretken jälkeen hän jatkoi SS-kouluttajana Elsassissa. Syksyllä 1944 hänet komennettiin Rovaniemelle, jossa hän värväsi suomalaisia sotavankeja Saksan armeijan puolelle. Heidän mukanaan Itälä siirtyi Norjaan, jossa hän pyrki kouluttamaan suomalaisista sotilasyksikköä, joka jatkaisi taistelua Neuvostoliittoa vastaan, mahdollisesti Suomen maaperällä. Itälä jäi lopulta Norjassa brittien vangiksi. 

Erittäin kiehtova ja vetävästi kirjoitettu teos, joka ei ehkä kuitenkaan kasva otsikon kuvaamaksi kokonaiskatsaukseksi saksalaismielisestä vastarinnasta. Esimerkiksi Törni ja Fabritius mainitaan, mutta vain ohimennen. Hajanaista yritystä oli paljon muutakin eri suunnilla.   

Katriina Ranne: Maa kuin veri

 Huippumielenkiintoinen fiktiivinen romaani vuodelta 2021 Argentiinan suomalaisyhteisöstä Colonia Finlandesasta. Vaikka fiktiosta on kyse, niin taustalla on Ranteen omien sukulaisten vaiheita. Romaanin alussa esiintyy esimerkiksi siirtokunnan perustaja Arthur Thesleff omalla nimellään. Toistasataa suomalaista lähtee Lahden seudulta 1906 Etelä-Amerikkaan siirtolaisiksi. Kohteena on Misionesin maakunta Argentiinan koillisosassa. Se on suhteellisen pieni alue Paraná- ja Uruguay -jokien välissä, samalla Paraguayn ja Brasilian välissä. 1900-luvun alussa alueen hallinnasta oli vielä olemassa tuoreita kiistoja ja Argentiina pyrki betonoimaan otteensa asuttamalla sitä siirtolaisilla, joille annettiin ylimitoitettuja lupauksia. Alueen pohjoislaidalla on nykyinen megaturistinähtävyys Iguassun putoukset. Colonia Finlandesa on juuri sama paikka, jossa Olavi Paavolainen kävi 1930-luvulla ja raportoi siitä kirjassaan Lähtö ja loitsu.

Ranne ei Paavolaista mainitse, mutta samalla tavalla sujuva kirjoittaja hän on. Ranne ei kuitenkaan pyri samanlaiseen pelkistykseen kuin Paavolainen, hän kirjoittaa monisukupolvista eeppistä realistista kerrontaa. 370 sivua, rönsyjä ei juuri ole, fokus pysyy terävänä. Alussa näkökulma on 15-vuotiaan Kaarlon, joka joutuu viidakossa heti miesten töihin. Ja viidakkoon suomalaiset todellakin joutuvat, ns. infraa ei alueella lupauksista huolimatta ole ollenkaan. Maaperä on ohutta punaista multaa, siihen kirjan nimi viittaa. Lahtelaiset ovat pääosin työläisiä, joiden ydinosaamisalueeseen maanviljely ei kuulu. Ensimmäisissä siirtolaisissa mukana oli paljon myös ruotsinkielisiä idealisteja. Eipä maaperässä juuri mikään menestykään ja ne vähätkin tuhoaa heinäsirkkalaumat. Seutu kuhisee myrkkykäärmeitä ja malariaa levittäviä moskiittoja. Erityisen pirullisia ovat kynsien alle munivat hietakirput. Thesleff ei kestä paikalla kuin pari vuotta ja palaa Pohjolaan tekemään itsemurhan. Osa suomalaisista sinnittelee ja 1920-luvulla siirtokuntaan saapuu pääosin karjalaisia vahvistuksia, jotka ovat ammattitaitoisempia. Uusi nousu alkaa ja Paavolaisen vierailun aikana alueella asuu noin 500 suomalaista.

Helppoa ei kuitenkaan ole. Argentiinan riesana oli jo silloin jätti-inflaatio ja kukaan Misionesissa ei nouse kurjuudesta. Maataloustuotteiden hinta romahtaa säännöllisesti ja valtio rajoittaa viljelyä. Alue pysyy muutenkin takapajuisena. Kaarlon 1915 syntynyt tytär Ester nousee uudeksi näkökulmahenkilöksi. Hänessä fokus pysyykin lähes loppuun asti, sillä hän elää 97-vuotiaaksi asti. Värikäs elämäkin Ranteen kertomana Esterillä on, vaikka hän ei koko elämänsä aikana poistu Coloniasta minnekään. Ranne heijastelee tekstissään Suomen tapahtumia, varsinkin sotia 1918 ja 1939-45. Ester saa luettavakseen suomalaisia lehtiä, vaikkakin pahasti myöhässä. Myös Argentiinan yleiset tapahtumat, sotilaskaappaukset ja Juan Perónin kaksi valtakautta mainitaan, mutta kovin suurta vaikutusta niillä ei näytä olevan suomalaisten ankeaan elämään. 

Ankea ja apea tunnelma nimittäin läpäisee koko romaanin. Vaikka aihe on kiinnostava ja Ranne hyvä kirjoittaja, niin näin masentavaa lukukokemusta en muista saaneeni pitkään aikaan. Osa ihmisistä elää vanhoiksi, mutta osa kuolee nuorena bisarreissa onnettomuuksissa. Väkivahva Kaarlo kuolee suorilta jaloilta viisikymppisenä. Esterin tuore aviomies kuolee salamaniskuun. 75-vuotias äiti katoaa viidakkoon. Toisaalla Ranne kertoo, että muurahaiset hävittävät ruumiin kolmessa päivässä. Parikymppinen Eero-poika lähtee 1970-luvun alussa kohti Suomea. Eero kokee Buenos Airesissa pikaromanssin ja hukkuu samantien valaanpyyntialuksella Etelä-Atlantilla. Eeron tytär Aina ajautuu Esterin kasvattamaksi. Aina on romaanin kolmas näkökulmahenkilö, johon Ranne tarinansa päättää. Tässä vaiheessa fokukseen saapuvat Misionesin alkuperäisasukkaat guarani-intiaanit, joihin Aina tutustuu. Romaanin lopetus ei olekaan aivan samaa tasoa kuin edeltävät vaiheet. Mukaan sekoittuu latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden maagisen realismin perinteet ja seudun viimeinen suomenkielinen Aina päätyy lopulta symbioottiseen harmoniaan ympäristönsä kanssa. Tämä on hieman kärjistäen turhaa höpötystä. 

Mutta ei lievästi lässähtävä loppu romaanin ansioita heikennä liikaa. Hyvin vakuuttavaa jälkeä tämä oli masentavuudestaan huolimatta. Ei ollut Pohjois-Amerikkaan päätyneillä suomalaissiirtolaisillakaan helppoa, mutta siellä monet kuitenkin menestyivät, toisin kuin Argentiinassa. Toisaalta todella paljon huonommin kävi Venäjälle/Neuvostoliittoon samoina vuosina päätyneet, he jauhautuivat Stalinin lihamyllyssä unohduksiin. Argentiinassa eivät vallanpitäjät sentään aktiivisesti teurastaneet suomalaisia. 

Jo Araf: Generazione Wunderteam The Rise And Fall Of Austria's Wonder Team

 Muutama viikko sitten ennen Waterboysin keikkaa Kulttuuritalon narikkajonossa Ismo Eriksson tunnisti blogistin ja aloitti keskustelun. Kävi ilmi, että meillä on varsin paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Retrojalkapallon kohdalla Ismo kertoi, että Itävallan Wunderteamistakin on ilmestynyt englanninkielinen teos. Pistin vinkin mieleen ja sitten hankin samantien kirjan Kindleen.

Omituinen italiankielinen Generazione-sana englanninkielisessä kirjassa, jonka aihe on saksankielinen. Ilmeisesti Arafin teos on julkaistu alunperin italiaksi 2019 ja tämä on englanninkielinen versio, Arafin oma käännös. Harmittavasti tämä kirja on melko heikkotasoinen. Ei etene kronologisesti, mutta muutakaan rakennetta kirjassa ei ole nimeksikään. Samoihin asioihin ponnahdellaan kerta toisensa jälkeen. Hyvin vähän uutta informaatiokin tuli, lähinnä pönkitetään valmentaja Hugo Meislin ja supertähti Matthias Sindelarin legendoja. Araf väittää oikovansa varsinkin Sindelarin kuolemaan liittyviä myyttejä, mutta samat asiat on kerrottu jo monet kerrat muualla. Ei siis natsien järjestämä salamurha tai itsemurha vaan häkämyrkytysonnettomuus "uuden" tyttöystävän rähjäisesssä kämpässä. 

 
Moneen suuntaan rönsyilevä kirja ei pysy edes Itävallassa, vaan kertoo paljon Unkariin ja Tšekkoslovakian jalkapallohistoriasta maailmansotien väliseltä ajalta. Osittaisena perusteluna on se, että varsinkin Böömistä muutti paljon 1800-luvun lopulla väestöä Wienin lähiöihin. Heidän jälkeläisistään monet pelasivat sitten 1930-luvulla Itävallan Wunderteamissa. Mutta esimerkiksi Josef Bicanin merkillisestä urasta aivan liian kursorinen esitys Arafilta. Sitä en ole aiemmin kunnolla sisäistänyt, että 1938 Anschlussin jälkeen natsit lakkauttivat saman tien Itävallan jalkapalloilijoiden ammattilaisuuden. Länsi-Saksassahan ammattilaisuus vakiintui vasta 1960-luvun alussa ja Itä-Saksassa ei virallisesti koskaan. Mutta harmittavan kehno kirja siis. 

Bob Hawke Citrus IPA

Vilkaisin hotellin vieressä olevan Anzac Memorialin. Muistomerkin sisällä pieni sotamuseo New South Walesin soturien toiminnasta eri taistelukentillä. Viimeinen päivä Sydneyssä. Muutama kiinnostava olutkohde kuten Wayward Brewing jää nyt pois ohjelmasta. Sinne pääsee vain bussilla ja se ei helteessä innostanut. Ei onneksi aivan niin kuuma päivä kuin eilen. Marrickvillessä jäi sunnuntaina pari kohdetta väliin, joten helpointa hoitaa paikkaukset siellä. Entisen pääministeri Bob Hawken mukaan nimetty panimovirkistyskeskus aivan kulman takana Batch Brewingistä. Ei kovin kiinnostavia oluita, mutta lounaan reunaan otin sitrus-IPAa, 6,2 %, Citraa ja Motuekaa. Ilmeisesti ihan hedelmääkin seassa. Raikasta sitruksista olutta, mutta kyllä hedelmäinen happamuus hieman lyö läpi, ainakin jos sitä tietää odottaa. St. Patrick’s Day, mutta ei näy ainakaan täällä. Sydney, The Bob Hawke Beer & Leisure Centre, 17.3.2023.