John Ford: Cheyenne Autumn

Näin tämän Fordin viimeisen westernin vuodelta 1964 televisioesityksenä joskus 1980-luvun alkupuolella. Samoihin aikoihin tein esitelmää yliopiston kurssille vapaavalintaisesta aiheesta ja kohteeksi valitsin Fordin elokuvan My Darling Clementine. Siihen liittyen luin Oulun kirjastoista kaiken Fordia käsittelevän aineiston, ainakin Lindsay Andersonin ja Joseph McBriden Ford-teokset. Siis aiempi McBride-teos kuin massiivinen myöhemmin ilmestynyt Searching for John Ford. Cheyenne Autumn ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, tuntui ylipitkältä ja hengettömältä. Sittemmin en olekaan elokuvaan törmännyt missään. Nyt ilmaantui yllättäen esitys Orionissa, jossa vieläpä elokuvaa esitteli Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen, joka on juuri julkaissut megalomaanisen kaksiosaisen John Ford -opuksen. Pinkaisin tietysti paikalle, yleisöä oli yllättävän vähän. Timonen ei pitkään puhunut, totesi vain teoksen olevan mainettaan parempi. Timonen on jo pitkällä Orson Welles -kirjan parissa ja vielä on tulossa Howard Hawks -teos. Kuulostaa oikein lupaavalta.

Cheynne Autumn kuvattiin 70 mm filmille, mutta Orionissa melkoisen kulunut 35-millinen kopio. Leffan aiheena on ns. Northern Cheyenne Exodus. 1878 Yellowstonen seudulla asuneet cheyennet on pakkosiirretty etelään Oklahoman hiekka-aavikolle. Valkonaamat eivät pidä lupauksiaan ja murto-osaan lukumäärältään nääntyneet alkuperäisasukkaat päättävät palata kotiseudulleen. Richard Widmarkin johtama armeijaosasto jäljittää heitä tavoitteena palautus reservaattiin. Seuraa joukko yhteenottoja ja monenlaisia käänteitä. Ford on kuvannut tämänkin tuttuun tyyliinsä paljon lännempänä Utahin Monument Valleyssa. Vaikka tapahtumat siirtyvät pohjoiseen, niin samat maisemat säilyvät. Näinhän kävi monissa aiemmissakin Fordin leffoissa, eikä hän tietysti mitään dokumentteja tehnytkään. Tätä elokuvaahan on pidetty jonkinlaisena Fordin anteeksipyyntönä. Tässä elokuvassa cheyennet kuvataan myönteisessä valossa, kun taas aiemmassa tuotannossa käsittely oli alentavampaa. Käsitykselle on perusteluja, mutta Timonen kiisti sen, Fordilla ei ollut tapana pyydellä anteeksi. Positiivisemmasta asenteesta huolimatta, tai ehkäpä sen takia, elokuva ei nytkään vaikuttanut kovin jännittävältä tai elastiselta. Kerronta on löysää ja Widmark ei ole tarpeeksi karismaattinen. Elokuvan keskellä on omituinen irrallinen episodi, jossa James Stewartin Wyatt Earp ja Arthur Kennedyn Doc Holliday pelaavat pokeria komediallisissa merkeissä Dodge Cityssa. Tällehän on naureskeltu paljon eikä episodi Timosenkaan mukaan liity muihin tapahtumiin mitenkään. Mutta esimerkiksi McBriden mukaan tämä jakso nimenomaan parantaa leffan tehoa. Ehkäpä, nyt nähtynä se ei juuri häirinnyt, mutta ei tuonut lisäarvoakaan. Muuten elokuvaa kyllä olisi voitu tiivistää. Laahaavaa ja hidasrytmistä kerrontaa, mutta silti leffan katsoi mielellään. Huonompikin Ford on parempi kuin heikomman tekijän huippunoteeraus.

Dolden Mädel Ratsherrn Zwickel

En ole aiemmin käynyt Tempelhofissa, joten aamupäivän ohjelmanumero löytyi. Massiivista lentoasemakompleksia vasta remontoidaan museoksi, joten sisällä ei vielä paljoa nähtävää. Berliinin saarron ilmasillan muistomerkin ääressä sopi fiilistellä niitä aikoja, kun USA vielä halusi estää venäläisten etenemisen länteen.

Hampurilaisella Ratsherrnillä on haarakonttori lähellä Tempelhofia Kreuzbergin etelälaidalla. Ilmeisesti panimokin ravintolassa. Aukesi mukavasti klo 12. En päässyt sisälle asti, kun tarjoilija nappasi istumaan tilavalle biergartenille. Zwickel, 5,4 %. Aika ruskeaa, lähes kirkasta. Maltainen maku, voisi olla vaikka spezial tyyliltään, miksei märzenkin. Hyvin kuiva, kohtuullisesti katkeruuttakin. Saattaa olla sama kuin emopanimon tuote. Berliini, Dolden Mädel Ratsherrn Braugasthaus, 3.4.2025.

Marek Krajewski: The End Of The World In Breslau

 On kulunut peräti 11 vuotta siitä, kun luin avausosan Marek Krajewskin Eberhard Mock -romaanisarjasta, joka sijoittuu Saksan Breslauhun, nykyiseen Puolan Wrocławiin. Aika juoksee kuin perseeseen piikitetty Martti Vainio. En täysin ihastunut romaaniin, mutta periaatteessa koko ajan on ollut mielessä lukea lisää. Nyt sitten lopulta päätin tarttua toimeen, kun Wrocławin matka alkaa lähestyä. Hankin Kindleen englanninkielisen käännöksen Mock-sarjan kakkososasta Koniec świata w Breslau vuodelta 2003. Krajewskillakin siis meni neljä vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Käännös on vuodelta 2009. 

Kirja starttaa New Yorkista 1960, Eberhard Mock haluaa tehdä synnintunnustuksia kuolinvuoteellaan. Siirrytään Breslauhun marraskuuhun 1927. Siis avausosaa edeltäviin tapahtumiin. 44-vuotias poliisipäällikkö Mock ei ole mikään puhtoinen sankari, päinvastoin. Hän on väkivaltainen alkoholistisika, joka pahoinpitelee ja raiskaa 20 vuotta nuorempaa vaimoaan. Vaimo "kostaa" osallistumalla paikallisen paronin orgioihin. Samalla Mock yrittää ratkoa kahta poikkeuksellisen makaaberia murhaa. Teksti on ytimekästä ja rytmi nopeaa. Krajewski tarjoilee tarkkoja saksankielisiä katuosoitteita ja nimeää yksityiskohtaisesti ravintolat ja oluet.  Terhakkaan alun jälkeen asetelma jää hiukan junnaamaan paikallaan. Jännite tiivistyy uudelleen tapahtumien siirtyessä hetkeksi Hesseniin, Wiesbadenin kasinon tiheisiin tunnelmiin. Sen jälkeen palataan Breslauhun ja juoneen tulee useampia lisäkierteitä. Vähän samaan tapaan kuin avausosassa, Krajewskin ote ei täysin saa pidettyä pakettia kasassa. Yliluonnollisia aineksia on sentään hyvin vähän tällä kertaa. Aika miellyttävä lukukokemus tällä kertaa, kyllä jatko kiinnostaa. Käännöksiä tuskin on koko sarjasta, mutta ainakin seuraavasta osasta. Toivottavasti ei nyt kulu 11 vuotta Krajewski-taukoon. 

Mick Herron: Real Tigers

 Slow Horses -sarjan neljäs osa vuodelta 2016. Nyt Herron pääsee lopulta kunnolla vauhtiin ja kirjailijan maine alkaa vaikuttaa ansaitulta. Kerronta on aiempaa tiheämpää ja nopearytmisempää. Omalaatuisella prologilla alkava romaani näyttää kehittyvän kidnappausdraamaksi, mutta juonessa on useampia kerroksia ja monta käännettä. Herkullisen poliittiseksikin toiminnallinen ja komediallinen vakoilutarina osoittautuu. Koko romaani tapahtuu käytännössä yhtenä päivänä. Herkullisia kommentteja toimistotyöstä, jotka ovat yleispäteviä toimialasta riippumatta. Henkilöhahmot alkavat saada lisää syvyyttä, mutta säilyvät silti kiinnostavan mystisinä. Ensi kertaa kuulin Boris Bike -termin tässä romaanissa. Lontoon paikallisväri on entistäkin kirkkaampaa. Romaanin lopetus on niin sykähdyttävä, että en muista vastaavaa lukeneeni pitkään aikaan.

Jules Dassin: Night and the City, teatteriversio

 Supernoiristi Dassinin maanpaossa Englannissa 1950 kuvaama Night and the City oli 2007 itselleni suurin noirvalas. Eli siis kiihkeimmin näkemistä odottanut alan klassikko. Kun sitten sain DVD:n käsiini, odotukset täyttyivät kyllä. Erinomainen elokuva, mutta pieniä varauksia löysin, kuten varhaisesta blogiarviosta voi lukea. On tainnut käydä sitten niin, etten ole toista kertaa leffaa levyltä katsonutkaan. Nyt Reginassa esillä lopulta sama elokuva isolla kankaalla. Tiettävästi Dassin ei koskaan lukenut Gerald Kershin originaaliromaania vuodelta 1938. Gildan käsikirjoittaja Jo Eisinger tekikin niin suuria muutoksia, että lukemattomuudella ei varmaan suurta väliä ollut. Richard Widmarkin myötä päähenkilö Harry Fabian muuttui amerikkalaiseksi ja Dassin pystyi sovittamaan aiempia noir-taitojaan päähenkilöön, vaikka Lontoossa todellakin liikutaan. Ja millä tavalla liikutaan, tämä on yksi huikeimmista Lontoo-leffoista, vaikka paljon kai kuvattiin Sheppertonin studioilla. Melkein voisi sanoa, että Night and the City on samaa Lontoolle kuin The Third Man on Wienille. Kun Widmarkin virneen näkee lähikuvassa pimeässä teatterissa, niin onhan Fabianin rooli hänen uransa hengästyttävä huipentuma. Gene Tierney on todellakin tässä jo parhaimman hehkunsa häivyttänyt, mutta muuten näyttelijät ovat uskomattomassa iskussa. David Leanin Dickens-leffoista tuttu ylipainoinen Francis L. Sullivan kyynisen lakonisena yökerhon pyörittäjänä on ehkä suvereenein. Stanislaus Zbyszkon ja Mike "Moose Malloy" Mazurkin pitkä painikohtaus on yksi noirin intensiivisimmistä ja traagisimmistakin toimintajaksoista. Edelleen harmittaa, että Coen-veljesten Barton Finkissä ei sitten painileffaan asti edettykään. Vanhoilla päivillään Kreikkaan päätyneen odessanjuutalaisen Dassinin tuotannossa on hämmentävän paljon kreikkalaisia aineksia, tässäkin Lontoon painibisnestä pyörittävät kreikkalaiset. Kuten sanottu, Lontoon miljöö on vangittu esimerkillisesti, vaikka berliiniläisen kuvaajan Max Greenen pitkässä CV:ssä ei oikein muita noireja olekaan. Loppukohtaus on ehkä koko genren paras, se on niin noirin ydintä kuin olla voi. Toisella katsomisella siis varaukset käytännössä hälvenivat, Night and the City on kaiken maineensa ansainnut.  

 

Damiano Damiani: Confessione di un commissario di polizia al procuratore della repubblica

 Damiani on jäänyt itselleni vieraaksi italialaiseksi ohjaajaksi, vaikka nimi tuttu onkin. Reginassa on nyt pyörimässä mittava sarja Damianin elokuvia, joista ehdin tsekkaamaan tämän poliittisen poliisijännärin vuodelta 1971. Tähän aikaan Italiassa oli tapana antaa leffoille pitkiä nimiä. Mieleen on jäänyt Elio Petrin mahtava Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto vuodelta 1970, jota tämä Damianin elokuva selvästi muistuttaa. Regina esitti englanninkielisen version, pääosaa esittääkin amerikkalainen Hitchcock-veteraani Martin Balsam. Petrin leffaan verrattuna Damianin tuotos on varsin karkeatekoinen skandaalihakuinen teos, joka tapahtuu Palermon tienoilla Sisiliassa. Korruptio on täysin läpitunkevaa ja lohdutonta, syyttömien tavallisten ihmisten henki on halpaa. Tavallaan mielenkiintoista, että näin rankkaa elokuvaa pystyttiin silti tuottamaan. Mutta tosiaan aika kolho teos on kokonaisuutena, vaikka loppuratkaisu onkin ryhdikkään monitulkintainen.

John Ford: My Darling Clementine

 Luen tällä hetkellä James Lee Burken romaania The New Iberia Blues, jonka tarinaan liittyy Fordin Wyatt Earp -leffa My Darling Clementine. Siksipä päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa. Teos on kyllä hyvin tuttu ennestäänkin. Kun aloitin yliopistossa 1982 syksyllä, englanninkielen kurssilla piti pitää esitelmä vapaavalintaisesta aiheesta. Valitsin kohteeksi tämän John Fordin elokuvan, jonka olin nähnyt edelliskesänä televisiosta. Valmisteluvaiheessa luin Fordista kaiken mitä kirjastoista löytyi. Kyseessä on siis Fordin tulkinta lännen ehkä suurimmasta legendasta. O.K. Corralin tulitaistelu, Tombstonen sheriffi Wyatt Earp veljineen, uhkapelurilääkäri Doc Holliday ja Clantonin klaanin nilkit. Elokuvan nimestä huolimatta opettajatar Clementine on suhteellisen pieni sivuhenkilö tarinassa, seksiammattilainen Chihuahuakin saa enemmän tilaa. Elokuvassakin kuultavasta suositusta laulusta Fordin tempaisema Clementine on täysin fiktiivinen hahmo, ilmeisesti jonkinlainen yhdistelmä Earpin oikeasta Josephine-vaimosta ja Hollidayn tyttöystävästä Big Nose Katesta. Ford sinänsä keskittyy tarinaan ihan ok, mutta elokuva on täysin Fordin omien teemojen läpikyllästämä. 

Tombstone on Arizonan eteläosassa, mutta Fordin elokuva tapahtuu Monument Valleyssa, 500 km pohjoiseen. Taiteellinen vapaus on hienoa. Alkupuolella elokuvassa on rankkaa rasismia intiaaneja kohtaan. Upeita saluunakohtauksia, joskin komediallisuus ei ollut Fordin parhaita piirteitä. Doc Hollidayn tuberkuloosi hallitsee vielä enemmän elokuvaa kuin muistin. Villiin länteen tuodaan sivistystä teatterin ja tanssin kautta, tanssikohtaus keskeneräisellä kirkolla Shall We Gather At The Riverin pohjustamana on leffan huippukohtia. Tulitaistelu on nopearytminen niin kuin tietysti todellisuudessakin oli. James Lee Burken romaanissa juhlittu loppukohtaus on juuri niin pakahduttavan täydellinen kuin olla voi. 1982 pidin elokuvaa kirkkaana mestariteoksena, eikä arviota ole syytä muuttaa nytkään.  

Dominic Cooke: The Courier

 Pysyttelin poissa elokuvateattereista lähes vuoden. Viimekesäiset kokemukset olivat sellaisia, että taudinsaantiriski niissä on korkeampi kuin muissa harrasteympyröissäni. Viimeiseksi jäi Polanskin historiallinen vakoiluleffa J'Accuse ja historiallinen vakoiluleffa on paluuelokuvakin. The Courier sijoittuu kuitenkin vielä kiinnostavampaan kontekstiin. Synnyin loppukesästä 1962 ja elämä oli jäädä melko lyhyeksi kylmän sodan kuumimmassa vaiheessa. Käsittääkseni Novaja Zemljan ydinpommitusten säteilymäärää Suomessa ei ole erityisemmin tutkittu. Tuulien suunnat ovat suotuisat, mutta ihme jos sieltä ei olisi merkittäviä määriä saastetta kantautunut. The Courier hyppää näihin aikoihin ja keskittyy pääosin Kuuban kriisiin ja Oleg Penkovski & Greville Wynne -keissiin.

Ajankuva 1960-luvun alusta on rakennettu todella mallikkaasti pääosin Lontoossa ja Moskovassa (kuvattu Prahassa) liikkuvaan elokuvaan. Erityisesti tykkäsin Rachel Brosnahanin kampauksesta ja asuista. Ohjaaja Cooke ja käsikirjoittaja O'Connor eivät ole itselle tuttuja, mutta elokuvassa on samaa itsevarmaa otetta kuin Tomas Alfredsonin le Carré -tulkinnassa Tinker Tailor Soldier Spy, vaikka 10 vuotta kauempana liikutaankin. Lisäsyvyyttä ja traagisuutta The Courieriin tuo tosipohjaisuus. Suuret linjat näyttäisivät noudattelevan todellisia tapahtumia, mutta yksityiskohdista on vaikeampi sanoa. Esimerkiksi amerikkalaisten Penkovskille tekemä loikkaussuunnitelma Suomen kautta muistuttaa aika lailla Oleg Gordijevskille toteutettua speksiä 20 vuotta myöhemmin. Nyt oltaisiin lähdetty Sosnovyi Borista Suomeen laivalla eikä tultu Kannaksen läpi. 

Näyttelijätyö on lähellä täydellisyyttä. Benedict Cumberbatch le Carré -tyyppisenä antisankarina on todella vakuuttava ja georgialainen Merab Ninidze neuvostoeverstinä samaa tasoa. Kaikkialla leijuvan tupakansavun voi käytännössä haistaa. Hruštševin hahmo on kyllä turhan karikatyyrinen, mutta neuvostoterrorin kylmäävyys tulee esiin todella hyytävänä. Hienovaraisesti toteutettu maailman pelastaminen sijoittuu sekin taidokkaasti draaman kaarelle, vaikkei ehkä olekaan leffan uskottavin osa. Teatterissa nähtynä elokuvan voima on kyllä täysin eri luokkaa kuin kotioloissa, sen huomaa ainakin pitemmän tauon jälkeen.

Stuart Horsfield: 1982 Brazil: The Glorious Failure

 Kesällä 1982 olin 19-vuotias tuore reservin vänrikki. Syyskuussa odotti opiskelupaikka Oulun yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksella, pääsykokeen olin suorittanut edellisenä kesänä. Sain kesätöitä Kuhmon leirintäalueen talonmiehenä, mutta työtä oli vain neljä tuntia arkipäivisin. Pystyin täysipainoisesti ja rentoutuneesti keskittymään jalkapallon MM-kisoihin Espanjassa. Yle näytti kaikki matsit ja katsoin joka sekunnin. Tilasin jopa kisojen ajaksi itselleni Hufvudstadsbladetin, koska Kuhmon kirjastoon se ei tullut. Höblan jalkapallotoimittaja oli paljon pätevämpi kuin suomenkielisten päivälehtien kollegansa. En muista hänen nimeään, se saattoi olla kuuluisa Göran Wallén, mutta todennäköisemmin ei. Voi kuulostaa hassulta, mutta suhtauduin siihen aikaan alentuvasti suomalaisiin jalkapallotoimittajiin. Olin lukenut vuosikausia englannin- ja saksankielisiä jalkapallolehtiä ja luulin tietäväni paljon jalkapallosta. Toki vain teoreettisesta ja kapeasta näkökulmasta, sen ymmärsin. Arvostin Yrjö Lautelaa, muita en. 

Olin jo kolmen MM-turnauksen veteraani. 1970 näin vain joitakin yksittäisiä otteluja, mutta 1974 jo kaiken, mitä Yle näytti. 1978 valvoin yöt katsoen Argentiinan kisoja, silloin varmaan näytettiin useimmat matsit. Vuoden 1982 kisojen asetelmista olen jo aiemmin kirjoittanut blogiin 2010, kun katsoin finaalin uudelleen dvd-tallenteelta. Vuoden 1970 Brasilian joukkue oli jo silloin myyttinen tavoittamaton legenda, jonka tasolle ei mikään joukkue enää nousisi. 1974 ja 1978 Brasilia yritti pelata kurinalaisempaa "eurooppalaista" peliä, mutta huonolla menestyksellä. 1982 uusi valmentaja Telê Santana lupasi paluuta vanhaan loisteliaaseen jogo bonitoon ja joukkueessa vaikutti olevan tarpeeksi taitoa toteuttaakin se.

Englantilainen Stuart Horsfield on nyt kirjoittanut kirjan vuoden 1982 Brasilian MM-joukkueesta, jota hän kutsuu parhaaksi joukkueeksi, joka ei koskaan voittanut mestaruutta. Horsfield oli 1982 vain 10-vuotias, joten näkemys on ymmärrettävä. Itse väittäisin samaa kisojen 1974 Hollannin joukkueesta ja minua 20 vuotta vanhemmat varmaan valitsisivat Unkarin 1954. Perusteluja voisi löytyä jopa Tanskan ja Neuvostoliiton joukkueille 1986. Horsfieldin kirja on kyllä varsinaista herkkua retrojalkapallofanille. Heti alkusanat säväyttävät, niiden kirjoittajiksi Horsfield on saanut Abraham Kleinin ja Aleksandr Tšivadzen. Klein tuomaroi Brasilian viimeisen kohtalokkaan Italia-pelin ja Tšivadze oli Brasilian avausvastustajan Neuvostoliiton kapteeni. 

Horsfield kasvoi Koillis-Englannin Scarboroughissa ja kirjassa on pitkä pohjustus koulupojan jalkapalloharrastuksesta. Brasilian joukkuetta Horsfield taustoittaa 1958 MM-kisoista asti ja varsinkin Meksikon turnauksesta 1970 eteenpäin. Hekumallinen kuvaus finaalin viimeisestä Carlos Alberton maalista pakottaa katsomaan sen jälleen kerran Youtubesta. Itse asiassa Horsfield suoraan kehottaakin tekemään näin, jotta ylisanoille löytyy katettakin. Horsfield kuvaa jonkin verran Brasilian yhteiskunnallista kehitystä, jättiläisvaltiohan oli tähän aikaan sotilasdiktatuuri ja kenraalit eivät malttaneet olla sotkeutumatta jalkapalloasioihinkaan. 1982 demokratia alkoi hieman häämöttää ja Telê Santanan joukkue edusti asenteellaan avoimempaa positiivista tulevaisuudenuskoa. 

Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että Brasilian avauskokoonpanon Leandro, Oscar, Luizinho, Júnior, Toninho Cerezo, Falcão, Sócrates, Zico ja Éder olivat äärimmäisen taitavia ja arvokkaita pelaajia. Ongelmiksi jäivät maalivahti Waldir Peres ja sentteri Serginho. Horsfield puolustelee kuitenkin sitkeästi myös näiden valintaa. Itse en jaksa ymmärtää, miksi Telê Santana ei ottanut maalivahdiksi Émerson Leãota, edellisten MM-turnausten tähtimaalivahtia, joka oli tuolloin uransa huipulla 32-vuotiaana. Keskushyökkääjäkysymys on monimutkaisempi. Paras sentteri ilmeisesti oli Reinaldo, jonka poissaolo on jäänyt mysteeriksi. Virallinen selitys oli loukkaantuminen, mutta sille ei löydy todistuspohjaa. Horsfield vihjaa syyksi Reinaldon poliittisia näkemyksiä, maalitykki oli jonkinlainen vasemmistoradikaali. Sekään ei tunnu uskottavalta, kun Santana valitsi jopa kapteeniksi Sócratesin, joka oli vielä avoimemmin marxistihihhuli. Neljä vuotta myöhemmin Meksikossa loistanut Careca olisi ollut 21-vuotiaanakin paljon Serginhoa parempi, mutta nuorukainen loukkaantui kolme päivää ennen Neuvostoliitto-avausta. Tilalle Santana otti 1978 kohtuudella pelanneen Roberto Dinamiten, mutta ei antanut hänelle peliaikaa koko turnauksessa. Pökkelömäinen Serginho pääsi sitten tuhoamaan kymmeniä Brasilian maalitilanteita.

Horsfield käy kirjassa läpi kaikki Brasilian viisi ottelua yksityiskohtaisesti. Erittäin nautinnollista tekstiä ja on hämmästyttävää, miten tutulta kaikki tuntuu. Nämä pelit ovat juurtuneet omaankin tajuntaan pysyvästi. Avausmatsi Sevillassa Neuvostoliittoa vastaan oli heti uskomaton tapaus. Neuvostoliitto oli siihen aikaan merkittävä tekijä jalkapallossa, vaikka sisäiset ristiriidat repivät joukkuetta. Joukkueella ei edes ollut selvää johtavaa valmentajaa, penkillä istuivat Spartakin Beskov, Kiovan Lobanovski ja Tbilisin Ahalkatsi. Horsfield pistää Tšivadzen lausumaksi, että Lobanovski olisi suosinut puolustusvoittoista peliä ja Beskov taas Santanan tyylisesti avointa hyökkäyspeliä. Taisi olla juuri päinvastoin. Horsfieldin asiantuntemus ei vakuuta, kun hän kirjoittaa georgialaiskärjen Ramaz Šengelian (engl. Shengelia) nimen toistuvasti Shengaliaksi. Neuvostoliiton parhaat pelintekijät David Kipiani ja Leonid Burjak puuttuivat. Silti joukkue oli vahva ja meni johtoon Waldir Peresin hillittömän mokan avustuksella. Brasilia meni ohi vasta viimeisen vartin aikana Sócratesin ja Éderin uskomattoman näyttävillä maaleilla. Joukkueen legendaarisuuden perusta laskettiin juuri näillä kahdella maalilla. 

Myös Skotlanti avasi maalinteon Brasiliaa vastaan laitapakki David Nareyn upealla jogo bonito -tyylisellä suorituksella. Toisella jaksolla Brasilia meni menojaan neljällä loistavalla maalilla, joista Santana totesi, ettei heidän peli pysty tästä enää parantumaan. Zico kiskoi vapaapotkun ylänurkkaan, Oscar puski kulmapotkusta skottityyliin, Éder valitsi nyt roikun ja Falcão avasi maalitilinsä näyttävän kuvion jälkeen. Uusi-Seelanti pelasi rohkeasti, mutta ei pystynyt hyökkäämään, taas eteläamerikkalaiset tekivät neljä maalia, muistettavimpana varmaan Zicon saksipotkuviimeistely. Tässä vaiheessa kaikki pitivät Brasiliaa suurimpana mestarisuosikkina, vaikka omalaatuisessa jatkokuviossa samaan lohkoon tulivat alkupeleissään töpeksineet Argentiina ja Italia. 

César Luis Menotti valmensi vielä tässä vaiheessa Argentiinaa, joten sen peli ei vielä ollut niin kyynistä kuin myöhemmin Bilardon aikana. Silti turhautuneet Passarella ja Maradona teloivat ottelun lopulla Zicon ja vaihtomies Batistan pelikyvyttömiksi. Maradona menetti selvän pilkun aiemmin, mutta kokonaisuutena ottelun lopputulosta voinee pitää erityisen oikeudenmukaisena. Brasilian peli mahdollisesti huipentui tässä kovan vastustajan sparrauksessa. Kohokohtana ehkä Éderin kaksoiskierteinen voimavapaapotku Fillolin sormien kautta poikkipuuhun, josta Zico reboundilla vei suosikit johtoon. Yhtä henkeäsalpaava oli taatusti Júniorin kolmas ratkaiseva maali Zicon täydellisestä syötöstä. Jopa Serginho onnistui lopulta puskemaan maalia kohti, kun Falcão tarjoili hopealautaselta. 

Italia-peliä pidetään usein kaikkien aikojen otteluna ja perusteluja taatusti löytyy yhteenoton dramaattisesta kaaresta. Paolo Rossin säkenöivä paluu kahden vuoden pelikiellon ja neljän edellisen pelin zombeilun jälkeen vaikuttaa ekstraterrestriaaliselta. Mutta kuten Horsfield toteaa, Brasilian peli ei enää aivan sataprosenttisesti kulkenut. Zico pelasi, mutta ei varmaankaan ollut täysin toipunut Passarellan pahoinpitelystä. Cerezo teki harvinaisen virheen, samoin Júnior. Silti se oli niin lähellä, kun Brasilialle riitti semifinaalipaikkaan tasapeli. Sócratesin ja Falcãon maalit olivat vielä kerran samaa ylimaallista tasoa kuin kaikki 15 Brasilian tekemää tässä turnauksessa. Santanan taktisia valintoja voi spekuloida, mutta ei tämä kirja muuttanut omaa aiempaa näkemystäni. Valitsemalla Leãon maalivahdiksi Brasilia olisi päästänyt vähemmän maaleja ja valitsemalla Reinaldon sentteriksi maaleja olisi tehty paljon enemmän. 

Horsfield käy pelitapahtumat tarkasti läpi, mutta kovin paljon uutta ei nouse esiin. Hän siteeraa paljon englantilaisten tv-kanavien selostuksia, tavoitteena tietysti luoda samaa fiilistä kuin hän itse koki 10-vuotiaana. Itse pistin aikoinaan Brasilian tähdet paremmuusjärjestykseen Falcão, Zico, Éder, Júnior. Falcão on jäänyt ehkä hieman aliarvostetuksi, pidän häntä edelleen poikkeuksellisen suurena pelaajana. Zicoa pidin 70-luvulla ylimainostettuna, mutta näissä kisoissa hän kyllä loisti ja on tosiaan maineensa ansainnut. Zico oli myös nuoren Horsfieldin ykkössuosikki. Éder on nykyään jo varsin unohdettu, hän pelasi vain tässä yhdessä MM-turnauksessa, mutta nyt Youtubesta uudelleen katseltuna voi vain hämmästellä. Aivan samanlaista pelaajaa ei ole sen koommin nähty, tuskin aiemminkaan. Éder oli mitä ilmeisemmin hankala luonne valmentajien kannalta ja ura ei tämän huipentuman jälkeen enää kohonnut. Sócrates oli kisojen aikana näkyvin ja hehkutetuin Brasilian pelaaja, mutta itse pidin kapteenia melkoisena komeljanttarikuplana. Ehkä vastareaktioni oli ylimitoitettu, nyt nähtynä parhaista paloista välittyy positiivisempi kuva. En kyllä vieläkään pidä Sócratesia lähellekään Falcãon tai Zicon tasoisena.

Vuoden 1982 jogo bonito -kokeilu jäi viimeiseksi. Telê Santana houkuteltiin vielä Persianlahdelta vetämään MM-projektia 1986, mutta joukkue oli väsähtänyt ja epäyhtenäinen. Sittemmin Brasilian MM-ryhmiä ovat hallinneet Dungan kaltaiset vastustajan pelin rikkojat. Suuria taitavia yksilöitä on ollut mukana kuten Romário, Ronaldo, Roberto Carlos, Cafu, Rivaldo, Ronaldinho, mutta taktiikka on ollut varovaista ja muiden joukkueiden kaltaista.

Leonardo Padura: The Man Who Loved Dogs

 Massiivinen kuubalainen romaani kommunismista, Trotskista ja varsinkin Trotskin murhaajasta Ramón Mercaderista, joka on otsikon varsinainen koiramies. Espanjankielinen alkuteos El hombre que amaba a los perros on vuodelta 2009, luin Anna Kushnerin tekemän englanti-käännöksen, joka ilmestynyt 2014. Nimi on tietysti viittaus Raymond Chandlerin novelliin The Man Who Liked Dogs kokoelmasta The Killer in the Rain. Luin tätä noin kuukauden verran, vaikka teksti on vetävää ja aihe huippukiinnostava, paperiversiossa taitaa olla sivuja noin 600. Padura on kirjoittanut aiemmin viihteellisempiä kovaksikeitettyjä rikosromaaneja ja se näkyy tässä eeppisessa opuksessa pelkästään positiivisesti.

Tarina käynnistyy Havannasta 2004, kertoja on Iván Cárdenas Maturell, kovissa oloissa ikävuosiaan raihnaisemmaksi päätynyt viisikymppinen epäonnistunut kirjailija, joka toimii pienen eläinlääketieteellisen lehden oikolukijana. Alakuloinen asetelma, vaimo kuolee, lapset vieraantuneet, koirakin sairastelee. Mies muistelee 1977 Kuubassa rannalla tapaamaansa kahta uljasta venäjänvinttikoiraa ulkoiluttavaa mystistä vanhaa espanjalaista miestä. Juoni alkaa ottamaan kierroksia, se etenee usealla tasolla ajassa ja paikassa. Trotskia ja hänen koiriaan seurataan vuodesta 1929 alkaen syrjäytetyn bolševikkityrannin sisäisestä karkotuksesta Alma-Atassa. Itselle Trotskin vaiheet Keski-Aasiasta Turkkiin ja sieltä Ranskan ja Norjan kautta Meksikoon olivat jo varsin tuttuja mm. pari vuotta sitten lukemastani Christer Pursiaisen elämäkerrasta. Padura kirjoittaa tietysti kuitenkin fiktiota, ottaa todelliset tiedossa olevat faktat reunoiksi ja rakentaa sitten sisustan uudestaan. Se toimii yllättävän kiehtovasti Trotskinkin kohdalla. 

Katalonialainen vuonna 1913 syntynyt Ramón Mercader on tietysti Trotskia huomattavasti tuntemattomampi hahmo. Mies tavataan ensi kerran Espanjan sisällissodan rintamalla Sierra de Guadarramassa ja Padura taustoittaa häntä lapsuudesta asti. Yksi kirjan kohokohdista ja juonenkin kannalta keskeinen osa kuvaa Mercaderia Barcelonassa toukokuussa 1937. Silloinhan käytiin tasavaltalaisen osapuolen keskinäinen sisäkkäinen verinen sisällissota, kun Moskovan tukemat stalinistit teurastivat anarkistit ja trotskistit. Tätä on aiemmin raportoinut muistettavasti trotskilaisen POUMin riveissä taistellut George Orwell teoksessaan Homage to Catalonia. NKVD-upseeri Nahum Eitingon värvää Mercaderin tämän äidin kautta ja siirrytään saman tien koulutukseen Moskovan lähelle. Heti alusta alkaen aivopesumainen treenaus koulii katalaania erikoistehtävistä erikoisimpaan, Trotskin murhaamiseen. En tiedä onko tämä Paduran kehitelmää vai faktaa. Joka tapauksessa ote pysyy tiukkana Moskovassakin, jossa käydään mm. Genrih Jagodan näytösoikeudenkäynnissä.

Muutaman mutkan ja salanimen kautta Mercader siirtyy Ciudad de Méxicoon ja soluttautuu Trotskin sisäpiiriin. Itse murhasta olen lukenut ja nähnyt monenlaisia kertomuksia, mutta ehkä Paduran perusteellisesti pohjustama valotus on vaikuttavin. Odotin ehkä hieman enemmän kuvausta Mercaderin 20-vuotisesta vankeusajasta, mutta ehkä sitä on vaikea dramatisoida. Mercader ei kidutettunakaan paljastanut koskaan todellista toimeksiantajaansa ja ilmeisesti NKVD/KGB pystyi jossain määrin suojelemaan tappokonettaan vankilassa. 1960 Mercader palaa Moskovaan juhlittuna sankarina ja Padura fokusoi elokuuhun 1968 Tšekkoslovakian miehityksen päiviin, jolloin Mercader tapaa Eitingonin 28 vuoden jälkeen. Eitingonillakin oli tyypillisen dramaattisia neuvostokansalaisen vaiheita, mies joutui Stalinin paranoian uhriksi 1951 lääkärisalaliiton aikana. Stalinin kuoltua Berija vapautti erikoismiehensä, mutta Berijan teloituksen jälkeen Hruštšov heitti taas Eitingonin tyrmään 10 vuodeksi. Hruštšovin syrjäytyksen jälkeen taas sitten vapaaksi ja kielimies ryhtyi tulkiksi. Eitingon kertoo Mercaderille nähneensä Stalinin säilyttämän kirjeen, jossa Tito kertoo lähettävänsä murhaajan Moskovaan, jos Stalin ei lopeta lähettämästä omia murhaajiaan Belgradiin. Luulin tätäkin Paduran keksinnöksi, mutta kylmää faktaa se näköjään on.  

Mercader siis kuoli 1978 Kuubassa, pian fiktiivisen (?) Maturell-kohtaamisen jälkeen. Kuuban lähihistoria tarkentuu Maturellin kehyskertomuksessa, 1980-luvun suhteellinen siedettävyys ja 1990-luvun suoranainen nälänhätä kommunistisponsorin luhistuttua. Vuosituhannen vaihde ei tuo mitään oleellista muutosta, apaattisuus ja pysähtyneisyys vallitsee, kaikki kynnelle kykenevät tuntuvat pakenevan kommunismin museosaarelta. Maturell yrittää raapia pennosiaan epävirallisena koiratohtorina. Paduran romaani julkaistiin sivumennen sanoen (ensin) Espanjassa eikä Kuubassa, ymmärrettävästi. Koirat ovat nimenmukaisesti koko ajan kerronnassa mukana. Teoksessa ei ole mitään rönsyjä tai muuta tiivistämisen tarvetta, fokus on tarkka koko ajan. Kushnerin käännöskin mitä ilmeisemmin huippuluokkaa, kun homma toimii näin hienosti. Lavea panoraama kasvaa syväksi analyysiksi 1900-luvun suurimmasta utopiasta, kommunismista. Aivan tällaista en odottanut ja lukeminen oli silkkaa nautintoa.

Lars Kraume: Das schweigende Klassenzimmer

 Tuore saksalainen DDR-leffa, sijoittuu vuoteen 1956 Itä-Saksan itärajan terästeollisuuskaupunki Stalinstadtiin. Kaupunki rakennettiin tyhjästä 1950 alkaen ja tunnetaan nykyään nimellä Eisenhüttenstadt. Tässä tapauksessa Stalinin teräkseen viittaava olisi ollut tavallaan osuvakin, mutta jo kommunistit muuttivat nimen 1961. Pari abiturienttia vierailee muurittomassa Länsi-Berliinissä ja näkee läntisen uutiskatsauksen Unkarin kansannoususta. Tilanne eskaloituu koko luokan hiljaiseen hetkeen, johon kytkeytyy mielenkiintoisesti Unkarin jalkapallolegenda Ferenc Puskás. Odotetusti diktatuuri ei siedä minkäänlaista niskoittelua ja reaktio kapinointiin on massiivinen. Elokuvana ei ehkä mitenkään näyttävä tai persoonallinen, mutta tarina on varsin huikea ja mitä ilmeisimmin hyvin totuudenmukainen. Saksan poliittinen kirjo näkyy hyvin henkilöhahmoissa, joista löytyy entisiä natseja, Weimarin tasavallan kommunistien väkivaltajärjestön RFB:n perinteitä, erityyppisiä takinkääntäjiä ja Itä-Saksan oman kansannousun 1953 osallistujia. 

Charles Vidor: Gilda

1980-luvulla elokuvaharrastukseni ydinkaudella Suomeen yhtäkkiä alkoi tulla elokuvateattereihin klassisia Hollywoodin uusintaensi-iltoja. Hitchcockin Vertigo, Rear Window ja kolme muuta, myös Casablanca. Casablancan perässä saapui toinen 1940-luvun legendaarinen klassikko Gilda. Muistan hyvin nähneeni sen Oulun Formian pienellä näyttämöllä. Gildahan ei ole kenenkään mielestä Casablancan tasoinen tapaus, mutta äärimmäisen kiinnostava elokuva silti. 1946 valmistunut  Buenos Airesiin sijoittuva melodraama, DVD-kopioni on UCLAn restoraation tulos, hyvää jälkeä todellakin. Vidor ei ole ohjaajana kummoisessa maineessa, mutta käsikirjoitusta oli tuottamassa legendaosastosta Ben Hecht ja kuvaajana Rudolph Mate. Mutta turhahan tässä on teeskennellä, Gildan kiinnostavuus perustuu Rita Hayworthiin. Gilda on ehkä elokuvahistorian merkittävin leffa niistä, joiden tärkein arvo perustuu päänäyttelijän kauneuteen ja seksuaaliseen vetovoimaan. 

 

Alussa elokuva vaikuttaa varsin suoraviivaiselta film noirilta. Buenos Airesin satamaan sijoittuvassa avauksessa on voice-overia ja noir-uskottavuutta, mutta sitten edetään kasinoihin ja yleensäkin studiomaisiin sisätiloihin. Glenn Ford kohtuullisen nuorena ei ole ehkä tarpeeksi vakuuttava femme fatale Hayworthin partnerina. George Macreadyn panos mahdollisesti homoeroottisena toimijana on vakuuttavampi suoritus. Uhkapeli on todellakin elokuvassa suorana aiheena ja yleisempänäkin teemana. Dialogi on paikoitellen poikkeuksellisen nokkelaa, Hechtin kontribuutio on helppo arvata tässä. Morbidi kolmiodraama ei ole kovin uskottava, aikakauden misogynia on vastenmielistä. Mutta kun Put the Blame on Mame -tanssikuviossa Rita Hayworth riisuu hitaasti toisen pitkistä käsineistään, kuka voi olla kiihtymättä?

S. A. Cosby: Blacktop Wasteland

Loppiaisena huomasin Facebookin Dekkariryhmässä vinkin uudesta heist-romaanista. Tilasin sen Kindleen ja nyt se on sitten luettu. Cosby on ennestään täysin tuntematon suuruus, mutta kyseessä ei ole 46-vuotiaan Shawn Cosbyn esikoisteos, joskin ensimmäinen isolle kustantajalle. Romaani starttaa tiheästi laittomasta kilpa-ajosta ja kääntyy sitten luomaan henkilöitä maisemaan lähes arkirealistisesti. Ollaan Virginian eteläosissa maaseudulla 2012, päähenkilöt ovat vähävaraisia afrikkalaisamerikkalaisia. Rikollisuus ja väkivalta periytyvät sukupolvelta toiselle, pari tiheää takaumaa sijoittuu vuoteen 1991. Teksti rullaa hienosti ja tunnelma on ankeasta miljööstä huolimatta varovaisen toiveikas, mustaa huumoriakin löytyy. Sitten päähenkilö Beauregard "Bug" Montage ahdistetaan seinää vasten ja Cosby painaa kaasun pohjaan. Jalokiviryöstö toteutetaan kaikkien noir-sääntöjen mukaan ja se on todella tyylikäs suoritus. Ronnie "Rock and Roll" Sessions on keikan aivot ja Bug ajaa pakoautoa. Sitten kaikki tietysti menee pieleen ja toinen näyttävä ryöstö tapahtuu autiolla Appalakkien vuoristotiellä North Carolinan Ashevillen lähellä. Cosby kierrättää tuttua aineistoa, mutta tekee sen äärimmäisen taitavasti, perinnetietoisesti, mutta silti persoonallisesti. Aina vaikea loppuratkaisu on sekin varsin tyydyttävä. Joko Cosby on todella valmis mestari tai sitten asialla on ollut poikkeuksellisen pätevä kustannustoimittaja. Blacktop Wastelandissa ei ole mitään rönsyä, se on hiottu tiukkaan särmään ja kirjan lukeminen on puhdasta nautintoa. Tässä taitaa olla melkoinen benchmark 20-luvun rikoskirjallisuudelle, tästä ei ole helppoa pistää paremmaksi. Suora viittaus Kiss of Deathiin, epäsuorempia sitten moniin suuntiin, ehkä Elmore Leonard ja Daniel Woodrell ovat suurimpia vaikutteiden antajia.

Anthony Mann: Bend of the River

Toinen Mann-Stewart -kollaboraatio vuodelta 1952 vaihtoi maisemaa perusteellisesti edelliseen Winchester '73:een verrattuna. Nyt ollaan Oregonissa uudisraivaajien vankkureissa, Mississippiltä siirretyllä siipirataslaivalla Columbia-joella ja Portlandin savuisissa saluunissa. Kirkkaat värit, lumihuippuiset vuoret hohtavat Julia Adamsin ja Lori Nelsonin rinnalla. Arthur Kennedy ja Stewart esittävät miehiä, joilla on menneisyys Missourin ja Kansasin seudun rajarosvoina, elokuvan moraaliset teemat pureutuvatkin heidän hahmojensa kehittymiseen. Kiihkeä rytmi taas, ei mitään löysiä kohtia, elokuva rullaa kuin kuvaamansa vankkurit. Tämä oli ensinäkemällä sarjan suosikkini ja erittäin hyvältä vaikutti edelleen. Rock Hudsonkin saa nyt vähän paremman roolin valkohampaisena uhkapelurina. Muistaakseni elokuvassa esiintyvän laivan siipiratas on esillä Oregonin Hood Riverissä. Olen käynyt kaupungissa kaksikin kertaa, mutta viime reissun blogimerkinnöistä en sitä nyt huomannut. Ehkä tsekkasin jo aiemmalla kerralla. 

Anthony Mann: Winchester '73

Ensimmäinen Anthony Mannin viidestä westernistä James Stewartin kanssa, tämä oli vielä mustavalkoinen, valmistui vuonna 1950. Episodimainen juoni, jossa elokuvan nimen harvinainen kiväärimalli vaihtaa tiheään omistajaa. Startti Kansas Cityn Dodge Citystä, jossa Wyatt Earp sheriffinä valvoo järjestystä. Stewartilla on lievää hullun kiiltoa silmissä, mutta myöhempien elokuvien neuroottisuudesta ollaan vielä kaukana. Alkupuolella on rennompi ammuntakilpailu, mutta jännite synkkenee lujasti korttipelien ja intiaanitaistelujen kautta lopun showdowniin kivikkoisessa vuoristossa. Niljakkaita roistoja esittävät Stephen McNally ja Dan Duryea ovat todella vakuuttavia. Samaa ei voi sanoa intiaanipäällikön roolin heittävästä Rock Hudsonista. Pikkuroolissa ratsuväkialokkaana tuleva supertähti krediitillä Anthony Curtis. Rytmi on tiheää ja visuaalisuus näyttävää. Tarina ei siis rönsyilevyydessään kovin kompakti, mutta erittäin viihdyttävä leffa on.

Walter Hill: The Driver

Walter Hill sotkettiin mahdollisesti uran alussa kaupallisesti menestyneempään viihdeohjaaja George Roy Hilliin, mutta kyllä miehellä oli heti 1970-luvulla vahva kulttimaine. Ensin skenaristina Peckinpahin Jim Thompson -tulkinnassa The Getawayssa ja sitten neonoirin varhaisessa unohdetussa merkkiteoksessa Hickey & Boggs. Omissa ohjauksissakin oli terävää särmää Southern Comfortiin asti, mutta sitten ote alkoi löystyä. Myöhäistuotantoa en oikeastaan tunnekaan, mutta niiden maine ei ole kummoinen. The Driverin näin ensi kerran VHS-vuokrakasetilta joskus 80-luvulla ja se kolahti välittömästi. Elokuva säilyi pitkään omalaatuisen tuntemattomana, mutta viime aikoina se on saanut kunnianosoituksia Tarantinoa myöten, mm. Nicolas Winding Refnin Drive on melkein remake. Usein mainitaan myös tuore Edgar Wrightin Baby Driver, jota en ole onnistunut näkemään.

Kyseessä on siis Hillin toinen ohjaus vuodelta 1978, tunnettiin Suomessa nimellä Keikkakuski. Neonoir-tyyliä ja suorana esikuvana Jean-Pierre Melvillen lakoniset rikosleffat. Hill luetutti skriptin etukäteen ysikymppisellä Raoul Walshilla, joka ilmeisesti "hyväksyi" sen. Steve McQueen oli ehdolla pääosaan ja Bruce Dernin poliisirooliin Robert Mitchum. Sellaisella miehityksellä olisi ehkä syntynyt kaupallisesti kiinnostavampi elokuva, mutta tuskinpa yhtä persoonallinen kuin toteutunut tuotos. Dern on nilkkinä juuri oikealla tavalla niljakas ja Ryan O'Nealin tyhjä taulu sopii tähän vielä paremmin kuin McQueenin spartalaisuus. Eipä DVD-kopioni kovin kirkas ole, visuaaliset arvot heikkoja Los Angelesin yöstä. Alussa on mukavasti pokeriluolia ja biljardisaleja, mutta parhaat tehot ilman muuta irtoaa parista takaa-ajokohtauksesta. Mercedeksen hajotuksessa parkkihallissa on omalaatuista absurdismia, harvinaista Hollywoodille tässäkin vaiheessa. Isabelle Adjani tuo eurooppalaista tyylikkyyttä säväkästi. Junakohtaus on liian pieneksi leikattu, mutta Melville-homagea siihenkin saadaan. Hawksilainen ammattimies(/henkilö)-eetos on Hillin perusteemoja ja se on tässä leffassa todella kohdallaan. Mestariteos? Lähellä ollaan, mutta ehkä pieni kysymysmerkki vielä jää huojumaan.

Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

Luin Ilkka Remeksen ensimmäisen teoksen Pääkallokehrääjän heti tuoreeltaan. Kiinnostava aihe ja viihdyttävä tarina, mutta sen jälkeen en ole Remeksen tuotantoon koskenut. Henkilöhahmot olivat niin ohuita ja pahvisia, että romaanissa ei ollut mielenkiintoa. Hyvä vertailukohta on suuri suosikkini Philip Kerr, joka kirjoitti samantapaisista aiheista. Kerrin romaanien suurin ansio on kuitenkin todella taidokkaasti rakennettu moniulotteinen Bernie Guntherin hahmo. Nyt työpaikan kirjapiirin lukuvuoroon jokseenkin yllättäen valikoitui Remeksen teos ja vieläpä vintage-kamaa, koska Karjalan lunnaat ilmestyi jo 1998. Se on Remeksen kakkosromaani, joten näppärästi Remes-tuotantoon tutustuminen jatkuu kronologisessa järjestyksessä.

1990-luvulla monet elättelivät toiveita, että Venäjästä tulisi "normaali" demokraattinen valtio. Ilkka Remeksen kunniaksi on laskettava, että hän ei tällaisiin harhaisiin haavekuviin sortunut. Venäjä on aina arvaamaton aggressiivinen toimija, joka voi hyökätä Suomeen milloin vain. Myöhempi kehitys on osoittanut Remeksen kannan tarkkanäköiseksi. Karjalan lunnaiden avausasetelma on kihelmöivä ja tällä hetkellä vielä ajankohtaisempi. Kiristäjä myrkyttää toksiinilla Helsingin huippukokouksessa USA:n, Venäjän ja Suomen presidentit. Vasta-aine irtoaa uhkavaatimukseen suostumalla. Vaatimukseen sisältyy yhtenä osana Karjalan palautus Suomelle. Kirjan nimi on siis näppärä muunnelma Karjalan kunnaat -perinnelaulusta. Ilkka Remeksen nimeä käyttävä Petri Pykälä on syntynyt 1962 Luumäellä, karjalainen siis itsekin. 

Epäuskottavaa? Ehkäpä ei, Venäjä on pystynyt ylittämään Remeksenkin fantasiat. Vauhti on alussa heti kovaa ja tutusti liikutaan ympäri maapalloa Lausannessa, Namibiassa, USA:n itärannikolla, ympäri Suomea ja loppuhuipennuksessa Murmanskin alueella. Selvää miljöiden taustatyötä on havaittavissa, esimerkiksi Kajaanissa liikutaan Paltaniemen lentokentän liepeillä, mutta en huomannut asiavirheitä. Oregon on sentään muuttunut Oreganoksi, mutta se voi olla painovirhe tai jopa harkittu vitsi. Havaittavia suvantokohtiakin silti löytyy, Remeksen vääntö ei pidä koko aikaa kierroksia korkealla. Naispäähenkilön tausta on kyllä riittävän monimutkainen ja teoriassa Kierkegaard-tyylisissä motivoinneissa on ideaa. Mutta ei toimi siltikään, Maria Fillmore ei ole täyteläinen hahmo, varsinkin keskeinen Karjala-motiivi on täysin epäuskottava. Miehet ovat häntäkin ohuempia, pelkkiä nappuloita mekaanisessa pelissä. Tekstin tyyli on kovin latteaa ja itsetarkoitukselliset tekniset yksityiskohdat haukotuttavat. Heikko romaani kokonaisuutena, mutta silti ... ei voi mitään, SR-71 Blackbird säväyttää minuakin. Kerta toisensa jälkeen.

Ben Macintyre: The Spy and the Traitor

Elämäkerta huippuvakooja Oleg Gordijevskista. Hyvin selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, joka ei jää junnaamaan epäolennaisuuksiin, vaan kertoo nimenomaan Gordijevskin vakoilutoiminnasta. 1938 syntynyt Gordijevski ei joutunut lapsuudessaankaan elämään Neuvostoliiton pahimmassa kurjuudessa. Isä oli vannoutunut kommunisti ja NKVD/KGB:n upseeri, Oleg kasvoi eliitin suhteellisen leppoisassa elämässä. Kuusi vuotta vanhempi veli Vasili värväytyi myös KGB:hen ja toimi illegaalina ulkomailla mm. Tšekkoslovakiassa 1968. Vasili ei lopettanut dokaamista saatuaan hepatiitin Aasiassa ja kuoli viinaan 39-vuotiaana. Ulkoministeriön vaihto-ohjelmassa Oleg oli Berliinissä 1961 Berliinin muurin rakennuksen aikaan ja siirryttyään KGB:hen 1963 pääsi Kööpenhaminaan. Gordijevski menetti uskonsa Neuvostoliiton kommunismiin Unkarin ja Prahan kansannousujen kukistamista todistaessaan ja koettuaan Kööpenhaminassa länsimaisen elämänmuodon ylivertaisuuden. 1974 MI6 värväsi Gordijevskin pitkän seurustelujakson jälkeen. Gordijevskia ei kiinnostanut raha tai seksi, vain Neuvostoliiton tyrannian luhistaminen. Kolmen tuottoisan vuoden jälkeen Gordijevski palasi Moskovaan ja pitkää peliä harrastava MI6 katkaisi kontaktit mieheen. Avioeron takia KGB:n johto passitti sankarin mitättömiin paperihommiin, mutta 1982 Gordijevski punnersi itselleen komennuksen Lontooseen ja homma lähti uudelleen rokkaamaan. 

Briteille kiusallisin tieto Gordijevskilta oli Labourin puheenjohtajaksi kohonneen Michael Footin KGB-yhteys. Foot ei ilmeisesti ollut varsinainen agentti, mutta toimi vähintään samaan tapaan hyödyllisenä idioottina kuin suomalaiset poliitikkolaumat Kekkosen ja Koiviston aikana. Foot oli 1982 mahdollinen tuleva pääministeri. MI6 ja MI5, jotka siis nyt yhdessä Lontoossa kontrolloivat Gordijevskia, eivät kertoneet asiaa eteenpäin. Eivät varsinkaan Thatcherille. KGB:n verenhimoinen johtaja Andropov kohosi 1983 Neuvostoliiton johtoon ja luuli paranoiassaan lännen aloittavan ydinsodan ennen venäläisiä. Gordijevskilla oli merkittävä panos kertoessaan lännelle tästä harhaluulosta ja samalla KGB:n ja koko Neuvostoliiton todellisesta heikkoudesta. Tässä vaiheessa noin 160 sivun jälkeen Macintyren kerronta alkaa löystymään, tai ehkä lukijan mielenkiinto vain herpaantui. Joka tapauksessa Lontoon vaiheiden kertaaminen on varsin tylsää, alkaa tuntua, että kirjasta ei oikein tule tarpeeksi uutta informaatiota. 

Kun sitten 1985 Gordijevski nimitetään Lontoon rezidentiksi, jännite tihenee. KGB:n epäilykset heräävät ja samaan aikaan hyvin informoitu CIA:n luopio Aldrich Ames alkaa vuotaa tietoja venäläisille. Gordijevski kutsutaan Moskovaan ja kuulustelut alkavat. Sitovat todisteet vielä puuttuvat ja MI6:n pakosuunnitelma ehditään käynnistää. Tämä on aika tuttua tarinaa jo ennestään, mutta Macintyre saa hyvin suspensea junakohtauksiin ja sääskien riivaamaan kesäpäivään Terijoen ja Viipurin välillä. Gordijevskin arvostelukyky pettää ja mies liftaa sovitulta kohtauspaikalta Viipuriin oluelle. Tätä ei olisi vakoiluromaanin kirjoittaja osannut keksiä. Muovinen kahvila Viipurin etelälaidalla, olisi melkoinen pyhiinvaelluskohde vakoilun ja oluen ystäville, mutta tuskinpa on enää toiminnassa. Macintyren mukaan KGB valvoi Suomen lentokenttiä ja pystyi muutenkin operoimaan Suomessa. Ei ehkä korrekti näkemys, mutta varmaankin britit uskoivat 1985 näin. Siksi Ford Sierran takakontissa rajan ylittänyt Gordijevski kuskattiin Volvon takapenkillä vauhdilla Vaalimaalta Karigasniemeen ja Tromssasta lentäen Oslon kautta Lontooseen.

Sujuvaa kerrontaa siis, mutta kokonaisuutena kirja on kuitenkin selvä pettymys. Ennestään tuntemattomia yksityiskohtia löytyy, mutta kyllähän suurin osa Gordijevskin tarinasta on jo yleissivistystä. Epilogi henkilöiden myöhemmistä vaiheista on aika masentavaa. Gordijevskin perhe saatiin länteen Neuvostoliiton hajottua, mutta vaimo ja lapset olivat jo liikaa vieraantuneet vakoilijasta. James Spanner -salanimellä kirjassa esiintyvä John Scarlett kohosi MI6:n johtoon, mutta muuten tarinan päähenkilöt hiipuivat vähitellen. Mutta Oleg Gordijevski ja Seppo Tiitinen elävät edelleen.

David Mackenzie: Hell Or High Water

West Texas. Varhaiskeski-ikäinen syrjäytynyt veljespari ryöstää pankkeja pelastaakseen sukutilansa joutumasta pankin kynsiin. Myöhäiskeski-ikäinen Texas Rangers -kaksikko jäljittää ryöstäjiä. Ajattelin ensin, että skottiohjaaja Mackenzie on lainannut uuden (2016) neonoir-westerninsä nimen Samuel Fullerilta, mutta Fuller-leffa onkin kohtalokkaammin Hell And High Water. Mutta ei Mackenzie kalpene veteraanin rinnalla, elokuva on poikkeuksellisen onnistunut. Pöly suorastaan tarttuu kurkkuun, alueen tunnelma on saatu vangittua todella tiiviisti, vaikka elokuva on tehty naapurivaltion puolella New Mexicossa. Intensiivisiä näyttelijäsuorituksia veljeksiä esittäviltä Ben Fosterilta ja Chris Pinelta, miksei myös Jeff Bridgesiltä ja Gil Birminghamilta. Bridgesin leukamaneerit kyllä aavistuksen rasittavia, mutta hyvin nestori klaaraa homman. Mackenzien aiempi Young Adam ei kolahtanut, mutta nyt syntyi kyllä täysosuma. Outlaw country soi soundtrackillä juuri oikeassa harmoniassa tapahtumiin, Nick Cave ilmeisesti täyttänyt kappaleiden välejä. Texasilaisen Taylor Sheridanin alkuperäiskäsikirjoitus lainaa tietysti monistakin alan merkkiteoksista, mutta on silti hatunnoston arvoinen luomus. Sheridan ohjasi itse heti perään Wind Riverin, jossa samoja teemoja, mutta ei ole lähelläkään tämän elokuvan tasoa. Alakuloisuutta on tässäkin, mutta paljon uskottavammalla ja elokuvallisemmalla tavalla. Tarantino-vaikutteisia ryöstökohtauksia, paljon autolla ajoa avoimella preerialla, uhkapeliä Oklahoman reservaattialueen kasinoissa, todella nautinnollista. Lopussa jopa kunnianosoitus Walshin ja Bogartin High Sierralle.  

Philip Kerr: Hitler's Peace

Edesmenneen Kerrin tämä romaani ei ollut viime vuonna Kindlessä tarjolla, mutta nyt se oli sinne ilmaantunut. Huomasin samalla, että romaani julkaistiin vuonna 2005 vain USA:ssa. Tänä vuonna siis Kindlen ohella postuumi UK-julkaisukin. Merkillistä skottikirjailijan kohdalla. Tämä on Bernie Gunther -fanille varsinainen herkkupala, syksyyn 1943 sijoittuva vakoiluromaani, jossa on korkein mahdollinen miehitys. Natsi-Saksan tiedustelujohtaja Walter Schellenberg suunnittelee Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin murhaamista viimeksimainitun syntymäpäivänä 30.11.1943 Teheranin huippukonferenssissa. 

Romaanin alkuperäinen julkaisuajankohta on kiehtova. Kerr oli kirjoittanut Bernie Gunther -trilogian 1989-1991. Hitler's Peacea seurasi yllättäen uusi Gunther-romaani One From the Other. Se oli niin onnistunut, että Kerr intoutui luomaan sarjaan 10 lisäosaa. Hitler's Peacen tutkimustyö varmaan innoitti Kerriä jatkamaan toisen maailmansodan ympärillä. Hitler's Peace on hyvin samantyyppinen kuin monet Gunther-tarinat. Fiktiivinen päähenkilö on Harvardin filosofian professori, Saksan kommunistisen puolueen entinen jäsen ja Rooseveltin uskottuna miehenä OSS-agenttina toimiva Willard Mayer, joka muistuttaa monin tavoin Guntheria. Mies on myös NKVD:n entinen toimihenkilö. 

Romaanin nimi liittyy Himmlerin ja von Ribbentropin pyrkimyksiin lyödä kiila Stalinin ja Rooseveltin väliin ja neuvotella USA:n kanssa rauha. Asiaan liittyy tosipohjaisesti Himmlerin suomalaisen hierojan Felix Kerstenin neuvottelut Tukholmassa amerikkalaisdiplomaatin kanssa alkusyksystä 1943. Nautinnollisesti Kerr kutoo tarinaan Operaatio Ciceron ja Katynin teurastukset saaden tekstin silti vaikuttamaan Raymond Chandlerin kirjoittamalta.

Kuten Gunther-kirjoissakin, pieniä virheitä Kerr tekee. Stalin ei johtanut bolševikkeja Lvovin taistelussa heinäkuussa 1920 vaan kuukautta myöhemmin Varsovan taistelussa. Hans Frank ja Wilhelm Frick menevät sekaisin. Huvittavinta on OSS:n Tukholman residentin Wilho Tikanderin muuttuminen Kerrillä Wilko Tikanderiksi. 

Kun Kim Philby ja Anthony Blunt astuvat näyttämölle, nimien droppailu alkaa tuntua jo liialliselta. Romaani on melko pitkä ja jännite välillä löystyy, esimerkiksi pitkällä Rooseveltin Atlantin ylityksellä taistelulaiva Iowalla. Kun jenkkien saattueen oma laiva laukaisee torpedon kohti Iowaa, luulin Kerrin menevän kertakaikkiaan liian pitkälle. Kyseessä on kuitenkin todellinen tapaus, ampuva alus oli USS William D. Porter. Mutta sille ei mitään voi, että  Mayer ei ole läheskään yhtä kiehtova hahmo kuin Gunther. 

Kairon miljöötuntumassa on vähän samaa otetta kuin Len Deightonin City of Goldissa, Kerr tunsi varmaankin teoksen. Kerrin kirjassa on pitkä kuvaus Stalingradissa vangittujen saksalaisten leiristä Beketovkassa. Se on karu kuvaus, venäläisten julmuus vetää vähintään vertoja natsien keskitysleirien pahuuteen. Tähän aiheeseen Kerr palasi myöhemmin romaanissa Field Grey, jossa Bernie Gunther jäi venäläisten vangiksi. Kun päästään Teheraniin, jännite kiristyy ja yllätyskäänne on ehkä sittenkin epäuskottava. Ja silti, jälkisanoissa Kerr luettelee lisää todellisia tapauksia, jotka tukisivat Kerrin fiktiota. Kirjassa on vielä mukava komediakirjailija Howard Jacobsonin muistokirjoitus Kerristä. Erittäin nautittava teos jälleen, vaikka ei Gunther-sarjan tasoa.