Mickey Rourken alkuperäinen huippukausi oli melko lyhyt, 1981-87, Bob Segerin Feel Like a Numberia diggaava räjähdysaine-ekspertti Body Heatissä käynnisti sarjan, joka päättyi Charles Bukowski -filmatisointiin Barfly. CV:ssä on sen jälkeen merkintöjä lähes joka vuodelta, mutta marginaalisia ne on kaikki. Tässä nyt sitten on kyseessä todellinen comeback sanan varsinaisessa merkityksessä. Ikää on 52, mutta miestä on naamasta vaikea tunnistaa samaksi.
Painielokuvasta tulee väkisin mieleen Coen-leffa Barton Fink, jossa kunnianhimoinen korkeakulttuurikirjailija päätyy Hollywoodiin ja tuottaja vaatii häntä kirjoittamaan painileffan. Skribentti on aivan pihalla, mutta tuottaja ei voi ymmärtää ongelmaa, kuka tahansahan voi kirjoittaa painileffan. Ja tässä nyt on varmaan käsillä sellainen elokuva, jota tuottaja ajoi takaa.
New Jerseyn takapihoilla tapahtuva elokuva on kuvattu käsivarakameralla ja kuvan laatukin on melko säröinen. Arkirealistinen tarina ikääntyvän showpainijan karuista vaiheista on lähes naturalistinen. Käsikirjoitus on klassinen kaari, sellaisena liiankin itsestäänselvä. Traaginen verenmaku on suussa koko ajan, mitään kevyttä viihdettä tämä ei ole. Rourke on todella vakuuttava, kuten myös Marisa Tomei hyväsydämisenä edelleen hehkeänä stripparina. Wrestlingin naurettavuus täytyy yrittää asemoida amerikkalaiseen työläiskulttuuriin. Elokuvan herkin kohtaus painijan tyttären kanssa tapahtuu ränsistyneessä Asbury Parkin Convention Hallissa. New Jersey -kytkentä huipentuu lopputeksteissä, kun Bruce Springsteenin uusi kappale The Wrestler helähtää akustisena soimaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti