Kirin Ichiban First Press, Weihenstephaner-versio

Diamondin näytelaatikossa oli pelkästään pohjoismaisia oluita, mutta poikkeuksena tämä japanilainen makro-olut. Blogiin olen näköjään arvioinut sen 2008 Floridan St. Petersburgissa, se ilmeisesti Anheuser-Buschilla tehty. Seuraavana vuonna sitten Suomessa Shibori-lisänimellä juotu versio, joka oli pantu Königsbergissä, jota Venäjä kutsuu bolševikkimassamurhaajan (Katynin teloitusmääräyksen allekirjoittajan) Mihail Kalininin mukaan Kaliningradiksi. Tässä on alaotsikkona First Press, joka on valmistettu maailman vanhimmassa panimossa Freisingissa. Untappdistä löytyy Ichibanista kymmeniä, ehkä jopa satoja, eri variantteja. Kaikki kuitenkin maistunevat samalle. 5,0 %, kultainen väri, täuysin kirkas. Tuoksu ei ole täysin neutraali, maltaisuushan sieltä väreilee sieraimiin. Maku on makean maltainen, hieman keksinen, ei kovin raikas. Ei lähelläkään jonkin Asahi Dryn raikkautta, tässä on tökkivää tunkkaisuutta. 

David Lean: The Bridge on the River Kwai

 Ensimmäinen David Leanin suurista spektaakkeleista vuodelta 1957. En oikein tykännyt ensinäkemältä eikä se nytkään miltään mestariteokselta vaikuta. Pohjalla on Apinoiden planeetan ranskalaiskirjailija Pierre Boullen romaani. Boulle oli sota-aikana japanilaisten vankina ja jotain ranskalaissotilaiden todellisia vaiheita on tarinan taustalla. Boulle vaihtoi vangeiksi britit. Käsikirjoittajina Hollywoodin mustalistalaiset Carl Foreman ja Michael Wilson. Kuvattu Sri Lankassa. En ole koskaan ymmärtänyt miksi muut vangit olisivat avustaneet japanilaisia sillanrakennuksessa, vaikka eversti Nicholson sekoaakin. Viimeisellä puolella tunnilla on kieltämättä hienoa suspensea, mutta aika löysää kehittely on sitä ennen. Näyttelijäsuoritukset ykkösluokkaa, vaikka Lean ei tullutkaan toimeen kakkosvalinta Alec Guinnessin kanssa. Ylipainoista Charles Laughtonia kaavailtiin aluksi rooliin. Brittiläistä luokkayhteiskuntakritiikkiä ja sodan mielettömyyttä lyödään katsojan päähän liian suurella lekalla. 

Tämä postaus jää vuoden viimeiseksi ja on numeroltaan 1240. Keskimäärin 3,4 postausta joka päivä. Se on blogin historian ylivoimainen vuosiennätys, aiempi oli ennen koronaa vuodelta 2019, 1133. Tämä jääneekin pysyvästi ennätykseksi. Suuri määrä johtuu pääosin runsaasta matkailusta, jossa oli vielä koronan aiheuttamaa paikkauspainetta. Kaksi Australian matkaa saman kalenterivuoden aikana, sellainen tulee tuskin toistumaan.  

Christopher Nolan: Oppenheimer

 Luin 16 vuotta sitten Joseph Kanonin aika mukavan Los Alamos -trillerin, jossa Robert Oppenheimerilla oli keskeinen rooli. Kanonin dramatisoitu tarina keskittyi muutamaan hektiseen viikkoon kesällä 1945.  Nyt sitten Christopher Nolan on tehnyt suurisuuntaisen biopicin Oppenheimerista, pohjana Kai Birdin ja Martin Sherwinin American Prometheus -elämäkerta. Kolme tuntia pitkä, mutta Nolanin elokuvaksi ehkä yllättävän perinteinen teos. Aikatasot hyppii, mutta muuten miehen tarina kerrotaan suhteellisen suoraviivaisesti. Näyttävää jälkeä kyllä, musiikilla ja visuaalisilla keinoilla luodaan dramatiikkaa sankarin kieriskellessä syyllisyyden tuskissaan. Tarinan keskiössä on tietysti Los Alamos, Manhattan Project ja Trinity-ydintesti. Oppenheimerin tutkijanuraa ennen projektijohtoa ja naissuhteita tuodaan esille, mutta erityisesti painotus on Oppenheimerin sodanjälkeisissä vaikeuksissa, kun epäamerikkalaista toimintaa jahtaavat komiteat ottavat hampaisiin Oppenheimerin suhteet vasemmistolaiskaiffareihinsa. Elokuvaa olisi voinut tiivistää näiltä osin. Tuntuu, että samoja asioita pyöritetään useampaan kertaan. Cillian Murphy on todella vakuuttava nimiroolissa, mutta Robert Downey Jr. vetää kyllä selvät överit tarinan konnaa Lewis Straussia hahmottaessaan. Muut näyttelijät onnistuvat, vaikka Edward Telleriä esittävä Benny Safdie näyttää olevan koko ajan hukkumaisillaan rasvaa tihkuvaan naamaansa. Futislegenda Kai Haaskiven poika Olli esittää Edward Condonia. Pikkurooleissa on lähes tunnistamattomina mm. Matthew Modine, Gary Oldman ja Tom Conti. Viihdyttävää kamaa ilman muuta, mutta ei mikään mestariteos. 

Antony Beevor: Russia Revolution and Civil War 1917-1921

 Olen lukenut varmaan tuhansia sivuja Venäjän sisällissodasta, mutta koskaan se ei ole varsinaisesti ollut fokuksessa. Tapahtumasarja oli niin monimutkainen, että siitä on vaikea saada tarkkaa otetta tai edes kunnon kokonaiskuvaa. Tämä on harmittanut siksikin, että Suomella ja varsinkin suomalaisilla oli varsin merkittävä rooli murhenäytelmässä. Eniten on jaksanut hämmästyttää, miten 1917 vallan kaapannut pieni rosvojoukkio bolševikit pystyi pysymään vallassa ylivoimaisilta vaikuttaneiden vastustajien puristuksissa. Tätä julmaa murhaajaklikkiä johti sadistinen psykopaatti, joka kutsui itseään Leniniksi. Kaaoksesta syntyi sitten hämmentävän pitkäikäinen pahan valtakunta Neuvostoliitto, joka varjosti elämääni ensimmäiset 30 vuotta. Sisällissota oli poikkeuksellisen raaka ja sama väkivalta leimasi sitten Neuvostoliittoa loppuun asti. Ja sama raakuus jatkuu edelleen Ukrainan sodassa. 

Huomaan, että blogissani ei ole arvioita Antony Beevorin teoksista. Olen siis lukenut mm. Stalingrad- ja Berliini-kirjat ennen vuotta 2007. Odotin innokkaana tätä sisällissotateosta, mutta nimi on kyllä heti pettymys revolution-sanan takia. Se on ehkä siinä markkinointimielessä. Tsaarin kukistumista helmi-maaliskuussa 1917 voinee kutsua vallankumoukseksi. Se oli suhteellisen spontaani reaktio kurjiin oloihin, mutta bolševikkien vallananastus myöhemmin syksyllä oli laskelmoitu kaappaus. Näitä tapahtumia on tongittu perusteellisesti ja on hieman harmi, että Beevor käyttää niihinkin tilaa.

Ei kuitenkaan onneksi kovin paljoa. Beevor starttaa kronologisesti etenevän kirjansa ensimmäisen maailmansodan itärintaman epäinhimillisistä oloista. Upseereilla riittää lämpöä, viinaa ja Punaisen Ristin sairaanhoitajien tarjoamia prostituutiopalveluja. Rivisotilaiden asema ei ole maaorjuudesta parantunut, päinvastoin. Ripeästi teollistuneessa Pietarissa esiintyi samanlaista äärimmäistä vastakkainasettelua työväen ja tsaarin hännystelijöiden välillä. Paineet purkautuivat katumellakoihin, sekasortoon ja ryöstelyyn. Mikään veretön helmikuun vallankumous ei ollut, noin 1500 kuollutta. Beevor seuraa suhteellisen tarkkaan valtaan päätyneen lakimiehen Kerenskin kujanjuoksua sotarintamalla ja Pietarin kaaoksessa. Suomi esiintyy koko ajan merkittävänä sivunäyttämönä. 

Beevor käyttää Helsingistä joskus oikeaa nimeä, mutta omituisen usein Helsingfors-muotoa. Esim. 13.9.1917 Helsingfors Soviet ja Venäjän asevoimien edustajat kertoivat tukevansa Suomen itsenäisyyttä bolševikki Vladimir Antonov-Ovsejenkon esityksestä. ”Helsingin neuvosto” kuulostaa omituiselta, mutta ehkä se oli vain bolševikkien paikallisosasto Helsingissä. Googletuksen perusteella se oli alunperin Viaporissa venäläinen sotilasneuvosto. Myöhemmin samanlainen sovjet perustettiin Viipuriin.

 
Bolševikkien kaappausta Beevor selostaa tarkasti Pietarissa ja Moskovassa, mutta valta tuntuu siirtyneen muuallakin jättivaltiossa suhteellisen samanaikaisesti. Tämä hieman heikentää käsitystä mitättömästä terroristikoplasta, mutta varmaankin bolševikeillä oli kannattajia ympäri maata. Ilmeisesti aseellisia punakaartejakin Suomen tapaan. Oikeastaan sisällissota alkaakin siis heti tässä vaiheessa, koska vastarintaa esiintyi "valkoiselta" puolelta välittömästi. Esimerkiksi Irkutskissa vallanpitäjät näyttävät vaihtuneen useampaan kertaan jo vuoden 1917 lopulla. Jo tässä vaiheessa näyttämölle Baikalin takana astuu Roman von Ungern-Sternberg, yksi sisällissodan hirviömäisimmistä hahmoista. Tällaisia keskiajan tyylisiä sotalordeja esiintyi sodassa useita eri alueilla. Bolševikkien terroriorganisaatio Tšeka perustetaan jo vuoden 1917 puolella.

Leninin ensimmäinen murhayritys näkyy tapahtuneen 1.1.1918. Edellisyönähän Lenin tapasi Svinhufvudin kumppaneineen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden. Jos nyt propagandaleffaan Luottamus on uskominen. Suurisuuntaisin sotarikos alkuvaiheissa oli Muravjovin punakaartien riehuminen Kiovassa helmikuussa 1918, tuhansia kidutettuja ja tapettuja paremmin pukeutuneita ihmisiä. Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista Beevor tarjoaa hieman huumoria julmuuksien keskelle. Bolševikkien seurueeseen kuului rivisotilaita, varttuneempi naisterroristi ja juna-asemalta poimittu vanha randommusikka Roman Staškov. Nämä sitten istuivat juhlaillallisilla saksalaisten ja itävaltalaisten prinssien ja kreivien välissä.

Pieni Suomi-epätarkkuus löytyy Beevorilta. Hän sanoo jääkärien palanneen helmikuussa jäänmurtajalla Vaasaan Saksasta. Jäänmurtaja toki auttoi, mutta jääkärit olivat eri laivassa, joka oli lähtenyt Liepajasta. Se oli toki Saksan miehittämä, mutta ei kuulunut varsinaisesti Saksaan. Karu oli Aleksei Štšastnoin kohtalo. Suomen sisällissodan aikana Brest-Litovskin jälkeen pelätessään saksalaisten tuloa Štšastnoi johdatti venäläiset sotalaivat jäiden läpi turvaan Kronstadtiin. Kesällä Trotski teloitutti miehen, koska rauhansopimuksen mukaan venäläisten laivojen tuli pysyä satamissaan.

Maaliskuussa 1918 Ukrainassa mielenkiintoinen tilanne. Kiovassa ja Odessassa ihmiset ottavat saksalaiset sotilaat vapauttajina vastaan bolševikkiteurastajien jälkeen. Vielä monimutkaisempi tilanne Kaspianmeren etelärannoilla kesällä 1918. Bakussa bolševikit, armenialaiset, kasakat, britit ja turkkilaiset sotkeutuvat kaaokseen. Bolševikit palaavat pikaisesti ensimmäisen maailmansodan rintamaan turkkilaisia vastaan. Parin siviiliverilöylyn jälkeen turkkilaiset valtaavat Bakun. Paenneet 26 ”komissaaria” teloitetaan vastarannalla Krasnovodskissa, mutta heidän joukossa ei ole henkiinjäämisen epävirallista maailmanennätystä edelleen (?) pitävä Anastas Mikojan.

Sodan seurauksena Venäjällä oli 40 000 tšekkisotilasta, taistelivat Itävaltaa vastaan. Trotski yritti aseistariisumista, kun heitä yritettiin siirtää jättivaltion läpi Vladivostokiin ja sieltä länsirintamalle. Tämä ei miellyttänyt länsislaaveja. Tšekit valtasivat Uralilla Tšeljabinskin suurkaupungin toukokuussa 1918. Seuraavaksi tšekit ottivat Novosibirskin, Penzan ja Tomskin. Saatuaan apua antibolševikeilta tšekkien haltuuun kaatui Samarakin. Tšekkien avulla Vladivostokin ottivat haltuun japanilaiset, amerikkalaiset ja britit. Irkutskin jälkeen käytännössä koko Siperian rata kaupunkeineen oli tšekeillä. Tšekkien montenegrolainen komentaja Radola Gajda oli myöskin merkillinen persoona.

Elokuussa 1918 Pietarin Tšeka-johtaja Uritski murhattiin ja Leniniäkin ammuttiin. Sen jälkeen bolševikit julistivat virallisestikin punaisen terrorin. Kaikki potentiaaliset vastustajat voitiin tappaa. Uhreja tuli satoja tuhansia, nämä siis eivät liittyneet varsinaisesti sotatoimiin.

Permin seudulla joulukuussa valkoiset saivat harvinaisen voiton kylmissä oloissa Eduard Berzinin joukoista. Mukana suomalaisia punaisia, 160 miehestä kaatui 70. Britit tulivat Murmanskiin ja Arkangeliin 1918 estämään saksalaisten etenemistä, mutta nopeasti ne kääntyivät bolševikkeja vastaan. Pohjoiseen tuli muitakin ympärysvalloista, mutta ei tarpeeksi kunnon hyökkäykseen kohti etelää. Koillisessa käynnistyi Baltian maiden itsenäistymissodat, joita Judenitšin johtamat valkovenäläiset eivät tukeneet. Ukrainan eteläosat vallanneet ranskalaiset vetäytyivät maaliskuussa 1919, koska pelkäsivät omien sotilaiden kapinointia. Homma alkoi kääntyä bolševikkien eduksi.

Etelä-Venäjällä valkoiset kuitenkin menestyivät 1919. Wrangel kukisti punaiset Pohjois-Kaukasuksella, itäinen Ukraina vallattiin Harkovaa myöten ja Volgalla napattiin Stalinin bolševikkien terrorisoima Tsaritsyn (myöhempi Stalingrad). Denikin ja Wrangel suunnittelivat hyökkäystä Moskovaan.

Siperiassa alkoi mennä huonosti ylipäällikkö Koltšakin ja Gajdan riitannuttua. Valkoiset alkoivat perääntyä itään menetettyään Permin ja Ufan. Tšeljabinsk ja Jekaterinburg kaatuivat heti perään. Jekaterinburgissa vetäytyvät valkoiset järjestivät yhden sodan pahimmista pogromeista ja tappoivat 2200 juutalaista. Korruptoitunut valkoinen armeija alkoi muistuttaa liikaa tsaarin armeijaa. Rintaman takana punaisten voittoa varmisti valkoisten kasakkakenraalibandiittien terrori siviilejä kohtaan.

Keski-Venäjällä näytti aluksi hyvältä. Lokakuussa 1919 Denikinin joukot pääsivät Oreliin, josta matkaa Moskovaan 400 km. Koltšak ja Judenitš eivät edes tässä vaiheessa suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, joten Suomi ei liittynyt Pietarin surkeaan valtausyritykseen. Japanilaisia Siperiassa yli 100 000 sotilasta 1919, monet kasakkabandiitit toimivat käytännössä Japanin laskuun. Talvella 1919-20 Koltšakin armeija yritti paeta Omskista Siperian rataa pitkin itään. Junat jumittuivat matkalle kuukausiksi. Lavantauti jylläsi, pelkästään nykyisen Novosibirskin alueella 60 000 kuollutta. Punaiset hyökkäilivät sivuilta radalle vähän kuin suomalaiset 20 vuotta myöhemmin Raatteentielle. Koltšak itse vangittiin ja teloitettiin Irkutskissa.

Denikin ei päässyt Orelia pohjoisemmaksi. Punaiset työntyivät etelään Odessaa, Rostovia ja Jekaterinodaria myöten. Kubanin pääkaupunki muutettiin heti punaiseksi Krasnodariksi. Britit evakuoivat osan valkoisista Novorossiiskista Krimille. Alueen kalmukkisiviilejä punaiset tappoivat kansanmurhatyyliin.

Keväällä 1920 syntyi uusi rintama Piłsudskin Puolan ja punaisten ryhtyessä sotimaan. Piłsudski  vetäytyi nopeasti Varsovaan asti. Valkoisten johtajaksi Denikin tilalle noussut Wrangel hyökkäsi samaan aikaan Krimiltä pohjoiseen. Tuhatševskin armeija lyötiin Veikselillä perusteellisesti ja maailmanvallankumous loppui siihen. Punaiset vetäytyivät Puolasta kokonaan, mutta etelässä tunkivat Wrangelin takaisin Krimille. Marraskuun puolivälissä sitten evakuointi Krimin satamista Konstantinopoliin. Bolševikit kiduttivat ja tappoivat sitten Krimillä noin 70 000 päätä, unkarilaisen Bela Kunin ja naissadisti Rozalia Zalkindin johdolla. Tšekan menetelmät olivat niin tehokkaita, että Himmlerin Einsatzgruppet matkivat niitä 20 vuotta myöhemmin.

Varsinainen sota loppui, mutta kapinointi jatkui lähivuosina maaseudulla. Tuhatševski käytti taistelukaasuja maaorjien kukistamisessa. Maaseudun asukkaat olivat nimittäin edelleen orjien asemassa. Paljon paremmin ei ollut asiat nälänhätää kärsivissä kaupungeissa. Seurauksena oli sodan jälkinäytöksenä Kronstadtin matruusien kapina maaliskuussa 1921, jonka Tuhatševski murskasi verisesti. Koko sodan saldoksi Beevor arvioi 12 miljoonaa kuollutta.

Kokonaisuutena Beevorin kirja on ehkä pieni pettymys. Kronologinen rakenne on väistämättä hieman puuduttava ja toisaalta hajanainen, kun joudutaan aina hyppäämään toiselle puolelle jättimannerta. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei tule esiin, se olisikin tietysti ollut hämmästyttävää. Bolševikkien tinkimätön epäinhimillisyys ja keskitetty diktatuuri piti heidät vallassa. Valkoiset olivat jääräpäitä, eivät suostuneet mihinkään kompromisseihin potentiaalisten liittolaisten kanssa. Tarkoitus oli palauttaa vanha monarkia entisillä rajoilla Suomea ja Puolaa myöten. Valloitettuja alueita terrorisoitiin lähes samalla brutaaliudella kuin bolševikit.

Japani - Kroatia 1-1, 1-1 jo, 1-3 rpk

En ole ymmärtänyt Japanin pelitapaa ollenkaan. Ainakin Saksasta voitto tuli tuurilla, joten joukkueen ei oikeastaan pitäisi olla näin pitkällä. Niinpä uskon Kroatian hoitavan ottelun. Livajan tilalla sentterinä nyt Petkovic. 8. minuutilla Perisic avopaikassa, muttei saanut sisään. Gvardiol vapautti Petkovicin, joka jäätyi taas maalipaikassa. Mutta niin vain nopeat japanilaiset saivat Kroatian sekaisin ja kulman jälkeen pallo maaliin. Näytti paitsiolta, mutta VAR-tarkistuksella maalia ei hylätty. 

Tasoitus 55. minuutilla, Perisicin tarkka voimapusku takanurkkaan. Heti perään Endon kova laukaus, mutta Livakovic pelasti. Modric veti kovaa, mutta Gondakin torjui. Vaihtomies Budimir puski vähän ohi. Perisicin voimaveto ohi. Tilanteita siis oli, mutta tasoissa mentiin jatko-otteluun. 98. minuutin jälkeen 37-vuotias Modric vaihtoon, voimat loppui. Mitoma kiskoi vihaisesti pitkän kuljetuksen jälkeen, Livakovic esti. Päädystä päätyyn mentiin, mutta väsyneillä pelaajilla ei viimeistelykykyä. Majerilla vielä vetopaikka, mutta ohi meni. Pilkkukisassa Livaja epäonnistui, mutta Japanilta peräti Minamino, Mitama ja Yoshida. Modricin MM-ura jatkuu. 

Espanja - Japani 1-2

Odotetusti vaihtoja Luis Enriquelta, mutta silti ykkösrunko mukana, Rodri, Busquets, Pedri, Gavi, Olmo. Terhakkaa energistä peliä molemmilta alusta asti. Japanikin pääsi paikkoihin. 11. minuutilla Azpilicueta keskitti luukulle ja Morata piti pilkkanaan japanilaisia, puski verkkoon korkealta. Espanja vähän löysäsi, tyytyi viemään pallon Japanin yrityksiltä. 

Japani tuli tauolta entistä innokkaampana ja sisään vaihdettu Doan kiskoi verkkoon Unai Simonin käsien kautta. Balde hävisi edeltävässä tilanteessa kaksinkamppailun. Japani teki heti perään toisen, mutta pallo kävi päätyrajan yli sitä ennen. VAR-tarkistuksella maali kuitenkin hyväksyttiin, maalintekijänä Tanaka. Ehkä Espanja haluaa välttää Kroatian ja jättäytyy lohkossa kakkoseksi? Ansu Fati kentälle. Toisessa pelissä Costa Rica kävi johdossa Saksaa vastaan ja Espanjakin oli tippumassa. Sitten Saksa tasoitti ja meni vielä johtoon, joten Espanjan jatkopaikka varmistui. Espanja sai tasoituspaikkoja, mutta ehkä ei haluttu oikeasti tehdä maalia. Marokko varmaan tuntui helpommalta kuin Kroatia ja Saksan pudotus sopi hyvin. 

Japani - Costa Rica 0-1

Tasaista heikkotasoista peliä, ei maalitilanteita. Japani alussa vähän nopeampi, mutta paljon virheitä. Tauon jälkeen Japani lisäsi vauhtia, paikkojakin alkoi avautua. Lopulta 81. minuutilla Costa Rica teki maalin ensimmäisestä tilanteestaan. Karmea puolustusmoka ja Fullerin laukaus maalivahdin käsien kautta verkkoon. Japanin peli hyökkäyspäässä todella alkeellista.

Saksa - Japani 1-2

Vanhasta kaartista Saksalla vielä mukana Neuer, Thomas Müller ja Kimmich. Muuten aika tuoreella ryhmittymällä liikkeelle, Leroy Sané loukkaantunut. Japanilaisissa ei minulle tuttuja. Takavuosina Japani esitti lupaavia otteita, mutta viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Ennakkoluuloton alku silti Japanilta, 8. minuutilla Maeda teki paitsiomaalin. Saksan kone käynnistyi vähitellen ja ote siirtyi kokonaan heille. 31. minuutilla pilkku maalivahdin kaataessa. Gündoğan iski keskeltä sisään. Puoliskon lopussa Saksa myllytti vielä paitsiomaalin.

Müller avasi toisen puoliskon voimaläpiajolla, jonka jälkeen Gnabryn veto vähän ohi. Uusi 19-vuotias tähti Jamal Musiala pujotteli boksissa pitkään, mutta viimeistely ei onnistunut. Japani piristyi uudelleen, mutta ei heti tulosta. Musialan tarjoilusta Gündoğan kiskoi tolppaan. 73. minuutilla Japanin paras tilanne siihen mennessä, Neuer venytti vaivoin ja reboundista yli. Kaksi minuuttia myöhemmin sitten onnistui, Neuer kouri suoraan Doanille, joka ei erehtynyt. Saksa kyllä luo tilanteita, mutta puuttuu Klosen kaltainen killeri. Havertz ollut heikko. Asano sitten ajoi oikealta etukulmaan, Schlotterbeck ei ole mikään Schwarzenbeck vaan hölkkäsi vieressä ja Neuer jätti tolpan viereen aukon. Shokkijohto ja se piti loppuun asti.

Sonnisaari Triginta

 Taisi olla ensimmäinen kerta koronan aikana, kun lensin Ouluun. On Urho Kekkosen syntymästä 122 vuotta. Bussiin pystyi ostamaan lipun kännykkäsovelluksella ja bussi ajoi moottoritietä. Hommat paranee. Aamiainen Letkun puiston kahvilassa ja sitten Leskinenhän jo avautuikin, Matti ja Tommi töissä. Kuulumisten vaihto merisotaekspertti evp Jarmo Salovaaran kanssa, tällä kertaa keskityttiin japanilaisiin lentotukialuksiin. Alkukesän Oulu-junavisiitillä missasin niukasti Sonnisaaren tekemän west coast IPAn Trigintan, jolla juhlistetaan Oluthuone Leskisen 30-vuotista taivalta. Nythän sitä taas tarjolla, varmaankin samaa erää, joka nyt siis kolmisen kuukautta vanhaa. Tanakasti 7,4 %, humalina Simcoe, Idaho Gem, Cascade ja Citra. Ei aivan kirkasta Leskisen takaosan hämärässä, maltainen, täyteläinen ja katkera. Hedelmäisyys on vähäisempää, ikä on saattanut karistaa sitä. Edelleen kuitenkin hyvässä nautittavassa kunnossa. Oulu, Leskinen, 3.9.2022.

Ang Lee: Lust, Caution (teatteriversio)

 Ang Leen vakoiluelokuva kolahti todella kovaa, kun tv-esitys 2011 osui kohdalle. Niin kovaa, että olen ollut taipuvainen pitämään sitä tämän vuosituhannen parhaana elokuvana. Nyt sitten tarjoutui Reginassa tilaisuus nähdä elokuva isolta kankaalta. Hieman yllättäen ensikatsomalla vakuuttaneet lavasteet ja muu visuaalisuus eivät nyt korostuneet samalla tavalla. Pidin myös ensimmäistä tuntia nyt hieman liian hitaana enkä hypnoottisena valmisteluna. Huippuluokan mestariteoksesta mielestäni edelleen on kyse, mutta kolahdus ei todellakaan nyt niin totaalinen. Mitään erityisempää uutta pointtia ei toisesta katselusta oikeastaan tullut mieleen. Elokuvan tapahtumilla on todellisuuspohjaa.

Bill Condon: Mr. Holmes

 Tuoreehko Sherlock Holmes -filmi vuodelta 2015. Sankari on jo 93-vuotias Ian McKellenin hienosti esittämänä, viettää eläkepäiviä toisen maailmansodan jälkeen Englannin kaakkoisrannikolla Sussexissa pienessä kylässä. Muistisairaus vaivaa veteraania, viimeinen toimeksianto ja äskettäinen vierailu Japanissa pyörii mielessä. Paljon elokuvasta pyörii mehiläisten hoidon ympärillä, seurana taloudenhoitaja-sotaleski ja hänen pieni poikansa. Mielenkiintoista vastakkainasettelua ampiaisten ja mehiläisten välillä, traagisiin mittoihinkin välillä yltäen. Lämmintä feelgood-meininkiä, Laura Linney onnistuu myös hyvin taloudenhoitajan roolissa. Silti jotenkin liian alakuloinen tunnelma kauttaaltaan, ei vanhenemisenkaan pitäisi olla näin tylsää. Ei ainakaan elokuvassa, jossa sen voi tehdä sellaiseksi kuin haluaa. 

James Ellroy: This Storm

 James Ellroy on todennäköisesti merkittävin elossa oleva rikoskirjailija. Mittariin tulee kohta 74 vuotta, mutta jarrun painamisesta ei ole näkynyt mitään merkkejä. Uutta tekstiä siis tulee, mutta jälki ei ole ollut enää niin innostavaa kuin uran huippukaudella. Edellinen lukemani Ellroy-opus Perfidia alotti uuden Los Angeles-kvartetin, mutta liikaa se tuntui vanhan kertaamiselta. Ellroyn proosa on kuitenkin pahasti koukuttavaa keskinkertaisempanakin, en malttanut olla tarttumatta kvartetin kakkososaan This Storm vuodelta 2019. 

Taas ainakin 600 sivua kuumehoureista tajunnanvirtaa uudenvuodenaatosta 31.12.1941 puolisen vuotta eteenpäin. Lokaationa on Tinseltownin ohella rajan takainen Baja California, varsinkin Ensenadan rantakaupunki. Ellroy sepittää sinne marraskuuhun 1940 sijoittuvan huippukokouksen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Paikalla kovia kasvoja Molotov, Berija, Mikojan, Canaris, Kaltenbrunner. Ellroy sotkee faktaa ja fiktiota, mutta Ensenadan kokous on puhdasta fiktiota, ajoittuu täysin Molotovin kuuluisaan Berliinin-vierailuun. Natseja, kommunisteja, viidennen kolonnan kätyreitä, internoituja japanilaisia. Ellroy voisi olla poliittisen trillerinkin puhdaspiirteinen mestari, jos keskittyisi enemmän siihen. Kuitenkin tämäkin romaani on ensisijaisesti benzedrine-houruinen poliisiproseduraali monine murhatapauksineen South Centralin hikisissä jazzluolissa, Griffith Parkin metsäpaloissa ja Brentwoodin kartanoissa. Noin 20-30 yhteenkietoutuvaa henkilöhahmoa keräävät vauhtia kauan ulkokehällä, mutta vääjäämättömästi Ellroy kutoo verkkonsa tiheäksi ja romaanin loppuosa oli parempaa jälkeä kuin Ellroylla pitkään aikaan.

Hajahuomioita. Orson Welles on suhteellisen keskeinen hahmo tarinassa ja Ellroy vihaa selvästi Wellesiä kiihkeästi. Näin säälittävää surkimusta harvoin tulee vastaan. Lyhyessä jaksossa Ellroy piirtää kuvan Owens Valleyn kuuluisasta Manzanarin keskitysleiristä, jonne Los Angelesin suuri japanilaisväestö siirrettiin alkuvuodesta 1942. Poikkeuksellisen tiheä kuvaus, tällaiseen toivoisi Ellroyn keskittyvän enemmän. Toisaalta Ellroy jää kiinni harvinaisesti kahdesta anakronismista. Bangladesh-termiä tuskin käytettiin 1942, ainakaan Kaliforniassa. Zimbabwe-nimi oli tuskin myöskään silloin tiedossa, ei edes mustilla kirkonmiesaktivisteilla.

Aloitin romaanin luvun marraskuun puolessa välissä. Lyhyitä pätkiä aluksi kerrallaan, en päässyt kunnolla fiilikseen ja päätin jo lytätä teoksen perusteellisesti. Raahauduin kuitenkin eteenpäin ja kun lopulta pääsin paremmin käyttämään aikaa, niin Ellroyn päihdyttävä kirjainmyrsky alkoi vaikuttamaan. Ei tätä voi pitää paluuna Ellroyn huippukuntoon, mutta parempi kokonaisuus kuitenkin kuin parissa edeltävässä romaanissa. 

Cary Joji Fukunaga: No Time To Die

 Ensimmäinen tutustuminen Fukunagan tuotantoon, mutta Bond-sarja on tietysti ennestään tuttu. Daniel Craigin aikana Bondeihin on saatu huomattavasti aiempaa enempää intensiteettiä, on syntynyt melkeinpä sarjan parhaita teoksia. En ole kyllä asiantuntija, edellinen Spectre taitaa olla näkemättä, en ainakaan ole sitä blogiin arvioinut. Sitä edellinen Skyfall oli sarjan valioita. Tämä sarjan 25. leffa on tehty jo vuosia sitten ennen koronaa, mutta julkaistiin vasta nyt tänä syksynä. Lueskelin joskus muinoin innostuneestikin Ian Flemingin Bond-romaaneja, mutta näihin elokuvaversioihin en ole saanut rakennettua lähempää suhdetta. Suurella rahalla todella hyvin tehtyä toimintaleffaa, väkivaltaa on paljon, voisi kuvitella, että nykyinen ilmapiiri alkaisi paheksuakin tällaista verioopperaa. Mutta toimintakohtaukset rullaavat siis hyvin, liikutaan mm. Italiassa, Kuubassa ja Norjassa. Merkillisintä tässä elokuvassa on alakuloinen, melankolinen, alavireinen, masentunut, synkkä vire. Huumoria ei ole oikeastaan ollenkaan. Lasten käyttö juonessa ei vaikuta fiksulta. Kovasti ylipitkäkin teos on, melkein olin nukahtaa lukuisissa suvantokohdissa. Aiemmista Bond-leffoista lainataan surutta, eristyneen saaren muodostama uhka on tainnut olla esillä jo useampaan kertaan. Craig on silti  mahtava ja muissakaan rooleissa ei ole erityisempää valittamista. Kokonaisuutena elokuva kai manifestoi valkoisen keski-ikäisen heteromiehen valta-aseman lopullisen tuhoutumisen. Ja tekee sen tyylikkäästi. Kun joka tapauksessa on lähdettävä, niin sitten tällä tavalla. 

John Frankenheimer: Ronin

 Tykkäsin ensi-iltakierroksella 1998 kovasti John Frankenheimerin myöhäisteoksesta. David Mametin kirjoittama heist-trilleri muistutti monella tavalla Jean-Pierre Melvillen elokuvia. Samurai-vertaukset, Pariisin ja Nicen miljööt, ryöstöjengin keskinäinen dynamiikka moninkertaisine petoksineen ja tyylikkäät autot. Robert De Niron ja Jean Renon asenteessa on samaa otetta kuin Delonilla tai Venturalla. Toki paljon erojakin on. Toistuvat autotakaa-ajot vievät Grand Prix -ohjaaja Frankenheimeria toimintagenren suuntaan paljon enemmän kuin Melvilleä kiinnosti. Ohjauksessa ei ole samaa elastista eleganssia ja filosofiset ulottuvuudet jäävät ohuiksi. Mutta kyllä Ronin on nautittava useammankin katselukerran jälkeen. Ehkä jollakin on suuremmat silmät kuin Natascha McElhonella, mutta ei ainakaan heti tule mieleen. Katarina Wittin kohtalo jaksaa hämmästyttää. Alussa ja lopussa nähtävä baari Montmartren lähellä muistuttaa niin paljon Kaurismäkien Arvottomien Le Progrèsia, että se ei voi olla sattumaa. Toki baari oli rakennettu studioon Roninissa. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, vaikka Frankenheimer suostui siihen myönnytyksenä suuren budjetin rahoittajille.

Masaki Kobayashi: Jōi-uchi: Hairyō tsuma shimatsu

1700-luvulle sijoittuva samuraidraama vuodelta 1967. Kobayashi teki Seppukun jälkeen massiivisen episodielokuvan Kwaidan, jonka Yle myös äsken esitti. En jaksanut sitä nyt katsoa, muistikuvat 1980-luvulta melko hyvin mielessä. Tätä elokuvaa en ole ennen nähnyt, englanninkielinen nimi Samurai Rebellion viittaa leffan sisältöön, Suomessa esitetty arvoituksellisemmalla nimellä Laskeva aurinko. 

Samanlainen tyyli kuin Seppukussa, mustavalkoinen terävä kuvaus, iskevää musiikkia, takaumiakin. Pysäytyskuvia tehokeinoina, niitä ei tainnut olla edeltävässä teoksessa. Nyt mukana genren molemmat supertähdet Toshiro Mifune ja Tatsuya Nakadai. Juoni kiertyy miekkamies Mifunen pojan ja lääninherran palatsista karkoitetun jalkavaimon rakkaustarinaan. Alkupuoli etenee melodramaattisesti hovijuonittelujen merkeissä, varsin tiheästi kyllä. Jatkossa sitten Kobayashin tyyliin katharttiset toimintakohtaukset ja elegisempi loppu, joka lähestyy kyllä jo parodian tasoja. Laatukamaa ilman muuta, mutta ehkä ei kohoa Seppukun tasolle, tuntuu ylikypsältä. Positiivisessa mielessä vähemmän marxilaista demagogiaa, ei ainakaan niin päällekäyvää että häiritsisi.  

Hirokazu Kore-eda: Manbiki kazoku

Arkirealistinen japanilaisdraama alemmasta sosiaaliluokasta Tokion kälyisessä slummissa. Pätkätöissä sinnittelevä perhe harrastaa leffan nimen mukaisia myymälävarkauksia. Olot ovat karut, mutta perheen sisällä tuntuu vallitsevan lämmin tunnelma. He ottavat luokseen asumaan kaltoin kohdellun pikkutytön lupia kyselemättä. Ennen viimeistä neljännestä elokuvassa tapahtuu käänne, vähän samanlainen kuin viime talven korealaisessa menestysteoksessa Parasite. Asetelma muuttuu, jotkut katsojat ehkä voivat tuntea petetyksi tulemisen tunnettakin. Itse en niin ajatellut, kyllä tarinan käänne luontevasti pedataan, sitä oikeastaan odottaakin. Vähän tyhjäksi olo kuitenkin jää, en oikein saanut selvää, mitä elokuvalla halutaan kertoa. Kore-edaa on jopa verrattu Ozuun, mutta kovin kaukana ollaan tämän elokuvan perusteella. Elokuva voitti Cannesin pääpalkinnon 2018, mutta se nyt vain kertonee nykyelokuvan yleistasosta.

Kaneto Shindo: Onibaba

Elokuvahistoriakirjoja tutkiessa Kaneto Shindo tulee usein vastaan japanilaisen elokuvan mestareiden joukossa. Ei aivan Ozun tai Mizoguchin tasolla, mutta heti perässä. Tunnetuinta nimeä Kurosawaa ehkä pidetään enemmän viihteellisenä samuraisenttarina vaikka se ei koko totuus olekaan esim. miehen noir-teoksia ajatellen. Elokuvaharrastukseni kuumina vuosina näin muutaman Shindon leffan, mutta mitään kokonaiskäsitystä en ole ohjaajasta muodostanut.

Onibaba vuodelta 1964 ensimmäistä kertaa katsottavana Teeman esityksessä. Mustavalkoleffaa aikakauden yleiseen Japani-tyyliin, Ylen kopio ei erityisen terävä. Koko elokuva tapahtuu jossain korkeassa ruovikossa vesistön lähellä. Ruovikko (ilmeisesti elefanttiheinää) huojuu tuulessa koko ajan, toistuva visuaalinen efekti. On jonkinlainen sisällissota 1300-luvulla. Kaksi naista pääosassa, miniä ja anoppi. Dramaattista musiikkia viime viikon Kobayashin Seppukun tyyliin, toki hyvin erilaista. Shindon tyyliin varsin vähän dialogia, ensimmäiseen 10 minuuttiin ei ollenkaan. Brutaalia väkivaltaa, groteskia tyyliä, lähestytään kauhuleffan keinoja. Teatterimaista tyylittelyä, selvästi Nō-vaikutteita. Kyynistä menoa, melkein nihilismiin asti. Hermostunut levoton tunnelma koko ajan elokuvassa, aika ainutlaatuisesti jännite säilyy korkeana loppuun asti. Ei välttämättä mikään miellyttävä katsomiskokemus, mutta taatusti mieleenjäävä.

Masaki Kobayashi: Seppuku

Kobayashin isännättömistä 1600-luvun samuraista kertova leffa vuodelta 1962 kolahti todella kovaa ensinäkemällä joskus 1980-luvun lopulla. Vasta nyt toinen kohtaaminen ja edelleen todella vaikuttava. Tämä ei ole Kurosawan tyylinen toimintapläjäys, enemmän tiukkarytminen melodraama. Terävä mustavalkokuvaus, nopeita leikkauksia, moniosainen takaumarakenne, joka on kuitenkin hyvin selkeä. Erinomaista näyttelijätyötä, varsinkin Tatsuya Nakadailta pääroolissa. Voice-overia Kobayashi hyödyntää lähes film noirin tyyliin. Traaginen tarina kiertyy vähitellen esiin hienosti rytmitettynä, jopa suspensea rakentuu melkein Hitchcockin tyyliin. Musiikki on todella hermostuttavaa ja iskevää. Ehkä ainoa isompi haittapuoli on köyhtyneiden rōninien kohtalon vertautuminen todella kovakätisesti kapitalistien kynsissä rimpuileviin työttömiin nyky-yhteiskunnassa. Tämä teema lyödään katsojan päähän, jos ei halolla, niin bambukepillä ainakin. Lopussa päästään sitten toimintaosuuteenkin, joka on toteutettu todella elegantisti.

Nikka Whisky Tasting @ Barley & Bait

Korona-rajoitusten poistuttua oli vuorossa pitkästä aikaa ensimmäinen ohjattu live-viskiteisting Jätkäsaaren uudessa laatubaarissa. Viskin Ystävien Seuran junailema, mutta avoin kaikille, huone oli odotetusti loppuun myyty. Japanilaista viskiä on 1990/2000-lukuen tuotantokatkosten jälkeen tarjolla käytännössä vain hyvin nuoressa muodossa. Tässäkin setissä suurin osa oli noin kuusivuotiaita, yksi sentään 12 vuotta. Esittelijänä monipuolisen uran tehnyt Diamond Beveragesin Mikko Ilves. 

Japanin suuren viskifirman Nikkan tuotteista oli tarjolla kuusi esimerkkiä. Ensimmäinen blendi Super, 43 %. Hedelmäinen tuoksu, savua hyvin vähän Yoichi-tislaamon puolelta. Kevyt, kuiva ja maltainen. Tätähän oli mukana myös viime syksyn VYS:n Japani-sessiossa. 

Jyväviski Coffey Grain ei tuoksunut käytännössä ollenkaan. Makua vähän enemmän, mutta kovin valjuksi kokonaisuus jäi. Suurin osa jyvistä maissia. Tätä juomaa tuli kokeiltua aiemmassa Nikka-teistingissä kuutisen vuotta sitten. Tässä kohtaa Ilves harhautui aika pitkälle historiakatsaukselle ja suu ehti päästä kuivahtamaan pahasti.

Aivan uusi tuttavuus oli Coffey Malt, joka tehty kolonnitislauslaitteistolla eli ei ole perinteisessä mielessä mallasviski. Tässä pelkkää ohraa. Päärynää tuoksussa, maussa kaikkia mahdollisaia hedelmiä. En muista pitkään aikaan juoneeni näin hedelmäisen makeaa viskiä, todella poikkeuksellista eikä kovin miellyttävää.  

Miyagikyon Single Malt on oikea pannutisle, tämäkin noin kuusivuotias. Sherrytynnyri käytössä 40-prosenttisesti, mutta yllättävän maltainen, hyvin vähän hedelmäisyyttä. Mieto ja lievästi mausteinen. Savua häivähdyksenomaisesti. Kuivaa kamaa. Aiemmin oli tarjolla vanhempaa versiota tästä.

Yoichin single maltissa fenolisuutta enemmän, myös savua paksummin. Pyöreyttä, vähän sitrusta, kevyt silti. Bourbon-tynnyri pääosassa, oloroso-sherryä 20 %. Savulukema 20 ppm. Tästäkin 2014 tuli kokeiltua selvästi vanhempaa yksilöä. 

Session huipentumana 12 Ans -blendi Yoichi ja Miyagikyon tisleistä, varmaan enemmän Miyagikyota. Aika pehmeää, mutta ei ehkä Yoichin veroinen, jää vähän yksiulotteiseksi. Kylläpä oli taas hauska sosiaalinen tilanne, toivottavasti tämä ei jäänyt kertaluonteiseksi tapahtumaksi korona-aaltojen välissä.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Five

Maaliskuussa 2012 ilmestyi tämä Blizzardin viides numero, tavallaan siis uusi vuosikerta ja kansikuvakin vaihtui. FIFA:n katastrofaaliset MM-kisavalinnat (Venäjä ja Qatar) hallitsevat kirjan alkupuolta, brittiläisvoittoinen tuohtumus on tietysti intensiivistä ja täysin ansaittua. Nyt luettuina tietysti tuntuu aika väljähtyneeltä, kuten usein ajankohtaisjournalismissa on yleistä. Sócratesin haastattelu tyhjänpäiväinen, en arvostanut häntä pelaajanakaan, Falcão ja Zico olivat aivan eri planeetalta. Roy Hodgsonilta sentään kuullaan anekdootteja, millaista oli valmentaa Ruotsissa brittinä 1970-luvulla. Olympiafutistarinoissa George Raynor kertoo samaa 1940-luvulta. Muuten olympiakokonaisuus keskittyy sivutarinoihin ja esim. Helsingin kisat ohitetaan. Japani-, Singapore- ja Afrikka -katsaukset jäävät vaisuiksi eikä Ally MacLeodista ja Skotlannin surkuhupaisasta MM-saagasta 1978 saada uutta irti. Simon Kuperilta kuitenkin mielenkiintoinen suuria linjoja hahmottava analyysi nationalismin katoamisesta jalkapallossa, periaatteessa hyviä huomioita, mutta jälkiviisaana voi todeta Kuperin ennustusten osoittautuneen epätarkoiksi.  

Greatest Games -sarjassa taas kiehtova valinta. Belgradilainen journalisti Vladimir Novak kertoo vuoden 1977 MM-karsintapelistä Romania-Jugoslavia, joka päättyi 4-6. Hyvin muistan nähneeni lopputuloksen ja harmitelleeni, kun en tällaista sirkusottelua nähnyt. Molempien oli voitettava tämä ottelu, jotta MM-Argentiina -haaveet säilyisivät. Loppujen lopuksi Jugoslavia hävisi viimeisen ottelun Espanjalle Ruben Canon maalilla ja Espanja painui lopputurnaukseen pitkän tauon jälkeen. Jugoslavia oli itselleni silloin huomattavasti Romaniaa tutumpi joukkue, koska olin nähnyt paljon joukkueen pelejä MM-kisoissa 1974 ja ikimuistoisessa EM-turnauksessa 1976. Joukkueessa oli kuitenkin menossa sukupolven vaihdos ja Bukarestissa näyttää esiintyneen silloin melko tuntemattomia pelureita. Olin nähnyt vain valeysinä pelanneen virtuoosin Ivica Šurjakin ja laitapakki Drazen Mužinićin. Moni on jäänyt sitten myöhemminkin tuntemattomiksi, mutta kolme pelaajaa tuli hyvin tutuiksi. Eksentrinen maalivahti Petar Borota siirtyi muutama vuosi myöhemmin Chelseaan, puolustaja Nenad Stojković teki näyttävän kansainvälisen uran ja Safet Sušićista tuli yksi 80-luvun supertähdistä. Tämä peli oli Sušićille vasta toinen maaottelu, jossa hän teki varsinaisen läpimurtonsa hattutempulla. Romaniaa valmensi Ajax-legenda Stefan Kovacs ja sentterinä oli Dudu Georgescu, joka oli voittanut jo kahdesti Kultaisen Kengän Euroopan parhaana maalintekijänä. Koskaan en päässyt näkemään myöhemminkään Georgescua. Sen verran tunsin romanialaisia, että tuttuja nimiä olivat jo silloin ainakin puolustajat Satmareanu ja Sames, unkarilaistaustainen pelintekijä Ladislau/László Bölöni sekä MM-kisoissa 1970 pelannut keskikenttäpelaaja Ion Dumitru. Romania oli mukana 1984 EM-lopputurnauksessa, mutta siellä olivat jäljellä tästä ottelusta vain Bölöni ja maalivahti Moraru. Erityisen tutuksi tuli myös Anghel Iordănescu, joka valmensi Romaniaa sen huippukaudella 1990-luvulla. Bölöni ja Iordănescu pelasivat myös 1986 Euroopan Cupin finaalin voittaneessa Steauassa. Bölöni oli kentällä myös lämmitetyllä Helsingin Olympiastadionilla legendaarisessa neljännesfinaalissa maaliskuussa 1986 Kuusysin ja Steauan kohtaamisessa. Katsomot oli lumen peitossa, mutta yleisöä silti 32 000.

Novakin mukaan Jugoslavia pelasi 4-2-3-1 -systeemillä, jota ei silloin virallisesti edes tunnettu. Yksinäisenä kärkenä oli Filipovic, jonka takana siis Šurjak. Hänen sivuillaan Sušić ja Hajduk Splitin Slaviša Žungul, joka loikkasi 1978 USA:han ja teki pitkän (sisäkenttä)uran siellä Steve Zungul -nimellä. Hyökkäyspeli sujuikin hienosti, mutta oma puolustus vuoti pahasti, Borotakin teki virheitä. Tilanne hieman parani, kun myöhempi arvokisakapteeni Velimir Zajec vaihdettiin kentälle. Maaleja tuli tasaiseen tahtiin molempiin päihin, Romania meni kahdesti johtoon. Satmareanu loukkaantui ja Romaniankin puolustus alkoi vuotaa. 11 minuuttia ennen loppua tilanne oli 4-4, mutta jugoslaavit pystyivät iskemään vielä kaksi. Katsomossa oli mm. tuleva maailmanmestarivalmentaja Menotti, joka ennusti Jugoslavian tulevan Argentiinaan. Toisin siis kuitenkin kävi.