Deciduous Gravity’s Pull

 Päätin valita vielä yhden oluen Pienin tölkkikaapista. Valinta osui ennenkokeilemattomaan panimoon New Hampshiren Newmarketista, joka sijaitsee Portsmouthista länteen murtovesiallas Great Bayn takana. Tummahko samea DIPA, 8,2 %. Motuekaa tässäkin, myös Topaz ja Vic Secret. Sitrustuoksua, ei kovin raikas, pihkaa on. Mallasta, vähemmän hedelmää. Cloudwaterit kiistatta parempiaa, mutta Atlantin ylitys on voinut tehdä tehtävänsä. Makeus hieman häiritsee, ei tämä mikään mestariteos ole, mutta kelpaa. Pien, 7.7.2022.

Paul Williams: Mirage

Tämä neonoir vuodelta 1995 on varsin tuntematon ja sen näkeneetkin ovat teoksen varsin surutta lytänneet. Itselleni tässä on aina ollut jotain omituista kiehtovuutta. Sijaintipaikkana Etelä-Kalifornian Salton Sea -alue, jossa on kuvattu monia muitakin muistettavia elokuvia. Myös Sean Young on aina ollut henkilökohtainen suosikki. Halvalla tehty räkäinen Vertigo-pastissihan tämä on, mutta silti jotain otettakin töhnän taustalta löytyy. Sean on seksikkäimmillään imitoidessaan surkeasti irlantilaisaksenttia, mutta Edward James Olmos hämmentävän vaivaannuttava alkoholisti James Stewart -roolissa. Musiikki on poikkeuksellisen kehnoa. Tuottajana, noh, executive producer, mitä se nyt tarkoittaakaan, Chuck Plotkin, mies monien Bruce Springsteen -levyjen taustalta. Tuskinpa Chuck'kaan tätä CV:hen on laittanut. Silti, ei välttämättä kannata jättää katsomatta, jos genre kiinnostaa. Itse kyllä pistän nyt VHS-kasetin menemään. 

John Mackenzie: The Long Good Friday

Tämän englantilaisen gangsterielokuvan nimi taisi kääntyä suomeksi hauskasti Pitkäksi pitkäperjantaiksi. New Yorkista paussilta palaavan lontoolaisgangsteripomo Bob Hoskinsin imperiumi hajoaa rivakkaan tahtiin Thamesin rannoilla. Aikoinaan tykkäsin kovasti tästä elokuvasta (1979) ja ei täysin vastenmieliseltä vaikuttanut nytkään. Skotlantilainen ohjaaja Mackenzie ei yleensä kummoista jälkeä saanut aikaan, mutta tässä George Harrison / Handmade Films -tuotannossa klikkasi monet asiat kohdalleen. 70-luvun lopun tuntuma Thamesin rannoille on käsin kosketeltava ja mukavasti ennakoidaan Docklands-alueen myöhempää jättimäistä gentrifikaatiota. Hoskins ei ole alituisessa koomisuudessaan vakuuttava traagisessa roolissa, mutta Helen Mirren seksikkäimmillään sitäkin filmaattisempi. Mahtava poikkileikkaus ajan kovimmista automalleista, Rolls, Jaguar, Mercedes, jopa BMW. Pierce Brosnan pienessä homoeroottisessa IRA-tappajaroolissa. Eddie Constantine puolestaan mokaa pahasti jenkkicontenderina, ei mitään substanssia. Väkivalta on poikkeuksellisen brutaalia ja groteskiakin, varsinkin kylmäävässä teurastamokohtauksessa. Kokonaisuutena ei kuitenkaan jytissyt niin kovaa kuin muistikuvissa, elokuva ei ole vanhentunut tyylikkäästi.

Stephen Frears: Gumshoe

Parodinen yksityisetsivätarina on Frearsin esikoinen vuodelta 1971. Albert Finney vetää heti ennen alkutekstejä paksulla Scouse-murteella voice-overia ja trenchcoatissaan yrittää näyttää Sam Spadelta Liverpoolissa. Vaikutelma on hilpeä, varsinkin kun miehellä on bingon pyörittäjän ohella sivutoimi stand-up -koomikkona. Kohtuullista Merseyside-katuotetta, mutta valitettavasti ei pubikohtauksia, tunnelma onnahtelee, ei tarpeeksi nuhruista 70-luvun fiilistä. Kirjakauppakohtaus heittää homagea Big Sleepille, löytyy Sydney Greenstreet -kopio ja Janice Rulen Mary Astor -hahmo kulkee Mrs. Blankerscoonin nimellä. Siis tietysti viittaus Lontoon olympialaisten sankariin Fanny Blankers-Koeniin ja Sonny Listonkin mainitaan nyrkkeilykuvioissa. Juoni on soveliaan sekava, mutta ei se riitä, Finney ei ole oikea valinta, intensiteetti on löysä ylipäätään. Ensikatsomalla dissasin tämän tyystin, nyt tunsin enemmän myötätuntoa, mutta ei tästä vieläkään pysty innostumaan.

Jean Negulesco: Road House

Romanialaisen Negulescon ansiolistalla on ehkä paras Eric Ambler -tulkinta The Mask of Dimitrios ja kovamaineinen W.R. Burnettin tekstiin perustuva film noir Nobody Lives Forever, jota en ole onnistunut näkemään. Noiriksi tämä Road Housekin vuodelta 1948 yleensä lasketaan, vaikka elokuva muistuttaa enemmän perusmelodraamaa. Kolmiotyyppinen kuvio, Cornel Wilde ja Richard Widmark kapakkalaulaja Ida Lupinon kimpussa. Kovin hitaasti keittoa lämmitetään, sitäkin yllättävämmin elokuvan puolivälissä katsoja kohtaa todella groteskin baaritappelun. Widmark väläyttää muutaman kerran ainutlaatuista hullun koiran nauruaan, mutta aivan parhaaseen vetoon ei hänkään yllä. Lupino kuitenkin suhteellisen vakuuttava, ehkä jopa laulaa itse. Tarinassa on täysin perustelemattomia käänteitä ja lopun takaa-ajo menee jo naurettavan puolelle. Tätä VHS:ää en jää erityisemmin kaipaamaan.

Arthur Lubin: Impact

Varsin maineeton film noir vuodelta 1949, pääosissa vanha körmy Brian Donlevy ja iki-ihana Ella Raines, muuten tekijät suhteellisen tuntematonta joukkoa. Ohjaaja Lubinin cv sisältää ohjauksia 40 vuoden ajalta, mutta vain Abbott & Costello -vehiikkelit herättivät huomiota. Skenaristi Dratler oli mukana Premingerin Laurassa, mutta sellaisesta loistosta ei tässä ole jälkeäkään. Tarinassa on luokkaretkiaineksia vuoristoratamaisesti, Donlevy on kohonnut automekaanikosta sanfranciscolaiseksi tehtaanjohtajaksi ja kohtalo palauttaa miehen rasvamonttuun Larkspur, Idahoon (kuvattu huvittavasti Kalifornian Larkspurissa). Se kohtalo ei tässä ole millään tavalla uskottava ja noiruuskin liudentuu perusmelodraamaksi. Retrokulttioluen Pabst Blue Ribbonin logo vilahtaa. Lopun takaa-ajo Chinatownissa on jo Lassie-elokuvien tasoa. Vuoristo-osuuksissa on lievää cainimaista otetta, mutta kovin vähäiseksi kiihkeys jää. Ellakin tulee mukaan vasta toisella tunnilla ja hyödyntäminen jää ensimmäiseen silmät & hampaat -huumaukseen haalareissa. Tallensin tämän aikoinaan VHS:lle, mutta katsoin nyt vasta toisen kerran. Taisi jäädä viimeiseksi.

Roger Donaldson: White Sands

Uusiseelantilainen Donaldson on saanut aikaan Hollywoodissa kohtuullista jälkeä ja muistelin, että tämä New Mexico -neonoir vuodelta 1992 olisi kuulunut joukkoon. Niin ei kuitenkaan ole, hienoista maisemista huolimatta pahaa tusinatavaraa. Näyttelijäjoukkokin on nimekäs, mutta mutkikas undercover-käsikirjoitus on toivottoman nukuttavaa pötköä. Donaldsonkaan ei saa millään juttua rullaamaan. Mimi Rogers pienessä roolissa ilman krediittejä, Samuel L. Jackson esiintyy Sam Jackson -nimellä. Parasta jälkeä saa aikaan vatsalaukkua tonkiva M. Emmet Walshin patologi. Nimen valkoiset hiekka(kipsi)dyynit tulevat mukaan vasta viimeisillä minuuteilla.

Carl Th. Dreyer: Gertrud

Olen pitänyt tätä Dreyerin viimeistä elokuvaa hänen onnistuneimpanaan ja näkemys säilyi uudelleenkatselussa. Pitkäotoksinen tyyli on hioutunut äärimmilleen ja lopulta mies jätti kristinuskon ahdistuksen sivuun ja keskittyi elämän iloihin. Oopperalaulajattaren miessuhteiden käsittely muistuttaa jonkin verran Ophulsia, vaikka skandinaavisella raskaudella edelleen liikutaan. Dreyerilla oli valtavia vaikeuksia löytää rahoittajia elokuvilleen ja yksi rauennut hanke ennen Gertrudia oli kiehtovasti Faulknerin Light in Augustin filmaaminen. Jotain faulknerilaista onkin tässä rakkauden, elämän ja kuoleman analyysissä, joka onnistuu saavuttamaan pienillä keinoilla vavahduttavan kokemuksen. Mutta tämäkin VHS-nauha menee roskiin ja Dreyer-kokoelmani häviää kokonaan.

Carl Th. Dreyer: Ordet

Dreyerin toiseksi viimeinen elokuva on raskassoutuinen melodraama Tanskan rannikkodyyneiltä. Kristillinen taikausko taas tiukassa fokuksessa, vaikka alussa voikin tarkkaavainen katsoja huomata ohikiitävän huumorin pilkahduksen. Kaj Munkin teatterikappaletta on lievästi tuuletettu elokuvallisemmaksi, mutta kamarinäytelmäfiilistä on jäänyt havaittavasti. Loppu on lähes kuolemapornoa, murheella mässäilyä. Muistikuviin Sana on jäänyt paljon vaikuttavammaksi, nyt tuskastuin varsin perusteellisesti. Uskonnollisten kuppikuntien oppiriidat ja lapsen synnyttämisen kohtalokkaat riskit eivät kohota jännitettä Vredens dagin tasolle. Lääkärihahmo on kyllä nostettu suoraan Auschwitzista. Uskonnolliseen hurmokseen taipuvaiset voivat ehkä löytää tästä paljonkin erilaisia ulottuvuuksia, mutta minua ei sekään koske. Bergman on päässyt tällä saralla paljon pitemmälle.

Carl Th. Dreyer: Vredens dag

Tanskalaismestari Dreyerin leffoja on hyvin saatavissa digitaalisessa muodossa, mutta maestron elokuvat eivät välttämättä houkuttele toistuvaan katseluun. Dreyerin leffat ovat laadukkaita ja vaikuttavia, mutta niiden katselu ei synnytä varsinaista nautintoa. Siksi en ole uudistanut VHS-kokoelmani formaattia uudempaan, mutta haluan kuitenkin vielä tsekata näitä ennen nauhojen hävittämistä.

Vihan päivä on Dreyerin ensimmäinen äänifilmi, valmistunut vasta sota-aikana 1943 ja sodanaikaisen pessimismin heijastumia elokuvasta onkin helppo löytää. Tapahtumat sijoittuvat noitavainojen aikoihin 1623, pappilassa tiukkaa jännitettä aikamiespojan ja nuoremman äitipuolen välillä, anopin heittäessä bensaa liekkeihin. Tunnelma on ahdistava alusta loppuun, iäkkäitä naisia kidutetaan raa'asti, tummasävyiseen noir-kuvastoon liittyy ripaus Bonnie&Clyde -tyylistä hullua rakkautta. Pikkunyanssina kirkonmies nauttii lämmintä olutta. Replikointi on hidastettua ja tinkimätöntä tyyliä on helppo ihailla. Dreyeria on verrannut esim. Paul Schrader Ozuun ja Bressoniin, mutta yhtä ajatonta ja kestävää Dreyerin tuotanto ei minusta ole. Luterilaisuuden sisäistetty elämänvastaisuus on ehkä suomalaiselle liian kipeästi esillä Dreyerin maailmassa.  

Howard Hawks: Ceiling Zero

Monipuolinen Hollywood-mestari Howard Hawks teki ylittämätöntä jälkeä kaikissa lajityypeissä, mutta miehen varsinainen bravuurilaji oli ilmailuelokuva. Warner Bros -draama Ceiling Zero vuodelta 1936 on tästä vakuuttavimpia osoituksia. Pieni teatterimaisuus haittaa leffaa, periaatteessa koko elokuva tapahtuu New Jerseyn Newarkin lentokentän lennonjohtosalissa. Lyhyet toiminnalliset jaksot kuohkeuttavat kuitenkin tarinaa huomattavasti. Hawksin elokuvat ovat todella persoonallisia ja samojen teemojen variaatioita korostavia, taas fokuksessa on tiiviin ammattilaisjoukon ryhmädynamiikka, velvollisuus ja kunnia. June Travis ei ehkä ihanteellinen vahvaksi hawksilaiseksi naiseksi, mutta hyvää jälkeä hänkin tekee. Tarkasti annosteltu määrä romantiikkaa ja komediaa alkupuolella, sitten jyrätään traagisesti valtavalla intensiteetillä ja jännitystäkin kasvattaen. Hawks vei samoja teemoja pitemmälle kolme vuotta myöhemmin kenties suurimmassa mestariteoksessaan Only Angels Have Wings, mutta Ceiling Zero on täysin omillaan seisova puhdas huipputyö. Hawksilla oli vahva omakohtainen kokemus lentämisestä, mutta alan mies Frank Wead vielä tässä avustajana oman näytelmänsä sovituksessa. Pat O'Brien on varsinainen päähenkilö, mutta James Cagney varastaa tietysti suvereenisti kaikki kohtaukset.

Budd Boetticher: Comanche Station

Pitkä matka Lordsburgiin. Viimeinen Boetticherin superwestern-kauden teoksista, vuodelta 1960. Tätä voidaan pitää myös klassisen Hollywoodin loppuna, toki muitakin ehdokkaita on. Alussa Randolph Scottin esittämä yksittäinen ratsastaja ostaa kaapatun valkoisen naisen comancheilta. Alkaa paluu rintaman taakse Lordsburgiin, mukaan lyöttäytyy kolme epämääräistä tyyppiä, valkohampaisena virnuilevan Claude Akinsin johdolla. Pienistä aineksista Boetticher ja skribentti Kennedy rakentavat moniulotteisen (kreikkalaisen) draaman karussa kontekstissa. Kellertävät värit VHS-kopiossa, cinemascope-kuva kropattu törkeästi minimiin. Totutusti menneisyyden varjot putoavat raskaalla noir-otteella Scottin ja muidenkin hahmojen ylle. Ei ehkä aivan Boetticherin timanttisinta kärkeä, mutta totaalisen onnistunut elokuva silti.

Lloyd Fonvielle: The Dead Can't Lie

Suomessa VHS-julkaisuun yltänyt tv-filmi vuodelta 1988 tunnetaan myös nimellä Gotham. Tuntemattomaksi jäänyt neonoir, vaikka pääparissa Virginia Madsen fatalena kauneimmillaan ja Tommy Lee Jones ennen The Fugitive -läpimurtoaan. Tarina on kökkö, muut näyttelijät kolhoja ja jännite uuvahtaa puolivälissä pahasti. Silti tässä on ansioitakin, New York -tuntuma ei ole heikko, film noir -pastissit eivät ole aivan surkeita voice-overeineen, irlantilaisbaareineen ja nuhruisine yksityisetsivätoimistoineen. Musiikkikin on kohtuullista, mutta unenomaisuuden tavoittelu jää kauas toimivasta. Käsikirjoittajaohjaaja Fonvielleen en ole muualla törmännyt.

Peter Yates: The Hot Rock

Juuri ennen The Friends of Eddie Coyle -mestariteostaan Peter Yates ohjasi 1972 isolla budjetilla tämän Donald E. Westlake -tulkinnan. En ole koskaan oikein saanut otetta tästä versiosta, vaikka se periaatteessa tavoittaakin Westlaken veijarimaista mustaa komediallisuutta. Kun lukee Westlakea, niin ensimmäiseksi ei hahmota Robert Redfordia John Dortmunderin rooliin. Redford vetääkin homman harmittavalla rutiinilla, varsinkin kun pienemmissä rooleissa irrotellaan kunnolla, erityisesti Ron Leibman on loistava leveästi hymyilevänä keikkakuskina. Yksittäiset kohtaukset toimivat hyvin, New Yorkin konteksti tavoitetaan herkullisesti ja lenseä jazz rullaa erinomaisesti taustalla. Hypnoosikohtausten historian nerokkain avainsana Afganistan-bananistan. Rytmitys ei vaan ole oikea. Helikopterikohtauksessa lennetään World Trade Centerin vielä keskeneräisen toisen tornin ohi. Muutkaan Dortmunder-leffat eivät käsittääkseni ole parempia, joten ehkä teksti ei vaan käänny kuviksi yhtä hyvin kuin Westlaken Richard Starkin nimellä kirjoittamista tarinoista.

Peter Yates: The Friends of Eddie Coyle

Andrew Dominik teki viime vuonna loistavan Killing Them Softly -tulkinnan Cogan's Tradesta, mutta tässä on vielä parempi George V. Higgins -elokuva. Britti Yates teki tuoreeltaan (1973) hämmentävän autenttisen version Higginsin timanttisesta esikoisromaanista. Sovituksessa on selviä Jean-Pierre Melville -vaikutteita, varsinkin pankkiryöstökohtaukset tuovat välittömästi mieleen vuotta aikaisemman Un Flicin. Higginsin nerokkuus perustui dialogiin ja kyllä tässäkin puhutaan enemmän kuin Melvillen teoksissa. Silti lakonisuus leimaa Yatesinkin elokuvaa, rikollisten ja poliisien moraalia tarkastellaan monipuolisesti ja illuusiottomasti. Dave Grusinin musiikki komppaa hienosti syksyisen Bostonin alakuloista tunnelmaa. Robert Mitchum yhdessä suurimmista rooleistaan, masentunut ja ikääntynyt (51v) perheenisä ajautuu vaikeisiin valintatilanteisiin riipaisevan arkirealistisissa puitteissa. Kohtalo näyttää kääntävän hänelle tylysti tyhjän arvan, mutta itseasiassa kuvio on vielä karmaisevampi. Katsojalle ei todellakaan ole tarjolla pienintäkään feelgood -nokaretta. Siksi tämä on 70-luvun neonoireista vakuuttavimpia, kouraisee ehkä periodiin etäännytettyä Chinatowniakin syvemmältä. Bostonin miljöö vangittuu ylittämättömästi, vieraillaan jopa Bruinsin pelissä, jäällä Bobby Orr ja viimeisellä kaudellaan vierailija-Chicagon paidassa Bobby Hull.  Omalla ratkaisulla lähteneen Steven Keatsin esittämän asekauppiaan nimi Jackie Brown, eli sama joksi Tarantino vaihtoi Higgins-fani Elmore Leonardin Rum Punchin Jackie Burken nimen leffasovituksessaan. Huhujen mukaan Mitchum kävi Bostonin oikeiden gangstereiden puheilla lukuisia kertoja saadakseen kunnon fiiliksen rooliin. Yhdellä pankkiryöstäjänäyttelijällä, Alex Roccolla, todellinen gangsteritausta. DVD:nä elokuva on julkaistu Region 2 -alueella vain Espanjassa.

Anthony Mann: T-Men

T-Menin ensimmäistä näkemää varjostivat ylisuuret odotukset film noirin yhtenä suurimmista klassikoista. Sellainenhan se ei ole, mutta nyt pitkän tauon jälkeen nähtynä ansiotkin erottuvat. Aloitus on hirveä, dokumentaarista isänmaallista paatosta, jokin dirika esittelee Treasury Departmentin organisaatiota, puuttuu vain Powerpoint-slaidit. Jatkossakin mahtipontinen kertojaääni muuttaa kokonaisuutta paperinmakuiseksi. Jos nämä reunarasitteet voi unohtaa, niin kyseessä on kuitenkin suhteellisen napakka undercover-sukellus rahanväärentäjien alamaailmaan. Tapahtuu pääasiassa Los Angelesin hämyisimmillä nurkilla, mutta alussa piipahdetaan kunnian päiviään eläneen Detroitin kirkkaammille kaduille. Raw Dealin tähti Dennis O'Keefe ei ole erityisen karismaattinen tässä, mutta Charles McGraw aina yhtä lamauttava. Miljöissä on turkkilaisia saunoja, peliluolia, huvipuistoja, kaikki ylimaallisen noiristi Altonin kuvaamina. Väkivalta on brutaalia, kompromisseja ei juuri synny.  Film noir on täynnä femme fataleja, mutta harvoin kaunis feminiini on gangsteriorganisaation huipulla, tässä nähdään sellainenkin Mary Meaden roolittamana. Siis paljon muistamaani parempi, mutta kaukana ollaan Raw Dealin tasosta, joka Side Streetiä näkemättä pysyy kirkkaasti Mannin suurimpana mestariteoksena noir-kaudelta.

Anthony Mann: Devil's Doorway

Jos eilinen Border Incident oli film noir western-mausteilla, niin Mannin seuraavana vuonna (1950) valmistunut Devil's Doorway on noirahtava western. Tämäkään ei lukeudu Mannin parhaimpiin saavutuksiin, rasistinen vastakkainasettelu on liian mustavalkoista ja ennalta-arvattavaa. Ollaan Wyomingin Medicine Bow'ssa sisällissodan jälkeen. Paikallinen merkkimies palaa sodasta Congressional Medal of Honorin kanssa, mutta joutuu silti luovuttamaan maansa uudisasukkaille, koska sattuu olemaan intiaani. Kun mies pistää hanttiin, hoidetaan asia pienimuotoisella sodalla. Robert Taylor ei ole kovin vakuuttava punanahkana, mutta paikallinen lakimiesnainen Paula Raymond hehkeämpänä kuin koskaan. John Altonin visuaalisuus parhaimmillaan alaviistosta kuvatussa saluunatappelussa ukkossäällä. James Stewartin kanssa Anthony Mann sai pohjalle paremmat käsikirjoitukset ja lopputulokset olivat paljon moniulotteisempia ja modernimpiakin. Tässä paatos sysää kaikki vivahteet sivuun.

Anthony Mann: Border Incident

San Diegossa syntynyt Anthony Mann sijoitti pari film noiriaan Meksikon ja USA:n rajaseudulle. Border Incident vuodelta 1949 käsittelee suoraan rajan ihmiskauppaa. Kuvasto lähestyy Mannin myöhemmän uran westernejä, vaikka todella öisen tumma noir tämäkin on. John Altonin kuvauksesta huolimatta tämä ei kunnolla jytise, aito noir tarvitsisi urbaanimpaa ympäristöä. Leffa on arvostettu, mutta ensinäkemällä tämä oli pettymys, eikä vaikutelma parantunut nytkään. Elokuva on MGM-tuotantoa, se ehkä osasyynä, varsinkin alun dokumentaarinen valistusote kaikkitietävällä kertojaäänellä tuntuu pahalta pönötykseltä. Paljon on hyvääkin, undercover-juoni toimii aika pitkälle ja äärimmäisen pimeissä kohtauksissa vuorilla, pelloilla ja juoksuhiekassa on fiilistä, vaikka rakeisesta VHS-kuvasta ei välillä paljoa erotakaan. Näyttelijöissä on kovia naamoja, kuten Charles McGraw, Howard Da Silva, Arthur Hunnicutt ja Wolfgang Ulrich -nimistä kapakoitsijaa Mexicalissa esittävä Ninotchka-mies Sig Ruman. Naisten lähes täydellinen poissaolo ei paranna tilannetta. Rytmi on omalaatuisen löysä, verrattuna esim. Railroaded!iin. Lopun juoksuhiekkakliimaksissa musiikki äityy todella raivostuttavaksi. Tälle elokuvalle nyt sitten ainakin toistaiseksi lopulliset jäähyväiset VHS:n muodossa, uudemman tallenteen hankintaan ei ole tarpeeksi perusteita.

Robert Siodmak: The File on Thelma Jordon

Saksalainen Robert Siodmak ohjasi Hollywoodissa 1940-luvulla nopeaan tahtiin kymmenkunta film noiria, jotka ovat tämän palvotun tyylisuunnan kovinta ydintä. Kaikki eivät ole täydellisiä mestariteoksia, ei ole tämä viimeisenä 1950 valmistunut Barbara Stanwyck -räjähdyspanoskaan, mutta äärimmäisen nautittava elokuva kaikin puolin. Elokuva on omalaatuisen tuntematon nykyään, vaikka ei kalpene paljoakaan noirin juhlituimpien klassikoiden rinnalla. Palmut huojuvat Kaliforniassa, ilta tummuu piirisyyttäjän virastossa, apulaissyyttäjällä on avio-ongelmia ja pullon korkki kiertyy auki ennen kuin huumaava Barbara Stanwyck astuu sisään. Perhedraama-aloitus ei ole noirin tavanomaisimpia, mutta Siodmakin jäätävä kierre lähtee puremaan tästä kovilla kierroksilla. Uunotettavana fall guy'na rimpuilee aina vakuuttava Wendell Corey. Tunnelma lähestyy välillä goottilaista kauhua ja harvoin nähty Richard Rober irrottelee kunnolla pahimman nilkin roolissa. Jännite hieman horjahtaa oikeussalidraaman puitteissa, mutta loppukohtausta voisi pitää melkein hurjempana kuin selviä vaikutteita tähän antaneen James M. Cainin omissa tarinoissa. Paljastamatta liikaa loppuratkaisusta voinen mainita, että Rober kuoli hyytävästi auto-onnettomuudessa Santa Monicassa kaksi vuotta leffan valmistumisen jälkeen. Alkuperäisteksti on peräisin mystiseltä Marty Hollandilta, joka on myös Otto Premingerin Fallen Angelin taustalla. Tämä on Espanjassa julkaistu Region 2 -DVD:nä, mutta sitä en ole hankkinut, joten VHS-jäähyväisten merkeissä mennään edelleen. Mainittakoon vielä leffan nimi Suomessa, koska se poikkeuksellisesti ei ole huono. Tie lakia pakoon.

Allan Dwan: Slightly Scarlet

Hauskan hillitysti nimetty elokuva on varsin harvinainen James M. Cain -filmatisointi novellista Love's Lovely Counterfeit vuodelta 1956.  Tässä on Technicolor-noirin ehkä huomattavin saavutus Leave Her to Heavenin ohella alan tarunhohdokkaimman kameramiehen John Altonin dokumentoimana. Tarina ei aivan vastaa visuaalisia arvoja, mutta uskomatonta jälkeä syntyi. Leiskuvan punatukkainen sisaruspari Rhonda Fleming & Arlene Dahl avaavat pelin vankilan ulkopuolella insestisissä lesbotunnelmissa ja siitä homma vasta alkaa ottaa kierroksia. Tapahtumapaikkana on Chandler-tyyppisesti Bay City Tyynenmeren rannalla, avoautot ja rantahuvilat ovat viimeisen päälle. Kunnallispoliittinen korruptio on läpitunkevaa ja luodit laulavat. John Payne ja Ted de Corsia olivat alan paatuneimpia miehiä, mutta jäävät tässä pahasti naisten jalkoihin. Allan Dwan purkitti tämän 70-vuotiaana ja lopputulos on ehkä miehen massiivisen uran huipentuma, vaikka aika kulmikkaasti juonen käänteet ajoittain liikkuvatkin. Elokuva on kinkkistä nautintoa tihkuva hupipläjäys. 90-vuotias Rhonda ja 88-vuotias Arlene ovat edelleen käsittääkseni hyvissä voimissa. Tätäkään en ole DVD:nä löytänyt ja VHS lähtee nyt roskiin.