Heikki Kähkönen valitteli äsken, ettei tästä blogista löydy analyysejä ja johtopäätöksiä olutskenen nykytilanteesta. Yritetäänpä sitten vähän tarkastella tilannetta. Ja lähdetään liikkeelle historiasta kuten seniorikansalaiselle sopii. Modernin olutkulttuurin moottorina ja jopa kotimaana voi pitää Yhdysvaltoja ja varsinkin sen länsirannikkoa. Useasta syystä siellä perustettiin 1970-80-luvuilla ns. mikropanimoja, jotka kopioivat perinteisiä eurooppalaisia oluttyylejä. Varsinkin brittiläisiä, mutta jossain määrin myös saksalaisia ja belgialaisia tyylejä. Merkittävä innovaatio tai ainakin erottava tekijä olivat uudet amerikkalaiset humalalajikkeet, ensimmäisenä Cascade ja sen perässä lukemattomat muut. Niiden sitrus- ja trooppishedelmäiset aromit poikkesivat eurooppalaisista oluista. Kehittyi uusi voimakkaasti humaloitu amerikkalainen ale, jota hieman onnettomasti ryhdyttiin kutsumaan india pale aleksi. Mikropanimoinnostus levisi länsirannikolta Coloradoon, suurten järvien alueelle ja itärannikolle. 1990-luvun loppuun mennessä IPA oli hallitseva ja suosituin tyyli USA:n pienpanimoissa.
Rinnakkain tai oikeastaan jo hieman aiemmin Britanniassa syntyi CAMRA-järjestö, joka menestyksekkäästi elvytti paikallista olutvalmistusta ja sen tarjoilutapoja. Myös Belgiassa esiintyi 1980-luvulla pienpanimobuumi, joka lisäsi jo ennestään laaja-alaista paikallista oluttarjonnan kirjoa. Samaan aikaan Länsi-Saksassa ja Tšekkoslovakiassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Ehkä vehnäoluen nousu suosioon oli ainoa suurempi muutos. Mutta näissä maissa olikin säilynyt paikallisen lähioluen arvostus, ei ollut elvyttämisen tarvetta.
Kommunismin romahdettua Suomi liittyi EU:hun ja maassa koettiin pienimuotoinen olutinnostus. Perustettiin baareja, joissa oli tarjolla muitakin oluttyylejä kuin vaaleaa lageria. Myös omia panimoja viriteltiin, mutta tässä vaiheessa ne ottivat oppinsa lähinnä saksalaisesta perinteestä ja valmistivat lähinnä vaaleaa ja tummaa lageria. Ikävä kyllä varsin huonolla menestyksellä. Monet kuolivat pois, mutta parhaat jäivät henkiin ja alkoivat vähitellen monipuolistaa tyylivalikoimaansa.
Vuosituhannen vaihduttua amerikkalaistyylisiä pienpanimoita alkoi syntyä globalisaation hengessä ympäri maailmaa. Jo 1990-luvulla nähtiin merkittävä buumi Japanissa. Euroopassa homma pääsi kunnolla vauhtiin, kun Pohjanmeren ympärille ilmaantui kolme merkittävää tekijää. Skotlantilainen BrewDog, lähinnä Belgiassa oluita tehnyt tanskalainen Mikkeller ja norjalainen Nøgne Ø. Nyt kehityksen kärkenä oli amerikkalaistyyppinen IPA, josta tuli suosituin tyyli eurooppalaisissakin uusissa panimoissa. 2010-luvulla buumi levisi käytännössä kaikkiin Euroopan maihin, niin Suomeen kuin jopa Saksaan ja Tšekkiin.
Moderni olutkulttuuri ei ole ollut niin staattista kuin perinteiset eurooppalaiset vahvat olutkulttuurit. Muutokset ovat olleet nopeampia, tai ainakin siltä se tällä hetkellä vaikuttaa. Kuten Heikki Kähkönen totesi, olen harrastanut oluita intohimoisesti noin 30 vuotta. Noin vuoteen 2010 asti olin lähes kaikkiruokainen. Minulla oli suosikkityylini, mutta en vieroksunut erityisemmin mitään, saatoin tilata baarissa mitä tahansa uutta olutta, tyylistä riippumatta. Mutta sitten alkoi tulla yhä enemmän marja- ja hedelmäpohjaisia kevyesti happamia soureja ja ylimakeita stouteja, joita alettiin myöhemmin kutsua pastry stouteiksi. Niiden juomisessa ei ollut enää mitään nautintoa, joten jätän ne muiden iloksi. Niilläkin on vahvat ja pitkät perinteet olutkulttuurissa ja arvostan niiden tuomaa diversiteettiä.
Rakastuin amerikkalaiseen IPAan heti ensihörpyllä 1997 San Franciscossa. On ollut mahtavaa seurata sen leviämistä ympäri maailman. Amerikkalaistyylisiä humalia kasvatetaan nyt eri puolilla maapalloa ja IPA on varmaankin tullut jäädäkseen. Mutta se muuttuu koko ajan, useimmiten omasta mielestäni oikeaan suuntaan. Vahvemmat tupla-IPAt olivat alusta asti suuria suosikkejani, vielä vahvemmat tripla-IPAt tökkivät aluksi, mutta viimeisinä vuosina niistäkin on nähty loistavia yksilöitä. Onnettomasti nimetty black IPA on myös erinomainen tyyli, joka toivottavasti on elpymässä pienen notkahduksen jälkeen. On ollut myös hienoa nähdä, että epäonnistuneet variaatiot kuten brut IPA häipyvät markkinoilta saman tien.
New England India Pale Ale eli NEIPA oli minulle kova paikka. Lähtökohtaisesti katsoin, että nyt kehitys lähtee väärään suuntaan, kun katkeruutta ja maltaisuutta vähennetään hedelmäisyyden tieltä. Mutta kun sitten maistoin tyylisuunnan alkuvaiheen parhaiden tuottajien (Alchemist, Hill Farmstead, Trillium, Tree House, Other Half) tasapainoisia oluita, olin vakuuttunut. Niissä oli riittävästi katkeruutta mukana, vaikka pääpaino olikin kuohkeassa hedelmäisyydessä. Nyt NEIPA on oikeastaan suosikkityylini, jota en väsy juomaan. Saatan jopa tykätä yksilöstä, jossa ei ole ollenkaan katkeroa. Mutta mallas on pakko tuntua taustalta. Nyttemmin monet west coast IPAt maistuvat minusta aivan liian maltaisilta, tuntuu että tärkein IPAn ainesosa sitruksisuus on unohdettu kokonaan. Saattaa olla, että omakin maku on muuttunut liikaa, ehkä se vuoden 1997 IPA ei nyt maistuisikaan hyvältä.
Olen intohimoinen lagerien ystävä. Varsinkin frankenilainen kellerbier, pohjoissaksalainen pils, itäsaksalainen schwarzbier ja baijerilainen doppelbock ovat taivaallisia juomia. Mutta en ymmärrä, miksi IPA/sour/leivosstout -suosio olisi niiltä jotenkin pois. Olutkulttuuri on Suomessakin monipuolistunut lopulta, ei ole enää paluuta yhtenäiskulttuuriin, jossa saunan jälkeen kaikki katsovat Me Tammeloita ja juovat vaaleaa lageria.
Heikki Kähkönen muistuttaa usein, että Suomessakin vaalea lager on suosituin oluttyyli edelleen. Totta kai se on. Se on halvinta, tasalaatuisinta, helposti juotavaa ja helposti saatavilla. Jos kehitettäisiin vielä halvempi lähes mauton pintahiivaolut, niin varmasti siitä tulisi suosituin oluttyyli. Heikki syyttää minua kuplassa elämisestä, mutta jokainenhan elää sellaisessa. Ei kukaan voi hallita maailmaa, elämää tai tietoisuutta muuten kuin sen oman kuplan sisälle ulottuvilta osilta. Ei minua haittaa eikä erityisemmin kiinnostakaan, että mautonta vaaleaa lageria juodaan eniten. Tärkeää on, että minulle riittää omia suosikkityylejäni.
Ehkä tässä ei kuitenkaan vielä tullut tarpeeksi peräänkuulutettuja analyysejä tai johtopäätöksiä. Koronan vaikutuksia ei vielä pysty kunnolla havainnoimaan. Laatubaareja ja laatupanimoita on kuollut ja tulee varmasti kuolemaan lisää. Toisaalta uuttakin tuntuu syntyvän koko ajan. Uskon tai ainakin toivon, että olutkulttuuri (sana, jota Heikin mielestä taatusti käytän väärässä merkityksessä) jatkaa monipuolistumistaan. Vanhoja arvokkaita perinteitä, kuten sahti, bitter, tripel tai west coast IPA ei unohdeta, vaan niitä vaalitaan jatkossakin.
