Le Ketch Dock 149

Sessiosumua Québecin rannikolta. Aika reipas hinnoittelu Perämeren rannalla. 6,5 %, Southern Cross (joka tuntuu juuri nyt olevan trendihumala) ja Nelson Sauvin. Dock-sarjan mukaisesti tässäkin siis hunajaa. Ulkonäkö on tutun sumuinen. Tuoksussa mango jyllää. Maku on hyvin hedelmäinen totta kai. Ehkä se siitä hunajasta johtuu, ettei oikein lähde raikkaaseen nektariseen lentoon. Miellyttävää juomaa silti. Oulu, Mallaskellari, 17.9.2026.

Verdant Caution! Internal Traffic

Roosterissa Cornwallista sessioheiziä, 6,5 %, Citra, Krush, Nelson Sauvin. Itse asiassa baarissa näyttää olleen eilen Verdantin tap takeover. Nyt kolmessa hanassa panimon tuotteet. Mangomelonia aromeissa. Mehuinen ja täyteläinen maku, ehkä tätä nyt ei kannata sessio-olueksi luokitella. Puhdasta ja raikasta. Kevyt katkeruuskin löytyy. Oulu, Rooster, 17.9.2026.

Full Techno Beer Project Strings of Life

Satoi välillä rankastikin, mutta pääsin kävellen Lipporannasta takaisin keskustaan pienessä tihkussa tai oikeastaan märässä sumussa. Graalissa Tampereen kiertolaiselta lievästi sameaa tupla-NZIPAa, 8,0 %, Motueka ja Southern Cross. Baarimestarilla ongelmia vaahtoamisen kanssa. Ananasta ja passionia tuoksussa. Maussa on makeita sitruksia, mutta mangoa myös. Ei kuitenkaan riittävää mehuisuutta. Muutenkin tipahtaa nyt jotenkin west coastin ja New Englandin väliin. Raikkaus voisi olla parempi ja katkeruus puuttuu. On hyviäkin aineksia, mutta parantamisen varaa on havaittavasti. Oulu, Graali, 17.9.2026.

Varikko Gose Omena + Lime

Uutta goseakin Varikolla tarjolla, 4,4 %. Nykytyyliin tietysti hedelmöitettynä. Tuoksu melko neutraali. Maussa yllättävän paljon happamuutta. Omena ja lime tuntuvat toki myös, mutta ei tämä mitään limsaa ole. Melko hiilihappoista kuitenkin, mutta varsin ryhdikästä. En ole tyylisuunnan ystävä ja 40 cl oli ehkä hieman liikaa. Sain kuitenkin juotua loppuun. Oulu, Varikko, 17.9.2026.

Varikko Festbier

Poikkeuksellisesti tänään lentäen Ouluun. Junayhteydessä oli tänään jokin Pohjanmaan pätkä korvattu bussilla ja en uskaltanut ottaa riskiä myöhästymisestä. Suoritin nimittäin Blues Brothers -tyyliin ylhäältä saatua tehtävää. Tarkoitan Finnoon kartanon ylempiä kerroksia. Olin matkalla hankkimaan Suomen ehkä hankalimmin saatavilla olevia kaupallisia oluita. Kaketsun tekussa (nyk. OSAO) toimii panimo, jonka puoti on auki kerran kuukaudessa kaksi tuntia. Syyskuussa tänään klo 14-16. Ajoitus meni nappiin, taksini kurvasi OSAOn pihaan klo 14:05. Puoti löytyi takapihan peltihallista. Pienenä pettymyksenä vain kaksi neljästä luvatusta oluesta myynnissä, mutta hyvä näin. Nämä hörsitään sitten lokakuussa Finnoon kartanossa.

Pirullisen märkää sadetta, jouduin tilaamaan Boltin, jotta pääsin hotelliin. Sieltä lähtiessä sade oli lakannut, joten pääsin kävellen ruskan alkuvaiheissa Hartaanrannan suurempaan panimoon. Ryystin janooni ensin ESB:tä eli uuden keiton Good Boita. Huomasin tulleeni Varikolle kaksi päivää etuajassa, Oktoberfest alkaisi (täälläkin) 19.9. Uutta Festbieriä oli jo myynnissä kaupassa ja Aki Saarenpää järkkäsi sen mulle salin puolelle.

5,8 %. Kirkasta ja kultaista. Syvän maltainen tuoksu. Hieman makeasti maltainen maku. Puhdasta täyteläisyyttä. Tyylin mukaisesti peräkärry on jätetty varsin kevyeksi. Aika samanlaiselta tuntuu kuin viimevuotinen Syysmalja, mutta vahvuus siis ainakin muuttunut. Toimi chimichurripastramipizzan kanssa hyvin. Oulu, Varikko, 17.9.2026.

Olari Hazy Hoodz 18

Olarin olutsarja Zumeat Naapuruztot on edennyt jo numeroon 18. Growlerista tuoreena, 6,7 %. NZ-humalia, Wai-iti, Southern Cross ja Nelson Sauvin. Vaaleaa ja sameaa. Ananasta ja hunajamelonia tuoksussa. Maussa samat elementit jylläävät. Pehmeää ja mehuista. Ananas, lime, verkkomelonikin mukana oluen ominaisuuksina. Erittäin kuiva runko, lievä katkeruuskin. Oikein mukavaa. 

Ville Leino sattui olemaan paikalla ja sain käymistankista maistiaisen uudesta west coast IPAsta, jonka työnimenä on 21 To  Infinity. Humalina Herkules, Southern Cross, Warrior ja Mosaic. Lopullinen olut vielä sentrifugataan, joten olut kirkastuu. Hieman raaka tuoksu. Viljaisuus esillä, pihkaa ja sitrusta. Hyvät katkerot. Odotukset korkealla lopputuloksesta. Olarin Panimo Konepaja, 16.9.2026.

Side Project Marble Lions Batch #2

Imperial stout, 12,0 %, Elviksen suosikkieväitä seassa. Tummaa vaahtoa, musta väri. Suklaata tuoksussa, muutakin löytyy. Hyvin suklaakastikkeinen makeahko maku. Ei minun makuun, mutta kyllä tämänkin saa juotua. Juova, 16.9.2026. 

Side Project Pulling Nails Blend #17

Pullossa wild alea St. Louisista, 7,0 %. Tästä tulikin jo Blend #16 juotua viime vuonna. Tynnyrikypsytettyä kamaa. Vaniljaa ja vadelmaa mausteina Sunsets saisonissa.  Vadelmaa tuoksussa, melko makeasti. Hyvin kuivaa, nyt ei niin hapanta, vanilja ehkä peittää sitä. Puu tuntuu. Oikein miellyttävää, happamuus lisääntyy juodessa enemmän. Ehkä tykkäsin tästä enemmän. Juova, 16.9.2026.

Side Project Saison Du Ble (Blend #16)

St. Louis -teemaviikko nyt Helsingin craft-salongeissa. One Pintissa siis Heavy Riffin tap takeover ja Juovassa nyt kaupungin varsinaisen kulttipanimon kolme olutta. Yksi hanassakin, tammikypsytetty vehnäsaisonin ja villihiivasaisonin sekoite, 6,0 %. Keltaista, suhteellisen sameaa. Hapanta appelsiinia tuoksussa. Estereitä myös. Maku on kirpeä, selvästi hapan, myös hedelmäinen. Raikkautta on, mutta tietenkään saisonin ei pitäisi olla hapan. Amerikkalaiset tietysti viittaavat asialle kintaalla, joten tämä on amerikkalaistyyppinen farmhouse ale. Hyväähän tämä on ilman muuta lajissaan, joka ei ole minun suosikkeja. Juova, 16.9.2026.

Thornbridge Firestone Walker Pondera

Ruoholahdesta löytyi vielä ennenkokeilematon west coast IPA Derbyshiren luottopanimolta. Eteläisen Kalifornian tunnetusti anglofiilinen kulttipanimo ollut mukana valmistuksessa. 6,7 %, 50 IBU, Idaho 7, Mosaic, Cashmere, El Dorado, Simcoe. Kirkasta ja kultaista. Melko vaisu tuoksu. Maussa pihkaa, sitrusta, hieman yrttejä. Ei tunnu niin tuoreelta kuin missourilaiset, varsin yllättäen. Katkeroa on kohtuudella. Todellakin paradoksaalista, että tämä oli tunkkaisempi kuin edeltäneet Amerikan ihmeet. One Pint, 15.9.2026.

Heavy Riff Runnin' Riot

Missouri-session viimeisenä saintlouisinalaisena IPAna ainoa kirkas yksilö, 6,4 %, 55 IBU, Cascade ja Centennial. Kultaista ulkonäköä myös. Hunajaa ja pihkaa tuoksussa. Kuivaa hedelmäisyyttä, pehmeää yrttisyyttä ja havuja. Klassista meininkiä puhtaasti, kyllähän tämä toimii hyvin. One Pint, 15.9.2026.

Heavy Riff Disco Apocalypse

Kolmas näyte St. Louisista. Panimon nimi viittaa tietysti rock-musiikkiin ja tämän oluen kohdalla Untappdissa mainitaan vanha suosikkini Jackson Browne, joka tosiaan julkaisi 1980 samannimisen biisin. 5,7 %, 50 IBU, Mosaic ja El Dorado. Vaaleaa ja sameaa taaskin. Vähän trooppisempi tuoksu. Maussakin samaa fiilistä. Melkoisen erilainen aiempiin verrattuna. Ei kyllä parempi kuitenkaan, tämä kääntyi pettymykseksi. One Pint, 15.9.2026.

Heavy Riff Daisy Glaze

Toinen missourilainen Ruoholahdessa. 6,4 %, 60 IBU, Citra ja Amarillo. Hyvin appelsiininen tämäkin, heti tuoksusta lähtien. Raikkautta ja kirpeyttä myös. Hyvin samaa fiilistä kuin edellisessä. Pehmeää, hieman katkeruutta. One Pint, 15.9.2026.

Heavy Riff N.I.B.

Tiistain rutiiniin kuuluu nykyään vierailu Jätkäsaaren laatubaarissa Barley & Baitissä, koska siellä tyhjennetään hanoja kuuden euron alennusmyynnillä klo 14 alkaen. Tänään siellä ei harvinaisesti ollutkaan uusia oluita. Tsekkasin kuitenkin uudelleen Allsoppin cask-IPAn ja Tujun Mustamaalauksen. 

Sitten lyhyt kävelysiirtymä Ruoholahden One Pintiin, jossa jokseenkin hämmästyttävästi kvartetti Missourin St. Louisista Bev Seekerin maahantuomia IPOja. Heavy Riff uusi panimotuttavuus. Ensimmäisenä sessiovahvuinen yksilö, 5,0 %, 38 IBU. Sabro, Mosaic, Citra. Vaaleaa ja sameaa. Voimakasta sitrustuoksua. Kirpeää, kuivaa, hedelmäisyyttä. Voimakkasti makuja. Positiivinen yllätys. Panimo ilmoittaa tavoitelleensa tässä oluessa pina coladan makua. Tarkoitetaan varmaan piña coladaa. Siihen en osaa ottaa kantaa, koska en ole moista juomaa koskaan juonut. Mutta hyvää olutta kyllä. One Pint, 15.9.2026.

John Farrow: Night Has A Thousand Eyes

Päivän kolmas Cornell Woolrich -tulkinta vuodelta 1948 edustaa sitten raivostuttavinta Woolrichia. Tämäkin Internet Archiven antia.  Kyseessä ei ole edes noir ollenkaan vaan yliluonnollinen kauhumelodraama. Yliluonnolliset ainekset eivät kuulu täysin realistisella puolella operoivaan noiriin. Australialainen ohjaaja Farrow teki kyllä tämän jälkeen täysipainoisia noireja vakuuttavan nipun, esim. The Big Clock, Where Danger Lives ja His Kind Of Woman. Samannimisen alkuperäisromaanin Woolrich julkaisi 1945, ensimmäistä kertaa George Hopleyn nimellä, ehkä juuri kauhuaineksien takia. Käsikirjoitusta työsti kirjailija Jonathan Latimer. Edward G. Robinson vetää sinänsä kovalla intensiteetillä päähenkilön roolin, joka pystyy näkemään tapahtumia etukäteen. Leffa on kokonaisuutenakin kompakti tiheä tapaus, mutta onhan tarina täysin naurettava. Tuntuu nykykatsannosta vaikealta ymmärtää, miksi tällainen elokuva yleensä on tehty. Mutta ehkä PISA-tulosten heikentyessä nykyistä tahtia uuttakin kysyntää tällaiselle taikauskolle ilmaantuu. Silti avauskohtaus Los Angelesin ratapihalla on puhdasta noiria parhaimmillaan. Lähikuva käynnistyvästä höyryveturista käynnistää leffan ja sitten junien välissä poukkoileva trenchcoat-mies pelastaa itsemurhaa yrittävän nuoren naisen. Mutta tämän jälkeen ei sitten yhtä hienoa jälkeä nähdäkään, vaikka Bunker Hill Angels Flighteineen saa näkyvyyttä jälleen kerran. Sivuroolissa esiintyy The Maltese Falconin Miles Archer itse, Jerome Cowan.

Arthur D. Ripley: The Chase

Myös tämä Cornell Woolrich -tulkinta on vuodelta 1946, löytyy YouTubesta. Komediaekspertti Arthur Ripley ei ole kovin tunnettu ohjaajana, olen nähnyt häneltä vain keskinkertaisen moonshine-draaman Thunder Road. Muiden tekijöiden joukossa on kovempiakin naamoja. Pitkän uran mm. westerneissä tehnyt Philip Yordan sovitti Woolrichin romaanin The Black Path of Fear vuodelta 1944. Tuottajana sama Seymour Nebenzal kuin M-leffoissa ja kuvaajana toinen saksalaisen ekspressionismin kasvatti Franz Planer. Robert Cummings sai jostain syystä näinä vuosina paljon suuria rooleja, mm. Hitchcockin Saboteurissa. Kankeaa on työskentely tässäkin, mutta sadistista floridalaista mafiapomoa valkoisessa puvussa esittävä Steve Cochran on sitäkin parempi. Al Pacino otti taatusti Tony Montanaansa vaikutteita Cochranilta, jonka ura jäi yllättävän matalaprofiiliseksi. Sitäkin korkeaprofiilisempi yksityiselämä päättyi epämääräisissä oloissa Guatemalan rannikolla 48-vuotiaana. Rebecca-tyylistä Cochranin vangittua vaimoa esittää Michèle Morgan, joka on tässä taatusti yhtä kaunis kuin Le Quai des brumesissa. Peter Lorre Cochranin sidekickinä on aina yhtä moraalittoman unelias. Woolrichin jo tuttuun tapaan mukana on unenomaisia hallusinaatioita. Sijoittuu Miamiin ja Havannaan, mutta on kuvattu varmaan studioissa. Juonessa on käänteitä, vauhti on kovaa ja väkivalta todella brutaalia. Tässä on nyt unohdetun mestariteoksen aineksia, selvästi kestävämpää jälkeä kuin Black Angelissä. Lähestyy jo Phantom Ladyn tasoa. Arthur Penn teki 60-luvulla kehnon The Chase -leffan, jolla ei ole mitään tekemistä tämän herkun kanssa.

Roy William Neill: Black Angel

Kun olen nyt ollut poissa päivätöistä kohta puolitoista vuotta, niin alkaa kaivata jonkinlaista rakennetta viikkorytmiin. Teen joka toinen aamu pitkähkön kävelylenkin ja joka toinen pienen jumppasarjan estääkseni alaselän kipeytymisen. Kiinnekohtia ovat lähinnä olleet tiistaisin klo 14 Barley & Baitin oluthanojen alennusmyynti ja keskiviikkoisin klo 15 Olarin uutuusoluen growler-lanseeraus. Tietäen Olarin, näitä lanseerauksia on ollut viime aikoina harvemmin, mutta periaatteessa kuitenkin. Ehkä myös torstaisin lounas klo 12 Vallilan Sture16-ravintolassa, jossa tarjolla hyvälaatuisia lihapullia vaihtuvalla kastikkeella, pannukakkua ja kermavaahtoa. Matkat ja muut tapahtumat rikkovat tätä rytmiä, mutta sehän niiden tarkoituskin on. Huomasin jokin aika sitten, että netissä on hyvin saatavilla ennennäkemättömiä film noireja kokonaisina elokuvina. Niinpä olen nyt sijoittamassa viikkorytmiin noir-maanantain, tarkoitus katsoa pari klassikkoleffaa joka maanantai. Aloitin jo kolmisen viikkoa sitten katsomalla timanttiset David Goodis -tulkinnat Nightfall ja The Burglar. Seuraavalla viikolla vuorossa olivat Joseph Loseyn USA:n kauden näkemättä olleet teokset M ja The Prowler. Viime maanantaihin osui BeerMarkon oluiden maistelutapahtuma.

Tänä maanantaina ajattelin katsoa pari-kolme Cornell Woolrichin romaanien sovitusta. Matti Salo pitää legendaarisessa noir-oppaassaan Seinä vastassa Woolrichia noirin keskeisimpänä ideamoottorina, jopa ohi Hammettin, Chandlerin, Cainin ja Goodisin. Tunnetuin Woolrichin alias William Irishin alias George Hopleyn teksteihin perustuvista noireista on varmaan Robert Siodmakin Phantom Lady. Tunnettuja teoksia ovat myös noirin murenevan reunan ulkopuolella valmistuneet Jacques Tourneurin The Leopard Man, Alfred Hitchcockin Rear Window, Francois Truffaut'n La mariée était en noir ja La Sirène du Mississipi sekä Rainer Werner Fassbinderin Martha. Aloituksena nyt Roy William Neillin viimeinen ohjaustyö Black Angel vuodelta 1946, pohjalla Woolrichin kolme vuotta aiemmin julkaistu lähes samanniminen The Black Angel. Black Angel löytyy Internet Archivesta.

Los Angelesin pianoloungeihin sijoittuva murhatarina, väärä mies on joutumassa sähkötuoliin. Alussa on hyvää perusnoirmaista otetta, Dan Duryea esittää vaihteeksi alkoholisoitunutta luuseripianistia. Juoni muuttuu kovin epäuskottavaksi, kun murhatun leski ja syytetyn vaimo päättävät perustaa pianisti-laulaja -duon tutkiakseen Peter Lorren esittämää epäilyttävää yökerhon omistajaa. Muutaman pitkän musiikkinumeron aikana voi kuvitella katsovansa musikaalia. Lopussa on taas parempaa jälkeä, Woolrichille tyypillisiä painajaisunia on visualisoitu hienosti ristikuvilla. Ei mikään unohdettu mestariteos, mutta laadukasta noiria joka tapauksessa.