tiistai 20. elokuuta 2019

Amager Montseny El Bufón


Toinenkin craft-lager Harbourin hanoissa, nyt kööpenhaminalais-barcelonalaista yhteistyötä. Tämä lager kahdesti kuivahumaloitu, 5,8%. Tässäkin kevyesti sameutta. Tuoksu hyvin hedelmäinen, sitruksinen, appelsiininen. Maussa edellisten lisäksi pehmeää trooppisuuttakin. Rungossa on mallastukea, mutta lagerissa näin kova hedelmäisyys on jokseenkin häiritsevää. Katkeruutta on, mutta ei riittävästi. Silti raikas ja tyydyttävä juoma pimenevässä elokuun illassa. Harbour, 19.8.2019.

Dot Brew Why Not


After cinema -olut Kalasataman Harbour-baarissa. Irlantilaista lageria, omalaatuinen barrel aged -maininta, 5,3%. Lievää sameutta, hedelmäinen, karamellista makeutta.  Omalaatuinen maku, mutta ei oikeastaan epämiellyttävä. Silti maltaisuus ja katkeruus heikkoa, muutenkin ohut. Jää aika vaisuksi yleisilmeeltään. Harbour, 19.8.2019.

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in... Hollywood

Synnyin elokuussa 1962 ja kasvoin sisämaassa Kainuussa, tosin pääosin Oulujärven rannalla. Quentin Tarantino syntyi seitsemän kuukautta myöhemmin vielä syvemmällä mantereella Tennesseen Knoxvillessä, mutta muutti 1966 Los Angelesiin Tyynenmeren rannalle. Ei Tarantinolla siltikään voi olla vuoden 1969 Los Angelesista kovin hyviä omakohtaisia muistikuvia. Käytännössä hänenkin mielikuvansa siitä ovat toisen käden lähteistä, pääosin populaarikulttuurista. Niin kuin minullakin. Tosin on selvää, että Tarantinon tarjonta siitä kulttuurista 1970-luvulla oli väistämättä parempaa kuin minulla. Ja hän pystyy luomaan sen uudelleen globaalilla medialla. 

Tarantino on siis sijoittanut uuden elokuvansa vuoden 1969 Los Angelesiin ja tekee sen hämmästyttävällä taidolla. Eihän se mikään yllätys ole, mutta onpahan musiikki, kuvaus, elokuvateollisuus, katunäkymät, dialogi, kaikki muukin ilmiömäistä. Tuntuu, että lähes puolet elokuvan kestosta ajetaan autolla. Ja aina kun ollaan autossa, soundtrack puskee esiin musiikkia. Sitä tulee muissakin yhteyksissä, mutta nimenomaan autossa. Huikeita esityksiä lähes kymmenittäin, mutta henkilökohtaisesti liikutuin eniten, kun Brad Pittin ajaessa rampille esiin singahti soimaan Bob Segerin Ramblin' Gamblin' Man.   

Kyseessä on Tarantinon alkuperäiskäsikirjoitus. Toisessa pääosassa on Leonardo Di Caprion esittämä elähtänyt tv-western -tähti, jonka ura on pahassa laskusuunnassa. Hän ei ole älynnyt lähteä Italiaan purkittamaan spagettiwesternejä Clint Eastwoodin tapaan. Mutta nyt hän saa tarjouksen Al Pacinon esittämältä fiksaajalta ja lähteekin Roomaan puoleksi vuodeksi. Toinen pääosa on Brad Pittin esittämällä stuntmanilla, joka ei myöskään saa kunnon työtehtäviä ja on ajautunut Di Caprion kuskiksi ja yleiseksi apumieheksi. Alkoholisoituneen Di Caprion kortti on kuivumassa rattijuoppoustuomioiden takia. Di Caprio pystyy edelleen asumaan hulppeassa talossa Hollywoodin kukkuloilla Cielo Drivella ja hänen naapurikseen on juuri muuttanut Rosemary's Babyn puolalainen ohjaaja Roman Polanski, jolla on nuori kovassa nousussa oleva näyttelijävaimo Sharon Tate. Di Caprion hahmossa on vaikutteita Pete Duelista, joka näytteli Hannibal Hayesia Suomessakin tunnetussa Alias Smith & Jones -sarjassa. Muistan sen äärimmäisen hyvin, Duel teki teki itsemurhan 1971. Elokuvassa on helmikuu 1969. Tarantinon käsikirjoitus on yksi hänen parhaitaan. Fiktion ujutus todellisiin tapahtumiin onnistuu ällistyttävän hyvin. Koomisuus on koko ajan ollut Tarantinon vahvuuksia, mutta tämän elokuvan Bruce Lee -jutut nousevat kyllä omaan sarjaansa. 

Pientä ongelmaa silti on. Rytmitys jää vähän löysäksi lähes kolmetuntisessa elokuvassa. Brad Pittin vierailu Chatsworthin Spahn Ranchilla on ehkä liian pitkitetty, vaikka lopussa senkin merkitys motivoituu paremmin. Pittin stuntmanin hahmo on vielä paremmin rakennettu kuin Di Caprion rooli, hän elää kuppaisessa trailerissa Van Nuysin Drive-In -teatterin varjossa. Trailerin sisustusratkaisut voisivat olla peräisin nuoren Tarantinon omista kämpistä. Loppuratkaisu kuusi kuukautta myöhemmin elokuussa 1969 on ehkä odotettu Tarantinon aikaisempia elokuvia muistellessa, mutta poikkeuksellisen tyydyttävään feelgood-meininkiin mies tässä silti yltää. Väkivallan post-peckinpahilaisena postmodernisoijana Tarantino saavuttaa tässä ehkä toistaiseksi onnistuneimman ratkaisunsa. Elokuvan nimi on tietysti kunnianosoitus Sergio Leonen C'era una volta il westille (Once Upon a Time in the West, Huuliharppukostaja), mutta nimi on muutenkin poikkeuksellisen osuva. 52-vuotiaana kuolleella Luke Perrylla on elokuvassa lyhyt rooli. Mukana ovat myös mm. Bruce Dern, Timothy Olyphant, Michael Madsen, Clu Gulager ja Kurt Russell.

Tykkäsin kovasti Tarantinon kolmesta ensimmäisestä elokuvasta, siis Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown. Molemmat Kill Billit, Death Proof ja varsinkin Inglourious Basterds olivat kuitenkin niin rasittavia, että en ole koskaan saanut itseäni motivoitua katsomaan Django Unchainedia ja The Hateful Eightia, vaikka tilaisuuksia on ollut paljon. Tällä varauksella, en siis ole nähnyt kahta edellistä, on helppo sanoa tämän leffan olevan Tarantinon paras Jackie Brownin jälkeen. Ei nouse lähellekään kolmen ensimmäisen tasoa, mutta on oikein nautinnollinen elokuva. Erityisesti vuoden 1969 Los Angelesin fanille. 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Edward Zwick: Pawn Sacrifice

Kylmän sodan taisteluista yksi tiivistunnelmaisimpia oli Bobby Fischerin ja Boris Spasskin yhteenotto shakin maailmanmestaruudesta Reykjavikissa 1972. Vapaa maailma vastaan kommunismi, yksilöllisyys vastaan pakkokoneisto. Fischer vaikutti eksentriseltä rock-tähdeltä ja tummakulmainen Spasski näyttikin hieman Stalinilta tai Brežneviltä. En silloin(kaan) ymmärtänyt shakista mitään, mutta seurasin ottelusarjaa kesällä 1972 yhtä kiihkeästi kuin seuraavan syyskuun jääkiekon Summit Seriesia, jossa Neuvostoliiton punakone iski yhteen ensi kerran NHL:n Team Canadan kanssa. Samaan aikaan järjestettiin vielä Münchenissä olympialaiset, joissa mm. Valeri Borzov kohtasi jenkkisprintterit ja koripallofinaalissa olivat vastakkain USA ja Neuvostoliitto. Huikeita aikoja. 

Zwick on nyt tehnyt Reykjavikin matsista 2014 elokuvan, joka on enemmänkin biopic Fischeristä. 1950-60 -lukujen epookkilavasteet ovat vakuuttavia ja varsinkin rock-musiikin käyttö onnistunutta. Tobey Maguire ja Liev Schreiber ovat erinomaisia päärooleissa. Muuten elokuva jää kuitenkin harmittavan ohueksi, jännite rakentuu aika karkeasti ja Fischerin häiriintyneisyys pääsee hallitsemaan koko elokuvaa. Ehkä niin oli todellisuudessakin, Fischerin mielenterveysongelmat pahenivat ottelun jälkeen, vaikkei mitään diagnoosia kai tehtykään, mies kuoli 2008 Reykjavikissa. Fischer oli vähän aikaa läntisen maailman sankari, vaikka hänen puolalaistaustaista äitiään FBI epäili kommunistiksi 1950-luvulla ja myöhemmin Fischer itse joutui pakenemaan USA:n viranomaisia pelattuaan Belgradissa Spasskia vastaan 1992 YK-pakotteiden vastaisesti.

Vierailu Kotka Steam Breweryyn


Ilkka Sysilä on jo pitempään suunnitellut vierailua Kotkaan kaverinsa Kärsä Koivistoisen perustamaan Kotka Steam Breweryyn. Itse en ole Kotkassa käynyt koskaan, se oli suurin suomalainen kaupunki, jonka keskusta on jäänyt tuntemattomaksi. Sovittiin, että lähdetään yhdessä matkaan ja elokuinen lauantai sopi myös isännille. Hyppäsimme Kampin linjuribunkkerissa double deckeriin, jonka yläkerran tuulilasipaikoilla matka taittui näppärästi. Sää suosi vierailua erinomaisesti. 

Kotkan onnikkaterminaali osoittautui pelkäksi parkkipaikaksi. Kärsää ei vielä näkynyt ja huomasimme aukion laidalla Pallogrillin viereisessä baarin, jonka restroomin palveluja ajattelimme hyödyntää. Baarin nimi sofistikoituneesti For You, ehkä ei kuitenkaan nimetty Springsteenin biisin nimen mukaan. Baari osoittautui perussaluunaksi, jonka keski-ikäiset miesasiakkaat kääntyivät baaritiskiltä katsomaan muukalaisia. Tilasin Karjala-tuopin ja Ilkka löysi kaapista Urquell-pullon. Tätä ei vielä tiedetty tässä vaiheessa, mutta For You -vierailu jäi sitten ainoaksi tutustumiseksi Kotkan baaritarjontaan. Kärsäkin saapui paikalle ja todettiin tilanne. Craft-olut ei oikein ole vielä vallannut näkyvää jalansijaa Kotkassa, omasta panimosta huolimatta. 




Teimme Kärsän autolla pienen kierroksen Kotkan saarikeskustan ympäri, mm. näyttävä Katariina-ravintola vanhassa puutalossa, satama, paperitehdas ja legendaarinen Kairo-baari, joka harmittavasti nykyään auki vain tilauksesta. Otimme sitten välipalana Kotkan torilta possoa, joka on kai suhteellisen tavanomainen possumunkki keltaisella hillolla. Lämmintä, kuohkeaa, tuoretta, oikein erinomaista. Kotkassa kuulemma vältetään munkki-sanaa posson kohdalla. Kotkan yleisfiilis tuntui olevan väsähtyneen alakuloinen, ei oikein säpinää havaittavissa. Kotkan sijainti on erinomainen ja siitä olisi voinut tulla Viipurin korvaaja Suomelle. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kaupunki näyttää jääneen paitsioon. Huomattavasti pienemmässä Kajaanissa on samantapainen tunnelma. Talvella tilanne todennäköisesti on vielä ankeampi. 



Siirryimme Hovinsaaren puolella olevaan Metsolan kaupunginosaan, jossa Kärsä on syntynyt ja asuu siis edelleen. Otimme verryttelynä Kärsän kotitalon puutarhassa Kotka Steamin Albatross IPAa. Jokin jäännöserä, tölkin etiketöinnissä ollut jotain häikkää. Oluen ikä jäi epäselväksi. Oikein hyvässä kunnossa kuitenkin, aromaattisuuskin säilynyt. Kärsän talon kellarissa oli hänen kavereidensa bändi harjoittelemassa ja muusikot ilmaantuivat puutarhaan tauolle. Kärsähän on tunnettua muusikkosukua ja soittaja itsekin. Tuli keskusteltua Kotkan musiikkiskenestä ja mm. siitä miten jazz saapui Suomeen Kotkan kautta. Vielä vahvistukseksi Kärsä tarjosi vuoden 2015 Chimayn sinistä ennen päivän liikuntasuoritusta, kävelysiirtymää panimolle. Vilentämätön Chimay hieman kuohahti pullosta, mutta maku on pyöristynyt mukavan pehmeäksi ja kuivaksi, menettämättä silti tuhtia maltaisuuden potkua.



Kotka Steam Brewery sijaitsee siis myös Metsolassa, matkaa oli lopulta vain 400 metriä. Panimo on näyttävässä Kotkan Höyrypanimon tiililinnassa, alkuperäinen panimo valmistui 1895 ja oluenteko loppui 1967, harmittavasti kaksi vuotta ennen keskioluen vapauttamista. Paikalla oli myös toinen isäntämme, Kärsän yhtiökumppani Matias Puranen. Herrojen uusi panimo sijaitsee vanhan panimon pullotuslinjan paikalla. Isossa rakennuksessa on juhlatiloja ja Keisarinsatama-niminen ravintola. Talossa oli häät menossa, saattoi olla useammatkin. Rakennus sijaitsee näyttävällä paikalla Kymijoen estuaarin rannalla, kuuluisan Langinkosken alajuoksu melkein näkyy rannalle. 







Nautimme panimon tuoreimpia tuotteita, pilsiä, rediä, porteria ja steamia. Pilsissä oli yllättävänkin hyvin tuntuva katkeruus tällä kertaa, maltaisuuskin tasapainossa. Setin paras oli ilman Dark River Red Ale, täyteläinen kuohkea maltainen kuiva kokonaisuus. Humalina Enigma ja Pacific Gem, kuivaa trooppisuuttakin irtoaa. Hieman yllättävämmin kuulin, että olut on tehty belgihiivalla. Sitä en olisi arvannut, belgiesterit eivät maussa erityisemmin korostu. Porterin ja Steamin muistiinpanot jäivät vähäisemmiksi sosiaalisessa tilanteessa. Tutustuimme muihinkin fasiliteetteihin, kuten laboratorioon ja panimomyymälään, ennen kuin siirryimme ruokailemaan Keisarinsataman puolelle. 





Vanhan Kotkan Höyrypanimon tunnetuin brändi oli Ukko-olut, jonka vanhaa rekvisiittaa oli esillä panimossa ja ravintolankin puolella. Löytyipä ravintolasta myös vanhan panimon aikainen sixpack, joka on ilmeisesti vanhin Suomesta löytynyt yksilö. Keisarinranta tarjoilee edelleen Ukko-olutta, mutta se ei ole Kotka Steamin vaan Saimaan Mikkelissä tekemä. Arveltiin, että kyseessä olisi perus-Marsalkka eri etiketillä. Kaunis kultainen väri, tuoksussa maltaisuutta, mutta myös tunkkaisemmin villasukkaa. Runko on ohuehko ja kokonaisuus jää pahviseksi. 




Paremmin pippuripihvin kanssa maistui Metsolan Saison de Marigold, tyylipuhdas saison paikalliselta kiertolaispanimolta. Tämäkin siis Metsolan kaupunginosassa, reseptin tekijäksi mainittu Harri Puhakka, olut tehty Lohjan UG:llä. 5,2%, hyvä vaahto sameassa keltaisessa oluessa, aromaattiset esterit ja hedelmäisyys hyvin tasapainossa, ei happamuutta. Vähän pastillimaista mausteisuutta. Kuivaa muttei katkeraa. Siirryimme vielä digestiiveille panimon puolelle, istuksimme joen rannalla laiturilla lenseässä kesäillassa väistellen häävieraita. Joissain vaiheessa kävi ilmi, että Kotkan suuri poika Teemu Pukki on tehnyt Valioliigassa Newcastlea vastaan hattutempun. Aiemmin päivällä oli puhetta Kotkan suurimman futislegendan Arto Tolsan murheellisista loppuvaiheista. Loistava tunnelma koko ajan, kiitokset Kärsälle ja Matiakselle isännöinnistä ja Ilkalle leppoisasta seurasta. Hurautimme Ilkan kanssa taksilla Kotkan onnikkaparkkiin ja siitä bussilla pimenevässä illassa takaisin Stadiin. Näyttipä muuten pieni Loviisa upealta iltavalaistuksessa, tässä pikkukaupungissa pitäisi varmaankin vierailla pitempään.

perjantai 16. elokuuta 2019

AF Brew Tap Takeover @Panema

Vielä muutama vuosi sitten laadukkaassa suomalaisessa olutravintolassa tap takeover tarkoitti sitä, että 3-4 hanaa pyhitettiin yhden panimon oluille. Panema on jo muutaman kerran tehnyt toisin, mutta edelleenkin se häkellyttää. Vedetään siis kertakaikkiaan herrajumala 18 hanaa täyteen erilaisia oluita samalta panimolta. Tähän ei tietenkään Bitburger taivu, joten näissä bileissä ovat esillä erilaiset panimot. Määrä ei takaa laatua, mutta silti pelkästään karnevalistisessa katsannossa homma on vaikuttavaa.


Pietarista saapui siis kunnon invaasio (Cool Headin) Pietari Kruusin (osittain) isännöimään baariin, saavuin paikalle isommassa seurueessa, joten sosiaalinen tilanne karsi heti kärkeen syvällisemmät paneutumiset oluisiin. Se voi olla vaihteeksi terveellistäkin, ehkä oluista tällä tavalla nouseekin esiin olennaisimmat piirteet. Hämmentyneenä baarin taulua silmäillessä valitsin hätäisesti ensimmäisen oluen, joka ei olisi sour, hedelmäsekoitus tai leivonnaisstout. Tuloksena oli Out of the Box, 8%, vain 15 IBU, kollabo-panimona Riikan Ārpus, Citra, Nelson Sauvin, Idaho 7 ja Idaho Gem. Samea, mehua on, puhdasta. Varsin vähän katkeroa, se ei yllättänyt IBU-lukemaan verrattuna.  Pehmeys voisi olla parempaa, hiilihappoa liikaa, hieman  mausteisuuttakin, mutta saattoi olla silti koko session kovin. Näinhän usein tuntuu käyvän, paras heti alkuun ja loppu sitten pettymyksiä toinen toisensa jälkeen.




Highs and Lows piti olla west coast IPA, 6,7%, IBU 50.  Kovat vaahdot, lasin täyttäminen kesti hermostuttavan kauan jonon kasvaessa selän takana melkein Brahenkentälle asti. Panemassa siis hillitön väentungos. Citraa tässäkin. Maku on nyt odotetusti maltaisempi, mutta taas liikaa hiilihappoa ja katkeruus jää kaikesta huolimatta kevyeksi. Vaisu tapaus. Malt Factoid on Fuerst Wiacekin kanssa tehty NEIPA, 7%, surkeat 20 IBUa. Ainakin sameus on saatu todella kohdalleen, tuskin röntgenilläkään näkee läpi. Pehmeää ja mehuisaa, tuoreutta on, jopa raikkautta, tykkäsin kovasti, kilpaili setin ykköspaikasta. F*ck The Dust DDH Citra meni jo tripla-IPA -leibelin alle, 10%, 40 IBU. Makea tuoksu, karamellista,  hedelmääkin hyvin. Alkoholi peittyy ja kokonaisuus jää kuivaksi. AF:llä oli aiemmin Eat the Dust -sarja, nyt ollaan ilmeisesti nextillä levelillä. Ei kuitenkaan makuelämysmielessä.



Love and Squalor todella vahva barleywine, 14,3%, 25 IBU, bourbon-kypsytystä. Yllättävän tummaa. Tuoksussa soijakastiketta, maussa pehmeää makeaa sherryisyyttä. Ei juuri hiilihappoa, vähän yksiulotteinen, mutta ei siirappisen makeaa. Alkoholi peittyy, ei peräkärryä, mutta näin vahvaksi miellyttävää. Lopuksi vielä vertaissuosituksena Ol' Filthy Popcorn Pimp 10%, 20 IBU, suolainen leivosstout.  Salmiakkisuutta tosiaan löytyy ja makeus ei pääse liikaa hallitsemaan, mutta muuten tämä jäi haastavassa tilanteessa ilman tarkempia luonnehdintoja, en pystynyt terävää kuvaakaan oluesta ottamaan.  

Illan pyörteissä tuli pikaisesti juteltua venäläisten oluiden maahantuojan kanssa, toistaiseksi painotus on ollut Pietarin ja Moskovan alueella, mutta provinsseistakin löytyy mielenkiintoista kamaa, mm. Tulasta ja jopa Krasnodarista. Kättelin poislähtiessä käsittääkseni AF Brew'n pääpanijankin, joka saapui bakkanaaliin suoraan Kreikasta.

torstai 15. elokuuta 2019

Yuval Noah Harari: Sapiens Ihmisen lyhyt historia

Wienin kongressia 1815 edeltävä historia ei juuri minua kiinnosta, mutta välillä on tietysti syytä poistua mukavuusalueelta. Israelilainen Harari on ultramuodikas historian kansantajuistaja, jonka läpimurtoteos Sapiens on. Harari kirjoittaa Jaana Iso-Markun suomennoksen perusteella sujuvasti. Oletettavasti käännetty englannista eikä hepreasta, alkuteos vuodelta 2011. Useimmat Hararin aiheista ovat jollakin tasolla ennestään tuttuja peruskoulun käyneille, mutta yhtenäinen kerronta tuottaa oivaltamisen tunteita kirjan alkupuolella. Sapiens oli siis vain yksi homo-suvun ihmisapinoista, eikä ehkä monilta ominaisuuksiltaan pätevin, mutta silti välttyi ainoana sukupuuttoon kuolemisesta. Hararin perusväite on, että maanviljelyksen keksiminen oli virhe. Metsästäjä-keräilijöiden elämänlaatu oli parempaa kuin pitkää päivää puskevien maanviljelijöiden. Näin varmaan olikin, mutta Harari kyllä missaa pointin. Maanviljelijöiden tuottamaa ruokaylijäämää verottava eliitti eleli mukavammin kuin aiemmat keräilijät. Tämän eliitin vallankäyttö ratkaisi tapahtuneen kehityksen, ja tietysti myös se, että maanviljelys lisäsi ihmisten määrää. Myöskin Neuvostoliitossa työläisten asema oli heikompi kuin edeltäneessä kapitalismissa, mutta kommunistisen puolueen eliitti eleli mukavammin kuin aiemmassa systeemissä. Toki Neuvostoliittokin oli virhe, mutta 70 vuotta sekin hengissä sinnitteli. 

Toinen Hararin mieliaihe on kuvitteelliset järjestelmät, siis kaikki mikä ei liity luonnonlakeihin. Näitä ovat mm. raha, valtiot, uskonnot ja Peugeot. Näistä aiheista Harari ei kovin omaperäistä tarinaa irrota. Arabialaista numerojärjestelmää Harari pitää hindujen kehittämänä. Systeemin alkuperässä voi olla tulkinnan varaa, mutta israelilaiselta propagandalta näkemys vaikuttaa. Hyvä pointti on se, että 1572 Ranskassa Pärttylinyön verilöylyssä katoliset tappoivat yhdessä päivässä enemmän protestantteja kuin polyteistiset roomalaiset kristittyjä 300 vuoden aikana. Harari tuskin on kristitty, mutta ei hän ilahduttavasti saarnaa juutalaisenkaan uskonnon puolesta. Buddhalaisuus saa vihreintä valoa. 

Kirja alkaa romuttua pahasti Hararin päästessä tieteellisen ja teollisen vallankumousten pariin. Tässä on väsynyttä kelailua tutkimusretkien ja siirtomaakuvioiden parissa. Tuotantoeläinten kurja kohtalo on Hararin tärkeimpiä pointteja. Sitten Harari pohdiskelee pitkään onnellisuuden olemusta. En ole lukenut Paulo Coelhon ultrasuosittuja kirjoja, mutta oletan niiden tarjoilevan samanlaisia itsehoito-ohjeita kuin Harari tässä aiheessa. Sitten Harari ennustelee Sapiensin loppua geenitekniikan ja tekoälyn kautta, tässä osassa näkyy jo pahasti kirjan vanhuus, 2011 tai englanninnos 2014. Ilmastonmuutoksen Harari ohittaa parilla sivulauseella. Vastentahtoisesti Harari joutuu melkein myöntämään, että ihmisillä menee kuitenkin nykyään huomattavasti paremmin kuin koskaan aiemmin.  Loppusanoissa Harari yrittää vielä jaksaa innostua, että huonosti menee kuitenkin eläimillä. Täytyy sanoa, että olin todella pettynyt kirjaan.

Liverpool - Chelsea 1-1, jatko-ottelu 2-2, rpk 5-4

UEFA Super Cup, melkoisen seremoniallinen systeemi nykyään, toisin kuin vaikka 1975, jolloin Oleg Blohinin otteet Bayernia vastaan johtivat ukrainalaisen valintaan Euroopan parhaaksi pelaajaksi. Nyt hilpeästi englantilaiset joukkueet vastakkain Istanbulissa Beşiktaşin İnönü-stadionilla. Erotuomarina naisoletettu henkilö. Nähdäkseni parhailla pelaajilla lähdettiin pokaalia tavoittelemaan, Klopp tosin jätti Firminon penkille. Aktiivista avointa peliä, Liverpool selvä suosikki, kun Chelsea ei töpeksintöjensä jälkeen ole saanut ostaa uusia pelaajia ja Hazard häipynyt. Varsin yllättäen Chelsea pirteämpi, 22. minuutilla Pedro sai jo ylärimaan pallon. Giroud sitten onnistui 36. minuutilla maalaamaan ja toinenkin maali syntyi, mutta amerikkalainen Christian Pulisic ehti lievästi paitsioon.

Firmino tauon jälkeen mukaan ja heti verkko heilui sekavahkosta tilanteesta, viimeistelijänä Sadio Mané Kepan käsien kautta. Chelsea kuitenkin kipusi mukaan ja loi aika paljon lupaavia tilanteita. 75. minuutilla Liverpool sai aikaan hirveän kulmatilanteen, mutta Kepa sinnitteli tuplatorjunnalla. Pedrolla oli ratkaisupaikka myöhemmin, mutta van Dijk pelasti. Toisenkin paitsiomaalin Chelsea rakensi, nyt viimeistelijänä väärässä paikassa vaihtomies Mount. Chelsean kroaatti Mateo Kovačić pelasi paremmin kuin koskaan ennen näkemissäni otteluissa. Mentiin kuitenkin jatko-otteluun. 

Yllättävän virkeää peliä jatkossa, Liverpool meni pikaisesti johtoon, taas Firmino-Mané -kuvio. Chelsea kiristi edelleen mukana ja 99. minuutilla pilkku, ehkä hieman helposti maalivahti Adrianin kaataessa Abrahamin. Jorginho tasoitti. Mies pelasi tosin arvoituksellisesti Jorghino-paidassa, äskettäinhän Petteri Forsell debytoi HJK:ssa Forssell-paidassa, se ehkä saattoi olla Henry/Mikael -kunnianosoitus. Loppu oli sitten varovaisempaa, odoteltiin pilkkukisaa. Siinä lähes kaikki onnistuivat, vaikka Chelsean Kepa oli vähällä torjua sekä Origin että Alexander-Arnoldin vedot. Lopulta Chelsean Abraham epäonnistui viidentenä vetäjänä ja pokaali Merseyn rannalle.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Laugar Aurrera Stanitsa

Imperial stout Baskimaasta, 11,5%. Beige vaahto, musta väri. Muscovadoa mukana, kahvinen ja suklainen tuoksu. Paahteinen ja kahvinen pehmeä maku. Makeuttakin on, mutta ei mitään siirappisuuteen ulottuvaa. Lievästi aniksen ja lakritsan vivahteita. Ei katkeruutta, ehkä vähän karkea, ikäännytys voisi tässä oluessa parantaa tuntumaa. Miellyttävää kamaa ilman muuta. Sää ei vielä tarpeeksi kolea tällaiselle, mutta itseäni ei ympäristötekijät erityisemmin suuntaa eri oluttyyleihin. Ehkä liikaa rommimaisuutta tms. olin havaitsevinani. Pikkulintu Ruttopuisto, 14.8.2019.

Popihn Piggy Comme Cochon #1 DIPA

Ranskalaista tupla-IPAa,  9%. Mosaic ja Centennial. Kollabo-panimo Piggy on lähellä Nancya Lorrainessa, tutumpi Popihn tietysti Pariisin liepeillä. Edellistä leedsiläistä selvästi sameampi. Mausteisen hedelmäinen, hieman yrttinenkin, hyvin kuiva, peräkärryssäkin painoa. Yrttisyyden ohessa nahkeaa lievää happamuutta. Ei kovin raikas, mutta ei tämä kehno näin vahvaksi IPAksi ole. Pikkulintu Ruttopuisto, 14.8.2019.

Northern Monk Buxton Northern Powerhouse 005

Leedsistä west coast IPA 7,4%. Ei kirkas, muttei murkykaan. Tuoksussa sitrusta, mutta myös villasukkaa. Maku pehmeän trooppishedelmäinen, todella miellyttävää Fuller'sin happopommin jälkeen. Kuivaa on, hitaasti kehittyvä pihkainen katkeruus. Ei suurempia ongelmia, hyvä tasapaino. Pikkulintu Ruttopuisto, 14.8.2019.

Fuller's & Friends Stone & Wood Way Down Ale


Fuller'sin Friends-sarjaan jatkoa, Stone ei nyt viittaa kalifornialaispanimoon vaan Stone & Wood -systeemiin Australiassa Byron Bayssa aivan New South Walesin pohjoispäässä, lähempänä Brisbanea kuin Sydney'ä. 5,8%, pale ale, tasmanialaista humalaa. Tavallaan mielenkiintoinen tapaus ajatellen tulevaa Australian-keikkaa, mutta tarkoitus ei nyt ole käydä lähelläkään Tasmaniaa tai Brisbanea.  Baarimestari kertoi humalien olevan kukkaisia pikemmin kuin hedelmäisiä. Väri punaruskea, amber, meripihkaa, you say it, kirkas. Kovasti hiilihappoinen, makeahkoa hedelmää. Huh, en kyllä pääse millään hiilihappoporeiden taakse. Hyvin kevyt katkeruus, hedelmäpastilleja ja pihkaa, miksei pähkinäisyyttäkin Fuller'sin tapaan. En usko, että näin hillittömällä happotasolla on haluttu mennä, jotain on mennyt pieleen. Angleterre, 14.8.2019.

maanantai 12. elokuuta 2019

Plevna Kustaa Vaasan Kadonnut A-olut


Kipusin Panemasta Vaasankadun harjanteelle ja huomasin Kainuun asuttamisessa merkittävää roolia näytelleen kruunupään mukaan nimetyssä gastropubissa tamperelaista talon olutta. American lager, 5,2%. Epäilyttävästi samoilla spekseillä Koskipanimo teki myös Kannas-ravintolalle olutta, olisiko vain lätkä vaihdettu? Tuopin laskeminen kesti kauan, kestävä vaahto. Käytännössä kirkas olut. Hyvin terävä maltaan ruohoinen ote, odotin jenkkihumalan sitrusta, mutta maku menee täysin tahmean pihkaisuuden puolelle. Kuin pelkkää Chinookia pureksisi. Yllättävän voimakas maku, epäilin hetken kontaminaatiotakin, maku nimittäin liikkuu etikkaisuuden ja pihkamausteisuuden rajoilla. Sandelsin ystävä kyllä yllättyisi tästä. Katkeroa on keskitasoisesti, mutta onpas voimakkaan makuinen lager. Ja siis todellakin aivan erilainen kuin katkeropommi Kannas. Kustaa Vaasa, 12.8.2019.

Wylam North Brewing Track NLM

Toisena Panema-oluena edelleen intensiivisessä tunnelmassa Newcastle-upon-Tynen tupla-IPAa, 8,7%. Samea on, yrttisempää tuoksua, ehkä lievää happamuuttakin. Maussa mausteita, marjaisuutta,  täyteläinen. Katkeruuttakin aistiutuu. Kollabo-panimoita Leedsistä ja Manchesteristä. NLM-lyhenne tarkoittaa siis Newcastle-Leeds-Manchester, eli Malcolm Macdonald - Billy Bremner - Denis Law, jos vuosi olisi 1974 ja elämä vielä edessä. Sinä vuonnahan Manchester United muistettavasti tipahti pääsarjasta ja viimeisen niitin antoi joukkueen entinen superstara Law, joka pelasi nyt paikalliskilpailija Manchester Cityssä. Kesällä Bremner ja Law pelasivat Skotlannin joukkueessa MM-lopputurnauksessa, joihin englantilainen Macdonald ei koskaan päässyt. Öh, ehkä harhauduin nyt oluesta liikaa sivuun.  Humalina Simcoe, Idaho 7, Centennial, Citra ja Sabro. Ehkä ei enää parhaimmassa tuoreudessa ollut. Panema, 12.8.2019.  

Alefarm Twentyfour

Silmästä katkesi yöllä verisuoni. Juoksulenkillä polvitaive oireili. Paikat ei enää kestä ja ennuste jatkoon ei lupaa parempaa, päinvastoin. Näissä alavireisissä tunnelmissa siirryin tuulisessa, mutta lämpimässä illassa pohtimaan elämää Paneman ikkunalaudalle. Onneksi tilannetta saapui piristämään helsinkiläisen olutskenen väsymätön optimisti, jonka uusimpia valloituksia pääsin ihastelemaan. Ylisosiaalisessa tilanteessa oluiden ominaispiirteet jäivät vähäiselle kirjaamistasolle, mutta aluksi siis join tanskalaista laatutuottajan IPAa, 6%. Tuntui aluksi hieman makealta, mutta jatkossa loppujen lopuksi kuivaa. Terävää havainnointia. Puhdasta tämä kuitenkin oli, pehmeä happotaso, trooppista hedelmää on, ei erityisen katkeraa, mutta ei mitään havaittuja ongelmia. Kokonaisuutena vähän ohut, ehkä olen juonut viime aikoina liikaa tupla-IPOja.  Panema, 12.8.2019.  

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Little Steven and The Disciples of Soul: Summer of Sorcery



Steven Van Zandtia (oik. Lento, syntynyt suomalaisseudulla Massachusettsissa, mutta ei ilmeisesti suomalaistaustaa) pidetään Bruce Springsteenin pitkäaikaisimpana kaverina ja varmaan niin jollakin tavalla onkin, mutta E Street Bandissa mies soitti suhteellisen lyhyen aikaa 1975-81. Springsteenin levytyksiin hänellä on ollut varsin vähän kontribuutiota, merkittävimmät ehkä torvisovitus Tenth Avenue Freeze-Outiin ja mandoliinisoolo vuonna 1984 ilmestyneessä Glory Daysissa. Samana vuonna Springsteen julkaisi kappaleet No Surrender ja Bobby Jean, joiden tekstit oletettavasti käsittelevät Springsteenin ja Van Zandtin suhdetta. 

Luovempaa musiikillista roolia Van Zandt otti 1976 alkaen Southside Johnnyn kanssa, hän tuotti ja kirjoitti merkittävimmät kappaleet Southsiden kolmelle ensimmäiselle erinomaiselle levylle. Näitä levyjä voitaneen pitää Van Zandtin uran suurimpana saavutuksena, niin keskeinen hänen roolinsa oli.  Ilmiömäinen tulkitsija Southside Johnny ei ole sittemmin saanut levytettyä yhtä hyvää materiaalia. Myöhemmin Van Zandt sai kyseenalaisempaa mainetta 1986 tuotettuaan Maria McKeen lupaavan Lone Justice -bändin Shelter-levyn, joka floppasi pahasti ja bändi hajosi siihen. Oikea Suomi-yhteys syntyi sittemmin yhteistyöstä Michael Monroen kanssa. Vuonna 1982 Van Zandt käynnisti soolouransa Little Steven -nimellä, tykkäsin kovasti kahdesta ensimmäisestä albumista. Sittemmin poliittinen saarnaus ja täysin ylimitoitetut sovitusratkaisut raskauttivat levytyksiä, menetin mielenkiintoni. 

Vääntäydyin kuitenkin paikalle kun Little Steven bändeineen esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla 10.5.1989. Livenä iso saundi oli todella vaikuttavaa, jopa niin vaikuttavaa, että vasen korvani tuntui vahingoittuneelta useamman päivän konsertin jälkeen. Se oli Helsingissä melkoinen viikonloppu Jersey Shore -musiikin ystäville, kaksi päivää myöhemmin Tavastialla konsertoi Southside Johnny and the Jukes. 10 vuoden tauon jälkeen 1999 tehtyä Born Again Savage -levyä en ole sitten edes hankkinut. Tässä vaiheessa Van Zandt palasi rivimieheksi E Street Bandiin ja starttasi hämmästyttävän menestyksekkään näyttelijäuran mm. Sopranos- tv-sarjassa. 

Nyt sitten Little Steven on kasannut bändinsä uudelleen ja pukannut uutta materiaalia ulos 20 vuoden tauon jälkeen. Seuraan nykyään Van Zandtia Twitterissä ja äijänkäppänän jääräpäiset musiikilliset näkemykset ottavat päähän. Poliittisesti tyyppi näyttää sentään vähän rauhoittuneen, vaikka onkin amerikkalaiseksi omituisen kiihtynyt brexitistä. Näissä merkeissä hankin kuitenkin kiinnostuneena miehen uuden studiotaltioinnin.  Kukaan tuskin odotti Little Stevenin pukkaavan ulos minimalistista riisuttua musiikkia. Näin ei todellakaan tapahdu, bändissä on nykyään peräti 15 jäsentä, monenlaista torvensoittajaa ja taustalaulajaa on riittämiin. 

Communion starttaa tutuilla voimariffeillä kiihdyttävän torvisoulrockin. Saundi on isoa ja mahtipontista. Kakkoskappaleen nimi Party Mambo kertoo olennaisen, tekstissä viittauksia Puerto Ricon hurrikaanituhoon 2017, se on levyn ainoita poliittisia kannanottoja. Muuten mambobiisi tuntuu oudolta valinnalta kokonaisuuden kannalta. Love Again on todella puhdaspiirteistä keinahtelevaa Southside-soulia Sam Cooken hengessä. Jopa niin tuttua, että hetken luulin Southsiden vierailevan kappaleessa vokalistina. Van Zandt ei ole Southsiden tasoinen laulaja, mutta laulaa samantapaisesti välillä. Biisi on kyllä erinomainen, tekstissä hauska tribuutti "got a picture of Brian Wilson that I pray to every night". Vortex käynnistyy kuin Shaft 1971, puhdasta blaxploitationia, funk-paisuttelua. 

A World of Our Own on tyttöbändi-Spectoria, Van Zandtin ääni kuulostaa tässä hetken Elvis Costellolta. Gravity on lisää iskevärytmistä gospelfunkia itseironisella Springsteen-viittauksella "you blew it all trying to be the boss", gravity vetää teeskentelijät armotta maan pinnalle. Soul Power Twist on niin tarkka kopio Sam Cooken Havin' a Partysta, että tässä olisi melkein rojaltit suunnattava perikunnalle. Superfly Terraplane on nopearytmistä Gary US Bonds -rockia, miksei Springsteen-tyyliinkin. Rullaa kyllä hienosti ja poikkeuksellisen kiihkeä kitarasoolo, vaikka meksikolaismausteet vähän jo liikaakin. 

Opettajat pääsevät Little Steven -keikoille ilmaiseksi ja Education funkkaa heidän työnsä tukemiseksi. Kuten sanottu, Van Zandt on rajoittunut laulaja ja se häiritsee ehkä eniten Suddenly You -balladia, joka möyrii vaivalloisesti. Yllättävämpi menestys on I Visit the Blues, ehkä koko levyn kohokohta. Van Zandt vierailee harvemmin bluesissa, mutta ehkä kannattaisi useammin, tämä toimii hienosti. Levy päättyy suurisuuntaiseen lähes Meat Loaf -melodraamaan nimikappaleessa, jossa mysteerikesäfantasiat päästetään Van Morrison -tyyppisellä jazzfolkhölkkäily-aloituksella irralleen psykedeeliseen Little Steven -maailmaan. 

Viihdyttävämpi levy kuin odotin, mutta sävellykset eivät kovin omaperäisiä. Kattava katsaus Van Zandtin tykkäämistä musiikkityyleistä, joille hän osaa tehdä taitavat kunnianosoitukset. Livenä jättibändin kanssa tämä olisi taatusti murhaavaa, bändi on ollutkin koko kesän kiertueella, juuri nyt Saksassa.

lauantai 10. elokuuta 2019

Schloss Eggenberg Hopfenkönig

Suomessa on viime vuosina nähty Eggenbergin oluita Tšekin Český Krumlovin perinteisestä kaupungista. Itävallan puolella Salzburgin ja Linzin puolivälissä Vorchdorfissa toimii lähes yhtä perinteinen Eggenberg-panimo, joka näyttää käyttävän Schloss-etuliitettä nimessään. Tämä Eggenberg on taatusti tunnetuin vahvan Samichlaus-bockin tekijänä. Nyt Alkon hyllylle on saapunut panimosta lupaavasti nimettyä Humalakuningas-pilsiä. Kirkas kultainen väri, tuoksussa viljaista maltaisuutta. Maussa suhteellisen paljon hiilihappoa, täyteläinen maltainen maku, lievästi makeutta ja kohtuullisen runsaasti jälkimaun katkeruutta. Ei mitään yllättävää, mutta todella tasapainoista ja virheetöntä suodatettua lageria, miksei pilsiäkin. Puhdasta nautintoa saksankielisen alueen parhaiden perinteiden tapaan. Saaz-humalat pelissä, tulos on taattu. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.