Christer Pursiainen: Trotski

Pursiaisen Trotski-kirja starttaa vanhanaikaisella tavalla Leninin mietteillä seuraajistaan. Ikään kuin niillä olisi jotain meriittiä vanhassa Lenin-palvontahengessä. Lenin oli bolševikkien gangsterilauman niljakkain massamurhaaja, eihän hän muuten vallankaappaajien keulaan olisi päätynytkään. Aloituksen jälkeen kirja kääntyy varsin tavanomaiseksi, mutta ansiokkaaksi elämänkerraksi. Aihepiiri on itselleni varsin tuttu, mutta itse Trotskiin en ole aiemmin suoraan paneutunut. Luin lukioaikana Isaac Deutscherin mittavan Stalin-elämäkerran, joka käsitteli kattavasti myös Trotskia, Deutscher oli itse trotskisti. 

Etelä-Ukrainaan juutalaiseen Bronsteinin sukuun syntynyt Trotski ei tehnyt rehellistä työtä koskaan, vaan ajautui jo teinivuosinaan ammattiterroristiksi. Hyvin nuorena karkotus Siperiaan, jossa näyttää silloin olleen paljon lököisämmät oltavat kuin Stalinin myöhemmässä Gulagissa. Trotski pakeni Siperiasta Länsi-Eurooppaan, jossa pääsi nopeasti Venäjän sosiaalidemokraattien sisäpiiriin. Puoluejakaantumisessa Trotski valitsi 1903 menševikkien puolen ja käänsi takkia Leninin bolševikkien leiriin vasta 1917. Välissä hyvänä puhujana mainetta kerännyt mies ehti nousta Pietarin neuvoston johtoon epäonnistuneessa kaappausyrityksessä 1905. Vaihtelevaa elämää tosiaankin, uudelleen Siperiaan, josta pako Suomeen. Wienissä Trotski ehti asua seitsemän vuotta. Ensimmäisen maailmansodan aikana mies päätyy New Yorkiin ja vangituksi Nova Scotiassa. 

Pietariin Trotski kuitenkin suoriutuu h-hetkellä ja kohoaa bolševikkien kakkosmieheksi. Uutta lahjakkuutta mies osoittaa puna-armeijan organisaattorina. Mutta ei Pursiainen Trotskia valkopese punaisesta terrorista, Trotski on häikäilemätön murhaaja muiden bolševikkijohtajien tapaan, työläisten ja talonpoikien henki ei paina mitään, kun tavoitteena on päästä valtaan. Viimeistään sisällissodan aikana Trotskin kädet peittyvät vereen. Sotasankarin maineestaan huolimatta Trotski näyttää osallistuneen rintamataisteluihin vain Judenitšin Pietari-hyökkäyksessä. 20-luvulla Kuusinen syyttää Trotskia Suomen punaisen kapinan epäonnistumisesta, liittyen Trotskin viivytystaktiikkaan Brest-Litovskin neuvotteluissa. 

Pursiaisen kuvaus Leninin kuoleman jälkeisestä valtakamppailusta oli itselleni liian tuttua, siinä ei oikein uutta tullut esille. Mielenkiintoinen on listaus ensimmäisestä bolševikkihallituksesta. Muutama kuolee luonnollisesti Leninin tapaan 1920-luvulla, useimmat Stalin tappaa 1937-38, viimeisenä Trotski 1940. Stalin jää silloin viimeiseksi ja elää vuoteen 1953. Stalin karkottaa Trotskin ensin Alma-Ataan ja sitten alkaa maanpakolaisuus Turkissa, Ranskassa, Norjassa ja Meksikossa. Yllättävän tylsiltä kuulostavia vaiheita, lähinnä viranomaisten kanssa kiistelyä ja pienimuotoista opposition organisointia kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen. Norjan kaudesta en muista ennen lukeneeni, tuleva YK-pääsihteeri Trygve Lie karkottaa oikeusministerinä hankalan vieraan Meksikoon. Mielenkiintoinen heitto löytyy Tannerin muistelmista talvisodan ajalta. Venäläiset oppositiopiirit olisivat ehdottaneet Suomelle Venäjän väliaikaisen hallituksen muodostamista Kannakselle Repolaan, kärkiniminä Trotski ja Kerenski. Ikäänkuin vastavoimana Kuusisen Terijoen hallitukselle. Tämä oli puhdasta fantasiaa, Trotski oli Stalin-vihastaan huolimatta Neuvostoliiton puolella talvisodassa. Ehkä koko kirjan jännittävin osuus on tarkka kuvaus Trotskin murhasta Meksikossa 1940, tässä on ollut käytössä ilmeisen tuoreita lähteitä. Murhahetkellä Trotski luki raporttia trotskilaisten sisäisestä kiistasta koskien juuri talvisotaa. Jäähakkumurhaaja Ramón Mercader pääsi Meksikon vankilasta 1960 ja eleli sitten Neuvostoliiton sankarina leppoisaa elämää Kuubassa ja Venäjällä 1978 asti. 

Suhteellisen sujuvasti Pursiainen kirjoittaa, vaikka aihe on laaja ja melkoista läpijuoksua monin osin kerronta on. Kokonaisuutena kyseessä on hyvä kuvaus yhdestä viime vuosisadan merkillisimmästä hahmosta, joskaan kovin paljon uutta tietoa ei alan harrastajille tule. Pursiainen on tutkija ja lähteitä esitellään lopussa mittavasti. Huomattavia virheitä on silti kirjaan jäänyt. Itsemurhan 1917 tehnyt kenraali Krymov on muuttunut Kryloviksi. Kerenskin hyökkäys Galitsiassa alkaa kaksi viikkoa liian aikaisin. Omituisimmassa kohdassa saksalaiset joukot tekevät maihinnousun Suomeen ennen Brest-Litovskin rauhaa. Ilmeisesti jossain lähteessä tulkitaan jääkärien paluu näin, mutta olisi Pursiaisen pitänyt se korjata.

Nittenauer Amanda Kellerbier

Ninan jälkeen toinen naisniminen olut. 5,1%, omituisen kirkas kellerbieriksi. Ruohoinen tuoksu, maussa myös ruohoa, mallasta, ehkä vähän hunajaista makeutta. Katkeroakin on, mutta ei niin nautinnollinen kuin panimon helles. On vähän tunkkaisuuttakin. Pikkulintu Ruttopuisto, 15.6.2019.

Penyllan Nina

Bornholmin saarella on vain 40 000 asukasta, mutta tasaiseen tahtiin sieltäkin tuntuu panimoita ponnistavan. Happamaan kamaan keskittyvä Penyllan tulee Tejnin kylästä. Farmhouse ale, 6%. Vain 20 cl, Ruttolinnun hanojen seitsemän euron vakiohinta joutuu joustamaan kalleimmassa kamassa koossa. No, tuskinpa tätä enempää haluttaisi juodakaan, mutta päivän sour-startin takia päätin jatkaa samaa suuntaan. Peruslagerin väri , lievästi samea. Tuoksussa happamuutta. Tammea ja intensiivistä happamuutta, tähän ei Suomen kotioluttekijät pystyneet. Hyvin kuivaa, hieman mausteista. Aika vaikuttava, mutta ei miellyttävä, raikkaus puuttuu. Pikkulintu Ruttopuisto, 15.6.2019.

Everyman's Right India Pale Ale

Kotiolutkilpailutuomaroinnin jälkeen pizzalle Urhoon. Tiistaina bongattu Savonlinnan mustalaisten IPA nyt maistoon. Baarimestarin mukaan oma panimo ei olisi enää edes suunnitteilla, tarkoitus hoitaa koko homma jatkossakin kiertolaisena. Saksassa siis tehty, panimo ei tiedossa, ilmeisesti Baijerissa. 6,1%, humalina Centennial, Summit, Hersbrucker, Amarillo, Mount Hood. Kirkas kultainen olut, hyvä pienikuplainen vaahto. Hyvin pihkainen tuoksu. Maku maltainen, kermainen, karamellinen. Ei sitrusta, havut mukana maussakin. Ei minun makuun, vaikka katkeruutta on kohtuudella. Urho, 15.6.2019.

Olutliiton Kotiolutkilpailu 2019, sourit

Toukokuussa ei ehditty Pasilassa kaikkia sarjoja käydä läpi Olutliiton kotiolutkilpailussa. Stoutien tuomarointiin harmittavasti päässyt Berliinin keikan takia mukaan, mutta happamat sopi (harmittavasti, hehe) kalenteriin. Venuena paluu André Brunnsbergin Käpylän residenssiin, tuomareina Mariaana Nelimarkka, Jouni Koskinen ja Petteri Helin. 19 olutta, joista noin puolet kävin Jounin kanssa läpi. Sourit ei ole mukavuusalueeni ja mikään oluista ei kovin vaikuttavaksi noussut. Ilmoitettu tyyli horjahteli lähes enemmistön kohdalla. Finaalin valikoitui kuusi olutta, joita oli aika hankala pistää järjestykseen. Tuomarien mielipiteet hajaantui selvästi enemmän kuin muissa sarjoissa. Oma suosikkini oli selvästi intensiivisimmin hapan, mutta se päätyi lopulta vasta kolmanneksi. Sarjojen voittajat ja vuoden kotipanija palkitaan Bryggeri Helsingissä 6.7.2019. 

Steven Spielberg: The Sugarland Express

Näin Spielbergin esikoisleffan (Duel on tv-filmi) aikoinaan muutaman kerran, mutta koskaan se ei kunnolla kolahtanut. Elokuvalla on muuten naurettava suomalainen nimi Kovat ratsastajat. Sugar Land on pikkukaupunki Teksasissa Houstonin lähellä, Spielberg siis kirjoitti nimen tahallaan väärin. Jälkeenpäin elokuva on kuitenkin tuntunut hieman paremmalta, varsinkin kun rikoselokuva-auktoriteetti Matti Salo arvosti sitä kovasti. Salo piti Sugarland Expressiä aikalaistensa Altmanin Thieves Like Usin ja Malickin Badlandsin veroisena. Päätin siis mennä kesäperjantai-iltana Reginaan tsekkaamaan teoksen, paikalla oli vain kourallinen muita katsojia. 

Reginan kopio oli kovin kulunut ja ehkä haalistunutkin, mutta Vilmos Zsigmondin pastellisävyisessä kuvauksessa silti karua hehkua Teksasin rujoista maisemista. Kuten Spielbergillä myöhemminkin, elokuvan aihe on kiinnostava ja se alkaa hienosti, vähän Peckinpahin The Getawayta mukaillen. Kyseessä on siis kaikkien mainittujen elokuvien tapaan moderni road movie, Bonnie & Clyde -muunnelma, alkupuoli on hyvin realistinen, taustalla onkin tositapahtumat vuodelta 1969, leffa siis valmistui 1974. Vähitellen satiirimaisuus kuitenkin lisääntyy ja Spielbergin tyypillinen rasittava karnevalismi tuhoaa teoksen. En siis tykännyt nytkään, vaikka pääparina Goldie Hawn ja William Atherton ovatkin vedossa.

Flying Dutchman Arm Wrestling Bench Pressing Muscled Up Imperial IPA, 2019

Huomasin jokin aika sitten Untappdin verified venue -listalta Kalasataman rantabaarin ja olen sittemmin sen Mustikkamaan lenkeillä bongannutkin Isoisänsillan kupeesta. Nyt vasta kuitenkin ensi vierailu, kun koko päivän ajan Helsingin yllä on maannut kostea sumu, varmaankin mereltä nousseena. Auringonpaisteella en varmaan baarissa kestäisikään, avarat ikkunat ovat etelään päin ja tuntui hyvin valoisalta. Reilun mittainen baaritiski, jossa jakkaroita runsaasti, hieno homma. Jakkarat melkein tyhjiä, mutta muuten jengiä paljon paikalla, suurin osa taisi ruokaillakin. Olin tietysti olutlistaa silmäillyt Untappdistä, mutta silti craft-valikoima tuntui hieman odotettua paremmalta. Kotimaisia melko vähän, sellainen ei oikeastaan ole tämä Flying Dutchmanin tupla-IPAkaan. En muistanut sitä juoneeni vuosi sitten. Näköjään pitäisi aina tsekata blogista, jos tarkoitus kokeilla jotain uutta.  8,5%, 110 IBU, hyvin samea. Hedelmäkaramellinen tuoksu,  mausteinen maku, makea, lähes belgihiivainen esterisyys. Ei amerikkalaista minkään rannikon IPA-fiilistä. Kokonaisuutena olut aivan liian mausteinen. Viime vuonna häiritsi tunkkaisuus, ei tämä nytkään raikkaalta tunnu. Oluesta jäi ottamatta kuva, ruma se oli. Harbour Tap & Taste, 14.6.2019.

Anarchy Sublime Chaos

Otin Haavissa vielä toisenkin englantilaisoluen. Stoutista jokin kahviversio, 7%, lähes musta. Tummaa suklaata on, miksei kahviakin. Pehmeää trooppista hedelmäisyyttä on, mutta ei paahteisuutta, ei juuri katkeroakaan. Haavissa ei ujostella 10 euron kipurajan kanssa, tarjolla reilusti 50 cl annos ja hintana 11,20€. Hinta ei ehkä reilu kuluttajalle, mutta tuskin nämä tuotteet halpenevat brexitin myötä.  Haavi, 14.6.2019. 

Fuller's Beer One

Kävin noutamassa ensimmäisen sähköhammasharjani sitten 1970-luvun Redin Clas Ohlsonista ja piipahdin Haaviin. Haavissa vielä enemmän porukkaa kuin ensivierailulla, paljon parjatussa Redissä muutenkin säpinää. Toki oli perjantain alkuilta. Asahin lontoolaispanimo näyttää pykänneen Hartwallin tapaan pienemmän pilottipanimon, jonka ensimmäinen olut nyt osui kohdalle. 7,5%, maltainen, leipäinen, kuiva, ei kovin pehmeä, kuivattuja hedelmiä. Vähän kuin ESBin vahvempi versio, mutta ei niin tasapainoinen, myös katkeruus puuttuu. Caskaus luultavasti parantaisi tulosta. Muistuttaa talon aiempaa tuotantoa huomattavasti, ehkä rohkeampia irtiottoja voisi odottaa. Haavi, 14.6.2019. 

Ryan Gosling: Lost River

Näyttelijä Goslingin debyyttiohjaus vuodelta 2014. Lehtiarvostelussa puhuttiin neonoirista, joten asetuin katsomaan. Paha pettymys, löysää köyhän miehen David Lynchiä kauttaaltaan. Tapahtuu jossain Detroitin reunoilla olevassa rauniolähiössä, jossa karikatyyriset hahmot kamppailevat synkissä tunnelmissa. Badalamenti-tyylinen musiikki erityisen raivostuttavaa. Rytmi ja jännite poikkeuksellisen laahaavia ja fantasia-ainekset lähinnä vastenmielisiä. Gosling on päässyt näyttelemään hyvissäkin leffoissa, mutta tämä jää pahasti harjoittelukappaleeksi. Jopa Mario Bava -veteraani Barbara Steele on saatu houkuteltua ryhmään repliikittömään rooliin. Vaikuttavaa Christina Hendricksiä Gosling ei pysty hyödyntämään ollenkaan. 

HIMA Tryggve Porter 2019

Viime lauantaina Kustaa Vaasan olutfestivaalin humussa HIMAn Anssi Mononen toimitti viimeisimmän version tuotantolaitoksen perinteisestä Tryggve Porterista. Olen kaksi aiempaa versiota kokeillut, tässä pullossa etiketti rypyssä juuri batch-numeron kohdalla. Bofoorit nyt 8,8%, eli selvästi vahvempaa kuin aiemmat tuotteet.

Käyttötilanteena juoksulenkin palautusolut. Ei paljoa korkkia avatessa äännähtänyt, ei vaahtoa oikeastaan ollenkaan, musta väri. Paahteinen, ruisleipäinen ja suklainen tuoksu. Hyvin pehmeä maku, odotetusti hiilihapot hyvin maltilliset, suklainen, mutta tummansuklainen, hieman ABC-kahvia, mausteita lakritsaan ja anikseen päin, suhteellisen makea. Alkoholi ei tule esiin, mutta viskositeetti pysyy kesädieselin puolella. Dokabiliteetti mainio, takapenkki ei ole tyhjä, mutta erityisen karhean katkera se ei ole. Hyvin samoilla linjoilla mennään kuin aiemmissa Tryggveissä, mutta ehkä tässä ominaisuudet ovat hioutuneet aiempaa paremmiksi.

Roosters Rude Boy, cask ale

Työpaikan kirjapiirin kokous Taivallahden rannalla Mestaritallissa, joka saavutti 1980-luvulla mainetta KGB-vakooja Arne Treholtin kantapaikkana. Aivan vesirajassa Meritalli-niminen rantabaari, jossa ei Stellaa kummempaa olutta tarjolla. Hieno paikka kuitenkin. Kokouksen jälkeen vielä piipahdus Urhoon, jossa ennenkokeilematonta Roostersia caskissa. 4,3%, singlehoppina hieman harvinaisempi uusiseelantilainen Dr. Rudi -humala. Viimeksi olen siihen törmännyt North Carolinan Outer Banksillä pari vuotta sitten. Enemmän katkerohumala ja ei tässä Roostersissakaan erityisemmin hedelmäisiä aromeita ole. Hieman karviaismarjaa, mutta muuten bitter-fiilistä, maltaista keksisyyttä katkeralla jälkipoltolla. Baarissa oli tarjolla pitkään vireillä olleen savonlinnalaisen Everyman's Right -panimon IPAa, mutta ei sekään vielä Savonlinnassa tehtyä, muistaakseni oli Saksassa teetetty. Ei ollut enää kapasiteettia kokeilla sitä tällä kertaa. Urho, 11.6.2019. 

Kaltenecker Kapitula

Ajattelin viime perjantaina, että tuskinpa Konepaja Biergarteniin tulee heti palattua, mutta nyt kävi heti niin. Hanavalikoima ei ollut muuttunut, pikemmin vain supistunut. Kuikuilin nyt tiskin taakse kaappiin ja valitsin summassa pullon, jonka kyljestä erottui "strong ale". Se osoittautui slovakialaiseksi belgialeksi Rožňavasta, Košicen länsipuolelta. Kokeilin Kalteneckerin IPAa parin vuoden takaisella Bratislavan reissulla. Nyt peräti 11,3%, vaalea olut, siis jonkinlainen vahva tripel. Hedelmäinen ja puhdas, ei mausteita, ei liian makea, ei katkeruutta. Hyvä juotavuus, vaikka sosiaaliseksi terassijuomaksi liian vahvaa. Olut tietysti siis HBF:n jämäosastoa, mutta näin vahvana oli säilyttänyt hyvin ryhtinsä. Konepaja Biergarten, 11.6.2019.  

Buxton King Maker

Vahva IPA Derbyshirestä, 10%. Samea, hyvin pienikuplainen ohut vaahto. Trooppishedelmäinen tuoksu, lievää marjaista happamuutta. Maku on tanakan hedelmäinen, ei kovin raikas, täyteläisen raskas. Karamellista makeutta myös. Näin vahva IPA on vaikea tapaus, eikä tästäkään kovin hyvää kokonaisuutta tule. Katkeruus jää kevyeksi vahvassa setissä. Juotavuus kuitenkin kohtalainen, ei epämiellyttävä missään vaiheessa.  Pikkulintu Ruttopuisto, 9.6.2019.

Nittenauer Helles

Kirkas kultainen olut. 4,9%. Viljainen tuoksu, maltainen maku, ruohoa, ei tippaakaan hedelmäisyyttä. Oikein puhdasta, hyvin kevyt katkeruus. Hallertau humalana ja kuuden viikon lagerointi. Tuntuu hieman lyhyeltä, mutta lopputulos on onnistunut. Nittenau on Baijerin Oberpfalzissa Regensburgin koillispuolella. Pikkulintu Ruttopuisto, 9.6.2019.

Edge Vega Nordenskiöld NEIPA

After-cinemaolutta Ruttolinnussa, Barcelonan Edgen ja Göteborgin Vegan yhteistyö. Nordenskiöld hätkähdyttävä nimi oluelle, mutta suomalaisten omimalla Nordenskiöldillä oli tietysti Ruotsi-kytkentöjäkin ja olisiko göteborgilainen panimo ottanut  jopa nimensä miehen Vega-laivasta. 6,6%, samea, mutta ei todellisen NEIPAn sameutta. Hieman mausteisen pippurinen, sitruksinen, ei mehuisa missään nimessä. Yllättävän raikas ja kuohkeakin. Omaperäisyyttä on, appelsiinia, jopa tuntuva peräkärry, hyvin mielenkiintoinen. Pikkulintu Ruttopuisto, 9.6.2019.

Roland af Hällström: Houkutuslintu, teatteriversio

Kuusi vuotta sitten näin tv:stä Roland af Hällströmin heti sodan jälkeen tekemän Houkutuslinnun ja se kolahti kovaa, yksi kovimmista suominoireista. Tietysti tietyin varauksin, ei tämä mikään mestariteos ole. Nyt sitten sama leffa tuli esitykseen uudistuneeseen Orioniin Filmihullu-lehden 50-vuotispäivien tiimoilta. Rikoskirjallisuus- ja -elokuvaekspertti Risto Raitio kirjoitti uusimpaan numeroon ansiokkaan artikkelin suominoirista ja esitteli nyt elokuvankin. En huomannut Orionissa mitään näkyvämpää muutosta sitten edellisten käyntien, ehkä hyvä niin. Olin hieman skeptinen Orionin jatkuvuuden suhteen, mutta jokin epämääräinen elokuva-alan järjestö on siis kai ottanut tilan haltuun ja elokuvaesitykset jatkuvat. Kesäinen sää varmaan karsi katsojia, niitä oli vain kymmenkunta. Hieman sääli, sillä leffa on todellakin hyvä. Esityksessä uusi digitaalinen kopio, en ole sen suhteen mikään Peter von Bagh -luddiitti, kyllä sekin käy minulle. Alkupuolen dialogissa samaa pätkivyyttä kuin tv-esityksessäkin. Esko Töyrin lähikuvat huumaavasta Laila Jokimosta pääsivät suurella kankaalla huikeisiin mittasuhteisiin, mutta todellakin maaseutudraama vei tästä urbaaneja tehoja pahasti pois, aivan kuin Raitiokin alusti. Jokimon kiiltävä sadetakki on tietysti suora viittaus Marcel Carnén Le Quai des brumesin Michèle Morganiin, sitä en ensinäkemällä rekisteröinyt.