Michael Lehmann: Hudson Hawk

Viime viikolla tsekattu Jokikyttä ei vakuuttanut, mutta oli kuitenkin katsomisen arvoinen. Siitä rohkaistuneena päätin katsoa vielä toisenkin 1990-luvulla sivuuttamani Bruce Willis -leffan. Paha virhe. Hudson Hawk saapui aikoinaan Suomeen niin huonolla maineella, että ei käynyt edes mielessä tuhlata aikaa sen katsomiseen. Sittemmin olen sivusilmin jostain lukenut, että leffa olisi saanut jonkinlaista rehabilitaatiota. Jos niin on, niin väärässä ovat. Surkeaa kamaa tämä on korona-viihteenäkin. Elokuva teeskentelee alussa olevansa jonkinlainen heist movie, ehkäpä joidenkin Hitchcock-klassikoiden tyyliin. Siihen viittaa ainakin North by Northwestista pöllitty roolinimi George Kaplan. Nopeasti teos kääntyy kuitenkin sarjakuvamaiseksi slapstick-farssiksi, joka yrittää tavoitella musiikkiosuuksillaan jotain Sinatran Rat Pack -aikojen fiiliksiä. Täydellisesti epäonnistuen. Roomasta otetaan soppaan kaikkein kuluneimmat turistiotokset. Omahyväinen Willis saavuttaa tässä niljakkaan uransa visvaisimman pohjakosketuksen. Ainoa valopilkku on Andie MacDowell, joka tuntuu koko ajan äimistelevän joutumistaan tämmöiseen soopaan.

Malmgård New England Pale Ale

Uutta NEPA-tuotantoa Mikkelistä Malmgårdin brändillä. Tai niin luulin, koska aiemmat Malmgårdin tölkkioluet on pantu Saimaalla Mikkelissä. Esimerkiksi eilen ostetussa Malmgårdin Spelt IPAssa lukee valmistajana Malmgård, mutta valmistuspaikkana Saimaa Brewing, Mikkeli. Tässä New England Pale Alessa on toisin. Valmistajana on Loviisan Malmgårdin Panimo, mutta Saimaa on nyt pelkkä pakkaaja. On siis ymmärrettävä, että valmis olut on roudattu Loviisasta Mikkelin tölkityslinjalle jollain menetelmällä. Merkillinen ratkaisu, mutta tavallaan ymmärrettävä, koska Mikkelissä tehdyt Malmgård-oluet ovat muistuttaneet enemmän Saimaan tuotteita kuin Malmgårdin omia.

5,5 %, 48 IBUa, humalia ei ole kerrottu. Ei aivan ideaalinen NEIPA-ulkonäkö, sameutta on, mutta väri on aavistuksen liian tumma. Tuoksu on suurempi pettymys, ei raikasta sitrusta tai trooppista hedelmää. Aromi on maltainen ja vienosti leipämäinen. Maku on erikoisen mausteinen, rukiisen kvassimainen, hedelmääkin on, mutta jää mausteiden varjoon. Sopiva hiilihappotaso, mutta myös ohut runko. Ei maltaista täyteläisyyttä, joka olisi toinen mahdollinen etenemissuunta. Jää siis sekavaksi väliinputoajaksi. Emmer-vehnä on monesti ollut Malmgårdin menestystekijä, mutta nyt se tuntuu sotkevan hommaa. Ei siis vaikuta tämäkään ratkaisumalli toimivan. Onko kuljetuksessa jokin mennyt pieleen, kun esimerkiksi Malmgårdin keg-tuotteet ovat edelleen paljon paremmalla tasolla. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Omnipollo Marbles

En väitä vältteleväni Omnipollon tuotteita, mutta monta kertaa viime aikoina on tullut sivuutettua. Brändistä tulee aina mieleen jäätelösohjo ja marsipaani, oikein puistattaa. Nyt sitten kovina aikoina ei enää ole varaa olla ronkeli, joten poimin hyllystä kokeilemattoman Omnipollon pale alen. 5,3 %, Nelson Galaxy Citra Pale Ale. Nelson tarkoittanee Nelson Sauvin -humalaa. Omnipollo jossain vaiheessa suunnitteli omaa panimoa, mutta ilmeisesti ajatus on haudattu. Olut on pantu mustalaispanijoiden Mekassa Belgian De Proefilla. 

Tyylipuhtaan NEIPAn ulkonäkö, tuoksussa mukavasti ananasta. Maku on mehuinen, mutta myös ohut, tällainen olut vaatii yleensä IPA-vahvuuden ja tässä huojuva runko tuntuu selvästi. Hedelmäisyys on tuoksua kuivempaa, ananas kääntyy greippisemmäksi ja transformoituu lopuksi jopa hienoiseksi peräkärryksi. Puhdasta kamaa, tavallaan miellyttävääkin, mutta ohkaisuus pudottaa pinnoja. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Charles McCarry: The Miernik Dossier

Viime vuonna kuollut Charles McCarry on jäänyt itseltäni paitsioon, mutta maine on todella kova vakoilukirjallisuuden piirissä. Mies toimi itsekin virkamiehenä CIA:ssa. Latasin nyt Kindleen McCarryn vuonna 1973 ilmestyneen debyytin, joka avaa seitsemän romaanin Paul Christopher -sarjan. Nimen mukaisesti romaanin rakenne on kuin asiakirjamappi. Se koostuu kokonaan mm. muistioista, sähkösanomista, pöytäkirjoista, vakoilijoiden raporteista ja lyhyistä henkilöesittelyistä. Kuulostaa epäselvältä, mutta toimii hämmästyttävän hyvin. Tarina etenee näiden dokumenttien kautta lähes kronologisesti ja juoni pysyy kirkkaana. Aiemmin ainakin Len Deighton oli harrastanut tällaista, mutta pienimuotoisemmin, ei koko romaanin mitassa. 

On vuosi 1959, siis kylmä sota Sputnikin ja Berliinin muurin välillä. Kansainvälisessä yhteistyöjärjestössä Genevessä toimiva puolalainen Tadeusz Miernik ilmaisee läntisille tuttavilleen halunsa loikata länteen. Hänet on kutsuttu takaisin Puolaan ja mies pelkää vangitsemista ja mahdollista likvidointia. Puolassa on panttivankina hänen nuorempi sisarensa. Viesti välittyy läntisille tiedustelupalveluille, joita ei puolalaisen inhimillinen hätä hetkauta vähääkään. Mutta on myös mahdollista, että Miernik on Varsovan liiton solutusyritys ja siihen täkyyn olisi mielenkiintoista tarttua tarkoituksena seurata Miernikin toimia ja syöttää tälle disinformaatiota. Herkullinen ja kyyninen asetelma, jota McCarry vyöryttää hengästyttävällä intensiteetillä. Jopa Geneven paikallisväri hahmottuu hyvin, tuttuja paikkoja lyhyeltä omalta vierailultani pari vuotta sitten. 

Geneven jälkeen romaani muuttuu hieman tavanomaisemmaksi agenttitrilleriksi. Rautaesiripun takana käydään Tšekkoslovakian Bratislavassa ja sitten ajetaan Cadillacilla Egyptin läpi Sudaniin. Siellä toiminnallisuus korostuu ja saa jopa westernin piirteitä. Loppua kohti vakoilumaailman kyynisyys iskee päälle alun tapaan. Loppuratkaisu on sopivan illuusioton ja vie vaikutelmaa  le Carrén varhaistöiden suuntaan. Itse Christopher jää tässä avauksessa ohueksi, melkein sivuhenkilöksi, mutta McCarry laajentaa tiettävästi tätä näkökulmaa huomattavasti sarjan myöhemmissä osissa. Muut henkilöt ovat sitten sitäkin täyteläisempiä ja eksentrisiä, merkittävimpänä Miernik itse. Ross Thomasin joidenkin romaanien miehitys tulee helposti mieleen. Todella vaikuttava romaani ja nautinnollinen lukukokemus. Tuntuu selvältä, että McCarryn tuotantoa pitää tutkia lisää.

North Brewing Transmission, tölkkiversio

Tämä leedsiläinen tuli ensi kerran vastaan Black Doorissa pari vuotta sitten sillä aikakaudella, kun baarit olivat auki. Sameudesta huolimatta olutta kuvattiin silloin west coast IPAksi. Tölkistä ei nyt sellaista termiä löydy. 6,9 %, olut näyttää edelleen NEIPAlta. Raikas appelsiinimehuinen kuivahko tuoksu. Miksei greippiäkin. Maku on myös greippisen mehuisa, varsin raikaskin. Tästä tölkistä löytyy pakkauspäivä, se on 210120. Ei siis tuoretta, mutta ei toivottoman vanhaakaan. Maku on siis todellakin raikas, mallastuki on riittävä ja potentiaalia jää jäljelle vielä loppuriuhtaisuunkin. Oikein mukavaa tasapainoista modernia IPAa. Poikkeustilanteen hädän hetkellä craft-hipsterin perivihollisesta Alkosta voi siis saada tällaistakin. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Kees Kveik IPA

Norjalainen perinnehiiva kveik on ollut craft-panimoiden suosiossa pari vuotta ja nyt se on niin mainstreamia, että se on saavuttanut Alkon hyllyn. Varmaan kveik-olutta on ollut monopolissa ennenkin, mutta tuskin aiemmin näin selvästi oluen nimeen brändättynä. Hollantilaisen Kees Bubbermanin panimo on tehnyt IPAnsa kveikillä, kuivahumalina Azacca, Mosaic ja Ekuanot, märkäaromina lisäksi Chinook. 6,0 %.

Varsin samea, mutta ei NEIPAista läpitunkemattomuutta. Tiukka tiheä vaahto, tuoksussa mandariinia ja lievää fankisuutta. Maku on runsashiilihappoinen, sitruksinen, kirpeä, ei happamuutta, mutta ehkä lievää mausteisuutta. Kveikistä on vaikea saada otetta makumielessä, kokeilemani kveik-oluet ovat olleet laidasta laitaan ultrahappamista tätsin neutraaleihin. Tämä on neutraalimmasta päästä, pieni tunkkaisuus voisi olla siitä peräisin, mutta tuskinpa tämä IPA muutenkaan on aivan raikkaimmillaan. Parasta ennen 07/2021, mutta sehän ei kerro mitään, ainoa merkitsevä asia olisi tieto tölkityspäivämäärästä. Ei katkeruutta juuri nimeksikään, IBU-lukema on 32. Suhteellisen miellyttävä, mutta ei mieleenjäävä olut. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Porterhouse Devil's HalfAcre

Irlannista "imperial dark IPA", kypsytetty puoli vuotta Dingle-tislaamon tynnyreissä. Dinglen viskit eivät ole tuttuja, mutta Dinglen lageria join viimeisimmällä Dublin-vierailulla. Panimo näyttää menneen sittemmin nurin. Dinglen tislaamolla puolestaan on samat omistajat kuin Porterhousella. Oluen nimi viittaa Dublin Castlen siihen osaan, jossa irlantilaisia kapinallisia kidutettiin brittihallinnon vuosisatoina. No niin, nuo kulmat ovat itsellenikin hyvin tuttuja, Porterhousen pääbaarikin siinä lähellä. 11 %, 68 EBU (Alkon mittaus, panimon oma IBU-lukema 52), Galena, Nugget, Amarillo, Mandarina Bavaria. Kirkas tummanruskea olut, tuoksussa karamellista mallasta ja alkoholia. Jotain rommin tyylistä myös. Maku on varsin pehmeä, täyteläinen, lievästi makeutta, alkoholia maussakin kieltämättä. Viskin vaikutus hieman epäselvä, jonkinlaista puumaisuutta kyllä löytyy. Vakiintuneimmissa oluttyyleissä tämä ehkä olisi barleywine, luumumaista hedelmää on runsaasti, mutta jokseenkin yksiulotteiseksi tämä silti jää. Kohtuullisen hyvä juotavuus näin vahvaksi olueksi kuitenkin. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Captain Lawrence Orbital Tilt IPA

Kalasataman Alkon hyllyllä tuli vastaan hieman yllättäen New Yorkin klassikkopanimon IPAa. 5,9 %, kuivahumaloitu Citralla. Yli-innokasta vaahtoamista, muuten NEIPAmainen ilmiasu. Tuoksussa kirpeää sitrusta, maku on vaisumpi, greippiä on, mutta NEIPAn mehuisuuteen tämä ei yllä. Kuivaa on, maltaisuutta rungossa, joka jää kuitenkin huojuvaksi. Katkeruus huomaamatonta. Positiivista on suhteellinen raikkaus, tämä ei ole päässyt niin tunkkaiseksi kuin yleensä Alkon amerikkalaisissa IPOissa. Kokonaisuus jää kuitenkin vaisuksi, kun muistelee saman panimon tupla-IPAa Blind Tigerissa nelisen vuotta sitten. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

RPS Dandelion Dreams

Kuopiolainen RPS pärjäsi hyvin tämän viikon Helsingin Sanomien witbier-testissä, joten innostuin kokeilemaan tuotetta itsekin. Väri vähän keltaisempi kuin witeissä yleensä, vaahtoa syntyy mukavasti. Tuoksussa hyvin belgiesteriä ja hedelmää. Maku on kohtuullisen täyteläinen, belgihiiva maistuukin, mausteisuutta varsin vähän, hyvin kuiva olut. Maltaisuus tuntuu enemmän kuin tyylin monissa belgiedustajissa. Mausteet tarttuvat hieman yllättäen enemmän jälkimakuun, lievästi tahmaisestikin. Ihan hyvää tämä on, ei niin raikasta ja hedelmäistä kuin tyylissä on totuttu, mutta maltaisuus tuo särmää toiselta suunnalta. 4,9 %, kuten nimi kertoo, korianterin ohella käytetty voikukkaa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market. 

Pyynikki Norwich IPA

Pyynikki ei ole suosikkipanimojani, mutta ainakin yritystä riittää, sitä täytyy arvostaa. Pyynikki pystyi luomaan riittävät kontaktit Norwich Cityyn, jotta sai tehtyä Teemu Pukin menestyksen kunniaksi oluen. Paikan päällähän Woodforde on aiemmin tehnyt The Perfect Finnish -Pukkioluen, mutta sitä en ole päässyt kokeilemaan. 4,7 %, 45 IBU, Centennial, Citra, Mosaic. Lähes kirkas, vaalean meripihkainen väri. Tuoksussa pihkaa, mallasta ja vähän karamellisuuttakin. Maku on perushedelmäinen, hieman vihanneksinen, mallaskin esillä. Ei kovin raikasta, mutta ei niin ohut kuin pelkäsin. Makua on ihan kohtuudella. Verrattuna kahteen edelliseen Etkoon pudotus on kuitenkin todella raju. Tietysti ne ovat erityylisiäkin, mutta onhan tämä kovin keskinkertainen tapaus. Katkeruutta pihkan jälkeen löytyy, mutta tunkkaisuus suurin ongelma. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Etko Hole in the Wall

Toinen Etkon uutuus on tupla-IPA, 8,0 %. Tässäkin Sabro-humalaa, muuten hommissa vanhat sankarit Columbus, Cascade ja Citra. Etiketin kuvaustekstissä ehkä koronakaranteeniviittauksia: "Walls start to close in, are you seeing things?". Tämä olut siis tarjoaa pakomahdollisuuden, reiän seinässä. Vaahtoa syntyi nyt melko vähän, samea NEIPAn ulkoasu tässäkin. Tuoksu ei niin intensiivinen kuin Another Weekendissä, trooppista hedelmää, mutta myös jotain epämääräisempää. Tässäkin miellyttävän matala karbonointi edellisen tapaan. Maku on pistävämpi, kirpeän hedelmäinen, mutta ei mitään häiritsevää. Tässä on jopa vähän painoa peräkärryssä, ehkä katkerin juomistani Etkon oluista. Käsittääkseni olut on tölkitetty eilen, mutta raikkaus ei ole huipussaan, ehkäpä alkoholikin hieman pilkistelee sekaan. Silti tykkäsin kovasti, tämä kaksikko on parasta maistamaani Etkoa. Kuivilan Jussille taas kiitokset, hän osti siis tämänkin Helsingin Herttoniemestä, Etkon panimokaupasta.

Etko Another Weekend

Baariton koronaviikonloppu alkaa olla jo rutiinia, mutta tänään siis ei ole enää kukaan muukaan baarissa Suomessa. Jussi Kuivila kävi eilen Etkon panimokaupassa ja ystävällisesti tarjoutui tuomaan Vallilaan näytteet kahdesta uutuudesta. Olisin tietysti itsekin voinut käydä. En ole yhdeksään päivään joukkoliikennettä käyttänyt, mutta Herttoniemihän on helpolla pyöräilyetäisyydellä. Sopivasti tilanteeseen nimetty IPA, psykedeelinen etiketti, taitaa viitata johonkin klassikkolevyyn, jonka nimeä en saa päähäni. 6,5 %, Sabro, Amarillo, Citra.

Hyvä sitruksinen makea tuoksu kohosi heti tölkin avauksessa. Samaa leijuu lasistakin, herukkaisuutta myös. NEIPAinen ulkonäkö. Maku on selvästi kuivempi, tiheän karviaismarjainen, sitrusta edelleen. Lievää tukkoisuutta, raikkaus ei aukene niin avoimeksi kuin optimaalisimmillaan. Lievää mausteisuutta myös, ehkä tuntemattomammasta Sabrosta peräisin. Katkeruutta ei odotusten mukaan paljoa ole, mutta kyllä olut on kokonaisuutena miellyttävä. Etko on saanut hyvän rytmin päälle, hieno homma.

Gene Saks: Barefoot in the Park

En ole aiemmin nähnyt tätä romanttista komediaa vuodelta 1967. Muutama tilaisuus on ollut, mutta nuorempana epäilin tätä liian siirappiseksi. Sellainen tämä tietysti onkin, mutta New Yorkin ajankuva kiinnosti nyt. 1967 New Yorkissa ennen hippejä, mutta Greenwich Villagen folk-hörhöjen buumin jälkeen. Aika hienoja katunäkymiä onkin, mutta vähemmän kuin toivoin. Leffan näytelmätausta näkyy, painotus on Jane Fondan ja Robert Redfordin sanailussa. Charles Boyerin elostelijan koominen sivutuki ei nykyään erityisemmin naurata. Raikasta kepeyttä tässä on, mutta jää silti liian höttöiseksi.  

Saimaa Brewer's Special Bayern Weiß

Mikkelissä tehty baijerilainen weissbier, ei tosin perinteistä tyyliä, koska kuivahumaloitu. Tölkissä naisoletettu jalkapallopeluri, jolla toisessa kädessä humalakäpy. Pelipaidassa ei Bayern Münchenin värit eikä edes 1860 Münchenin, vaan Baijerin lipun sinivalkoruudut. Oikeastaan aika tyylikäs kuva. 5,5 %, edellistä kiinalaista tiheämmän keltainen väri, sameuttakin enemmän. Tuoksusta ei esterit erotu, enemmän sitruksisuutta. Sitä saattoi tietysti odottaakin, kuivahumalana on Citra. Muuten käytetty Magnumia, Mandarina Bavariaa ja Traditionia. Pehmeä ensisiemaisu, hyvin vähän hiilihappoa. Sekin hieman erilainen valinta kuin weißeissa yleensä. Hieman karkeutta suutuntumassa, täyteläistä sitrusta. Perinteinen hopfenweizen tämä ei ole, koska jälkimaun katkeruus jää veltoksi. EBU-lukema onkin 17.  Sekava kokonaisuus siis, jossa ei weizenin riittävää raikkautta. Isompia huikkia ottaessa mausteisuutta jää nielukalvoille enemmän, sekään ei oikeastaan miellyttävällä tavalla. En ole weiss-fani, mutta tykkään silloin tällöin tyylipuhtaasta tavarasta. Tämä ei sellainen ole. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market. 

Tsingtao Wheat Beer

Kiinalaiset oluet ovat jääneet pääosin kokemusmaailman ulkopuolelle. Blogista ei taida löytyä yhdenkään kiinalaisen oluen arviota, en ole koko maata pitänyt kiinnostavana koskaan. Vanhoista arkistoista löytyy sentään Zhuyiang, Yanjing ja perus-Tsingtao. Koronan merkeissä sattui Triplan Alkosta kouraan Tsingtaon vehnäversio, varsinkin kun se oli koko kaupan valikoiman ainoa maistamaton olut. Poikkeuksellisen kehno Alko uudella paraatipaikalla. Vain 4,7 %, joten muutenkin omituinen valinta Alkon settiin. Näyttää olevan Börje Salmingin firman maahantuomaa. Helmeilevää sameaa vaaleaa olutta. Tuoksussa estereitä ja hedelmäisyyttä. Maku on raikas, purukuminen, kirpeän hedelmäinen, selvää weissbierin vivahdetta, mutta ohuesti. Lievää mausteisuutta, ehkä jopa pippurisuuteen asti. Jälkimaku ei aivan tyhjä, mutta ei kauaa kestä. Hyvin puhtaan makuinen ja tyylipuhdaskin. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Del Puerto Porter

Joulun välipäivinä tuli kokeiltua chileläisen Del Puerton IPAa, joka oli mennyt jossain vaiheessa pilalle. Nyt uusi yritys saman panimon porterin parissa. Vain 4,5 %, 23 IBU, melkein mustaa, vaahtoa on kunnolla. Tuoksussa on makeaa mallasta, ikään kuin vanhassa kunnon tummassa Velkossa. Maku aluksi  Velkon tapaista, makeutta on runsaasti, karamellisuutta, mutta sitten vivahteet siirtyvät hedelmäisyyteen päin. Paahteisuutta ei löydy, enemmän sokerilakritsaa. Runko on ohut, mutta makeus vähän paikkaa sitä. Tässä ei sinänsä mitään virhemakuja, mutta tällainen karkkisessioporter ei oikein mielenkiintoinen ole. Ostopaikka Helsinki, Triplan K-Supermarket.  

Cape Brewing Cape Point Lager

Eteläafrikkalaista olutta todella pitkän tauon jälkeen. 90-luvulla join Castle Milk Stoutia, mutta se saattaa olla ainoa kokeiltu olut Afrikan ehkä mielenkiintoisimmasta olutmaasta. Nimestään huolimatta panimo ei sijaitse aivan Hyväntoivonniemellä vaan Paarlissa Kapkaupungin koillispuolella. 5,1 %, kirkas vaalea lager, hyvä vaahdonmuodostus. Tuoksussa ruohoa ja mallasta. Maku on kohtuullisen runsas, lievä makeus, maltaisuus päällimmäisenä. Ei pilsin raikkautta tai hellesin täyteläisyyttä, mutta jotain sieltä väliltä, hyvin puhdas. Kevyttä kenttäkatkeruuttakin löytyy.  Ostopaikka Helsinki, Triplan K-Supermarket.