1989 ilmestyi sitten Lanoisin ensimmäinen oma levy Acadie, joka vakuutti välittömästi. Osittain ranskankieliset biisit hypnoottisen keskitempoisina sävellyksinä toimivat loistavasti. Kakkoslevy For the Beauty of Wynona (1993) jatkoi samaa kovaa tasoa, mutta kolmas Shine (2003) oli jo vaatimattomampi. Sävellyksissä ei enää samaa loistokkuutta. Puolikymmentä julkaisua on tullut senkin jälkeen, mutta ne ovat jo menneet ohi. Mutta kun tässä kuussa 75 vuotta täyttävä maestro ilmoitti saapuvansa Tavastialle, niin ryntäsin tietysti heti lipunostoon. Omia suosikkejani ei enää liikaa keikkakiertueilla liiku ja Lanois on livenä täysin ennenkokematon tapaus.
Valmistauduin iltaan Keski-Pasilassa ex-kollegojen seurassa. Heillä siis after work -tilanne, minulla before concert. Täproomin, Burgers & Winen ja Bierhaus Berlinin jälkeen hyppäsin hyvin ravittuna paikallisjunaan. Tavastian ovella klo 20:10 jonoa oli ulos asti, mutta kuuluisan näyttelijättären vanavedessä pääsin sujuvasti sisään. Konsertti oli loppunmyyty ja siltä se todellakin näytti, salin puoli oli tiukkaan ahdettua ihmismassaa. Baarista sain tilattua oluen kuitenkin nopeasti. Huomasin, että isokokoinen herrasmies lähti pujottautumaan baarista ihmisten välistä kohti salin keskiosaa. Lähdin perään ja kaveri todellakin aurasi hyvin tilaa. Tyyppi osoittautui miksaajaksi ja sainkin mukavan paikan miksauspöydän vierestä. Edessä huojui levottoman näköinen hujoppi arvaamattomasti, mutta hän jätti varomattomasti eteensä riittävästi tilaa. Sopivassa kohdassa luikahdin siihen ja sain huojujan selkäni taakse. Tästä kohti konserttia olikin sitten optimaalista seurata.
Lanois, rumpali Brian Blade ja basisti Jim Wilson aloittivat kello 20:30 sharp. Pari ensimmäistä kappaletta olivat hitaita ja hiljaisia instrumentaaleja, Lanois istui alhaalla eikä miestä edes kunnolla näkynyt. Tämä oli selvä pettymys. Paatuneena rock-miehenä olen sitä mieltä, että keikka on aloitettava täydellä voimalla ja kunnon asenteella. Yleisöltä on otettava heti luulot pois ja baaritiskille jääneet hitaimmat kiskaisevat kaljansa henkitorveen. Myöhemmin keikalla voidaan hieman löysätä kaasua. No, Lanois pyrki siis hyvin erilaiseen haltuunottoon. Ensimmäinen tunnistamani kappale Lotta Love To Give oli kuitenkin jo parempaa otetta, seisomaan noussut Lanois antoi Les Paulinsa kunnolla kiihtyä. Varsin nopeasti tuli myös oma suosikkikappaleeni Under a Stormy Sky. Tyrmistyttävästi se esitettiin karulla garage-soundilla, levytyksen helkkyvästä rullaavuudesta ei ollut jälkeäkään. Tässä oli jo vähän sulattelemista, mutta on tietysti totta, että kolmen soittajan perustriolla ei voida saavuttaa levytysten monipuolisuutta. Mutta Brother L.A.:n aikana aloin saada kiinni bändin soundista ja sitten Acadien avausbiisi Still Water soi jo kuohkeasti. Shine-levyn nimibiisi toimi sekin hyvin. Sivumennen sanoen olen tällä viikolla kuunnellut enemmän tätä Shine-levyä ja se alkaa aueta paremmin kuin silloin yli 20 vuotta sitten. Raamatullisen gospel-revittelyn The Makerin sävellys on niin hieno, että siitä biisistä kaikki sovitukset toimivat, niin nytkin Tavastialla. Uuden tuotannon Ring the Alarm tuntui liian pitkitetyltä.
Perussetti kesti 100 minuuttia päättyen hitaaseen hymniin ja encoressa pientä haparointia. Lanois ja kumppanit aloittivat Jolie Louisen, mutta pysäyttivät muutaman sekunnin jälkeen. Jotain mutinaa kuului, ettei tätä biisiä voi soittaa tai jotain vastaavaa. Sitten soitettiin suhteellisen tuntematon raskaahko rockbiisi, saattoi olla Shine-levyn Slow Giving tai uudempi Here Is What Is. Loppujen lopuksi siis oikein mukava keikka, vaikka ei täysin odotuksiani täyttänytkään. Lanois vaikutti hyväkuntoiselta, samoin muut soittajat. Silti voisi olla mielenkiintoista kuulla Lanois'n musiikkia isommalla bändillä. Hyvä näinkin tietysti.
