Harkitsin pitkään ennen kuin hankin tämän kirjan Kindleen. Olen lukenut käytännössä kaiken mahdollisen Leedsin menestysvuosista 1965-75, tuskinpa Tomlinson tarjoaisi mitään uutta. Otsikko kattoi kuitenkin myös vuodet 1975-79, joista on kirjoitettu huomattavasti vähemmän. Toisaalta seurasin itse silloin livenä kiihkeänä fanina vuosikymmenen loppupuolta pettymyksestä toiseen. Olisi mielenkiintoista nähdä vastaavatko omat muistikuvat Tomlinsonin kerrontaa. Kun ryhdyin Oulun junassa kirjaa lukemaan, huomasin nopeasti virhearvioni. Myös Tomlinson keskittyy menestysvuosiin, ehkä noin 80 % kirjasta kertoo vuosista 1969-1975. Mutta mikäpä siinä, käydään tutut tapahtumat vielä kerran läpi.
Tomlinson aloittaa tosiaan elokuusta 1969, kun Leeds valmistautui puolustamaan edellisellä kaudella voitettua ensimmäistä liigamestaruuttaan. Mestaruus oli tullut lähinnä tiukan puolustamisen kautta, yleensä pelattiin vain yhdellä kärkipelaajalla Mick Jonesilla. Nyt valmentaja Don Revie hankki toiseksi hyökkääjäksi Allan Clarken. On ehkä hieman yllättävää, että lähinnä hyökkäävää oikeaa keskikenttäpelaajaa roolittava Peter Lorimer vakiinnutti avauskokoonpanopaikkansa vasta tässä vaiheessa, vaikka oli ollut seurassa jo pitkään. Vasemmalla oli vielä taitavampi hyökkäävä pelaaja Eddie Gray, mutta hän oli lähes koko ajan loukkaantuneena. Aikakautta dominoivat Norman Hunterin kaltaiset lähes väkivaltaiset taklaajat ja monet taitopelaajat lähinnä nuolivat haavojaan. Leedsin todellinen ydin oli tietysti keskikenttäpari Billy Bremner ja Johnny Giles, joita voidaan pitää vieläkin lähes parhaana duona mitä Englannin kentillä on koskaan nähty. Hunterin rinnalla topparina ikuisuuden pelannut maailmanmestari Jack Charlton alkoi vähitellen jäähdyttelemään, mutta hänen ensimmäinen korvaajahankinta John Faulkner loukkaantui heti, hän pelasi Leedsissä vain kaksi peliä.
Leeds siis muutti tyylinsä hyökkäävämmäksi ja kaudella 1969-70 lähdettiin tavoittelemaan voittoa Euroopan Cupissa, liigassa ja FA Cupissa. Kaikissa kilpailuissa menestyttiin, mutta luu jäi käteen. Jälkikäteen ajatellen katkerinta oli Euroopan Cupin semifinaalitappio Celticille. Keskittymällä siihen selvästi heikommalla materiaalilla operoinut Celtic olisi ollut kaadettavissa. Finaalissa Feyenoord ei sekään olisi ollut ylittämätön este. Seuraavallakin kaudella mestaruus luisui Arsenalille, kun Leedsille kasaantui armoton otteluruuhka. Se ruuhka tuntui osuvan Leedsille säännöllisesti näinä vuosina. Fairs Cupin finaalissa kaatui sentään Juventus vierasmaaleilla. Uusi lupaava sentteri Joe Jordan debytoi syksyllä 1971 Barcelonaa vastaan. UEFA-Cupissa tuli käsittämätön kotitappio belgialaiselle Lierselle 0-4, kun vastustajaa kerrankin aliarvioinut Revie käytti kokeellista miehistöä. Keväällä 1972 Leeds oli huippukunnossa, kuuluisassa Southampton-ottelussa 39 peräkkäistä syöttöä. Omituisesti oikean puolen luottopakki Paul Reaney ei tässä vaiheessa mahtunut kokoonpanoon, Revie peluutti hänen paikallaan monipuolisuusmies Paul Madeleya. Ongelma ratkesi, kun vuoden 1970 MM-kisojen paras vasen pakki Terry Cooper katkaisi jalkansa. Madeley siirtyi vasemmalle ja Reaney palasi kokoonpanoon. FA Cupin voitto saavutettiin lopulta, mutta liigamestaruus meni taas kyseenalaisesti sivu suun otteluruuhkan takia.
Vuoden 1973 keväällä tuli sitten kaksi katkeraa cup-finaalitappiota. Kakkosdivarin Sunderlandille FA Cupissa, se otteluhan teki minusta Leeds-fanin. Revien siirtohuhu Evertoniin varjosti Thessalonikissa Cup-voittajien Cupin finaalia Milania vastaan. Siinä meni kaikki muukin pieleen lahjottua tuomaria myöten. Revien siirto ei toteutunut ja päätettiin seuraavalla kaudella keskittyä liigaan. Syksyllä 1973 Leeds todennäköisesti saavutti zeniittinsä, peli kulki loistavasti voitosta voittoon. Keväällä tuli herpaantuminen, mutta pisteet riittivät liigamestaruuteen. Näistä huipputapahtumista Tomlinson ei tarjoa oikein uutta. Avainotteluita käydään läpi yksityiskohtaisesti useamman sivun verran, lukeminen ei ole kovin palkitsevaa. Revie lähti maajoukkueen valmentajaksi ja korvaaja oli tunnetusti Revien vihamies Brian Clough, joka kesti pestissä klassiset 44 päivää. Tomlinson suhtautuu Cloughiin suhteellisen neutraalisti, hän ei esimerkiksi mainitse Cloughin väitettyä holtitonta alkoholin käyttöä. Tomlinson yhtyy yleiseen näkemykseen, jonka mukaan Clough olisi pärjännyt, jos diplomaattinen siipimies Peter Taylor olisi myös tullut Leedsiin. Leedsin typerä johtoporras mokasi mahdollisuudet parhaaseen vaihtoehtoon eli Johnny Gilesin palkkaamiseen pelaajavalmentajaksi. Kompromissina valmennusta tuli johtamaan sympaattinen Jimmy Armfield, jonka johdolla paneuduttiin vielä Revien sukupolven viimeiseen rynnistykseen. Euroopan Cupissa Leeds nitisti Rob Rensenbrinkin ja Paul van Himstin Anderlechtin sekä jopa Johan Cruyffin ja Johan Neeskensin Barcelonan. Finaalissa Pariisissa kävi sitten miten kävi.
Edessä oli hidas luisu kohti helvettiä. Armfield ei saanut pidettyä joukkuetta kasassa, vaikka ikääntynyt se ei vielä ollut, vastoin usein esiintyvää käsitystä. Oikeastaan vain pari viikkoa Pariisin finaalin jälkeen West Bromwichiin lähtenyt Giles oli uransa ehtoossa. Silti huippupelaaja toisensa jälkeen päästettiin lähtemään mitättömillä siirtosummilla. Jopa Cloughin ainoa järkihankinta Duncan McKenzie menetettiin Anderlechtiin. Uutta toivoa toi 1976 värvätty superpelaaja Tony Currie, mutta hän ei saanut riittävää tukea. Ratkaiseva romahdus oli keväällä 1978 Jordanin ja toppari Gordon McQueenin katkera lähtö suurella rahalla Manchester Unitediin. Korvausrekrytoinnit epäonnistuivat ja seuraavana kesänä lähti vasta 31-vuotias Clarke. Armfield erosi ja vuorostaan skottilegenda Jock Stein vieraili omat 44 päiväänsä Leedsissä. Tomlinsonin mukaan Stein ei ollut missään vaiheessa motivoitunut johtamaan Leedsiä, hän vain kyttäsi Argentiinan kisojen katastrofin jälkeen vapautuvaa Skotlannin maajoukkuepestiä. Tilalle tuli Jimmy Adamson, jolla ei ollut mitään erityistä annettavaa. Vaimon koti-ikävän takia Currie palasi Lontooseen kesällä 1979. Sitä en tiennyt tai muistanut, että Bristol Cityn Pertti Jantunen teki maalin tasapelissä Leedsiä vastaan syksyllä 1979. Lähes lopullinen kuolinisku oli samana syksynä surkea tappio UEFA-Cupissa Universitatea Craiovalle. Tomlinsonin kirja loppuu sitten tähän. Leeds rimpuili vielä kaksi kautta pääsarjassa, mutta väistämätön viikatemies saapui sitten.
