Rivington The Quiet Earth

Siirtyminen Töölöstä Pasilaan. Tuplasumu Lancashiresta, 8,0 %. Galaxy, Citra, Nelson Sauvin. Vaaleaa ja sameaa. Sitruksiset aromit. Mehuisuutta on täyteläisesti. Mango, papaija, passion. Puhdasta ja raikasta, kuiva runko, jopa vähän katkeruuttakin. Rivingtonista en alunperin innostunut, mutta viimeaikaiset tuotteet olleet kyllä laadukkaita. Täproom, 28.10.2026.

Mad Hopper Ice Breaker

Toinen Mad-uutuus itselleni cold IPA, 6,0 %, Magnum, Motueka, Nectaron, Nelson Sauvin. Nyt melko sameaa, varsin vaaleaa. Ananas-tuoksu intensiivistä. Maussakin yllättävän runsas mehuisuus, kuivan kirpeänä. Jopa greippisyyttä, melko täyteläinen. Tässäkin on vähän katkeruutta. Aika näppärä, onko Mad Hopper todellakin ruvennut tekemään runsaamman maun oluita? Aiemmathan ovat olleet toinen toistaan hillitymmän mauttomia. Puhdasta tämäkin on, myönteinen yllätys. Viisi Penniä, 28.10.2026.

Mad Hopper Hopperdorf

Melko vaalea ja kultainen altbier Töölöössä. 5,0 %. Täysin kirkasta ja maltaisen tuoksuista. Hyvin kuiva maltainen maku, kieltämättä pähkinää on kohtuudella. Oikein puhdasta ja raikasta, riittävästi on peräkärryäkin. Positiivinen tapaus ilman muuta. Gustavo Vale näytti puuhailevan panolaitteiston kimpussa. Jostain syystä olen luullut hänen lähteneen pois jossain vaiheessa. Viisi Penniä, 28.10.2026.

Rivington See the Spark

Lancashirestä Prestonin kaakkoispuolelta imperial stout pullojaossa, 11,2 %. 21 kuukautta kypsytystä Buffalo Trace -bourbontynnyreissä, pähkinää, kaakaota ja vaniljaa lisätty sekaan. Tammen puumaisuutta aromeissa, vaniljaa myös. Pehmeässä maussa aika makeaa karamellisuutta, vaniljaa taas myös. Ehkä sivussa kuivempaa kahvisuutta. Ei ehkä pahinta makeutta, mutta ei silti oikein minun makuun. Juova, 27.10.2026.

Rivington Month Or Two

Manchesterin luoteispuolelta DDH-sumua, 6,5 %, Nelson Sauvin, Strata, Peacharine ja Citra. Vaaleaa ja sameaa. Satsumaa ja greippiä tuoksussa. Maku on raikkaan hedelmäinen, sitrusta mukavasti. Kohtuullisen täyteläinenkin. Ei ongelmia maussa, mutta jotenkin ei oikein kolahda. Puhdasta tavaraa sinänsä. Juova, 27.10.2026.

Flight Level Vector #2

Lentoaiheinen kiertolaispanimo pukkaa tiheästi uutta tavaraa, nyt kakkosversio Vector-sarjasta, jonka avaus ei oikein innostanut. Siis west coast IPA, 6,5 %, klassisesti Columbus, Centennial ja Cascade. Suhteellisen samea. Tuoksussa mallasta, toffeeta ja pihkaa. Pihkaisuus hallitsee ja vähän karkeaksi kokonaisuus jää. Ei juuri katkeruutta. Sinänsä mukavaa, että Flight Level on siirtynyt west coasteihin. Barley & Bait, 27.10.2026.

Kimito German IPA

Perinteiseen tiistai-iltapäivän tyyliin Jätkäsaaren laatubaarin hanatyhjennykseen, kaikki hanat 6€. Kemiönsaaresta saksalaista IPAa, 6,0 %, lievää utua, kultainen väri. Sitrushedelmäinen aromi hönkii esiin. Maku hieman yrttisempi, mutta hedelmäisyyttä on hennosti mukana. Oikein raikasta. Varmaan samoja moderneja saksalaisia humalia kuin Hagström Imperial Redissä. Barley & Bait, 27.10.2026.

Fermenterarna West Coast Crisps Nelson Sauvin

Ruotsin länsirannikolta Göteborgista west coast IPAa, 6,8 %, jopa 80 IBU. Uuden-Seelannin tunnetuin humala Nelson Sauvin siis soolona. Lievästi sameaa. Marjainen ja hedelmäinen tuoksu. Tämä humala ei tunnetusti ole suosikkejani, mutta maistetaan nyt kuitenkin. Tiettyä monimuotoisuutta maussa on, jopa yrttisen suuntaan viidakon hedelmistä. Kuiva runko. Melko pysyvä jälkimakukin, vaikka se ei kovin katkera olekaan. Kyllä tätä juo ihan mielellään. Pikkulintu Ruttopuisto, 26.10.2026. 

Sonnen-Bräu Mürsbach Euer Festbier (2026)

After cinema -oluena vielä lokakuun lopulla festbieriä Frankenista. 5,6 %. Melko punaista. Varsin makeaa, mutta ohutta. Maku jää todella kevyeksi. Ei jälkimakuakaan. Nyt kyllä jää pettymykseksi. Pikkulintu Ruttopuisto, 26.10.2026.

Aku Louhimies: Lapin sota

Louhimiehen kolmas sotaelokuva. Tykkäsin kohtuudella hänen tulkinnastaan Tuntemattomasta sotilaasta, mutta aiempi sisällissotaleffa Käsky oli kauhea floppi. Nyt pohjalla on Antti Tuurin romaani Rauta-antura, jota en ole lukenut. Nettiarvioiden perusteella elokuva on yllättävänkin uskollinen romaanin juonelle. Jonkinlainen päähenkilö on Tuurille tyypillisesti kauhavalainen hahmo, tällä kertaa 19-vuotias Heikki Ojala. Hän joutuu kesällä 1944 Kannaksen tulihelvettiin panssarintorjuntaryhmässä. Elokuva seuraa saman ryhmän vaiheita myöhemmässä Lapin sodassa. Toisesta suunnasta lähestytään Rovaniemellä saksalaisten palveluksessa toimivien naisten kohtaloita. Pst-ryhmä kuljetetaan Ouluun, josta heidät laivataan Toppilan satamasta Tornion maihinnousuun, jonka jälkeen he joutuvat kiivaisiin taisteluihin saksalaisten kanssa. Sitten he etenevät jalkaisin Tornionjokilaaksoa Muonioon. Suomalaiset naiset pyrkivät saksalaisten poikaystäviensä mukana Rovaniemeltä Muonioon, jossa tie katkeaa. Jokseenkin yllättävästi Ojalan pst-ryhmä komennetaan kuljettamaan naiset Ouluun tuomittaviksi, edelleen jalkaisin 400 km. Kaikki tämä käsittääkseni tapahtuu myös Tuurin romaanissa. Siksi elokuvan nimi tuntuukin hieman harhaanjohtavalta. Lapin sodassa toki ollaan, mutta esim. hyvin paljon elokuvallisia mahdollisuuksia tarjoava Tornion maihinnousu ohitetaan käytännössä kokonaan. Ensin ollaan oksentamassa laivan ruumassa ja sitten jo kävellään Torniossa. Ehkä budjettisyistä ei näyttävämpää jälkeä tästä ole leffassa. Myös Lapin sodan keskeinen trauma, Rovaniemen polttaminen, jää kokonaan pois. Visuaalinen jälki on kuitenkin hyvää, taistelukohtauksissa Kannaksella ja Tornion suunnalla on ahdistavaa voimaa. Henkilöhahmot Ojalaa myöten jäävät kuitenkin harmittavan pinnallisiksi. Kauhavalaisen pastorin ja hänen saksalaisupseeriin rakastuneen vaimon suhde on parhaimmillaankin vaivaannuttavaa katsottavaa. Elokuva on pahasti ylipitkä. Varsinkin loppupuolen marssiminen Muoniosta Ouluun tuntuu samanlaiselta kuin joidenkin lännenelokuvien loputon talsiminen erämaassa. Hilpeä kohtaus on presidenttien adjutanttina julkisuutta saaneen everstiluutnantti Tino Savolaisen rooli kenraalimajuri Aaro Pajarina. Savolainen/Pajari ruoskii armotta suomalaisia sotureita, jotka Tornion maihinnousun jälkimainingeissa vetivät armottomat kännit ns. Pikku-Berliinistä löytämistään alkoholituotteista. Ehkä mielenkiintoisin kohtaus koko elokuvassa on suomalaisten kommunistien aseellinen hyökkäys ryhmän kimppuun jossain Tornion ja Oulun välillä. He onnistuvat raiskaamaan yhden naisista. En osaa sanoa tapahtuman historiallisesta totuudenmukaisuudesta, mutta varsin uskottavaltahan se tuntuu. Kokonaisuutena siis liian löyhä ja ylipitkä, ei kohoa Tuntemattoman sotilaan tasolle, mutta on kuitenkin selvästi Käskyä parempi.

Rivington GlassHouse From Dusk Till Dawn

Lancashirestä tuplasumua, kumppanina birminghamilainen tuottaja. 8,0 %, Citra, Motueka, Peacharine. Ulkonäkö nyt hieman tummempi, sameaa kyllä. Mangoa ja passionia aromeissa. Kuivaa mehuisuutta on, täyteläistäkin. Puhdasta kamaa, mutta ei kovin persoonallista tämäkään. Ei juuri katkeruutta, mutta kokonaisuutena oikein miellyttävää. Juova, 25.10.2026.

Evil Twin Mortalis Oldmanbearma

Amerikkalaistuneen tanskalaisvalmistajan 16-vuotisjuhlaolut, kollaboraattorina läheinen kulttipanimo Mortalis. 8,2 %, Citra, Simcoe, Riwaka ja Nelson Sauvin. Vaaleaa ja sameaa. Täyteläinen tuoksu. Pehmeää, mehuisuutta. Trooppista hedelmää. Raikasta. Ei katkeruutta. Sosiaalinen tilanne, mutta hyvää oli. Juova, 25.10.2026.

Olari As Smooth As It Gets

Olarin uutuus tuli yllättäen vastaan after cinema -oluena Juovassa. En ole panimolla tähän törmännyt ja kuulinkin oluen tehdyn varsinaisesti Lahden AntFestiin. 6,5 %, Cashmere, Pacifica, Nelson Sauvin. Vaaleaa ja sameaa. Kirpeän yrttistä mehuisuutta. Hyvin kuivaa ja lievä katkeruus. Hyvää laatua edelleen. Juova, 25.10.2026.

Jim Fields & Michael Gramaglia: End of the Century: The Story of the Ramones

Katsoinpa Reginassa vielä kolmannenkin leffan putkeen. Tuli mieleen elokuvaharrastuksen kiivaat ajat Oulussa 1980-luvun alkupuolella, silloin kolme leffaa teatterisssa samana päivänä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Hyvin kunto ja aineenvaihdunta kesti nytkin urakan. Kolmantena vuoroon rockumentary vuodelta 2003, joka raportoi punklegenda Ramonesin tarinan perinteisellä tyylillä. Siis haastatteluja ja livenauhoituksia. Toimii oikein hyvin. Tunnetusti punkrock ei oikein iskenyt minulle tuoreeltaan, mutta jälkeenpäin olen arvostanut alan parhaita toimijoita paljonkin. Ramones kuuluu niihin mitä ilmeisimmin. New York Cityn Queensin Forest Hillsin kaveriporukkaa inspiroivat tunnetusti Iggy & Stooges, MC5 ja New York Dolls. Melko kaoottisesti Johnny, Joey, DeeDee ja Tommy päätyivät CBGB-klubille koiranpaskan sekaan soittamaan ja räjäyttivät tajunnan kaikilta kuulijoilta. Levyjäkin tehtiin ja nopeasti saatiin kontaktit englantilaisiin hengenheimolaisiin. The Clashin Joe Strummer on yksi haastateltavista. Rumpalit vaihtuvat lähes Spinal Tap -tiheydellä ja musiikilliset erimielisyydet nostavat päätään. Muitakin skismoja bändin jäsenten välille syntyy, jopa poliittisia. Vaikka globaali kulttimaine on vahva, niin kaupallinen läpimurto jää tekemättä. Ennen leffan valmistumista Joey ja DeeDee pääsevät jo hengestään, Johnny heti leffan jälkeen. Hyvin rakennettu perinteinen dokumentti kertoo ansiokkaasti ja rosoisasti tapahtumien kulun. Musiikki on ilmiömäisen hyvää.

George Cukor: Gaslight

Toinen Regina-näytös heti perään. Tämä viktoriaaninen kauhuaineksia tarjoava rikosdraama teki joskus nuorempana televisiosta nähtynä merkittävän vaikutuksen. Nyt uudelleenkatselu oli kyllä melkoinen pettymys, tällainen aihe on kovasti vanhentunut. Lipevä murhaaja-aviomies manipuloi armotta avutonta vaimoaan. Cukorin ohjauksessa on tietysti tuttua sulavuutta, mutta Patrick Hamiltonin taustanäytelmä tuo teatterimaista tunkkaisuutta silti mukaan. Ingrid Bergman on kyllä hehkeimmillään ja Charles Boyer vakuuttava niljakkaana nilkkinä. Muistelin vuonna 1944 valmistuneessa teoksessa olevan noir-elementtejä, mutta ne kyllä jäävät hyvin ohuiksi. Tämähän on remake, olen joskus nähnyt alkuperäisenkin brittileffan vuodelta 1940, mutta tuskinpa sekään on aikaa kestänyt.

Laurel & Hardy: Shoud Married Men Go Home?, Perfect Day, Helpmates

Kino Reginan lyhytelokuvasarjassa nyt Ohukaisen ja Paksukaisen avioliittodraamoja teemana, kaikissa tuottajana Hal Roach ja ohjaajana James Parrott. Ensimmäinen oli vuodelta 1928, suomalaiselta nimeltään Ukkopojat ulkosalla. Pääkaksikko pääsee Oliver Hardyn siviilimielipuuhaan golfkentälle, jossa kuitenkin mudanheitto häiritsee pelin nautintoa. Toisessa leffassa vuodelta 1929 yritetään päästä vaimojen kanssa piknik-retkelle, mutta auto oikuttelee ikävästi ja startti viivästyy toistuvasti. Lopputuloksena tässäkin on mutapainajainen. Nämä olivat aika vaatimattomia tapauksia, mutta kolmas Helpmates eli Kun kissa on poissa oli jo kovempaa kamaa vuodelta 1932. Rankkojan bileiden jälkeen Hardy yrittää siivota kämppää kiireellä Stan Laurelin avustuksella ennen vaimon paluuta, mutta kaikki menee totaalisen pieleen. Ei siis niin riemastuttava kokonaisuus kuin viikko sitten ja harmittavasti missaan kaksi seuraavaa koostetta.

Arthur Penn: Little Big Man

Little Big Manin tv-esitys joskus 1970-luvun lopulla teki suuren vaikutuksen. Näin sen myös RUK:n elokuvakerhossa talvella 1981-82. Elokuva iskeytyi muistiin niin hyvin, että seuraava katselu olikin vasta nyt. Leffa starttaa lähes dokumentaarisella tavalla, mutta satiiri tunkee esiin vähitellen. Se muuttuu sitten jopa grotestiksi. Nopea rytmi, ei juuri hengähdystaukoja 139 minuutin kestossa. Vuonna 1970 valmistunut elokuva murskasi villin lännen sankarimyytit niin perusteellisesti, että koko western-genre käytännössä hiipui kokonaan. Tai ainakin muuttui revisionistiseksi. Komedialliset ainekst nivoutuvat harvinaisen hyvin traagisuuteen. Emotionaalinen kohokohta on varmaan Washita-joen verilöyly Oklahomassa. Ajelin viime syksynä seudulla, mutta itse joelle en poikennut. Kenraali Custer koki kohtalonsa Little Bighornissa, josta ehkä elokuva on nimensä vääntänyt. 2014 kiertelin Montanaa ja ajoin Little Bighornin ohi pysähtymättä. En nähnyt Custerin Last Standia, mutta myöhemmin samana päivänä sentään join Billingsissä Custerin Last Stoutin. Pohjalla on itselleni tuntematon Thomas Bergerin pikareskiromaani, josta Calder Willingham on sovittanut käsikirjoituksen upeasti. Päähenkilö Jack Crabbilla on historiallisia taustoja, mutta fiktio hän kuitenkin on. Elokuva viittaa tietysti myös Vietnamin sotaan ja My Lain verilöylyyn, mutta oikein hyvin Pennin teos on kestänyt aikaa.