Sonnisaari Lämykkä Surf NEIPA

 Koronan kolmas aalto vaikuttaa riehuvan niin tiheästi, että päätin jättää perinteisen lauantai-iltapäivän baarikierroksen väliin. Asetuin katsomaan televisiosta hiihtoa. Sohvan pohjalle saapui viesti pienosakkuuspanimoni Sonnisaaren Timo Kanniaiselta, että Helsingin ainoa kegi Lämykkä Surfia on nyt tarjolla Redin Oluthuone Haavissa. Ponnahdin välittömästi sohvalta siirtymään nektarin ääreen. Asuin Oulussa 1982-88 ja uudelleen 1999-2014, välivuosinakin kävin viikottain Perämeren metropolissa. En muista kuitenkaan koskaan kuulleeni Lämykkä-termiä. Googletuksen perusteella se tarkoittaa Oulun kaakkoiskulmalla olevaa pientä Lämsänjärveä, joka tietysti on tuttu. Timon musiikkimaun tietäen oluen nimi lienee myös kunnianosoitus Luonteri Surf -bändille, Luonterihan on Mikkelin suunnalla oleva Saimaan osa. 

Lämykkä Surf on siis DDH NEIPA, 6,7 %, Mosaic, Citra ja Simcoe. Nyt on ainakin riittävän sameaa, kunnollisesti mehun näköä. Tuoksussa on mangoa ja aprikoosia tanakasti. Maussakin raikasta trooppisen hedelmän makua, hyvin pehmeää, matala hiilihappotaso. Erittäin kuivaa, makuun sekoittuu sitruksisiakin vivahteita. Erinomainen juotavuus. Kuivuus jatkuu jälkimakuun, mutta ei kasva kovin katkeraksi. Se on harmi ja vähän poikkeuksellistakin Sonnisaarelle, mutta näinhän NEIPAn kanssa mennään. Sonnisaari haastaa nyt kunnolla Tujun ja Olarin NEIPA-sarjassa, tämä on vähintään samaa tasoa kuin niiden parhaat saavutukset. Aiemmat Sonnisaaren sameat IPAt ovat olleet erinomaisia oluita, mutta eivät ehkä tyylinmukaisimpia NEIPOja. Tässä on täysin tyylipuhdas tapaus. Tuoreus voisi olla vielä aavistuksen parempi, mutta kegihän ei varmaan aivan tuore ole. Otin toisenkin puolilitraisen. Haavi, 27.2.2021.

Terrence Malick: Song to Song

 Terrence Malick oli 1980- ja 90-luvuilla Hollywoodin myyttisin legenda. Mies oli 1970-luvulla tehnyt Badlandsin ja Days of Heavenin, jotka pärjäsivät huikeasti arvostetuimmissa paremmuusäänestyksissä. Tykkäsin niistä itsekin, varsinkin Badlandsista. Myytti kasvoi tietysti sen takia, että nuo kaksi elokuvaa näyttivät jäävän nuorehkon ohjaajan ainoiksi. The Thin Red Linen ilmestyminen 1997 olikin sitten järisyttävä tapaus ja elokuvakin melkein lunasti hillittömiksi kasvaneet odotukset. En ole leffaa katsonut uudelleen ensi-iltaviikon jälkeen, olisi mielenkiintoista nähdä, onko se kestänyt aikaa. 2005 valmistunut The New World olikin sitten täydellinen rimanalitus. Itselle se oli niin suuri pettymys, että menetin mielenkiintoni Malickiin kokonaan. 2010-luvulla Malick kiihdytti tuotantonsa valtavaan vauhtiin ja pukkasi ulos kuusi leffaa. Kaikkien ennakkoarviot olivat sellaisia, etten korvaani lotkauttanut. 

 

Nyt sitten osui sopivaan katselusaumaan Ylen esitys Song to Songista vuodelta 2017. Mielenkiintoa nosti elokuvan sijoittuminen Austinin kiihkeään musiikkiskeneen, johon kävin itsekin tutustumassa 2003. Nuoria kauniita ihmisiä, merkityksetöntä dialogia, levoton liikkuva kamera, vääristyneitä teennäisiä kuvakulmia, nopeita leikkauksia. Henkilöhahmoihin ei saa mitään otetta, Malick tyytyy jäämään etäiseksi tarkkailijaksi. Austinin tunnelma omituisen muovinen, omat mielikuvat paljon rosoisempia ja elävämpiä. Edes musiikin käyttö ei tunnu tuovan elokuvaan mitään lisäarvoa. Päälleliimattuina muusikkocameoesiintyjinä mm. Johnny Rotten, Patti Smith ja Iggy Pop. Löysää visuaalista jaarittelua, välillä ollaan yhtäkkiä meren rannallakin. Lähinnä oleskellaan anonyymissä kerrostalohuoneistossa. Austinin kuuluisien lepakoiden lento saadaan sentään välähdyksenomaisesti vangittua. Todellakin poikkeuksellisen huono ja tylsä elokuva. 70-luvulla kiehtovalta eksentrikolta vaikuttanut Malick on mitä ilmeisimmin vanhemmiten seonnut täysin. Tavallaan kai se on luonnollinenkin kehitys. Elokuvien rahoittajien aivoitukset tässä varmaan sitten ovat arvoituksellisempia.

Fuerst Wiacek Whippersnapper

 Fuerst Wiacekin Hotlinea tilatessa kuulin yllättäen, että saman panimon oluita saa nyt sulkutilanteen uhatessa kaksi yhden hinnalla. Tätä tarjousta oli vaikea ohittaa, joten hain kylmäkaapista toisen kokeilemattoman tupla-IPAn samalta valmistajalta. Kirkkaampi, mutta silti samea. Hyvä vaahto, edelleen 8,0 %, kuivahumalina Loral ja Citra. Tuoksu ei nytkään erityisen hyvä, lievää vihannesta. Maku on kuohkeampi, pehmeä, ananasta, jopa raikkautta. Ohuempi kuin Hotline, ei jälkimakua. Tässä oluessa päiväykset lähes samat, mutta yhtä aikaisempia, siis freshest 20.12.20, Bb 18.03.21. Mertarannan jääkiekkohihkuminen vessassa lopetettu, oli jo aikakin. Pien Brewpub, 26.2.2021.

Fuerst Wiacek Hotline

 Berliinistä tölkkikamaa, päivän teeman mukaisesti tupla-IPA, 8,0 %, nyt kuivahumalina Citra, Idaho 7 ja Amarillo. Samea, hyvää vaahtoa, tunkkaisempi tuoksu verrattuna Duckpondin hanakamaan. Trooppista hedelmää maussa, ananasta, mangoa, silti kuivaa. Bensiiniä, jälkimaku hyvin lyhyt. Puhdasta kamaa, maussa ei tunkkaisuutta. Freshest 21.12.2020, Best Before 19.03.2021, joten en päässyt juomaan erityisen tuoreena. Mutta ei liian vanhalta tunnu, hyvää on, ei mitään horjumista. Naapurimaan Zichovecilla sattumoisin samanniminen IPA, mutta se oli west coast -kamaa. Pien Brewpub, 26.2.2021.

Duckpond The Ugly DIPA

 Kolmas versio Göteborgista, edelleen 8,0 %, nyt Idaho 7 soolona kantaa vastuuta. Appelsiinia, kuivaa, pehmeää, intensiivinen, ehkä paras koko sarjasta. Greippisyyttäkin lähes löytyy, jopa lievästi katkeroa. Yleensä tällaisissa tilanteissa ensimmäinen olut maistuu parhaalta, mutta tällä kertaa viimeinen tuntui miellyttävimmältä. Kuvassa oikealla. Pien Brewpub, 26.2.2021.

Duckpond The Bad DIPA

 Sama ulkonäkö kuin edellä, samat 8,0 %, nyt humalina Azacca ja Sabro. Kirpeämpi, hammastahnaa, muuten samalla tavalla hedelmää trooppisesti. Pippurisuus vähäisempää, katkeroakin hieman. Hartsia ehkä nyt aavistuksen negatiivisemmalla puolella. Sabro tässä nyt selvästikin sotkee nautintoa, hyvää kamaa silti tämäkin on, mutta tykkäsin Goodista enemmän. Kuvassa keskellä. Pien Brewpub, 26.2.2021.

Duckpond The Good DIPA

 Baarisulkutila tulossa taas viime kevään tapaan, joten yritettävä nauttia elämästä niin kauan kuin voi, tartuntaa ja tartuttamista vältellen tietysti. Ryntäsin työpäivän jälkeen lauhtuneessa pitävässä kelissä ensimmäisenä asiakkaana Pienen tiskille ja otin göteborgilaisen Duckpondin spagettiwestern-trilogian kaikki hana-DIPAt kerralla maistoon. Kaikki sameita, heikkoa vaahtoa. The Goodissa 8,0 %, niin kuin kaikissa muissakin, humalina tässä Mosaic ja Citra. Ananasta, pehmeyttä, kuivaa, pippuria hieman. Ei oikeastaan jälkimakua. Tuoretta on, hieman saippuaisuutta, ei oikein vakuuttanut. Kuvassa vasemmalla. Pien Brewpub, 26.2.2021.

Pike Season Whirlpool

 Viimeinen Teemu Lahtisen Imbibe-näytteistä tällä erää, uusi panimotuttavuus Moskovasta, gose punaviinimarjalla ja vadelmalla, vain 4,7 %. Punainen samea juoma, pinkkiä vaahtoa runsaasti. Tuoksussa vahvasti makeaa hedelmäisyyttä ja marjaisuutta, vadelmaa ilman muuta. Happamuutta ei vähääkään. Maku on kuivempi, marjaisuus intensiivistä silti, hiilihappoa melkoisen paljon, ei mallasta, humalaa, happamuutta tai alkoholia. Tässä nyt marjaolut, joka ei ole millään tavalla sour. Ei tietenkään gosenkaan kanssa mitään tekemistä. Varsin täyteläinen, marjaisuus on lähes pureksittavaa. Ei tätä epämiellyttäväksi voi sanoa, mutta olutmielessä en millään löydä tästä mitään mielenkiintoista. Venäjällä selvästikin innokkaasti tehdään marja/hedelmäoluita, tai ainakin maahantuojan kiinnostus näyttää kohdistuvan niihin. Henkilökohtaisesti kiinnostaisi enemmän saadaanko Venäjällä jotain omaa tvistiä perinteisempiin oluttyyleihin. Kvassin pohjalta voitaisiin esimerkiksi viritellä vahvoja leipäisiä blinimäisiä vivahteita vaikka tattarirungolla.

BrewHeart Hop Rodder

 Saksalaista craftia, west coast IPA, 6,8 %, todella klassiset länsirannikon humalat Columbus, Chinook ja Centennial käytössä. Ei silti aivan kirkas, kevyesti samea. Karamellinen tuoksu ja jotenkin epämääräisen outo maku. Mausteisuutta ja bensiiniä, epäilin juodessa Sabroakin. Varsin kuiva, vähän katkera, mutta ei kunnon hedelmäisyyttä. Ei kovin tuoreeltakaan tunnu, en tutkinut tölkin päivämääriä. BrewHeartilta on tullut hyvääkin kamaa, mutta tämä ei nyt innostanut. Signor Smith, 24.2.2021.

Erik Häkkinen: Jäinen saari

 En ole koskaan kuullut Erik Häkkisen elokuvista. Ei ole varmaan moni muukaan, koska nyt vasta ensimmäiset tv-esitykset. Häkkinen kuitenkin teki 1964 kaksi leffaa, joista Jäinen saari perustuu Waltarin novelliin. Maaseudulla ränsistyneeseen puutaloon syrjäytynyt keski-ikäinen rappioalkoholisoitunut taidemaalari saa ihailijakseen nuoren nätin tuberkuloosia sairastavan opiskelijatytön. Jäykkää dialogia, huono äänitys. Ehkä yritetty tavoitella Bergmanin kamarinäytelmällisiä tehoja, mutta epäonnistuttu varsin perusteellisesti. Romanikuvio periaatteessa mielenkiintoinen, mutta sitä ei kehitetä eteenpäin. Maalaukset ovat Ahti Lavosen tekemiä, ne ovat kyllä mahtavia, leffan selvästi parasta antia. Hiusrajoitteisena katsojana huomio kiinnittyi Kalervo Kosken paksuun tukkaan, joka näyttää kasvavan tuuheana lähes kulmakarvoista alkaen.

Stamm Party Maker

 Toinen Stammin Imbibe-näyte Party Maker on imperial sour ale, aprikoosia, litsiä, passionia, 7,0 %. Ei vaahtoa, hedelmänektarin paksu syvänkeltainen habitus. Tuoksussa lievästi happamuutta, vahvoille hedelmäsoureille ominaista villasukkaa, kyllä hedelmäisyyttäkin. Maku on täyteläinen ja raikas, hyvin trooppishedelmäinen, persikkaa ja mangoa, miksei etiketissä mainittujakin hedelmiä, maku on paljon parempi kuin tuoksu. Happamuutta on vain häivähdys. Alkoholia, mallasta ja humalaa ei erota, tämä menisi aamiaismehuna täydestä. Siksi tämä ei oluena ole kovin kiinnostava. Ei klassinen kriekkään "perinteiselle oluelle" maistu, mutta se ei muistuta mitään muutakaan, se on ainutlaatuinen tapaus. Tällaiset kevyesti happamat hedelmäoluet ovat kovin kaukana sellaisesta.

Stamm Beyond the Pale

 Lisää Imbiben maahantuontiuutuuksia, nyt Moskovan Stamm vuoroon. New England Pale Ale, 5,5 %. Puhdasoppinen NEIPAn ulkonäkö, runsas valkea vaahtokin. Tuoksussa herukkabensiiniä lähes huumaavasti, todella freesiä kissanpissaa. Maku on kuivahko, vähän kovakin, hieman liikaa hiilihappoa, enemmän greippiä kuin herukkaa. Maltaan tuki on horjuvaa ja hiilihappojen vaikutuksesta runko tuntuu heiveröiseltä, lähes vetiseltä. Kuivuus jatkuu peräkammariin, mutta ei käänny kunnon katkeruudeksi. Puhdasta ja tuoretta, miksei raikastakin. Mutta vaatisi siis selvästi rotevampaa runkoa tai vähemmän hiilidioksidia. Beyond the Pale on suosittu nimi, Englannissa ainakin London Beer Factory ja Elland ovat tehneet samannimistä olutta ja Kanadan Ottawassa on samanniminen panimo.

AF Brew Eat The Dust! Double IPA DDH Mosaic

 Toinen Teemun Imbibe-näytteistä, tupla-IPA Mosaicilla, 8,0 %, 40 IBU. Tätä join pikaisesti Craft Beer Helsingissä silloin kun festivaaleja vielä järjestettiin, ikimuistoisena kesänä 2018. Yllättäen tölkin kyljessä päivämäärä 08.08.2020. Toivoin painovirhettä, mutta pian selvisi ettei näin selvästikään ole. Ilmeisen harmittavasti Teemu kauhoi epähuomiossa tölkin mukaan varaston aiemmasta erästä tai jotain vastaavaa. Vaahtoa ei paljoa synny, tölkin sisältö mahtuu helposti yhdellä kaadolla Spiegelaun lasiin. Sameaa, keskikeltaista, tuoksu on aika laimeaa, kevyttä sitrusta ehkä. Maku on matalahiilihappoinen, hedelmäinen, kuiva, pastillimainen, melko täyteläinen, ei täysin miellyttävä. Bensiiniäkin on, mutta raikas hedelmäisyys puuttuu. Mallas ei juuri tunnu, tämä on jotenkin väljähtyneen limonadin oloinen kuivuudesta huolimatta. Jälkimakua ei ole. Tällaiseksi NEDIPA siis puolessa vuodessa muuttuu. Ei tunkkaista juuresmehua vaan väljähtänyttä keltaista jaffaa. Pettymyshän tämä tietysti oli, mutta tuoreena varmaan ryhdikästä kamaa.

AF Brew Multimicrodots DDH Micro IPA

 Sain Teemu Lahtisen kautta taas muutaman näytteen Imbibe Internationalin maahantuonneista. Venäläistavaraa tietysti, ensimmäisenä maistettavana Pietarin AF:n tuplakuivahumaloitu mikro-IPA, 3,0 %, 20 IBU. Tölkissä päiväys 05.02.2021, joka on siis todennäköisesti tölkityspäivä. Erittäin tuoretta siis. Hyvin vaaleankeltainen, samea, kevyt vaahto. Raikasta sitrusta tuoksussa, greippiä oikeastaan. Maku on makeampi, karamellisempi, mutta sitrushedelmäisyys eniten siinäkin esillä. Olueksi tämän tunnistaa, lievä maltaisuus tuntuu taustalla. Hiilihappoa ei erityisen paljoa ole, mutta vähempikin riittäisi. Makua on yllättävänkin hyvin, vaikka ohutrunkoiseksi tämä kokonaisuutena jääkin. Takapurentaa ei ole, se on käytännössä poistettu. Oikein puhdas, ei mitään sivumakuja. Raikasta, tuoreenkin makuista, helppo löytää käyttötilanteita tällaiselle oluelle, vaikka ei mikään nautiskelujuoma olekaan.

CoolHead Jjuiciness

 Räntäsadetta Alppiharjulla lähes kaksi kuukautta kestäneen pakkastalven jälkeen. Suhteellisen hiljaista CoolHeadin taproomissa alkuillasta. Sessio-IPA Juicinessistä Tuusulassa viritetty perus-IPAn ohittaen tupla-IPA -versio, 8,0 %, Citra ja Mosaic. Suhteellisen tummaa ja sameaa. Mehuinen ja makea, jopa siirappinen. CoolHead tuntui jo saavan otteensa takaisin, mutta nyt taas pettymys. Ei katkeruuttakaan, kinuskinen makeus jatkuu jälkimaussakin. Ei sentään turha reissu, tapasin Lahdesta Tampereen suuntaan pysyvämmin siirtyvän olutmonitoimimies Teemu Lahtisen ja sain muutaman venäläisnäytteen Imbiben uutuustuonneista. Hard seltzereille toki sanoin tiukasti ei. En vieläkään oikein hahmota, miksi nämä vissyviinasekoitteet pyörii olutskenen liepeillä. Panema, 20.2.2021.

William Wyler: The Best Years of Our Lives

 Katsoin tämän Hollywood-klassikon 1980-luvulla ja tykkäsin kovasti. Toinen katselukerta vasta nyt. Elokuvahan on massiivinen kestoltaan (lähes 3 h), mutta muuten suhteellisen pienimuotoinen. Seurataan kolmen sotilaan paluuta toisesta maailmansodasta kuvitteelliseen Boone Cityyn, joka näyttää sijaitsevan jossain keskilännessä, esikuvana kai Cincinnati. Kuvaajalegenda Gregg Toland asialla, aika säväyttäviä ilmakuvia alussa pommikoneen lasikeulasta nähtynä. Arkirealistinen aloitus, sankareita ei ole varsinaisesti torvisoittokunta vastassa. Kädet menettäneen veteraanin kohdalla on nykynäkökulmasta sentimentaalista viritystä, tuolloin asiaa ei ehkä kunnolla osattu käsitellä. Vire muuttuu välillä komediallisemmaksi, mutta kännäyshuumori vaikuttaa varsin vanhentuneelta. Virginia Mayo ei ole kovin vakuuttava kevytkenkäisemmän sotamorsiamen roolissa. Teresa Wright puolestaan sitäkin pätevämpi, vaikka parisuhdekuviot kovin kliseisiä. Lopussa saadaan kunnon melodraamaakin peliin. Aivan lopussa nähdään taas visuaalisempaakin otetta sotakoneiden hautausmaalta. Hoagy Carmichael pianistin roolissa samaan tapaan kuin Hawksin aikaisemmassa To Have And Have Notissa. Ydinsotapessimismi merkittävästi esillä, ilmeisesti yleisesti kuviteltiin 1946, että sota alkaa pian uudelleen ja kaikki kuolee. Vähän samantapaista henkeä nyt pandemian aikana, paluu vanhaan hyvään aikaan ei enää tunnu mahdolliselta. Elokuvassa vilahtaa myös salaliittoteorioihin uskova isolationisti, trumpilaisten aihioita on USA:ssa esiintynyt koko maan historian ajan. Kohtuullisen hyvä elokuva edelleen, mutta sellainen, jonka haluaa nähdä vain noin 30 vuoden välein. Toisin kuin esimerkiksi mainitun To Have And Have Notin.

Charles Cumming: A Foreign Country

 On kulunut hämmentävästi jo yli kuusi vuotta siitä, kun luin Charles Cummingin The Trinity Sixin. Tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta. Cumming on ehtinyt julkaista tuon luetun teoksen jälkeen jo viisi uutta romaania. Tartuin niistä vanhimpaan, A Foreign Country on vuodelta 2012 ja aloittaa Thomas Kell -trilogian. Parin tiiviin epilogin jälkeen Cumming esittelee uuden päähenkilönsä. 42-vuotias Kell on epämääräisissä oloissa puoli vuotta aiemmin MI6:sta lähtenyt vakooja, joka kipuilee avioeronsa kanssa. Ei siis kovin tuoreelta vaikuttava hahmo, mutta Cumming ei jää märehtimään asiaa. Oudossa asunnossa krapulaisena vaatteitaan keräilevä sankari kutsutaan uudelleen palvelukseen, vastavalittu MI6:n naispuolinen pääjohtaja on kadonnut. Ollaan saman tien Nicen koneessa. Cummingin selkeä suoraviivainen proosa tuntuu aika omalaatuiselta juuri lukemani McCarryn koukeroisuuden jälkeen. Ehkä turhankin simppeliltä.

Nicessa tarina tuntuu jo saavan tragikoomisia parodisia sävyjä, kun Kell hermostuu avustajikseen värvättyihin osa-aikaeläkeläisiin. Vauhtikin tuntuu hidastuvan, mutta kiihdyttää uudelleen Kellin ponnahtaessa Välimeren yli Tunisiin, johon ensimmäinen epilogikin sijoittui. Sitten lopulta juoni alkaa ottaa enemmän kierteitä ja melkoisen yllättäen vastapeluriksi osoittautuu Ranskan tiedustelupalvelu DGSE. Harvemmin läntisessä vakoilukirjallisuudessa törmää näin frankofobiseen asetelmaan. Cumming on hyvin todennäköisesti brexit-leirin kannattajia, vaikka skotti onkin. Hän asettuu selvästi terrorismin vastaisen sodan asetelmissa Bush&Blairin puolelle Chiracia ja kumppaneita vastaan. Kritiikkiä kyllä riittää jenkkienkin suuntaan. Tunisian jälkeen liikutaan taas Ranskassa ja Englannissa. Tiiviisti ja selkeästi tarina etenee, mutta kovin ohueksi kokonaisuus jää. Kellin hahmo ei syvene, ei juuri muidenkaan. Taitaa olla niin, että tämä jää viimeiseksi Cumming-kokemukseksi.