Samuel Fuller: Pickup on South Street

Olen ilmeisesti nähnyt tämän kuuluisan film noirin vain kerran aikaisemmin, vaikka siihen olisi ollut useampia tilaisuuksia. Nyt nähtynä siihen on ollut syynsä. Tässä elokuvassa ei ole sellaista nautinnollista feelgood-aspektia kuin Double Indemnityn tai Out of the Pastin kaltaisissa klassikoissa. Tässä teoksessa on kiihkeää neuroottisuutta, jotain kipeää patologisuutta, joka ei tee katsomiskokemuksesta miellyttävää. Eikä se tietenkään ole ihme, kun ohjaaja on Samuel Fuller, sellaisia Fullerin filmit yleensä ovat. Muutenhan tämä 1953 valmistunut New York -tarina on puhdasoppista noiria. Fuller avaa pelin hikisellä sanattomalla pitkällä otoksella ruuhkaisesta metrovaunusta. Tunnelma kääntyy jopa eroottiseksi ennen taskuvarkausaktia. Elokuvan tyyli muistuttaa sen jälkeen jonkin aikaa puolidokumentaarista poliisiproseduraalia, Joe MacDonaldin kuvaus on ensiluokkaisuutta. Vähitellen Fullerin irrrottelu kiihtyy, runsaasti lähikuvia, mustaa huumoria, mutta hilpeys juuttuu kurkkuun viimeistään Thelma Ritterin murhakohtauksessa. Elokuva kestää kompaktit 77 minuuttia eikä suvantokohtia todellakaan ole. Juoni on ajankohtaisesti Neuvostoliiton ohjailemien kommunistivakoojien jäljitystä, mutta sekin tuntuu olevan pelkkä sivujuonne Fullerin päähänpinttymissä. Herkästi sadistisesti virnuileva Richard Widmark on tietysti juuri oikea mies tällaiseen elokuvaan ja Jean Peters on vakuuttava kovia kokevana pelinappulana isommassa pelissä. Lähinnä teatterissa uransa tehnyt Richard Kiley saattaa silti olla koko porukan kovin hikeä pukkaavana pelokkaana psykopaattina. Ehkä juuri hyvien näyttelijöiden vuoksi tämä saattaa olla jopa Fullerin paras elokuva, toki aivan kaikkia en ole nähnyt. Ja on tietysti selvää, että Robert Bresson otti Pickpocketiinsa tästä paljon vaikutteita.

James Bennett: No Show

Suhteellisen paljon on kirjoitettu jalkapallotähdistä, jotka eivät koskaan päässeet pelaamaan MM-lopputurnauksessa. Tyyliin Alfredo Di Stéfano, George Best, Johnny Giles, Tom Lund, David Kipiani, Bernd Schuster, Jari Litmanen. Pitch Publishingin tuoreessa julkaisussa James Bennett ottaa fokukseen laadukkaita joukkueita, jotka putosivat niukasti MM-kisoista. Mukana on niin silloin tällöin tipahtaneita jalkapallon suurmaita kuin myös pikkumaita, jotka ovat harvoin onnistuneet tai eivät koskaan. Osittain tarinat pelkistyvät juuri noihin tähtipelaajiin, joilta uran kruunu jäi saavuttamatta. Suurin osa näistä joukkueista ja pelaajistakin ovat kuitenkin toisella yrittämällä onnistuneet. Suomalaisesta näkökulmasta on tietysti skandaali, että Litmanen ja Suomi eivät ole tässä kirjassa mukana. Suomi on ehkä merkittävin maa, joka ei ole lopputurnaukseen koskaan päässyt ja karsiutuminen vuoden 1998 kisoista oli mahdollisimman dramaattinen Unkari-tasapelillä. Ja jättiläistähti Litmanen oli silloin kentällä.

Monet Bennettin valinnoista ovat onnistuneita, varsinkin kirjan alkupuolella. Bennett käynnistää teoksen juuri mainituilla Di Stéfanolla ja Bestillä. Espanjalla oli 1958 yksi kaikkien aikojen ryhmistä jalkeilla, Di Stéfanon ohella toinen maahanmuuttajasupertähti László Kubala, joka ei koskaan lopputurnauksessa esiintynyt. Lisäksi mm. kotimaiset huippulegendat Francisco Gento ja Luis Suárez, mutta niin vain Skotlanti tiputti mahtijoukkueen Ruotsin kisoista. Seuraaviin kisoihin Espanja selvisi ja Di Stéfano oli ryhmässä, mutta loukkantuneena ei päässyt kentälle. George Bestin ja Pat Jenningsin Pohjois-Irlanti olivat melko lähellä päästä Englannin kisoihin 1966, mutta Sveitsi oli vahvempi. Jennings pelasi vuoden 1982 ja 1986 turnauksissa, mutta Best ei koskaan. Häntä harkittiin 37-vuotiaana 1982, mutta harmittavasti näin ei käynyt. Best oli silloin tietysti kalpea aavistus parhaista päivistään, mutta hänellä oli tapana väläytellä, jos haastetta oli tarpeeksi. Vuonna 1976 Bestiä jo pidettiin alkoholisoituneena kehäraakkina, mutta niin vain hän jätti MM-karsintaottelussa Johan Cruyffin varjoonsa. 

Bennettin brittiläisyys heijastuu kirjan valinnoissa. Kaikki Brittein saarten joukkueet ovat päässeet opuksen sivuille. Pohjois-Irlannin jälkeen vuorossa on Skotlanti 1970. Joukkueessa olivat Denis Law, Jimmy Johnstone, Billy Bremner ja Eddie Gray uransa huipulla, mutta Länsi-Saksa oli karsinnassa liian kova. Neljä vuotta myöhemmin kaikki pääsivät kisoihin loukkaantunutta Grayta (yksi suurimmista, joka ei kisoissa koskaan pelannut) lukuunottamatta. Law ja Johnstone olivat kuitenkin jo pahasti jäähdyttelyvaiheessa silloin. Englanti-valinta on hieman hämmentävästi 1978, vaikka itse pidän vuoden 1974 kisoista karsiutunutta ryhmää kovempana. Puolalle putoaminen oli silloin suurempi kansallinen häpeä kuin Italialle karsiutuminen neljä vuotta myöhemmin. Irlannin tasavalta saa vuoronsa 1982. Giles ei silloin enää pelannut, mutta valmentaja Eoin Handilla oli käytössään Arsenal-taustainen kolmikko Liam Brady, Frank Stapleton ja David O'Leary sekä Liverpoolin veteraani Steve Heighway. Ranska jäi kuitenkin kukistamatta. Walesin vuoro on luonnollisesti 1986, kun ratkaisuottelu Skotlantia vastaan huipentui skottivalmentaja Jock Steinin kuolemaan. Walesilla oli silloin koossa huippuryhmä, kuten Neville Southall, Ian Rush ja Mark Hughes.       

 

Suurvalloista Argentiina koki kovia 1970. Kasassa oli taas huippuryhmä, mutta kovassa nousussa ollut Peru oli liian kova. Belgia 1974 on myös itsestäänselvä valinta, koska karsiutuminen tapahtui väärällä paitsiotuomiolla. Bennett toteaa asianmukaisesti, että moraalinen oikeus voitti kuitenkin. Oikealla tuomiolla olisi nimittäin Hollanti tippunut kisoista ja jalkapallo sellaisena kuin sen nyt tunnemme olisi mitä ilmeisimmin tyystin toisenlaista. Niin suuri vaikutus Rinus Michelsin ja Johan Cruyffin esityksellä 1974 on ollut. Paul van Himst oli kenties lähes Cruyffin veroinen (en koskaan nähnyt hänen pelaavan), mutta hänen sukupolvensa Belgia sai tilaisuutensa jo Meksikossa 1970. Tulos oli kehno. 1970-luvulta Bennett jättää muutamia selviä kandidaatteja käsittelemättä. Neuvostoliitto putosi laadukkaalla joukkueella 1974, kun kieltäytyi pelaamasta jatkokarsintaa Chileä vastaan Santiagon vankileiristadionilla. Tarinassa olisi ollut dramatiikkaa enemmän kuin tarpeeksi. Neuvostoliiton putoaminen 1978 oli myös kiinnostava, koska sitä edelsi Valeri Lobanovskin yritys pelata pelkillä Kiovan Dynamon pelaajilla maaotteluitakin. Lobanovski toki sai uuden yrityksen 80-luvulla paremmalla menestyksellä. Myös EM-voittaja Tšekkoslovakian putoamisesta 1978 olisi ollut mukava lukea. 

Kirjan intensiteetti laskee 90-luvulle tultaessa, ainakin omasta mielestäni. Toki itseäni kiinnostaakin enemmän jalkapallon vanhemmat vaiheet. Bennett ottaa mukaan enemmän Euroopan ja Etelä-Amerikan ulkopuolisia joukkueita, joissa ei ole minun kaltaiselle retroromantikolle riittävää hohtoa. Vuoden 1990 karsinnoista pudonneista Bennett esittelee Trinidad ja Tobagon. Dwight Yorke oli jo silloin mukana, mutta pääsi lopulta pelaamaan vuoden 2006 turnauksessa. Hieman yllättävä valinta on myös Itä-Saksa, joka onnistui pääsemään kisoihin vain 1974. Vuoden 1990 yritys jäi viimeiseksi ja kieltämättä olisi ollut dramaattista nähdä Italian kisoissa kaksi Saksaa Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Joukkueessa oli Matthias Sammerin, Andreas Thomin ja Ulf Kirstenin kaltaisia laatupelureitakin. Vuoden 1994 valintoja on Bennettillä Zambia, jonka lähes koko ryhmä kuoli lento-onnettomuudessa 1993. Kapteeni Kalusha Bwalyan johdolla joukkue pääsi kuitenkin lähelle menestystä. Japani samalta vuodelta on oudompi valinta, vaikka kulttipelaaja Kazuyoshi Miura olikin silloin parhaimmillaan. Ranska on karsiutunut usein, mutta Bennettin valinta on melko perustellusti myös nämä ensimmäiset USA:n kisat. Silloisesta ryhmästä Eric Cantona ei urallaan päässyt koskaan kisoihin, mutta hyvin erilainen hyökkääjätähti Jean-Pierre Papin ehti pelata jo 1986, vaikka olikin 1994 paljon kovemmassa iskussa. Kovassa nosteessa olleet topparit Laurent Blanc ja Marcel Desailly päätyivät sitten jopa maailmanmestareiksi neljä vuotta myöhemmin.    

Portugalin "kultainen sukupolvi" Figo, Rui Costa, João Pinto ja Couto olivat parhaimmillaan 1998, mutta niin vain tuli karsiutuminen. Kaikki pelasivat kuitenkin MM-lopputurnauksessa jossain vaiheessa urallaan. Bennett esittelee myös Australian näissä karsinnoissa. Suurimmat tähdet Harry Kewell ja Mark Viduka pääsivät sitten lopulta pelaamaan 2006, Kewell myös 2010. Jari Litmasen parhaana vuonna 1995 Ballon d'Orin napannut George Weah puolestaan ei koskaan kisoihin päässyt. Liberia ei ole kovin lähellä käynyt, mutta Bennett kertoo kuitenkin Weahin ja Liberian vaiheista vuoden 2002 karsinnoista. Samoihin karsintoihin osuu myös Bennettin Hollanti-valinta. Tässä kohti myös Litmanen saa kirjassa maininnan, koska Hollannin mukana epäonnistuivat hänen Ajax-aikalaisensa Kluivert, de Boer ja Davids. Vaikka mukana olivat myös mm. Stam ja Van Nistelrooy, niin Portugali ja Irlanti painoivat edelle. 2002-karsintoihin osui myös Valeri Lobanovskin last stand. Ukraina selvisi Ševtšenkon ja Rebrovin sukupolvella jatkokarsintaan, mutta hävisi Länsi-Saksalle. Pitkään sairastanut Lobanovski kuoli pian sen jälkeen. Ševtšenko ja Rebrov pelasivat kiutenkin seuraavassa turnauksessa.    

Seuraavaksi Bennett tarjoaa pitkän Afrikka-putken. Vuonna 2006 Angola tiputti Nigerian, jolla oli riveissään tähtisikermä Okocha, Martins, Kanu ja Aghahowa. Algeria tiputti 2010 Egyptin, jonka silloinen tähti Aboutrika ei päässyt koskaan kisoihin. Vuoden 2014 valinta on Burkina Faso, joka oli suhteellisen lähellä päästä MM-rientoihin. Joukkueen tähti oli epätasainen Aristide Bancé, joka lopputurnauskesänä pelasi muutaman pelin HJK:n riveissä. Italia saa vuoronsa 2018, Ruotsi kellisti silloin Buffonin, Chiellinin, Bonuccin ja kumppanit. Ryhmä ei ollut kummoinen, vaikka nousikin sitten EM-voittoon 2020. USA on myös käsittelyssä 2018, uusi tähti Pulisic ei auttanut, kun Trinidad kellisti supervallan. Bennettin kirja päättyy Norjan karsintapettymykseen 2022 Haalandista ja Ødegaardista huolimatta. Viimeisissä sanoissa Bennett noteeraa sitten Norjan karsintamenestyksen tämän vuoden turnaukseen. Hieman töksähtävä loppu.

Mittava teos siis, eikä mikään helppo lukukokemus. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta Bennett kirjoittaa melko puisevasti ja luettelonomaisesti. Hetken epäilin jopa tekoälyn käyttöä, mutta on teoksessa kuitenkin tarpeeksi subjektiivisia kannanottoja. Pettymys itselleni siis, mutta modernimmasta jalkapallosta ja vaikkapa Afrikan joukkueiden kehityksestä enemmän kiinnostuneille tämä voi olla selvästi antoisampi teos.     

Amager Haandbryggeriet Bye Bye 'Merica

West coast IPAa tanskalaisnorjalaiselta akselilta, 7,0 %. Nimi viittaa valkopäämerikotkien oletettuun pakenemiseen USAsta poliittisista syistä Kanadaan. Kuivahumaloitu, joten ei aivan perinteinen. Suosituksia tuli paristakin suunnasta, Juha Heinäseltä ja Timo Kanniaiselta, joten heivasin länsisuunnan panimoravintolakierroksen, jota nyt ei ollut kyllä muutenkaan enää jäljellä. Ruskea lievästi samea ulkonäkö. Neutraali tuoksu. Pihkainen ja maltainen maku. Ei paljoa hedelmäisyyttä. Mutta katkeroa ilmaantuu jälkimakuun mukavasti, ei nyt ehkä kuitenkaan Hagström-tasoisesti. Puhdasta on ja miellyttävää ilman muuta. SalamaNation, 8.8.2026.

Solmu Artisan Lager

Pääkaupunkiseudun länsipuolen panimoravintolakierros huipentui Lauttasaaren Solmu Breweryyn. Upeassa tilassa ei tunnu mitään erityisempää tapahtuneen sitten edellisen vierailun noin puolitoista vuotta sitten. Panimon pointti näin vaisuilla oluilla ihmetyttää, mutta toimiihan Vallilan Panimokin edelleen. 4,7 %, maissia mukana. Kirkasta ja kultaista. Maltainen tuoksu. Maltaista puhdasta makua. Mutta ei sen enempää, kuivahko kokonaismaku, mutta ilman varsinaista jälkimakua. Ehkä seuraavan kerran kolmen vuoden päästä, kun olutmielessä kehitystahti tällainen. Solmu Brewery, 8.8.2026.

Fat Lizard Six Pints

Nopea kävelysiirtymä Otaniemessä Masis/Huskysta Fat Lizardin hanahuoneeseen. Matkalla bongasin Olarin Panimon entiselle paikalle kohonneen lasikuution. Harmittavan huonosti pieniä eriä nyt tarjolla Lizardilla. Kokeilematon bitter, 4,8 %, 30 IBU. Northdown, Fuggles ja EKG humalina. Maltainen maku, melko kylmää. Pähkinäisyys jää ohueksi, ei oikein havaittavaa katkeroakin. Toki tämä on keg-olut, mutta eroa laadullisesti jää kyllä huomattavasti päivän aiempaan Gallows Birdin bitteriin. Espoo, Fat Lizard, 8.8.2026.

Husky Sahti

Espooseen muuttaneen panimon sahtia en muista ennen maistaneeni. 8,0 %, varsin tummaa. Tuoksu on maltainen. Paksua on, hyvin täyteläistä, vähän lakritsaa. Aika makeaa, mutta ei yltiömakeaa. Hieman kuivempi jälkimaku. Miellyttävä terassi Otaniemen ytimessä nyt, kun sää suosii. Olikohan taproomiin sisäosaakin hieman streamlainattu sitten viime käynnin. Nyt baaritiski heti edessä ovesta sisään mentäessä. Aiemmin oli muistaakseni jotain mutkia. Espoo, Masis/Husky Taproom, 8.8.2026.

Gallows Bird Karvaton koira

Juicy IPA, 6,0 %. HBC638, Paradigm, Krush. Ei täysin samea. Sitrustuoksua, oikein hedelmäinen. Kuivaa, oikein erinomainen. Raikas. Ei paksua sameutta. Vähän katkeruuttakin. Lakoniset huomiot johtuen sosiaalisesta tilanteesta Kari Ylänteen kanssa. Mies oli juuri palannut kuukauden Ranskan keikalta. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 8.8.2026.

Gallows Bird Lepus

Hefeweizen, Perle-humalaa, 5,2 %. Lievää sameutta. Voimakas vehnäesterin fenolinen tuoksu. Hedelmäisyyttä ja suhteellisen pistävää yrttistä mausteisuutta, melkein pippurisuutta. Ei varmaankaan lisäaineita, joten Perlestä ja hiivassa on kyllä potkua. Hyvin kuiva, ei jälkeäkään banaanista. Kesän huippuvehniä, jos ei suoraan paras. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 8.8.2026.

Gallows Bird Sekulaari, cask ale

Cask-bitter Tapiolassa, 4,0 %, 50 IBU, Jester ja Godiva. Tummanruskeaa, melko neutraali tuoksu. Mallasta, pähkinää ja yrttisyyttä maussa, tanakka peräkärry. Hyvin toimii taas Gallowsin olut. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 8.8.2026.

Olari Trippin' on Spruce Tips (2026, 2. erä)

Suomen Paras Olut -valinta johti tietysti siihen, että Olarin oli tehtävä kuusenkerkkäolutta lisää. Tässä erässä on sama määrä kerkkiä kuin voittajaoluessa, mutta nyt mausteena tuoreita kerkkiä Rovaniemen suunnalta. Voittajaolut oli maustettu viime vuoden pakastekerkillä. Ja eroa on havaittavissa selvästi. Kerkkien maku on enemmän esillä ja se on kovasti intensiivisempää. Olen alkanut tykätä kerkkien mausta, joten tämähän on todella nautinnollista. IPAn hedelmäisyys ja katkeruus ovat silti tallella, joten onhan tämä hienoa. Olarin Panimo Konepaja, 7.8.2026.

Beak Marlowe Yeahnoyeah

New Yorkissa asuva kaverini Thomas Riggs on usein maininnut Mamaroneckissa sijaitsevan panimon Marlowe Artisanal Alesin. En ole panimon oluisiin törmännyt, mutta tässä Beakin tupla-IPAssa Marlowe on kollaboraattorina. 8,0 %, NZ-humalia, Nelson Sauvin ja Motueka. Hyvin täyteläistä mehuisuutta. Raikkaus voisi olla parempaa, mutta kyllä tämä toimii ihan hyvin. Jälkimakua ei juuri ole, mutta puhdasta ja täysipainoista olut on. Pikkulintu Ruttopuisto, 7.8.2026.

Beak Patina

Etelä-Englannin East Sussexin Lewesin Beak-panimo järjestää tänä viikonloppuna jossain kivikartanossa These Hills -nimisen festivaalin, jossa Suomesta mukana Factory. Jututin keskiviikkona panimon toimari Jan Grehniä, joka oli menossa paikalle. Vaikuttaa hienolta tapahtumalta, jossa olisi mukava olla mukana. Lohduttaudun nyt juomalla Kampissa Beakin oluita. Ensimmäisessä Patinassa 6,5 %, sumutavaraa, Elani, Citra, Motueka. Sitrushedelmäisyyttä on raikkaasti, trooppisiakin vivahteita, mutta varsin persoonattomaksi olut jää. Puhdasta tavaraa totta kai. Pikkulintu Ruttopuisto, 7.8.2026.

Thornbridge Heaps

Derbyshiren laatupanimolta sessio-NZIPA, 6,0 %. Nelson Sauvin, Wai-iti, Nectaron, Motueka. Varsin sameaa. Maku on yllättävän ohut, odotin paljon enemmän mehuisuutta. Kuiva runko ja kevyt katkeruus. Puhdasta ja raikasta kyllä on. Black Door, 7.8.2026.

Thornbridge Jaipur (From The Union), cask ale

Nyt caskista Jaipurin Union-variaatiota. 5,9 %. Pehmeän samettista on, sitrushedelmää mukavan kuivasti. Pitkä katkerahko jälkimaku. Huippuolutta ilman muuta. Vaikea sanoa eroa perusversion caskiin. Lähes pippurisia sivuvivahteita. Monimuotoisuuttakin siis löytyy. Black Door, 7.8.2026.

Alkon uutuusmaistelu 7.8.2026

Heinäkuun tauon jälkeen taas Alkon linnakkeessa uutuudet maistelussa. Oluita tosin tarjolla vain neljä. Ykkönen ruskea ja kirkas, perusmaltainen tuoksu. Hyvin makea maku, hieman mausteinen, ehkä vähän esterinenkin. Mielenkiintoinen, mutta liian makea minulle. Toinen vaaleamman ruskea, kirkas myös. Voimakas hedelmäinen ja parfyyminen tuoksu. Omenainen. Maku hyvin makean hedelmäinen, siiderimäinen. Lievästi happamuutta. Ei tämäkään minun makuun.

Kolmannessa vaaleaa sameutta. Sitrushedelmien aromeja tuntuvasti. Pehmeää mehuisuutta maussa. Tasapainoinen laadukas sumukalja ilman mitään erityisempää persoonallisuutta. Viimeisenä myös usvaista tavaraa, ei niin vaaleaa kuin edellinen. Tuoksussa nyt ananasta, vähemmän intensiivisesti. Pehmeää mehuisuutta on tässäkin, mangoa, kiiviä ja hunajamelonia. Jonkinlainen jälkimaun katkeruuskin.

Ykkönen oli Kirkstall Nectar Honey Pale Ale, 4,5 %. Hunajahan se tietysti toi makeutta. Kakkonen Dugges Amaretto Sour, 6,0 %. Alkon kuvauksessakin mainitaan omenaisuus. Kolmantena Irlannista Whiplash Jungle Window Hazy IPA, 7,0 %. Ei yllättävää. Ja viimeisenä Moersleutel Meteor Map, 7,5 %.

Elokuun oluiden maistelua, 2026

Kesäisissä oloissa maisteltiin pääosin tuoreita oluita Roineenpuiston liepeillä Ville Harjun, Juha Heinäsen ja Teemu Mikosin kanssa. Melkoisen rutinoitunut kuvio jo tälläkin kokoonpanolla, joten oluita käytiin läpi varsin rivakalla tahdilla. Osittain ulkomailta ostettuja oluita, mutta suurin osa taisi olla ihan kotimaisesti saatavilla olevaa tarjontaa. Aloituksena Liettuasta Rinkuškiai Drumstas Nefiltruotas, tölkin kyljessä lukee pale ale, mutta Untappdissa olut luokiteltu lageriksi. Mutta mitäpä siitä, maltaan tuoksu, ns. perinteistä Baltian makua, varsin karua, ei hedelmäisyyttä. Seuraavaksi uusi versio Mallasseppien Eeppisemmästä IPAsta, 7,0 %, El Dorado, Mosaic, Galaxy ja Citra. Tätä kai on ollut tarjolla jo takavuosina, mutta en ole onnistunut juomaan. Ananastuoksua, pehmeää mehuisuutta, kuiva runko. Derbyshirestä Buxton Clear & Present Danger, cream ale 4,8 %, vehnää mukana. Ohut tuoksu, kuivaa hedelmäisyyttä. Ei vikoja, puhdasta ja pehmeää, mutta melko vaisua.

Siirryimme kovempaan kamaa. Montrealista Messorem Demoliri 0029, 7,0 %, Anchovy ja Citra humalina. Maitoinen ja vaalea. Trooppisia hedelmiä aromeissa, pehmeää tavaraa. Ei epäonnistu tämä panimo tälläkään kertaa. Ei katkeroa, mutta hyvää on. Portugalin Setubalista Ophiussa Premonition, kollaboraattorina Brasiliasta Trilha Cervejaria, 5,0 %. smoothie sour, banaania ja passionia. Tumma keltainen väri. Hirveä banaaninen maku, lasten pilttiruokaa. Mallas jää hieman taustalle lievästi sanottuna, hedelmäliejua. Lisää olutta Brasiliasta, Dude Ape Mullet Caxias do Sulista Brasilian eteläosista hieman pohjoiseen Porto Alegresta. Kirkasta west coast IPAa, 8,0 %, Mosaic, Simcoe, Centennial. Pihkaa ja mallasta, kuivaa, ei kovin tuoreelta tunnu. Hyvä juotavuus, vähän katkeroakin.

Québecin meren rannalta Sainte-Thérèse-de-Gaspésta viimeisin hypepanimo Brett & Sauvage, testattavana tomaattigose Rouge Basilic 2025, 5,1 %. Hieman samea, basilika tuoksuu, sitä siis myös seassa. Kuivaa, hillittyä. Lievää happamuutta, ryhdikästä kamaa. Maussakaan ei oikein tomaattia, mutta tasapainoinen tuote. Jönköpingistä Wetterstadens Uvabergets Brut IPA, 5,4 %. Muualla maailmassa brut IPA on jo onnistuneesti unohdettu, mutta Ruotsissa vielä sitä viljellään. 5,4 %, ainakin Mosaicia mukana. Lievästi samea, hiilihappoa on. Olisiko jopa hieman brettainen. Mutta ei juuri mainittavaa makua, ei raikkautta. Sitten Virosta Lehe Harassment By Sour, imperial raspberry ale. Todella vahva, 13,0 %. Punaista, tuoksuu hyvin vadelmalle. Makea maku, ei enää kovin tuoretta, karvasta kamaa, ei enää kunnossa, vaikka päiväystäkin taisi olla. Meni viemäriin. 

5e Baron -panimo näyttää olevan hämmentävästi Ottawan kupeessa Québecin puolella Gatineaussa. Enpä sitä saanut kartalleni kevään Gatineau-vierailulla. De Ce Côté on yhteistyö Montrealin Messoremin kanssa, west coast IPA, 6,6 %, Simcoe, Waimea, Southern Cross ja Columbus. Raikasta hedelmäisyyttä, pihkaa ja mallasta. Hyvää kamaa, vähän katkeruuttakin. Seuraavaksi Gatineaun sisäinen kollabo eli Bas-Canada 5e Baron Flor, Citra, Simcoe, Amarillo, Strata ja Columbus. 7,2 %.  Hieman vetinen tuoksu. Edellistä ohuempi, mutta jälkimakua enemmän. Hedelmäisyyttä tässäkin. Hyvää tavaraa tämäkin ilman muuta. New Yorkin Brooklynista Other Half All Fuggle Everything, ESB, 5,5 %. Brittibitteriä siis tavoitellaan ja humalana pelkkää Fugglea. Ruskea, maltainen tuoksu, hieman makea maku. Pähkinää on, mutta ei kovin pehmeää. Jää varsin räikeästi tyylin valioiden varjoon. 

Ville Leino pisti aiemmin iltapäivällä kouraan Suomen Parasta Stoutia Treasure the Memories. Se tietysti aiemminkin tuttua, mutta toimihan se tässäkin teistingissä hyvin. 10,0 %, kahvia ja tummaa suklaata. Täyteläinen kokonaisuus. Kuivaa ja paahteista. Heti perään Pühaste Alder Immensus Port Whisky BA. Yhteistyökumppanina siis italialainen Alder, tuttu panimo parin vuoden takaiselta Milanon reissulta. 11,8 %, siis tynnyreinä sekä portviiniä että viskiä, lisätty kookosta myös. Kookos tuoksuukin vahvasti. Aika makeaa, mutta ei kovin täyteläinen. Pehmeää tavallaan, mutta ei oikein kolissut. Brasilian etelärannikolta Florianópolisista EquiliBrew Zion on the Moon. Brasiliasta IPAa, 6,7 %, Motueka, Citra ja Mosaic. Sameaa, mutta ei maitoista. Hieman mausteinen, hedelmää on, ihan mukavaa.

Kanadalaisen Badlandsin Dora-sarjan 89:n join kevään Ontario-turneella, nyt vuoroon #90, 6,5 %. Nyt on maitoista sameutta. Hyvää trooppista pehmeää mehuisuutta. Erinomaista kamaa. Pari kuukautta vanhaa, joten tuoreutta löytyy. Sitten Manchesteristä Track Carpenter IPA, Washington Statesta Carpenter-farmin tuoretta Citraa, 7,0 %. Vaaleaa ja sameaa. Pehmeää hedelmäisyyttä. Kuivahkoa kamaa. Oikein miellyttävää. Session viimeisenä Lyypekistä Sudden Death The Thing That Does Everything (Fully Loaded), Quad IPA, 12,0 %, Nelson Sauvin, Southern Cross, Eclipse, Citra. Sameaa on. Makeahkoa, pehmeää, täyteläistä. Hyvää tavaraa, mutta vahvuus hieman tuntuu maussakin. Ei ehkä session paras, mutta ihan ryhdikäs päätös kuitenkin. Hauskaa oli taas parrakkaiden herrojen kanssa oluita siemaillessa. Hieman epämääräisesti saatiin purtavaksi brittiläistä Mr. Porky's -kamaa, jotain kuivattua sianihraa, jota ei laillisesti ole tarjolla EU:ssa, toimi ihan kohtuudella. Itse preferoin kuitenkin saksalaisia pretzel-tyyppisiä vaihtoehtoja.