Kolmas on vaaleaa ja käytännössä kirkasta. Tuoksu on jotenkin epämääräinen. Maltainen maku, ei happamuutta mutta ei kyllä raikkauttakaan. Vähän pahvinen, katkeruus jäänyt kokonaan pois. Numero nelonen punertavan ruskea. Voimakkaan maltainen tuoksu, makeaa karamellisuutta, vähän paahdettakin. Hyvin makeaa dunkelimaista makua, varsin täyteläinen. Ei tässäkään kytkettyä peräkärryä.
Tässä vaiheessa vilkaisin neljän ensimmäisen identiteetit. Ensimmäinen oli Cloudwater 11th Birthday DDH Pale. 5,0 %, 20 EBU. Ei yllätyksiä. Kakkosena Omnipollo Organ Donor, 6,8 %. 48 EBU. Maistui aluksi ohuemmalta, mutta on tässä sentään runkoa yhtä hyvin kuin Cloudwaterissa. Kolmantena Oskar Blues Dale's American IPA, 6,9 %, 55 EBU. Kovin tuttu olut, vaikka nimikin on hieman elänyt vuosien varrella. Ei nyt kyllä parhaassa vedossaan. Ei tässä varsinaista vikaa ole, mutta tukkoinen. Nelonen myös Oskar Bluesia, Old Chub Scotch Ale, 8,0 %, 25 EBU. Tätähän maistoin jo alkuviikosta Ronald de Waalin johdolla. Nyt en savua löytänyt.
Vielä kolme seuraavaa. Vitonen on tumman keltainen, samea. Tuoksuun tuli ensin jopa voimaisuutta, mutta kyllä se kypsään hedelmäisyyteen kääntyy. Maussa makeaa hedelmäisyyttä, jälkimaku aavistuksen kuivempi. Täyteläisyyttä on, mutta kuohkeus ja raikkaus uupuvat. Numero kuusi on hyvin tummanruskea, lähellä mustaa. Paahteinen, vaniljainen ja makea tuoksu. Maku odottamattoman ohut, kuivakin, selvästi paahteinen. Täyteläisyys puuttuu, ei jälkimakuakaan. Seitsemäs ja viimeinen aavistuksen vaaleampi, mutta tummanruskea tämäkin. Vähän nihkeää hedelmäistä tuoksua, epäpuhtaasti. Karamellisuutta on myös. Maku on puhtaampi, luumuinen ja pähkinäinen, ei kovin täyteläinen tämäkään. Tuoksusta huolimatta oikeastaan miellyttävääkin, vaikka makeuttakin löytyy.
Sitten vielä kolmen viimeisen tiedot. Vitonen on Amager Nelly Neckbreaker Hazy DIPA, 8,5 %, 41 EBU. Nojoo, ei tämä pärjää vaikkapa suomalaisille tuplaheizeille. Kutonen on Anspach & Hobday London Black, 4,4 %, ilmankos maistui ohuelle, kun odotin imperial stoutia. Viimeinen oli nimellisesti imperial stout, Thornbridge Imperial Stout From The Union, mutta vain 7,7 %, 75 EBU. Viimeisin tuote siis Burton Union -systeemistä. Omituinen tuoksu, mutta maku kohdallaan. Toki enemmän foreign/extra/double/export kuin imperial.
Palkittu oikeussalidraama Ranskan Alpeilta vuodelta 2023. Murhamysteeristä ei oikein voi puhua, kun mahdollisia murhaepäiltyjä on vain yksi. Grenoblen lähistöllä asuvan saksalaiskirjailijan ranskalainen remonttireiskamies putoaa alppitalon vintiltä epämääräisissä oloissa. Tärkeässä roolissa on myös heidän sokea 11-vuotias poika ja jopa hänen opaskoiransa Snoop, jota näyttelee border collie nimeltä Messi. Hitaasti etenevä tarina, puhutaan sekaisin ranskaa ja englantia. Erinomaisia näyttelijöitä ja on ohjaukseenkin saatu hypnoottista vetoa. Ei nyt aivan täysillä kolahtanut, Hitchcock-vertaukset eivät oikein tähän leffaan sovellu, mutta katsoin kyllä kiinnostuneena loppuun asti.
Itsehän kävin Kirkstallissa 2023 ja oluet muutenkin tuttuja. Pari uutuuttakin sessioon silti sisältyi. Aloitus Bitterillä, jota join aikoinaan jo paikan päällä. Hyvin perinteinen tapaus, mutta Holt hieman kritisoi Urhon tarjoilutapaa. Pohjois-Englannin tyyliin tulisi käyttää sparkleria ja Urhon oluen lämpötilakin oli hieman liian kylmä. Kaksi muuta cask-olutta olivat itselle ennen kokeilemattomia. Jasper on hazy session IPA, vain 3,4 % ja vaihtuvia humalia, tällä kertaa Mosaic. Tuoksussa oli hillitön määrä herukan lehtiä ja kissanpissaa, sama jatkui myös muuten ohuessa maussa. Citra Single Hop IPA oli hyvin samantapainen tuote, nyt vahvuutta 4,0 %. Keg-oluina sessiossa olivat tutut Virtuous ja Judicious, hedelmäisiä pale aleja, nekin alle 5,0 %. Laadukasta ja puhdasta totta kai, mutta itse jäin kaipaamaan vahvempia tuotteita, Kirkstallhan tekee niitäkin. Miellyttävä tilaisuus muutenkin, vaikka Urhon ylänurkassa muiden asiakkaiden äänekäs keskustelu hieman häiritsi Holtin esiintymistä. Urho, 3.3.2026.
Ruotsalainen Olsson on ennestään tuntematon ohjaajasuuruus. Tämä teos valmistui epäonnekkaasti covidin aikaan 2020. Amerikkalainen nuori nainen opettaa Tokiossa englannin ääntämistä paikallisille lentoemäntäkokelaille ja sekoilee vapaa-ajalla päihteiden ja seksin parissa. Neito ajautuu vanhemman yakuzan pyöritykseen. Tavoitteena on ehkä ollut jonkinlainen eroottinen Lost in Translation. Paikallisväri on kunnossa, mutta tarina jää kovin ohueksi ja pinnalliseksikin. Taustalla on kanadalaisen Catherine Hanrahanin omakohtainen romaani, josta kirjailija itse on tehnyt käsikirjoituksen.
