Whiplash Shades of Marble

Sori Taproomissa oli viikonloppuna ollut irlantilaisen Whiplashin tap takeover, josta oli nyt maanantai-iltana jäljellä vain vähiten kiinnostavia jämiä. Tölkkiosastolla kuitenkin tarjolla aussihumaloitu DIPA 8%, sovelias yksilö session päätteeksi. Muiden Whiplashien tapaan Larkin'silla tehty, samea, hyvin hedelmäinen tuoksu, ananasta ja sitrusta. Maku erittäin nektarinen, mehuisuus on intensiivistä. Raikkaus aivan eri tasolla jokseenkin paradoksaalisesti kuin Sorin hanatuotteissa. Kuivaa vetoa, ei se katkeraa ole, enemmän hedelmäistä karvautta, mutta kyllä tämä olut irrottaa lopulta kiksejä varttuneemmallekin alan harrastajalle. Tämän jälkeen oli hyvä sukeltaa sateeseen kohti Vallilaa. Sori, 20.8.2018.

Sori Bagby Lost Baggage

Ehkä mielenkiintoisimpana Sorin panokaverina tällä kertaa on ollut Etelä-Kalifornian Oceansidessa vaikuttava Bagby, 7,5%, 90 IBUa lupaavasti. Lievästi samea, mutta ei mitään NEIPA-rähmää. Oksaisen pihkainen tuoksu, maussa sitruksista oldskool-vetoa. Ei varsinaisesti raikas, jokin jauhoinen ote mukana. Ehkä silti kuitenkin kolmikosta paras, IBU-lukema ei ole rekvisiittaa, kyllä tässä oikea peräkärry on mukana. Silti varsin yksioikoinen harmiton west coast -olut. Sori, 20.8.2018.

Sori Pracownia Piwa Hiisi Lost Bison

Toinen tamperelaisvirolaispuolalainen yhteistyöolut, Jyväskylän Hiisikin sekaantunut. 7%, nyt sameaa. Tuoksu hieman vaniljaisen makea. Makukin on ikävä kyllä kookosmaisen makea, tulee mieleen viimeviikkoinen hirvitys IPA Kolata. Mausteena nyt kuitenkin Żubrówka-heinää, josta hieman yllättäen tulee näin vastenmielinen vivahde. Tarkemmin maistellen tässä on originaalia yrttisyyttä, mutta pilallehan tässä on saatu lupaava IPA. Mauste hallitsee liikaa, mallas ja humala ovat vain kreikkalaisessa kuorossa kommentoimassa tapahtumia. Kuivahko jälkimaku on sekin aika lailla pahoinvointia tuottavan, öh, etova. Suuri pettymys kaikin tavoin. Sori, 20.8.2018.

Sori Pinta Lost Juice

Kajaanin kirkkaasta kesäsäästä lensin varsin karusti Vantaan sateisen pimeään marraskuufiilikseen. Junalla usvaa putkeen Kaisaniemeen,  Sorin baarissa yhteistyöfestivaalin jälkeistilanne, ohitin ennalta-arvattavasti kölschin ja saisonin, siirryin suoraan IPA-osastoon. Puolalaiskollabossa veriappelsiinia lisätty, 6,5%, 45 IBUa. Kirkas olut, appelsiinin tuoksua. Mallasrunkoakin kyllä tuntuu, vaikka hedelmäisyys hallitsee. Karviaismarjaa, se efekti varmaan tulee lisätyn hedelmän karvaudesta ja happamuudesta. Katkeruutta tässä on heikosti. Huomasin äskettäin luotettavalta taholta, että verigreipin nimi tulee siitä, että hedelmien myynnillä rahoitetaan julmaa sisällissotaa. Veriappelsiini taitaa toivottavasti olla perinteisempi kesympi hedelmä. Paljon jengiä paikalla, kostean hikinen tunnelma baarissa. Sori, 20.8.2018.

Leif GW Persson: Den sanna historien om Pinocchios näsa

Kun Leif GW Persson 2010 tappoi alter egonsa Lars Martin Johanssonin Den döende detektivenissä, ajattelin Perssonin itsensäkin jäävän eläkkeelle. Seuraavana vuonna ilmestynyt muistelmateos vahvisti vaikutelmaa. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, 2013 ilmestyi tämä fyysisesti mittava (630 sivua) romaani, jossa täydellisessä pääroolissa on Perssonin antisankari Evert Bäckström. Teosta voinee luonnehtia komedialliseksi veijariromaaniksi. Romaanin rikoskuvio pitkien vaiheiden jälkeen tuntuu kuivuvan kokoon. Nyt Persson olisi kaivannut kriittistä kustannustoimittaja, teksti rönsyilee todella pahasti Venäjän viimeiseen tsaariin asti, ja mikä pahinta, tylsästi. Bäckströmin tragikoomisesta hahmosta on jo aiemmissa romaaneissa otettu mehut irti, nyt vatvotaan samoja kuluneita kuvioita. Tarina ei ole uskottavakaan, Bäckström näyttää päässeen jopa jonkinlaiseksi valtakunnallisesti arvostetuksi hahmoksi alallaan. Perssonin tyyli on nyt niin kannibalisoitua, että se vaikuttaa jo itseparodialta. Melko sujuvasti paksun kirjan kyllä saa luettua, mutta mikään nautinto se ei ollut. Kirjan sivurooleissa esiintyy tällä kertaa huomattavan paljon suomalaispoliiseja, Niemi, Toivonen, Honkamäki. Bäckström on aikaisemminkin sisäisessä monologeissaan käyttänyt suomalaisista pilkkanimiä tyyliin finnkoling tai finnpajsare. Tällä kertaa Evert kutsuu suomalaista alaistaan barkbrödsätareksi, eli pettuleivänsyöjäksi. Tällaistakin nimitystä siis ruotsalaiset ovat varmaan epäonnekkaammista naapureistaan finnjäveleistä käyttäneet.

Hiisi Otus Vulgaris IPA

Jyväskylän uutuus-IPA tavoittelee ilmeisesti (tietenkin ironisesti) vulgäärejä junttipiirejä ananaspizzan kanssa resonoivan oluen kanssa, 6,2%, 60 IBU. Ruista mukana, eränumero 658. Heikosti vaahtoa tässäkin, nyt selvästi (sic!) sameaa kamaa. Tuoksussa trooppista hedelmää, mutta jotain tuttua nahkakenkämäistä nihkeyttä myös. Termi ei ehkä onnistunut, se on oluissa hyvin yleinen, ehkä sitä yleisemmin verrataan juureksiin, vihanneksiin ja yrtteihin. Itse en pidä sitä tervetulleena, käsittääkseni ei monet muutkaan. Maku on suurempi pettymys, tässä on bensiinimäistä savuisuutta hedelmien syrjässä, raikkaus jää kaukaiseksi haaveeksi. Kuohkeutta löytyy, katkeruutta hieman jälkimaussa, ei tämä tämä täysin mahdoton ole. Silti ei millään tavalla nautinnollinen olut. Tässä oli nyt Kimiton oluen kanssa kaksi näytettä kajaanilaisille paikallisen Alkon erikoiserähyllystä kotimaisesta craftoluttuotannosta. En ihmettele, jos laajamittaisempaa loveenlankeamista ei näillä raukoilla rajoilla esiinny. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Kimito SMaSH Series Golden Bikini

Kemiönsaarelta single malt single hop -tavaraa, maltaana Golden Promise ja humalana Vic Secret, 5,9%. Tämä systeemi harvemmin tuottaa mitään ikimuistoista kamaa, mutta katsotaan mitä tänä kesänä Helsingin festivaalihumussa tapaamani Jonas on saanut aikaan. Heikosti vaahtoa, samea runko. Tuoksussa yrttistä mausteisuutta, ei raikasta hedelmää. Maku on matalahiilihappoinen, lähellä flättiyttä, yrttisyys esillä maussakin. Tunkkainen tämä ei varsinaisesti ole, mutta ei juuresmaisuutta lähestyvä yrttisyys ole paras hallitseva kokonaisuus, se jatkuu takamatkallakin. Eränumero on 127 (näinkö paljon Kimito on jo keittänyt?) ja parasta ennen tammikuun loppu 2019. Ei varmaan ole kestänyt kunnolla Kainuu-kuljetusta, tuoreena Kimiton oluita olisi mielenkiintoisempaa kokeilla. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Real Madrid - Atletico Madrid 2-4, jatko-ottelu

Tämänvuotinen Super Cup -näytösottelu Tallinnassa, ennakko-ohjelmana näytti olevan kansantanhuja. Madridin joukkueet ykkösmiehistöillä liikkeelle, lyhyimmän kesäloman viettäjistä Varane ja Griezmann kentällä, Modric penkillä. Simeone pasteerasi toimitsijakiellossa aition käytävää, kentän reunalla operaatioita johti 200-kiloiselta näyttävä Argentiinan ex-koppari German Burgos. Diego Costa murtautui jo ensimmäisellä minuutilla maalintekoon etukulmasta, Navas ei ehkä peittänyt kunnolla. Realin peli näytti nyt monipuolisemmalta ilman Cristianoa ja 27. minuutilla Benzema puski Balen pitkän keskityksen häkkiin.

Modric tuli sisään vajaan tunnin kohdalla ja melko pian Juanfran pompotteli palloa käsin alueella, Ramos kiskoi Realin johtoon. Melko avointa virkeää peliä ja Atletico tasoitti 79. minuutilla, Costa taas asialla Juanfranin ja Correan esityön pohjustamana. Jatko-ottelu vaikutti aluksi väkinäisemmältä, mutta Atletico ratkaisi pelin kahdella ripeällä maalilla. Varanen virheestä pallo Thomas Parteylle ja Saul Niguez kauniisti viimeisteli volleysta. Realin puolustus mureni vielä totaalisti, Vitolon syötöstä Koke niittasi loppunumerot. Aika kylmä alku siis Lopeteguille, mutta tuskin vielä suurempien johtopäätösten aika.

Matkailumuistoja: Portland (ja Seattle) 2005

Syyskuun Oregonin matkan lähestyessä ryhdyin muistelemaan aiempaa matkaani seudulle. Maaliskuussa 2005 lensin Seattleen muutamaksi päiväksi, yhtenä päivänä kävin lähikaupungissa Tacomassa bussilla. Sitten siirryin Amtrak-junalla Oregonin Portlandiin, jossa viivyin 10 päivää. Pienen ekskursion tein Greyhoundilla Columbia-joen rotkokaupunkiin Hood Riveriin. Matka oli totaalisti olutpainotteinen. USA:n länsirannikolla oli riehunut jo yli 20 vuotta silloin olutrenessanssiksi kutsuttu ilmiö ja Portland oli sen ehdottomassa ytimessä. Kaupungissa oli 26 panimoa ja länsirannikon IPA eli suurinta kukoistusaikaansa. Hillittömänä IPA-fanina olin koko ajan haltioissani, matka on ehkä edelleen monessa mielessä paras olutreissuni. Silloin päätin käydä Portlandissa säännöllisesti uudelleen, varmaankin heti parin vuoden päästä. Mutta niinpä aikaa on kulunut yli 13 vuotta. On niin paljon mielenkiintoisia käymättömiä paikkoja, joten rajallisia resursseja on ollut vaikea kohdistaa uusintavierailuun.

Tällä hetkellä Portlandissa on noin 75 panimoa, mutta enää se ei ole yhtä keskeinen olutmetropoli kuin 13 vuotta sitten. Tupla-IPA -buumi siirsi ensin fokuksen San Diegoon ja sitten NEIPA-villitys on kääntänyt katseet Bostonin seudulle. Craft-olutilmiö on levinnyt räjähdysmäisesti, ensin USA:n ympäri, sitten Eurooppaan ja lähes kaikkialle muuallekin. Mutta erittäin oleellinen olutkeskus Portland on edelleen.

Seattle oli 2005 myös erittäin kiehtova, huippuluokan olutkaupunkikin, mutta suurempi, näyttävämpi, monipuolisempi ja vireämpi kuin Portland. Mutta olutintensiivisyys Portlandissa oli omaa luokkaansa, vastaavaan olin ehkä törmännyt vain Euroopan perinteisissä pienemmissä kaupungeissa, Bambergissa, Bruggessa, Plzeňissä. Mieleenpainuvinta oli päästä juttelemaan Don Youngerin kanssa omassa Horse Brass -baarissaan, mies oli amerikkalaisen olutvallankumouksen avainhahmoja. Legenda heitti vielä suomipojan kaatosateessa omalla autollaan seuraavaan kohteeseeni Roots-panimoon. Sain lahjaksi anglofiili Youngerilta Fuller'sin pullonavaajan. Reissulta on jäänyt hyvin mieleen sekin, että yksi pomoistani soitti keskellä yötä Portlandiin. Yksikköni oli juuri ulkoistettu toiselle firmalle. Itse kuitenkin jäin muutaman harvan poikkeuksen tavoin vanhaan firmaan. 

Kirjoitin matkasta Juomanlaskija-lehteen pitkähkön jutun, jota on hauska silmäillä nykynäkökulmasta. Roots ei kauaa elänyt, muutamat muutkin kohteet (Old New Lompoc, Amnesia, Tugboat, baari Rose and Raindrop) ovat hävinneet, mutta yllättävän moni sinnittelee edelleen. Don Younger kuoli tapaturmaisesti 2011. Suunnittelin käyntiä hänen haudallaan, mutta hautapaikka ei näytä olevan julkista tietoa. Jutussani mainittu toinen Portlandin olutkuuluisuus Fred Eckhardt kuoli myös 2015 sinniteltyään lähes 90-vuotiaaksi. 2005 kirjoitin paljon McMenamins-ketjusta, joka on edelleen voimissaan Oregonissa, mutta tulevalla matkalla se tulee käytännössä ohittumaan. McMenaminsin oluet eivät ole erityisiä ja on liikaa muuta mielenkiintoisempaa. Sen sijaan Bridgeport, Widmer, Laurelwood, Lucky Labrador sekä Hood Riverin Full Sail ja Big Horse päässevät nytkin matkakohteisiin, ainakin nostalgiamielessä. 

Tarkoitus on nyt lentää Amsterdamista Deltalla suoraan Portlandiin ja viettää viikko siellä. Olen kovalla kädellä priorisoinut joka päivälle noin viisi must-olutkohdetta. Paljon jää sivuun, mutta viikko on todellakin lyhyt aika tässä kaupungissa.  Sitten teen viikon road tripin Oregonin maaseudulle. Reitillä ovat ainakin suomalaiskaupunki Astoria, rannikon Newport, yliopistokaupunki Corvallis, juoksijoiden pyhiinvaelluskohde Eugene, osavaltion toinen olutkeskus Bend ja jo 2005 vierailtu Hood River. Oregonissakin riehuu metsäpaloja ja helteisessä Portlandissa savuisen ilman laatu on nyt niin vaarallinen, että ihmisiä kehotetaan pysymään sisällä. Toivottavasti tilanne paranee syyskuussa.

Evil Twin IPA Kolata

Connecticutista Alkon tyyliluokituksen mukaan tupla-IPAa. 8%, kookosta, ananasta ja laktoosia seassa, 33 EBU. Nimi ilmeisesti jokin Piña colada -väännös. Luulin taas, että tämä on jokin uudella Kolata-humalalla ryyditetty IPA. Paha virhe. Kirkas kultainen väri, ohut vaahto. Kookos hallitsee tuoksua totaalisti. Maku on voimakkaan kookosmainen, perushedelmää taustalla, melko paksu runko, ei peräkärryä. Kyllä tämän etäisesti mallasjuomaksi tunnistaa, mutta selvästi tämä on suunnattu sateenvarjodrinkkien entusiasteille. Epäonnistunut heräteostos. Ehkä pitäisi lähteä Panemaan mehukaljoille, kun asunnolle kasaantunut näin surkeaa kamaa. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Saimaa Brewer's Special Ekuanot IPA

Eilen havaitusta Saimaan tasonnostosta innostuneena hankin toisen Saimaan uuden IPAn, nyt valtion holhouskaupasta. Etiketissä ei näköjään lue taikasanoja dry-hopped, sitä en kaupassa huomannut. 5,7%, Columbus keitossa, otsikon Ekuanot aromina, EBU 37. Sameahko keskiruskea väri, kohtuullinen vaahto. Tuoksussa hedelmäpastilleja, karamellisuutta, ei juuri muuta. Maku on nahkean perushedelmäinen, pahasti tunkkainen, raikkaus puuttuu kokonaan. No huh, Saimaalta tulee tarjolle siis edelleen pahimmanlaatuisia kalkkunoita. Runko on vetisen ohut, peräkontti olematon. Parasta ennen 280519, toivottavasti tämä on tehty ennen aromihumaloinnin korjaustoimenpiteitä. Jos ei, niin sitäkin huolestuttavampaa. Mutta mitä ilmeisemmin Saimaalta saattaa vielä näitä vanhoja tunkkaisia varastopommeja putoilla lisääkin. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko. 

Beer Hunter's Mufloni Humela IPA

Huomasin lähikaupassa kokeilemattoman porilaisen IPAn, tarkalleen 5,5%. Luulin, että Humela on jokin uusi humalalajike, mutta ei, se on vain vanha saksalainen humalaa tarkoittava sana, Ruskea ulkonäkö, heikko vaahto. Tuoksussa hartsia ja karamellia. Maku makean maltainen, fariinisokeria, leipäistä lähes kvassimaista tunnelmaa. Onpas huikean huono IPA, aivan tällaista en odottanut. Äitelän niljakas makeus jatkuu takamatkallekin. Beer Hunter'silla on laatu pahasti heitellyt viime aikoina, täytynee lopettaa rahankäyttö panimon tuotteisiin. Ostopaikka Helsinki, Sturenkadun Alepa.

Derek Cianfrance: The Place Beyond the Pines

Tuoreehko leffa (2012) itselleni tuntemattomalta ohjaajalta, sijoittuu Upstate New Yorkin Schenectadyyn. Edellisvuonna Drivessa vakuuttanut Ryan Gosling esittää surmanajajaa, joka yrittää hankkia lisätienestejä pankkiryöstöillä orastavan perheensä elättämiseksi. Vaikuttaa aluksi hidasrytmiseltä arkirealistiselta masentavalta rikosleffalta, mutta tunnin kohdalla fokus kääntyy paikallisen poliisin näkökulmaan. Lopussa vielä toinen käänne seuraavan sukupolven kohtaloihin. Ylipitkä ja ylikunnianhimoinen yritys, ei oikein jännite pysynyt yllä.  Tässä ei ole mitään noir-romantiikan häivähdystäkään, pelkästään apeaa epätoivoa. Ray Liotta on aina yhtä hyytävä ja muutenkin näyttelijät hyviä, käsivarakuvauskaan ei liikaa häiritse. En silti päässyt leffaan sisään missään vaiheessa.

Laitila NEIPA

Suomen suurin ja ilmeisesti kannattavinkin pienpanimo Laitila on kokenut viimeisimmän menestyksensä Systembolagetissa lanseeratulla Hellesillä, jota ruotsalaiset ovat kiskoneet kaksin käsin koko hellekesän. Ainakin osasyynä on varmaankin ollut onnistunut hinnoittelu, mutta onhan kyseessä kunnon olutkin. Luulin arvioineeni sen blogiin, mutta enpä onnistunut sitä sieltä löytämään. Laitilalla on viime aikoina ollut tapana lähettää uutuuksista näytteet bloggaajille ja pikkupaketti sieltä saapui nytkin. Mukana tämänvuotinen kausiolut Kekri, mutta paljon mielenkiintoisempi on trendiaallon harjalla surffaava New England India Pale Ale NEIPA. Kyseessä on suhteellisen pieni erä ja suurin osa on kegitetty baarijakeluun. Satuin huomaamaan Laitila NEIPAn lauantaina tarjolla Pikkulinnussakin, mutta päätin jättää ensikokeilun tähän tuoreeseen pulloversioon. 

Ensimmäisenä spekseissä kiinnittyy huomio 7,5 prosentin vahvuuteen. Nyt ei siis ole lähdetty vesittämään juomaa vaan on vedetty oikeaan IPA-tasoon. Oikeastaan vähän ylikin, jos normi-IPAn pitoisuutena pitää 7,0% tasoa. Ohra- ja vehnämaltaan lisäksi mukana kauraa, jolla oletettavasti on pyritty kestävään NEIPA-sameuteen. Humalia on monenlaisia: Ahtanum, Azacca, Cascade, Citra, Eureka, Galaxy, Mosaic, Simcoe. Katkeropitoisuus 40 EBU. Etiketissä on Lincolnin tyyppistä korkeaa hattua esittelevä herrasmies ja teksti Brother Jonathan. Kyseessä näkyy olevan New Englandin symbolihenkilö, josta en muista ennen kuulleenikaan. 

Kohtuullinen kinuskikastikkeen ulkonäkö, mutta aamiasmehutasolle ei ylletä. Vaahtoa ei paljoa kerääntynyt. Tuoksussa on hyvin sitrusta ja trooppisempaakin hedelmää. Maku on selvästi mehuisempi kuin odotin, pehmeää ja intensiivisyyttä löytyy. Mallasta saa hieman etsiä, mutta ei tämä pelkäksi hedelmäjuomaksi jää, kyllä viljainen runko siellä jossakin on. Peräkärryä on melkein enemmän kuin odotin, sehän jää jopa hetkeksi viipyilemään. Hiilihappoa on ehkä hieman liikaa, vaikka pehmeys ensin esiin tulikin. Aika ryhdikäs suoritus, ylitti odotukset.

Saimaa Brewer's Special California IPA 2018

Saimaa Brewing Company myönsi äskettäin, että Mikkelin panimossa ei ole aromihumalointi koskaan onnistunut. Sehän on kyllä kuluttajapuolellakin huomattu. Samalla kuitenkin luvattiin, että prosessi on lopulta saatu kuntoon. California IPAssa on nyt tölkki vaihtunut ja vahvuus noussut 5,5 prosenttiin, joten tässä mitä ilmeisemmin on jo lopputuotetta uudella systeemillä. Dry-hopped lukee reilusti heti nimen alla ja kuivahumalana on Mosaic. Muuten keitossa mukana Columbus, Cascade, Citra ja Chinook, joilla on päästy EBU-arvoon 44.  

Otin oluen maistoon tyypillisessä käyttötilanteessani eli juoksulenkin palautusjuomana. Kirkas vanhanajan IPAn tummankeltainen väri, hyvä kuohkea vaahto. Nyt tuoksua on kieltämättä täysin eri lailla kuin aiemmin. Havunneulaset ehkä eniten esillä, mutta sitrushedelmääkin voimakkaasti. Maussa on hiilihappotaso oikeassa kohti, raikasta hedelmäisyyttä löytyy, vaikka pihkaisuus ehkä tässäkin leimallisin ominaisuus. Katkeruutta on suunnilleen EBU-lukeman lupaava määrä, eli selvästi alakanttiin. Tuoreutta ja kuohkeutta on, vaikka runko tietysti jää kovasti ohueksi. Se on ymmärrettävää, koska eihän tässä olla kuin sessio-IPAn ominaisuuksissa. Ei Saimaa turhia lupaillut, pahvisuus ja tunkkaisuus on saatu kitkettyä pois ja olut on saatu raikkaaksi. Makuja saisi olla vielä korostetummin, mutta suunta on erittäin hyvä. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Amager The Day The Amager Rednecks Kicked Some Serious Mikkeller Frat Boy Ass

Suunnittelin Orionin klassisessa aulassa after cinema -olutta Bergman-pläjäyksen jälkeen. Yleensä menen Angleterreen, mutta nyt avasin Untappdin, jonka verified venue -lista ehdotti parin korttelin päästä Sidewalk Bar Lönnrotinkatua. Lauttasaaren Sidewalkissa olen jo ehtinyt käymään, mutta ilmeisesti nyt tarjolla uusi toimipiste. Uusi baari ei sinänsä ole vielä kiinnostavaa, niitähän riittää, mutta kun tarjolla näytti olevan Amagerin maistamatonta DIPAa, päätös syntyi. Ahdistavan elokuvan jälkeen odotin ennusteiden mukaista sadetta, jota ei tullutkaan. Löntystelin paikalle ja baarihan sieltä löytyikin Omenahotellin vierestä, ei asiakkaita. Baarimestaritar kertoi baarin avautuneen hiljaisesti perjantaina, varsinaiset avajaiset tulevalla viikolla. Tilassa on aiemmin ollut Wayne's Coffee.  Suuret ikkunat, moderni sisustus, neliömäinen tila, 15 hanaa. Kotimaista bulkkia, tutuimpia importteja ja muutama tuonticraft. 

Amagerin yhteistyö Mikkellerin kanssa tuottanut imperial IPAn, 9,5%. Samea, tuoksussa trooppisia ja sitruksisia hedelmiä. Matalahiilihappoinen, kuivaa, perinteistä hedelmäisyyttä maussa. Ei raikasta mehuisuutta, mutta ei katkeroakaan suuresti. Vahvuus hieman tuntuu, silti puhdas, mutta hieman yksiulotteinen.  Lämmetessä makeutuu, pihkaa esiin, mutta alkoholi ei tule liikaa esiin. Sidewalk Lönnrotinkatu, 12.8.2018.

Ingmar Bergman: En passion

Orionin Bergman-sarjassa nyt maestron ensimmäinen värielokuva vuodelta 1969. Tätä en ole ennen nähnyt. Kuvattu taas Fårössä tutuilla näyttelijöillä ja unijaksossa suora takauma edelliseen Skammen-elokuvaan. Skammenissa Bergman siirtyi yleisempiin teemoihin, mutta tässä on paluu Bergmanin kotikentälle miehen ja naisen suhteisiin. Taas monipuolista vatkausta aiheesta löytyy, mutta kokonaisuus ei oikein tunnu kohovan parhaiden teosten tasolle. Max von Sydowin taas kerran esittämä Bergmanin alter ego on yksi ahdistuneimmista ja mitään valopilkkua tästä elokuvasta on vaikea löytää. Kaikki henkilöhahmot ovat kokeneet kovia ja murheen alhossa vaeltaminen on kaikkien kohtalo. Tätä on usein kiehtovaa katsoa, mutta syvin kaivo jää tällä kertaa katsomatta. Metatasoakin Bergman nyt tavoittelee, neljä pääosanäyttelijää kertovat tuntemuksiaan tapahtumien keskellä. Kikka tuntuu päälleliimatulta eikä tuo mitään lisäarvoa.