Salama Zombie Lick Zombie

Sumukaljaa Keravalta, 6,3 %, Citra ja Motueka. Trooppista hedelmäisyyttä löytyy. Jokseenkin karkea runko, ei kovin täyteläinenkään. Salamalla on ollut jotain hieman pielessä IPA-jutuissaan viime aikoina. Ei tämäkään oikein innosta. Oluthuone Haka, 7.10.2026.

Temperance Gap in the Clouds

Kölschiä Hämeenlinnasta, 5,0 %. Mittelfrüh ja Spalter Select. Hyvin vaaleaa ja kirkasta. Pehmeää maltaisuutta, varsin täyteläisesti. Kuiva runko, nokare hedelmäisyyttä. Lievä, mutta tuntuva katkeruus. Tyylipuhdasta tyylikästä olutta, totta kai. Oluthuone Haka, 7.10.2026.

Marble Velocette, cask ale (uusintakokeilu)

Jarmo Lindberg esitteli Bottalla tuoreita muistelmiaan. Vakavista aiheista irtosi muutama hauska anekdoottikin. Siirryin sitten alas Urhoon rauhoittumaan caskin ääreen. Manchesteristä kevyttä pale alea.  4,2 %. Pehmeää maltaisuutta, lievästi hedelmäisyyttä, pihkaa todella runsas peräkärry. Oikein raikasta, mainiota kamaa. Join näköjään tätä jo kesällä, mutta ei toinen kerta haittaa. Urho, 7.10.2026.

Other Half Cellarmaker All Dank Everything

Tauotin Juovan Lagerfestin toistaiseksi tsekkaamalla Brooklynin tuplasumua. 8,3 %. Kalifornian Oaklandista kumppani Cellarmaker. Paljon eri humalia, Centennial, Citra, Motueka, Nelson Sauvin. Sameaa ja vaaleaa. Mehua runsaasti, trooppista hedelmäisyyttä. Voisi varmaankin olla raikkaampi. Kuivaa silti, vähän katkeroakin. Ok-päätös sessiolle. Juova, 6.10.2026.

Messorem Polotmavé De Foudre

Maistelemattomat festbierit jo loppuivat, mutta pystyin jatkamaan lager-merkeissä kanadalaisella tšekkityylisellä puolitummalla lagerilla. Tammitynnyrissä kypsytettyä. 5,2 %, Tettnang-humalaa hieman Saksaan horjahtaen. Paahdetta on, kuivaa. Pehmeää, vähän katkeraakin. Sosiaalinen tilanne ollut koko ajan päällä ja tässä oluessa se ehkä eniten vaikutti muistiinpanojen suppeuteen. Juova, 6.10.2026.

Starnberger Festbier

Suomalaisten festbierien haastajana Münchenin eteläpuolelta aitoa baijerilaista. Tässäkin samat 5,8 %. Heikko vaahto, kirkas olut. Tanakkaa maltaisuutta taas. Ei ehkä niin raikas kuin Härmän huiput. Mutta laadukasta on silti, vaikka ei katkeruutta. Juova, 6.10.2026.

Temperance Lekker

Hämeenlinnan huippupanimo Temperance teki jo kaksi vuotta sitten Lecker-nimistä festbieriä. Nyt nimi on hieman vaihtunut, ehkä oli vaihtunut vuosi sittenkin, mutta sen oluen missasin. Joka tapauksessa nyt 5,8 %, Mittelfrüh humalana. Humala siis ainakin vaihtunut kahden vuoden takaisesta. Kirkasta. Maltainen tuoksu, pehmeää. Kuivaa, jopa katkeraa. Puhdasta kamaa. Juova, 6.10.2026.

Tired Uncle Lederhopsen

Sain kutsun Unkarin suurlähetystön ja kumppanien järjestämään vienninedistämistapahtumaan Hungarian Food & Drink. Olen edelleen blogistina joillakin median jakelulistoilla. Kutsussa mainittiin craft-oluet, joten hiippailin paikalle Hakaniemen Hilton Strandiin. Tarjolla oli kuitenkin vain ruokaa. En tuntenut ketään. Testailin hieman makkaroita ja poistuin paikalta. Juovassa oli juuri alkanut perinteinen Lagerfest, joten suuntasin sinne päin. Kovassa tuulessa olin kuolla Pitkälläsillalla, kun liikennemerkki kaatui kovalla ryminällä viereen.

Juovassa aloitin Arabian juhlaoluella, 5,8 %, maltaista, hieman hedelmäistä. Täyteläistä ja puhdasta, hyvin toimii. Norjan alkuperäisolutfestivaalilta Hornindalista Norsk Kornølfestivalilta palaava Mika Laitinen pysähtyi pikaisesti puheilla. Juova, 6.10.2026.

Atmos Renki Absolut Dry Lager

Tampere Brewingin raunioille kohonnut Atmos on jäänyt itselle yksittäisten festari/maistelu -kokeilujen varaan. Nyt Antti Räty toi näytteen Tammelasta kaiken muun ohessa. Mustialassa aikoinaan toiminut Kuninkaankartanon panimo teki Renki-nimisen oluen. Sillä nyt ei tietenkään mitään tekemistä tämän oluen kanssa. Tölkin kyljessä on omalaatuista fiilistelyä muinaisten suomifilmien heinälatokuvioista. 5,2 %, kirkasta ja kultaista vaaleaa olutta. Tuoksussa on jotain outoa yrttisyyttä, varsin epämiellyttävästi. Maku on mausteinen, ehkä jopa savuinen, samaa juuresmaista yrttivihannesta kuin tuoksussa. Varsin kuiva olut, mutta maut ovat ihan hirvittäviä, kuin pureskelisi maakellariin vuosiksi jääneitä juureksia. En muista pitkään aikaan juoneeni näin pahanmakuista olutta.

Mallaskuu Oatmeal Stout

Lapuan Mallaskuu on jäänyt itselleni suhteellisen vieraaksi panimoksi, vaikka se 2010-luvun lopulla Pikkulinnuille tekikin muutamia oluita. Viimeisin maisteluni näyttää olevan toukokuulta 2020. Olinkin hieman yllättynyt viime kesäkuun Etelä-Pohjanmaa -rundilla, kun huomasin panimon selvinneen hengissä koronavuosista. Nyt Antti Räty toi omalta Pohjanmaan kiertueeltaan maistiaisen. Hyvin kevyt kaurastout, vain 4,2 %, 35 IBU, humalina Northern Brewer ja EKG. Hyvin tummanruskea, lähes musta, ei vaahtoa. Tuoksussa on mausteista karamellisuutta, oikein mallasta. Hyvin ohut maku, lievää paahteisuutta, varsin kuivaa, maku loppuu lyhyeen. Oikein vetinen olut, ei vakuuta. Etiketti tölkissä on kyllä oikein tyylikäs.

Mallassepät Solita 30.0 NEIPA

Parin vuoden tauon jälkeen sain Matias Kainulaiselta näytteen Solita-oluesta. Viime aikoinahan nämä on tehty Mallassepillä. Nimen 30.0 viittaa Solita-yhtiön 30-vuotiseen taipaleeseen, ei siis ole 30. Solita-olut. 5,0 %, Nelson Sauvin ja Simcoe, asianmukaista sameaa vaaleutta ulkonäössä. Ananasta ja mangoa runsaasti tuoksussa. Kirpeää hedelmäisyyttä maussa, tuttua Nelsonia. Mehuisuutta on riittävästi, tuntuu tarpeeksi täyteläiseltä, varsinkin vahvuuteen suhteutettuna. Takamatkalla tapahtuu kuivumista, jopa kevyeen katkeruuteen asti. Oikein miellyttävää ja maistuvaa kamaa.

Hawkstone IPA

Antin toimittama toinen Clarkson-olut on british IPA, vain 4,8 %. Kirkas on tämäkin, keskiruskea. Aromeissa on lähinnä maltaisuutta. Maku on myös maltainen, pehmeä, hieman hedelmäinen, mutta myös vetinen. Ei samaa täyteläisyyttä kuin lagerissa. Kuiva on tämäkin, mutta ei juuri katkeruutta. Nyt on kyllä minun makuun aivan liian matalaprofiilinen olut, siis mauton. Tämä puolestaan oli pettymys.

Hawkstone Lager

Antti Räty toimitti ensi viikon Finnoon maisteluun pari harvinaisuutta Luodosta, mutta samalla tuli kaupan päälle muutakin. Kiistelty televisiopersoona Jeremy Clarkson viljelee mallasohraa ja toimittaa sitä Länsi-Englannissa Cotswold Beer Companylle. Hawkstone oli alunperin panimon brändi, mutta nyt Hawkstonea näköjään käytetään panimon nimessäkin. Cotswold Spring Brewery oli itselleni aiemmin hyvinkin tuttu panimo, mutta sitä ei enää ole. Lagerissa on 4,8 %, kirkasta ja kultaista. Pehmeää maltaisuutta, matalat hiilihapot. Kuohkeutta on, samoin riittävä täyteläisyys. Onpa hieman katkeruuttakin. Positiivinen yllätys ilman muuta.

André de Toth: Pitfall

Dick Powell on oravanpyörään kyllästynyt perheellinen vakuutusmies Los Angelesissa. Mies kaipaa jännitystä elämäänsä ja saa sitä tilaamaansa enemmän tavattuaan Lizabeth Scottin. Scottin esittämä Mona Stevens ei ole femme fatale cainilaisesssa Phyllis Dietrichson -mielessä, mutta jälki on lähes yhtä rumaa. Vuonna 1948 valmistunut leffa etenee pääosin aurinkoisissa Santa Monican tunnelmissa, mutta loppuja kohti varjot syvenevät ja noirin kierre on armoton. Elokuva pohjautuu Laura-skenaristi Jay Dratlerin edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin. Tempo on suhteellisen hidas, mutta itsevarmasti turmiota kohti ohjautuva. Huippuwesternejä 50-luvulla signeeraanut unkarilaissyntyinen de Toth on ehkä hieman unohdettuja noir-mestareita. Olen nähnyt aiemmin vakuuttavan Crime Waven ja Pitfall on yhtä laadukas, vaikka varsin erityylinen. Raymond Burr on lähes unohtumaton isona nilkkinä ja myös neuroottinen Byron Barr onnistuu pikkunilkkinä. Jane Wyatt on petettynä perheenäitinä ehkä liian eisenhowerilainen. Amerikkalaisen unelman murenemisen kuvauksena elokuvaa voi pitää selvästi aikaansa edellä olevana. De Toth ilmeisesti kiristi paria Hays Code -virkailijaa näiden aviorikoksista, jotta Powellin roolihahmon kohtalo käsikirjoituksessa meni läpi. Määrätietoista toimintaa.

Don Siegel: The Verdict

Noir-maanantain avauksena tänään Don Siegelin esikoispitkä ohjaus vuodelta 1946. Viktoriaaniseen Lontooseen 1890 sijoittuva goottilainen whodunit, jopa lukitun huoneen arvoitus. Noir-elementit silti kunnossa, koko leffa tuntuu tapahtuvan sumuisessa yössä. Maltese Falconin dynaamisen duon Sydney Greenstreetin ja Peter Lorren jo yhdeksäs yhteistyö. Kaksikko hallitseekin suvereenisti jokseenkin pölyistä teatterimaista tarinaa, muut näyttelijät ehkä harvoin nähtyä kabareelaulaja Joan Lorringia lukuunottamatta jäävät statisteiksi. Siegelin myöhempien ohjausten elastisesta leikkauksesta voi nähdä jälkiä tässäkin, vaikka aika vajaalla pakalla joudutaankin pelaamaan. Viihdyttävää elokuvaa, mutta enemmän olisi voinut odottaa.

Kauko Röyhkä: Kusessa

Kun muutin opiskelemaan Ouluun 1982, Kauko Röyhkä oli oikeastaan ainut oululainen nuoremman polven julkkis. Hän oli julkaissut levyjä ja jopa kirjoja, esiintyi televisiossa. Kolme vuotta vanhempi Röyhkä oli jo aikaa sitten muuttanut Turkuun, mutta se ei oikein ollut tiedossani, Röyhkä leimautui julkisuudessa oululaiseksi. Katsoin silloin paljon elokuvia ja muutamat samoissa näytöksissä pyörivät tyypit alkoivat tulla ulkonäöltä tutuiksi. Yllättäen näin kerran pari Röyhkän heidän kanssaan näytöksissä. Päättelin siitä niiden muidenkin olevan musiikkityyppejä. Se oli totta, paljon myöhemmin huomasin kyseessä olleen Kansanturvamusiikkikomission ja Radiopuhelimien Jarno Mällinen ja Jyrki Raatikainen. Olin kuullut Röyhkän musiikkia radiosta ja tv:stäkin, mutta ei kolahtanut, omalaatuista kamaa. Mielenkiintoni lopahti kokonaan, kun Röyhkä alkoi tuottaa Lauralle-tyyppistä hempeää iskelmän tapaista musiikkia. 

1980-luvun puolivälissä Röyhkä sai yllättäen aktinsa kasaan. Syntyi levyt Maa on voimaa, Pikku enkeli, Mielummin vanha kuin aikuinen, Paha maa. Tykkäsin niistä kovasti ja pidin Röyhkää Tuomari Nurmion jälkeen kovimpana suomalaisena musiikintekijänä. Näin Röyhkän ja Narttu-yhtyeen ensi kerran livenä Oulun Rauhalassa 1988. Musiikki vakuutti livenäkin. Sittemmin olen nähnyt Röyhkän eri kokoonpanojen kanssa viitisen kertaa, viimeksi 2012, silloin edelleen hyvässä iskussa. Uudet levyt alkoivat kuitenkin menettää kiinnostavuuttaan 1980-luvun lopulla ja lopullisesti kyllästyin 1993, kun Röyhkä alkoi vaahdota satanismista. Lapsellista erikoisuuden ja varmaan julkisuudenkin tavoittelua.

Röyhkän kirjallista tuotantoa tunnen heikommin. Joskus 90-luvun alussa luin Magneetti-romaanin, joka sijoittuu pääosin Lapin sotaan. Pidin siitä kohtuudella ja tartuin seuraavaankin teokseen Kaksi aurinkoa, joka puolestaan ajoittuu jatkosotaan. Se oli kuitenkin pettymys, itsetarkoituksellista sadismia ja väkivallalla mässäilyä. Sittemmin olen kai lukenut vain 1970-luvun Ouluun sijoittuvan Farkku-Suomi -romaanin, joka olikin kiinnostavampi. Tosin nähtyäni elokuvasovituksen luin romaanin uudelleen vähemmällä innostuksella. Aivan viime kuukausina olen lukenut Facebookista Röyhkän päivittäisiä tarinoita elämästään ja teoistaan. Viihdyttävää sujuvaa tekstiä, jonka löyhänä teemana tuntuu olevan "rahaa ei ole, mutta seksiä sitäkin enemmän". 

Rahapulaan liittyy Röyhkän yksi uudempi hanke, romaanien julkaiseminen joukkorahoituksella ilman kustantajaa ja muita välikäsiä. Uutuusromaani Kusessa sattui äsken Kallion kirjastossa silmiin. Röyhkä itse olisi ollut tavattavissa samassa paikassa edellisenä iltana, mutta en tullut menneeksi paikalle. Romaanin päähenkilö on oululaistaustainen kuusikymppinen syöpää sairastava kirjailija Elias Ruukki, joka on menettänyt vaimonsa, äitinsä, asuntonsa, kissansa ja uuden tyttöystävänsä. Mies on ajautunut Fuengirolaan, jossa häneltä ryöstetään kännykkä, luottokortti ja rahat. Tarinassa rönsyillään taaksepäin Ruukin aiempiin vaiheisiin. Fuengirolassa asuu myös hänen vanha kaverinsa muusikko Lefa. Sekä Lefassa että Ruukissa tuntuu olevan samanlaisia aineksia kuin Röyhkän omassa urassa. Ikävä kyllä teksti on kovin tylsää ja ennustettavaa, tarina ei mielenkiintoisen lähtökohdan jälkeen liikahda minnekään. Lopun näkökulmavaihdos ei auta asiaa yhtään. Selvä pettymys, mutta toivottavasti parempaa seuraa jatkossa. Facebook-kirjoitusten perusteella Röyhkä tuntuisi olevan vireässä vedossa.

Jonathan Hensleigh: Kill The Irishman

Mafialeffojen spesialistilla Martin Scorsesella on vuodelta 2019 The Irishman -niminen leffa, mutta tämä teos on vanhempi tapaus. Tuntematon ohjaaja Hensleigh signeerasi tämän gangsteribiopicin vuonna 2011. Päähenkilö on 1970-luvun Clevelandissa vaikuttanut irlantilaissuurrikollinen Danny Greene. Ajankuva on saatu tuttuun tapaan autoilla ja asusteilla haltuun, mutta musiikki tässä on varsin anonyymiä. Niin on meininki muutenkin. Vauhtia, toimintaa ja väkivaltaa on todellakin riittävästi. Verrattuna vaikkapa Coppolan Godfathereihin kanssarikollisia listitään todella rivakkaan tahtiin. Taas tulee ihmeteltyä miten USA:ssa ammattiyhdistystoiminta on ollut käytännössä järjestäytynyttä väkivaltarikollisuutta pahimmasta päästä. Ehkä tämä ei täysin tosipohjainen leffa ole, mutta riittävästi Clevelandissa näyttää tapahtuneen. Pääroolin vetää perusjantteri Ray Stevenson, mutta tukena on Christopher Walkenin tapaisia kulttikasvoja. Silti kokonaisuus jää harmittavankin rutiinimaiseksi rymistelyksi.