Kun muutin opiskelemaan Ouluun 1982, Kauko Röyhkä oli oikeastaan ainut oululainen nuoremman polven julkkis. Hän oli julkaissut levyjä ja jopa kirjoja, esiintyi televisiossa. Kolme vuotta vanhempi Röyhkä oli jo aikaa sitten muuttanut Turkuun, mutta se ei oikein ollut tiedossani, Röyhkä leimautui julkisuudessa oululaiseksi. Katsoin silloin paljon elokuvia ja muutamat samoissa näytöksissä pyörivät tyypit alkoivat tulla ulkonäöltä tutuiksi. Yllättäen näin kerran pari Röyhkän heidän kanssaan näytöksissä. Päättelin siitä niiden muidenkin olevan musiikkityyppejä. Se oli totta, paljon myöhemmin huomasin kyseessä olleen Kansanturvamusiikkikomission ja Radiopuhelimien Jarno Mällinen ja Jyrki Raatikainen. Olin kuullut Röyhkän musiikkia radiosta ja tv:stäkin, mutta ei kolahtanut, omalaatuista kamaa. Mielenkiintoni lopahti kokonaan, kun Röyhkä alkoi tuottaa Lauralle-tyyppistä hempeää iskelmän tapaista musiikkia.
1980-luvun puolivälissä Röyhkä sai yllättäen aktinsa kasaan. Syntyi levyt Maa on voimaa, Pikku enkeli, Mielummin vanha kuin aikuinen, Paha maa. Tykkäsin niistä kovasti ja pidin Röyhkää Tuomari Nurmion jälkeen kovimpana suomalaisena musiikintekijänä. Näin Röyhkän ja Narttu-yhtyeen ensi kerran livenä Oulun Rauhalassa 1988. Musiikki vakuutti livenäkin. Sittemmin olen nähnyt Röyhkän eri kokoonpanojen kanssa viitisen kertaa, viimeksi 2012, silloin edelleen hyvässä iskussa. Uudet levyt alkoivat kuitenkin menettää kiinnostavuuttaan 1980-luvun lopulla ja lopullisesti kyllästyin 1993, kun Röyhkä alkoi vaahdota satanismista. Lapsellista erikoisuuden ja varmaan julkisuudenkin tavoittelua.
Röyhkän kirjallista tuotantoa tunnen heikommin. Joskus 90-luvun alussa luin Magneetti-romaanin, joka sijoittuu pääosin Lapin sotaan. Pidin siitä kohtuudella ja tartuin seuraavaankin teokseen Kaksi aurinkoa, joka puolestaan ajoittuu jatkosotaan. Se oli kuitenkin pettymys, itsetarkoituksellista sadismia ja väkivallalla mässäilyä. Sittemmin olen kai lukenut vain 1970-luvun Ouluun sijoittuvan Farkku-Suomi -romaanin, joka olikin kiinnostavampi. Tosin nähtyäni elokuvasovituksen luin romaanin uudelleen vähemmällä innostuksella. Aivan viime kuukausina olen lukenut Facebookista Röyhkän päivittäisiä tarinoita elämästään ja teoistaan. Viihdyttävää sujuvaa tekstiä, jonka löyhänä teemana tuntuu olevan "rahaa ei ole, mutta seksiä sitäkin enemmän".
Rahapulaan liittyy Röyhkän yksi uudempi hanke, romaanien julkaiseminen joukkorahoituksella ilman kustantajaa ja muita välikäsiä. Uutuusromaani Kusessa sattui äsken Kallion kirjastossa silmiin. Röyhkä itse olisi ollut tavattavissa samassa paikassa edellisenä iltana, mutta en tullut menneeksi paikalle. Romaanin päähenkilö on oululaistaustainen kuusikymppinen syöpää sairastava kirjailija Elias Ruukki, joka on menettänyt vaimonsa, äitinsä, asuntonsa, kissansa ja uuden tyttöystävänsä. Mies on ajautunut Fuengirolaan, jossa häneltä ryöstetään kännykkä, luottokortti ja rahat. Tarinassa rönsyillään taaksepäin Ruukin aiempiin vaiheisiin. Fuengirolassa asuu myös hänen vanha kaverinsa muusikko Lefa. Sekä Lefassa että Ruukissa tuntuu olevan samanlaisia aineksia kuin Röyhkän omassa urassa. Ikävä kyllä teksti on kovin tylsää ja ennustettavaa, tarina ei mielenkiintoisen lähtökohdan jälkeen liikahda minnekään. Lopun näkökulmavaihdos ei auta asiaa yhtään. Selvä pettymys, mutta toivottavasti parempaa seuraa jatkossa. Facebook-kirjoitusten perusteella Röyhkä tuntuisi olevan vireässä vedossa.
