Joskus vuoden 1969 syksyllä kuulin radiosta Proud Mary -nimisen kappaleen, joka synnytti välittömästi kiinnostuksen rock-musiikkiin. Suomalaisessa radiossa ei paljon rockia soitettu, mutta jotain sentään. Aiemmin olin kuullut jotain Beatlesia, mutta ne eivät tehneet ollenkaan samaa vaikutusta. Yhtyeen nimi oli Creedence Clearwater Revival, mutta se taisi olla liian vaikea 7-vuotiaalle. Lyhenne CCR tuli jatkossa tutuksi. Kuulin varmaan muitakin bändin hittejä, mutta yhtyehän oli kasassa vain lyhyen aikaa, 1972 kaikki oli jo ohi. Musiikki-innostukseni hiipui sitten 70-luvun jälkipuoliskolla, mutta seuraava merkittävä kohtaaminen oli kesäkuussa 1981 Kainuun Prikaatin Patteriston 2. Tulipatterin alokastuvassa. Joku alokkaista oli tuonut kasettinauhurin ja oikeastaan ainoa kasetti taisi olla CCR:n kokoelmalevy Chronicle vuodelta 1976. 20 biisiä, oikeastaan kaikki kaksipuoleiset singlet mukana. Sitä sitten kuunneltiin vapaa-aikoina ja hämmästyin miten tutuilta lähes kaikki kappaleet tuntuivat. Ja miten hyviä ne olivat. Sitten taas CCR unohtui kunnes alkuvuonna 1985 ilmestyi John Fogertyn soololevy Centerfield. Luin vauhkoontuneita arvioita (mm. Asko Alanen Soundisssa) ja käsitin, että tämä Fogerty oli kaikkien CCR-hittien takana. Hankin levyn tietysti heti ja sitten vähitellen koko CCR-tuotannon. Olen seurannut sittemmin tiiviisti Fogertyn uraa ja nähnyt livenäkin useita kertoja. Suhteellisen vähän Fogerty on kommentoinut CCR-aikoja. Hankin kuitenkin 1998 ilmestyneen Hank Bordowitzin epävirallisen CCR-historiikin Bad Moon Rising. Hyllyssä on myös samalta vuodelta Craig Wernerin "oral history", jossa kai päästiin haastattelemaan elossa olleita. Eli hämmästyttävät bändin vaiheet ovat pääosin tuttuja jo tässä vaiheessa.
Huomasin pari kuukautta sitten, että John Fogerty julkaisi 2015 muistelmansa Fortunate Son. En onnistunut saamaan sitä Kindleen, mutta noteerasin uudemman CCR-teoksen vuodelta 2022. Hankin sen ja nyt sain teoksen luettua. Kirjan avaus on vuodelta 1970 Lontoon Royal Albert Hallista. CCR on häipynyt takahuoneeseen tunnin soiton jälkeen ja yleisö odottaa raivokkaasti encorea, joukossa Paul McCartney, George Harrison ja Eric Clapton. John Fogerty soveltaa kuitenkin armotonta no encore -systeemiä, vaikka bändin muut jäsenet kiehuvat raivosta. Turhaan, Fogerty ei anna periksi. Sitten siirrytään taaksepäin vuoteen 1958 Pohjois-Kalifornian El Cerritoon. 13-vuotiaat Stu Cook, Doug Clifford ja John Fogerty ovat samalla koululuokalla. Viisi vuotta vanhemman isoveljen kanssa kolmikko tekee seuraavana vuonna ensimmäisen bändivirityksen Tommy Fogerty and the Blue Velvets. Esikuvina ovat mustan musiikin starat, blues, Motown, Stax. Erityisen kovaa kolahtaa Booker T and the MG's ja Green Onions. Britti-invaasio tuo lisää vaikutteita. Visions-nimellä tehdään demo paikalliselle Fantasy-levylafkalle. Johnilla on jokin toinen bändiviritys Oregonin Portlandissa, The Apostles, kumppaneina Mike Byrne ja Tom Fanning. Fantasy vaihtaa Visions-nimen englantilaisemmaksi Golliwogsiksi 1965. Tyhmä nimi, naurettavat asusteet, erityisen naurettavat hatut. John ja Doug ajautuvat osa-aikaiseen asepalvelukseen pariksi vuodeksi, uhkana passitus Vietnamiin. Molemmilla jotain epämääräisiä nälkälakkokuvioita. Päätoimista muusikkotouhua vuodesta 1967, John tekee ensimmäisiä omaperäisiä omia biisejä, Walking on the water ja Porterville. Lopulta bändin nimen vaihdos, ensimmäinen albumi ja Suzie Q -single alkaa saada suosiota. Born on the Bayou syntyi soundcheckissä improvisoidusta riffistä. Suosio laajenee 1968 Bay Arealta Chicagoon. John ei tykännyt muiden taustalaulusta Proud Marylla ja lauloi itse nekin. Kukaan muu ei myöskään kirjoittaisi lauluja kakkosalbumista eteenpäin. Siemenet bändin hajoamiseen kylvettiin jo tässä. Varsinkin Stu hermostui, mutta eniten tietysti nöyryytettiin aiempaa keulakuvaa Tom Fogertya. Johnin itsepäisyys kostautui neuvotteluissa levy-yhtiöpomo Zaentzin kanssa. Käytännössä bändillä orjasopimus, rahat meni Zaentzille ja lisäksi sopimuksessa tiukat velvoitteet tehdä suuri määrä levytyksiä vuoteen 1974 asti.
Linganin kirjassa outoja sivuhaaroja elokuvamiesten Bert Schneiderin ja Bob Rafelsonin touhuihin. Myös Velvet Undergroundia ja Lou Reediä seuraillaan useampaan kertaan. En ymmärtänyt miten nämä liittyivät CCR:n tarinaan. Osittain sopimusvelvoitteiden takia John Fogerty saa hillittömän luomiskauden päälle. Hurja vuosi 1969. Kolme LP:tä, viisi kaksipuolista singlea, myyntiä enemmän kuin Beatlesillä. Suuria ulkoilmafestivaaleja, huipentuen Woodstockiin. CCR oli festivaalin pääesiintyjä, mutta Johnin jääräpäisyyden takia CCR ei ole mukana konserttileffassa. Lisää hittisinglejä 1970, kahden viikon Euroopan kiertue, mm. 17.4.1970 Tukholman Tennishalle. Ei siis encoreja, ilmeisesti CCR oli räjähtävä livebändi, mutta sitä ei kunnolla hyödynnetty. Lingan ei kovin paljoa kappaleita pureskele, mutta Cosmo's Factoryn avausbiisistä Ramble Tamblesta saadaan pitkä analyysi.
1971 syntyi vähän kehnompi albumi Pendulum ja Tom lopulta lähtee. Korvaajaksi harkittiin Duck Dunnia, Booker T & MG's -basistia, jolloin Stu siirtyisi rytmikitaraan. Se kuitenkin kariutuu. Triona tehdään paljon keikkoja ja surkea levy Mardi Gras, jolle John pakotti (ainakin Linganin kirjan mukaan) Stun ja Dougin kirjoittamaan ja laulamaan. Surkean levyn jälkeen nopea hajoaminen ja kaikki tekivät soololevyjä Fantasylle sopimusvelvoitteiden mukaisesti. Jostain syystä kirjassa ei mainita Johnin loistavaa soololevyä vuodelta 1975, vaikka Creedence-vaikutteita muuten käsitellään 80-luvulle ja lähes nykypäivääm asti. John Fogerty ei osallistu Tom Fogertyn hautajaisiin 1990 eikä päästä 1993 Rock & Roll Hall of Fame -gaalassa Cookia ja Cliffordia esiintymään.
Lingan kertoo yrittäneensä kontaktoida John Fogertya monin tavoin ja monta kertaa, turhaan. Fogertyn näkemykset ovat siis peräisin lähinnä hänen omaelämäkerrastaan. Stu Cookia ja Doug Cliffordia hän puolestaan haastatteli päiväkausia. Linganin sympatiat ovat selvästi rytmiryhmän puolella. Se pitää huomioida kirjaa lukiessa. Omituisia rönsyjä siis mukana, mutta kohtuullisen informatiivinen teos kuitenkin oli. Olin varmaan unohtanut paljon yksityiskohtia, jotka olivat mukana jo Bordowitzin ja Wernerin teoksissa.
