Kirjoittajat aloittavat World Cup -historiansa Pariisin ja Amsterdamin olympiaturnauksista 1924 ja 1928. Se tuntuu aluksi oudolta, mutta pieniä perusteita tuntuu löytyneen, ilmeisesti jotkin tahot jopa kutsuivat Amsterdamin turnausta World Cupiksi. Runollisessa mielessä kirjoittajien ratkaisu on oikea, kirja saadaan käyntiin komeasti Uruguayn globaalilla dominoinnilla, kolme voittoa putkeen 1924, 1928 ja 1930. Mutta kuten sanottu, näistä alkuvaiheista ei saada oikein mainittavaa irti, kuvaukset ovat hyvin lakonisia. Seuraavan kommentin heitänkin jo vuoteen 1938, jolloin Brasilian ensimmäinen supertähti Leônidas ei mystisesti pelannut semifinaalissa Italiaa vastaan. On epäilty Mussolinin lahjontaa. Mutta ilmeisesti tähti ei vain ollut pelikunnossa ympäri Ranskaa matkustamisen ja uusintaottelujen jälkeen.
Toisen maailmansodan aikana huippupelaajia tuottanut Argentiina boikotoi vuoden 1950 kisoja Brasiliassa. Suhteet naapuriin olivat viileät ja isot tähdet siirtyivät Kolumbian laittomaan liigaan. Vuoden 1962 MM-voittojoukkueen kapteeni Mauro (Ramos) oli ehdolla isäntäjoukkueeseen jo 1950 19-vuotiaana, mutta tilalle valittiin katastrofaalinen toppari Juvenal. Vickeryltä varsin värikäs kuvaus Uruguayn voitosta. 1950-luvulta ei sitten juuri muuta uutta irtoakaan. Argentiinan häviö 1958 Ruotsissa Tšekkoslovakialle 1-6 nähdään suurempana käännekohtana. Argentiina hylkäsi taitopelin ja ryhtyi katkomaan vastustajien jalkoja. Suuntauksen muutti vasta César Luis Menotti 1974. Kieltämättä näinkin voidaan nähdä, mutta on se hieman yksinkertaistettu näkemys. Vuonna 1962 edellisen mestaruuden avainpelaaja Didi oli jo väsähtänyt ja pelasi alempana. Kirjoittajien mukaan uuden mestaruuden ratkaisi oikean laidan ihmejallittaja Garrincha, joka siirtyi keskelle Didin aiemmalle paikalle. Kuulostaa pätevältä.
Vuoden 1966 kisat kuitataan omituisella poliittisella vuodatuksella. Peru saa ansaittua huomiota Meksikon ensimmäisissä kisoissa, mutta lyhyeksi tarina jää silti. Teófilo Cubillas oli nero, mutta tuntuu ilmaantuneen tyhjästä. Vuoden 1974 tarinassa Chilen supertoppari Elías Figueroa saa samantapaista arvostusta, mutta eipä Chilen vaiheissa muuten ollut paljoa kerrottavaa. Näissä kisoissa Argentiinan sattumavalmentaja Vladislao Cap pudotti Hollanti-pelistä Carlos Babingtonin ja Mario Kempesin. Tilalle tulivat kevytsarjalaiset Carlos Squeo ja Agustín Balbuena, jälki oli sen mukaista. Tätä tapausta en muistanut. Francisco Marinho alias Marinho Chagas olisi ansainnut enemmän huomiota 1974, nähdäkseni oli vasempana pakkina samaa tasoa kuin Krol tai Breitner. Kirjoittajat pitävät Menottin älynväläyksenä 1978 pelaajien numerointia aakkosjärjestyksessä. He unohtavat Michelsin Hollannin tehneen samoin 1974, poikkeuksena tietysti Cruyffin 14. Coutinhon Brasiliaa 1978 kirjoittajat pitävät sympaattisena ja hieman väärinymmärrettynä ryhmänä. Vedotaan mm. Mar Del Platan mutakenttään, jolla Zicon ja Reinaldon taidot menivät hukkaan. Biram antaa ymmärtää, että buenosairesilainen Huracán olisi "sisämaajoukkue". Finaalista todetaan tutusti, että isäntäjoukkueen myöhästely, kiukuttelu René van de Kerkhofin kipsistä ja brutaali pelitapa eivät oikein vastaa Menottista sittemmin annettua kuvaa viihdyttävän hyökkäävän jalkapallon suosijana ja Bilardon vastapoolina.
Vuoden 1982 kuvaus keskittyy Brasiliaan, ei uutta tässä. Kirjoittajien mukaan Brasilia kaatui 1986 Telê Santanan tiukkapipoisuuteen. Huippuhyökkääjä Renato Gaúcho meni nukkumaan liian myöhään keväällä ennen harjoitusmatsia ja sai kenkää Santanalta. Huippupakki Leandro jäi pois protestiksi. En tästä ole oikein vakuuttunut, koska kisoissa pelasivat juuri heidän paikoillaan suurimmat onnistujat Careca ja Josimar. Argentiina 1986 saa tietysti pitkän tarinan, mutta Paraguay mainitaan vain yhdessä sivulauseessa. Biram irroittelee lopulta hyvin kuvatessaan 1990 Argentiinan tietä finaaliin, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Mukavaa tarinaa myös Maturanan Kolumbiasta, senhän Biram tuntee. 1994 valjusta Brasilian mestaruudesta ei ole juuri kirjoitettavaa. Syyksi tarjotaan USA:n hellettä. Marco Etcheverryn nimi kirjoitetaan väärin ilman teetä. 1998, ei uutta. 2002, en muistanut Paraguayn Nelson Cuevasin kahta huippumaalia vaihtomiehenä Sloveniaa vastaan. En ehkä nähnyt ottelua. Typerä valmentaja Césare Maldini ei käyttänyt Cuevasia pudotuspelissä Saksaa vastaan.
Vuoden 2006 kisoista ei taaskaan mitään mainittavaa uutta. 2010 tarinaa Bielsan Chilestä ja Martinon Paraguaysta, mutta tuttuja juttuja. Jostain syystä näissä Etelä-Afrikan kisoissa ilmiömäisesti menestynyt Uruguay ignoroidaan täysin. Diego Forlánia ei mainita kirjassa kertaakaan. Ilmeisesti Forlán on napannut Biramin tyttöystävän tai jotain vastaavaa. Mitään muuta selitystä asialle ei voi olla. 2014 kerrataan Sampaolin Chilen maineteot ja Kolumbian James Rodríguez saa mukavasti huomiota. Brasilian romahduksesta ei uutta kerrottavaa. Venäjän kisoista 2018 ihmetellään ansaitusti Perusta saapuneita 45000 kisaturistia. Homma loppuu Qatarin kisoissa 2022 Messin kruunaukseen. Olipa kova urakka saada tämä luettua. Ikävä kyllä kokemus ei ollut miellyttävä oikeastaan missään mielessä. Ilmeisesti vanhemmista ajoista ei enää ole uusia lähteitä käytettävissä. Ja uudemmista kuvioista pitäisi löytää jotain persoonallisempaa näkökulmaa. Oletan, että sellaisia vielä tuleekin esille.
