maanantai 12. huhtikuuta 2021

Jon Amiel: Entrapment

 Y2K-ongelmaa hyödyntävä romanttinen heist-action -leffa tuntui viihdyttävältä aikoinaan ja suhteellisen tuoreelta vaikutti nytkin yli 20 vuotta myöhemmin. Silloin jopa Sean Conneryn ja Catherine Zeta-Jonesin 40 vuoden ikäero otettiin pahemmin yskimättä Conneryn itsensä tuottamassa leffassa. Nyt tällaista asetelmaa tuskin tehtäisiin. Elokuva tapahtuu näyttävässä kontekstissa New Yorkissa, Skotlannin nummilla ja Kuala Lumpurissa. Rytmi on nopea, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Pääpari Ving Rhamesin tukemana huijaavat toisiaan useamman kerran ristiin ja jännite säilyy hyvin loppuun asti. Kaikki on kovin tyylikästä ja täysin epäuskottavaa, mutta mitäpä siitä.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Beer Hunter's Mufloni (Mikä On) Tammen Tila


 Länsirannikon lammaspanijoilta tammikypsytetty imperial stout, 10,0 %, 29 EBU. Runsaasti beigeä vaahtoa, tummanruskea väri itse oluessa. Paksusti kahvia, tummaa suklaata, paahteisuutta ja maitoisuutta tuoksussa. Maku on mausteinen, rommia, suklaakonvehteja, marjaista happamuutta. Marmeladia ja hilloa suklaisuuden seassa ei ole minun suosikkiyhdistelmä vahvassa porterissa, mutta yllättäen olut ei kuitenkaan ole yltiömakea. Vanhennettuna tästä särmät hioutunee, nyt on liian kulmikas. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Suomenlinna Tåke Kveik IPA


 Heino-konserni on keskittämässä ostamiensa panimoiden tuotantoa Fiskarsiin, mutta ainakin Suomenlinna-brändi näyttää vielä olevan käytössä. Valmistuspaikaksi on merkitty Helsinki ja Suomenlinnan saaripanimo säilyneekin toiminnassa. Tåke on norjaksi sumu. Kveik-oluessa 5,6 %, 54 EBU, NEIPAista sameutta, vaahtoa muodostui turhankin terhakkaasti, mutta ehkä kolmen tunnin lepo ei vielä kveik-oluelle riittävä. Tuoksussa pistävää hedelmäisyyttä, hedelmäisellä tavalla happamuuttakin. Maku on yllättävän laimea, trooppista hedelmää on, mutta ei kovin intensiivisesti. Kuivaa, ei täysin miellyttävällä tavalla, tulee vähän kirotut brut-entsyymit mieleen. Jälkimaku ei ole tyhjä, mutta hedelmäistä kirpeyttä sielläkin on katkeruuden tilalla. Ehkä mallasrunko on liian heiveröinen, kirpeä hedelmäisyys on oluen leimaavin piirre, ei ole miellyttävä, vaikka ei tässä paljoa pielessä ole. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Zoller-Hof Zoller Zwickel


 Runsaat viisi vuotta sitten join tältä Sigmaringenin panimolta erinomaista doppelbockia. Nyt sitten kokeiltavana zwickel, 5,5 %, vehnää mukana, se on hieman yllättävää saksalaisessa lagerissa. Sameaa on, vaaleankeltaista, valkoinen vaahto. Lievästi hedelmäisyyttä tuoksussa, enimmäkseen viljainen aromi kuitenkin. Täyteläinen maku, todellakin vähän hedelmää maussakin, lievästi karamellisuuttakin, mutta se nivoutuu aika näppärästi maltaan varsinaiseen otteeseen. Maltillisesti hiilihappoa. Varsin miellyttävää, tämä on suodattamattomien eteläsaksalaisten lagerien makeampaa laitaa, mutta toimii siellä hyvin. Tuntuva katkeruus tasapainoittaisi tätä, mutta se jää uupumaan. Huomattavasti parempi kuin kuukausi sitten samasta kaupasta ostamani Autenriedin kellerbier. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Sinebrychoff Karhu Pale Ale


 Tämä pintahiivakarhu on kai ollut jo jonkin aikaa markkinoilla, mutta vasta nyt osui silmään lähikaupassa. Samalla tuli mieleen, että Keravan panimosta en ole pitkään aikaan oikeastaan kuullut mitään. Tsekkasin blogista, milloin olen viimeksi arvioinut Koffin oluen. Se oli heinäkuussa 2019, kun kävin läpi omituista kolmen tölkkioluen sarjaa, joka oli selvästi ottanut vaikutteita kuopiolaiselta RPS:ltä. Noista oluista ei ole tainnut paljoa kuulua sen jälkeen. Nyt sitten on tehty Karhu-brändillä pale ale, tyylitelty karhun kuva tölkissä Teemu Järveltä. 5,0 %, Citra, Mosaic, Simcoe.

 
Keskiruskea väri, hieman samea, paksu vaahto. Aromeissa on pihkaa ja sitrusta, ei tosin kovin paljoa. Maku on yleishedelmäinen, ohut, kuiva, liian hiilihappoinen, yrttinen. Näin jossain tästä oluesta myönteisiä kommentteja ja odotukset hieman kohosivat. Niihin nähden tämä on kyllä pettymys. Ei sentään aivan tunkkainen, mutta ei raikkautta. Jälkimakukin on enemmän yrttinen kuin katkera. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.


Labietis Kapracis & Kapracis (Mucā Briedis)


 Digestiiviksi ja session päätteeksi vielä Peterin kaapista ilmaantui Labietisin vahvaa savualea kaksin kappalein. Kapracis tarkoittaa haudankaivajaa. Perusversiossa 10,1 %, 80 IBU. Savuinen on aromi, paahteisuutta myös. Savun maku lievenee olutta enemmän juotaessa, tuttu ilmiö muissa kuin Schlenkerlan oluissa. Ryhdikästä kuivaa tavaraa tämä kyllä on, oikein miellyttävää. Ehkä odotin kovempaa katkeruutta, mutta muuta ainekset eivät ilmeisesti humalille anna tarpeeksi tilaa. 


Mucā Briedis on Islay-tynnyrikypsytetty versio samasta oluesta, nyt 10,9 %. Turvetta ja savua tulee sitten vielä lisää tynnyristä. Puun makua onkin nyt selvästi esillä ja savuisuus aukeaa täyteläisemmäksi, muutenkin makua enemmän. On perusversiota parempi, mutta ehkä siltikin liian suoraviivainen tai yksiulotteinen. Mutta erinomainen olut silti.


Atom Mars, pulloversio


 Kusti tarjosi jälkiruuaksi englantilaista ryewinea, 11,0 %. Tätä oli Angleterren hanassa 2017, saattoipa olla silloinkin Kustin tarjoilemaa. Jälleen kerran tuoksusta välittyy kypsyneitä pehmeitä hedelmiä, toffeetakin. Hyvin pehmeää, luumua ja rusinaa, hyvä juotavuuskin. Ei katkeruutta peräosassa, mutta oikein näppärää. Selvästi tuntui nyt paremmalta kuin hanaversion arviossa.

CoolHead Maple Bourbon Barley Wine, pulloversio



 Barley wine -vertailu järjestettiin puolisokkona, tiedossa oli mukana olevat oluet, mutta ei niiden järjestystä laseissa. Luulin etukäteen, että CoolHeadin Maple Bourbon olisi täysin uusi tuttavuus, mutta olen sittenkin juonut sitä Panemassa hanaversiona kolmisen vuotta sitten. Vaahterasiirappia ja Heaven Hill -kypsytystä siis. Toinen tuusulalainen Maku Barley Wine tuli tsekattua viime joulukuussa. Beer Hunter'sin Hermanssonia join myös kolmisen vuotta sitten, Peterin pullo varmaankin samaa erää, mielenkiintoinen kypsytystilanne. Olarin Big Momman maistoin noin vuosi sitten. Kotimaisten kirittäjänä Manchesterin Marble, jonka Barley Wine 2018 oli viime marraskuussa esillä Bierhaus Berlinissä


Ensimmäisen oluen arvasin välittömästi CoolHeadiksi. Vaniljainen makea tuoksu oli selvä vinkki. Vaaleanruskean oluen maussa tammisuutta, pehmeää mallasta, hedelmäisyyttä ja vaniljan makeutta. Makeus odotetusti tässä tökki itselle liikaa. 11,0 %. 


Toisen oluen arvasin myös oikein, Makuhan tässä oli. Hieman rumempi ulkoasu, hento parfyyminen tuoksu. Maussa paljon hiilihappoa, mutta maltaisuutta, hedelmäisyyttä ja makeutta aivan liian ohuesti. Varsinkin vertailutilanteessa tämä tuntui nyt aivan liian vaisulta. 9,0 %.


Kolmatta olutta en uskaltanut arvata, mutta Marbleksi ehkä olisin sitä luullut. Setin vaalein olut, toffeinen makea tuoksu. Maku on tasapainoisen pehmeä, marjaisuutta ja trooppista hedelmää. Voimaa ja samalla jotain vaivatonta rentoa kuohkeutta. Ja Marblehan tämä oli, 12,4 %.


Neljättä olutta en tunnistanut ollenkaan, joko Olari tai Mufloni siis. Aromeina hyvin kypsiä hedelmiä, kiiviä, ehkä jopa tyrni tuli mieleen. Maussa puun otetta, edelleen makeita hedelmiä, litsiä. Jälkimaussa jopa katkeruutta, eniten tähänastisista. Tämä oli Olarilta, 10,4 %. 


Viides olut oli selvästi setin tummin. Tässä tuoksussa jopa hieman paahteisuutta, paahtoleipää ainakin. Intensiivisesti taas trooppisia hedelmiä, mutta edellistä kuivemmin, maku syvenee tyylikkäästi. Tykkäsin kovasti, mutta ei ehkä aivan Marblen tasoa kuitenkaan. Tämä oli siis porilainen Hermansson, ikääntynyt hienosti ja oli selvästi session positiivinen yllättäjä. 11,0 %


Pistimme vielä oluet paremmuusjärjestykseen, oma lista siis Marble, Mufloni, Olari, CoolHead, Maku. En muista Kustin ja Peterin järjestystä, mutta hajontaa kyllä syntyi, CoolHead sai enemmän tunnustusta. Peterin kaapista löytyi vielä jokerina DBA-versio Olarin Big Mommasta, Wild Turkeyn ja Heaven Hillin viskitynnyrit astioina. Tämä oli ilman muuta monipuolisempi ja täyteläisempi kuin perus-Momma, olisi ahdistellut Muflonin kakkospaikkaa. Mielenkiintoinen tapahtuma kaikin puolin.


Labietis Smaidīgais Gots


 Olutjournalisti Peter Tammenheimo kutsui viiden barley winen rinnakkaismaistoon, mukana myös Black Doorin baarimestari Juho-Heikki "Kusti" Ollikainen. Verryttelyoluena Riiasta Islay-viskitynnyrissä kypsynyt vehnäale, 4,3 %, seesaminsiemeniä mukana. Todella erikoinen parfyyminen tuoksu, ehkä brettamaista hevostallia, mutta jokin muu tunnistamaton aromi hallitsee. Ei tunnu savuiselta tai tervaiselta, mutta viski varmaan muiden ainesten yhteydessä erittää tällaista. Kovasti hiilihappoinen makean karamellinen maku, mausteisuutta on, raikkautta myös, brettaisuus ei maussa tunnu ollenkaan, sitä ei varmaan mukana. Mielenkiintoinen ja persoonallinen.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

David Bailey: Magical Magyars: The Rise and Fall of the World's Once Greatest Football Team


 Surkean Luddenin kirjasen jälkeen nyt uusi kunnon kirja Unkarin ihmejoukkueesta. Mittavassa teoksessa on paljon tuttua, olen jo lukenut joukkueen tärkeimmistä otteluista varmaan kymmeniä erilaisia raportteja. Taustoituksessa Bailey kuitenkin tuo paljon uutta. Olen ollut kohtuullisesti perillä Unkarin tapahtumista heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta en muista ennen lukeneeni yhtä pätevää kuvausta Mátyás Rákosin stalinistityranniasta 1948-1956. Terrori oli vielä raaempaa, summittaisempaa ja suurisuuntaisempaa kuin oppi-isällä Kremlissä. Ei ollut ihme, että niin vahva kansannousu tapahtui 1956. Erikoistahan on, että näissä oloissa kehittyi ehkä historian paras jalkapallojoukkue. Rákosia ei jalkapallo juuri kiinnostanut, mutta yhtä brutaaleimmista apupyöveleistä puolustusministeri Mihály Farkasia kyllä. Diktatuuri ns. kansallisti maan parhaat jalkapallojoukkueet. Ferenc Puskásin ja József Bozsikin Kispest FC:n omistajaksi päätyi armeija ja nimi vaihtui Honvédiksi. Puskás ja kumppanit päätyivät Farkasin suojelukseen ja maajoukkueen valmentaja Gusztáv Sebesin avulla parhaita pelaajia keskitettiin Honvédiin ja terroripoliisi ÁVH:n omistamaan MTK:hon. Kansalaiset viruivat gangsterivaltion kuristusotteessa, mutta jalkapalloilijat pääsivät hiomaan peliään omassa kuplassaan.


Bailey käy läpi Unkarin jalkapallohistoriaa alusta asti ja kertoo suunnilleen samoista aiheista kuin Jonathan Wilsonin rönsyilevämpi The Names Heard Long Ago. Jaksan ihmetellä edelleen vuoden 1938 MM-kisojen Unkarin finaalijoukkuetta. Sehän saavutti yhtä paljon kuin ihmejoukkue 16 vuotta myöhemmin, mutta Baileykin tuntuu yrittävän kirjoittaa vuodesta 1938 niin vähän kuin mahdollista. Kisojen supertähden György Sárosin nimeä Bailey ei mainitse kertaakaan. Loppuottelun omalaatuisesta kokoonpanosta tulee sentään hieman lisävalaistusta. Unkarin silloisella diktaattorilla amiraali Horthylla oli hyvät välit Mussoliniin. Mussolini halusi voittaa hinnalla millä hyvänsä ja painosti Horthyn kautta valmentaja Károly Dietziä jättämään avainpelaajia pelistä. Baileyn mukaan Dietz pudotti Géza Toldin, Lajos Korányin ja Vilmos Kohutin. József Turay ilmeisesti kieltäytyi oma-aloitteisesti osallistumasta fasistien julkisuustemppuun.  


Baileyn kirjan päähenkilönä voi ehkä pitää kommunistivalmentajaa Gusztáv Sebesiä. Sebesin valintaa valmentajaksi edesauttoi vanha suhde Unkarin kommunistien sodanaikaiseen maanalaiseen johtajaan János Kádáriin. Kádár tosin jäi sodan jälkeen Moskovasta palanneiden emigranttien syrjäyttämäksi. Rákosi vangitsi Kádárin 1951 ja Farkas ilmeisesti henkilökohtaisesti pahoinpiteli sittemmin kansannousun jälkeen yli 30 vuotta kommunistijohtajana toimineen Kádárin. Bailey spekuloi millaiseksi Unkarin maajoukkue olisi kehittynyt, jos valmentajana olisikin ollut muista kandidaateista Béla Guttmann tai Ernő Erbstein. Tuskinpa kuitenkaan paremmaksi ja Guttmann päätyi jatkamaan maailman kiertoaan ja Erbstein sitten murskautui Torinon joukkueen kanssa Superga-vuoreen. Bailey pitää Sebesiä hyvänä organisaattorina, mutta muuten mies riisuu miehen glooriaa. Esimerkiksi taktisesta puolesta ilmeisesti vastasi pääosin assistenttina toiminut MTK-valmentaja Márton Bukovi, jota pidetäänkin valeysin isänä. Jälkiviisaasti Sebesin toiminnasta löytyykin paljon virheitä. 


Olisiko Unkarilla ollut vielä parempi joukkue ilman kommunistien sortovaltaa? Ennen vuotta 1949 Unkarista pääsi muuttamaan pois varsin helposti. Tunnetuin tapaus on tietysti László Kubala, jonka huippuesityksen Sebes näki Wembleyllä Englantia vastaan 1953 Muun Euroopan joukkueessa. Sebes ei ole kertonut vaikutelmiaan, mutta todennäköisesti Sebes olisi halunnut Kubalan joukkueeseensa. Muista lähtijöistä merkittävin oli varmaan István Nyers, joka Interissä kohosi Serie A:n maalikuninkaaksi. Italiassa oli paljon unkarilaispelureita, Supergassakin tuhoutui  Erbsteinin ohella keskikenttäpelaaja Gyula Schubert. 1951 pakoa yrittänyt poliisijoukkue Újpest Dózsan maajoukkuepuolustaja Sándor Szűcs hirtettiin. Laajamittaisemmassa pakoyrityksessä Sebesin ykkösmaalivahti Gyula Grosics pidätettiin, mutta selvisi pelikiellolla. Puolustuksen johtaja Gyula Lóránt päätyi vankileirille asti, mutta Sebes sai Farkasin avulla miehen pelikelpoiseksi. 


Sebes jätti myös jääräpäisesti valitsematta joitakin pelaajia, jos naama ei miellyttänyt. Grosicsia, Lórántia ja poikkeuksellisen hankalaa Zoltán Cziboria Sebes sieti, koska heille ei ollut kunnon korvaajaa. Joukkueen selvä heikko lenkki oli oikea laitahyökkääjä. Unkarin selvästi paras tässä roolissa oli MTK:n Károly Sándor, mutta Sebes ei häntä peluuttanut. Suosikkivalinta oli yleensä László Budai, joka oli paljon vaatimattomampi pelaaja kuin Czibor, Hidegkuti, Puskás tai Kocsis. Tai Sandor. Sebesin itsepäisyys saattoi olla yksi pääsyy tappioon Länsi-Saksalle 1954 MM-finaalissa. Sebes pudotti Sandorin kokonaan MM-ryhmästä, vaikka kertoi tälle asiasta vasta perillä Sveitsissä. Sandor jäi kisojen ajaksi Sveitsiin, koska hänellä ei ollut rahaa omaan paluumatkaan. Budai pelasi avausmatsissa, mutta sitten Sebes kokeili oikealla laidalla uutta kykyä József Tóthia. Väkivaltaisessa neljännesfinaalissa Brasilia teloi Tóthin pelikyvyttömäksi. Budai palasi Uruguay-semifinaaliin, mutta Sebes käräytti Kocsisin ja Budain puntikselta viimeisenä yönä ennen finaalia. Korvaamaton Kocsis pelasi finaalissa, mutta Budai hyllytettiin. Sebes siirsi Cziborin oikealle ja hyvin vaatimaton rivimies Mihály Tóth pelasi vasemmalla. Unkarin hyökkäyspeli meni sekaisin. 


MM-ryhmässä ei ollut myöskään varamiestä Puskásille. Kun Länsi-Saksan Liebrich alkulohkossa liiskasi Puskásin nilkan lasarettikuntoon, Sebes joutui pudotuspeleissä paikkailuratkaisuihin. Brasilia-pelissä Czibor otti Puskásin paikan ja sama piirisarjamies Mihály Tóth taas laidalla. Uruguay-matsissa taas pelasi MTK:n Péter Palotás, joka oli oikeastaan Hidegkutin vaihtomies. Tämä oli varmaankin toimivampi ratkaisu, mutta Unkarissa olisi ollut täydellinen vaihtoehto Puskásin paikalle, Újpestin Ferenc Szusza, mutta Sebes ei tykännyt miehestä ja pudotti koko ryhmästä. Puolikuntoinen Puskás palasi finaaliin, mutta ehkä Sebesin olisi kannattanut jatkaa Palotásin peluuttamista. Solothurnin hotellin valinta menee myös Sebesin piikkiin. Hotellissa järjestettiin vuotuinen vaskisoitinfestivaali juuri finaalia edeltävänä iltana, alppitorvet raikuivat aamuun asti ja ihmejoukkue vietti unettoman yön. Puolustava keskikenttämies József Zakariás vietti yön hotellin siivoojan sängyssä ja Sebes tietysti käräytti hänetkin. Luottomies sai pelata finaalissa, mutta ei koskaan enää sen jälkeen maajoukkueessa.

 
Mutta ei Unkari tietenkään kaatunut pelkästään Sebesin virheisiin. Saksalaiset lepuuttivat parhaita pelaajiaan alkulohkon Unkari-pelissä ja selvisivät helpolla pudotuspeleistä. He nukkuivat makeasti luksushotellissa. Hyvin valmistautunut Herberger ohjeisti saksalaiset eliminoimaan pelinrakentajat Bozsikin ja Hidegkutin. Alussa hämmentyneet saksalaiset päästivät kaksi maalia, mutta hallitsivat jatkossa tapahtumia, varsinkin lopussa unkarilaisten väsyessä. Saksalaiset olivatkin tauolla piikittäneet itsensä pervitiinillä. Tästä on huhuttu koko ajan, mutta nyt asiaa pidettäneen vahvistettuna. Eikä se silloin ollut kiellettyäkään, muuten kuin moraalisesti tietysti. Englantilaisen tuomarin lahjomisen Bailey sen sijaan kiistää. Saksalaisia tuomari kiistattomasti kuitenkin suosi. Ehkä hänet oli ohjeistettu kylmän sodan yleisillä syillä, kommunistimaan ei haluttu voittaa MM-pokaalia. 


Baileyn yksityiskohtaisesta kirjasta selviää sekin, että Unkari pelasi huippukaudellaan kolmesti harjoitusmatsin Suomea vastaan. Aulis Rytkönen ja kumppanit kävivät marraskuussa 1951 Budapestissa ottamassa kuonoon 8-0. Unkarilla oli lähes ihannekokoonpano kentällä, harvinaisesti jopa Károly Sándor oikealla laidalla. Itse asiassa vain loikkausta yrittäneet Grosics ja Lóránt puuttuivat. Hidegkuti teki kolme, Kocsis ja Puskás kaksi sekä Czibor ainokaisen. Ottelusta on hyvätasoinen filmikooste netissä. Ennen olympialaisia Unkari voitti Helsingissä Suomen 1-6 (Bailey virheellisesti kertoo tämänkin ottelun päättyneen 8-0). Hidegkuti pelasi silloin vasta toista kertaa maajoukkueessa valeysinä. Kocsis teki nyt hattutempun ja Kalevi Lehtovirta pääsi yllättämään Grosicsin. Sveitsin MM-kisojen katastrofin jälkeen toukokuussa 1955 Unkari pelasi Pohjois-Euroopan turneellaan myös Helsingissä. Miehistö oli jo aika lailla vaihtunut, mutta kova meno jatkui, loppunumerot 1-9. Grosics, Lóránt, Zakariás, Hidegkuti ja Czibor poissa. Hattutemppuvuorossa oli nyt Péter Palotás, Lajos Csordás teki kaksi, samoin uusi hyökkääjätähti Lajos Tichy, loput Puskás ja József Tóth. Matti Hiltunen teki nyt lohdutusmaalin. Joukkueen paluumatkalla 22-vuotias Pál Csernai loikkasi Saksaan, ensimmäinen pelaajapako sitten vuoden 1951. 90-luvulla Csernai toimi hetken Pohjois-Korean valmentajana, ehkä ympäristö muistutti siellä liikaa 1950-luvun Unkaria.


1956 Unkarin peli ei enää kulkenut entiseen malliin. MM-finaalin jälkeen seuraava tappio tuli Turkissa vaikeissa oloissa pelatussa ottelussa. Tappioita tuli lisää ja Sebes sai kenkää. Tilalle tuli Márton Bukovi, joka palautti joukkueeseen Sebesin hylkimiä vahvistuksia kuten Sándor ja Szusza. Peli lähtikin uudelleen rullaamaan ja syyskuussa Unkari saalisti ensimmäisenä Englannin ohella Neuvostoliiton päänahan, siis ensimmäinen Neuvostoliiton kotitappio. Poliittisestikin merkittävä tapaus, kun vastarinta oli jo kiehumassa Unkarissa. Kansannousu pysäytti sitten tämän mahdollisen uuden maajoukkueen nousun. Bailey kuvaa tarkasti ihmejoukkueen hajoamisen moninaiset käänteet kansannousun kuohuessa. Kriisin pahimmassa vaiheessa Honvéd ja MTK (tässä kohtaa nimellä Vörös Lobogó, Punalippu) olivat ulkomailla pelaamassa. Lähes koko Honvédin pelaajisto ja MTK:stakin monet jättivät palaamatta Unkariin. Honvéd keräsi rahaa pelaamalla ystävyysotteluita Euroopan huippujen kanssa ja kävi jopa Etelä-Amerikan kiertueella. Kommunistiblokki FIFAssa painosti kuitenkin Honvédia vastaan pelaavia pelikielloilla ja homma hiipui vähitellen. Uhkailut ja painostukset johtivat siihen, että lähes kaikki Grosicsia myöten palasivat Unkariin. 


Länteen jäivät vain Puskás, Kocsis ja Czibor. Tässä kohtaa Bailey lopulta noteeraa György Sárosin, joka 1957 toimi Roman valmentajana. Sárosi auttoi Cziboria saamaan sopimukseen Romaan, mutta pelaaminen kaatui FIFA:n pelikieltoon. Bännin jälkeen ylipainoinen Puskás sai sopimuksen Real Madridin kanssa ja treenasi itsensä huippukuntoon luoden vielä mahtavan "toisen" uran. En ole ennen kuullut syytä miksei Puskás pelannut Euroopan Cupin finaalissa Stuttgartissa 1959. Pari vuotta aiemmin Puskás oli syyttänyt Länsi-Saksaa pervitiinin käytöstä MM-finaalissa 1954 ja saksalaiset kielsivät Puskásilta pelaamisen maaperällään. Kielto myös toimeenpantiin jopa EC-finaalissa. Voi kuvitella Puskásin mielialaa vuotta myöhemmin, kun Puskás teki neljä maalia Real Madridin nitistäessä Eintracht Frankfurtin EC-finaalissa Glasgow'ssa 1960. Puskás pelasi kaikissa kolmessa Espanjan pelissä MM-kisoissa 1962 ja jatkoi huipulla 39-vuotiaaksi 1966 asti. Sittemmin superlatiivinen valmentajakarriääri. Barcelonassa supertähdeksi kohonnut Kubala houkutteli Kocsisin ja Cziborin sinne ja menestyksekäs jatkoura toteutui heidänkin kohdallaan. Aktiiviuran jälkeen eniten tuuliajolle joutui Kocsis. Baileyn kirja päättyy ihmejoukkueen reunioniin 1981 Budapestissa, Kocsis oli tehnyt itsemurhan kaksi vuotta aiemmin. 


Joitakin muita kiinnostavia hajahuomioita Baileyn kirjasta. Neuvostoliiton terroripoliisin pitkäaikaisin johtaja Lavrenti Berija oli paitsi sarjaraiskaaja ja sarjamurhaaja, myös entinen jalkapalloilija. Toki myös Dynamo Moskova NKVD:n joukkueena oli lähellä sadistin sydäntä. Unkari hävisi Moskovassa keväällä 1952 Neuvostoliitolle 2-1, mutta koska tuomari oli venäläinen, pelillä ei ole virallista statusta. Siksi tappioton putki jatkui. Nandor Hidegkutin alkuperäinen nimi oli Ferdinand Kaltenbrunner. Puskásin (Purczeld) tavoin Hidegkuti oli Unkarin saksankielisiä svaabeja, mutta tuskin sukua hirtetylle sotarikolliselle.

 

Kokonaisuutena erinomainen teos jalkapallohistorian kiehtovimmasta saagasta. Pajatso näyttää nyt tyhjältä, mutta ehkä vielä jatkossa jotain uutta tulee esille.


Elliot Silverstein: Cat Ballou

 Näin tämän 60-luvun puolivälin westernkomedian 1980-luvun alussa vakavamman elokuvaharrastuksen kiivaimmassa vaiheessa. Pidin leffaa keskinkertaisena, odotin hyviltä elokuvilta erilaista otetta enkä tuntenut tarpeeksi näyttelijä Lee Marvinin aiempaa uraa. Varsin hyvin elokuva jäi kuitenkin mieleen. Arvelin nyt etukäteen, että elokuva saattaisi tuntua paremmalta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuva on keskinkertainen ja väsähtänyt. Lee Marvin ei ole hauska juopposankarina eikä toisessa roolissa ole ollenkaan Jack Palancen tyylistä uhkaa. Fordin elokuvien matkiminen tanssikohtauksilla, tappeluhuumorilla ja virsien veisuulla ei toimi vähääkään. Jane Fonda on kuvassa koko ajan, mutta tuntuu näyttelevän kuin automaattiohjauksella. Ehkä parasta on Nat King Colen ja Stubby Kayen kreikkalainen kuoro, joka kommentoi tapahtumia kantrahtavalla lännenballadilla.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Tornio Maistila Routa Oak Aged Imperial Stout, pulloversio


 Kolmas otos Tornion näytepaketista, Guyanan rommin kanssa kypsynyt vahva porter, 9,5 %. Ehdin juoda tätä pari kuukautta sitten Pikkulinnun hanasta. Lähes musta juoma. Pähkinäsuklaata tuoksussa, tumman suklaan aromit poikkeuksellisen hallitsevia. Maussa on samaista suklaata, makeuttakin ja tammen puumaisuutta. Miksei romminkin otetta, mutta enemmän täyteläisyyttä toivoisi. Tätä pitäisi oletettavasti kypsyttää lisää, nyt särmät melko teräviä. Karamellisuus jatkuu pitkään, jälkimakuun asti. Ohut ja terävä kokonaisuus, hyviäkin aineksia on, mutta ei vielä kovin miellyttävässä kunnossa. Jostain syystä hanaversio maistui paljon paremmin. Konteksti silloin toinen, olut sattui lauantai-iltapäivän baarikierroksen päätösolueksi. 

Laitila Kukko APA


 Panimoilta tuntuu nyt putoavan näytepaketteja harva se päivä ja koronaetätöissä niitä on helpompi kotiuttaakin. Tänään ovisummeria painoi Laitilan kuriiri. Ainoana varsinaisena olutuutuutena APA, 4,5 %, Columbus, Cascade, Galaxy, Citra. "Raikkaasti humaloitu vaalea olut". Kirkas tummankeltainen olut. Tuoksu on harmittavan neutraali, jotain hienoista hedelmäisyyttä ehkä. Maku on hyvin maltainen ja kuiva, ei raikkauttakaan. Laitilan esitteessä puhutaan aprikoosista, passionista ja sitruksesta, en löydä jälkeäkään niistä. Omalaatuista, hetken jo epäilin saaneeni koronan ja makuaisti kadonnut. Katkeruutta kyllä on kohtuudella, mutta se ei nyt riitä, tämä oli aikamoinen pettymys.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Tornio Lapland Pils


 Tornio on Suomen parempia lagerpanimoita ja näytepaketista löytyikin gluteeniton pils. Tornion Czech Pilsner ei vielä 2017 maistunut oikein vakuuttavalta. Viime kesänä join Lapland Pilsneriä, joka oli tšekkiläisen David Mášan tulkinta aiheesta, paljon miellyttävämpi. Nyt sitten melkein samanniminen olut, mutta sininen tölkki ja saksalainen tyylivalinta. 5,0 %, vaikutteet otettu nyt aikoinaan Torniossa vaikuttaneen Hermann Krügerin tuotannosta. Täysin kirkas, täyteläisen kultaisen värinen. Voimakkaan maltainen tuoksu, jotain tervaista sivuaromiakin. Maku on hieman makea, mausteinen, ei niin puhtaan maltainen kuin odotin. Tervapastillisuus tuntuu, ei voimakkaana, mutta tuntuu kuitenkin. On yllättävää, jos se tulee saksalaisista humalista. Pilsin parhaat puolet nyt kyllä harmittavasti puuttuu. Ei ruohoista rapeutta, maltaan tukevaa otetta tai katkeruuden suloisuutta.

Tornio Nakku IPA


 Tornion Panimo lähetti bloggaajalle näytepaketin, taitaa olla ensimmäinen kerta. Saattaa olla myös kauimpaa saapunut tällainen paketti. Ensimmäisenä maistoon Nakku IPA, 5,0 %, sessiotavaraa siis, kauraa ja vehnää mukana. Tornio on aiemminkin tehnyt Nakku-nimisen oluen, se oli Pink Lager, joka ei ole vastaan osunut. Kyseessä oli panimoalan naisten Pink Boots Societyn kollabo-olut. Nakku on outo sana, mutta Torniolaakson meänkielellä tarkoittaa ilmeisesti naista, naarasta, narttua. Tässä oluessa ei ehkä isompaa tekijäryhmää taustalla, etiketin mukaan Tornion Elisa Koivusipilän kehittämä. 


Runsaasti vaahtoava, käytännössä kirkas, kultaisen värinen lievästi poreileva olut. Tuoksussa pihkaa, ompelukoneöljyä, geneeristä hedelmäisyyttä. Ei niin aromikas kuin voisi toivoa. Maku on melko hiilihappoinen, kevyesti hedelmäinen, jotenkin kova ja karkea. Hyvin kuiva, jopa hiekkaiselta vähän tuntuu. Se auttaa peräkärryssä, jossa ei varsinaista katkeruutta erityisemmin ole, mutta kuivuus parantaa sen tehoja. Ei täysin epämiellyttävä, kyllä tässä persoonallisuutta on ja riittävästi makuakin. Ei kuitenkaan oikein sellainen kuin sessio-IPAn odottaisi olevan.


maanantai 5. huhtikuuta 2021

Hans Petter Moland: Cold Pursuit

 Norjalaisen väkivaltakomedian Lumiauramiehen ohjaaja on tehnyt leffan Amerikassa uusiksi. Liam Neeson vetää Stellan Skarsgårdin roolin ja tapahtumat on sijoitettu Kalliovuorille Denverin liepeille, tosin kuvattu Kanadan puolella. Aika uskollisesti tarina on kopioitu, mutta jotenkin laimeammalla rytmillä homma etenee. Mitään uutta fiksua ei ole tuotu mukaan. Musta huumori tuntui raikkaalta ensimmäisellä kertaa, mutta toistettuna teho ei samaa tasoa.

Roy Andersson: Om det oändliga

 Roy Andersson ei pysähtynyt uransa huipentaneeseen myöhäistrilogiaan vaan jatkaa edelleen täydellä voimalla. Om det oändliga valmistui 2019 ja jatkaa tinkimättömästi samalla omaperäisellä tyylillä. Liikkumaton kamera, pelkistetty lavastus, yleensä harmahtavaa vaaleansinistä väriä, näennäisesti toisiinsa liittymättömiä kohtauksia. Anderssonin elokuvat ovat kuin runokokoelmia. Kertojaääni täydentää näkymiä, ihmisiä on vähän, itse asiassa jonkin verran koronatunnelmaa. Klassista musiikkia, väliin Billie Holidayta. Mieleenjäävin hahmoista on ehkä työmaajuopotteleva pappi, joka hätkähdyttävässä painajaisessa raahaa raskasta ristiä ylös Golgatan mäkeä roskaväen ruoskiessa ja hakatessa marttyyriä. Alussa lentelevän pariskunnan alta paljastuu myöhemmin raunioitunut Köln ja Stalingradin vangit raahustavat lumessa kohti Siperiaa. Craft-henkisessä kulmabaarissa kuuluu joululauluja ja ulkona tippuu suuria lumihiutaleita. Täysin suvereenia ja unohtumatonta jälkeä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Pyynikki Cascade Lager


 Huomasin maitokaupan hyllyssä uuden Pyynikin, josko Viroon tuotantoaan siirtävä panimo olisi saanut laadunsa kuntoon, alkutalvesta Espalla avautuneessa Pyynikin ravintolassa oli kiinnostaviakin oluita. Cascade Lagerissa 4,6 %, EBU 26, Cascade ilmeisesti ainoa humala. Melkoisen samea, ei tosin NEIPA-tasoisesti. Tuoksussa on melko hailakasti hedelmää, ehkä enemmän trooppista kuin Cascadeen yleensä liitettyä sitrusta. Maku on varsin epämiellyttävä, ylikypsää kiiviä tunkkaisesti, on vähän vihannestakin mukana. Ohut runko, mallas ei pääse auttamaan. Hiilihappoja on liikaa, katkeruutta puuttuu muuten kuivasta oluesta. Tuntuu paljon heikommalta kuin pitkään tuotannossa jo ollut Mosaic Lager, uudempi Citra California Lager ehkä lähempänä tämän tasoa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

John Ludden: Puskas The Magyar's Last Stand



 Merkillinen pieni kirjanen. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole Ferenc Puskásin elämäkerta. Tätä voisi kuvata suppeaksi raportiksi Unkari jalkapallomaajoukkueen vaiheista Helsingin olympialaisten 1952 ja Sveitsin MM-kisojen 1954 välillä. Näkökulmakaan ei ole Puskásin vaan enemmän valmentaja Sebesin. Kaikki otteluselostukset yms. tuttuja muista lähteistä, Ludden ei tuo mitään omaa. Puskásin myöhemmistä vaiheista ei kerrota oikeastaan mitään. Ludden kirjoittaa monien päähenkilöiden nimet väärin, karkeammin kuin puuttuva aksentti Puskásin nimessä. Kieli on muutenkin kankeaa, omituista pilkun käyttöä ja kirjoitusvirhe heti nimisivulla. Julkaistu ilmeisesti vain e-kirjana. Ei tämä paljoa Kindlessä maksanut, mutta olipa turha hankinta.

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Hartwall Lahden Erikois Hunaja Lager


 Vielä lisää Hartsun erikoisia. 4,5 %, Calypso, Motueka, Hüll Melon, 20 EBU, hunajaa mukana. Kirkas kultainen hyvännäköinen olut. Tuoksussa ruohoa, bensiiniä ja maltaisuutta. Maku on makeahko, mausteisen nihkeä, ohuesti hedelmäinen, yhtä ohuesti mallaskin maistuu. Hunaja ei makeuta olutta liikaa, mutta raikkautta se tuntuu poistavan. Tämän sarjan oluethan ovat parhaimmillaankin olleet korkeintaan tyydyttäviä, mutta tämä on selvästi sarjan vaatimattominta ja mauttominta antia. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Saul Dibb: Journey's End

 Uusi WW1-leffa, joka perustuu R. C. Sherriffin usein filmatisoituun aikalaisnäytelmään. Näytelmällisyys tuntuukin pienimuotoisessa elokuvassa, joka tapahtuu parin päivän aikana maaliskuussa 1918 pääosin länsirintaman etulinjan englantilaisten upseerikorsussa. En osaa realismista sanoa, mutta komppanian neljällä upseerilla on oma kokki ja viskiä näyttää olevan niin paljon kuin jaksaa juoda. Ei siis fyysisesti kovin sietämätöntä, elokuvan painotus onkin henkisen paineen sietokyvyssä. Miehistö viruu juoksuhaudassa ilman suojaa, mutta suolenpätkien esittelyyn elokuva ei lähde sielläkään. Saksalaisten suurhyökkäystä odotetaan ja partio lähetetään hakemaan vihollisvanki selvittämään tarkkaa alkamisaikaa. Hyvää näyttelijätyötä, staattinen tunnelma pysyy jännitteisenä ja loppu on asianmukaisen tyly. Selvästi parempi kuin ohjaaja Dibbin edellinen työ Suite Française. Pidin tästä melkeinpä enemmän kuin toisesta tuoreesta WW1-leffasta 1917, joka ei huono ole sekään.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Hartwall Lahden Erikois Pääsiäis Olut


 Lahtelaisessa Erikois-sarjassa on nyt sitten pääsiäisolutkin. 5,3 %, EBU 35, Willamette ja Cascade. Tummanruskea olut, sameudesta ei oikein saa selvää. Tuoksussa on mallasta ja leipää, suklaatakin. Maku on makea, juurikin suklaan ja leivän väliltä, yleistä hedelmäisyyttä jonkin verran. Ei kovin pehmeä tai täyteläinen, pikemminkin ohuehkon karkea. Kyllähän tässä brown alen aineksia on, mutta ei kovin miellyttävällä tavalla. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Steven Scragg: A Tournament Frozen In Time


 1980-luvun alun suuria elämyksiä oli Euroopan Cup-voittajien Cupin finaali 1981 Düsseldorfissa, vastakkain Tbilisin Dynamo ja itäsaksalainen FC Carl Zeiss Jena. Kommunistimaiden joukkueiden kohtaaminen ei paljoa kiinnostanut Reinin rannalla, katsojia oli jättimäisellä Rheinstadionilla 4750. Sen luulisi olleen Euroopan cup-finaalien kaikkien aikojen pohjanoteeraus, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Televisiosta nähtynä peli oli kuitenkin huikea, Dynamo voitti niukasti 2-1, mutta peliesitys oli henkeäsalpaava. Taitoa, nopeutta ja älyä mahdollisimman korkealla tasolla. Aivan yllätyksenä Tbilisin kovuus ei itselleni tullut, vaikka näin silloin joukkueen ensi kertaa. Edellisellä kaudella Tbilisi pudotti Liverpoolin Euroopan Cupista ja 1981 keväällä West Ham taipui georgialaisten mahtinäytöksen alle. Olin lukenut alan brittilehdistä hillitöntä suitsutusta Dynamon pelitavasta. 


Erityisesti finaalissa säväytti Tbilisin hyökkäyspeliä kymppipaikalta johtaneen 29-vuotiaan David Kipianin suoritus. Se oli niin vakuuttava, että olin valmis pitämään miestä maailman parhaana pelaajana juuri silloin. Johan Cruyff, Rob Rensenbrink ja Franz Beckenbauer olivat 1981 jo jäähdyttelemässä ja uudet tähdet Michel Platini, Diego Maradona ja Bernd Schuster eivät vielä olleet aivan täydessä loistossaan. Ajan suurimmat nimet Karl-Heinz Rummenigge ja Kevin Keegan eivät olleet pelaajatyyppeinä minun mieleen. Muutkin kyllä huomasivat Kipianin tason, vuoden 1981 Ballon d'Or -äänestyksessä Kipiani sai kuusi ääntä ja sijoittui jaetulle 11. sijalle. Joukkuetoverit sijoittuivat vielä paremmin, hyökkääjä Šengelia oli 7. (10 ääntä) ja toppari Tšivadze 8. (9 ääntä).  


Tbilisin lisäksi Kipiani oli pelannut Neuvostoliiton maajoukkueessa ja teki heti voittomaalin debyytissään 1974 Jugoslaviaa vastaan. 1975 maajoukkueenkin valmentajaksi tullut Kiovan Dynamon Valeri Lobanovski ei Kipiania erityisemmin arvostanut, vaikka otti georgialaisen mukaan Montrealin olympiaryhmään 1976. Toinen maaottelu tuli vasta armenialaisen Nikita Simonianin valmentajakaudella 1977, silloinkin Jugoslavia-harjoitusmatsi ja taas Kipiani onnistui maalinteossa. Samana vuonna ensimmäinen kilpailullinen maaottelu MM-karsinnassa Kreikkaa vastaan ja jälleen maali. Putki jatkui kuusi päivää myöhemmin MM-karsinnassa, vaihdosta sisään tullut Kipiani maalasi Unkaria vastaan. Unkari voitti kuitenkin 2-1 ja eteni Argentiinan MM-turnaukseen. Ensi kerran Kipiani jäi maaleitta Ateenassa Kreikka-tappiossa. Kipiani näytti nyt olevan vakiovalinta pelaten 1977 vielä kahdessa pelissä ja tuli valituksi vuoden pelaajaksi Neuvostoliitossa.  


Kipiani pelasi Suomea vastaan kahdesti, teki maalinkin 1978 Jerevanin hillittömässä "ystävyysottelussa", jonka Neuvostoliitto voitti 10-2. Tästä pelistä muistan nähneeni suuren lehtikuvan Kipianista. Siihen aikaan Neuvostoliiton tähdet olivat Oleg Blohinin kaltaisia siloposkia. Kipianilla oli paksut mustat viikset ja otsalta kaljuuntunut pää, mies näytti vaaralliselta vuoristorosvolta. Seuraavana vuonna georgialainen oli myös Helsingin Olympiastadionin 1-1 -tasapelissä EM-karsinnassa. En muista näinkö otteluja tv:stä, mutta ainakaan Kipianin suoritus ei jäänyt mieleen. EM-loppurnaukseen meni Kreikka ja seuraavan kerran Kipiani oli kentällä vasta 1981 MM-karsinnassa toukokuussa Walesia vastaan, siis tuon Düsseldorfin cup-finaalin jälkeen. Hänet vaihdettiin 83. minuutilla Juri Gavriloviin ja se jäi Kipianin viimeiseksi maaotteluksi. 19 ottelua, seitsemän maalia. Neuvostoliitto pääsi MM-lopputurnaukseen 1982 ja olisi siellä kaivannut ehdottomasti Kipianin tasoista pelintekijää ruokkimaan Blohinia ja Šengeliaa. Oletettavasti Kipianin ura päättyi pahaan loukkaantumiseen huhtikuussa 1982, mutta Neuvostoliiton tapauksessa asioita voi aina epäillä. Menestyksekkään valmentajauran jälkeen Kipiani kuoli 2001 49-vuotiaana auto-onnettomuudessa. 


Pitkän ja rönsyilevän intron jälkeen itse aiheeseen. Steven Scragg on kirjoittanut tuoreen historiikin Euroopan Cup-voittajien Cupista 1960-99. Kindle-versiossa se ei kunnolla erotu, mutta kirjan kannessa Tbilisin Dynamon Vladimir Gutsajev tuulettaa tehtyään tasoitusmaalin juuri tuossa Düsseldorfin finaalissa 1981. Rennolla otteella kirjoitettu futisnostalgiateos ei etene kronologisesti, vaan aloittaa tavallaan keskeltä 1981, koska tämä finaali teki Scraggiinkin suuren vaikutuksen. Scragg juhlii Cup-voittajien Cupin (CVC) sattumanvaraisuutta ja arvaamattomuutta. Kilpailuun päätyi eri maista hyvin monenlaisia joukkueita, ehdottomien suurseurojen ohella eksoottisia tapauksia kansallisten cupien hävinneistä finalisteista yms. alkaen. Mikään suurseura ei päässyt CVC:tä dominoimaan Mestarien Cupin tapaan ja varsinkin lännessä tuntemattomat rautaesiripun takaiset joukkueet menestyivät poikkeuksellisen hyvin tässä kilpailussa. Kausi 1980-81 oli erityisen edustava tässä mielessä. Finaaliin päässyt Jena pudotti alkukierroksilla sensaatiomaisesti jättiseurat Roman ja Valencian ja sai sitten neljännesfinaalissa vastaansa Englannin liigan kolmannella tasolla pelaavan walesiläisen Newport Countyn, joka oli päässyt sinne kukistamalla vielä obskuurimmat vastustajat, Pohjois-Irlannin Crusadersin ja norjalaisen Haugarin. Jena toki selvitti walesiläiset ja kukisti sitten semifinaalissa vielä Benfican. West Hamin selvitettyään Tbilisi nitisti vielä Feyenoordin semifinaalissa. Feyenoord-Benfica olisi taatusti täyttänyt Düsseldorfin stadionin, mutta toisin kävi.


Vuoden 1981 yksityiskohtaisemman tarkastelun jälkeen Scragg käy läpi muita itäeurooppalaisia CVC-menestyjiä. Károly Sándorin MTK vuoden 1964 uusintafinaalin häviäjänä, ensimmäinen rautaesirippuvoittaja Slovan Bratislava 1969, Włodzimierz Lubańskin Górnik Zabrze, joka selvisi 1970 finaaliin arvalla Roman ohi. Enemmän tilaa saa vuoden 1974 voittaja Jürgen Sparwasserin Magdeburg, joka Saksojen yhdistymisen jälkeen hävisi kokonaan jalkapallokartalta. Tämä osuus kirjasta on jo turhan luettelomainen, enemmän tarinaa olisi toivonut esimerkiksi Lobanovskin ja Blohinin Kiovan Dynamon kahdesta CVC-voitosta 1975 ja 1986. 


Parempaa tekstiä Scraggilta irtoaa käydessään läpi West Hamin useampaa menestyksekästä kampanjaa CVC:ssä, huipentumana ehkä finaalitappio Rob Rensenbrinkin ja Francois van der Elstin Anderlechtille 1976. Sen sijaan Iberian niemimaan maiden läpijuoksu CVC:ssä on luettelomaisempi, joskin sekin hieman ryhdistyy selostaessaan CVC:n mahtijoukkueen Barcelonan monivaiheisia kohtaloita turnauksessa. Erityisen miellyttävä kuvaus on itselläkin hyvin mielessä olevasta vuoden 1979 finaalista, jossa Barcelonan tähdet Neeskens, Asensi, Rexach, Carrasco, Krankl kukistivat Allofsin veljesten Fortuna Düsseldorfin avoimessa pelissä, jossa molemmat joukkueet hyökkäsivät positiivisesti. 

 
Scraggin ote ei kestä kovin kauas. 40 vuoden turnausten huolellinen läpikäynti epäkronologisestikin löyhillä teemoilla on jo liian suuri pala purtavaksi. Suurin osa tekstistä on tylsää lähes tilastomaista raportointia, omakohtainen ote hiipuu. Leedsin skandaalitappio Milanille 1973 sentään irrottaa asianmukaista paheksuntaa ja Rensenbrinkin Anderlechtia kuvataan vielä lisää tarkemmin, unohtamatta Mechelenin hämmästyttävää lyhyttä huippukautta 80-luvun lopulla. Liverpool-kannattaja Scragg kuvaa kohtuudella Evertonin huippuvuoden 1985 ja sympatiaa riittää 1983 Göteborgin finaalissa Real Madridin voittaneelle Alex Fergusonin Aberdeenille, vaikka Scragg myöntää suosineensa enemmän Jim McLeanin Dundee Unitedia. Kokonaisuutena kirja jäi pettymykseksi, vaikka näin kiinnostavasta aiheesta onkin helppo lukea. Scragg on tehnyt vastaavan kirjan UEFA Cupin vaiheista, mutta skippaan sen ainakin toistaiseksi. Scragg muuten vaikuttaa samassa retrojalkapalloon keskittyvässä These Football Times -mediassa kuin Brasilian 1982 joukkueesta kirjoittanut Stuart Horsfield. Niin, ja vielä vähemmän yleisöä kuin Düsseldorfin finaalissa oli 1964 Brysselin Heyselillä MTK:n ja Sportingin finaalissa, noin 3200.


torstai 1. huhtikuuta 2021

CoolHead Huzle, tölkkiversio


 Viime kesänä join koronan ensimmäisen aallon jälkeen Panemassa CoolHeadin tupla-IPAa Huzlea. En erityisemmin innostunut. Nyt sama olut tarttui siitä huolimatta mukaan lähialkon hyllyltä. Piinaviikon epätoivoinen teko. 8,0 % siis, Mosaic, El Dorado, Ekuanot. Tölkityspäivä 28/01/21, joten kauan on tämäkin tuoreolut tehnyt matkaa Tuusulasta Harjuun. Toivottavasti kohta valmistuspaikka tulee lähemmäksi Viikkiin, jolloin tilanne oletettavasti paranee. Alkoon ei tietenkään tässä kuviossa kannata luottaa, mutta panimon ulosmyyntiin siis. 


Näyttää nyt viimekesäistä vaaleammalta, sameaa on, muttei läpitunkemattoman. Tuoksussa on sitrushedelmää, mutta ei erityisen intensiivisesti. Maku on makeahkon hedelmäinen, nyt pikemmin trooppisempi kuin sitruksisempi. Karamellista makeutta, vähän karkeuttakin. Ei kovin raikas tai pehmeä. Jokin salmiakkinen mausteisuus häiritsee, alkoholi kyllä erotu. On tämä hieman parempi kuin aiempi erä, mutta ei kovin miellyttävä vieläkään. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.


Bone Machine I, Of The Storm Kalamansi IPA


 Bone Machinen IPA, 6,2 %, 49 EBU. Kirkas poreileva olut, täyteläisen keltainen väri. Vaahtoa syntyy mukavasti. Tuoksussa karviaismarjaa ja jotain epämääräisempää, jopa savuisuutta. Maku on kuivan hedelmäinen, sama sivumaku kuin aistiutui tuoksussa, ei miellyttävää. En osaa kuvata sitä, tunkkaiselta se ainakin tuntuu. Ehkä se pihkaa voisi olla vapaamielisesti ajatellen, mutta ei kyllä yleisessä Chinook-tyyppisessä muodossa. Mutta ei siis ole raikas, hedelmäisyys ei ole puhdasta ja jälkimaun katkeruuskin kevyttä. Selvä pettymys yleensä luotettavalta panimolta. 


Vilkaisin vasta tässä vaiheessa tarkemmin tölkin etikettiä. En kiinnittänyt alaotsikon Kalamansi-termiin mitään huomiota, luulin olutta streitiksi IPAksi. Ei ole tuttu sana, näkyy olevan "super-zesty" hedelmä. Filippiineiltä kotoisin oleva limen ja kumkvatin hybridi. Epämiellyttävä sivumaku siis siitä peräisin. Taas osoitus, että lisäaineet sotkevat oluen makua. Mukana myös Sigmund Vossin kveik-hiivaa, sekin saattaa käyttäytyä arvaamattomasti, mutta tuskinpa maku siitä tulee. Humalina Mosaic ja Amarillo, mutta nehän jäävät sivurooliin tällaisessa myllytyksessä. Sivumennen sanoen neljä vuotta sitten join Pikkulinnussa Alechemyn Kalamansi-nimistä olutta. Siitäkin tuli pihka mieleen ja samaa hedelmää näköjään siihenkin lisätty.  Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko. 
 


keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Salama Impostor India Pale Lager


 Huomasin lähialkossa espoolaisen IPL:n. 7,0 %, joten oikeastaan bock, humalina Citra, Bru-1, Loral, Simcoe, Amarillo, tölkitetty 14.01.2021. Vaalean ruskea, kirkas, runsaasti paksua valkeaa vaahtoa. Ruohoaromia, bensiiniä, pihkaa, mutta ei oikeastaan hedelmäisyyttä. Kuiva maltainen maku, aika runsaasti hiilihappoa. Edelleenkään ei sitrusta tai trooppisia hedelmiä, ei ainakaan paljoa. Täyteläinen, mutta yksiulotteinen. Jälkimaku ei ole täysin tyhjä, mutta hyvin heiveröinen se on. Oletan, että aromaattisuus on kahden ja puolen kuukauden aikana kadonnut. Olut ei ole nytkään epämiellyttävä, mutta ei varmaan enää tarkoitetussa muodossa. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Vinohradský Vinohradská 12


 Tämä prahalainen pilsner on saanut myönteistä huomiota, joten nappasin sen mukaan eilisellä growlerin hakumatkalla. 4,8 %, tölkitetty 10-02-2021. Ei aivan vesikirkas, mutta melkein, kultainen väri, kohtuullisen reippaasti vaahtoa. Tuoksu on maltaisen täyteläinen. Maku on ruohoinen, kirpeähkö, viljaisen maltainen, lievää yrttistä mausteisuutta. Raikasta ja puhdasta on, ei diasetyyliä, riittävän täyteläinen, mutta jälkimaku on kyllä pettymys. Paljon enemmän böömipilsnerissä katkeroa pitäisi olla. Ostopaikka Helsinki, Pien Brewpub.

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Verdant Putty DIPA



 Helmikuussa huomasin alan harrastajien some-ryhmässä kiihdyttävän tiedon. Alko olisi lopulta saamassa myyntiin ensimmäistä kertaa hyvämaineista NEIPAa suhteellisen tuoreena. Valmistauduin kotiuttamaan oluen niin nopeasti kuin mahdollista. Sen jälkeen tapahtumien eteneminen oli niin kovin tuttua. Alko voisi tässä yhteydessä siteerata hengenheimolaistaan Venäjän ex-pääministeri Viktor Tšernomyrdiniä rahauudistuksen yhteydessä: "Halusimme parasta, mutta kävi kuten aina". Kello käy, mutta Hakulista ei näy. Aikaa kului ja tuoreolut pääsi kulahtamaan toivottomassa logistiikkaketjussa. Aprillipäivän jo kolkuttaessa olut lopulta saapui lähi-Alkooni ja hain sen samalla reissulla kotiuttaessani lähipanimon samana päivänä growleriin lasketun NEIPAn.


Ulkonäkö varsin sama kuin mainitussa Pienen tuoreoluessa, sameaa vaaleankeltaista runkoa valkealla vaahdolla. 8,0 %, Mosaic, Azacca, Galaxy.  Aromeina on nyt tukkoisempaa yrttiä, jonka taustalla kyllä appelsiinista sitrusta. Maku on makeahkon sitruksista, myös trooppisempaa hedelmää, mutta selvästi raikkaus ei ole enää kohdallaan. Mukaan tulee myös karamellisempaa makeutta, joka ei kokonaisuutta paranna. Tuli aika raaka vertailutilanne erittäin tuoreen samana päivänä käymistankista lasketun kotimaisen NEIPAn ja 77 päivää sitten tölkitetyn kansainvälisesti maineikkaan tupla-NEIPAn välillä. Ja Suomi-poika voittaa 6-0. Alko ei voi pärjätä tässä asetelmassa, olisiko jo aika nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa näiden juomien jakelu ketterämmille toimijoille? Yrttitukkoisuuden takaa on jo oppinut aistimaan, millainen olut parhaimmillaan on voinut olla. Ja hyvä olut Putty varmaankin on, täyteläisyyttä on, tässä vahvuudessa saadaan mallaskin hyvin tukemaan. Katkeruuden Verdant kuitenkin on unohtanut, se on harmittavaa monilla eurooppalaisilla NEIPA-valmistajilla, ei sitä kokonaan kannattaisi unohtaa mehufanaattisuudessakaan. Ostopaikka Alkon verkkokauppa.


Pien Thrillhouse Single Hop Citra NEIPA




 Pien Brewpubin kolmas olut valmistui sopivasti growler-myyntiin pääsiäisviikolla. Nyt olin hereillä ja ehdin myynnin avausaikaan kolmantena tiskille. Maksun jälkeen growler oli noudettavissa alakerran panimosta mahdollisimman läheltä valmistuspaikkaa. Leivonnaisstoutin ja tupla-NEIPAn jälkeen Pien keventää edelleen tyyliä ja nyt vuoroon Citralla sinkkuhumaloitu NEIPA, 6,5 %. Nimi Thrillhouse ehkä viittaus tyylisuunnan kulttipanimoista palvotuimpaan Tree Houseen. 


Ulkonäkö on viimeisen päälle, läpitunkemattoman sameaa, vaalean keltainen väri, kestävä lumivalkea vaahto. Tuoksussa on sitrusta, sitrusta ja sitrusta. Greippiä, klementiiniä, satsumaa, appelsiiniakin. Maku on keskitasoisesti hapotettu, mehuinen, kuiva, sitrushedelmäinen. Peräkärry ei ole unohtunut, kohtuullisen voimakas ja ehkä yllättävän pitkäkestoinen katkeruus tekee hörppynautinnosta kauemmin kestävän. Katkeruus on jo lähes Olari-tasoa. Jos maltaisuutta lähtee hakemaan, niin silloin ollaan ehkä ohuimmalla pohjalla. Näin humaloidussa perus-IPAssa mallasrunko jää väkisin pieneen rooliin. Sanoisin sen kyllä tuntuvan, ei tätä aamiaismehuksi erehtyisi luulemaan. Hyvin raikkaalta ja tuoreelta maistuu, erittäin nautinnollista hyvää oluttahan tämä on. Korona-ahdinkoa kyllä helpottaa kummasti, että tällainen panimo syntyi melkein kulman taakse. Ostopaikka Helsinki, Pien Brewpub.


maanantai 29. maaliskuuta 2021

Hartwall Lahden Erikois Mild Ale


 Brittiläisen perinneoluen lobbausjärjestön CAMRAn Good Beer Guide vuodelta 2012 kertoo mildista: "It was developed in the 18th and 19th centuries as less aggressively bitter style of beer than porter and stout, and was primarily drunk by industrial and agricultural workers to refresh them after long hours of arduous labour. Modern interpretations tend to fall in the 3 % to 3,5 % category. Mild is usually dark brown in colour, due to the use of well-roasted malts or roasted barley. Look for rich malty aromas and flavours, with hints of dark fruit, chocolate, coffee and caramel, with a gentle underpinning of hop bitterness." 


Kun siis Hartwallin uusin Erikois-sarjalainen on mild ale, voisi tuotteen odottaa olevan kevyesti humaloitu matala-alkoholinen paahteisen maltainen tummanruskea olut. Hieman hämmentävästi tölkki on heleästi vaaleanpunainen. Kohdennettu markkinasegmentti ei nyt ehkä olekaan rasvanahkaiset betoniraudoittajat. Tai voihan se olla, eihän nykyään pitäisi stereotyyppisesti ajatella. Alkoholia on 3,8 %, se menee jo aika pahasti överiksi, mutta jopa CAMRA myöntää mildista olevan vahvempia versioita. Alaotsikkona on "kevyt ja hedelmäinen täysmallaspintahiivaolut", se osuu jo paremmin, tummat hedelmäthän kuuluivat makupalettiin. Humalat Topaz ja Galaxy tulevat Australiasta, mutta miksei sellaisia nykyään voisi mildiinkin sotkea. EBU 30 kuulostaa kyllä pahasti katkeropommilta, siinä on taas menty metsään. Eniten hämmentää EBC 7, se ei anna odottaa tummanruskeaa olutta. Mutta CAMRA kertoo mildista olevan vaaleampiakin versioita, tosin silloin alkaa olla jo vaikea olla sotkeutumatta muihin oluttyyleihin. Jos vilkaisee CAMRAn nykyisiä web-sivuja, niin sinne on ilmaantunut pale mild ale. Se on maltainen kevyt ale, jossa ei ole paljoa katkeruutta tai hedelmäisyyttä. Ajat muuttuvat. 


Maistellaan lopulta itse olutta. Hyvin lievästi utuinen, lähes kirkas, hyvin vaaleankeltainen olut, pienikuplaista kuohua. Tuoksu on varsin neutraali, kevyesti hedelmäinen. Maku on kovahkon hiilihappoinen, hyvin hennosti maltainen, ei juuri hedelmäisyyttä. Hyvin vesimäinen, ei jälkimakua oikeastaan ollenkaan. Ei tässä sinänsä mitään epämiellyttävää ole, mutta harvinaisen puhtaasti vähämakuinen olut, etten sanoisi mauton. Vaikka olut tuntuu aluksi älyttömältä, niin ei tämä ehkä sitten kuitenkaan kovin kaukana tuosta CAMRAn nykyisestä pale mildin kuvauksesta ole. Katkeruutta ja hedelmäisyyttä ei ole, mutta ei kyllä maltaisuuttakaan. Ei makeutta tai diasetyylimäistä toffeisuutta, jota CAMRA myös ehdottaa. Itselleni näin mauton olut jää kyllä tähän kokeiluun. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Stuart Horsfield: 1982 Brazil: The Glorious Failure



 Kesällä 1982 olin 19-vuotias tuore reservin vänrikki. Syyskuussa odotti opiskelupaikka Oulun yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksella, pääsykokeen olin suorittanut edellisenä kesänä. Sain kesätöitä Kuhmon leirintäalueen talonmiehenä, mutta työtä oli vain neljä tuntia arkipäivisin. Pystyin täysipainoisesti ja rentoutuneesti keskittymään jalkapallon MM-kisoihin Espanjassa. Yle näytti kaikki matsit ja katsoin joka sekunnin. Tilasin jopa kisojen ajaksi itselleni Hufvudstadsbladetin, koska Kuhmon kirjastoon se ei tullut. Höblan jalkapallotoimittaja oli paljon pätevämpi kuin suomenkielisten päivälehtien kollegansa. En muista hänen nimeään, se saattoi olla kuuluisa Göran Wallén, mutta todennäköisemmin ei. Voi kuulostaa hassulta, mutta suhtauduin siihen aikaan alentuvasti suomalaisiin jalkapallotoimittajiin. Olin lukenut vuosikausia englannin- ja saksankielisiä jalkapallolehtiä ja luulin tietäväni paljon jalkapallosta. Toki vain teoreettisesta ja kapeasta näkökulmasta, sen ymmärsin. Arvostin Yrjö Lautelaa, muita en. 


Olin jo kolmen MM-turnauksen veteraani. 1970 näin vain joitakin yksittäisiä otteluja, mutta 1974 jo kaiken, mitä Yle näytti. 1978 valvoin yöt katsoen Argentiinan kisoja, silloin varmaan näytettiin useimmat matsit. Vuoden 1982 kisojen asetelmista olen jo aiemmin kirjoittanut blogiin 2010, kun katsoin finaalin uudelleen dvd-tallenteelta. Vuoden 1970 Brasilian joukkue oli jo silloin myyttinen tavoittamaton legenda, jonka tasolle ei mikään joukkue enää nousisi. 1974 ja 1978 Brasilia yritti pelata kurinalaisempaa "eurooppalaista" peliä, mutta huonolla menestyksellä. 1982 uusi valmentaja Telê Santana lupasi paluuta vanhaan loisteliaaseen jogo bonitoon ja joukkueessa vaikutti olevan tarpeeksi taitoa toteuttaakin se.


Englantilainen Stuart Horsfield on nyt kirjoittanut kirjan vuoden 1982 Brasilian MM-joukkueesta, jota hän kutsuu parhaaksi joukkueeksi, joka ei koskaan voittanut mestaruutta. Horsfield oli 1982 vain 10-vuotias, joten näkemys on ymmärrettävä. Itse väittäisin samaa kisojen 1974 Hollannin joukkueesta ja minua 20 vuotta vanhemmat varmaan valitsisivat Unkarin 1954. Perusteluja voisi löytyä jopa Tanskan ja Neuvostoliiton joukkueille 1986. Horsfieldin kirja on kyllä varsinaista herkkua retrojalkapallofanille. Heti alkusanat säväyttävät, niiden kirjoittajiksi Horsfield on saanut Abraham Kleinin ja Aleksandr Tšivadzen. Klein tuomaroi Brasilian viimeisen kohtalokkaan Italia-pelin ja Tšivadze oli Brasilian avausvastustajan Neuvostoliiton kapteeni. 


Horsfield kasvoi Koillis-Englannin Scarboroughissa ja kirjassa on pitkä pohjustus koulupojan jalkapalloharrastuksesta. Brasilian joukkuetta Horsfield taustoittaa 1958 MM-kisoista asti ja varsinkin Meksikon turnauksesta 1970 eteenpäin. Hekumallinen kuvaus finaalin viimeisestä Carlos Alberton maalista pakottaa katsomaan sen jälleen kerran Youtubesta. Itse asiassa Horsfield suoraan kehottaakin tekemään näin, jotta ylisanoille löytyy katettakin. Horsfield kuvaa jonkin verran Brasilian yhteiskunnallista kehitystä, jättiläisvaltiohan oli tähän aikaan sotilasdiktatuuri ja kenraalit eivät malttaneet olla sotkeutumatta jalkapalloasioihinkaan. 1982 demokratia alkoi hieman häämöttää ja Telê Santanan joukkue edusti asenteellaan avoimempaa positiivista tulevaisuudenuskoa. 


Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että Brasilian avauskokoonpanon Leandro, Oscar, Luizinho, Júnior, Toninho Cerezo, Falcão, Sócrates, Zico ja Éder olivat äärimmäisen taitavia ja arvokkaita pelaajia. Ongelmiksi jäivät maalivahti Waldir Peres ja sentteri Serginho. Horsfield puolustelee kuitenkin sitkeästi myös näiden valintaa. Itse en jaksa ymmärtää, miksi Telê Santana ei ottanut maalivahdiksi Émerson Leãota, edellisten MM-turnausten tähtimaalivahtia, joka oli tuolloin uransa huipulla 32-vuotiaana. Keskushyökkääjäkysymys on monimutkaisempi. Paras sentteri ilmeisesti oli Reinaldo, jonka poissaolo on jäänyt mysteeriksi. Virallinen selitys oli loukkaantuminen, mutta sille ei löydy todistuspohjaa. Horsfield vihjaa syyksi Reinaldon poliittisia näkemyksiä, maalitykki oli jonkinlainen vasemmistoradikaali. Sekään ei tunnu uskottavalta, kun Santana valitsi jopa kapteeniksi Sócratesin, joka oli vielä avoimemmin marxistihihhuli. Neljä vuotta myöhemmin Meksikossa loistanut Careca olisi ollut 21-vuotiaanakin paljon Serginhoa parempi, mutta nuorukainen loukkaantui kolme päivää ennen Neuvostoliitto-avausta. Tilalle Santana otti 1978 kohtuudella pelanneen Roberto Dinamiten, mutta ei antanut hänelle peliaikaa koko turnauksessa. Pökkelömäinen Serginho pääsi sitten tuhoamaan kymmeniä Brasilian maalitilanteita.


Horsfield käy kirjassa läpi kaikki Brasilian viisi ottelua yksityiskohtaisesti. Erittäin nautinnollista tekstiä ja on hämmästyttävää, miten tutulta kaikki tuntuu. Nämä pelit ovat juurtuneet omaankin tajuntaan pysyvästi. Avausmatsi Sevillassa Neuvostoliittoa vastaan oli heti uskomaton tapaus. Neuvostoliitto oli siihen aikaan merkittävä tekijä jalkapallossa, vaikka sisäiset ristiriidat repivät joukkuetta. Joukkueella ei edes ollut selvää johtavaa valmentajaa, penkillä istuivat Spartakin Beskov, Kiovan Lobanovski ja Tbilisin Ahalkatsi. Horsfield pistää Tšivadzen lausumaksi, että Lobanovski olisi suosinut puolustusvoittoista peliä ja Beskov taas Santanan tyylisesti avointa hyökkäyspeliä. Taisi olla juuri päinvastoin. Horsfieldin asiantuntemus ei vakuuta, kun hän kirjoittaa georgialaiskärjen Ramaz Šengelian (engl. Shengelia) nimen toistuvasti Shengaliaksi. Neuvostoliiton parhaat pelintekijät David Kipiani ja Leonid Burjak puuttuivat. Silti joukkue oli vahva ja meni johtoon Waldir Peresin hillittömän mokan avustuksella. Brasilia meni ohi vasta viimeisen vartin aikana Sócratesin ja Éderin uskomattoman näyttävillä maaleilla. Joukkueen legendaarisuuden perusta laskettiin juuri näillä kahdella maalilla. 


Myös Skotlanti avasi maalinteon Brasiliaa vastaan laitapakki David Nareyn upealla jogo bonito -tyylisellä suorituksella. Toisella jaksolla Brasilia meni menojaan neljällä loistavalla maalilla, joista Santana totesi, ettei heidän peli pysty tästä enää parantumaan. Zico kiskoi vapaapotkun ylänurkkaan, Oscar puski kulmapotkusta skottityyliin, Éder valitsi nyt roikun ja Falcão avasi maalitilinsä näyttävän kuvion jälkeen. Uusi-Seelanti pelasi rohkeasti, mutta ei pystynyt hyökkäämään, taas eteläamerikkalaiset tekivät neljä maalia, muistettavimpana varmaan Zicon saksipotkuviimeistely. Tässä vaiheessa kaikki pitivät Brasiliaa suurimpana mestarisuosikkina, vaikka omalaatuisessa jatkokuviossa samaan lohkoon tulivat alkupeleissään töpeksineet Argentiina ja Italia. 


César Luis Menotti valmensi vielä tässä vaiheessa Argentiinaa, joten sen peli ei vielä ollut niin kyynistä kuin myöhemmin Bilardon aikana. Silti turhautuneet Passarella ja Maradona teloivat ottelun lopulla Zicon ja vaihtomies Batistan pelikyvyttömiksi. Maradona menetti selvän pilkun aiemmin, mutta kokonaisuutena ottelun lopputulosta voinee pitää erityisen oikeudenmukaisena. Brasilian peli mahdollisesti huipentui tässä kovan vastustajan sparrauksessa. Kohokohtana ehkä Éderin kaksoiskierteinen voimavapaapotku Fillolin sormien kautta poikkipuuhun, josta Zico reboundilla vei suosikit johtoon. Yhtä henkeäsalpaava oli taatusti Júniorin kolmas ratkaiseva maali Zicon täydellisestä syötöstä. Jopa Serginho onnistui lopulta puskemaan maalia kohti, kun Falcão tarjoili hopealautaselta. 


Italia-peliä pidetään usein kaikkien aikojen otteluna ja perusteluja taatusti löytyy yhteenoton dramaattisesta kaaresta. Paolo Rossin säkenöivä paluu kahden vuoden pelikiellon ja neljän edellisen pelin zombeilun jälkeen vaikuttaa ekstraterrestriaaliselta. Mutta kuten Horsfield toteaa, Brasilian peli ei enää aivan sataprosenttisesti kulkenut. Zico pelasi, mutta ei varmaankaan ollut täysin toipunut Passarellan pahoinpitelystä. Cerezo teki harvinaisen virheen, samoin Júnior. Silti se oli niin lähellä, kun Brasilialle riitti semifinaalipaikkaan tasapeli. Sócratesin ja Falcãon maalit olivat vielä kerran samaa ylimaallista tasoa kuin kaikki 15 Brasilian tekemää tässä turnauksessa. Santanan taktisia valintoja voi spekuloida, mutta ei tämä kirja muuttanut omaa aiempaa näkemystäni. Valitsemalla Leãon maalivahdiksi Brasilia olisi päästänyt vähemmän maaleja ja valitsemalla Reinaldon sentteriksi maaleja olisi tehty paljon enemmän. 


Horsfield käy pelitapahtumat tarkasti läpi, mutta kovin paljon uutta ei nouse esiin. Hän siteeraa paljon englantilaisten tv-kanavien selostuksia, tavoitteena tietysti luoda samaa fiilistä kuin hän itse koki 10-vuotiaana. Itse pistin aikoinaan Brasilian tähdet paremmuusjärjestykseen Falcão, Zico, Éder, Júnior. Falcão on jäänyt ehkä hieman aliarvostetuksi, pidän häntä edelleen poikkeuksellisen suurena pelaajana. Zicoa pidin 70-luvulla ylimainostettuna, mutta näissä kisoissa hän kyllä loisti ja on tosiaan maineensa ansainnut. Zico oli myös nuoren Horsfieldin ykkössuosikki. Éder on nykyään jo varsin unohdettu, hän pelasi vain tässä yhdessä MM-turnauksessa, mutta nyt Youtubesta uudelleen katseltuna voi vain hämmästellä. Aivan samanlaista pelaajaa ei ole sen koommin nähty, tuskin aiemminkaan. Éder oli mitä ilmeisemmin hankala luonne valmentajien kannalta ja ura ei tämän huipentuman jälkeen enää kohonnut. Sócrates oli kisojen aikana näkyvin ja hehkutetuin Brasilian pelaaja, mutta itse pidin kapteenia melkoisena komeljanttarikuplana. Ehkä vastareaktioni oli ylimitoitettu, nyt nähtynä parhaista paloista välittyy positiivisempi kuva. En kyllä vieläkään pidä Sócratesia lähellekään Falcãon tai Zicon tasoisena.


Vuoden 1982 jogo bonito -kokeilu jäi viimeiseksi. Telê Santana houkuteltiin vielä Persianlahdelta vetämään MM-projektia 1986, mutta joukkue oli väsähtänyt ja epäyhtenäinen. Sittemmin Brasilian MM-ryhmiä ovat hallinneet Dungan kaltaiset vastustajan pelin rikkojat. Suuria taitavia yksilöitä on ollut mukana kuten Romário, Ronaldo, Roberto Carlos, Cafu, Rivaldo, Ronaldinho, mutta taktiikka on ollut varovaista ja muiden joukkueiden kaltaista.

Bharat Alluri: Spooks: The Greater Good

 Tv-sarjan jatkoksi rakennettu vakoilutrilleri vuodelta 2015. CIA:n painostama MI5 taistelee islamilaisterroristeja vastaan lähinnä Lontoossa. Nopea rytmi, runsasta toiminnallisuutta, hyvin ohuesti pedattuja henkilöhahmoja, hyvää urbaania paikallisväriä. Aika lailla samanlainen fiilis kuin paraikaa seuraamassani Berlin Station - tv-sarjassa. Sen taustalla vakoilukirjailija Olen Steinhauer samaan tapaan kuin Spooksissa David Wolstencroft, jonka debyyttiteos Good News, Bad News löytyy hyllystä, mutta en ole lukenut. Veteraani Peter Firth on aika sopivan kivikasvoinen väkivallan virkamiehenä, mutta apupoika Kit Harington tuo liikaa mieleen Ismo Leikolan. Viihdyttävää katsottavaa, mutta varsin ennalta-arvattavaa ja persoonatonta. 

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Maku Auervaara IPA


 Makun näytepaketin toisen uutuuden Auervaaran olen tainnut jo nähdä jossain baarissa tai kaupassa, mutta ei ole tullut kokeiltua. Juhon saatekirjelmän mukaan tyylisuuntana Vermont IPA, 5,5 %, 40 IBU, Amarillo, Ekuanot, Mosaic. Melkoisen sameaa, ei kuitenkaan aivan läpitunkevasti. Tuoksussa nyt enemmän sitrusta kuin trooppisuutta, hieman karamellia myös. Maku on kuivan sitruksinen, pyöreän maltainen, ei niin raikas kuin edellinen Koste. Ihan kohtuullista pale alea, mutta ei oikein erotu massasta, ei erityisempää persoonallisuutta. Jälkimaku ei ole täysin tyhjä, mutta Kosteessa katkeruuskin tuntui terävämmin.

Maku Koste APA


 Olarin ja Sonnisaaren ohella myös Makun Juho Virtanen muisti koronaeristyksessä kyyhöttävää bloggaajaa, tässä tapauksessa beerfluenceri-tervehdyksellä. Tuusulalaisen näytepaketin mielenkiintoisimmat uutuudet Himerrys IPAn ja PX Imperial Stoutin ehdin tsekata jo aiemmin Saarisen Matin roudaamina, mutta pari ennen kokeilematonta olutta pakettiin sisältyi. Koste on kevyt pale ale, 4,5 %, Magnum, Citra ja Mosaic mausteina. Ei samea, mutta ei kirkaskaan, mukavaa vaahtoa. Tuoksussa kypsiä tropiikin hedelmiä ja karamellisuutta. Maku on samaa suuntaa, persikkaa ja mangoa, pihkaa myös, ei aivan niin ohut kuin pelkäsin. Raikkautta on ja aika näppärä kapea katkera jälkimaku. Enemmän runkoa APA kuitenkin kaipaa.

Olari Tropic Pruno


 Viimeinen Ville Leinon tölkkinäytteistä. American wild ale, 5,1 %, Philly Sour -hiivaa, passionia, mangoa, veripersikkaa, limeä. Samea, keskikeltainen, heikko vaahto. Tuoksussa hapanta hedelmää, tuttua hillosourien nahkeutta. Maku on kuivahko, trooppishedelmäinen, kevyesti hapan. Raikkautta on, jälkimakua ei. Jotenkin yksiulotteisen tuntuinen, vaikka useampi hedelmä käytössä. Varmaan tyylissään ihan mallikas, mutta ei sovellu minulle. Pruno oli uusi termi minulle, mutta se näköjään tarkoittaa vankilaoloissa valmistettua alkoholijuomaa.

Sonnisaari Tropikalija NEIPA



 Sonnisaaren koronapaketin toinen uutuus on NEIPA, jota ei ole vielä myynnissäkään. En siis tiedä oluesta sen enempää kuin pullon etiketistä selviää. 6,7 %, kauraa mukana, humalina Azacca, Idaho 7 ja BRU-1. Hyvin sameaa, ei kovin paljoa vaahtoa. Väri on hieman tummempi kuin NEIPOissa yleensä, kaunista kuulautta ei tästä sameudesta erity. Tuoksu on vahvasti trooppishedelmäinen, makeahko, jopa hieman kinuskinen. Maku on pehmeä, kuiva, sitrustakin on, mutta enemmän kypsää hedelmää kuitenkin. Huomattavan raskas peräkärry, katkeruutta on todella reippaasti, varmaan IBU-mielessä enemmänkin kuin pilsissä. Ei ehkä niin raikas ja kuohkea kuin toivoisi. Toisin kuin pils, NEIPA ei ole Timo Kanniaisen suosikkityylejä, joten ainakaan samaa intohimoa tekemiseenkään ei tietysti siirry. Erittäin nautittavaa olutta tämäkin on, varsinkin katkeruuden myötä, mutta aivan täysosuma ei nyt kyseessä.

Sonnisaari Piiska Craft Pils


 Sonnisaaren Timo Kanniainen lähetti bloggaajalle koronatukipaketin. Päinvastoin kuin puolustuskyvyttömiä pienyrittäjiä ahneuskiimassaan päähän potkiva Kontulan kusettamo valehtelee, suomalaiset pienpanimot tekevät lagereita. Pienosakkuuspanimoni Sonnisaari on tehnyt jo useampia poikkeuksellisen onnistunutta. Piiska on niistä tuorein, pohjoissaksalaista pilsiä tyyliltään lähestyvä, 4,8 %, 60 IBUa katkeruutta, humalina Magnum, Tettnang, Hallertauer Mittelfrüh (ei tosin etiketissä mainittu), Cascade. Ei siis täysin puhdasoppinen, koska amerikkalainen Cascade on mukana, lisäksi olut on suodattamaton ja kuivahumaloitu kypsytysvaiheessa. 

 

Hyvin lievästi utuinen, kullanvärinen, valkeaa kestävää vaahtoa. Tuoksussa ruohoisuutta, paahtoleipää ja kevyesti sitrushedelmääkin. Maku on maltainen, lähes täyteläinen, keskiasteisesti hiilihappoa, kuiva, hedelmäisyys ei maussa tunnu. Osasin iskua odottaa, mutta kylläpä se melkein vetäisi ilmat pihalle. Katkeruus hyökkää päälle kuin karkuun päässyt tavarajuna, se leviää ja uppoaa kaikkialle suun ja nielun limakalvoille. Aivoille siirtyvä käsky lähes huutaa seuraavaa hörppyä. Tiedän, että pils on Timon suosikkityylejä ja aiemmatkin pilsit ovat olleet mallikkaita. Ensimmäisestä Viti Pilsistä totesin yli viisi vuotta sitten, ettei tällä vielä Plevnan Petolintua haasteta. Mutta seuraavan vuoden Rivo Pils oli jo erinomainen. Sittemmin on nähty monenlaisia variaatioita, joissa kaikissa on ollut ansioita, mutta aivan kaikki ei ole ehkä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Nyt en keksi moitteen sijaa, tämä on täysin esikuviensa Jeverin ja Flensburgerin tasoa ja silti omalla persoonallisella otteella. Viimeksi olen innostunut pilsistä yhtä paljon Ilkka Sysilän Hifferhofin kohdalla.  Ja nyt Piiska sivaltaa Petolintua, haastaja antaa selvästi osumaa hallitsevalle mestarille. Sattumoisin Sam Viitaniemi on lupaillut uutta keittoa Petolinnusta tälle keväälle, vieläkö kanveesista noustaan siiville?


Jules Dassin: Du rififi chez les hommes


 Ranskankieliseltä kuulostavasta nimestään huolimatta film noirin ohjaajamestari Dassin oli perusamerikkalainen, jonka vanhemmat olivat Odessan juutalaisia. 1950-luvun mustalistalaisena ex-kommunisti Dassin päätyi kuitenkin Ranskaan, jossa valmistui tämä Auguste Le Bretonin romaanin tulkinta. Jean-Pierre Melvilleä kaavailtiin ohjaajaksi alunperin, mutta jenkkinoirin ihailija luovutti ohjakset Dassinille. Avaus on täydellistä noiria, savu leijailee öisen uhkapelipöydän päällä. Pariisin katunäkymissä on hyvää vetoa ja sitten leffa asettuu arkkityyppiseksi heist movieksi. Ehkä elokuva on aavistuksen ylipitkä, jännite välillä vähän löystyy. Aikalaisleffoista Melvillen Bob le flambeur ja Beckerin Touchez pas au grisbi ovat hieman tiheämpiä. Dassinin jenkkileffojen tasoa tämä on ilman muuta. Dassin näyttelee itse koplan kaappieksperttiä.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Olari Hazy Hoodz NEIPA 11


 Olari pukkaa Hazy Hoodzejaan niin tiukkaan tahtiin, etten ehdi edes joka kolmatta nappaamaan talteen. Nyt siis tarjolla todellakin 11, kun viime keväänä tempaisin growlerista numeron 7, saman vielä sitten Otaniemen terassiavauksessakin. Taitaa muuten tänäkin keväänä olla realistisesti ajatellen seuraava sosiaalinen oluttapahtuma terassiavaus kesäkuun alussa Olarin Panimolla. Ville Leinon näytepaketissa siis Hoodzista #11, Amarillo, Idaho Gem, Mosaic. Keltaista ja sameaa, ohut vaahto tässäkin. Nyt on trooppiset aromit hallitsevassa asemassa, mangoa ja ananasta. Maku on samoilla jäljillä, kuivana kuitenkin, nytkin katkeruus tulee mukaan yllättävän nopeasti ja tanakasti. Alkaako Olari haastaa Sonnisaarta valtakunnan johtavana peräkärrypanimona? Mehuisuutta on hyvin, mutta oluinen identiteetti säilyy silti kevyesti, matalat hiilihapot antavat makujen loistaa. Tuoreutta, kuohkeutta ja raikkautta on, tässä se edellisessä oluessa kaivattu loksahdus taitaa tapahtua. Oikein nautittavaa, mutta ehkä vahvojen oluiden runsas tarjonta viime aikoina on ohjannut makumieltymyksiä niin, että 6,7 % tuntuu hieman liian matalalta. Vähän enemmän täyteläisyyttä toisi vielä nextin levelin mukaan. Näytepaketista on vielä wild ale jäljellä, mutta uskoisin tämän olevan koko setin paras.