keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Peter Chapman: The Goalkeeper's History of Britain


Silmäilin kirjahyllyä lomalukemista etsien ja tämä maalivahtikirja pysäytti katseen. Ensimmäinen arvoturnaukseton parillinen kesä sitten 1968, joten olen uppoutunut retrojalkapalloon The Blizzard -julkaisujen avulla. Tämä brittimaalivahtihistoriateos sopii joukkoon oikein hyvin. Julkaistu 1999, pehmeäkantinen painos 2000. Takakannessa hintalappu Hodges Figgis 10.20. Olen siis ostanut tämän Dublinista toukokuun 2000 reissulla. Noin sivun 10 kohdalta löytyi kirjanmerkki. Muistankin hämärästi aloittaneeni kirjan tuoreeltaan, mutta en jaksanut pitemmälle. Ei ihme, sillä ensimmäiset sivut olivat nytkin todella raskaat. Chapman kuvaa yksityiskohtaisesti Pohjois-Lontoon slummimaisia oloja toisen maailmansodan aikana sukulaistensa ja tuttaviensa kautta, henkilöitä on kymmeniä ja tarinat kovin arkipäiväisiä. Punnersin kuitenkin nyt alkutulpan ohi ja homma lähti lopulta rullaamaan. 

Kyseessä on 1948 Lontoon Islingtonissa syntyneen Chapmanin omaelämäkerrallinen kasvutarina heijastettuna brittiläisten jalkapallomaalivahtisukupolvien kavalkaadiin ja siinä sivussa brittiläisen imperiumin hajoamiseen ja maailmanpoliittisiin myllerryksiin yleisemminkin. Chapman itsekin pelaa maalivahtina ja kohoaa 60-luvulla Leyton Orientin junioreihin. Lopulta valmentaja kuitenkin kertoo, ettei Chapmanista koskaan tule uutta Pat Jenningsia ja nuorukainen päätyy eri välivaiheiden kautta freelance-toimittajaksi. 

Chapmanin ihanteena on klassinen staattinen brittimaalivahti, joka pysyy tiukasti maaliviivalla eikä lähde seikkailemaan muiden pelaajien sekaan. Hän korostaa maalivahdin yksilöllisyyttä, mikään joukkuepelaaja ei maalivahti ole, kaikki on yksin hänen harteillaan. Tyylin esikuvallinen ruumiillistuma oli Frank Swift, joka pelasi molemmin puolin toista maailmansotaa Manchester Cityssa ja sodan jälkeen Englannin maajoukkueessa. Chapman taustoittaa maalivahtien historiaa 1800-luvulle asti, mutta vauhtiin hän pääsee 1950-luvulla muistellessaan ensimmäisiä näkemiään otteluja ja maalivahti-isänsä tarinoita. En ole maalivahtitaktiikan asiantuntija, mutta kyllä Chapmanin näkemys on ärsyttävän konservatiivinen. Chapman kirjoittaa ehkä itseironisesti, mutta hän on myös kovin itsepäinen. Mikään ei tunnu horjuttavan hänen uskoaan brittikoulukunnan ylivertaisuuteen. Hyvin hän sen romuttumisyrityksiä silti kronikoi. Varsin tuoretta kuvausta itselleni oli Itävallan 1950-luvun alun maajoukkueen keskustukimies Ernst "Clockwork" Ocwirkin vallankumouksellinen hyökkäävä tyyli Englantia vastaan. Ocwirkhan oli 1970-luvulla Suomessakin mainetta niittäneen eksentrikkokirjoittaja Eric Battyn suuria suosikkeja. 

Swiftin pökkelöperinnettä jatkoi 1950-luvulla Gil Merrick, jonka Nandor Hidegkutin kaukolaukaukset ohittivat helposti 1953 Wembleyllä. Chapman ei hätkähdä. Sotavanki Bert Trautmann jatkaa brittitraditioita ja lontoolainen Chapman ei pysähdy pelkkään Englantiin, valioyksilöitä löytyy muualtakin sumusaarilta kuten Walesin Jack Kelsey, Pohjois-Irlannin Harry Gregg ja Skotlannin Bill Brown. Peter Bonetti ja Gordon Banks vievät tyylin huippuunsa, mutta suurin Chapmanin sankareista on Pohjois-Irlannin Pat Jennings, joka dominoi vuosikymmeniä Pohjois-Lontoota Tottenhamin ja Arsenalin riveissä. Marginaalisuosikikseen Chapman nimeää Ronnie Simpsonin, joka pelasi Britannian joukkueessa Lontoon olympialaisissa 1948, mutta debytoi Skotlannin maajoukkueessa vasta 36-vuotiaana 1967 skottien ottaessa "haltuunsa" maailmanmestaruuden lyömällä tuoreen mestarin Englannin Wembleyllä. Kuukautta myöhemmin Simpson voitti briteille ensimmäisen Euroopan Cupin voiton Celticin maalissa Lissabonissa.  

Muun maailman maalivahdeista arvostaa ainakin tyylikästä Gilmaria, mutta vain varauksin Lev Jašinia. Aika harvoin näkee kritiikkiä Jašinia kohtaan, usein hänet mainitaan edelleen ehdokkaana maailman parhaaksi. Chapmanin mielestä Jašin ei onnistunut MM-kisoissa 1958 eikä varsinkaan 1962, kun mestaruus olisi ehkä ollut lähimpänä Neuvostoliitolle. Virheitä tuli 1962, mutta kyllä olosuhteetkin olivat käsittääkseni vastaan. 37-vuotiaan Jašinin otteita kotikisoissa 1966 Chapman sentään tuntuu arvostavan. Banksin kuuluisasta Guadalajaran Pelé-torjunnasta Chapman rakentaa ehkä innoittuneimman lukemani kuvauksen. Hämmästyttävästi hän kuitenkin puolustaa Bonettin fiaskoa Länsi-Saksaa vastaan Léonissa 1970 neljännesfinaalissa, jopa Beckenbauerin avausmaalissa. Mies ei tunnusta tosiasioita, hänen mukaansa diminutiivisen Seelerin nerokasta pääohjausta ei olisi kukaan kunnon maalivahti ennakoinut. 

Jenningsin ylivoimaisuudesta huolimatta Chapman ei ole menettänyt luottamustaan Peter Shiltoniin ja Ray Clemenceen. Kun Puolan Deyna, Lato ja Domarski lopullisesti murskasivat brittihegemonian ja koko imperiumin rippeet lokakuussa 1973, vika ei ollut Shiltonin. Shilton teki kaiken oikein, hän yritti torjua Domarskin laukauksen tyylikkäästi kahdella kädellä ja ottaa pallo haltuun. Hän olisi voinut työntää laukauksen kulmaksi, mutta hän päätti oikein, vaikka pallo meni maaliin. Tyyli on siis ratkaisevaa, ei tulos. Tavallaan ihailtavaa jääräpäisyyttä, mutta kyseinen "tyyli" ei vaikuta järkevältä, ei edes tyylikkäältä. Chapmanin mielestä Brian Clough on edelleen oikeassa kuvattuaan Jan Tomaszewskia ulkomaanpelleksi. Tomaszewski torjui kaiken Englannin armottomassa tykityksessä, mutta Chapmanin mielestä väärin sammutettu. Tomaszewskin otteita MM-lopputurnauksessa 1974 Chapman ei kommentoi. 1970-luvun maalivahdeista Ivo Viktor ja Ronnie Hellström jäävät mainitsematta. Hollannin Jongbloedia hän pitää "outona". Kaukana liikkuvan Jongbloedin pelin hän myöntää onnistuneen, mutta ei usko siitä tulevan tulevaisuuden käytäntöä, vaikka juuri niinhän sitten kävi. 

Myös Sepp Maier näytti pelleltä jättihanskoineen, ylipitkine housuineen ja polvisukkineen, mutta häntä Chapman yllättäen arvostaa. Frankfurtin vesipallotragikomediassa 1974 Maier torjuu tyylillä Laton ja Gadochan avopaikat, samoin Hollanti-finaalissa hän on Länsi-Saksan ratkaisevin pelaaja. Italiassa Chapman vierailee lapsesta asti, mutta Italian maalivahdit eivät innosta. Poikkeuksena Dino Zoffin otteet 40-vuotiaana 1982, mutta gorizialainen jäyhä Zoff onkin Chapmanin mielestä "lähes slaavi". 1980-luvun parhaat maalivahdit Pfaff ja Dasajev sivuutetaan eikä Schmeichelkaan saa tunnustusta. 1999 kirjoitettuun kirjaan ei tietenkään sisälly Buffonia tai Casillasia. Manuel Neuer varmaan on ollut Chapmanille täydellinen painajainen.

Kirjana Chapmanin teos ei ole kummoinen, mutta jalkapalloaiheen lisäksi sitä keventää brittiläinen tuttu huumori ja yleisempien tapahtumien kommentointi. Imperiumin hajoaminen 1947 Intiasta alkaen pala palalta käydään läpi huolellisella ironialla. Nuori Chapman ei voi ymmärtää, miksi Gold Coast haluaa itsenäiseksi ja muuttaa niin hieno nimi Ghanaksi. Aikuiseksi vartuttuaan Chapman päätyy myyntimiehenä yllättäen Suomeen kevättalvella 1970. Paperinviennistään kuuluisaan Suomeen Chapman saapuu myymään paperia takaisin, tosin nylonilla käsiteltyä kopiopaperia, joka lyö laudalta sotkuisen hiilipaperin, ns. kalkkeerin. Helsingin rautatieasemalla nuorukainen näkee enemmän juoppoja kuin King's Crossin, St. Pancrasin ja Eustonin asemilla yhteensä. Mies päätyy luminietosten keskelle Iisalmeen ja näkee kotkalaisessa baarissa huhtikuussa 1970 FA Cupin finaalin Chelsea-Leeds. Mies palaa Suomeen kesällä 1971 ja saattoipa jopa olleen Kilpisjärvellä samaan aikaan kuin minä vanhempieni kanssa. 

Toimittajauran kohokohdaksi osuu lehdistön edustajien ottelu Brasilia - Muu Maailma 1986 Meksikon toisissa kisoissa. Chapman värvätään paremman puutteessa Brasilian maalivahdiksi, joukkueessa pelaavat myös Clodoaldo ja Rivelino. Vastapuolella on ikääntynyt Ferenc Puskás, jonka odotettua laukausta Chapman ei pääse torjumaan. Väsynyt ylipainoinen Puskás syöttää avopaikasta joukkuekaverille. Ottelu päättyy sopuisasti tasan, kun Rivelino päättää armahtaa vastustajan omasta avotilanteestaan. Aiemmin kirjassa Chapman on lytännyt kaikki Gilmarin seuraajat Brasilian maajoukkueessa, erityisesti 1970 pelanneen Félixin, joka Chapmanin mukaan ei olisi pärjännyt edes Englannin kolmosdivarissa. Näinhän ikävä kyllä Félixin kohdalla taisi olla, mutta Chapman ei pilaa hyvää tarinaa mainitsemalla Émerson Leãota, joka teki huippu-uran maajoukkueessa 1969-1986. 

Muista anekdooteista mielenkiintoisin on Lionel "Buster" Crabbin tapaus vuonna 1956, josta en ole hieman yllättäen ennen kuullut. Tuore venäläisdiktaattori Nikita Hruštšov saapui "diplomaattivierailulle" Portsmouthin satamaan Sverdlov-luokan risteilijällä Ordžonikidze. MI6 palkkasi sotasankari Crabbin sukeltamaan ja tutkimaan alusta vesirajan alapuolelta. Crabbia ei sen koommin nähty. Päätön ruumis löytyi seuraavana vuonna, mutta varmuudella sitä ei Crabbiksi tunnistettu. Odotetusti tapaus poiki monenlaisia spekulaatioita. 

Kirja ei siis ole hyvätasoinen, Chapmanin tyyli on raskas ja rönsyilevä. Alkusekoilun jälkeen tarina kuitenkin etenee kohtuullisen sujuvasti ja provosoivat maalivahtiväitteet vauhdittavat lukukokemusta. Huumori kuohkeuttaa ja ainahan se on mukavaa, kun Suomikin mainitaan. Ei kuitenkaan yhtään suomalaista maalivahtia, vaikka Antti Niemi jo Rangersissa pelasi teoksen kirjoitusaikaan.

tiistai 14. heinäkuuta 2020

RPS Comono Mexican Lager

Kuopiolainen RPS on tehnyt muutaman hipsterioluenkin, jokunen NEIPA ja limusour on rosteriin ilmestynyt. Panimo kuitenkin teki alusta asti selväksi, että sen tarkoitus on harjoittaa liiketoimintaa eli tehdä kylmää rahaa. Se käy hyvin ilmi tästä uutuudesta, joka on häpeilemätön Corona-kopio. Meksikolaisille ultrakeveille lagereille on Suomessakin yllättävän laaja kysyntä, niitä laivataan Atlantin yli tankkereittain. Muutama Suomen iso panimo on silloin tällöin kokeillut jäätä omilla maissioluillaan, mutta edellisestä koepallosta taitaa olla jo aikaa. Aika on varmaankin nyt kypsä. Comono on kirkasta pulloa, nimeä, panosvyötä, corazonia, sombreroa, viiksiä ja día de muertos -pääkalloa myöten niin oikeaoppinen viritys, että se on naurettavuudessaan lähes elegantti. 4,6 %, maissin ohella riisiä, voikukkaa ja limehedelmän kuorta.

Hyvin vaalea, kirkas, kohtuullinen vaahto, poreilevaa. Tuoksussa raikasta viljaisuutta, oikeastaan juuri sellaista aromia, mitä Coronastakin erittyy. Maussa on hiilihappoa, makeaa, jopa karamellista maltaisuutta, hyvin lyhyt maku, takana ei ole mitään. Eihän tältä kukaan odota mitään makuelämystä, mutta burriton polte lievenee mukavasti vähän makeammallakin liemellä. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Mallaskoski Sommer Helles


Seinäjoelta suodattamatonta saksalaista, 5,5 %. Lievästi samea, hieman hedelmäinen, mallastakin on, mutta ei tarpeeksi täyteläinen. Karkeutta myös. Helles on aika armoton tyyli, pelivaraa ei ole paljoa, täytyy vain yrittää pyrkiä siihen puhtaaseen maltaiseen täyteläisyyteen. Kaikki poikkeamat on tuomittu epäonnistumaan, vaahtokarkki-helles ei tule menestymään. Sitä tuskin kukaan lähtee yrittämäänkään, vaikka en ymmärrä sitäkään, miksi vaahtokarkki-stout sitten tuntuu joistakin hyvältä idealta. Tässä nyt ei ihan sellaista yritystä ole, mutta suodattamattomuus on jo selvä riski ja sitten ilmeisesti humaloinnilla on lähdetty heikoille jäille. Perle on nimetty ainoaksi humalaksi, mutta omituista hedelmäisyyttä olueen on päässyt lurahtamaan. Ongelma voi liittyä myös vehnämaltaan käyttöön. Keittomäskäyskin olisi hyvä olla käytössä. Hauen tuopille pisteet Harjun ylpeästä nimeämisestä baarin kotialueeksi. Näillä kulmillahan toimii omituisen paljon wannabe-kalliolaisia yrityksiä. Hilpeä Hauki, 12.7.2020.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Eight

2013 keväällä ilmestynyt The Blizzardin kahdeksas painos on vaihteeksi hieman tylsempi kokonaisuus. Pienoisteemana on Kypros, joka ei oikein jaksa nostaa mielenkiintoa. Varsinkin kun eniten keskitytään Kyproksen turkkilaiseen osaan, jonka pelaajat eivät kuulu FIFAan. Heidän epätoivoaan ja näköalattomuuttaan jaksetaan päivitellä. Kyproksen historian merkittävin pelaaja Sotiris Kaiafas jää mainitsematta. Blatter, Mourinho, Glanville ja Ibrahimovic ovat muita julkaisun tylsähköjä tarkastelukohteita. Parempaa jälkeä on Franco Baresi -jutussa, jossa keskitytään hänen rivakkaan toipumiseen vaikean loukkaantumisen jälkeen erinomaiseen pelikuntoon MM-finaaliin 1994. Afrikka saa taas paljon tilaa, mutta edes päätoimittaja Wilsonin pitkä raportti ei nouse lentoon. Etelä-Afrikan krapulaa MM-isännyyden jälkeen vatvotaan perusteellisesti. 

Selvästi paras osuus on jälleen Greatest Games, jossa kohteena vuoden 2000 Intercontinental Cupin Tokio-finaali Boca Juniors - Real Madrid. Rupert Fryerin jutussa ei erityisemmin keskitytä itse peliin, vaan Bocan kahden suuren legendan Martín Palermon ja Juan Román Riquelmen vastakkainasetteluun. Kumpikin on saanut patsaansa La Bomboneralle, mutta he olivat tyystin erilaisia pelaajia. Kumpikaan ei erityisemmin Euroopassa menestynyt eikä maajoukkueessakaan tullut suuria voittoja, Palermo ei edes usein päässyt mukaankaan. Kumpikin valittiin vuoden pelaajaksi Etelä-Amerikassa. Palermo oli intohimoinen maalinsylkijäsentteri ja Riquelme viimeinen suuri kymppipaikan pelaaja, ehkä Argentiinan historian täydellisin enganche. Miehet pelasivat erinomaisesti yhteen, mutta keskinäiset välit näyttävät jääneen lievästi sanoen viileiksi.

Marcel Carné: Le jour se lève

Film noirin merkittäviä vaikutteiden antajia oli Weimarin Saksan ekspressionismin ohella ranskalainen 1930-luvun runollinen realismi, erityisesti Marcel Carnén ohjaamat ja Jacques Prévertin kirjoittamat teokset. Ja niistä ennen muita tämä 1939 valmistunut Jean Gabin -draama, jolla on erityisen noirmainen suomalainen nimikin Varjojen yö. Muistikuvissa tämä on ollut lähes mestariteostasoa, mutta nyt ei kolahtanut aivan entiseen malliin. Traunerin lavasteet ja Jaubertin musiikki jyräävät kyllä tanakasti, mutta vähän jähmeästi ja raskassoutuisesti tarina etenee. Takaumarakenne on kyllä aikakauteen nähden näppärä, mutta kovin tosikkomaiselta leffa tuntuu, tässä ei ole mitään huumorin tynkääkään. Ja toisaalta sitten taas surumielinen romanssi Gabinin ja Jacqueline Laurentin välillä on liian sokeroitua. Arlettyn paheellisempi fatale kuohkeuttaa kuviota, mutta nyt kyllä tämä elokuva tuntuu häviävän kirkkaasti edeltäjälleen Quai des brumesille.

Tampere Tasting July 2020

Keväällä oli tarkoitus maistella Timo Alasen keskilännen kiertueen tuomisia Tampereella. Uudenmaan rajalle nousi kuitenkin rautaesirippu, joten homma peruuntui. Sain postissa saartorenkaan sisään pari näytettä, mutta muuten Minnesotan, Iowan ja Wisconsinin tuoreoluet menivät omalta kohdaltani ns. parempiin suihin.  Nyt korvaava järjestely koronatilanteen hieman rauhoiduttua. Timo oli tilannut edustavan setin netistä pääosin amerikkalaisia oluita, pääosin moderneja hazy IPOja, mutta joukossa muutama muullainenkin edustaja. Kolmanneksi maistajaksi pääsi ylöjärveläinen olutharrastaja ja Werder Bremen & Watford -kannattaja Tommi Jalonen. Oluet olivat pääosin jenkkitölkkejä, joten maisteluannokseksi tuli varsin ihanteellinen 15 cl. Ensimmäinen tölkki sihahti auki lauantaipäivänä kello 11 Timon residenssissä ja paluujuna Pasilaan lähtisi klo 19. Peliaikaa oli siis varattu riittävästi täysipainoiseen sessioon. 


Kroatian Zagrebissa toimivalta Nova Rundalta avausolut, American pale ale, 5,2 %, 42 IBU. Herukkaisuutta tuoksussa, runko vähän horjuu maltaisuuden puutteessa ja aavistus hartsiakin löytyy. Raikasta kamaa silti ja suu tuli hyvin huuhdeltua. 


Missourin toisesta suurkaupungista St. Louisista tuleva 4 Hands itselleni uusi tuttavuus. Contact High Hazy on osa laajempaa Contact High -sarjaa, 5,5 %. Sessio-IPA siis kyseessä, samea, edellistä kirpeämpää hedelmää ja nyt runko täyteläisempi. Ei katkeruutta, sitä ei kyllä löytynyt mainittavammin koko session aikana. USA:ssa käsittääkseni edelleen tehdään katkeriakin modernia IPOja, mutta tähän settiin niitä ei nyt osunut. Jatkossa en siis oluiden kohdalla, enää jaksa marmattaa katkeruuden puutteesta, mainitsen vain jos sitä löytyy havaittavasti.  


Sitten syvään Etelään, Alabaman Birminghamin hyvää mainetta jo kerännyt TrimTab ei ole aiemmin kohdalleni osunut. En ole Alabamassa käynyt enkä ehkä ole ennen osavaltiossa tehtyä oluttakaan juonut. Yhteistyö Brooklynin Other Halfin kanssa, All Together -sarjaa, jolla eri panimot ovat keränneet varoja "hospitality professionals"eille. Tarkoittanee siis hotelliravintola-alan HoReCan työntekijöitä. 6,6 %, edellistä kirkkaampi ja kuivempi olut. Vähemmän hedelmäisyyttä, mutta herukkaa kyllä löytyy. 


Mainen koillisen osavaltion Brewer on toisella puolen Penobscot-jokea tutumman Bangorin kupeessa. Näin nimetyssä kaupungissa on luonteva panna olutta ja sitä Mason's siellä tekeekin. Liquid Rapture on tupla-IPA, 8,2 %, 68 IBU. Humalina Ella, Citra ja Idaho 7. Kissanpissaa on runsaasti, varmaankin valunut Citrasta. Raikas ja täyteläinen, erinomainen juotavuus näin vahvaksi, selvästi session ensimmäisen nelikon miellyttävin olut. 


Makukalibrointitarkoituksessa IPA-putki poikki imperial stoutilla. Jalosen Tommi oli käynyt Savonlinnassa Olaf Brewingin eli entisen Mustan Virran Panimon kaupassa ja toi mukanaan näytteen panimon vahvasta tuotannosta. Northern Comfort -nimellä varmaan haetaan vitsikästä viittausta Southern Comfort -viskilikööriin, onhan se tosin myös mm. Walter Hillin elokuva. 11 %. Kahvia ja tummaa suklaata tuoksussa. Aika pehmeää, vähän lakritsaakin. Oikein näppärää todella tuoreenakin, tämä ei ehkä paranekaan ikäännyttämällä.  


Takaisin IPA-fiiliksiin, New Jerseyn Little Ferrysta Brix City -panimon Rock Flat Eagle, 8,0 %, NZ-humalat Nelson Sauvin ja Wai-iti. Kissanpissaa, todella intensiivinen tuoksu. Samea,  makeahkoa persikkaa, trooppista hedelmiä. Todella miellyttävä.


Seuraavaksi kolme olutta session oletetulta huippupanimolta, ainakin Timo oli näihin mieltynyt reissulla. Lupulin toimii Minnesotan Big Lakessa, Minneapolisin luoteispuolella. Ensimmäisenä kevyempi IPA Hooey, 6,2 %. 60 IBU. Samea, kissanpissaa ja trooppista hedelmää. Ei ehkä aivan tuoreimmillaan, mutta ei mitään tunkkaisuutta havaittavissa. Aika hillitty tapaus, mutta kaikki toimii saumattomasti, hyväähän tämä on. 


Toinen Lupulin-panimon tuote Straight Hash Homie, tässäkin 60 IBU, mutta vahvuutta lähes DIPA-tasoisesti 7,7 %. Pulvurihumalointi, ei pellettejä tai käpyjä. Kirkas ja edellistä kuivempi, ehkä aavistuksen tukkoisempi edelliseen verrattuna. Ei suuria eroja, mutta siltä nyt tuntui. 


Session kolmas Lupulin-olut aito tupla-IPA Blissful Ignorance, 9,0 %, 70 IBU, Citra, Mosaic ja Columbus, tölkitetty 14.5.2020. Samea ja nyt havaittavasti tuoreempaa kuin edellinen. Alkoholi ei tunnu maussa, hedelmäisyyttä hyvin ja hallittu tasapaino näin vahvassa oluessa. Lievää makeutta on, mutta ei haittaa. Tässä oli nyt katkeruuttakin aavistus. Ehkä tosiaan session huipputuote, vaikka muistikuvat Mason'sin Rapturesta edelleen vahvat tässä vaiheessa. 


IPA-nelikon jälkeen taas vähän muuta vaihteeksi. Denverin sour-panimo Black Projectilta Typhoon, veriappelsiinia ja mustikkaa. Vain 4,5 %, punainen väri, hyvin hapan tuoksu. Intensiivinen happamuus maussakin, ei mitään makeuskompromisseja. Todellakin sopiva välipala. 


Brooklynin Kings County Brewers Collective KCBC tuli aiemmin vastaan newyorkilaisen Chris Yorkin Helsinki-vierailulla kaksi vuotta sitten. Silloin Sohei Scissor Kick ei täysin vakuuttanut. Nyt vuorossa samantapaisella etikettitaiteella varustettu Superhero Sidekicks IPA, 6,9 %, Citra, Mosaic, Idaho 7, Centennial, Cascade. Samea, pakkauspäivä 6.5.2020. Ei silti erityisen tuore tuntuma, mutta silti ihan ok. Tässä vaiheessa alkoi muistiinpanot jäädä lakonisimmiksi, sosiaalinen tilanne vaati veronsa, Timon ja Tommin kanssa tuli keskusteltua oluiden ohella mm. jalkapallosta. Toki jo juotujen oluidenkin vaikutus alkoi vähitellen tuntumaan. Näihin aikoihin pidimme myös ruokatauon Timon hakiessa pizzat lähiravintolasta. 


Hyppäys Kanadan puolelle, Flying Monkeys on jo tutuhko valmistaja Ontarion Barriesta. Hieman skeptisempi ennakko-odotus, kun Pyscho Thrill Seekers -DIPAssa korianteria ja sitruunankuoria. Lemondrop, Cascade ja cryo-pulveroidut Mosaic, Citra ja Idaho 7.  8,0 %, 40 IBU. Session tunkkaisempaa laitaa, hieman oudosti ei erityisen hedelmäinenkään. Ei mitään wit-vivahdetta käytetyistä mausteista huolimatta.  


LIC Beer Project Queensin Long Island Citysta on nousevassa maineessa olevia panimoita. End2End IPA, 6,5 %. Samea, vaalea, hiilihappoa enemmän, kirpeää hedelmää. Appelsiinia, ehkä jopa greippiä, varsin kuiva kokonaisvaikutelma.  


Virginialaisen Adroit Theoryn kalliita pulloja on näkynyt jopa Alkon hyllyillä. Scarification (Ghost 855) on hazy imperial IPA, 8.0 %, Nelson Sauvin, Citra, Mosaic ja ikävä kyllä laktoosiakin. Sameahkoa, makeaa tosiaan, mutta hedelmäisyys sentään hallitsevaa. 


Yellowstonen lähellä sijaitsevan Wyomingin Jacksonin Melvin-panimo toimii thai-ravintolan yhteydessä, siksi joissakin oluissa on thai-viittauksia. Sellainen tuli nytkin sessiossa eteen, Me, Myself & Thai, hazy IPA, 7,5 %. Mausteinen olut, tilliä ainakin. Ehkä Sorachi Ace -humala asialla, ehkä ihan suoraan thai-mausteita. Sinänsä ryhdikäs olut, mutta mausteisuus ei paranna kokonaisuutta millään tavalla.  


Chicagolainen Moody Tongue -panimo, jonka oluen nimi on kai alaotsikkomainen Caramelized Chocolate Churro Baltic Porter, 7%. Suklaamunkit viitannevat pastry porter -tavoitteluun. Oluessa tunkkaista puumaisuutta, ehkä jokin hapettumisefekti, ei varmaan täysin kunnossa. Hailakka väri, makeutta on, mutta ei siis varmaan tarkoitetussa kunnossa. hapettumisefekti. 


Session lopuksi vielä kolmelta panimolta toiset näytteet. Timon kaapissa olisi ollut mm. LICiä lisää, mutta nyt ei kapasiteetti siihen enää riittänyt. 4 Handsilta Scale of Complexity Southern Hemisphere, 6,5 %, Galaxy ja Motueka. Tanakkaa sitrusta, ananasta, ei kovin tuore, mallasrunko heikko. 


Adroit Theoryn toinen olut Heretics of IX (Ghost 853), 8,0 %, 36 IBU, Mosaic, Azacca, Idaho 7, Comet,  Amarillo. Sameassa oluessa voimakkaasti ananasta, varsin tuoreeltakin tuntuu.  
Session päätteeksi TrimTabin Seeds of Society 8,5 %, HBC 692 ja Centennial. Pehmeää hedelmää, aika tuore, vähän tukkoinen, mutta ihan kiva myös. Ei pitempää jälkimakua tässäkään, ehkä hopburnia. Oli taas hauskaa, kiitoksia kovasti Timolle ja Tommille.

Heart of Darkness Some Sorcerer

Siirtyminen O'Connell'siin ja illan toinen saigonilainen olut lasiin. NEIPA, 6,5 %, 30 IBU.  Samea, sitrusta ja mangoa, kohtuullisen tuore. Vähän karkeutta, ei katkeroa. Kilpailukykyisessä kunnossa tänne asti tuotuna, mutta tässä lajissa on erottautuminen nykyään hankalaa. Sonnisaaren Harri Vaarala liittyi yllättäen seuraan, en tiennyt että Limingan konnossööri olisi Pirkanmaalla liikkeellä. Tampere, O'Connell's, 10.7.2020.

Great Divide S’mores Yeti

Toinen vahva stout, nyt Coloradon pullo jaettuna Timon kanssa. 9,5 %, 75 IBU, suklaata, vaahtokarkkeja ja mausteita. Tanakka tuoksu, makeaa, hyvin makeaa. Ei paahdetta, ei syvyyttä, makeismaisuus hallitsee.  Tampere, Konttori, 10.7.2020.

Heart of Darkness Eloquent Phantom

Konttorin pullolistalla muutama maistamaton IPA, mutta edellisestä Freyasta masentuneena päätin siirtyä paremmin säilyviin tyyleihin. Vietnamista tullutkin näppärästi imperial stout, 11 %. Puuta ja makeaa karamellia, rusinaa, vähän mausteita. Luumua, kuivattuja hedelmiä, ei katkeroa. Onhan tässä aineksia jo monipuolisesti, mutta ei kuitenkaan tasapainoisesti, ei lähde vauhtiin. Timo Alanen liittyi seuraan, hieman yllätyinkin, että muita tuttuja tamperelaisia ei näyttänyt olevan liikkeellä. Tampere, Konttori, 10.7.2020.

Ritual Lab O/O Stigbergets Freya


Roomalais-göteborgilainen yhteistyö-DIPA, 8,0 %, Mosaic, Citra, Enigma, Simcoe. Samea, bensiiniä ja tunkkaista yrttisyyttä. Edellisen raikkaan Tujun jälkeen aika brutaali paluu ikääntyneiden IPOjen pariin. Maakellarin juurekset hallitsevat menoa. Tampere, Konttori, 10.7.2020.

Tuju CCC

Siirryin Konttorin puolelle. Tujulta sessio-NEIPA, 5,5 %, Citraa humalointiprosessin kaikissa vaiheissa. Ilmeisesti panimo 300. keitto. Samea, sitrusta, kirpeyttä. Puhdas, appelsiinia, mutta paljon paremmassa olutmuodossa kuin Cask Roomin witissä. Ei katkeroa ja hiilihappoa hieman liikaa, mutta onhan tämä kelpo kamaa. Tampere, Konttori, 10.7.2020.

Cask Room Atomic Blondie, cask ale


Toiseen pumppuun Nolan ehti saada juuri ja juuri ajoissa tarjoilukuntoon vehnäoluen. Pintin täyttö kesti aika kauan ja jäi vähän vajaaksi. Eh ehtinyt estellä, kun Nolan sujautti appelsiinisiivun oluen sekaan. 4,5 %, korianteria myös mukana, witiltä vähän maistuu. Pehmeä kyllä, ei tässäkään jälkimakua, mutta ei virheitä. Parempi olisi tietysti ollut ilman appelsiinia. Sanoinkin sen Nolanille, kun kysyi palautetta oluesta. Tavoitteena on kuulemma ollut raikas kesäolut, joten siksi näin. Varsin kevyitä oluita kaikki, liitutaululle oli nimetty nekin, joita ei nyt saatavilla. Juuri loppunut stout 4%, brown ja amber 4,2%. Tampere, Cask Room, 10.7.2020.

Cask Room 4Q IPA, cask ale



Tampereen rautatieasemaa vastapäätä avautui juuri ennen koronasulkuja pienen uuden panimon taproom. En ehtinyt silloin paikalle, mutta nyt baari sopivasti auki. Melko pieni karu paikka, keskellä L-tiski, istumatilaa molemmin puolin. Kolme cask-pumppua, mutta vain yhdessä tavaraa, stout oli jo ehtinyt loppua. Irlantilainen Mark Nolan on yrityksen puuhamies, itse panimo on kai jossain länsipuolen teollisuusalueella. IPAssa 5,0 %, liian lämmintä ja lasin reunoille jää kuplia. Mutta varsin pehmeää ja maltaista, ei IPAa, mutta kunnon ruskeaa bitteriä. Puuttuu tosin brittityyppinen katkeruus. Yksi Pyynikin lager hanassa, ei muita hanaoluita. Tämä oli ensimmäinen olut kehäkolmosen ulkopuolella neljään kuukauteen. Tampere, Cask Room, 10.7.2020.

Birrificio Shanghait Blech.Brut I Am a Spaceman

Jäin lomalle Signor Smithin lounaan jälkeen. Tampereen junaa odotellessa otin vielä oluen baarin puolella. Nimestä huolimatta Birrificio Shanghait on hampurilainen pikkupanimo, joka on tehnyt kollabo-APAn baijerilaisen Blech.Brutin Benediktin kanssa. 5,5 %, whirlpoolissa melko harvinaista saksalaista Callista-humalaa, johon olen aiemmin törmännyt Radbrew'n epäonnistuneessa tuotoksessa. DDH-roolissa tutumpi niin ikään saksalainen Ariana ja jenkkistandardi Mosaic. Sitruksinen tuoksu, samoin maku, varsin kuiva, vaikka trooppistakin hedelmäisyyttä. Jotain hieman nihkeää, ei täysin nautittavaa, jonkinlaista tukkoisuutta. Ikää varmaan on jo kerääntynyt. Signor Smith, 10.7.2020.

torstai 9. heinäkuuta 2020

John Ford: The Horse Soldiers

Tämä 1959 valmistunut John Fordin myöhäisteos oli ensimmäisiä kunnolla keskittyneesti näkemiäni Fordin elokuvia ja ihmettelin kovasti, kun elokuvaa mainostettiin westerninä. Onhan tässä John Wayne ja hevosia, mutta kyseessä on puhdas sotaelokuva ja sellaisenakin poikkeuksellisen brutaali. Aiheena on ns. Grierson's Raid keväällä 1863, pohjoisvaltioiden syvä koukkaus isolla joukolla katkaisemaan etelävaltioiden huoltoyhteyksiä. Hämmästyttävän samantapainen operaatio kuin Suomen jatkosodassa toteutettu Arnold Majewskin johtama hyökkays Muurmannin radalle Mai Gubaan, josta olen lukenut Antti Tuurin kiintoisan romaanin.

Ford luonnollisesti muokkasi aiheen omaan tuotantoonsa sopivaksi ja tyypillisesti yhdisti musiikkia runollisesti toimintaan. Waynen seipään niellyt eversti pistetään vastakkain William Holdenin joustavamman rintamalääkärin kanssa ja southern belle Constance Towers tulee sotkemaan kuvioita. Hämmästyttävästi Towers toistaa Grace Kellyn bravuurin Hitchcockin To Catch a Thiefistä kysymällä Waynelta haluaako tämä mieluummin rintaa vai säärtä. Tätä en muistanut aiemmalta (aiemmilta?) katsomiskerralta. Mutta olipa Ylen kopio todella kirkas ja kaikin puolin upea, Fordin visuaalinen sommittelu pääsi todella oikeuksiinsa. En muistanut, että elokuva on näin hieno, tai ehkä se ei heikommista kopioista samalla lailla välittynytkään. 

Ford oli sisällissotafriikki ja ymppäsi tähän kaikenlaista, suomalainen tuskin huomaa niistä murto-osaakaan. Joka tapauksessa legendaarinen sotakuvaaja Mathew Brady vilahtaa elokuvassa nopeasti omalla nimellään ennen operaation käynnistymistä. Fordin intiaanisotiin liittyvät aiemmat ratsuväkielokuvat ovat ehkä nykyvalossa liian romantisoituja, mutta uran tässä vaiheessa Ford oli jo varsin illuusiottomassa tilassa. Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa, se käy tässä ilmi useaan otteeseen. Etelän lapsisotilaiden kohdalla homma melkein kääntyy jo makaaberiksi farssiksi. Loppupuolen Louisianan rämekohtauksissa on edelleen hämmästyttävää naturalismia. Andersonvillen vankileiri, ehkäpä jopa keskitysleirin nimen ansaitseva, kaikuu koko elokuvan ajan kuin Damokleen miekka päähenkilöiden yllä. Tykkäsin leffasta kovasti jo ensinäkemällä, mutta hämmästyin kieltämättä nyt, miten hyvin teos on kestänyt aikaa. Netistä luin nyt, että skenaarion mukaan leffan piti päättyä voitokkaaseen paraatiin Baton Rougessa. Kuvauksissa kuitenkin veteraanistuntti Fred Kennedy kuoli ja masentunut Ford lopetti kuvaukset. Elokuva loppuu moniselitteisemmin Waynen paetessa räjäytetyn sillan yli jättäen Constance Towersin takaa-ajavien kapinallisten joukkoon. Paljon parempi loppu kaikin puolin näin.

Garage Runnin’ For Mayor

Oluen alaotsikkona Barcelona weisse. Edellisen Mattssonin jälkeen olin niin masentuneena, että odotin weizenia, mutta tämähän oli punainen olut eli tietysti variaatio Berliner weissesta. Varsin vahvaa, 6,0 %. Mikäpä siinä, vaihteeksi hauska kokeilla näitäkin. Todella makea vadelmainen tuoksu. Aivan samaa kuin ruotsalaisissa vadelmavene-makeisissa. Maku on hyvin kevyesti hapan, mutta ei päällekäyvän makeakaan. Kuivahkoa marjaisuutta ja hedelmää. Ei huono. Ei maltaisuutta, ei perinteistä oluen makua, mutta kamppailee kuivahkon marjamehun kanssa kilpailukykyisesti. Limusourien aatelia viime vuosina maistamistani. Kuva oluesta tuli otettua epähuomiossa vasta myöhäisessä vaiheessa. William K Kurvi, 9.7.2020.

Mattsson Barleywine


Lahtelaisen Hartwall-jätin mystisen (lähes Pekka Streng -tyylisen sisältäni) pienpanimon (löysin) uutuus osui vastaan Kalliossa. 10,5 %, 40 cl, 8.50€. Niin sanotusti alkoholista kiinnostuneille tässä melkoisen edullinen tarjous käsillä, tosin näillä kulmilla taitaa olla muutenkin kustannustietoisia baareja vielä jäljellä. Vähän etikkainen tuoksu, rusinasoppaa maussa, hedelmää ja toffeeta, hyvin makeaa kinuskia. Juuresmainen yrttisyys häiritsee, maistuu yksinkertaisesti pahalle. Annoksessa oli tekemistä aika lailla. Barleywine on hieno oluttyyli ja on harmi, että tämä kehnosti onnistunut olut saattaa olla monille ensimmäinen kokemus siitä. Melkein voisi odottaa jonkinlaista anteeksipyyntöä Hartwallin suunnalta, tämä on niin surkeaa. Cella, 9.7.2020. 

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Tuju Pullakahvi-stout

Pastry porter Lappeenrannasta,  10,0 %, mustaa on ja anista tuoksussa. Ei niin makea kuin pelkäsin, mausteisuus painaa sokeria alas, kahvia vähemmän esillä. Jälkimaku karamellisen mausteinen. Ihan ok, kun odotukset olivat todella alhaalla. Kardemummaa, kanelia ja konjakkitynnyrissä kypsytettyjä (?) kahvipapuja. Paistopisteiden poistopullia mäskiin. Kova rasitus oluella siis kaikin puolin, mutta kokonaan sitä ei ole onnistuttu pilaamaan. Panema, 8.7.2020. 

Tuju Bretta Murder

Villiolut villimiesten kaupungista. 6,5%, ei paljoa vaahtoa ruskeassa oluessa. Pihkaa ja fankisuutta, hedelmää myös. Bretta tuntuu, mutta ei kovin läpitunkevasti, ei tunkiomaisuutta. Ei jälkimakua, kokonaisuus jää pliisuksi. Punaviinitynnyrissä kypsytetty 10 kuukautta ja sitten vielä kuivahumaloitu Mosaicilla ja El Doradolla. Kovaa yritystä siis on, mutta lopputulos on omalaatuisen suoranuottinen. Selvä pettymys Belgiljotiinin jälkeen. Panema, 8.7.2020. 

Stigbergets Pilsner

Göteborgin NEIPA-pioneerit ovat värkänneet pilsnerin, 4,8 %, vain 25 IBU. Kirkas on, viljaa ja ruohoa. Ei hedelmää, ei ainakaan paljoa, mutta ei katkeruuttakaan. Maltainen olut, lähestyy hellesiä enemmän kuin pilsiä. Nojaa, ihan kohtuullinen suoritus, mutta ehkä silti ollaan epämukavuusalueella, kyllä saksalaiset reliikkipanimot paremmin tämän tyylin saattavat maaliin. Panema,  8.7.2020. 

The Bruery Mischief

Vahva belgi Kaliforniasta, 8,5 %, 35 IBU. Varsin samea ulkoasu, kypsää hedelmää, lähes happamuutta, mutta ei ihan. Makeaa hedelmäisyyttä vahvasti, mutta ei ehkä tarpeeksi monimuotoinen. Ei katkeroa, mutta raikkaan tuntuinen kuitenkin, ihan mukavassa kunnossa tänne asti völjättynä. Panema, 8.7.2020. 

tiistai 7. heinäkuuta 2020

FrauGruber Wai-iti In Stratasphere

Augsburgin craft-valmistajan Stratasphere on tämän kesän tutuimpia oluita ja nyt tuli Mikkellerissä vastaan Wai-iti -variaatio oluesta. 6,5 % edelleen, samea, liikaa karvasta hedelmää, ikään kuin oikeaa hedelmääkin. Näinkö Wai-iti -humala reagoi, aika hämmästyttävää. Jopa lievästi hapanta. Pehmeää, ei katkeroa. Suoraan sanottuna todella kehnoa verrattuna perusversioon. Ehkä olen turhaan vältellyt Mikkellerin Helsingin baaria. Hinnat eivät ole sen kummempia kuin muissakaan craft-palatseissa ja hipsterilaumat eivät ainakaan tiistaisin haittaa. Mikkeller, 7.7.2020. 

Salama Guilty Pleasures The Second Coming


Poikkeuksellisen rasittava kujanjuoksu Reginasta poistumisen jälkeen after cinema -olutta etsiessä. Teerenpelissä ei mitään mielenkiintoista, Rotterdamissa olisi ollut Olutpajan American Strong Ale, mutta leveällä tiskillä niin anarkistinen jonotussysteemi, että poistuin suosiolla baarista. Bruuverissa Social Brewing Labin herukka-saison ei vaikuttanut kiinnostavalta, käännyin kannoilla sieltäkin. Angleterre näytti aukeavan vasta elokuussa ja kaiken huipuksi Pikkulintu Ruttopuiston valikoima täysin sama kuin lauantaina. Jotain ehkä olisi ollut tiheällä kammalla löydettävissä, mutta kun baarimestari poistui tankkia vaihtamaan, hiippailin täältäkin pois kuivalla kurkulla. Taisi olla ensimmäinen kerta Pikkulintu-historiassa. Tähän on korona johtanut, ihmiset eivät edelleenkään liiku baareissa, hanat eivät vaihdu. Vaihtoehdot olivat vähissä, Leijuva Lahna ja Ølhus Stockholm edelleen koronasulkemuksessa, joten siirryin Mikkeller Bariin. 

Vasta toinen vierailu baarissa, sisällä ei muita asiakkaita, terassilla kaksi tyyppiä. Vain käteinen kelpasi, mutta siihen olin jo varautunut viime viikon kokemusten perusteella. Salamalta IPAa, 7,0 %, ilmeisesti kakkosversio Guilty Pleasuresta, ensimmäistä en ehtinyt kokeilemaan. Ålandin itsehallintoalueen Stallhagenilla on ollut lähes samanniminen olut. Samea, trooppista hedelmää, hieman ohut, marjaista kirpeyttä. Ei katkeroa, ei muutenkaan niin vakuuttavaa kuin viime viikon Salama-tölkit sosiaalisessa tilanteessa. Mikkeller, 7.7.2020.

Don Siegel: The Lineup

Jos oli viimeviikkoinen Private Hell 36 jo lähes ikimuistoinen tapaus nähdä vielä tässä vaiheessa ensimmäisen kerran laatuluokan film noir, niin nyt sitten käsillä vielä isompi merkkipaalu. Siegelin 1958 valmistunut The Lineup on vielä kovemmassa maineessa kuin Private Hell 36 ja sitäkään en ole ennen onnistunut näkemään. Klassisen film noirin kausi yleensä lasketaan loppuneen 1958-59, silloin valmistuivat viimeiset ilmiön merkkiteokset Touch of Evil ja Odds Against Tomorrow. Sen sijaan vuonna 1960 ensi-iltaan tullut Psycho ei enää ollut klassista noiria, ehkä se oli ensimmäisiä neonoireja vaikka Hitchcockin tuotanto pakenee luokitteluja. The Lineup on siis tässä mielessä viimeisten "klassisten" joukossa. Vai olisiko se jo modernimpaa kamaa? Televisio tappoi osaltaan noiria ja The Lineupin pohjalla on samanniminen tv-sarja. Käsikirjoittaja on Stirling Silliphant, josta tuli 1960-luvulla keskeisiä neonoirin tekijöitä, samoin kuin tietysti itse ohjaaja Siegelistäkin. 

Todella tiheää miljöökuvausta San Franciscosta heti alusta alkaen, mutta varsin kirkasta ja valoisaa, ei noirin tummaa fiilistelyä. Siinä mielessä tämä jo lähestyy neonoirien revisionismia. The Lineup käynnistyy aluksi perinteisenä poliisiproseduraalina, mutta sitten näkökulma vaihtuu Eli Wallachin ja Robert Keithin esittämien psykopaattien fokukseen. Miehet saavat tehtäväksi kerätä Tyynenmeren risteilyltä palaavien turistien matkamuistojen joukkoon ujutetut heroiiniannokset ja ihmishenki on halpa tällä missiolla. Ajankohtaan suhteuttaen poikkeuksellisen brutaali elokuva ja sitä se on myös nykykatsojan kannalta. Hyvin toiminnallinen elokuva, joka ennakoi Bullittia ja muita myöhempiä SF-leffoja. Kovan maineen takia jäi nyt ehkä pienoiseksi pettymykseksi, tuntuu jopa että ei tavoita Private Hell 36:n moniulotteisuutta. Monia bravuurikohtauksia kyllä, mm. loppupuolella Tyynenmeren rannan sittemmin jyrätyllä Sutron luisteluradalla. Siegel on kyllä tiukka ohjastaja, ei yhtään löysää hetkeä ole tässäkään 90 minuutin tiivisteessä. Bob Dylanin teksti Absolutely Sweet Mariessa "To live outside the law you must be honest" on hieman muunneltu sitaatti The Lineupin dialogista.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Tuju Belgiljotiini

Nyt on kyllä aika väsähtänyt nimi Villimiehenrannasta. Kuivahumaloitua belgikamaa, 8,0 %, Amarillo ja El Dorado, Dupont-hiiva.  Fenoleja tuoksussa höyryävästi. Kuohkeaa ja pehmeää, hedelmäisyyttä hyvin saisonhiivan kyljessä. Aika hillittyä, mutta kieltämättä vähäeleisen eleganttia myös. Mausteisuus lisääntyy vähitellen, pippuria nousee esiin. Hiilihapot matalalla, juotavuus loistavaa. Erittäin kuiva. Karkeiden lagerien jälkeen sessiossa varsin huomattava nautinnollisuusloikka. Ehkä hieman heilahtaa kypsän hedelmän happamuuttakin sivusta, mutta se on nyt pelkästään pikantti lisä. Tuju on ennenkin säväyttänyt belgeillään, mutta kylläpä rullaa tällä kertaa todella upeasti. Kesän huonoin olutnimi ja paras olut? Petteri Kinnunen huomautti somessa, että kyseessä on kunnianosoitus Huyghe-panimolle, eli siis La Guillotine. Näin varmaan, mutta nyt kyllä originaali taitaa jäädä pahasti jalkoihin. Toki tyyli erilainen ja monet puristit saavat kuivahumaloinnista primitiivireaktioita. Puristi olen itsekin monessa mielessä, mutta onkohan kuivahumalointi missään oluttyylissä vienyt lähtötasosta jotain olennaista pois? Tässä kuivahumalointi ei edes korostu aromeissa, en olisi jenkkihumalia havainnut ilman googletusta. Panema, 6.7.2020.

Tuju Blues-Öljy IPL

Uusi tuote Tujun blues-sektiossa, edellinenhän oli muistettavasti nimetty Pils Street Blues. India Pale Lager siis, 6,0 %.  Samea, aika samaa näköä kuin Cool Headin pilsissä. Tässä selvää sitrusta tuoksussa. Samoin maussa, jossa myös, hmm, öljyistä liukkautta, oksaista pihkaa hieman tukkoisesti, mutta ei katkeruuden vapauttavaa peräruiskausta. Tai ehkä sieltä jotain törähtää, mutta ilman vartta. IPL:ltä ei voi odottaa samaa puhtautta kuin pilsiltä, joten kyllä tämä leveämmässä toleranssissa pärjää ihan kohtuudella. Panema, 6.7.2020.