Mallassepät The Bruce

Juuri eilen join Juovassa CoolHeadin olutta, jossa pääosassa oli uusi uusiseelantilainen humalasekoitus The Bruce. En hämmästynyt siitä, koska jo perjantaina poimin Naantalissa Mallasseppien panimokaupasta tuliaisiksi The Bruce -nimistä olutta. Oluen etiketissä on Bruce Leen tapainen hahmo. Kuvassa näkyy myös Batman-logo eli Bruce Wayne. Takaetiketin tekstissä esiintyy Batmanin dark knightin ohella termit born in the USA ja born to run eli Bruce Springsteenin tunnetuimmat kappaleet. Onpa siellä myös ilmaisut die-hard ja Yippee-Ki-Yay eli Bruce Willis tulee myös mieleen. Alaotsikkona lukee myös suorasanaisemmin The Bruce Hop Blend, IBU 40. Päättelen siis rohkeasti, että sama humalablendi käytössä kuin eilisessä Viikin pläjäyksessä. Tölkitetty 25.2.2025. Sessio-NEIPA siis, 6,0 %. Sameaa ja vaaleaa, kaunista. Äärimmäisen raikasta ananasta ja mangoa tuoksussa. Intensiivinen mehuisuus tuntuu vakuuttavan tuoreelta. Raikasta nektarisuutta riittää, kokonaisuus pysyy kuivana. Ei juuri katkeruutta, mutta tyylisuunnassa oikein onnistunutta.

Kirkstall Spokane West Coast IPA

 Pari viikkoa sitten tuli vierailtua Leedsissä Kirkstallin panimolla, mutta tätä Spokanea ei siellä näkynyt. Kohtasin sen nyt sitten Kajaanissa. Kun nuorempana luin Aku Ankkoja, yhdessä sarjakuvassa oli kartta, johon Ankkalinna oli merkitty USA:n luoteiskulmaan, hieman sisämaahan päin. Vertasin sarjakuvaa oikeaan karttaan ja päättelin, että Ankkalinna on sama kuin Washington Staten sisämaan suurehko kaupunki Spokane. Siitä asti on haluttanut käydä Spokanessa. Suhteellisen lähellä Seattlessa ja Idahossa olen käynyt, mutta itse kaupunki on vielä valloittamatta. Länsirannikon IPAlleen Kirkstall on siis lätkäissyt Spokanen nimen, onhan se vähintään yhtä lähellä Yakima Valleyn humalaparatiisia kuin Ankkalinnaa siinä kartassa.  

6,0 %, 52 IBU, Columbus, Chinook, Sultana, gluteeniton. Ei aivan kirkasta, utuisuutta löytyy. Aromeissa tuntuu makeaa sitrusta, klementiiniä, appelsiinia. Maku on herukkainen, bensiininen, pehmeä, öljyinen, sitrusta edelleen, mutta hieman kuivemmasti. Mallas on hyvässä balanssissa mukana, vaikkakin kokonaisrunko on ohuenpuoleinen. Ongelmat tulevat takalaidalta, peräkärryä ei juuri ole. Kohtuullisen raikasta on, mutta tässä tyylissä löytyy kyllä paljon parempiakin esimerkkejä. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko. 

Christopher Nolan: Batman Begins

 Tykkäsin aika lailla Christopher Nolanin mutkikkaasta neonoirista Memento vuosituhannen alussa. Taisin katsoa sen Atlantin takana jossain Philadelphian liepeillä keväällä 2001. Sittemmin en ole Nolanin leffoja oikeastaan nähnyt. Se on aika yllättävää, koska huomiota ne ovat saaneet hyvin. Aiheet eivät olleet erityisen kiinnostavia, paitsi sotaleffa Dunkirkissä. Sen kävinkin katsomassa enkä tykännyt yhtään. Batman on kyllä kiinnostava aihe, mutta 2005 se tuntui loppuunkalutulta kohteelta. Olin varmaankin väärässä, koska Nolan on tehnyt kolme Batman-leffaa, joista tämä Begins on ensimmäinen. Se käy nimenmukaisesti läpi tarinan alkuvaiheet. Mementoa muistellen elokuva on yllättävän tavanomainen, eteneekin melkein kronologisesti. Startti on tosin kiinalaisesta vankilasta eikä Bruce Waynen vanhempien murhasta. Perinteinen trilleri siis, oikein hyvin tehty. Suhteellisen hidas rytmi varsinkin alussa, mutta kyllä mielenkiinto hyvin säilyy. Christian Bale on nimiroolissa kohtuullinen, mutta parasta jälkeä tulee sivuroolien Michael Cainelta, Morgan Freemanilta, Gary Oldmanilta, miksei Liam Neesonilta ja Rutger Haueriltakin. Katie Holmes on kyllä hyvin vaatimaton. Pääpari on siis ohut, mutta muista hahmoista saadaan syvyyttä synkkään kertomukseen. Loppu on ehkä sitten liiankin kiireellä kasattu ja jatkoa pohjustetaan turhan selvästi. Yllättävän tavanomainen teos siis, mutta toimii riittävällä tasolla. 

Claudia Piñeiro: Betty Boo

 Lisää Buenos Aires noiria, jo äsken luetussa novellikokoelmassa esiintynyt Claudia Piñeiro nyt kokonaisen romaanin kimpussa. Alkuteos Betibú ilmestyi Argentiinassa 2011 ja tämä Miranda Francen käännös englanniksi 2016. Kannessa kirjoittajaa verrataan Patricia Highsmithiin, mutta sellainen ei itselle tullut lukiessa mieleen. Rikosromaani kyllä kyseessä, fokuksessa toimittajakolmikko, joka yrittää selvittää epämääräistä murhaa. Yksi kolmikosta ilmeinen Piñeiron alter ego, keski-ikäinen naiskirjailija, jonka lempinimi Betty Boo viittaa 1930-luvun sarjakuvalegendaan Betty Boopiin. Kovin hidas rytmi alkupuolella, pahasti rönsyilevää kuvausta, journalismipohdintoja monelta kantilta. Ihmissuhdejuoruiluja tuskastuttavasti ja jopa Buñuel-tyyppistä absurdia komiikkaa. Buenos Airesin paikallisväriä on harmittavan vähän, suuri osa romaanista tapahtuu metropolin ulkopuolella eliitin gated communityssa. Katu-uskottavuus siis vähissä, ei oikein toimi arvoitusdekkarinakaan, koska paranoiaa lähenevät karummat jatkokäänteet ovat kovin ennalta-arvattavia. Varsinainen loppuratkaisu on jokseenkin hätäinen.  Vahvuutta on kyllä muutamissa henkilöhahmoissa, ne eivät jää pelkiksi pelinappuloiksi. Hienovaraisia viittauksia sotilasjuntan aikaan, vaikka tapahtumat sijoittuvat nykyhetkeen noin 2010. Ensimmäisen ruumiin sukunimi on Chazarreta. Se täytynee olla periargentiinalainen nimi, koska törmään siihen nyt vasta toisen kerran. Ensimmäinen oli vuoden 1974 MM-joukkueeseen kuulunut Enrique Chazarreta. Myös toisella kalmolla on jalkapalloviittauksinen sukunimi, uruguaylainen Pablo Bengoechea, mutta nämä lienevät pelkkiä sattumia. Muutamia suoria viittauksia jalkapalloon esiintyy, Carlos Téveziin ja Estudiantes de La Plataan. Varsin sujuvaa tekstiä kyllä, mutta en innostunut millään tavalla.  

Lehtosaari & Lukkarinen: Raatteen tie

Suomussalmen taisteluista talvisodassa on julkaistu runsas viikko sitten sarjakuvaromaani. Ensimmäinen painos lienee jo loppunut, ostaessani viime keskiviikkona omaa kappalettani Helsingin Kulkukatin Poika -liikkeestä sain kuulemma yhden viimeisistä yksilöistä. Julkaisuajankohta liittynee Suomen 100-vuotisjuhliin.

Pekka Lehtosaari on elokuvakäsikirjoittaja ja Hannu Lukkarinen on piirtänyt sarjakuvia yli 20 vuotta. Kummankaan aikaisempaan tuotantoon en ole tutustunut. Teemu Keskisarjan loistava Raaka tie Raatteeseen -teos on luonnollisesti yksi sarjakuvan keskeisiä lähteitä. Lehtosaaren kiitoslistalla on myös kertausharjoituskaverini Marko Karvonen sekä samoista piireistä tuttu Lassi Piirainen. Teoksen rivimiessankari on nimeltään Taisto Juntunen, jolla on Rauha-niminen vaimo. Juntunen on klassinen Suomussalmi-sukunimi, joten valinta on luonteva. Muuten henkilöhistoriaa on tiivistetty, oikeastaan vain Mannerheim ja Stalin nimetään.

Rajauksessa on tietysti koko Suomussalmen sotakenttä, ei pelkästään Raatteen tie. Keskisarja pystyi taustoittamaan tapahtumia Suomussalmen paikallishistoriaan, mutta tässä välineessä oleellista on tietysti tiheä tiivistys. Ja hyvin tekijät onnistuvat, olennaisimmat faktat tulevat hyvin esiin, jopa talvisodan kansainväliset ulottuvuudet. Tunnen tietysti tapahtumat erityisen hyvin, mutta ehkä neitseellisemmällekin lukijalle tilanne välittyy hyvin. Lukkarisen taistelukohtauksissa on klassista Korkeajännitys-fiilistä, pelkästään myönteisessä mielessä. Tiukkarajainen mustavalkoisuus sopii erityisen hyvin pimeässä lumisessa pakkasessa käytyyn veriseen eloonjäämiskamppailuun. Mitään hurmahenkisyyttä ei ole asenteessa, tyyli on lähinnä toteava. Taiston sodanjälkeiset vaikeudet päättävät puhuttelevasti synkän tarinan. Rauhan kautta naisten keskeinen rooli talvisodassa tulee katetuksi näppärästi. Erinomainen teos Suomen hyvinvoinnin ehkä kriittisimmästä kohtalonhetkestä.

Buster: Benny Kultajalka & Melchester Rovers 1972-1973

1970-luvun alkupuolella elin jalkapalloelämää, pelasin aktiivisesti vielä itsekin. Melkein parasta mitä tiesin oli ruotsalaistaustainen sarjakuvalehti Buster, joka julkaisi urheilusarjakuvia, erityisesti jalkapalloaiheisia. Lehdellä oli myös Buster-kerhoksi kutsuttu lukijapalsta, jossa sain julkaistua ensimmäisiä tekstejäni. Muistan kritisoineeni varsin kärkkäästi muiden lukijoiden perusteetonta englantilaisen jalkapallon ihailua. Suomessahan seurattiin tiiviisti englantilaista jalkapalloa valtiollisen vedonlyöntifirman takia ja Englannin liigaotteluita näytettiin TV2:ssa lauantaisin klo 17. Epäilin kuitenkin, että keisarilla ei ollut vaatteita, kun Englannin maajoukkue ei edes selvinnyt MM-lopputurnaukseen 1974. Erityisesti otti päähän lukijapalstan muiden kirjoittajien toistuva tapa kirjoittaa Johan Cruyffin nimi väärässä muodossa Gruyff. 

Nyt on julkaistu uudelleen Busterin vanhoja jalkapallosarjakuvia vuosilta 1972-73, Benny Kultajalkaa ja Melchester Roversia. Mikä mahtava kulttuuriteko! Omat Buster-lehteni eivät ole enää tallessa. Olen muuttanut noiden vuosien jälkeen lähes 20 kertaa ja jossain vaiheessa lehdet putosivat kyydistä. En ollut ikäluokastani ainoa, joka innostui Busterista. Tämän uusintajulkaisun esipuheessa jalkapallosarjakuvaa itsekin luonut Pauli Kallio heijastelee täsmälleen samanlaista nostalgiaa kuin itselläni on.

Benny Kultajalkaa lukiessa hämmästyttää kuinka hyvin tämä tarina on jäänyt mieleen. Jokainen juonenkäänne on tuttu ja henkilötkin jääneet muistiin. Sitä en muistanut, että Bennyn oma pelaajaesikuva oli Rodney Marsh. Benny on siis vaatimaton junioripelaaja, joka löytää isoäitinsä ullakolta vanhan staran Kanuuna-Keenin rähjäiset nappulakengät. Pistettyään nämä kengät jalkaansa Benny Danen peli lähtee kulkemaan, kengillä on taikavoimaa, ne ohjaavat Bennyn sijoittumaan oikein, syöttämään älykkäästi ja viimeistelemään terävästi. Jännitystä syntyy, kun kengät tuppaavat katoamaan tai hajoamaan juuri kriittisillä hetkillä Bennyn kehittyvän uran aikana. Tietysti tarina on kliseinen ja 100 sivua on ehkä kerralla liikaa.

Melchester Rovers tai pelkkä Rovers, alunperin Roy of the Rovers, on hieman realistisempaa jalkapallosarjakuvaa. Seurataan Englannin pääsarjassa pelaavan joukkueen vaiheita. Ollaan aivan huipulla, Rovers on voittanut Euroopan Cupin 1969. Juonet ovat omaperäisiä ja absurdin koomisia. Jostain syystä olin Roversin yksityiskohdat unohtanut lähes kokonaan. Ehkä samaistuminen oli aikoinaan vaikeampaa kuin Bennyn paljon tutumpiin ongelmiin. Ei Rovers nytkään kolahtanut samalla tavalla. Jatkoa varmaan seuraa, mutta eiköhän pahin nostalgianälkä nyt sammunut tällä pläjäyksellä.

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

Kolmas sarjakuvauutuus Arktiselta Banaanilta. Hiekkala on uusi tuttavuus, Tapani Baggen alkusanojen mukaan hän on pitkän linjan kansitaiteilija, joka nyt debytoi sarjakuvalla. Takakannessa mainitaan finn noir -termi ja sellaista tämä todellakin on. Kolme eri tarinaa, hyytävä jäänsininen väritys, realistista otetta. Ensimmäinen osa pureutuu järjestäytyneeseen alamaailman, huumausainekauppaan, jossa keskiöön nousee vasikoiden kohtalo. Hyvä jännite, tarinalla on kestoa ja dramatiikkaa. Huipennus jätetään tyylikkäästi lukijan mielikuvituksen varaan.Toinen on lyhyempi makaaberi tilannekuva, periaatteessa Double Indemnityn tyyppinen kolmiodraama on jo tapahtunut ennen tarinan alkua. Jotenkin etäisesti tässä tuli mieleen Clouzot'n 50-luvun leffa Les Diaboliques. Kolmas on sitten road movie -henkinen, Raidin tapaan tässäkin ajellaan Mersulla, kyseessä tosin uudempi vaakalamppuinen malli. Kostotarinan absurdi käänne puraisee mukavasti. Yksi sivullinen henkilö tapetaan mystisesti, mutta uhriksi Hiekkala on ehkä piirtänyt itsensä Hitchcock-cameomaisesti, kuten Harri Römpötti kertoo. Tässä liikutaan pitkin Suomea ja Hiekkalan realistisessa otteessa silmään pistään tiekyltti, jossa lukee Kajaani 32, Kuusamo 138. Sellaista kylttiä ei voi olla, joten Hiekkala ei tunne Kainuun etäisyyksiä tai sitten ehkä harkittu vieraannuttamisefekti. Tämä oli ehkä vakuuttavin näistä kolmesta Banaani-näytteestä, finn noir kaivautuu kunnolla vielä syvempiin multiin, jos Hiekkala pystyy jatkamaan tällä tasolla.

Harri Nykänen & Jussi Piironen: Raid ja mustempi lammas

Toinen näyte Arktisen Banaanin uutuuksista. En ole Harri Nykäsen romaaneja lukenut, mutta Tapio Piiraisen tv-sarjatulkinta Raidista on tuttu. Samoja henkilöitä pyörii tässäkin ja heti ensimmäisessä kuvassa on pystylamppuinen Mersu 60-luvun lopulta. Tarinassa on road movie -fiilistä, pitkän linjan rosvo Nygren ja henkivartija Raid ajavat Mersulla Suomen läpi Turun, Kuopion, Oulun ja Rovaniemen kautta tuntureille. Klassinen tarina tilien tasaamisesta kuoleman lähestyessä. Piirosen kuvat ovat värillisiä, mutta samalla tavalla pastillisesti haalistuneita ruskeasinisävyjen variaatioita kuin Melvillen elokuvissa. Väkivaltaa on runsaasti, mutta lännenelokuvien moraalikäsityksillä mennään ryhdikkäästi. Amerikkalaisten supersankarisarjakuvien, vaikkapa Batmanin, melankolisuus saavutetaan eleettömästi. Tämä on laajempi teos kuin Baggen ja Kukon sotaromantiikkaotos, ehkä siksi teki paremman vaikutuksen.

Tapani Bagge & Aapo Kukko: Harmaa susi

Sarjakuvaharrastus on viimeisen 10 vuoden aikana päässyt pahasti hiipumaan, mutta nyt hankin muutaman Arktisen Banaanin uutuuden. Monipuolinen kirjailija Tapani Bagge on viime vuosina keskittynyt retrovakoilutarinoihin, niistä olen lukenut vain Valkoisen hehkun. Nyt Bagge on laajentanut repertuaariaan sarjakuvan puolelle, piirtäjänä Aapo Kukko, jota en ennestään tunne. Teos näyttää olevan ykkösosa Väinö Mujunen -sarjasta, Mujunen oli pienessä roolissa Valkoisessa hehkussakin.

Heinäkuun loppu 1943, pienimuotoinen sukellusveneseikkailu Suomenlahdella. Kapteenin nimi on Susi-Larsson, selvä viittaus Jack Londonin Sea Wolfin Wolf-Larseniin, mitä Bagge vielä alleviivaa pistämällä miehistön jäsenen lukemaan Londonin (toista) kirjaa. Hienovaraisempi viittailu olisi enemmän minun makuun. Tiedustelumies Mujunen on tässä undercover, tk-luutnantti Kettunen. Tarinassa ei ihmeellisiä käänteitä ole, sukellusvene Vellamossa ei ahdistus Das Boot -lukemiin pääse. En ole oikein pätevä arvioimaan piirrosjälkeä, mutta mukavan suttuista Merten Korkeajännitys -fiilistä Kukon mustavalkoisissa kuvissa on. Laatujäljeltä tuntuu, mutta vaikea arvioida kokonaisuutta sen kummemmin, kun en oikein tähän kulttuurilajiin ole nykyään kunnolla perehtynyt. Liian suppealta vaikutti, mutta se voi kuulua asiaan.

Robert Pulcini & Shari Springer Berman: American Splendor

Mielenkiintoinen biopic sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekarista. Pekarin arkirealistisia omaelämäkerrallisia tarinoita ovat kuvittaneet mm. Joe Sacco ja Robert Crumb, joka on mukana leffassakin. Raikkaita rakenneratkaisuja, sarjakuvaa ja elokuvaa yhdistellään, reppanaroolien mestari Paul Giamatti esittää Pekaria dramatisoiduissa jaksoissa, mutta myös oikea Pekar kommentoi tapahtumia. Katsojaa etäännytetään moninkertaisilla metaleikittelyillä. Rust Beltin ehkä kaikkein ränsistynein metropoli Cleveland tarjoaa hienot puitteet alavireiselle mutta silti irtonaisen hilpeälle tunnelmalle. Aivan kaikki ei toimi, Lettermanin talk show -jaksot olisi voinut toteuttaa muuten kuin suoraan ympättyinä. Juutalaisen Pekarin huumori muistuttaa Philip Rothia tai Woody Allenia, mutta nousee kyllä itsereflektoivuudessaan aivan omalle tasolleen.

Mario Bava: Diabolik

Italialaisvetoinen mannermainen englanniksi dubattu veijarijännäri vuodelta 1968. Tietysti Bond-elokuvista ponnistavaa tavaraa, mutta suuntautuu puhtaasti puberteettifantasian suuntaan: rahaa, autoja ja naisia. Sarjakuvasovituksena eläväisempi kuin vaikkapa Loseyn Modesty Blaise ja monenlaisia camp-arvoja löytyy. Rahaa käytetty reippaasti sulavissa toimintakohtauksissa ja itävaltalainen malli Marisa Mell (Marlies Moitzi) naispääosassa Barbarella-tyyliin muovattu pakkaus. Psykedeelinen yökerhokohtaus puhtainta 60-lukua, omituisen pitkä jointti näyttää kiertävän jengissä. Puhtaasti bisarri suihkukohtaus ja parittelua setelikasassa on taatusti apinoitu lukemattomissa hiphop-videoissa.

James McTeigue: V for Vendetta

Suhteellisen näppärä sarjakuvafilmatisointi, ei tosin aivan Watchmenin tasoa. Brittiläistä antiutopiaa, toiminnallinen pläjäys, Wachowski-veljesten käsikirjoitus. Toiminnan lisäksi hommassa on mukana ajatustakin. Alan Mooren nimeä ei mainita, ilmeisesti riitaantui kuvausten aikana. En tunne alkuteosta, joten vaikea arvioida tulosta sen valossa. Toimii kuitenkin kohtuullisesti itsenäisenä, Natalie Portmanin suoritus yksi hänen parhaitaan. 1600-luvun räjäyttelijä Guy Fawkes -yhteys jää ohueksi, se varmaan sarjakuvassa tulee paremmin esille.

Zack Snyder: Watchmen

Nyt tärähti oikeastaan ensimmäisen kerran toimiva sarjakuvafilmatisointi. Satun tuntemaan Alan Mooren haltioittavan alkuperäisteoksen kohtuullisen hyvin ja tämä tulkinta oli nautittava. Homma toimii nimenomaan elokuvallisilla keinoilla eikä sarjakuvan matkimisella. Laajaa tarinaa on supistettu, mutta hallitusti. Saattaa olla, että sarjakuvaa tuntematon on melko ymmällä monikerroksisessa ja aikatasoja vaihtelevassa kerronnassa. Tarinahan on jo sinällään upea, toisen maailmansodan jälkeinen USA:n historia projisoidaan moniulotteiseen fantasia/supersankari/scifi-perinteeseen. Nixonin rooli menee farssin puolelle, mutta Kissinger-tulkinta on hyytävä. Dr. Strangelove -vaikutteet selvempia kuin sarjakuvassa. Hahmot ovat suhteellisen yksiulotteisia, mutta eivät kuitenkaan pahvisia. Huumori on ujutettu taitavasti osaksi muuta kokonaisuutta. Epärealistiset väkivalta/toiminta-ainekset eivät ole minun makuun, mutta eivät ne tässä liikaa häiritse. Ruotsalainen Malin Akerman naispääroolissa on herkullinen. Musiikki oivaltavaa, Dylanin The Times They Are A'Changin' käynnistää homman, välillä on niin Nenaa, Hendrixiä, Leonard Cohenia kuin Simon & Garfunkeliakin ja lopputekstien päälle jyrähtää raskas rock-versio Dylanin Desolation Row'sta. Loistavaa New York -kuvastoa.

Frank Miller & Robert Rodriguez: Sin City

Tykkäsin paljon Frank Millerin Batman-sarjakuvista, mutta Sin City -jutut eivät enää kolahtaneet samalla tavalla, vaikka niissäkin samoja ansioita on. Silti Sin Cityn sarjakuvaversiot ovat mestariteoksia verrattuna tähän elokuvatulkintaan, joka sortuu melkein joka kulmaltaan. Teoriani mukaan sarjakuvaa ei kannattaisi yrittää muuntaa elokuvaksi, ne ovat aivan liian erilaisia ilmaisumuotoja, vaikka nopeasti tarkasteltuina näyttäisivätkin olevan lähellä toisiaan. Sarjakuva on kuitenkin hyvin lähellä maalaustaidetta, kun taas elokuvan lähin sukulainen on romaanikirjallisuus.

Tässä elokuvassa on paljon hyvää, film noiria lähestyvä tyyli, sisäinen monologi, värityylittely, rumat miehet ja kohtalokkaat kauniit naiset, eksistentialistinen vanhenevan miehen angsti. Silti huonot puolet hautaavat kaikki nämä ansiot. Sarjakuvaa seurataan aivan liian orjallisesti, loistavasti toimivat ruudut kuolevat liikkuvassa kuvassa. Episodimaisuus tappaa elokuvan rytmin. Väkivalta on vesitetty, kun se ei näytä vaikuttavan henkilöihin juurikaan. Erittäin tyhmä ratkaisu, väkivallan dramaattisuus menetetään, siitä tulee pelkästään tylsää.

Greg Rucka et al.: Queen & Country, Operation: Morningstar

Muuan olutbloggaaja mainitsi äsken tämän sarjakuvan, (http://lewbryson.blogspot.com/2007/08/poonage.html ). En saanut käsiini sarjan avausta, tämä on kakkosalbumi. Sijoittuu Afganistaniin 2001, kirjoitettu ennen 11.9.2001, julkaistu jälkeen. Tekijät amerikkalaisia, päähenkilö on Britannian tiedustelupalvelu MI6:n naispuolinen agentti Tara Chace. Agentti on toipumassa ilmeisesti ensimmäisessä osassa kuvatusta Kosovo-operaatiosta ja muutenkin hänen olisi naisena vaikea liikkua talebanien hallitsemassa Afganistanissa. Hänen taustatyönsä Lontoossa on kuitenkin ratkaisevaa operaation onnistumisessa. Älykäs, hillitty tarina, ei erityistä actionia tai väkivaltaa. Sympatiat eivät jää epäselviksi, kritiikki kohdistuu vahvimmin naisten asemaan talebanien kynsissä, toissijaisesti huumekauppaan ja journalistien kohteluun. Toisaalta, ainakin yksi journalisti ON brittivakooja. Henkilöhahmot jäävät hieman ohuiksi, vaikka puolet sarjakuvasta Tara istuu psykiatrin vastaanotolla. Ehkä on syytä hankkia sarjaa lisää.

Pari vuotta sitten ostin Greg Ruckan kotikaupungista Portlandista hänen ensimmäisen romaaninsa Keeper, vuodelta 1996, signeerattu kopio. Ei ole vielä päässyt luettavaksi.

Dupuy & Berberian: Jeanin elämää 4; Onni hymyilee, minä en

Arkirealistista sarjakuvaa, kevyen komediallista, hyvin romanttista. Jostain syystä tykkään pehmeistä sarjakuvista, kun taas ahdistus, kyynisyys ja synkkyys ovat nautinnollisempia elokuvissa ja romaaneissa. Tämä ranskalaissarja on viimeaikaisia suosikkejani, tunnelmassa on jotain samaa kuin suomalaisklassikossa Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Monsieur Jeanin elämässä esiintyy tyyppejä, jotka ovat kymmeniä vuosia riidoissa, koska ovat eri mieltä Brian Jonesin kuolemaan liittyvistä olosuhteista. Aivan keittiödraamasta ei ole kysymys, tällä kertaa sarjakuvan peruskuvion sisällä on japanilainen sushi/merenneito-kertomus ja mustanpuhuva gangsteritarina 1920-luvun Montparnassen taiteilijaympyröistä. Naiset ovat edelleen Modigliani-tyylisiä. Tämän jälkeen on suomennettu jo kaksi albumia, ilmeisesti seitsemäskin on olemassa, mutta siihen se loppuu. Dupuyn ja Berberianin yhteistyö on ainakin toistaiseksi ohi.