tiistai 31. joulukuuta 2019

Pax Bräu Mr. FruityNose IPA

Pohjoisbaijerilaiseen Pax Bräu -panimoon en ole törmännyt missään muualla kuin Timo Alasen tuliaisissa. Viime vuonna sain pilsneriä ja nyt Australia-teistingin yhteydessä saapui Vallilaan IPAa, jo totutusti litran patenttikorkkipullossa, kiitoksia taas. 6,5 %, 60 IBU, humalina Cascade, Motueka, Topaz, Wakatu, Summit ja Simcoe. Kirkas vaalean meripihkainen väri, keskitasoista vaahtoa. Tuoksu todella karamellinen, trooppista hedelmää, jokin hieman epämiellyttäväkin löyhähdys. Maku on odottamattoman maltainen, pihkainen, kuiva, ei erityisen raikas, mutta peräkärryä löytyy mukavasti. Yleensä tuoksu korreloi maun kanssa, tässä ei niin käynyt. Maussa on makeuttakin, mutta kyllä tämä enemmän kuivemmalla puolella silti liikkuu. Selvästi enemmän west coast -meininkiä, niin kuin etiketin ananassurffaajastakin voi päätellä. Hedelmäisyys ei kuitenkaan maussa tarpeeksi raikkaana mukana. Saksalais-IPOjen joukossa kuitenkin selvästi paremmalla puolella.

Mallassepät Sysi, pulloversio

Tätä Mallasseppien viimeisen näytepullon imperial stoutia tuli kokeiltua jo vuosi sitten Paneman hanasta. 9,5 % siis, erä 09-002, siirappia näköjään reseptissä, EBC-lukema vakuuttava 130, 40 IBU. Mustaa on ja beigeä vaahtoa, paksu täyteläinen paahtokahvinen ja suklainen tuoksu. Maku on pehmeän juotavaa, kohtuullisen makeaa, tummaa suklaata, vähemmän kahvisuutta, mutta hanaversion maitoisuus nousee enemmän esiin oluen lämmetessä. Innostuin jo aiemmalla kohtaamisella ja onhan tämä samettista tavaraa. Kyllä imperial porterinkin voi mokata ja sitä ei Naantalissa ole tehty. Katkeruutta ei havaitse ja ei sitä helposti näin vahvaan stoutiin saakaan. Ehkä toinen versio noin 7,5 %, siirappi pois ja siihen 80 IBUa, niin luultavasti toimisi hienosti.

Mallassepät Kipinä Fruit Sour

Mallasseppien ennen joulua saapuneesta näytelaatikosta on vielä pari olutta jäljellä, tosin ei enää kovin mielenkiintoisia tyylejä. Hedelmäsourissa 5,3 %, passionia, mangoa ja guavaa. Ei paljoa vaahtoa, hedelmämehun ulkonäköä. Tuoksu samaa tyyliä, lievästi hapan. Maussa on enemmän happamuutta, mutta trooppisen hedelmän maku on päällimmäisenä. Tällaiset makeahkot kevytsourit eivät ole minun kaltaiselle olutboomerille suunnattuja, joten ehkä ei kannattaisi päätäkään paljon aukoa. Mutta onhan tällaiset juomat hapanoluiden kunniakkaiden perinteiden lokaan vetämistä pahimmalla mahdollisella tavalla. Ei tämä trendi Mallasseppien syytä tietenkään ole, kysyntä on synnytetty ja siihen vastataan.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Basqueland Other Half Valverde DIPA

Baskimaasta tupla-IPAa, 8,5 %. Lievästi samea, hyvin sitruksinen, melko makea, lähes karamellinen. Pihkaa ja kirpeyttä, ei juuri katkeroa. Sinänsä ok, mutta kokonaisuus jää tylsähköksi. Yhteistyö siis Brooklynin Other Halfin kanssa, mukana Mosaicia ja Citraa cryona ja ilman, myös Ellaa ja Azaccaa, 30 IBU. Raikkaus ei nyt tullut tarpeeksi esiin. En tiedä, mitä Valverde-nimi tarkoittaa, Madridin Maravillas-panimobaarissa oli takavuosina tarjolla samanniminen tuote. Google-haun perusteella se on vain sukunimi, kuten Barcelonan valmentaja Ernesto Valverde.  Pikkulintu Ruttopuisto, 30.12.2019.

Keesmann Vollbier Hell

Keesmann ei ole Bambergin panimoista kuuluisin, mutta Herren Pils on yksi Baijerin parhaista pilseistä. Olen käynyt panimossa kahteen otteeseen ja join jälkimmäisellä kerralla pelkästään tuota pilsiä. Ensimmäisellä rundilla pilsin ohella tuli tsekattua Sternla-kellerbier ja bock, joten panimon helles tuli Ruttopuistossa vastaan uutuutena. 4,8 %, hyvin kirkas. Voimakas ruohoinen ja maltainen tuoksu. Viljainen maku, puhdasta ja raikasta on, kevyt katkeruus. Hieman täyteläisempi kokonaisuus voisi silti olla, lievä makeus myös hieman häiritsee. Rima nyt aika korkealla, koska tässä kuussa tullut juotua Münchenissä hellesejä. Pikkulintu Ruttopuisto, 30.12.2019.

Punavuoren kellarijämiä

Stadin Panimon Timo Konttinen on karistelemassa Suomen pölyjä jaloistaan ja muuttamassa Asturiasin siiderialueelle. Kesken kiivaimman muuttopakkauksen osuimme Ilkka Sysilän kanssa juomaan joitakin mittavan kellarivaraston jämiä. Rivakka sessio käyntiin 14-prosenttisella Alvinne Cuvée de Mortagnella, noin vuodelta 2007. Ei Morpheus-hiivan fankisuutta tai happamuutta, tässä on tammi tehnyt tehtävänsä, pehmeän hedelmäinen, verisen täyteläinen, hämmentävän hyvää. Saman oluen PX-versiota tempaisin muutama vuosi sitten One Pintin epämääräisessä seurueessa. 



Tätä ei jääty sen kummemmin ihmettelemään, vaan vedettiin kitusiin Dupont La Bière de Beloeil, 8,5 %, noin 10- vuotias, vähän lättänä, hiilihapot karanneet, toffeeta, hedelmää, rusinaa. Sysilä löysi tästä kaakaotakin, miksipä ei. Sysilä kontribuoi tässä vaiheessa muuttoaktiviteetteja, joiden lomassa tarjolla tanskalainen Kongens Bryghus Langfartsøl, joka näyttää olevan Carlsbergin craft-osaston Jacobsenin jossain vaiheessa ulostyöntämää tavaraa, 6,4 %. Nyt oli olut mennyt täysin flätiksi, ohutta rusinaisuutta, ei juuri muuta havaittavissa ennen viemäröintiä. 




Tasokkaampaa tavaraa De Ranken Kriekin myötä, lot-numero 5, vuodelta 2008. Happamuus hyvin esillä, kuivaa, mustaherukkaa, ei enää kirsikkaista. Raikasta hedelmäisyyttä, hienossa kunnossa edelleen, tai ehkä vasta nyt. Lopuksi vielä Nigeriassa valmistettua Guinnessin Foreign Extra Stoutia, 7,5 %, joka tavallaan on tämän koko porter/stout -perheen kuningastyylin esi-isä. Ei paahdetta enää, tämäkin siis ainakin 10-vuotiasta, rusinaa, pehmeyttä, hedelmäisyyttä, erittäin nautittavaa.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Del Puerto IPA

En ole aivan varma, mutta hyvin todennäköisesti tässä on ensimmäinen juomani chileläinen olut. Sessio-IPAa Valparaison satamapanimosta, aivan Tyynenmeren rannalle osoite näyttäisi viittaavan. 4,7 %, peräti 45 IBU, merenneito etiketissä. Kuivahumaloitu "kokeellisilla" humalilla. Hyvin vaalea ja kirkas, heikosti vaahtoava. Ei siis hazy, tuoksussa voimakas kermatoffee ja voi. Diasetyyliä siis, voivoi. Maku on kevyesti hedelmäinen, mutta rasvaisuus hallitsee vahvasti, aivan kuin hörppäisi joulupuuron voisilmää. Juuri muuta makua ohuesta vetisestä oluesta ei löydy, aivan nimellinen pieni katkeruus jälkimaussa. Harmin paikka, säilyvyyttä luvataan kesäkuuhun 2020, joten ei tämä erityisen vanhaakaan ole. Diasetyyli siis todennäköisesti syntynyt heti panimolla. Ostopaikka Kajaani, K-Citymarket. 

Wychwood Hobgoblin IPA

Joskus vuosituhannen vaihteessa hankin Hobgoblin-teepaidan. Brändin suippokorvainen peikko irvistää siinä tekstillä What's the matter lagerboy, are you afraid of the dark? Kyseessä oli silloin CAMRAn real alen ja brittiläisen vesitetyn vaalean lagerin vastakkainasettelu, jossa Hobgoblin-cask-bitter voitiin ajatella tummaksi olueksi. Nyt asetelmat ovat erilaiset ja Wychwoodkin on päättänyt tehdä IPAa Hobgoblin-brändillä. 5,3 %, Fuggles, Goldings ja Styrian, joita on buustattu nimeämättömillä amerikkalaisilla humalilla. Ei siis muinaista britti-IPAa, mutta ei varsinaisesti perinteistä west coast -kamaakaan. Kirkas ruskea olut, pihkainen ja sitruksinenkin tuoksu. Maku on pehmeän sitruksinen, tuntuu golden alelta, kohtuullisen raikkaaltakin. Peräkärry on kohtuullinen, kokonaisuus hyvin tasapainoinen. Cask-käsittelyllä varmaan paranisi, mutta oikein näppärää tässäkin muodossa. Ostopaikka Kajaani, K-Citymarket. 

George Pelecanos: The Man Who Came Uptown


Vuonna 2013 ilmestyneen The Doublen jälkeen George Pelecanos on harmittavasti keskittynyt televisiohommiin. Viime vuonna ilmestyi kuitenkin tämä romaani, joka tosin ei ole odotettu kolmas osa Spero Lucas -sarjaan. Washington DC:ssä kuitenkin ollaan, jopa aivan samoilla Columbia Heightsin kulmilla, jonne monet Pelecanosin aiemmatkin romaanit sijoittuvat. Pelecanos jopa mainitsee Meridian Pint -baarin, jonne pari vuotta sitten kävelin DC:n ytimestä Gene Bonventren johdolla. Baari on jo sittemmin muuttanut Virginian puolelle Arlingtoniin, koska minimipalkka siellä on paljon alhaisempi kuin Districtissä. Huvittavasti Pelecanosin romaanin nimihenkilö on entinen vankilakundi, joka työskentelee minimipalkalla Columbia Heightsissä craft-olutta (DC Brau mainitaan) tarjoilevassa pizzeriassa.

Romaanin ensimmäinen lause on kuin Donald E. Westlakelta. "When Antonius thought of all the things they'd done wrong the day of the robbery, wearing hoodies might have been at the top of the list". Romaani on omistettu Charles Willefordille ja Elmore Leonardille. Pelecanos on myöhemmässä tuotannossaan viljellyt tiheästi viittauksia ihailemilleen kollegoilleen, mutta nyt homma lähtee lapasesta kokonaan. Yksi päähenkilö on vankilan kirjastonhoitaja ja hänen kauttaan Pelecanos tarjoilee mittavan nipun suosikkejaan. Romaani alkaa vaikuttaa välillä kirjallisuusluennolta. Leonardilta mainitaan mm. miehen ehkä suurin mestariteos Swag ja varsinkin varhainen western Valdez Is Coming. James Lee Burke, John Steinbeck ja Wallace Stroby saavat maininnat, Strobyn tuotantoon pitää ilman muuta perehtyä lisää. Erityisfokuksessa ovat Don Carpenterin Hard Rain Falling ja Willy Vlautinin Northline, joka on itselleni tuntematon tapaus.

The Man Who Came Uptown on arkirealistinen romaani, rikosromaani ilman muuta, mutta ennen muuta jonkinlainen kasvukertomus valistushengessä, Pelecanos jaksaa uskoa ihmisten kehittymiseen ja sivistyksen voimaan. Pelecanosin haittapuoli on saarnaava tai holhoava koulumestarimainen ote, joka on tässä teoksessa korostuneempi kuin monessa aiemmassa. Päähenkilöitä on useita, mutta taitavasti Pelecanos sitoo kaikki yhteisöllisesti mukaan. Kuten avauslauseesta ilmeni, huumoriakin on, bail bondsmanin firman nimi on Ward Bonds. Kokonaisuus on kuitenkin vähän vetelä, uudelleenlämmitetyn tuntuinenkin, Pelecanos tuntuu olevan vähän ymmällään mihin suuntaan pitäisi edetä.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Beer Hunter's Mufloni Huurupukki 2019

Kaikista kotimaisista maitokauppaoluista en ole lakimuutoksen jälkeen blogiin uutta arviota tehnyt, vajaan prosentin lisäys alkoholissa ei ole riittävästi oluiden luonnetta muuttunut. Kusettaja-blogisteri I.Sysilä suositteli kuitenkin kokeilemaan porilaisen talviporterin uutta variaatiota. Aiemmasta kevyemmästä versiosta löytyy useampikin arvio, viimeisin marraskuulta 2013

Nyt siis 5,5 %, ruista edelleen, Goldingsin ja Cascaden tilalla nyt Fuggles ja Columbus, ei siis suureen muutokseen ole pyritty. Pullo aivan piripintaan täytetty, hieman epäilyttävää. Vaahtoa muodostuu mukavasti tummanruskean nesteen päälle. Paahteinen tuoksu, kypsää hedelmää taustalla, mutta myös veristä metallisuutta. Maku on talkkunaisen leipäinen, ei raikasta hedelmäisyyttä, mutta paahteisuus pääsee kyllä saaristolaisleivän kyljessä esiin. Kohtuullisen pehmeää, ei kovaa metallia maussa. Ohkaiselta runko silti tuntuu, tykkään enemmän puhtaammasta täyteläisestä maltaisuudesta kuin palaneen leivän kanssa saapuvasta. Makua tässä kohtuudella on, mutta ei suosikkejani tämän sesongin kotimaisista. Kokonaisuutena ei tunnu erityisemmin poikkeavan aiemmasta kevyestä versiosta. Ostopaikka Kajaani, K-Citymarket.

Olympic Fix Hellas

Kultainen kirkas olut, vaaleaa ohutta vaahtoa. Tuoksu odotetusti makean maltainen. Maku on kevyesti maltainen, hieman karamellinen. Raikkauttakin voi ehkä aistia, ei täysin pahvinen lager. Ruohoa on, hieman yrttinen sivuvivahde, mutta varsin puhtaalta tämä tuntuu. Katkeruutta ei juuri tunnu. Vaikuttaa hieman paremmalta kuin Mythos 10 vuotta sitten. 5,0 %, Carlsbergin omistama panimo näkyy sijaitsevan Ateenan pohjoispuolella Ritsonassa, lähellä Euboian jättimäistä saarta. Tällaista olutta tehdään melkein kaikkialla maailmassa, on tehty jo kauan. Tuntuu järjettömältä tuoda sitä Kreikasta Kajaaniin. Samaa voi tietysti sanoa vaikkapa australialaisesta NEIPAsta, mutta ei se kuitenkaan aivan samalta tunnu. Ostopaikka Kajaani, K-Citymarket. 

torstai 26. joulukuuta 2019

Michael Connelly: The Wrong Side of Goodbye

Edellisessä The Crossing -romaanissa kuvattujen tapahtumien jälkeen Harry Bosch on sopinut kiistansa LAPD:n kanssa ja toimii jälleen poliisina, tosin vain San Fernando Valleyn pienessä San Fernando -kaupungissa, joka ei kuulu Los Angelesiin, vastoin kuin koko muu laakso. Ja vain osa-aikaisena, jopa ilman palkkaa. Erikoinen järjestely, mutta Boschilla on myös yksityisbisnestä. Niissä merkeissä romaanin alussa Bosch vierailee 85-vuotiaan miljardöörin palatsissa Pasadenassa. Kuvio tuo mieleen Raymond Chandlerin kenraali Sternwood -aloituksen The Big Sleepissä. Jopa tämän romaanin nimi muistuttaa Chandlerin tyyliä. Connelly on muutenkin nyt vaihteeksi paremmassa vedossa ja kutoo todella mielenkiintoisen tarinan, joka kääriytyy esiin kuin, öh, jännityskertomus. Connelly siirtää Boschin tutkimaan todella vanhoja tapahtumia 1950-luvun alussa ja Vietnamin sota on pitkästä aikaa todella tehokkaasti esillä kuviossa. Hieman harmittavasti Connelly kietoo mukaan toisenkin juonen, sarjaraiskaajajahdin San Fernandossa. Se tuntuu aluksi paljon tylsemmältä kuin Pasadena/Vietnam -haara. Teoksen toiminnallinen suspense otetaan raiskaustapauksesta irti, mutta silti Vietnam-tarina on olennaisempi. Tapaukset eivät liity toisiinsa mitenkään muuten kuin Boschin hahmon kautta. Rakenneratkaisu ei ole järkevä, vaikka ehkä realistinen, eihän työelämässä nykyään voi keskittyä vain yhteen asiaan. Lakimies Mickey Haller tulee taas kuvioihin mukaan, mutta onneksi ei kovin suureen rooliin. Los Angelesin paikalliskuvaus on taas esimerkillistä, eniten Connelly pureutuu tällä kertaa Downtownin viereiseen Arts Districtiin. Selvästi siis Connellyn myöhäistuotannon parempaa tuotantoa, mutta yhtä selvästi jää melko kauas Connellyn parhaista. Joka tapauksessa erittäin nautinnollista luettavaa, Connellyn tyyli on loppuun asti hiottua, mutta se ei tunnu laskelmoidulta.

Autenrieder Weizen-Bock

Vahvaa weizenia (7,2 %) Länsi-Baijerin Ichenhausenista, läheltä Ulmia, itselleni ennestään tuntematon panimo. Melko vaaleaa, näyttää rumalta hazy IPAlta. Banaanifenolista tuoksua pistävästi. Maku on pehmeän makea, banaani tosiaan korostuu harmittavan paljon. Täyteläistä on, pippurista mausteisuuttakin havaittavissa. Jonkinlaista yrttimäistä kirpeyttä jatkuu jälkimaussa, joka on normiweizenia voimakkaampi. Perusweizenin raikkaus puuttuu, jota täyteläisemmät ainekset eivät pysty kompensoimaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

To Øl The Boss India Pale Ale

Kööpenhaminan BRUS-panimossa tehtyä IPAa, 6,8 %, mutta tölkissä mainitaan vain yhtiön To Øl -brändi. Hyvin sameaa olutta, hyvin appelsiinimehumainen tuoksu. Maku on pehmeähkön mehuinen, maltaisuus ei ole täysin peittyneenä. Ei jälkimaun katkeroa, mutta kohtuullisen puhdas ja raikaskin moderni IPA. Edellisen vaniljapommin jälkeen tuntuu oikein mukavalta, vaikka aivan samat humalat Amarillo, Citra ja Simcoe. Kevyt yrttisyys mukana hedelmäisyyden rinnalla, mutta se ei ole tunkkaista, kuivaa mausteisuutta lähempänä. Se monipuolistaa olutta, mutta kovin persoonallisena tätä ei voi pitää. Nimessä ei ilmeisesti mitään Springsteen-kytkentää. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Lervig Orange Velvet

Ostin jouluruuhkassa tämän oluen hieman varomattomasti. Vilkaisin nopeasti, että Lervigin uusi IPA ja nakkasin tölkin koriin. 5,5 %, näköjään laktoosi-IPA, jossa vielä vaniljaa ja tangeriinia seassa. Simcoe, Citra ja Amarillo. Hyvin sameaa ja vaaleaa, tuoksu mausteisen vaniljainen. Maku aivan hirveää, makeaa karamellisuutta. Humalaa on ilmeisen paljon, mutta hedelmäisyys varmaankin enemmän tangeriinista peräisin. Se tulee vaniljan takaa hieman esiin, mutta se ei paljoa makua paranna. Tölkissä oluen kehutaan olevan samettisen pehmeää, mutta kovalta ja karkealta tämä maistuu. Tällaisia oluita tehdään tällä hetkellä varsin paljon, joten kysyntääkin täytyy olla. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Sori Blind Harlequin

Tallinnasta imperial kauraporter, XO-konjakkitynnyrikypsytys, 11,2 %. Ohut beige vaahto, musta runko. Täyteläinen tuoksu, makeaa rusinaisuutta. Maku on paksua, leipäistä, talkkunamaista, ruispuuroa, kuivahtanutta mämmiä. Kypsiä sekahedelmiä, viikunaa ja aprikoosia. Jotain kahvimaisuuttakin, mutta hedelmäisyys ehkä jää päällimmäiseksi, kuivuus miellyttävää. Aineksia on siis reippaasti, mutta harmoniaa ei oikein synny. Karkeutta havaittavasti, muutaman vuoden kypsytys pyöristäisi stoutin särmiä, mutta kvassimainen ydin ei lupaa jatkossakaan kovin nautinnollisia hetkiä. Alkoholi peittyy, mutta kokonaisuus jää keskitasolle. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Amager Talents & Legends The Legendary Brewski

Amagerin kollabosarjaa, aiemmin olen törmännyt Gamma-versioon. Nyt kumppani siis Juutinrauman toiselta puolelta Helsingborgista, 6,5 %, humalina kaikki yleisimmät jenkit, Amarillo, Centennial, Cascade, Columbus, Simcoe, Citra. Tyylisuunnaksi on merkitty double dryhopped hazy west coast IPA, jossa west coast -osa kuulostaa sairaalta huumorilta. Pullon kyljessä kuitenkin kerrotaan oluen olevan moderni hazy-versio Amagerin vanhasta Envy-WCIPAsta. Sitä en ehtinyt maistamaankaan. Hyvin sameaa ja oljenvaaleaa, tuoksussa kirpeää sitrusta. Maku on varsin raikas, kuivan sitruksinen, lievästi pastillinen, aavistus fankisuutta, mutta ei tästä mitään brettaa löyhkää. Peräkärryä on kohtuudella, joten siinä mielessä löytyy hienoinen peruste west coast -määreelle, mutta oikeastihan NEIPAssakin pitäisi olla katkeruutta. Ei tässä paljoa valittamista ole, mutta ei silti nouse valiojoukkoon. Runko on ohut ja tietynlaista karkeutta on mukana, siis pyöreyttä, kuohkeutta ja pehmeyttä pitäisi saada enemmän pintaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Jukka Rislakki: Erittäin salainen

Rislakki julkaisi tämän kokonaisesityksen vakoilusta Suomessa jo 1982. En lukenut teosta silloin, vakoilu ei vielä ollut pääkiinnostusaiheitani. Ei ole tullut tartuttua kirjaan myöhemminkään, mutta nyt sain kirjan lainaksi Ilkka Sysilältä, kiitoksia vaan.

Kirjaa lukiessa on syytä pitää mielessä julkaisuajankohta. Neuvostoliitto oli hyökännyt kaksi vuotta aikaisemmin Afganistanin kimppuun (tänään tarkalleen 40 vuotta sitten) ja uhkasi kiristää kuristusotettaan vastaanhangoittelevassa Puolassa. Brežnev oli elossa ja Neuvostoliiton mahdin mätänemistila ei ollut vielä yleisessä tiedossa. Rislakin sympatiat kylmän sodan vastakkainasettelussa ovat selvästi Neuvostoliiton puolella. Hän käyttää toistuvasti kommunistiterrorin kritisoijista neuvostovastainen-termiä. Sana kuulostaa nykyään koomiselta, mutta siihen aikaan se oli äärimmäistä maalittamista, kohteeseen lyötiin suunnilleen joukkomurhaajan tasoinen poltinmerkki. Rislakki oli julkaissut muutamaa vuotta aiemmin teoksen CIA:n toiminnasta Suomesta. Varmaankin saman teoksen materiaalia kierrätetään tässä. Oikeastaan koko tämän teoksen jälkipuolisko toisen maailmansodan loppumisen jälkeen on asenteellista propagandaa. Väitteillä on varmaankin todellisuuspohjaa, mutta niitä tarjoillaan täysin yksipuolisesti. Nykynäkökulmasta tuntuu ällistyttävältä, että Suomea käsittelevässä vakoiluteoksessa ei mainita Stasia kertaakaan.

Mutta Rislakin teoksella on ansionsakin 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kuvauksessa. Se vaikuttaa suhteellisen tasapainoiselta esitykseltä, kun muistaa mitkä lähteet Rislakilla oli käytössään. Hämmästyttävän tarkan kuvan Rislakki saa rakennettua ja lähteisiin perehtymisen stamina on ollut stahanovilaista. Aika paljon olen myöhempää tutkimusta lukenut, mutta silti Rislakki toi esiin itselleni uusia pointteja.

Heti kärkeen tärähtää esiin mielenkiintoisia detaljeja, esim. Tito näkyy olleen Suomessa 1917 ja 1938. Aika paljon aikaa Rislakki käyttää Suomen äärioikeiston ja äärivasemmiston toiminnan kuvaamiseen maailmansotien välissä. Tämän voi laskea löyhästi vakoilun piiriin, varsinkin kun Etsivä Keskuspoliisi osallistui innokkaasti kommunismin torjumiseen. Tästä ei ehkä uutta valoa tule esiin, mutta venäläisten valkoemigranttien tekemät terroriteot Suomesta Neuvostoliiton puolelle lähinnä 20-luvulla on kiehtovaa kerrontaa. Teoksen esittelyssä Rislakki kertoo, ettei aio kovin paljon keskittyä sota-ajan tapahtumiin, mutta käytännössä kirjan mielenkiintoisin osa löytyykin lähinnä sieltä.

Rislakki kuvaa varsin perusteellisesti natsi-Saksan vakoilutoiminnan Suomessa, mutta brittien osuus jää suhteellisen valjuksi. Ehkä brittilähteitä ei silloin ollut vielä tarpeeksi käytössä. Amerikkalaisten toiminta tiivistyi vasta sodan jälkeen, joten se jää luonnostaankin sivuun. Epätarkkuuksia on paljon ja ainakin yksi räikeä virhe osuu silmiin. Churchill ei voinut protestoida Suomelle vanhan rajan ylityksestä 10.7.1941, koska raja ylitettiin vasta heinäkuun lopulla. Venäläiset lähteet eivät ole auki vieläkään, mutta Rislakin vasemmistosympatiat näkyvät kyllä tässäkin vaiheessa, esim. partisaanien tekemistä siviilien joukkomurhista ei ole mainintaa. Suomen omasta tiedustelutoiminnasta olen lukenut niin paljon, että siitä ei uutta juuri tule esiin. Uusi yksityiskohta on se, että Eino S. Repo sai jatkosodan aikana kuolemantuomion kieltäydyttyään teloittamasta karkureita. Saksan 1944-45 suunnittelemasta vallankaappauksesta Suomessa en ole ennen lukenut yhtä perusteellisesti. Inkeriläisten luovutus Stalinin lihamyllyyn kuitataan sivulauseena.

Kylmän sodan kuvausta ei siis kannata juuri kommentoida. KGB:n arkistot ovat edelleen kiinni, joten Neuvostoliiton toiminta Suomessa on edelleen muun aineiston varassa. Paljon siitä olisi kuitenkin ollut jo 1982 kerrottavaa. Pari detaljia sattui silmiin. Amerikkalaista kommunistia W.E.B. Du Boisia Rislakki kutsuu neekerijohtajaksi. Kommunisteja vastaan sodan jälkeen CIA:n tuella kamppaillut asevelidemari Unto Varjonen kuoli 1954 Washington DC:ssä sydänkohtaukseen 38-vuotiaana, ilmeisesti Ihantalassa saadun sirpaleen lähdettyä liikkeelle. Nykyisin asiaa pidettäisiin varmaan epäilyttävänä.

maanantai 23. joulukuuta 2019

Beer Hunter's Mufloni Loral Brut

Porista brutia, 6,0 %. Melkein kirkas, vähäistä vaahtoa. Kuivaa hedelmäpastillia, lievää oksaista mausteisuutta, tukkoista kevyttä juomaa, etäisesti maltaisuutta. Brut-vitsaus on tässä kohtuullisesti päässyt tekemään tuhojaan, raikkaus ja hedelmäisyys on saatu tunkkaistettua. Aivan mauttomaksi juomaa ei ole onnistuttu kuohitsemaan, mutta (b)ruunattu olut silti on. Loral-humalan hienoudet ovat hävinneet entsyymien kouraisussa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Anikó Lehtinen & Maria Markus: Olutreissu

1990-luvulla ahmin kaikki käsiin saamani olutmatkailukirjat, neljällä kielellä. Belgiassa pläräsin flaamin- ja ranskankielisiä vihkosia, yritinpä tavata tšekinkielisiä oluttupaoppaitakin. Tarjontaa oli vähän ja oikeastaan sen takia ryhdyinkin kirjoittamaan olutmatkailujuttuja Unto Tikkasen Juomanlaskijaan vuosituhannen vaihteessa. 00-luvulla mielessä kävi niiden täydentäminen kirjaksi. Internetin tarjoama ajankohtaisuus vei kuitenkin pohjan painetun oppaan informatiivisuudelta, mutta jätti vielä tilaa esim. gonzo-tyyppiselle elämysraportoinnille. 2007 avaamani blogi on kuitenkin tyydyttänyt omat kirjoitustarpeeni.

Tämä tilanne heijastuu Anikó Lehtisen ja Maria Markuksen uudessa olutmatkaoppaassa. Tästä kirjasta ei kannata lähteä tsekkaamaan baarien olutvalikoimaa, osoitteita ja aukioloaikoja. Kirjan selvästi parasta antia on kirjoittajien omakohtaiset kokemukset matkakohteissa. Harmittavan suppeasti tätä aineistoa kuitenkin on mukana, suurikokoiset valokuvat vievät silmämääräisesti arvioiden yli puolet kirjan kapasiteetista.

Kirjassa esitellään joukko eurooppalaisia pääkaupunkeja, Varsovaa lukuunottamatta kaikki itsellenikin tuttuja. Silmiin pistää perinteisten olutkeskusten Prahan ja Dublinin puuttuminen, varsinkin kun mukana ovat sellaiset kaupungit kuin Lissabon, Madrid, Budapest ja Varsova. Anikó Lehtinen on puoleksi unkarilainen, joten Budapest siksi ymmärrettävä valinta ja toisaalta juuri Lissabonin ja Varsovan osuudet ovat kirjan mielenkiintoisinta osaa, vaikka Varsovaa rasittaakin turha vodkamuseon esittely. Historiaosuuksien mukanaoloa voi perustella matkaoppaassa, mutta nekin vievät tilaa persoonallisemmalta kokemusmateriaalilta.

Hieman hilpeästi Kööpenhaminan kohdalla korostetaan, että Amagerin panimo ei sijaitse Amagerissa. Kyllä se (ja Kastrup) nimenomaan siellä on. Lontoossakaan The Kernel ei ole Bermondseysta muuttanut. Isompi ongelma on ehkä kertoa Tallinnan kohdalla Pōhjalan panimon taproomin olevan harhaanjohtavasti Tallinnan keskustassa ja unohdetaan mainita sen olevan Euroopan hienoimpia. Senhän pitäisi oikeastaan olla tämän kirjan tärkein matkakohde. Pientä horjahtelua on myös kirjan rakenteessa, salviapiiraan ohje on hämmentävästi Kööpenhaminan osuuden lopuksi ikään kuin toisesta kirjasta pudonneena. Sivumennen sanoen tässä kirjassa syödään niin paljon ja niin usein, että lukukokemus alkoi lähentyä lapsuuden Viisikko-kirjoja. 

En ole gradua kummempaa kirjaa kirjoittanut, mutta olettaisin kirjan tekemisen olevan iso urakka. Sitä hämmästyttävämpää on, että edes parin tunnin oikolukuun ei ole ollut aikaa. Oikolukutyökalujakin löytyy. Pienellä panostuksella saataisiin suuri laatuparannus aikaan. Ehkä kysymys on arvostuksesta. Tekstin laadulla ei ole niin väliä, kunhan kuvat ovat värikkäitä. Aina ei teksti muutenkaan ole kovin kaunista, esimerkkinä vaikka ilmaus "saksalaistyylisissä beer garden -tyylisissä". Ja oikolukukaan ei olisi purrut siihen, että Haarlem kirjoitetaan johdonmukaisesti yhdellä a:lla. Joutuu väistämättä epäilemään, ovatko kirjoittajat käyneet koko kaupungissa, kun nimi ei ole jäänyt mieleen. Kirjasta huokuu miellyttävän hedonistista feelgood-tunnelmaa, mutta pientä skarppausta toivoisi!

Riikka Ala-Harja: En Saab

Aivan uusi tänä vuonna ilmestynyt romaani. Puhekielinen minämuotoinen kertoja on Neuvosto-Ukrainassa 1986 syntynyt Lohjalla asuva apteekin kassaneiti Olga. Olgaa odottanut äiti on osallistunut Tšernobylin ydinkatastrofin siivoamiseen. Perhe muutti Suomeen 1990-luvulla, nyt Olgan molemmat vanhemmat ovat kuolleet säteilyn aiheuttamaan syöpään. Samaan aikaan Olgan kolmevuotinen suhde tyttöystävään on päättynyt katkerasti. Varsin näppärältä tuntuva alkuasetelma on ehkä sittenkin liian laskelmoitu ja ilmeinenkin.

Romaani lähtee rullaamaan vauhdilla. Olgan kerronta on rentoa ja ronskia. Puhekielisyys tuntui aluksi tökkivän, mutta siihen tottui nopeasti. Olga on Saab-fanaatikko, hänellä on vanhemmilta peritty kangaskattoinen Saab 900 vuosimallia 1991. Huumoria ja itseironiaa riittää, samoin eroottista lesboromantiikkaa, kun Olga saa Siikaisista kyytiinsä pitkäsäärisen Saab-korjaajan. En saab osoittautuu virolais-ruotsalaiseksi sanaleikiksi. Thelma ja Louise mainitaan romaanissa, esikuvia on helppo nähdä, tämä on road movien tekstivastine. Huvittavasti liikutaan Suomen tylsimmillä seuduilla Siikaisten ja Lohjan välillä. Rivakan alun jälkeen homma alkaa junnaamaan, mutta piristyy sitten kun päästään tien päälle takaisin kohti Lohjaa. Loppu on kuitenkin taas epätyydyttävä, kokonaisuus tuntuu jäävän luonnokseksi, tässä on ikään kuin kolmannes valmiista romaanista. Erittäin luistavaa ja hauskaakin luettavaa, mutta raakilemainen vaikutelma jää siis käteen.

perjantai 20. joulukuuta 2019

Teemu Hirvilammi: Joukkohaudassa et ole yksin

En lue usein runoja, mutta kun luen, niin suosin Hirvilammia. Dallasin Oulun sateessa koko 1980-luvun, joten Hirvilammin ison firman debyytti Niille jotka dallaa sateessa vuodelta 1981 vetosi jo nimellään. En ole aivan varma luinko kokoelman, mutta ainakin silmäilin sitä Saaristonkadun ja Kirkkokadun kulmassa sijainneessa kirjakaupassa. Vajaan 40 vuoden tauon jälkeen nyt sitten vuoroon Hirvilammin seuraava kokoelma vuodelta 1982. Alppiharjun Kirstinkadulla syntynyt Hirvilammi ilmeisesti nuoruudessaan vaikutti nykyisillä kotikulmillani Vallilassa. Sittemmin Sipoon metsissä viihtynyt Hirvilammi kuoli Käpylässä 2015. Hirvilammi oli tunnettu live-esiintyjä, mutta koskaan en hänen keikalleen osunut.

Luin teoksen, siinä ei kauaa mennyt. Vaikea sanoa mitään. Alkupuolella tunnelmia vähävaraisen kaupunkilaisen arjesta, vähitellen siirrytään moniselitteisemmälle puolelle. Lauri Ihalainen mainitaan jostain syystä useamman kerran. 1982 Ihalainen oli 35-vuotias SAK:n järjestösihteeri. Runoja pitäisi varmaan lukea hitaasti, pysähtyä miettimään jokaista riviä. En osaa sellaista. Runoja pitäisi ehkä ottaa vastaan jonkun toisen rytmittämänä ja lausumana. Laulujen sanoista saan kuuntelemalla paljon enemmän irti kuin runoista lukemalla.

Joe Gores: Cons, Scams and Grifts

Joe Goresin kestävin maine perustuu perintätoimisto Daniel Kearny Associates (DKA) -romaanisarjaan. Varsinkin sarjan avaus Dead Skip vuodelta 1972 kolahti itselleni todella kovaa, se nosti Goresin omassa rankkauksessani George V. Higginsin, Elmore Leonardin ja Ross Thomasin rinnalle 1970-luvun parhaiden kirjailijoiden joukossa. DKA-sarjassa ei ole päähenkilöä, fokuksessa on ryhmä repo maneja hawksilaisessa mielessä. Ja hawksilaisen perinteen mukaan mukana on voimakkaita naisia. Repo(ssession) man on eurooppalaisessa ympäristössä vieraampi toimija, mutta itselleni homman luonteen kiteytti tyhjentävästi Alex Coxin mahtava leffa Repo Man (1984), jonka ehdin nähdä ennen DKA-romaanien lukemista. Romaanit ovat koomisia ja toiminnallisia, erittäin viihdyttäviä, mutta myös persoonallisia ja ajatuksia herättäviä. Aivan kuten Hawksin leffat, vaikka erojakin tietysti on. 

Sarjan taso pysyi laadukkaana, tunnetuin romaani on varmaan 1992 ilmestynyt 32 Cadillacs. Cons, Scams and Grifts on sarjan kuudes romaani vuodelta 2001 ja se jäi viimeiseksi. Sitä edelsi DKA-novellikokoelma Stakeout on Page Street, joka on vielä lukematta. CSG jatkaa tutulla DKA-tyylillä ja on itse asiassa suora 32 Cadillacs -sequel. DKA:n toimenpiteiden kohteena (tai partnerina) on sama Muchwaya-romaniyhteisö kuin Cadillac-tarinassa. Härskejä vitsejä jatkuvasti pudotteleva poliisikaksikko Rosenkrantz & Guildenstern sarjan edellisestä Contract Null and Void -romaanista tekee myös comebackin. Ehkä Goresin ideat seitsenkymppisenä olivat jo vähissä ja hän päätti hyödyntää aiempaa menestysteosta. Tämän jälkeen syntyikin enää kaksi romaania. 

Vanhan toistoa tämä on ikävä kyllä muutenkin kuin asetelmaltaan. Ruumiita kyllä syntyy vauhdikkaasti, mutta koomisuus on aiempaa päälleliimatumpaa ja mutkikas juoni jää löysähköksi. Donald Westlaken tai Ross Thomasin veijaritarinoiden vaikutteet ehkä selvempiä kuin aiemmissa sarjan osissa. Pienpanimoiden nousu Kaliforniassa ei jäänyt Goresilta huomaamatta, romaanissa esiintyy termi "designer beer". Hämmentävänä vieraannuttavana efektinä viittaus Michael Connellyn romaanien sankariin Harry Boschiin, joka esiintyy romaanissa (passiivisessa) cameo-roolissa. San Francisco lähiympäristöineen on edelleen päämiljöö, mutta tarina rönsyilee mm. Los Angelesiin ja Roomaan. Ei siis lähelläkään Goresin parhaiden teosten tasoa, mutta silti edelleen erittäin viihdyttävää luettavaa. Jeesus muuten ristiltään myönsi romaneille erityisoikeuden valtaväestön huijaamiseen, koska juutalaisten alihankkijana vasaraa heiluttanut romanitimpuri jätti viidennen naulan iskemättä Jeesukseen.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Lumi Illbatting Fool's Haze

Vielä yömyssyksi Espoosta tupla-IPAa, 8 %, 80 IBU. Kollabopanimo Illbatting Ruotsista Valbosta. Mielenkiintoinen paikka parissakin mielessä, kävin lapsuudessani kesäisin usein 1960/70-luvuilla Gävlen ja Sandvikenin seudulla. Kaupunkien välissä sijainnut Valbon ostoskeskus tuli hyvinkin tutuksi. Valbossa sijaitsee myös Mackmyran viskitislaamo. Nyt siis panimokin. Simcoen lisäksi englantilaisia tuntemattomia Jester- ja Godiva-humalia. Siksi Sori Taproomin Laura olikin muotoillut oluen tyyliksi DDH New English DIPAn, näppärää. Melko ruskea, varsin kirkas, ei kovin hazy. Trooppishedelmäinen makea tuoksu. Pehmeää, varsin makeaa, mansikkaistakin, se ei ole hyvä juttu. Katkeroa jonkin verran, mutta kokonaisuutena tämä jää varsin vaatimattomaksi. Karamellisessa oluessa on jonkin verran katkeruutta, mutta ei IBU-lukemaa vastaavalla tavalla. Hämmennyin sen verran, että unohdin ottaa oluesta kuvan. Sori, 17.12.2019.

Sonnisaari Oulupukki

After cinema -oluena oululaista sesonkikamaa pienosakkuuspanimoltani Kaisaniemessä.  American dark ale, 5,5 %. Keskiruskea, hiilihappoa aika lailla, lievästi paahteinen, kuohkea, ohuehko. Hedelmää, ei kovin makea silti, ei karamellia. Jää vähän puolitiehen, varmaan tähdätty maitokaupparajaan, vaikka se ilmeisesti niukasti ylittyi. Katkeroa totutusti löytyy, kuivaa pihkaisuutta myös, jenkkihumalilla asiaan osuutta. Hieman maitoisuuttakin. Sori, 17.12.2019.

Thom Zimny & Bruce Springsteen: Western Stars

1980-luvulla tuli nähtyä elokuvateattereissa upeita konserttitaltiointeja. The Band, Martin Scorsesen The Last Waltz; Rolling Stones, Hal Ashbyn Let's Spend the Night Together; Talking Heads, Jonathan Demmen Stop Making Sense. Ihmettelin, miksi rockin historian intensiivisimmästä ja vangitsevimmasta esiintyjästä Bruce Springsteenista ei ollut vastaavaa. Sittemmin monenlaisia visuaalisia taltiointeja on Springsteenista ja E Street Bandista nähty, mutta vasta tämä uusimman studiolevyn elokuvaversio on varsinaisen elokuvateatterilevityksen saanut Springsteen-leffa. Melko rajallisesti esillä Suomessa, mutta Finnkino esitti sentään teosta Kinopalatsin suurimmassa salissa. En muista ennen käyneenikään tässä Kaisaniemen teatterikompleksissa. Katsojia vain kourallinen isossa tilassa. 

Thom Zimny on viime vuosina tehnyt monenlaisia dokumentteja Springsteenistä, mutta käsittääkseni Springsteen itse on nyt ottanut ensi kertaa krediitin toisena ohjaajana. Varsin suoraviivainen teos, Springsteen esittää tiluksillaan isossa ladossa Western Stars -levyn laulut läpi ison orkesterin säestyksellä. Jousisoittajia kymmeniä. Sovitukset periaatteessa hyvin samanlaiset kuin levyllä, mutta soundi kuohkeampi ja paksumpi. Väliin leikataan kotileffamaisia pätkiä läntisen USA:n aavikoilta ja Springsteenin henkilöhistoriasta. Mies kommentoi laulujaan lyhyesti ja heittelee muutakin spiikkiä. Rento, mutta paneutunut tunnelma, kuinkas muutenkaan. Yleisöäkin konsertissa on mukana, mutta sitä ei näytetä oikeastaan ollenkaan. Patti Scialfa isommassa roolissa kuin levyllä.  Levyn tapaan nimikappale Western Stars nostattaa ihokarvoja pystyyn, mutta levyn toinen huipentuma Moonlight Motel ei tavoita tässä versiossa aivan samaa pysäyttävyyttä.   Encoren tapaisena ennen lopputekstejä vetäistään vielä Glen Campbellin Rhinestone Cowboy, joka on tietysti yksi levylle vaikutteita antaneista biiseistä. Odotin ehkä enemmän narratiivista ainesta, paneutumista laulujen värikkäiden roolihahmojen täydentämiseen. Tätä olikin, mutta odotettua vähemmän. Intensiivinen kokemus pitkäaikaisfanille totta kai, mutta tuskin elokuva jää miehen uran suurimpien hetkien joukkoon.

Buxton Stormbringer

Ruttolinnun listalla olisi ollut mm. Kjetil Jikiunin Solon doppelbock ja FrauGruberin maistamaton DIPA. Micael Näsen suosituksesta päädyin valitsemaan session päätösolueksi Buxtonin foreign stoutin,  7,5 %, 69 IBU. Osoittautui oikeaksi valinnaksi. Porterin nimi ehkä kunnianosoitus Deep Purplelle, ehkä ei. Beige vaahto, todella paahteinen, pehmeä, täyteläinen. Kahvimaisuutta kuivasti, jälkimakuakin kuohkeassa juomassa reippaasti. Taas uusi tukitodiste vanhalle teorialleni, että IPAn ohella stoutit ovat parhaimmillaan noin 7-prosenttisina. Pikkulintu Ruttopuisto, 17.12.2019.  

Dry & Bitter Things Ain't What They Used To Be

Tanskalaispanimo haikailee menneiden aikojen west coast IPOjen perään, mutta kovin samealta tämäkin näyttää. Maussa on enemmän retrofiilistä. Pihkaa on ja trooppishedelmäisyys hallitsee sitrusta enemmän. Marjaisuuttakin, mallas tietysti enemmän esillä kuin mehukaljoissa. Katkeruutta ei ole riittävästi, mutta havaittavasti kuitenkin. Vahvuus 6,7 %. Pikkulintu Ruttopuisto, 17.12.2019.  

Gross Proletariat

Donostian viimekeväiseltä reissulta tutun panimon samea APA, 5,0 %. Mehua on, mutta IPOihin tottuneena rungon ohuus tuntuu heti. Britit saavat cask-olueen täyteläisyyttä alhaisilla prosenteilla, mutta muilla tyyleillä se on vaikeampaa. Hyvin puhdasta tämä on, mutta perätilakin kolisee tyhjyyttään. Pikkulintu Ruttopuisto, 17.12.2019. 

Tuju #aituleekshääki?


Oli niin hieno joulukuun sää, että kävelin Vallilasta Ruttopuistoon pienimuotoiseen sessioon ennen elokuvanäytöstä. Tarjolla nyt jo ainakin kolmas osa Tujun Pikkulinnulle tekemästä NEIPA-sarjasta, mietuun ja tuusiekiin jälkeen. Edellisiä kevyempi, 6 %. Samea ja kaunis. Mehua ja kirpeyttä , hyvin kuivasti, nyt mallas enemmän esillä kuin Tujun heizeissä yleensä. Katkeruuttakin on alkanut tuotoksiin kerääntyä, niin tässäkin. Puhdasta, mutta ehkä jo hieman tylsää. Niin siinä käy, kun laatu tasaantuu. Pikkulintu Ruttopuisto, 17.12.2019. 

maanantai 16. joulukuuta 2019

Mallassepät Sytyke Brut IPA

Mallassepät on vielä tehnyt brut IPAn, vaikka tämä oluttyyli ansaitsisi jo armeliaan kuoleman. USA:ssa sen onkin jo korvannut hard seltzer tai seltzer IPA, eli reilusti taatusti mallasvapaa kossuvissy. Kun et halua maistaa mitään muuta kuin poretta ja viinaa. Tässä siis neljäs näyte Mallasseppien näytepaketista. Sytykkeessä tuoksu on voimakkaan sitruksinen ja ulkonäkö varsin heizi. Tässä mallasta ja hedelmää on kohtuullisen tuntuvasti, joten brutin ystäville juoma jää varmasti pettymykseksi. Tarpeeksi kuivuutta ja mauttomuutta ei kerta kaikkiaan ole, vaikka hiilihappo poreileekin lupaavasti. Tätä voisi myydä NEIPAnakin ilman, että kukaan kohottelisi kulmakarvojaan. Reseptin tunnisteetkin viittaavat liikaa hazyn suuntaan: 6,5 %, Amarillo, Simcoe, Centennial, 25 IBU. Brutiksi tässä on siis aivan liikaa makua.

Kvarken Home Port Porter

Viimeinen taannoin Triplasta ostetuista Patrik Willförin Kvarken-panimon oluista. Porter siis, 5,5 %, tummanruskea. Hieman maitoinen tuoksu, maku kevyesti makean maltainen, myös paahteinen. Hedelmäisyyttä hienoisesti, hiilihappo lievästi karkeuttaa makua. Takatila on tyhjempi, ei juuri katkerohumalointia. Puhdasta kamaa, joka pari prosenttia täyteläisempänä foreign stoutina olisi huomattavasti nautinnollisempaa. Nyt siis jää vähän ohkaiseksi. Ostopaikka Helsinki, K-Supermarket Tripla.

Narva Tukki Brown Ale

Tampereen seudulla Vesilahdella on Narva-niminen kylä, siis kuuluisan rajakaupungin kaima. Kylässä toimii Narvan Kyläpanimo, jonka tuotteet onnistuin missaamaan viime kesänä Tampereen SOPPissa. Timo Alanen toi nyt Australia-teistingin yhteydessä maistiaispullon panimon tuotannosta. Oluen nimi, etiketin kuvitus ja oheistarina huokuvat tukkilaisromantiikkaa. Brown alessa 5,1 %, samea ja ruma keskiruskea ulkonäkö. Paahteinen ja karamellinen tuoksu. Makea on makukin, karamellia ja hiivaleipää. Maltaisuuskin on mukana, kyllä tämä tyylisuunnan puitteisiin uppoaa. Jälkimaku on hyvin lyhyt. Hiilihappoja melkoisen paljon. Ei minun makuun, mutta ei sinänsä onneton. 

Linden Pils

Jos edellinen Jacobstadsin lager oli jo elinkaarensa ehtoopuolella, niin nyt sitten tarjolla poikkeuksellisen tuoretta kamaa. Raumalainen Linden on juuri saanut valmiiksi pitkään kehitellyn pilsin, joka tulee laajempaan jakeluun helmikuussa. Pieni erä olutta oli lauantaina tarjolla panimon myymälässä ja onnekkaasti kuriirini Ari Nyfors oli juuri siellä liikkeellä oikeaan aikaan. Mikko Linden lähetti blogistille pullon uutuutta Arin mukana, kiitoksia molemmille herroille.

Kirkas kaunis kultainen olut, valkoinen vaahto. Tuoksu on ruohoisen makeahko. Maku on rapean maltainen, varsin puhtaasti, ehkä jotain öljyistä karkeutta nokare, ehkä olisi pehmennyt vielä varastoinnissa lisää. Mutta se on pientä, katkeruuttakin löytyy, varsin hillitysti, enemmän baijerilaiseen kuin friisiläiseen tyyliin. Makua on riittävästi, hyvin tasapainoinen tämä on. Loppukesästä maistettu Linden Lager ei vielä täysin klikannut, mutta tässä on onnistunut lopputulos. 5,2 %, tiettävästi Saaz-humalaa.  

Jacobstads Shipbuilder

Uudestakaarlepyystä (Uusikaarlepyystä?, suomenkielinen käännös niin surkea, että melkein järkevämpää olisi puhua Nykarlebysta) lageria, alaotsikoltaan Jeppis style craft lager. Tämä panimo hämärryttää ansiokkaasti sijaintiaan viittaamalla useaan paikkakuntaan. Brändi viittaa Pietarsaareen (joskin väärin c:llä kirjoitettuna) ja yhtiön nimi on Pedersöre Hantverksbryggeri. Luulin, että Jeppis on Jepuan ruotsinkielinen muoto, mutta ei, se on näköjään Pietarsaaren puhekielinen kutsumanimi. 5,2 %, IBU 16. Best before 20/12/19, joten tämä on jo varsin vanhaa kamaa. Samea, runsaasti vaahtoava lager. Hedelmäinen ja ruohoinen tuoksu, Maussa runsaasti hiilihappoa, pihkaa ja hedelmäistä maltaisuutta. Humalana vain Tettnanger, joten hedelmäisyys ehkä irtoaa muualta. Vehnääkin käytetty, mutta ei siis esim. weizen-hiivaa. Pihkaisuus hallitsee olutta Bedarö Bitterin tyylisesti, makua on kohtuullisen runsaasti, mutta ei siis enää kovin raikkaasti. Ostopaikka Helsinki, K-Supermarket Tripla. 

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Prancing Pony The Piper

Viimeinen Australiasta tuotu tölkki, west coast IPA, 7,2 %, 76 IBU. Samea ruskea olut, keskivahvaa sitruksista tuoksua. Maussa sitrushedelmää, pihkaa ja tanakka peräkärry. Ei kovin raikasta, mutta maistuvaa silti. Tykkään aika lailla, varsinkin jälkimaun katkeruus miellyttävä yllätys. Kävin siis panimossa kuukausi sitten, sijainti hieman Adelaiden itäpuolella South Australian osavaltiossa. Poislähtiessä ostin tätä olutta, en juonut paikan päällä, vaikka olisi ollut hanasta tarjolla. Ostopaikka Totness (South Australia), Prancing Pony Brewing.

Wild Lab Out of Hours

Moskovasta sopimusvalmistajan IPAa, amerikkalaisia ja uusiseelantilaisia humalia, 6,0 %. Sitrustuoksua. Maussa kuivaa hedelmää, vähän mallasta, karamellista makeuttakin. Ei katkeroa, jää vaisuksi, ei tunnu kovin tuoreelta.  Panema, 15.12.2019.

Salama Black Black Black

Espoosta Cascadian Dark Alea, 6,7 %, Simcoe ja Amarillo. Pehmeää hedelmää, mutta vain vähän paahteisuutta. Hyvä juotavuus, ei paljoa katkeroa. Puhdasta kohtuullista kamaa, mutta ei vieläkään aivan niin kovaa kuin Salaman mainoslauseet antaisivat ymmärtää. Tekemistä on vielä jäljellä. Panema, 15.12.2019.

Mallassepät Moukari Double IPA

Mallasseppien DIPAssa nyt kirkkautta ja meripihkan väriä. 8,4 %, El Dorado, Centennial, Amarillo, IBU peräti 80. Ehkä jonkinlainen evoluutio toissakesäisestä Leka Extra IPAsta. Tuoksu on edellisiä NEIPOja maltaisempi ja pihkaisempi. Maku on pehmeän yleishedelmäinen, aromaattisuus todellakin hillitympää. Mallas tuntuu voimakkaammin, tässä on jopa bockin vivahteita. Hyvin puhdas, hyvä juotavuus, maltillinen katkeruus. Ehkä nyt jo liian yksiulotteinen. Ei niin raikkautta henkivä kuin aiemmat, mutta se johtunee jo erilaisesta tyylistä. Tyylikästä olutta, mutta Russian River ja San Diegon DIPA-pioneerit saivat vielä lisää syvyyttä ja moniulotteisuutta tähän hienoon tyylisuuntaan.

Mallassepät Naantalin Eeppinen IPA DDH NEIPA

Naantalissa ollaan ilmeisen ihastuneita Naantalin Eeppinen IPA -termiin, koska tämän oluen nimi lähes sama kuin edellisessä. Kyseessä kuitenkin selvästi eri olut, alkoholia nyt normi-IPAn verran eli 7,0 %, humaliin lisätty El Dorado Mosaicin, Citran ja Galaxyn rinnalle. Ehkä maistoin tätä viime kesän festareilla, mutta muistiinpanot sieltä varsin lakonisia.  Vähemmän vaahtoa, muuten samanlainen samea kermatoffeen väri. Tuoksu ei ehkä niin intensiivinen kuin edellisessä, lisätystä kuivahumaloinnista huolimatta. Sitrusaromia on kyllä tässäkin. Maku on hyvin samantyyppinen, appelsiinia, ananasta ja kirpeyttä, täyteläisyyttä myös. Hiilihappotaso miellyttävän matalalla, katkeruutta nyt ripaus enemmän, IBU-lukemaa ei nyt kerrottu. Oikein puhdasta ja tasapainoista, mutta ehkä raikkaus hieman heiveröisempää kuin kevytversiossa. Todennäköisesti hyvin tuore erä kuitenkin tässäkin kyseessä.

Mallassepät Naantalin Eeppinen IPA NEIPA

Naantalissa toimiva Mallassepät lähestyi blogistia näytelaatikolla. Mukana oli niin monta IPAa, että syytä kokeilla mahdollisimman pian, jottei aromit pääse väljähtymään. Panimo ei ole itselleni täysin tuntematon, Helsingissä on joitakin yksilöitä tullut vastaan, enimmäkseen positiivisissa merkeissä. Myös Naantalin Eeppinen IPA -otsikolla, sama alkoholiprosenttikin kuin tässä, eli 5,0 %. Se oli kuitenkin kirkas west coast -variaatio, joten selvästi eri olut nyt kyseessä. Mosaic, Citra, Galaxy, IBU 40. Hyvin samea, kinuskin väri, todella voimakas sitruksinen tuoksu, aromia on enemmän kuin appelsiinimehuissa.  Maku on raikas, mehuinen, sitruksinen, ananasta myös, lievää kirpeyttä. Varsin täyteläinen näin kevyeksi olueksi. Mallas ei paljoa tunnu, mutta löytyy taustalta sentään. Hyvin puhdas, tuore ja virvoittava. Katkeruutta ei paljoa ole, sehän tässä tyylissä peruspuute usein on. Selvästikin Naantalissa ollaan nyt tosissaan ja lähdetään haastamaan karjalaista Tujua NEIPA-herruudessa. Etiketissä esiintyvä logo on visuaalisesti hieno, mutta pedanttina kieli-ihmisenä harmittaa puuttuva tavuviiva ja epäilyttävästi häivytetyt ä-pisteet. Siinä lukee siis Mallas sepat.

Tornio Joulu Porter

Ilkka "Qsettaja" Sysilä kehotti maistamaan Tornion Panimon jouluporteria, johon hän on mitä ilmeisimmin tykästynyt. Olutta löytyi lähikaupastani, joten kokeillaan. Tummanruskea väri, suhteellisen nopeasti katoavaa vaahtoa. Tuoksu on makean maltainen, leipäisen talkkunainenkin. Maku on aika paksu, täyteläinen, voimakkaan paahtunut, pehmeän maltainen. Join hieman liian kylmänä ja pieni metallisuus tulee esiin, mutta se johtunee lähinnä kylmyydestä. Hiilihappotaso on kohdallaan. Maku jatkuu nielaisun jälkeen kuivana, jopa katkerana. On kyllä onnistunut porter, ei tästä valittamista oikein löydy. Alkoholia on 5,2 %, ohran ohella kauraa ja varsin yllättäen myös pomeranssinkuorta ja vaniljaa. Näitä mausteita en löydä, en varsinkaan makeutta oletettavasti tuovaa vaniljaa. Ehkä ne lämmetessä tulevat enemmän esiin. Pomeranssista ehkä hedelmäisyys peräisin, se alkaa nousta maltaisuuden rinnalle vähitellen. Mutta missään tapauksessa mausteet eivät pääse hallitsemaan tätä korostuneesti maltaista juomaa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

HOMBRE Tasting 18



Pääsin kolme vuotta sitten mukaan pääkaupunkiseudun kotiolutyhteisö HOMBREn teistingiin Kumpulassa ja nyt jo uudelleen, Töölön Q-teatteriin. Viimeksi olin niin hämmentynyt tilanteesta, etten paljoa saanut muistiinpanoja tehtyä. Nyt päätin ottaa skarpimmalla asenteella. Pate Pesonius isännöi, HIMAn Anssi Mononen oli kutsunut itseni lisäksi Ilkka "Qsettaja" Sysilän ja Teemu "Bönthör" Lahtisen. Vähemmän jengiä kuin Kumpulassa, nyt ei jakauduttu eri ryhmiin kuin siellä. Olin etukäteen ymmärtänyt, että imperial stout olisi illan teema. Niin olikin, mutta odotettua rajatummassa mielessä. Päädyin siis tuntikausiksi siemailemaan siidereitä ja soureja, joita en oikeastaan (enää) laske olutharrastukseeni kuuluviksi. On mielenkiintoista, että kotipanijat ovat edelleen soureista innoissaan. 

Heti alkuun tervetuliaismaljana kuitenkin kevyttä pale alea Porvoosta, Robiksi esittäytynyt herrasmies on siellä virittelemässä kaupallista toimintaa ja tässä oli ikään kuin koe-erä. Citraa ja Cascadea, 4,0 %, jo heinäkuussa tehty, joten aromaattisuus oli päässyt hiipumaan. Ei isompaa ongelmaa, mutta hieman puhtaampaa ja tietysti raikkaampaakin voisi suositusta, mutta juuri siksi haastavasta tyylistä odottaa. 



Sitten seurasi kolme siideriä, niistä en juuri osaa kommentoida. Suhteellisen fankeja, happamia, liuotinmaisia ja hapokkaita ominaisuuksia. Sakke-nimisen herran hefeweizen oli tutumpaa tyyliä, fenolisuus oli saatu hyvin esiin, hedelmäisyyskin, mutta omalaatuisen ohueksi olut oli jäänyt, vain 4,4 %. Sourien loputtomalta tuntuneen vyöryn aloitti Tylerin mustaherukkajuoma, johon oli kerätty monia muitakin aineksia witbieristä alkaen.  Mehumainen juoma, happamuus hillittyä, maltaisuus oli saatu häivytettyä tyystin, varsin kevyt siis tämäkin. 



Vähän eksoottisempana tyylinä saapui Häme Dark Ale, jonka tekijää en huomannut rekisteröidä. Janakkalasta oli kerätty paikallisia humalia, joilla oli saatu varsin persoonallinen juoma aikaan. Noin 6,0 %, pihkainen ja leipäinen tuote. Ei oikein minun makumieltymyksiä lähestyvä tuote, mutta siis mielenkiintoinen. Vanha tuttu Kaarlon Kotipanimo oli taas teistingissä mukana, ensimmäisenä näytteenä Belgian Blonde, jossa oli witbier-vivahteita, mutta kuulemma vehnää ei ollut käytetty. Esterisyys erottui hiivasta hyvin, kevyen hedelmäistä. 

3 Dice -otsikolla toimivan kaksikon ensimmäinen tuote oli kevyt Irish Stout, 3,8 %, ruismallasta mukana. Aika puhdas, mutta suhteellisen pienestä annoksesta en oikein saanut otetta oluesta. Teemullakin oli tuomisia, se kiskaistiin tässä kohti. Juoman tarina oli niin monipolvinen, etten pysynyt kyydissä. Siihen liittyi kuitenkin Suomusjärvellä toiminut Solmu-panimo, jossa on meneillään henkilökuntaan, yhtiömuotoon ja sijaintiin kohdistuvia muutoksia. Vadelmalla ja limellä ryyditetty sour oli siellä tehty, olut oli joko kaupallinen tai ei. 

Seuraava sour pohjautui kirsikkaan, vain 4,1 %, pehmeää marjaisuutta, vähemmän happamuutta. Varmaan ihan ok, jos hapankirsikoista tykkää. Paten ja Kaarlon brettasiiderillä oli myös mystinen tausta, johon liittyi bourbon-tynnyri ja imperial stout. Lantainen nahkasatulainen lopputulos kuitenkin. Samaa makumaailmaa jatkoi vahva saison (9,0 %), jossa Lemondropin, Krakaun ja Hallertau Blancin ohella bretta oli päästetty irti. 

Yksi illan kohokohdista oli barleywine, jonka tekijä myös jäi ylöskirjaamatta. Warrior ja Northern Brewer humalina, aavistuksen mausteinen, mutta pääosin erittäin maltainen pehmeällä ja miellyttävällä tavalla. 10 %, alkoholi katoaa hienosti. Tuli mieleen jokin Mika Laitisen Jyväskylässä tuottamista kotiolutklassikoista. 



Seuraavassa Rautavaara-porterissa oli reippaasti savumallasta ja Lentiirasta tuotettua terva-aromia. Vain 5,0 %, mallas ei pystynyt kuormaa kunnolla kantamaan ja olut jäi tasapainottomaksi. Mielenkiintoinen silti ja raikasti happamien oluiden tukkimia sensoreja.  Paten double stoutissa oli esikuvana jokin Hook Nortonin olut, hyvin paahteinen tuoksu, Fuggle ja EKG humalina, myös muscovadosokeria. Varsin maitoinen lopputulos, kaipasi selvästi täyteläisyyttä enemmän, 6 % tuntui liian kevyeltä tähän. 


Lopulta maistoon pääsi ensimmäinen imperial stout. Kveik-hiiva pelissä, mausteita muutenkin, kaakaota ja appelsiininkuorta, taisi olla kandisokeriakin. Pehmeää, mutta jotenkin keinotekoinen kokonaisuus. Kaarlon imperial stoutista oli kahta versiota, toinen kuivahumaloitu. Pienistä annoksista se tuntui paremmalta. Hiilihappoja oli liikaa, makeutusaineita myös. 3 Dicen 10,5 -prosenttinen stout myös makea ja jopa ohuen tuntuinen näinkin vahvana. 

Anssin Kimmo-stoutissa oli hämmentävästi serbialaista vadelmaa, joka hallitsi makua suhteellisen paljon. Jotain Runebergin tortun vivahteita oli haettu ja kieltämättä sellaista aistiutui. 11-12 %, mutta juotavuus oli hyvällä mallilla. Vähän streitimpiä ja voimakkaan täyteläisempiä stouteja olisin odottanut. One More For the Road -tyylisesti vielä lopuksi lasiin kaatui Tylerin belgitripeliä, se oli puhtaan hedelmäinen, mukava päätös mukavalle illalle.