Bruce Springsteenin edellinen studiolevy High Hopes oli kierrätystapaus, joten Western Stars on ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä levy sitten vuoden 2012 Wrecking Ballin. Ilmeisesti valmistui jo viime vuonna, mutta jostain syystä jälleen kerran julkaisu viivästyi. Hankintavaikeuksien takia en ole näin myöhään saanut Springsteenin levyä käsiini julkaisun jälkeen sitten Nebraskan 1982. Olen siis ehtinyt kuulla tavallista enemmän toisen käden tietoja. Kolme biisiähän julkaistiin jo etukäteen netissä ja kuuntelin ne muutamaan kertaan. Ennakkotietojen mukaanhan levy olisi saanut vaikutteita 1960-luvun lopun Kalifornian pop-musiikista. Burt Bacharach mainittiin, samoin itselleni vieraammat Jimmy Webb ja Glen Campbell. Suuria orkesterisovituksia suosineen Bacharachin vaikutus on näkynyt Springsteenin tuotannossa jo pitempään, miksei jo Born to Runin ajoista. Tekstit levyn nimeä myöten nojaavat jättiläisvaltion länsiosiin. Vaikka Springsteen on leimallisesti New Jerseyn muusikko, niin länsi on ollut tiukasti musiikissa mukana ainakin Darkness on the Edge of City -albumin rattlesnake highwaysta lähtien. Mutta selvästikin Western Stars on aivan uudentyyppinen levy miehen tuotannossa. Ei E Street Bandia, mutta ei myöskään riisuttua akustisuutta Ghost of Tom Joadin tapaan. Ehkä lähin vertailukohta voisi olla vuoden 2005 Devils & Dust, jota on pidetty miehen kehnoimpana, vaikka uudelleenarvostustakin on näkynyt. En tykkää siitä erityisemmin itsekään.
Levy starttaa pienimuotoisesti, Hitch Hikin' on optimistisen kepeä tarina hilpeästä liftaajasta. Se kasvaa hitaasti isommaksi orkesteriteokseksi, pianoa ja jousia. Tämä tulee toistumaan levyn muissakin kappaleissa. Kulkumiesromantiikka jatkuu seuraavassa The Wayfarerissa, tosin raskaampana ja tummasävyisempänä. Kertosäkeen hokema I'm a wayfarer baby tuo hauskasti mieleen I'm a roadrunner honeyn. Tucson Train on levyn ensimmäinen hieno sävellys, selvää rockia, tuo mieleen The Rising -levyn tyylin. Tässä alkaa jo kiteytyä levyn teemat, vanhempi mieshenkilö on tehnyt menneisyydessä virheitä ja märehtii niitä nyt uudessa ympäristössä. Tässä vaiheessa ollaan vielä positiivisemmissa merkeissä ja baby on ehkä saapumassa Tucson Trainillä "Friscosta". Frisco on omituinen termivalinta, käsittääkseni se on eurooppalaisten turistien suosima väännös San Franciscosta, jota paikalliset pitävät raivostuttavana. Tosin kyllähan Otis Reddingin Sittin' on the Dock of the Bayssa puhutaan Frisco Baysta.
Nimikappale Western Stars on levyn ensimmäinen mestariteos. Nätti hidas haikea melodia, joka musiikiltaan muistuttaa Tunnel of Loven joitakin hitaimpia kappaleita. Mutta teksti on täydellinen tyrmäys, tällaisia helmiä ei Springsteeniltäkään usein irtoa. Alkusanat ovat kuin blues-vitsi "I wake up in the morning", mutta mitään muuta kliseistä kappaleessa ei olekaan. Laulu kertoo hasbeen-näyttelijästä, jonka tähtihetki on ollut pääsy John Waynen ampumaksi. Kappale on puhdasta elokuvaa muutenkin. Menin sanattomaksi.
Edellisen jälkeen on pakko vaihtaa tempoa ja Springsteen tarjoilee seuraavaksi levyn nopeimmin keinahtelevan menobiisin Sleepy Joe's Cafen. Meksikolaista latinofiilistä, tunnelma muistuttaa Howard Hawksin baarikohtauksia ja Springsteenin omaa Mary's Placea, joka on tosin väkinäisempi kuin tämä uusi kappale. Tässä on haitaria ja jousia vähemmän melodramaattisesti kuin muissa levyn paisutuksissa. Drive Fast (The Stuntman) on sisarteos Western Starsille, pääosassa nimen mukaisesti raihnainen stuntmies. Pahaenteisesti rakentuva pianokappale, mystisempi vertauskuvallisempi tarina, ei saavuta aivan samoja tehoja kuin aiempi kappale. Chasin' Wild Horses kertoo jo nimessä oleellisen, kaunis balladi murskautuneista unelmista.
Sundown nostaa tempoa helisevästi, mutta apeissa kaipuun tunnelmissa siinäkin liikutaan. Tämä ei oikein minuun iskenyt. Somewhere North of Nashville on ehkä levyn erikoisin tapaus, alle kaksiminuuttinen country-tarina lauluntekijästä, joka möi tyttönsä saadakseen levyn tehtyä. Tai jotain sinne päin, tämä ei ole arkirealismia. Mikään ei silti valmistele seuraavaa kappaletta, joka on levyn toinen täysosuma. Stones on laulun nimi ja se alkaa taas blues-kliseellä "I woke up this morning ...", mutta jatkuu täysin odottamatta " ... with stones in my mouth". Taitaa olla Springsteenin koko tuotannon hyytävin kielikuva. Tämä on levyn bluesmaisin kappale muutenkin lihaksikkaine rumpuineen. Kivet suussa ovat kai vertauskuva päähenkilön päästelemistä valheista, mutta muitakin tulkintoja varmaan voi kehitellä.
There Goes My Miracle on levyn hienoin sävellys, muistuttaa hieman Girls In Their Summer Clothes -teosta, mutta aivan niin valoisa tämä ei ole. Hello Sunshine jolkottelee kuin Nilssonin Everybody's Talkin', monet muutkin ovat samankaltaisuuden huomanneet. Tässä on vielä jotain toivonsäteitä, mutta päätöskappale Moonlight Motel sammuttaa ne. Eteerinen hidas balladi muistuttaa lasten tuutulauluja, mutta aihe on mustempi. Illuusiot ovat haihtuneet, motellin uima-allas on tyhjennetty ja Jack Daniel's paperipussissa ei paljoa lohduta, senkin voi kaataa parkkipaikan asvalttiin.
Springsteen täyttää ensi kuussa 70, mutta pystyy edelleen uudistumaan. Ei tämä ole uran suurin saavutus, mutta tuntuu selvästi tasapainoisimmalta kokonaisuudelta sitten Magic-levyn 2007. Tämä tyylilaji ei ole minun suosikkeja, mutta sujuvasti upposi. Soolokiertuetta ei ole tulossa, vaan seuraavaksi uusi levy E Street Bandin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti