perjantai 19. heinäkuuta 2024

Wasa En Riktig Øl


Zincissä ei näy Bock's Cornerin oluita, mutta uudempi paikallinen Wasa on edustettuna. Baarimestari ei tiennyt erityistä syytä Bockin puuttumiseen. Totesi heidän tekevän perinteisiä tyylejä ja Wasan moderneja. Sumukaljassa tanskalainen ö, 6,9 %, Citra, El Dorado ja Mosaic. Sameaa, mutta ei Ville Leinon sormitestin mukaan aivan NEIPA-samea. Melko raikas kirpeähkö tuoksu. Maussa mausteisuutta ja melkein belgiesterien tapausta vivahdetta, jopa lievää happamuutta. Raikkaus uupuu tästäkin ja katkeruus olematonta. Ei kovin miellyttävää. Zinc, 19.7.2024.

Radical Way Mirage Elixir








Junassa neljä tuntia Pasilasta Vaasaan. Kävin kaupungissa viimeksi joskus 90-luvun puolivälissä. Uusi Zinc-craftfestivaali aiheutti matkapäätöksen toteutumisen. Reppu aseman viereiseen hotelliin ja puistokatua pitkin torille. Aurinko paistaa lupausten mukaisesti. Torin laidalla craft-salonki Zinc, kapea apteekkimainen tila, ruskeaa nahkakalustusta. 11 hanaa, osa  varmaan omatuontia viikonlopun festivaalia varten. Radical Way tulee Kyproksen pääkaupungista Nikosiasta, oletettavasti kreikkalaiselta puolelta. Taitaa olla Keon jälkeen toinen juomani kyproslainen olut. 7,0 %, 22 IBU. Mosaic, Citra ja Vic Secret. Sameaa, hieman mausteinen ja kalkkinen, ei mehuisan raikas. Kohtuullisen täyteläinen, ei katkeruutta. Ei täysin vakuuta. Ruotsinkieltähän täällä kuulee, mutta suomea ymmärretään. Vaasa, Zinc, 19.7.2024.

torstai 18. heinäkuuta 2024

Apex Omega DIPA




 Vielä ennen kotimatkaa Örebrosta vahva sumukalja, 8,0 %. Todella samea. Kirpeää sitrusta tuoksussa, minttua ja hammastahnaa, varmaan Sabroa. Täyteläistä, raikasta, vaikkakaan ei katkeruutta. Ei tämä mitenkään huono ole, minttuisuuskin alkaa vähitellen pudota. Tai ehkä sitä ei sittenkään ollut, koska humalina näyttää olevan aivan erilaiset Idaho 7 ja Mosaic. Oluthuone Haka, 17.7.2024. 

Fat Lizard Fat Lab 56 Maibock



 Suositteluja kerännyt Fennia-korttelin Baba Döner oli jo kiinni, joten otin iltapalan viereisestä Onni Nepalista. Valuin sitten Pitkänsillan yli uuteen craft-salonkiin Oluthuone Hakaan. Texasilainen päällikkö Will Torrey oli yhtä puheliaalla tuulella kuin avauspäivänäkin. Päädyin tsekkaamaan Fat Lizardin Lab-sarjan maibockia, 7,3 %, 25 IBU. Vaaleanruskea, käytännössä kirkas. Maltainen runko, pähkinää. Hedelmäisyyttä hieman. Täyteläinen, lievästi mausteinen, vähän katkeruuttakin. Ehkä liskojen pienempiä eriä tulee juotua liian harvoin. Ryhdikästä jälkeä tässä, vaikka ei täysin esikuviensa pehmeyttä ja pyöreyttä tavoita. Oluthuone Haka, 17.7.2024. 

SOPP Helsinki 2024















 Tänä vuonna yksiviikkoisesta Helsingin SOPPista mahtui kalenteriin vain avauspäivä. Mutta hyvähän sekin on. Kuvat yllä ovat jostain syystä kronologisesti väärin päin. Saavuin paikalle viisi minuuttia avaamisajasta ja muutaman minuutin jono janoisista oli jo ehtinyt kerääntymään. Sisälle päästyäni ensimmäisinä näkökenttään osuivat itse festivaalin vahva mies Pekka Kääriäinen ja Olutliittojohtaja Anikó Lehtinen. Suuntasin tuttuun tapaan Sonnisaaren tiskille ja siellähän Sisä-Suomen kärkimiehet Hannu Nikulainen ja Vesa Välitalo virittelivät jo hörhöpöytää tiskin eteen. Tosin jonkinlaista kuudenkympin metamorfoosia läpikäyvää Hannua ei meinannut ensivilkaisulla tunnistaa. 


Sonnisaaren pils Niittäjä vakuutti äskettäin kovasti, mutta se oli ilmeisesti pelkkä lämmittelyakti. Nyt tiskiin iskeytyi Iso Niittäjä Dry Hopped Imperial Pils, 6,6 % ja Motuekaa kuivana. Märällä puolella nyt Magnum, Saphir, Spalt Select ja Centennial. Ehkä hieman samantapaisia suuntaviivoja kuin Hagströmin kesäjuomassa Fruity NZ Pilsissä, joka on jo harmittavasti pääkaupunkiseudun baareista loppunut. Selvä trooppinen hedelmäisyys peruslasistakin kohoaa ennen kuin perinteiset pilsin hyveet ruohoisuus, maltaisuus, katkeruus ottavat estradin haltuun. Ja tällä kertaa vielä erityisen täyteläisesti. Suomen pils-skene on tällä hetkellä taatusti kansainvälisen craftin kärkeä.


Sosiaalinen tilanne odotetusti tiivistyi vähän ennen kuin sadekuuro huuhteli Rautatientoria. Peruskasvojen ohella tuli juteltua pitempään harvinaisemman vieraan, eli viime syksynä Oluthuone Leskisestä luopuneen Esa Hiltusen kanssa. Sonnisaarella oli nippu muitakin uutuuksia, mutta niistä muistiinpanoja vähemmän. Tankerous on herukkainen, öljyinen ja katkera NEIPA, 6,8 %, Comet, Mosaic, Simcoe, Nectaron, Idaho 7. Monoliitti West Coast IPA tasapainoinen hienoisessa mallasvoittoisuudessaan, 7,0 %, Strata, Citra, Mosaic, Centennial. Repertuaarin kruunasi sitten Tippa '24 NEDIPA, 8,5 %, Columbus, Azacca, Citra. Mehuisaa sumua lähes nektarisesti, rapea hyvä juotavuus ja paketti kiristetään kasaan reippaalla katkeruudella.


Sonnisaaren setappi veti kyllä luulot pois niin tehokkaasti, että melkein pelotti lähteä kokeilemaan muiden panimoiden tuotoksia. Viereisellä tiskillä sentään houkutteli Plevnan uusi Saison, 6,0 %, ranskalaisella hiivalla. Samea, makeahko esterituoksu, maku vähän esanssimainen, jopa ohut. Ei raikkautta, tuli selvä pettymys, johtuneeko sitten ranskalaisesta hiivasta, että oikeaa fiilistä ei irronnut. Tässä vaiheessa kiertelin koko festarialueen silmäillen kokonaistarjonnan. Mitään selvää pakkokokeilua ei näkökenttään osunut. Päädyin sitten Nilkko Mallasviiniin, joka ehkä tunnetaan myös nimellä Viiniks. Mäntyharjun panimon nykykunto kiinnosti. American barleywine siis, 8,0 %, alakanttiin tyylin puitteissa, 50 IBU, Chinook, El Dorado. Makea tuoksu, ohut maku, ei täyteläisyyttä, ei kunnolla hedelmäisyyttä eikä täyteläisyyttä, ei jälkimakuakaan. Sen verran masentava tapaus, että päätinkin siirtyä syömään festivaalialueen ulkopuolelle. 


Sivumennen sanoen kuulin, että liikkeellä olisi huhu, jonka mukaan olisin osa-aikaeläkkeellä. Nyt täytyy todeta Mark Twainia mukaillen, että huhu on vahvasti liioiteltu ja ennenaikainen. Painan päivätöitä toistaiseksi aivan entiseen malliin täysipäiväisesti.   


keskiviikko 17. heinäkuuta 2024

Ti West: In a Valley of Violence

 Yllättävänkin perinnetietoinen western vuodelta 2016. Musiikki Ennio Morriconea, visuaalinen tyyli Sergio Leonea, kostotarinassa kaikuja Budd Boetticherin ja Anthony Mannin synkistä tarinoista. Ethan Hawken vähäpuheinen yksinäinen ratsastaja lainaa paljon Clint Eastwoodia. Vino huumori lähestyyy Quentin Tarantinoa, mutta koiran keskeinen osuus ehkä omaperäisempää antia. Ohjaajakirjoittaja West itselleni ennestään täysin tuntematon suuruus. Kompakti ja tiheä leffa sijoittuu High Plains Drifterin kaupungin kaltaiseen lännen persreikään Meksikon rajalle sisällissodan ja intiaanisotien jälkikuohuissa. West näyttää tehneen aiemmin kauhufilmejä, mutta sitä ei tästä huomaa. Ei tämä paljon pastissia korkeammalle nouse, mutta sellaisena oikein nautittava. Näyttää olleen taloudellinen katastrofi, mutta sehän ei koskaan suoraan korreloi laadun kanssa. 

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Francis Ford Coppola: The Godfather


 TV-kanava näytti Coppolan mafialeffan ja asetuin sitä vilkaisemaan. Tarkoitus ei ollut loppuun asti katsoa. Tiesin jokaisen kohtauksen etukäteen, mutta niin vain jumituin sen ääreen ja futiskisojen aiheuttama univelka jäi maksamatta. Olen nähnyt teoksen lukemattomia kertoja, mutta viehätys ei vähene. Blogiarviota ei ole, joten edellisestä katsomisesta voi olla yli 20 vuotta. Nino Rotan musiikki tempaisee mukaan jo ennen ensimmäistä kuvaa. Alun pitkä hääkohtaus on hidastempoinen, mutta aina yhtä hypnoottinen. Brandosta voi olla montaa mieltä, mutta onhan suoritus aivan ällistyttävä. Häiden jälkeen vauhti kiihtyy tuntuvasti, jotenkin muistelin, että juonenkäänteitä pohjustettaisiin enemmän, mutta Coppolan ohjaus on taloudellista ja tehokasta. Tsekkailin nyt katsoessa samalla kuvauspaikkoja. Corleonen talo näkyy olevan Staten Islandilla. Pari avainkohtausta tienvarsiheinikkoineen on kuvattu Jones Beach Causewaylla, joka on kauempana Long Islandilla, JFK:n itäpuolella. Ei siis elokuvan kannalta logistisesti Staten Islandin ja Manhattan/Brooklynin välillä. Corleonen kylä on 50 km etelään Palermosta,  mutta Sisilian kohtaukset kuvattiin lähempänä Messinaa itärannikolla. Brandon lisäksi kaikki muutkin näyttelijät tuntuvat olevan elämänsä  vedossa pieniä sivurooleja myöten. Coppola teki myöhemminkin paljon hyvää jälkeä, mutta samanlaista täysosumaa ei saavuttanut. Tuotantopäällikkö Robert Evansilla lienee paljon ansioita onnistumisessa. Evans halusi italialaistaustaisen ohjaajan ja Sergio Leone oli ensimmäinen vaihtoehto. Leone kieltäytyi, koska valmisteli omaa gangsterileffaansa Once Upon a Time in America, joka valmistui monien vaiheiden jälkeen vasta 12 vuotta myöhemmin. Seitsemän muutakin kandidaattia ehti kieltäytyä ennen kuin kokematon ja halpa Coppola osui tähtäimeen. Coppolakin piti Puzon romaania roskana, mutta suostui rahapulassa hommaan. Elokuva on aina pärjännyt maailman parhaiden elokuvien listoituksissa ja Sight & Soundin viimeisimmässä kriitikkoäänestyksessä 2022 sijoitus oli 12.  

maanantai 15. heinäkuuta 2024

Espanja - Englanti 2-1

 Berliinissä Shaw avauksessa, muuten tutut kokoonpanot. Keskikentällä vääntöä, Espanja piti palloa. Puolittaisia tilanteita syntyi, mutta ei yhtään kunnollista maalintekopaikkaa. Ottelu oikeastaan vasta alkoi tauon jälkeen. Espanjalle karmea takaisku, kun Rodri jouduttiin ottamaan vaihtoon loukkaantumisen takia, Zubimendi sisään. Mutta hyvä alku, Carvajal syötti, nyt 17-vuotias Yamal jatkoi, Williams sijoitti takanurkkaan. Nyt tempo nousi, tilanteita syntyi koko ajan. Olmo veti vähän ohi, samoin Williams. Tunnin kohdalla Southgate otti Kanen pois, Watkins sisään. Bellinghamilla kohtuupaikka, mutta ohi meni. 66. minuutilla Yamalilla avopaikka, Pickford torjui. 67. minuutilla Morata pois, Carvajal kapteeniksi, Oyarzabal sisään. Kolme minuuttia myöhemmin Mainoo pois, Palmer sisään. Kolme minuuttia lisää ja Bellinghamin syötöstä Palmer kiskoi pallon Espanjan verkkoon, tosin onnekkaasti kimmoke Zubimendista. Englanti ei kuitenkaan saanut otetta itselleen, Espanja jatkoi pallon pitämistä. Yamalilla oli taas maalintekopaikka. Ratkaisu sitten syntyi 86. minuutilla, Cucurella syötti luukulle ja Oyarzabal ohjasi sisään. Paitsio ei ollut kaukana, mutta Stones alempana. Englanti sai vielä hyvän myllytyksen, mutta Olmo pelasti päällä viivalta kentälle tulleen Toneyn puskun. Espanja voitti ansaitusti ja Timo Alasta siteeraten se on aina kesän onnellisin päivä, kun Englanti putoaa arvokisoista. Pari kertaa se on nyt tapahtunut vasta finaalissa, mutta taatusti tekee upean kipeää ylimielisille englantilaisille. 


PS. Sattumoisin näin ottelun ratkaisijan Mikel Oyarzabalin pelaamista livenäkin viisi vuotta sitten Donostiassa. Kentällä silloin myös Saksa-ottelun ratkaisija Mikel Merino ja hyvän turnauksen pelannut Ranskan pakki Theo Hernández. 

lauantai 13. heinäkuuta 2024

Gallows Bird Seurapiiri Saison



Tapiolan session viimeisenä belgikamaa, 7,0 %, 35 IBU. Humalilla ei ehkä tässä hiivapainotteisessa tyylissä niin väliä, mutta ne ovat Nelson Sauvin ja Saaz. Korianteria ja pippuria lisätty. Vaaleaa, sameaa, tuoksussa raikkaasti belgiestereitä ja hedelmäisyyttä. Maussa paljon hiilihappoa, raikkaus pysyy, tuoksun aromit jatkuvat maussakin, mukaan tulee lievää pippurisuutta. Jälkimaku jää tyhjäksi. Hyvin puhdaspiirteinen belgiale, mutta harmittavasti liiallinen hiilihappoisuus leikkaa makuja vaatimattomammiksi. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 13.7.3024.





Gallows Bird Slipoveri IPA



Nyt hieman kirkkaampi IPA, mutta utuisuutta on tässäkin. 6,0 %, 65 IBU, Idaho Gem, Nectaron, HBC630 ja Vic Secret. Pehmeän sitruksinen tuoksu, aavistus karamellisuuttakin. Maussa karamelli ikävästi korostuu, hedelmät väistyvät taustalle. Pehmeyttä ja kohtuullista raikkautta on, katkeruutta heikommin IPA- lukemasta huolimatta. Hyvä juotavuus, mutta lieväksi pettymykseksi tämä kääntyy. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 13.7.2024.


Gallows Bird Sidosryhmä NEIPA



Talon sumukaljassa taas NZ-humalia tarjolla, Nectaron, Wai-iti, Citra, HBC630. 6,0 %, vain 25 IBU. Ei kyllä kovinkaan samea. Hyvin samanlainen tuoksu kuin edellisessä lagerissa. Trooppista hedelmäisyyttä on, ehkä hieman mausteitakin. Maussa pehmeä ananaksen ja mangon tapainen maku korostuu, mutta vähän ohueksi runko silti jää. Raikkautta on. Odotetusti jälkimaku on tyhjä. Tämä ei oikein kolahtanut. Espoo, Gallows Bird Tapiola. 13.7.2024.

Gallows Bird Koronkorko NZ Lager



Mielessä oli tänään käydä Otaniemen lisäksi Tapiolankin panimobaarissa, mutta päätös vahvistui entisestään aamiaispöydässä. Päivän Hesarissa on Jussi Rokan ja Arto Nybergin esittely pääkaupunkiseudun panimojen taproomeista ja Gallows Birdin vähemmän tunnettu laatubaari saa ansaitsemaansa tunnustusta. Jälleen nippu uutuuksia tarjolla sitten edellisen vierailun. Aloitin Uuden-Seelannin lagerilla. 4,8 %, 35 IBU. Nectaron, Wai-iti, Pacific Gem. Äärimmäisen vaaleaa, Bud Light-tasoa. Tuoksussa on mukavasti ruohoisuuden rinnalla trooppista hedelmäisyyttä. Maussa hedelmäisyys peittyy aika nopeasti maltaisuuden, kuivan viljaisuuden ja ilahduttavan runsaan katkeruuden taakse. Erinomaista kamaa, voisi nimetä pilsneriksikin kevyestä IBU-lukemasta huolimatta. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 13.7.2024.

Olari 4 Wings


Growlerin kautta uutta west coast haze IPAa, 7,3 %, 70 IBU, Simcoe, Vic Secret ja Bitter Gold. Sameaa, mutta vähän sormet näkyy läpi, ei siis NEIPA-samea. Täyteläinen, ananasta ja appelsiinia. Kuiva, katkera, pehmeä, tasapainoinen. Tämä oli sovelias jäähyväisolut Otaniemessä, Olarin viimeaikaisista ehdotonta kärkeä, ehkä jopa ykkönen. Espoo, Olarin Panimo, 13.7.2024.


Olari Break From Reality







Viimeinen vierailu Otaniemen taproomiin. Auki vielä pari viikkoa, mutta itse en enää ehdi käymään. Brut pale ale hanassa, 4,1 %, 45 IBU. Aika ohut, mutta kuiva ja puhdas. Ei katkeroa. Ei niin tunkkainen kuin brutit yleensä. Olari onnistuu kohtuudella jopa tällaisessa. Espoo, Olarin Panimo, 13.7.2024.

Bruce Springsteen and The E Street Band, Helsinki, 12.7.2024











Olin marraskuussa Australiassa, kun Springsteenin Helsingin konsertin liput tulivat myyntiin. En siellä ruvennut jonottamaan ostoryntäyksessä. Kovin paljoa ei edes harmittanut. Fanitus on ehkä päässyt hieman hiipumaan. Viimeisintä cover-levyä en ole kuunnellut, saati hankkinut. Viime ja tämän vuoden peruutukset kertovat siitä, että Springsteenin kunto 74-vuotiaana ei ole entisellään. Yllättävän pitkäänhän se kovana pysyikin. Edellisen kerran näin bändin 2012 Helsingin ennätyspitkällä keikalla, joka olikin huippuelämys. Oli mielessä, että siihen olisi hyvä konserttikokemukset päättää. Turun keikalle 2013 en sitten lähtenytkään. Oli tiedossa, että Helsingin konserttiin tulee vielä lippuja tarjolle, joten pidin viikonloppua vapaana. Keväällä Bostonin reissun aikana tulikin myyntiin näkörajoitteisia paikkoja lavan sivulta. Tartuin tarjoukseen kaikesta edellä mainitusta huolimatta. Olen aina nähnyt bändin permannolta/kentältä, joten sama kokeilla nyt vähän erilaista. Eipä show'ssa nykyään mitään erityistä katseltavaa taida ollakaan. Aivan konsertin alla myynnissä oli kenttälippujakin, mutta en lähtenyt enää säätämään. Neljän tunnin keikoista bändi näyttää nyt jo luopuneen. Tämän vuoden konserteissa on ollut aina sama rakenne useine vakiobiiseineen, yhteensä noin 30 kappaletta. Kappaleet vaihtelevat jonkin verran, mutta eivät läheskään yhtä paljon kuin aikaisemmin. 


Sää oli ihanteellinen kuten aina Springsteen-konserteissani. Päästyäni paikalleni korkealle E-katsomoon totesin tilanteen hyväksi. Lavan etuosa näkyi hyvin, peittoon jäi vain rytmiryhmä. Toinen skriineistä näkyi, mutta sen päältä kulki lavan tukipalkki. Kuuluvuus olisi luultavasti hyvä. Hyvänä puolena koko muu yleisö näkyi, joten ensi kertaa stadion-keikalla pystyi näkemään mitä yleisössä tapahtuu. Ja kyllähän tässä iässä on jo helpompi istua kuin seisoa monta tuntia putkeen. Konsertin aloitusajankohdaksi oli luvattu klo 20, se alkoi jo hieman ennen. Iso bändi, viimeaikaisen peruskokoonpanon ohella ainakin trumpetisti ja Weinbergin lisäksi toinen perkussionisti. 


Avauksena Lonesome Day. Keskinkertaisen The Rising -levyn kovin tavanomainen sävellys, ei heti ajatellen mikään ihanteellinen rock-konsertin avausbiisi. Toisin kuin monet Springsteenin levyt, konsertit ovat poikkeuksetta olleet elämänilon ja yhteisöllisyyden juhlaa, puhdasta hauskanpitoakin. Alakuloinen Lonesome Day ei siihen asetelmaan sovi, mutta tällä kertaa se oli harkittu ja täydellinenkin tunnelman virittäjä. Ensi kertaa Springsteen näytti livenä surumieliseltä, jopa masentuneelta. Kuoleman läheisyys ja rankat menetykset tuntuvat ja näkyvät nyt avoimesti. Vanhaa huolettomuutta ja valoisuutta tavoiteltiin nytkin ajoittain, mutta ei enää niin riehakkaasti. Tästä konsertista ei tullut sen takia aiempien tapaan "voimaannuttava", mutta erinomainen konsertti kuitenkin. 


My Love Will Not Let You Down ei ole myöskään suosikkibiisejäni ja olin hieman pettynyt, että se tuli jo toisena. Tällä kiertueella se on soitettu joka kerran, mutta yleensä hieman myöhemmässä vaiheessa. Kieltämättä se on livenä parempi kuin levyllä ja kohotti hieman ilmapiiriä, vaikka ääni tuntui nyt hieman puuroiselta. Onneksi se ei myöhemmissä kappaleissa enää häirinnyt. Weinbergiltä kunnon soolokin jo tässä vaiheessa. Ensimmäinen klassikko Prove It All Night kulki jo kovempaa, joskin nyt esitettiin lyhyempi perusversio, hieman outo kitarasoolo, mutta Jake Clemons puhalsi komeasti. Two Hearts esitettiin puhtaasti duettona Steve Van Zandtin kanssa, herrojen väliset kitkat näyttävät jauhautuneen sileiksi vuosien myötä, se näkyi keikalla myöhemminkin.


Springsteenin viimeisin uutta musiikkia sisältävä levy on vuoden 2020 Letter To You, jonka ehdoton mestariteos on Ghosts-niminen kappale. Jo ensikuulemalta arvasin, että se olisi livenä pelkkää murhaa. Ja Springsteen päästi sen irti dramaturgisesti juuri oikeassa kohdassa viidentenä. Aivan ylimaallinen kokemus, itselleni konsertin todennäköisesti huikein kohta. Kuolleista ja kuolemasta on kyse, mutta ehkä rock ei koskaan kuolekaan, nähtäväksi jää. Seuraavana kuultiin nimibiisi Letter To You, huomattavasti erilaisena sovituksena kuin levyllä. Yllättäen sen sanat näkyivät skriinillä suomennettuina. Tämä toistui myöhemmin ainakin Last Man Standingin ja sen pitkän esittelyspiikin aikana. Kiinnostaisi kovasti aiotaanko suomennokset julkaista jotenkin ja kuka ne yleensä on tehnyt. 


The Promised Land on luotettava sotaratsu ja kyllä se juoksee edelleen, mutta nyt kuultiin perustulkintaa. Toki Utahin rattlesnake speedway on aina yhtä sykähdyttävä kuulla, Clemonsin foni ja pomon oma huuliharppu toimivat. Hungry Heart kulki tutulla yhteislaululla ja Springsteen otti käsikontaktia eturivin yleisöön. Tässä vaiheessa tunnelma muistutti jossain määrin aiempaa valoisuutta, toki se tavoitettiin myöhemminkin lopun hittisarjassa.  


Nebraska-levyn Reason to Believe on nimestään huolimatta Springsteenin uran synkimpiä lauluja, tekstiä voi pitää kyynisenäkin. Tiesin, että tällä kiertueella sitä on yllättäen esitetty, mutta meni kauan ennen kuin tunnistin nyt sen. Intro oli pistetty uusiksi, raskasta bluesia, ehkä hieman Bo Diddleyn komppiakin. Sovitus ja esitys olivat erinomaisia, konsertin toinen selvä huippukohta. Samassa fiiliksessä jatkettiin Tom Joad -levyn ainoalla rock-biisillä Youngstown, jossa Nils Lofgren pääsi ensi kerran esittelemään ällistyttävää kitarasoittoaan. Levyillä Springsteen ei päästä Lofgrenia kunnolla esille, mutta onneksi konserteissa rooli on edelleen suuri ja se monipuolistaa erinomaisesti bändin show'ta. 


Lähes joka kaupungissa tällä kiertueella Springsteen on lisännyt jonkin uuden kappaleen muuten melko vakioituun settilistaan. Odottelin tietysti jotain omaa suosikkiani, mutta valinta osui Magic-levyn alavireiseen Long Walk Homeen, joka esitettiin nyt ensi kerran 10 vuoteen. Se ei suuria suosikkejani ole, mutta tunnelmaltaan osui tietysti hienosti illan teemaan. Springsteen jopa varoitti etukäteen, että kappale on melankolinen. Working on the Highway oli sovitettu lähes tunnistamattomaksi akustiseksi rockabilly-balladiksi ja yleisöllä kesti kauan, ennen kuin se huomasi kyseessä olevan konsertin ensimmäinen biisi Born in the USA:lta. Seuraava Darlington County esitettiin sitten hyvin samaan tapaan kuin levyllä. 


Konsertin vanhin sävellys kuultiin tässä vaiheessa, E Street Shuffle on vuoden 1973 kakkoslevyn nimibiisi ja kuulin sen varmaan livenä nyt ensi kertaa. Hauskaa menoa, mutta lopun jammailu meni ehkä jo hieman överiksi. Heti perään näyte Springsteenin uusimmalta studiolevyltä, joka sisältää siis soul-covereita. Commodoresin Nightshift, hieno biisi ja hieno sovitus, duetto-osuus ja trumpettisoolo, mutta kyllä kappale musiikiltaan poikkeaa kovasti Springsteenin omasta tuotannosta, vaikka siinäkin on niin paljon soul-vaikutteita. Mutta konsertin teemaan tämä istui täydellisesti, kappaleessahan muistellaan Marvin Gayen ja Jackie Wilsonin kaltaisia edesmenneitä suuruuksia.   


My Hometownin syntetisaattori-intro villitsi yleisön ja tulkinta oli intensiivinen. Niin voi sanoa The Riveristäkin, jonka päätteeksi Springsteen näytti melkein itkevän. The Riveriä ei kuultu Springsteenin ensimmäisillä Suomen keikoilla ja siitä tuli joillekin faneille jonkinlainen pakkomielle. Itse kuulin sen jo 1988 Tukholmassa, joten hieman hämmästelin asiaa. Onhan se Springsteenin tuotannon kulmakivi, mutta itselle ehkä jo liian pureskeltu tapaus. Seuraavaksi sitten Springsteenin suomeksi tekstitetty muistelu ensimmäisestä bändistään ja George Theissistä, jonka kuoltua Springsteen on Last Man Standing, edelleen saumattomasti konsertin teemaan istuen. 


Perinteinen vahva sovitus Backstreetsistä, jonka keskellä oleva sentimentaalinen spiikki oli myös suomeksi käännetty, jos oikein muistan. Omakin tunnelma alkoi olla jo niin herkistynyt, että yksityiskohdat hämärtyivät. Lofgrenin tähdittämä Because The Night jyrisi tutulla täyteläisellä livesovituksella entiseen malliin ja aplodit ohittaen bändi siirtyi suoraan She's The Onen Diddley-jytkeeseen, harppusoolo kuohkeasti loppuun. Wrecking Ballista vieläkin humoristisempi sovitus kuin levyllä ja tämän kappaleen kohdalla Springsteen kehotti yleisöä selvällä suomen kielellä useampaan kertaan mukaan "kovempaa". The Rising kulki mahtipontisesti ja paljon selkeämmällä soundilla kuin levyllä. 


Badlands on luultavasti Springsteenin tuotannon paras rock-biisi, ainakin parhaiten livenä toimiva. Nytkin se soi täysin suvereenisti, sitä olisi voinut kuunnella loputtomiin. Tästä eteenpäin konsertin loppuosa on ollut käsittääkseni aina sama tällä kiertueella. Yllätyksiä ei tullut nytkään eikä ehkä itselleni enää suuria elämyksiäkään, Badlands jäi keikan kolmanneksi kohokohdaksi. Thunder Roadista esitettiin levytystä akustisempi ja rennompi versio, ehkä vähän löysäkin, kun Springsteen otti jälleen lähikontaktia yleisön kanssa ja joku nuorisolainen taisi saada harpunkin lahjaksi. Varsinainen setti päättyi tähän, mutta väliaika ennen ns. encoreja oli lyhyempi kuin koskaan muistan nähneeni. Springsteenillä oli ehkä kiire nukkumaan, tai sitten hän halusi esittää mahdollisimman monta biisiä. Yleisölle ei annettu aikaa edes hetken taputuksiin, kun seuraava kappale vyöryi päälle. 


Ja se oli tietysti Born in the USA, samanlaisena massiivisena pamputuksena kuin legendaarinen levytetty versio. Born to Run heti putkeen ehkä hieman rutiinimaisena ja hätäisempänä vetona. Bobby Jean keinui hienosti ja Dancing in the Darkia venyteltiin vetreästi. Tasajalkahyppelyä ei sentään kappaleeseen kuulunut kuin pari pomppua aivan lopussa. Bändin ripeä esittely tähän väliin ja sitten Clarence Clemonsille monin tavoin omistettu Tenth Avenue Freeze-Out, jonka aikana Clemonsin kuvia näkyi skriinillä. Vilahtipa siellä bändin toinenkin edesmennyt jäsen Danny Federici. Twist and Shoutissa tavoiteltiin vanhaa slapstick-hauskanpitoa Van Zandtin kanssa, mutta hieman väkinäiseksi ehkä homma tällä kertaa jäi. 


Bändin poistuttua Springsteen palasi vielä akustisesti esittämään I'll See You In My Dreamsin. Yleisö pääsi hieman hämärtyneessä illassa sytyttämään kännykkälamput ja Springsteen niittasi illan teemat nippuun, menetykset, muistot, kuolema ja sitten ehkä jotain. Laulun päätteeksi Springsteen kääntyi ja käveli hitaasti lavalta pois. Varsin samalla tavalla kuin John Waynen esittämä Ethan Edwards western-klassikon The Searchers viimeisessä kuvassa. Springsteen on kertonut nähneensä 70-luvulla tuon John Fordin elokuvan useampia kertoja. 


Jäähyväisten tuntua tässä oli, mutta saapa nähdä. Springsteenillä näyttää olevan hieman Biden-syndrooman oireita. Tältä kesältä peruuntuneet keikat on siirretty ensi kesään. Työmoraali on edelleen armoton, vaikka kremppaa on ollut jo fyysiselläkin puolella. Kolme tuntia ilman taukoja, 32 kappaletta Helsingissä, se on tämän kiertueen keskiarvoa enemmän ja enempää ei ole tainnut kuulua missään. Cadillac Ranchin, Sherry Darlingin ja Racing in the Streetin kaltaisia muualla esitettyjä omia suursuosikkeja ei Helsinkiin mahtunut, mutta olihan tämä vakuuttava ja ilmiömäinen suoritus jälleen.