Bill Forsyth: Local Hero

Tällä skottikomedialla vuodelta 1983 on sympaattisen feelgood-leffan maine. Näin tämän elokuvan nyt yli 40 vuoden tauon jälkeen ja tajusin miksi en tykännyt siitä juuri yhtään ensi-iltakierroksella. Olin nähnyt Forsythin edellisen elokuvan Gregory's Girl, joka oikeasti on näppärä romanttinen jalkapallokomedia. Local Hero alkaa suhteellisen mukavasti Texasin Houstonista absurdilla huumorilla pökkelöstä Burt Lancasterista huolimatta. Kun päästään Skotlannin läntisen Ylämaan rantakylään, niin aluksi hirttäydytään 1940-luvun Whisky Galore! -klassikon kuvioihin. Kun elokuva niistä vähitellen pyristelee eroon, niin sitten ei mitään jääkään jäljelle, elokuva lysähtää kasaan. Öljyfirma siis haluaa ostaa kokonaisen kylän, sataman ja jalostamon tieltä, ja kyläläiset haistavat suuret rahat. Osa nylkee jo kaatamatonta karhua. Tämä toimii kohtuudella, mutta tosiaan lainailee Mackendrickin klassikon aineksia laimeasti. Romanttiset viritykset ovat täysin alkeellisia. Peter Riegert jonkinlaisessa pääosassa on täysin onneton nobody ja kömpelö paikallinen sidekick Peter Capaldi on vielä heikompi. Kylän monitoimimiestä esittävä Denis Lawson yrittää pelastaa elokuvaa jotenkin kuiville. Hehkeät Jenny Seagrove ja Jennifer Black eivät saa tilaa juuri ollenkaan. Kylään rantautuu jopa stereotyyppinen venäläinen kalastaja. Mark Knopflerin juhlittu musiikki on hyvin matalaprofiilista, joka tietysti soundtrackiksi sopiikin, mutta ei siitäkään ole elokuvan pelastukseksi. Tämä komedia ei siis ole vähääkään hauska. Ja kuka hahmoista on "local hero"?

Nick Murphy: A Spy Among Friends

Kim Philbysta on varmaan kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään toisesta vakoilijasta. Tämä tuoreehko tv-sarja perustuu Ben Macintyren teokseen. Kirja ei ole tuttu, mutta Macintyrelta olen lukenut Oleg Gordijevski -opuksen, joka ei täysin vakuuttanut. Tv-sarja pureutuu Philbyn merkilliseen loikkaukseen 1963 Beirutista Odessaan ja sen jälkeisiin tutkimuksiin Britanniassa sekä Philbyn vaiheisiin Moskovassa. Paljon keritään takaumilla taaksepäin 1930-luvulle asti. Philbyn ohella toinen päähenkilö on pitkäaikainen MI6-kollega Nicholas Elliott, joka oli loikkauksen aikaan myös Beirutissa. Sarjassa esiintyy useita tunnettuja hahmoja, kuten CIA:n vastavakoiluguru James Jesus Angleton, myöhempi menestyskirjailija Ian Fleming, aiemmat brittiloikkarit Maclean ja Burgess sekä ns. neljäs mies Anthony Blunt. Sarja on laatutyötä, tarina avautuu sujuvasti ja näyttelijätyö on huipputasoa. Huumoriakin on brittityyliin riittävästi. Elliottia esittävä Damian Lewis muistuttaa aika lailla Hugh Laurieta. Elliottin käytöstä verrataan yhdessä kohtauksessa Wodehousen Bertie Woosteriin, joka oli Laurien tutuimpia rooleja. Fleming testaa hollantilaisella agentilla, voiko sukelluspuvun alla käyttää smokkia. Siis tuleva James Bond -kohtaus. Uuttakin itselle tuli esille, natsien vastarintamies Erich Vermehrenin kohtalosta en ole ennen kuullut. Vermehren siirtyi sodan lopulla Englantiin ja hänen katoliset kumppaninsa jäivät sodan loputtua venäläisten sektorille. Philby kavalsi antinatsit (ja antikommunistit) venäläisille, jotka surmasivat heidät. En tiedä oliko tekotapa yhtä raakalaismainen kuin tässä sarjassa esitetään. Sarjassa annetaan ymmärtää, että Philby yritti Moskovaan päästyään pelata kolmoisroolia. Hän uskotteli Angletonille ja muille amerikkalaisille ryhtyvänsä vakoilemaan Moskovassa CIA:n leivissä. Todellisuudessa hän paljasti aikeensa heti venäläisille, jotka eivät ymmärtäneet pelin henkeä ja eliminoivat samantien Moskovasta Philbyn jenkkikontaktit. Tämä voi olla fiktiota. Kuusi jaksoa, ehkä pari liikaa, samoja asioita pyöritetään useampaan kertaan. Ei tämä mikään Le Bureau ole, mutta kiehtovaa historiallista spekulointia.

Samuel Fuller: Pickup on South Street

Olen ilmeisesti nähnyt tämän kuuluisan film noirin vain kerran aikaisemmin, vaikka siihen olisi ollut useampia tilaisuuksia. Nyt nähtynä siihen on ollut syynsä. Tässä elokuvassa ei ole sellaista nautinnollista feelgood-aspektia kuin Double Indemnityn tai Out of the Pastin kaltaisissa klassikoissa. Tässä teoksessa on kiihkeää neuroottisuutta, jotain kipeää patologisuutta, joka ei tee katsomiskokemuksesta miellyttävää. Eikä se tietenkään ole ihme, kun ohjaaja on Samuel Fuller, sellaisia Fullerin filmit yleensä ovat. Muutenhan tämä 1953 valmistunut New York -tarina on puhdasoppista noiria. Fuller avaa pelin hikisellä sanattomalla pitkällä otoksella ruuhkaisesta metrovaunusta. Tunnelma kääntyy jopa eroottiseksi ennen taskuvarkausaktia. Elokuvan tyyli muistuttaa sen jälkeen jonkin aikaa puolidokumentaarista poliisiproseduraalia, Joe MacDonaldin kuvaus on ensiluokkaisuutta. Vähitellen Fullerin irrrottelu kiihtyy, runsaasti lähikuvia, mustaa huumoria, mutta hilpeys juuttuu kurkkuun viimeistään Thelma Ritterin murhakohtauksessa. Elokuva kestää kompaktit 77 minuuttia eikä suvantokohtia todellakaan ole. Juoni on ajankohtaisesti Neuvostoliiton ohjailemien kommunistivakoojien jäljitystä, mutta sekin tuntuu olevan pelkkä sivujuonne Fullerin päähänpinttymissä. Herkästi sadistisesti virnuileva Richard Widmark on tietysti juuri oikea mies tällaiseen elokuvaan ja Jean Peters on vakuuttava kovia kokevana pelinappulana isommassa pelissä. Lähinnä teatterissa uransa tehnyt Richard Kiley saattaa silti olla koko porukan kovin hikeä pukkaavana pelokkaana psykopaattina. Ehkä juuri hyvien näyttelijöiden vuoksi tämä saattaa olla jopa Fullerin paras elokuva, toki aivan kaikkia en ole nähnyt. Ja on tietysti selvää, että Robert Bresson otti Pickpocketiinsa tästä paljon vaikutteita.

James Bennett: No Show

Suhteellisen paljon on kirjoitettu jalkapallotähdistä, jotka eivät koskaan päässeet pelaamaan MM-lopputurnauksessa. Tyyliin Alfredo Di Stéfano, George Best, Johnny Giles, Tom Lund, David Kipiani, Bernd Schuster, Jari Litmanen. Pitch Publishingin tuoreessa julkaisussa James Bennett ottaa fokukseen laadukkaita joukkueita, jotka putosivat niukasti MM-kisoista. Mukana on niin silloin tällöin tipahtaneita jalkapallon suurmaita kuin myös pikkumaita, jotka ovat harvoin onnistuneet tai eivät koskaan. Osittain tarinat pelkistyvät juuri noihin tähtipelaajiin, joilta uran kruunu jäi saavuttamatta. Suurin osa näistä joukkueista ja pelaajistakin ovat kuitenkin toisella yrittämällä onnistuneet. Suomalaisesta näkökulmasta on tietysti skandaali, että Litmanen ja Suomi eivät ole tässä kirjassa mukana. Suomi on ehkä merkittävin maa, joka ei ole lopputurnaukseen koskaan päässyt ja karsiutuminen vuoden 1998 kisoista oli mahdollisimman dramaattinen Unkari-tasapelillä. Ja jättiläistähti Litmanen oli silloin kentällä.

Monet Bennettin valinnoista ovat onnistuneita, varsinkin kirjan alkupuolella. Bennett käynnistää teoksen juuri mainituilla Di Stéfanolla ja Bestillä. Espanjalla oli 1958 yksi kaikkien aikojen ryhmistä jalkeilla, Di Stéfanon ohella toinen maahanmuuttajasupertähti László Kubala, joka ei koskaan lopputurnauksessa esiintynyt. Lisäksi mm. kotimaiset huippulegendat Francisco Gento ja Luis Suárez, mutta niin vain Skotlanti tiputti mahtijoukkueen Ruotsin kisoista. Seuraaviin kisoihin Espanja selvisi ja Di Stéfano oli ryhmässä, mutta loukkantuneena ei päässyt kentälle. George Bestin ja Pat Jenningsin Pohjois-Irlanti olivat melko lähellä päästä Englannin kisoihin 1966, mutta Sveitsi oli vahvempi. Jennings pelasi vuoden 1982 ja 1986 turnauksissa, mutta Best ei koskaan. Häntä harkittiin 37-vuotiaana 1982, mutta harmittavasti näin ei käynyt. Best oli silloin tietysti kalpea aavistus parhaista päivistään, mutta hänellä oli tapana väläytellä, jos haastetta oli tarpeeksi. Vuonna 1976 Bestiä jo pidettiin alkoholisoituneena kehäraakkina, mutta niin vain hän jätti MM-karsintaottelussa Johan Cruyffin varjoonsa. 

Bennettin brittiläisyys heijastuu kirjan valinnoissa. Kaikki Brittein saarten joukkueet ovat päässeet opuksen sivuille. Pohjois-Irlannin jälkeen vuorossa on Skotlanti 1970. Joukkueessa olivat Denis Law, Jimmy Johnstone, Billy Bremner ja Eddie Gray uransa huipulla, mutta Länsi-Saksa oli karsinnassa liian kova. Neljä vuotta myöhemmin kaikki pääsivät kisoihin loukkaantunutta Grayta (yksi suurimmista, joka ei kisoissa koskaan pelannut) lukuunottamatta. Law ja Johnstone olivat kuitenkin jo pahasti jäähdyttelyvaiheessa silloin. Englanti-valinta on hieman hämmentävästi 1978, vaikka itse pidän vuoden 1974 kisoista karsiutunutta ryhmää kovempana. Puolalle putoaminen oli silloin suurempi kansallinen häpeä kuin Italialle karsiutuminen neljä vuotta myöhemmin. Irlannin tasavalta saa vuoronsa 1982. Giles ei silloin enää pelannut, mutta valmentaja Eoin Handilla oli käytössään Arsenal-taustainen kolmikko Liam Brady, Frank Stapleton ja David O'Leary sekä Liverpoolin veteraani Steve Heighway. Ranska jäi kuitenkin kukistamatta. Walesin vuoro on luonnollisesti 1986, kun ratkaisuottelu Skotlantia vastaan huipentui skottivalmentaja Jock Steinin kuolemaan. Walesilla oli silloin koossa huippuryhmä, kuten Neville Southall, Ian Rush ja Mark Hughes.       

 

Suurvalloista Argentiina koki kovia 1970. Kasassa oli taas huippuryhmä, mutta kovassa nousussa ollut Peru oli liian kova. Belgia 1974 on myös itsestäänselvä valinta, koska karsiutuminen tapahtui väärällä paitsiotuomiolla. Bennett toteaa asianmukaisesti, että moraalinen oikeus voitti kuitenkin. Oikealla tuomiolla olisi nimittäin Hollanti tippunut kisoista ja jalkapallo sellaisena kuin sen nyt tunnemme olisi mitä ilmeisimmin tyystin toisenlaista. Niin suuri vaikutus Rinus Michelsin ja Johan Cruyffin esityksellä 1974 on ollut. Paul van Himst oli kenties lähes Cruyffin veroinen (en koskaan nähnyt hänen pelaavan), mutta hänen sukupolvensa Belgia sai tilaisuutensa jo Meksikossa 1970. Tulos oli kehno. 1970-luvulta Bennett jättää muutamia selviä kandidaatteja käsittelemättä. Neuvostoliitto putosi laadukkaalla joukkueella 1974, kun kieltäytyi pelaamasta jatkokarsintaa Chileä vastaan Santiagon vankileiristadionilla. Tarinassa olisi ollut dramatiikkaa enemmän kuin tarpeeksi. Neuvostoliiton putoaminen 1978 oli myös kiinnostava, koska sitä edelsi Valeri Lobanovskin yritys pelata pelkillä Kiovan Dynamon pelaajilla maaotteluitakin. Lobanovski toki sai uuden yrityksen 80-luvulla paremmalla menestyksellä. Myös EM-voittaja Tšekkoslovakian putoamisesta 1978 olisi ollut mukava lukea. 

Kirjan intensiteetti laskee 90-luvulle tultaessa, ainakin omasta mielestäni. Toki itseäni kiinnostaakin enemmän jalkapallon vanhemmat vaiheet. Bennett ottaa mukaan enemmän Euroopan ja Etelä-Amerikan ulkopuolisia joukkueita, joissa ei ole minun kaltaiselle retroromantikolle riittävää hohtoa. Vuoden 1990 karsinnoista pudonneista Bennett esittelee Trinidad ja Tobagon. Dwight Yorke oli jo silloin mukana, mutta pääsi lopulta pelaamaan vuoden 2006 turnauksessa. Hieman yllättävä valinta on myös Itä-Saksa, joka onnistui pääsemään kisoihin vain 1974. Vuoden 1990 yritys jäi viimeiseksi ja kieltämättä olisi ollut dramaattista nähdä Italian kisoissa kaksi Saksaa Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Joukkueessa oli Matthias Sammerin, Andreas Thomin ja Ulf Kirstenin kaltaisia laatupelureitakin. Vuoden 1994 valintoja on Bennettillä Zambia, jonka lähes koko ryhmä kuoli lento-onnettomuudessa 1993. Kapteeni Kalusha Bwalyan johdolla joukkue pääsi kuitenkin lähelle menestystä. Japani samalta vuodelta on oudompi valinta, vaikka kulttipelaaja Kazuyoshi Miura olikin silloin parhaimmillaan. Ranska on karsiutunut usein, mutta Bennettin valinta on melko perustellusti myös nämä ensimmäiset USA:n kisat. Silloisesta ryhmästä Eric Cantona ei urallaan päässyt koskaan kisoihin, mutta hyvin erilainen hyökkääjätähti Jean-Pierre Papin ehti pelata jo 1986, vaikka olikin 1994 paljon kovemmassa iskussa. Kovassa nosteessa olleet topparit Laurent Blanc ja Marcel Desailly päätyivät sitten jopa maailmanmestareiksi neljä vuotta myöhemmin.    

Portugalin "kultainen sukupolvi" Figo, Rui Costa, João Pinto ja Couto olivat parhaimmillaan 1998, mutta niin vain tuli karsiutuminen. Kaikki pelasivat kuitenkin MM-lopputurnauksessa jossain vaiheessa urallaan. Bennett esittelee myös Australian näissä karsinnoissa. Suurimmat tähdet Harry Kewell ja Mark Viduka pääsivät sitten lopulta pelaamaan 2006, Kewell myös 2010. Jari Litmasen parhaana vuonna 1995 Ballon d'Orin napannut George Weah puolestaan ei koskaan kisoihin päässyt. Liberia ei ole kovin lähellä käynyt, mutta Bennett kertoo kuitenkin Weahin ja Liberian vaiheista vuoden 2002 karsinnoista. Samoihin karsintoihin osuu myös Bennettin Hollanti-valinta. Tässä kohti myös Litmanen saa kirjassa maininnan, koska Hollannin mukana epäonnistuivat hänen Ajax-aikalaisensa Kluivert, de Boer ja Davids. Vaikka mukana olivat myös mm. Stam ja Van Nistelrooy, niin Portugali ja Irlanti painoivat edelle. 2002-karsintoihin osui myös Valeri Lobanovskin last stand. Ukraina selvisi Ševtšenkon ja Rebrovin sukupolvella jatkokarsintaan, mutta hävisi Länsi-Saksalle. Pitkään sairastanut Lobanovski kuoli pian sen jälkeen. Ševtšenko ja Rebrov pelasivat kiutenkin seuraavassa turnauksessa.    

Seuraavaksi Bennett tarjoaa pitkän Afrikka-putken. Vuonna 2006 Angola tiputti Nigerian, jolla oli riveissään tähtisikermä Okocha, Martins, Kanu ja Aghahowa. Algeria tiputti 2010 Egyptin, jonka silloinen tähti Aboutrika ei päässyt koskaan kisoihin. Vuoden 2014 valinta on Burkina Faso, joka oli suhteellisen lähellä päästä MM-rientoihin. Joukkueen tähti oli epätasainen Aristide Bancé, joka lopputurnauskesänä pelasi muutaman pelin HJK:n riveissä. Italia saa vuoronsa 2018, Ruotsi kellisti silloin Buffonin, Chiellinin, Bonuccin ja kumppanit. Ryhmä ei ollut kummoinen, vaikka nousikin sitten EM-voittoon 2020. USA on myös käsittelyssä 2018, uusi tähti Pulisic ei auttanut, kun Trinidad kellisti supervallan. Bennettin kirja päättyy Norjan karsintapettymykseen 2022 Haalandista ja Ødegaardista huolimatta. Viimeisissä sanoissa Bennett noteeraa sitten Norjan karsintamenestyksen tämän vuoden turnaukseen. Hieman töksähtävä loppu.

Mittava teos siis, eikä mikään helppo lukukokemus. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta Bennett kirjoittaa melko puisevasti ja luettelonomaisesti. Hetken epäilin jopa tekoälyn käyttöä, mutta on teoksessa kuitenkin tarpeeksi subjektiivisia kannanottoja. Pettymys itselleni siis, mutta modernimmasta jalkapallosta ja vaikkapa Afrikan joukkueiden kehityksestä enemmän kiinnostuneille tämä voi olla selvästi antoisampi teos.     

Ranska - Paraguay 1-0

Muistan kohtuullisen hyvin, kun 1998 Ranska voitti Lensissä kotikisoissaan Paraguayn 1-0. Silloinkin pelattiin pääsystä neljännesfinaaliin ja Paraguay puolusti tiukasti, mutta ei rikollisesti. Laurent Blanc teki jatkoajalla voittomaalin. Nyt USA:n 250v-syntymäpäivänä USA:n syntymäkaupungissa Philadelphiassa Ranska oli vieläkin suurempi suosikki ja argentiinalaisen valmentaja Alfaron johdolla Paraguay valitsi toisenlaisen taktiikan. He lähtivät hakemaan rangaistuspotkukilpailuvoittoa, johon he ylsivät Saksaa vastaan. Ja nyt kaikin mahdollisin keinoin häiritsemällä Ranskan pelaajia. Suurin nilkki oli keskikenttäpelaaja Matías Galarza, joka löi nyrkillä vastustajaa ainakin viisi kertaa. Kyseessä oli selvästi yhteisesti Alfaron johdolla sovittu taktiikka, koska myös muut Paraguayn pelaajat tekivät samoin, tosin hieman Galarzaa peitellymmin. En muista nähneeni vastaavaa sitten 1970-luvun tällä tasolla. Erikoisinta tässä oli uzbekistanilaisen tuomarin toiminta. Galarza ei saanut edes keltaista korttia, vaikka mies olisi pitänyt passittaa suoraan vankilaan. Ei varoitusta saanut kukaan muukaan paraguaylainen. Sen sijaan kolmea ranskalaista uzbekki rankaisi kortilla. Uzbekistan kuului Neuvostoliittoon ja Neuvostoliitossa uhrit (kuten sotavangit) olivat syyllisiä. Uzbekistanissa esiintyy myös tietääkseni laajamittaista korruptiota ja väistämättä jonkinlainen lahjonta tulee mieleen. Teoriaan ei sovi se, että tuomari kuitenkin VAR-tarkastelun jälkeen antoi Ranskalle rangaistuspotkun, joka ratkaisi ottelun. Ehkä VAR-tuomarit eivät antaneet uzbekille mitään muuta mahdollisuutta. Mysteeriksi jää sitten vielä se, miksi VAR-tuomarit ja muut avustavat tuomarit antoivat Paraguayn sikailun mennä läpi.   

Philadelphiassa oli lämpöä +37 C, mutta erityisemmin se ei pelitempossa näkynyt. Ehkä Mbappé  ja kumppanit välttivät kaikkien pisimpiä spurtteja. Ranska piti palloa, mutta ei saanut luotua ennen taukoa yhtään tilannetta. Paraguaylla oli hyvä maalivahti Gill ja kenttäpelaajat sotkivat ranskalaisten kuviot. Tauon jälkeen Ranska nosti tempoa ja tilanteita alkoi syntyä. 50. minuutilla maalivahti Maignon avasi todella pitkällä potkulla Mbappén läpiajoon, mutta jotenkin hän onnistui sössimään viimeistelyn. Sitten 65. minuutilla Barcolan tilalle tullut Doué kaadettiin selvästi boksissa ja Mbappé pystyi pilkulta rankaisemaan, vaikka paraguaylaiset käyttivät häirinnässään kaikkia vilppejä. Huvittavin tapaus oli yritys survoa kentän rangaistuspilkku kuopalle kengillä. Alfaron taktiikka siis kusaisi ja hän ei pystynyt muuttamaan kurssia. Ei tässä Paraguayn joukkueessa tainnut ollakaan maalintekoon kykeneviä resursseja. Rikollisilla otteilla jatkettiin loppuun asti, mutta käsittääkseni vakavampia loukkaantumisia ei onneksi sattunut. Kohtuullinen seuraus tästä olisi Paraguayn sulkeminen kansainvälisestä toiminnasta vähintään 10 vuodeksi, mutta eihän FIFA sellaista tee. Ehkä uzbekkijuristi sentään kotiutetaan kisoista.

Portugali - Uzbekistan 5-0

Konepajan Market Hallissa nyt katsomassa MTV-peliä. Houstonissa João Félix avauksessa, toki myös Cristiano. Bernardo Silva penkillä. Uzbekistanin valmentaja näytti kovin tutulta ja sehän on Fabio Cannavaro. Neuvostoliiton aikana Uzbekistanissa oli hyvä joukkue Pahtakor Taškent, jonka huippusukupolvi tosin kuoli bisarrissa lento-onnettomuudessa 1979. Uzbekkien nykymaine ei ole kummoinen. Kuudennella minuutilla yllättäen João Cancelon syötöstä Cristiano sai pallon maaliin. Vartin jälkeen Nuno Mendes kiskoi voimalla vapaapotkusta toisen maalin. Uzbekit näyttivät täysin aloittelijoilta. Mutta ihme tapahtui 29. minuutilla. Ganiev kiskoi 16 takaa takaylänurkkaan, komea maali. VARin mukaan maalia edelsi virhe. 39. minuutilla Bruno Fernandes syötti hyvin Cristianon läpi, joka onnistui taas. 

Tauon jälkeen tasaisempaa ja löysempää peliä, jännite oli lauennut. Tunnin kohdalla Portugalin kulmasta suomalaistyylinen hässäkkä luukulla, maalivahti haroi itse pallon häkkiin. 87. minuutilla vielä vaihtomies Rafael Leão tempoi tarkasti ylänurkkaan. Portugalin potentiaalista tämä ei oikeastaan kertonut mitään vastustajan heikkouden takia.

Len Deighton

Len Deighton on kuollut maaliskuun puolivälissä Guernseyllä 97-vuotiaana. Kuulin tapauksesta vasta nyt, kun uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä oli Keijo Kettusen laatima muistokirjoitus. Olin kuoleman aikaan Hollannin reissulla, ei tullut seurattua uutisvirtaa. 1970-luvun puolivälissä aloin lukea brittiläisiä vakoilutrillereitä käännöksinä. Ensin Ian Flemingin James Bond -kirjoja, ehkä John le Carréa ja Graham Greeneä, myös muutama Len Deightonin romaani. Ei oikein kolahtanut, kirjailija unohtui, aika kului. Rautaesirippu romahti 1989 ja seuraavana vuonna tartuin Deightonin uudehkoon Berlin Game -teokseen, nyt alkukielellä. Se kolahti totaalisti. Berlin Game on 1983 ilmestynyt ensimmäinen osa Bernard Samson -sarjasta, myöhemmin niitä tuli yhdeksän lisää. Deightonin noirahtava tyyli iski täysin omiin makumieltymyksiin. En ollut silloin vielä käynyt Berliinissä, Deightonin romaanin miljöökuvaus viehätti erityisen intensiivisesti. Myöhemmillä Berliinin reissuilla jäljitin sitten Deightonin tarinoiden tapahtumapaikkoja. Luin sitten ahmien kaikki siihen mennessä ilmestyneet Samson-teokset, viimeinen saapui 1996. Samalla tutustuin Deightonin muihin romaaneihin, joista erityisesti pidin toisen maailmansodan Egyptiin sijoittuvasta City of Goldista. Sen ja Berlin Gamen olen lukenut sittemmin toiseenkin kertaan, se on hyvin harvinaista, toisena esimerkkinä tulee mieleen Raymond Chandler, jonka teoksista olen nauttinut useampaan kertaan. Luin myös Deightonin varhaisia 60-luvun teoksia, englanniksi nekin avautuivat paljon paremmin. Kollega John le Carré ei hätkähtänyt kylmän sodan päättymistä vaan löysi uusia aiheita ja paransi jopa tasoaan, jos mahdollista. Deightonille taisi käydä toisin. Saatuaan Samson-sarjan päätökseen 1996 hän ei enää julkaissut mitään. Ehkä miehellä oli muitakin kiinnostuskohteita kuin kirjoittaminen ja hän pystyi viettämään vielä 30 vuotta eläkkeellä. Pysyvän jäljen hän joka tapauksessa ehti jättää kirjallisuuteen.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

Katsoin nyt Yle Areenasta lähes 50 vuoden tauon jälkeen uudestaan Matti Tapion hämmästyttävän merkkityön, joka pureutuu dokumentein, haastatteluin ja dramatisoiduilla kohtauksilla Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1938-41. Muistan tv-sarjan olleen silloin 1978-79 huikea kokemus, mutta onhan tämä nytkin nähtynä yli 11 tuntia armotonta tykitystä. Muistelen aikalaisten kohisseen eniten Boris Jartsevin suuresta roolista talvisotaa edeltäneissä neuvottelutunnusteluissa. Se ei silloin varmaan ollut niin yleisesti tiedossa. Nyt nähtynä mieleen jäi eniten Molotovin hirvittävä tylyys neuvotteluissa ja Paasikiven yli-inhimillinen kärsivällisyys. Risto Mäkelän ja Keijo Kompan näyttelijäsuoritukset ovat täysin uskomattomia. Jotkut näyttelijät ovat vaatimattomampia, mutta kokonaisuus on silti vakuuttava. Ei ihme, että Molotovia vihattiin Suomessa niin paljon. Erityisesti korostui Molotovin painostus välirauhan aikana elo-syyskuussa 1940, uusi hyökkäys Suomeen tuntui olevan tulossa minä hetkenä hyvänsä ja Suomessa valmisteltiin jo liikekannallepanoa. Vuoden 1978 jälkeen on tullut tietysti uutta tutkimusta, ehkä järisyttävimpänä väite, että Göring olisi jo talvisodan lopussa kehottanut Suomea tekemään rauhan. Menetetyt alueet saataisiin takaisin Saksan avulla. Se tuo välirauhan aikaisen painostuksen uuteen valoon, mutta ilmeisesti ainakaan Paasikivi ei ollut tietoinen Göringin lupauksesta. Onhan se muutenkin kiistanalainen edelleen. 

Kun tv-sarja tehtiin 1977-78 suomettumisen ollessa pahimmillaan, niin yllättävän vähän rähmällään oloa sarjassa on nähtävissä. Lähinnä loppuun päälleliimattu lyhyt valokuvakooste jatkosodan jälkeisistä tapahtumista ETYKiin asti korostuu. Paasikiven itsekritiikkiä on ehkä painotettu enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Väinö Tanner oli Kekkosen verivihollinen, mutta varsin myönteinen kuva Tannerista piirtyy sarjassa. Stalin nähdään leppoisana piipunpolttajana, mutta ehkä näin olikin Molotovin hoitaessa likaisen työn. Lähes kaikissa neuvotteluissa mukana ollut Johan Nykopp oli hyvissä voimissa 1978 ja neuvottelujen kuvauksen todenperäisyyttä ei liene syytä epäillä. Vaikka sarjan otsikossa mainitaan miehet, niin muutama nainenkin oli keskeisessä asemassa. Hella Wuolijoen rooli korostuu Aleksandra Kollontain kanssa käydyissä Tukholman keskusteluissa talvisodan aikana. Wuolijoen ja Tannerin välejä kuvataan läheisiksi. Ainakin jatkosodan aikana he olivat kyllä sitten kovin kaukana toisistaan. Matti Tapio kuoli 52-vuotiaana ensimmäisen jakson esittämisen jälkeen. Ilmeisesti kuolinsyyssä ei ollut mitään epäselvää, vaikka Venäjän vaiheisiin tutustuneelle yhteensattuma vaikuttaa tutulta.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

Jari Tervo on sikäli mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kiinnostunut samoista asioista kuin minä. Ainakin Suomen lähihistoria ja jalkapallo. Olemme samaa ikäluokkaa, Tervo kolme vuotta vanhempi. Molemmat olemme pohjoisesta kotoisin. Itsekin olisin voinut ryhtyä toimittajaksi ja ehkä sitä kautta jopa kirjailijaksi, mutta pääsiäisenä 1980 päätin valita helpomman tien hakeutumalla IT-alalle. Olen kuitenkin lukenut suhteellisen vähän Tervoa, viimeksi Myyrän yli 15 vuotta sitten. Nyt käsiin sattui Tervon uusin romaani vuodelta 2024.

Teoksen alaotsikkona on epähistoriallinen romaani. Se on myös jonkinlainen 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sukukronikka, jossa ihmiset kietoutuvat itsenäisen Suomen pöyristyttäviin alkuvaiheisiin. Romaani starttaa 20.6.1944, joka on vahva ehdokas Suomen historian synkimmäksi päiväksi. Se on päivä, jolloin Viipuri menetettiin venäläisille sotarosvoille. Samana päivänä samaiset rosvot pommittivat Elisenvaaran rautatieasemaa, joka oli täynnä evakkojunia. Yleiseen tietoon murhapommitus tuli vasta 2006. Nimihenkilöt Eeva Kyyhkynen ja Aatami Rautaparta ovat Elisenvaarassa juuri silloin, mutta säilyvät hengissä. Kahdeksan Eevan lähisukulaista kuolee. Tervon romaani liikkuu tästä ajassa taaksepäin 20-luvulle asti kuvaten lähinnä Rautaparran suvun vaiheita Suomessa ja Venäjällä. Oleellista on kuitenkin mitä tapahtuu loppuvuodesta 1944. Ilkka Remeksen esikoisromaanin tapaan Tervon tarinassa Tali-Ihantala murtuu ja siviilejä raiskaava, kiduttava ja murhaava puna-armeija vyöryy Helsinkiin. Lokakuussa vallataan Vaasa ja koko Suomi on miehitetty. Urho Kekkonen julkaisee pamfletin nimeltä "Onko maallamme malttia sovjetisoitua?". Tervo on kirjoittanut teoksen helmikuun 2022 jälkeen ja se näkyy. Jälki on Suomessa samaa kuin Ukrainassa keväällä 2022. 

Kirjan lopussa on henkilöhakemisto, jossa kerrotaan myös sellaisia asioita, jotka itse tekstistä puuttuvat, tai mainitaan ohimennen. Se on kovin hyödyllinen, koska henkilöitä on paljon. Tuttuun tapaan teos vilisee oikeita historiallisia henkilöitä fiktiivisten seassa. Se tuntuu toimivan nyt paremmin kuin Myyrässä. Tervo kirjoittaa hyvin, mutta lukeminen oli silti aika raskasta. Huumori on karua ja tapahtumat ovat erittäin synkkiä. Jostain syystä henkilöhahmot jäävät jokseenkin etäisiksi ja niihin on hankala samaistua. Ehkä nimipariskuntaan tarkemmin keskittyvä kerronta toimisi intensiivisemmin. Vaikuttavan massiivisen eepoksen Tervo on kuitenkin punonut kasaan.

Kari Kallonen: Partisaanisota

Luin äskettäin Muurmannin suomalaisten kansanmurhaa käsittelevän Tarja Lappalaisen teoksen, joka sivusi neuvostopartisaanien tekemiä sotarikoksia Pohjois-Suomessa jatkosodan aikana. Tartuin nyt kolme vuotta myöhemmin 2022 ilmestyneeseen kokonaisesitykseen ns. Karjalan rintaman partisaaneista, vaikka aihe kovin masentava onkin. Kirjan kannessa on väritetty valokuva Olavi Alakulpista, jonka CV on hämmästyttävä. Maastohiihdon maailmanmestari, Mannerheim-ristin ritari, partisaanien jahtaaja, poliittinen pakolainen ja USA:n armeijan everstiluutnantti. Kallosen kirja keskittyy jäljittämään venäläisissä partisaanijoukoissa sotarikoksiin syyllistyneitä suomalaisia. Pitkän hiljaisuuden jälkeen partisaaneista on kirjoitettu suhteellisen paljon 1990-luvulta alkaen. Tämä ehkä vähän kiusallinenkin kansallinen näkökulma on varsin perusteltu, koska monien henkiinjääneiden kertoman mukaan suomalaisia naisia, lapsia ja vanhuksia murhanneiden partisaanien joukossa oli usein suomea puhuneita henkilöitä. 

Kallonen taustoittaa asetelmaa vuoden 1918 sisällissotaan ja Venäjälle paenneiden punaisten katkeruuteen. Suomalaispartisaanien suurta määrää voi silti ihmetellä, koska suuri(n) osa Venäjällä asuneista suomalaisista sai niskalaukauksen 1937-38. Eivät kuitenkaan kaikki. Osa pelastui ollessaan Stalinin lihamyllyn aikaan huomattavasti turvallisemmassa Espanjan brutaalissa sisällissodassa. Talvisodan aikana Suomeen pudotettiin tai kyyditettiin rajan yli paljon suomalaisia desantteja. Osa äskettäin vangiksi jääneitä, kiinnijääneet saivat sodan oloissa kuolemantuomion. Kallonen listaa heitä paljon, vaikka  desantit eivät teoksen fokuksessa olekaan. Usein unohdettu pointti on se, että jatkosodan partisaaneja johti Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKVD:n/NKGB:n kautta, ei puna-armeija. Siihenhän viittaa partisaani-sanan parti-osa. Kallosen arvion mukaan Karjalan rintaman partisaaneista noin 15% oli suomalaisia tai karjalaisia, yhteensä n. 765. Kirjan liitteessä luetellaan 150 henkilön nimet. Katsoin ensin, että mukana ei ole yhtään Juntusta tai Moilasta. Lista ei hämmentävästi ole kuitenkaan kokonaan aakkosjärjestyksessä, molempia löytyykin kaksi. Antti Iolovits Juntunen (yksikköä ei tiedossa), Toivo Karinpoika Juntunen (Bolevoje Klits), Vieno Tuomaanpoika Moilanen (Bojevyje druzja, Partisaaniprikaati os. 17, Burevestnik) ja Viktor Iisakinpoika Moilanen (Krasnij Partizan). Kallosen kirjassa ei näiden henkilöiden toimia kuvata. Bolevoje Klits (Taisteluhuuto) toimi Kiestingin ja Louhen alueella, Bojevyje druzja (Taistelutoverit) Karhumäen ja Äänisen alueella, Burevestnik (Myrskylintu) Puutoisissa, Krasnij Partizan (Punainen partisaani) Vienan Kemissä. Tiedot ovat siis suhteellisen hataria ja näissä tapahtumissa näyttää olevan paljon tutkittavaa jäljellä. 

Muurmannin suomalaisia käsittelevässä kirjassa Martti Turtola vähätteli Lapin rajavartioston johtaja Oiva Willamon kykyjä. Kallosen konna on puolestaan Kekkosen kaveri maaherra Kaarlo Hillilä, joka vesitti Willamon esityksiä Lapin siviilien evakuoinnista partisaaniuhan alla. Ensimmäisenä jatkosodan partisaanisiviiliuhrina kirjassa pidetään Ristijärven Mustavaarassa 16.7.1941 surmattua Perttu Kemppaista. Lienee hieman määrittelykysymys olivatko hänen murhaajansa desantteja vai partisaaneja. Varsin ryhdikkään pohjustuksen jälkeen Kallosen kirja hajaantuu pahasti kuvatessaan varsinaisia partisaani-iskuja ja partisaaneja vastaan taistelleita suomalaisjoukkoja. Jonkinlaista kronologista ja maantieteellistä rakennetta yritetään muodostaa, mutta lopputulos on kuitenkin puuduttava ja sekava yksityiskohtainen luettelo tapahtumista. Lukeminen on raskasta ja joutuu jopa suomalaisen sotakirjallisuuden pahimman perisynnin tapaan pohdiskelemaan kuvataanko tässä nyt suomalaisen vai venäläisen yksikön toimintaa. Paljon selkeämpää organisointia kaivattaisiin ja Kallonen selvästi ymmärtää sen itsekin. Loppusanoissa Kallonen toteaa teoksen olevan "journalistinen" ja toivoo aiheesta jatkossa tutkimuksellisempaa otetta. Kallosen teksti saattaa aluksi vaikuttaa varsin kattavalta, mutta kirjasta puuttuu kokonaan Kuhmon verityöt. Kirjan liitteen uhriluettelossa on kahdeksan Juntusta, joiden kuolinpäivä on 24.7.1944 Kuhmon Iivantiirassa. Kyseessä on silmitön verilöyly Hirvivaarassa, joka sijaitsee Iivantiiran ja Moisiovaaran kylien välimaastossa, siis melko lähellä Hyrynsalmen rajaa. Murhatut Juntuset eivät olleet lähisukulaisia, mutta sukulaisia kuitenkin.

Lappalaisen kirjassa yritettiin omituisen innokkaasti puhdistaa tunnetun Muurmannin suomalaisen Sven Lokan partisaaniepäilyjä. Tämä uudempi teos taas langettaa epäilyksen varjon entistä tiukemmin Lokkaan. Yksi uusi lähde on ilmaantunut Jukka Rislakin teoksessa "Saatan kuolla jo rajalla". Siinä kerrotaan, että Tšeljabinskin työarmeijaleiriltä vapautettiin 1943 joukko nuoria suomalaismiehiä, joiden määränpää oli Belomorsk/Sorokka tai Karjalan NKVD-joukot. Sven Lokka oli juuri tuolla Tšeljabinskin leirillä, oman kertomuksensa mukaan edelleen kesällä 1944, jolloin hänet tunnistettiin pahimmassa partisaanien massamurhassa Lokan kylässä Suomen Lapissa. Lokka ei pystynyt esittämään todisteita oleskelustaan siihen aikaan Tšeljabinskissa.

Joonas Konstig: Sotaan syyllinen

Edellisessä lukemassani romaanissa Violetti vainoaja esiintyy pienessä roolissa 1954 muistisairas Risto Ryti, jokseenkin tragikoomisessa valossa. Tässä romaanissa vuodelta 2022 Rytillä on isompi rooli, taitaapa olla ihan nimihenkilökin ja huumoria ei todellakaan tällä kertaa mukana. Poimin tämän romaanin Vallilan kirjastosta täysin satunnaisesti. Kansi oli hyllyssä käännetty esiin ja vilkaisin takakannen synopsista, lainauspäätös syntyi. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään. 1977 syntynyt Konstig on jo melko kokenut kirjailija, tämäkin teos on itse asiassa jatkosodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan trilogian kolmas osa. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan, kun teoksia kuvataan itsenäisiksi. Ollaan siis vuodenvaihteessa 1945-46, presidentti Mannerheim hoidattaa terveyttään mahdollisimman kaukana Stalinista Portugalissa, venäläisten hallitsema liittoutuneiden valvontakomissio painostaa Suomea aloittamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin jatkosodan aikaisia poliittisia johtajia vastaan. 

Rytistä huolimatta romaanin varsinainen päähenkilö on punaisen Valpon kommunistietsivä Hugo Salo, joka lähetetään Moskovaan hakemaan syyttäjien todistajaksi Suomessa jatkosodan alla ja aikana vaikuttanutta Erich Buschenhagenia. Kenraali on jäänyt venäläisten vangiksi Romaniassa. Moskovassa Salolle osoittaa vieraanvaraisuutta ensin rouva Jartseva, siis Zoja Rybkina. Pian Salolle selviää kuitenkin kommunismin venäläisen version naamioista riisutut kasvot. Mies heitetään Lubjankan torakoita kuhisevaan tyrmään. Ja kuten hyvin tiedetään, russakat ovat Lubjankan fasiliteeteista miellyttävimpiä. Romaanin pääosan muodostaakin tämä Salon värikäs Venäjän turnee. Se tuntuu pitkitetyltä, mutta on kuitenkin kiinnostavampi kuin alkuosa. Oikeudenkäynnin tarkka läpikäynti Rydin puolustuspuhetta myöten oli vähän tylsää, kun tunnen tapahtumat jokseenkin hyvin. Puhtaat fiktio-osuudet siis kiinnostavampia. Mutta rytmi saisi olla rivakampi ja pikkupoikien pommileikit Helsingissä ovat kuin jostain nuortenkirjasta. Muutenkaan fiktio-osuiden uskottavuus ei ole kovin korkea, vaikka todellisuuskin oli kaikenlaisia käänteitä täynnä. Oikeudenkäynnin lopputuloshan oli ennalta määrätty, joten sitä ei sentään jäädä sen kummemmin ihmettelemään. Helsingin paikallisväri on kohtuullisen onnistunutta. Iraniin sijoittuva epilogi taas tuntuu kovin keinotekoiselta.

Romaanin tyylilajia jäin hieman pohtimaan. Tässä siis esiintyy isoissa rooleissa todellisia henkilöitä, Mannerheim, Ryti ja muut syytetyt, Buschenhagen, Rybkina, myös Kekkonen ja brittien agentit J.H. Magill ja Rex Bosley. Mutta jostain syystä NKVD/NKGB:n Helsingin residentti Jelisei Sinitsyn alias Jelisei Jelisejev esiintyy hieman muunnetulla nimellä. Syy lienee hänelle varattu loppukäänne. Toki myös valvontakomission johtaja Andrei Ždanov käyttää kirjassa peitenimeä Zdanov. Oikeiden ja fiktiivisten henkilöiden sekoittaminen aina hieman arveluttaa, vaikka suuri suosikkini Philip Kerr harrasti historiallisissa trillereissään juuri sitä. Kerriä voisi jopa epäillä Konstigin esikuvaksikin. Harmi vain, että Hugo Salo ei ole läheskään yhtä kiehtova hahmo kuin Kerrin Bernie Gunther. Edellisessä Konstigin asekätkentäromaanissa esiintyykin Salon vanhempi veli. Pikkuvirheitä kirjoissa aina on, eniten ehkä särähti Kominternin muuttuminen Interkomiksi. Mutta kyllä Konstig faktoista selviää kunnialla. Täysin viihdyttävä lukukokemus ei siis ollut, joten pitää vielä harkita muihin romaaneihin tarttumista.

Tarja Lappalainen & Martti Turtola: Stalinin tappamat

Luin äskettäin, että Aleksi Mainion vetämä viisivuotinen tutkimushanke Stalinin terrorin suomalaisuhreista on saatu päätökseen. Uhreja oli ilmeisesti vähemmän kuin on aiemmin arvioitu. Se on hienoa, mutta yksikin oli tietysti liikaa. Ja inkeriläisiä ei ole tuossa arviossa mukana. Muurmannin suomalaiset ovat toinen erikoisryhmä, en tiedä olivatko he luvuissa mukana. Luin nyt juuri heihin keskittyvän teoksen vuodelta 2019 eli valmistunut juuri ennen Mainion projektia. Itselläni on tähän aiheeseen mahdollisesti hieman henkilökohtaisempaakin sidosta. 1860-luvun nälänhädän aikana Kainuusta lähti ruuan perässä ihmisiä Pohjois-Norjaan Ruijaan ja myös Venäjän puoliselle Jäämeren rannikolle, ns. Ryssänrannalle. Kiinnostaa oliko mukana lähisukulaisiani, siis lähinnä Juntusia tai Moilasia. Tiedossa ei ole tällaisia tapauksia, mutta sehän ei takaa mitään. Isoisäni isä Juho Juntunen (1854-1937) oli enemmän lännen mies. 1868 hän vaelsi kävellen Hyrynsalmen Oravivaarasta länteen noin 200 kilometriä Ouluun. Siellä hän etsi ruokaa ja nukkui yöt Oulun tervaporvarien koirankopeissa. Hän selvisi hengissä, palasi Hyrynsalmelle ja osti 1891 Puolangan puolelta maatilan, jossa isäni syntyi 1935. Saksan armeijan 7. Gebirgs-Division sitten poltti sen syyskuussa 1944.

Käsillä oleva teos jakautuu kahteen osaan. Tarja Lappalainen käy läpi Muurmannin suomalaisten koko historian lähinnä henkiinjääneiden haastatteluihin pohjaten. Martti Turtolan osuus on sotahistoriallinen katsaus Jäämeren alueen sotilaallisiin selkkauksiin Oolannin sodasta alkaen. Jäämeren suomalaiset olivat peräisin lähinnä Pohjois-Suomesta, osa siirtyi Muurmannin alueelle Norjan kautta. Nälkä siis ajoi pohjoiseen ja houkuttimena olivat Jäämeren kalat, lähes kaikki hankkivat elantonsa kalastajina, varsinkin alkuvaiheessa. He toivat seudulle myös maanviljelyn. Suomalaiset näyttävät asettuneet lähinnä kahdelle alueelle, Uuran vuonon ja Tuuloman joen rannoille. Murmanskiahan ei silloin vielä ollut. Kuolanvuonon pohjukassa oli pienehkö venäläisten perustama Kuolan kaupunki. Toinen suomalaisaalto tapahtui 1918, kun Suomen sisällissodan hävinneen puolen punaisia pakeni Venäjälle, myös pohjoisille alueille. Ja vielä tuli kolmaskin aalto, 1930-luvun alun USA:n pula-aikaa paenneet onnettomat amerikansuomalaiset, jotka asettuivat pääosin etelämmäs Vienan ja Aunuksen Karjalaan. Osa päätyi pohjoisemmaksi.   

Ensimmäinen Juntunen ilmaantuu tarinaan teoksen sivulla 45. 1882 muuan Kiannalta lähtenyt kalastaja Juntunen on puukotettu hengiltä Supuskassa. Suomussalmihan oli vuoteen 1868 asti Kianta. Yhden ruplan velan takaisinmaksua tiedustellut Juntunen oli kuulemma ollut hiljainen ja sovinnollinen mies. Ensimmäisestä kuvaliitteestä löytyvät Richard ja Leonard Juntunen. Heitä ei tekstissä mainita. Juntusten sukukirjasta löytyy vain yksi Richard, Richard Wilho Juntunen, s. 1920 Michiganin Fredassa Lake Superiorin rannalla lähellä Houghtonia ja kuoli 1974 Multnomahissa, Oregonin Portlandissa ennen craft-oluen vallankumouksen puhkeamista siellä. Tuskin siis hän ollut Kuolassa. Yksi Leonard asui Suomussalmen Näljängällä 1878-1959. Pitkän ikänsä aikana hän olisi tietysti ehtinyt käydä Muurmannissa. Arktisista Moilasista on tietysti kuuluisin 1922 Sallan metsätyömailla ns. läskikapinaa johtanut Jahvetti Moilanen. Tämä Moilanen oli kuitenkin salanimi, hän oli Viipurissa syntynyt Frans Myyryläinen, joka kyllä vaikutti Kainuussa ensimmäisen maailmansodan aikana. Stalinin ihmispuimuri niitti hänetkin Petroskoissa 1938. Lappalaisen tekstissä esiintyy Moilasia siellä täällä, joten heitä on ollut paljon Muurmannissa. Ei siis tosiaan tietääkseni läheistä sukua äitini puolelta. Useamman kerran tekstissä mainitut veljekset Joosepin ja Haaraldin vei espanjantauti 1921.  

Uuraan ja Tuuloman suomalaiset näyttävät eläneen suhteellisen rauhallisissa oloissa vuoteen 1937 asti. Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä osa joutui Venäjän armeijaan tai brittien rinnalle Muurmannin legioonaan, mutta kyseessä oli ilmeisiä yksittäistapauksia. Uudet valtiaat bolševikit lopettivat yksityisyritteliäisyyden, mutta suomalaiset näyttävät toimineen sitten ilmeisen menestyksekkäästi mm. kalastuskolhooseissa. Mutta 1937 Stalin päätti hävittää Neuvostoliitosta kaikki ei-venäläiset. Suomalaiset erityisesti. Parin vuoden verimyrskystä selvinneet Muurmannin suomalaiset kansanviholliset talvisodasta raivostunut Stalin kuljetutti Karhumäkeen 1940 ja sieltä pakkotyöhön tai vankileireille Arkangelin alueelle. Sieltä ei enää juuri kukaan selvinnyt hengissä. Jos tämä ei ole kansanmurha, niin sitten ei mikään.

Lappalaisen tekstin tärkeimpiä lähteitä ja kertojia on 1924 Tuulomassa syntynyt maalari ja kirjailija Sven Lokka. Tämä tuo teokseen lievää arveluttavuutta. Lokka päätyi Arkangelista Uralin taakse Tšeljabinskin alueen vankileirille koko jatkosodan ajaksi. Tai niin hän ainakin kertoo. Ainakin yhden silminnäkijän mukaan Lokka osallistui kesällä 1944 pöyristyttävään siviilijoukkomurhaan Suomen Lapissa Lokan kylässä ns. partisaani-iskussa. Ilmeisesti ei ole todisteita, että hän olisi ollut samaan aikaan Tšeljabinskissa. Sodan jälkeen Lokka pääsi epäilyttävästi yhtenä harvoista suomalaisista palaamaan takaisin Tuulomaan. Lappalainen ja hänen muut kertojansa vakuuttavat kirjassa pitkään, ettei Lokka ole voinut osallistua murhiin. Mutta ne ovat vain mielipiteitä, sen takia kirjasta jää vähän karvas maku suuhun.    

   

Turtolan (s. 1947) osuus kirjassa alkaa nolosti, kun hän luonnehtii K.M. Walleniusta Lapin sodan sankariksi. Walleniuksen sotilasurahan loppui talvisotaan. Turtolan kirjoittama osa tuntui aluksi vähän turhalta ja irralliselta, koska sotatapahtumia sivutaan jo Lappalaisen tekstissä. Toki se on täydentävä ja selventäväkin kuvaus, varsinkin jos ei ole perehtynyt alueen selkkauksiin. Niitähän tosiaan on riittänyt. Oolannin sodassa jo britit kävivät näyttämässä voimaansa Jäämeren rannalla hävittämällä silloisen Kuolan taajaman. Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä mm. Suomen valkoiset yrittivät vallata Petsamon asein, mutta saivat sen vasta jokseenkin yllättäen Tarton rauhanneuvotteluissa. Muurmannin legioonan vaiheet ovat niin sekavat, että Turtolakaan ei oikein jaksa niihin paneutua, eikä ehkä tässä yhteydessä ole tarpeenkaan. Talvisodan ja jatkosodan tapahtumat tuodaan myös asiallisesti esiin. Ehkä hieman särähtää Turtolan pakkomielteen omainen parjaus Lapin rajavartioston komentajasta Oiva Willamosta. Mutta tuskinpa Willamo mikään mukava mies tosiaan oli. Jatkosodan alla jotkut suomalaiset kaavailivat koko Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen, mutta useimmat sentään arvelivat sen olevan liian iso haukkaus. Ja kaavailutkin loppuivat lyhyeen, kun Saksan sotakone hyytyi Litsa-joelle kolmeksi vuodeksi.

Fred Zinnemann: Julia

Luulin nähneeni joskus tämän Zinnemannin toiseksi viimeisen ohjaustyön vuodelta 1977. Nyt katsottuna ei kyllä tullut minkäänlaisia aiempia muistikuvia, joten taisi olla sittenkin ensimmäinen tutustuminen teokseen. Jonkinlainen näytelmäkirjailija Lillian Hellmanin biopic, joka perustuu Hellmanin vuonna 1973 ilmestyneeseen Pentimento-kirjaan. Sattumoisin tuo Pentimento on ollut kirjahyllyssäni kymmeniä vuosia, mutta en ole tullut lukeneeksi. Ostin sen joskus divarista jenkkireissulla varmaankin. Mielenkiintoni Hellmaniin liittyy tietysti hänen elämänkumppaniinsa Dashiell Hammettiin, jonka armoton fani olen ollut 1970-luvulta asti. Jason Robardsin esittämä Hammett esiintyy Juliassakin, mutta melko merkityksettömässä sivuroolissa. Elokuva sijoittuu pääosin 1930-luvulle Eurooppaan, jossa Jane Fondan esittämä juutalainen Hellman etsii lapsuuden kaveriaan, Vanessa Redgraven Juliaa. Dramaattisin jakso sijoittuu Itävallan sisällissotaan 1934 Wienissä, jossa natsit pahoinpitelevät Julian pysyviin vammoihin. Pääosan elokuvasta vie kevyttä suspensea kehittelevä Fondan junamatka Pariisista Berliinin kautta Moskovaan. Hitchcock olisi tästä osasta saanut aikaan hienoa jälkeä, mutta Zinnemann oli jo väsyneessä kunnossa. Sisäistä monologia teennäisesti tarjoava elokuva on muutenkin harmittavan löysä, hienosta aiheesta ei saada tehoja millään irti. Fondan hahmokin on ärsyttävän avuton. Näyttäisi siltä, että tarina on pääosin fiktiota, Zinnemann kertoo vihanneensa Hellmania. Monte Hellman ei liene Lillianille sukua, hän olikin alunperin Monte Himmelbaum.

Mark Biram: Viva Colombia

Kirjan alaotsikko kertoo osuvasti teoksen rakenteen: A Social History of Colombian Football in Fifteen Players. Biram on valinnut 15 avainpelaajaa (ja yhden valmentajan), joiden tarinoiden kautta käydään läpi Etelä-Amerikan potentiaalisen jalkapallosuurvallan vaiheita. Kaikissa osuuksissa ei päästä kovin syvälle, mutta varsin monipuolinen kuva teoksesta välittyy. Julkaistu vuosi sitten, joten päästään lähelle nykyhetkeäkin. 

Argentiinaan ja Uruguayhin verrattuna Kolumbian jalkapallo kehittyi todella hitaasti, vaikka britit toivatkin pelin samoihin aikoihin Karibian rannikon Barranquillan seudulle kuin muuallekin. Ensi kerran maasta oikeastaan kuultiin muualla 1950-luvun alussa, kun Kolumbia erosi FIFAsta ja alkoi houkutella kovemmilla palkoilla tähtiä muualta. Tunnetuimpia argentiinalaiset Adolfo Pedernera ja Alfredo Di Stéfano. Tämäkään ruiske ei paljoa paikallista tasoa piristänyt, mutta lopulta Kolumbia pääsi vuoden 1962 MM-lopputurnaukseen Chileen. Biram aloittaa tarinansa oikeastaan tästä kohti. Turnauksen kohokohtiin kuului alkulohkossa Kolumbian ja Neuvostoliiton 4-4 -tasapeli. Kolumbian ensimmäinen piste MM-kisoista ja Marcos Coll pisti pallon suoraan kulmapotkusta Lev Jašinin taakse. Pedernera oli tässä vaiheessa valmentajana, piste jäi ainoaksi ja seuraavan kerran Kolumbia nähtiin MM-kisoissa vasta 1990.

Biram alkaa syventää kuvaustaan Kolumbian yhteiskunnasta. Useimmat tietävät huumekaupasta ja sisällissodiksi käytännössä ärtyneistä vastakkainasetteluista. Niihin Biram ei keskity vaan maan yleisempään hajanaisuuteen. Karibian rannikko kehittyi ensimmäisenä, mutta sittemmin on sisämaa kasvanut eniten, siellä sijaitsevat kolme suurinta kaupunkia, pääkaupunki Bogotá ja huumekartelleistaan kuulut Medellín ja Cali. Maan ensimmäinen supertähti Willington Ortiz on kuitenkin kotoisin Tyynenmeren rannikolta Tumacosta läheltä Ecuadorin rajaa. Tämä toinen rannikko on selvästi Kolumbian köyhintä aluetta. Ortiz on myös ensimmäinen kolumbialainen pelaaja, josta itse kuulin. En tietääkseni koskaan kuitenkaan nähnyt Ortizin pelaavan, vaikka Ortiz osallistui Münchenin olympialaisiin 1972. Ortizin kuuluisin saavutus lienee finaalipaikka Copa Americassa 1975. Semifinaalissa kaatui Uruguay, mutta kaksiosaisen finaalin playoffissa Caracasissa Peru voitti Hugo Sotilin maalilla.  

Biram hyppää käytännössä koko 1980-luvun yli Italian MM-kisoihin 1990, joissa Kolumbia teki lopullisen läpimurron jalkapallon eliittiin. Tämän sukupolven pelaajista ensimmäisenä Biram keskittyy Freddy Rincóniin. Myös Rincón oli kotoisin Tyynenmeren rannalta Buenaventurasta, joka Biramin mukaan on ollut varsinainen persereikä. Sekä Ortiz että Rincón olivat jossain vaiheessa epäiltyjä huumekaupasta, mutta tuomioita ei tullut. Rincón kuoli 2022 oudossa liikenneonnettomuudessa. Eniten huumeyhteyksiä on liitetty lievästi sanoen persoonalliseen maalivahtiin René Higuitaan. Higuitan sekoilun seurauksenahan Kamerunin yhtä suuri persoonallisuus Roger Milla pääsi pudottamaan Kolumbian Italian kisojen pudotuspelissä. Seuraaviin kisoihin 1994 Higuita ei sitten päässytkään siviilielämän epäselvyyksien vuoksi. 

Kolumbian historian ykköspelaaja lienee edelleen Carlos Valderrama, jonka tarinaan Biram ei paljoa uutta tuo. Biramin mukaan Valderrama ei viihtynyt Espanjassa Valladolidissa rasismin takia. Parhaat kautensahan Euroopassa Valderrama pelasi Ranskan Montpellierissä. Biramin teoksen ja ehkäpä Kolumbian jalkapallohistoriankin kohokohta on ansaitusti MM-karsintaottelu 1993 Argentiinassa, jonka Kolumbia voitti 0-5. Tunnetusti Pelé  tässä vaiheessa nosti Kolumbian seuraavan MM-lopputurnauksen ennakkosuosikiksi ja kävi niin kuin kävi. Faustino Asprillan tarinassa Biram hieman oudosti keskittyy peniksen vilautukseen ja sitä seuranneeseen hömppäjulkisuuteen. Andrés Escobarin traaginen kohtalo on tietysti Kolumbian futistarinan ytimessä, mutta siitäkään ei käsittääkseni tule uutta esille.

Kansainvälisesti hiljaisemman 00-luvun Biram ohittaa keskittymällä Iván Córdoban pyrkimyksiin organisoida ammattilaispelaajille etujärjestö. Córdoban ilmiömäinen ura Interissä jää sivuhuomautukseksi. Seuraavan huippusukupolven kuvaus käynnistyy Juan Cuadradosta, jolla on karmea tausta Necoclin rajakaupungissa. Puolisotilaalliset joukot ampuivat isän, silminnäkijä Juan oli silloin 4-vuotias. Cuadradon hulppea ura jää vähemmälle huomiolle. James Rodriguezin alamäkeä upean MM-turnauksen 2014 jälkeen analysoidaan melko ansiokkaasti. Radamel Falcaosta Biram kirjoittaa kunnon taustoitusta, joka oli minulle pääosin uutta. Luis Díazin kohdalla Biram keskittyy isän kidnappaukseen. 

Kirjan lopussa Biram käy läpi 1990-luvun joukkueen valmentaja Francisco Maturanan vaiheet. Maturana on selvästi Biramille suurin sankari, joka tulee esille pitkin koko kirjaa. Myös Maturana on kotoisin köyhältä Tyynenmeren rannikolta. Onhan tämä varsin ansiokas teos, kun Kolumbian jalkapallohistoria on jäänyt niin tuntemattomaksi Euroopassa. En kuitenkaan innostunut kirjan rakenteesta, suoraviivaisempi yleiskerronta olisi voinut olla parempi ratkaisu. Biram pyrkii myös rasittavasti olemaan poliittisesti mahdollisimman korrekti. Tämä johtaa naurettavimpana ylilyöntinä käyttämään Turkista englannin kielessä kirjoitusasua Türkiye. Recep Tayyip Erdoğan nauraisi taatusti paskaisesti palatsissaan, jos sattuisi kuulemaan asiasta.

Miia Tervo: Ohjus

 Talven 1984-85 Inarijärven ohjustapauksen ympärille rakennettu tuore elokuva viime vuodelta. Ohjusvälikohtaus tosin jää lähinnä taustoitukseksi, kun elokuva keskittyy nuoren äidin perhe-elämän vaikeuksiin. Alkupuoli on lähinnä kansankomediaa, sitten romanttista komediaa ja lopuksi perheväkivaltadraamaa. Koko elokuva kaatuu kuitenkin äänitykseen, näyttelijöiden dialogista on täysin mahdotonta saada mitään selvää. Mutta ei käsikirjoituskaan kovin vakuuttavalta vaikuta. Kuvattu osittain Virossa. 

Samantha Harvey: Orbital

Brittiläinen uudehko kompakti romaani, ilmestynyt 2023, Booker Prize seuraavana vuonna. Monikansallinen avaruusasema, joka kiertää maata. Neljä miestä, kaksi naista. Kaksi venäläistä, jenkki, britti, italialainen, japanilainen. Jopa kotikaupungit mainitaan. Seattle, Osaka, Lontoo, Bologna, Pietari, Moskova. Miehistö tarkkailee  lähinnä maata, ei avaruutta. Samaan aikaan on käynnistynyt amerikkalaisten kuulento. Tapahtunee siis jossain lähitulevaisuudessa. Toinen venäläisistä haaveilee kuulennosta. Kirja on siis julkaistu Venäjän suurhyökkäyksen 2022 jälkeen ja on vastenmielistä lukea sympaattisiksi kuvatuista venäläisistä. Koska kyseessä kosmonautit, niin taatusti ovat Putinin tai hänen seuraajansa välittömiä suojatteja. Romaani tapahtuu yhden vuorokauden aikana, jolloin avaruusalus kiertää maapallon 16 kertaa. Lähes kaikki maat tulee mainittua, myös Tanska, Ruotsi, Norja ja Baltian maat. Mutta ei Suomea eikä Ukrainaa. Japanilainen astronautti kuvailee myös Kuriilien saaria neutraalisti, vaikka Japanissa niitä pidetään yleisesti venäläisten laittomasti miehittäminä.  

Oikein sujuvasti kirjoitettua tekstiä, runollista kuvausta Filippiinejä lähestyvästä taifuunista. Mutta ei oikeastaan ollenkaan dialogia, se raskauttaa lukukokemusta. Lauseet ovat todella pitkiä, mutta kieltämättä soljuvia. Henkilöhahmoja yritetään selvästi syventää, mutta se ei mielestäni onnistu kummoisestikaan. Japanilaisen naisen äiti kuolee lennon aikana, siitä syntyy ehkä eniten tunnetta melko kylmään kokonaisuuteen. Sinänsä fiksua, että miehistö tuntuu älyävän olevansa pelkkiä laboratoriorottia, eivät mitään sankareita. Viimeiset kymmenet sivut tuntuivat hyvin tylsiltä, homma ei kehittynyt mihinkään. En ole koskaan voinut sietää ollenkaan scifi-kirjallisuutta ja sellaista kai tämä ainakin osittain on. Tunnistin teoksesta ansioita, mutta ei todellakaan minun makuun. 

Anton Monti & Pontus Purokuru: 1968 Vallankumouksen vuosi

Vuonna 2018 ilmestynyt teos, jonka nimi on hieman harhaanjohtava. Fokuksessa on vasemmistoradikalismi Suomessa koko 1960-luvulla. Se tunnetusti tihentyi 1968 Ranskan toukokuisen kaaoksen inspiroimana ensin Vietnam-painotteisiin mielenosoituksiin ja huipentuen Tšekkoslovakian miehityksen vastareaktioon ja Vanhan ylioppilastalon valtaukseen marraskuussa 1968. Kirjoittajat käyttävät aiheesta nimitystä uusvasemmisto, erotuksena perinteisistä vasemmistopuolueista. He korostavat myös uusvasemmiston riippumattomuutta Neuvostoliiton dogmaattisesta kommunismista ja siten erityisesti eroa 1970-luvun taistolaisiin.

KIrjoittajat eivät ole aikalaisia, Monti syntynyt 1964 ja Purokuru 1987. Monti on italialais-suomalainen, joten ehkäpä sukua argentiinalais-italialaiselle Luis Montille, joka pelasi ensimmäisessä jalkapallon MM-finaalissa 1930 hävinneen Argentiinan paidassa, mutta ns. oriundina oli sitten neljä vuotta myöhemmin voittamassa MM-finaalia Italian joukkueessa. Kirjoittajat ovat aiemmin julkaisseet teoksia kommunismin romahduksen jälkeisestä vasemmistoradikalismista, mutta tässä kirjassa he eivät erityisesti hae yhteyksiä 60-luvulta nykyaikaan. Toki he sellaisen yhteyden olemassaolon mainitsevat.

Suomessa ns. uusvasemmiston liikehdintä ei johtanut 1970-luvulla sellaiseen poliittiseen väkivaltaan kuin esimerkiksi Länsi-Saksassa ja Italiassa, vaikka lähtökohdat olivat samankaltaisia. Tähän on monia syitä, esim. poliittinen johto (Kekkonen ja Koivisto) onnistui tahtoen tai tahtomattaan kanavoimaan radikaalit taistolaisuuteen, joka oli valtion kannalta pienempi harmi kuin avoin terrorismi. Taistolaisten venäläisjumalointihan oli poikkeuksellinen ilmiö, jota ei muualla esiintynyt. Suomalaisilta uusvasemmistolaisilta puuttui myös tarpeeksi karismaattinen johtaja Rudi Dutschken tai Daniel Cohn-Benditin tapaan. Kirjoittajien mielestä Pekka Kuusen poika Antti olisi voinut sellaiseksi kehittyä, mutta hän kuoli 23-vuotiaana 1969 leukemiaan. Sivuhuomiona kirjassa todetaan, että Pekka Kuusi tähtäsi vakavasti presidentiksi 60-luvun lopulla, tavoitteena vuoden 1974 vaalit. Homma hiipui, kun Kuusi ei pystynyt estämään 1968 kilpailijansa Koiviston nousua pääministeriksi. Lopullisesti hanke tietysti kaatui suomalaisen demokratian pohjanoteeraukseen, Kekkosen jatkokauteen poikkeuslailla. 

Kirjoittajat pitävät suomalaisen uusvasemmiston lähtökohtana entisen maanalaiskommunistin Jarno Pennasen Tilanne-lehteä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 1961. Siinä esiteltiin samanlaisia vasemmistolaisia ideoita kuin mm. brittiläisessä New Left Review -julkaisussa. Uusvasemmistolaisuus oli siis tuontitavaraa, mutta ei todellakaan idästä eikä varsinkaan Neuvostoliitosta. Vaikutteet tulivat Länsi-Euroopasta, mutta alunperin taustalla oli USA:n länsirannikon toimijoita, joita tosin Monti ja Purokuru eivät juuri mainitse. Pennasen lehden rahoittajaksi epäillään CIA:ta, jonka motiivina oli häiritä venäläisvetoisen kommunismin kannatusta Suomessa. Ensimmäinen kunnon "uusvasemmistolainen" mielenosoitus Helsingissä nähtiin kesällä 1962, kun kaduilla mellakoitiin Neuvostoliiton organisoimaa nuorisofestivaalia vastaan.    

Seuraavaksi Suomessa nousi rauhanliike, lähinnä Sadankomitea. Oli olemassa myös stalinistinen Rauhanpuolustajat, joka tuki avoimesti venäläistä kommunistista imperialismia. Sadankomitean vaikutteet tulivat lännestä, mutta ristiriitaisesti samaan aikaan "pasifistinen" uusvasemmisto innostui kolmannen maailman antikolonialismista, Che Guevarasta ja Vietnamin sisseistä. Heidän väkivaltaansa ainakin suvaittiin, jos ei suoraan kannustettu. 1936 syntynyt Pentti Järvinen tuntuu olleen monien liikkeiden avainhenkilö 60-luvulla. Nykyään varsin unohdettua hahmoa ei pidä sotkea samannimiseen 10 vuotta nuorempaan komediakirjoittajaan. Myöhemmin toimittajana ja kirjailijana toiminut Liisa Liimatainen oli tärkeä vaikuttaja, joka piti yhteyksiä Länsi-Euroopan vastaaviin toimijoihin. SDP:stä irtautunut TPSL oli puolueista lähimpänä uusvasemmistoa, esim. Järvinen oli TPSL:n kaupunginvaltuutettu. TPSL:n varsinaisia johtohahmoja Emil Skogia tai Aarre "Sapeli" Simosta ei toki voi millään tavalla pitää uusvasemmiston edustajina. Kirjoittajat asemoivat poliittisella janalla jotkut uusvasemmistolaiset SKP:sta vasemmalle, mutta se on lähinnä määrittelykysymys. Jotkut olivat SDP:n jäseniä Liimataisen tapaan tai lähellä SKDL:n sosialisteja.

Tšekkimiehitys elokuun lopulla 1968 suuntasi uusvasemmiston mielenosoittajat eksplisiittisesti Neuvostoliittoa vastaan, mutta samalla Järvisen ja muidenkin avainhenkilöiden intohimo hämmentävästikin hiipui. Tapaus hajotti SKP:n lopullisesti. Nykynäkökulmasta hämmästyttävästi SKP:n politbyroo tuomitsi venäläisaggression äänin 10-2, vähemmistöön jäivät Taisto Sinisalo ja Markus Kainulainen, jonka Uudenmaan piirin Tiedote-läpyskä muutettiin Tiedonantajaksi ja päätoimittajaksi vähitellen nousi unohtumaton Urho Jokinen.

Vanhan valtauksesta on jälkeenpäin kuultu kaikenlaista. Kirjoittajien mukaan se oli kuitenkin aito mielenosoituksellinen ja ulkoparlamentaarinen aktiviteetti, jolla ei kuitenkaan ollut mainittavia tuloksia. Liimatainen oli Vanhalla vielä keskeinen toimija, mutta vetäytyi heti sen jälkeen maalle opiskelemaan ja muutti sitten ulkomaille. Vuonna 1969 Matti Puolakan johtamilla maolaisilla oli peliliikkeen paikka, mutta homma hyytyi alkuunsa. Suopo oli kuulemma tähän aikaan erityisen huolestunut maolaisista, joilla oli merkittävää kannatusta muissa pohjoismaissa. Suomessa maolaisten kanssa flirttaillut keravalainen 21-vuotias opiskelija Jaakko Laakso alkoi lähestyä Sinisalon telaketjukommunisteja ja kanavoi jäljelle jääneet uusvasemmistolaisten rippeet kohti taistolaista perikatoa. 

Andrey Kurkov: Jimi Hendrix Live in Lviv

Tämäkin kirja on heräteostos viimeisimmältä vierailulta Rosebud Sivulliseen. En ole Kurkovia ennen lukenut, mutta nimi tuli jokin aika sitten esiin jossain lehtiartikkelissa. Kun romaanin nimessä on Jimi Hendrix ja Lviv, niin ostopäätös syntyi välittömästi. Kurkov on syntynyt Leningradissa 1961, mutta asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta asti. Kirjoittaa venäjäksi, mutta on siis ukrainalainen kansalaisuudeltaan. Romaani on ilmestynyt ennen sotaa 2012, tapahtumat sijoittuvat Länsi-Ukrainan suurkaupunkiin Lviviin syksyllä 2011. Jonkinlainen humoristinen romaani, jossa on hieman yliluonnollisia aineksia. Bulgakov saattaa tulla mieleen. Homma starttaa hautausmaalta, jonne vanhat hipit ovat kokoontuneet Hendrixin muistomerkille kitarasankarin kuolinpäivänä 18.9. Lviviin on kuulemma haudattu Jimin oikea käsi. Yksi hipeistä on kirjan päähenkilöitä, toinen on eläkkeellä oleva KGB-kapteeni, joka on varjostanut hippiä neuvostoaikana. Suurimmassa roolissa on nuori mies Taras, jolla on erikoinen ammatti. Hänellä on vanha Opel Vectra, jonka jousitus on päässyt huonoon kuntoon. Taras ajeluttaa Opelilla öisin Lvivin mukulakivikaduilla munuaiskivistä kärsiviä potilaita, pääosin puolalaisia. Opel-käsittelyn jälkeen kivet lähtevät liikkeelle ja tulevat ulos kusen mukana. Tarasilla on orastava romanssi rahanvaihtokioskin tytön kanssa. Lvivissä alkaa tapahtua omituisia asioita, anomalioita, näille henkilöille ja muillekin. Kaupungissa lentää suuria aggressiivisia lokkeja, jotka hyökkäävät ihmisten kimppuun. Lviv on kaukana merestä ja lokkeja ei siellä yleensä esiinny. 

Juoni on aika löysä, mutta henkilöhahmot omaperäisiä ja täyteläisiä. Reuben Woolleyn käännös englanniksi rullaa hyvin ja muutamat erikoistermit on avattu viittauksissa. Kurkov ei käsittääkseni ole asunut Lvivissä, mutta paikallisväri on upeaa. Tulee hillitön halu vierailla kaupungissa. Toki nyt sodan aikana tilanne on toinen, mutta ainakaan vielä Lviv ei kärsinyt suuria tuhoja. Linnut on helppo nähdä kunniansoituksena Hitchcockille, jonka Kurkov mainitseekin. Toisaalta ne voi nähdä hyytävänä ennustuksena sodan drooneista. Romaania oli oikein miellyttävä lukea, joten ehkä perehdyn tuotantoon enemmänkin. Yliluonnollisia asioita oli lopulta vähän ja nekin nivoutuivat yleisfiktioon hyvin. Kurkovia on suomennettukin, ei tosin tätä teosta. 

Erkki Vettenniemi: Suomi terrorin tukikohtana

Kiinnostava teos vuodelta 2019 suomalaisten osuudesta Venäjän vallankaappaukseen 1917 ja ihmiskunnan historian verisimmän diktatuurin pystytykseen. Vettenniemi jopa väittää, että ilman suomalaisia bolševikkien vallankaappaus olisi epäonnistunut. Leninin piileskely Suomessa on ollut pitkään tiedossa ja sitä on jopa juhlittu suomettumisen pahimpina kausina. Vettenniemi käsitteleekin Leniniä ja suomalaisten roolia bolševikkien vallan vakauttamisessa sisällissodan aikana. Suurempi fokus on kuitenkin vuosissa 1905-08, jolloin hämmästyttävä määrä venäläisiä terroristeja käytti hyväkseen autonomisen Suomen lainsäädäntöä. Lenin oli jo silloin täällä, mutta hän oli tuntematon suuruus siihen aikaan. Enemmistö terroristeista kytkeytyi ns. sosialistivallankumouksellisiin, Eserriin (SR). Mihail Sokolov, Boris Savinkov, Alberts Traubergs, Lev Zilberberg, Viktor Tšernov, Leonid Krasin ja Grigori Geršuni. Nämä pomminheittäjät valmistivat aseensa Suomen puolella Venäjän poliisin toimivallan ulottumattomissa. Osa suomalaisista auttajista oli vasemmistolaisia, mutta jopa Akseli Gallen-Kallelan ja Bertel Gripenbergin kaltaiset oikeistolaiset hyysäsivät pomminheittäjiä, koska nämä vastustivat tsaarinvaltaa. Vettenniemen kirjan päähenkilöksi kohoaa Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin, jolla on ollut Suomessa huono maine ns. toisen sortokauden toimijana. Vettenniemi selvästi yrittää ymmärtää Stolypinin motiiveja terrorismin kitkijänä. Ja siinä hän kyllä onnistuukin. Suomalaisten tukemat terroristit vammauttivat 1906 Stolypinin tyttären ja lopulta pääministeri itse murhattiin Kiovassa 1911. Murhan tilaajaksi on epäilty jopa Svinhufvudia, mutta siihen ei ole löydetty tutkimuksissa todisteita eikä niitä esitä Vettenniemikään. Vettenniemi kirjoittaa todella vetävästi ja teosta oli puhdas nautinto lukea. 

Jyrki Juusela: Vankipataljoona

Asuin Oulun vanhalla kasarmialueella Intiössä 2003-14. Muistelen nähneeni siellä Nikke Pärmin muistolaatan. Nyt netistä en kuitenkaan enää löydä vahvistusta asialle. Joka tapauksessa hieman hämmästyin, koska en tiennyt Pärmillä olleen vahvat siteet Ouluunkin. Eri yhteyksissä Pärmi on tullut vastaan komentajana kuuluisassa rangaistuspataljoonassa, joka koostui niskuroivista kommunisteista jatkosodassa. Taistelutilanteissa suuri osa loikkasi vihollisen puolelle. Sittemmin he palasivat Suomeen terroristivakoojina, desantteina. Nyt käsiin tarttui tuoreehko tutkimus tästä pataljoonasta vuodelta 2017.

Pärmin pataljoonassa oli noin 500 sotilasvankia, jotka olivat motivoituneita rintamapalvelukseen. Köyliön vankileiriltä pestattiin lisäksi 300 poliittista turvasäilövankia. Heitä kutsuttiin ryömäläisiksi, koska suuri osa oli kuulunut maanpetoksellisen Suomi-Neuvostoliitto -seuran toimintaan välirauhan aikana. SNS:n johtaja oli Mauri Ryömä. Myöhemmin sisäministeriksi päätynyt Yrjö Leino karkasi tunnetusti jo kuljetuksen aikana. 25 äärimmäisintä kommunistia erotettiin joukosta ja vietiin aseettomiksi työvelvollisiksi Kannaksen eturintamaan. Vuoden kuluttua heidät ohjattiin Aunukseen Koverin keskitysleiriin.

Pärmin pataljoona kuljetettiin junalla Riihimäeltä Suojärvelle ja sieltä marssimalla etulinjaan. Heti ensimmäisissä viholliskosketuksissa kymmeniä kommunisteja jätti aseensa ja pakeni vihollisen puolelle. Muutama loikkari saatiin kiinni ja teloitettiin pari kuukautta myöhemmin sotaoikeuskäsittelyn jälkeen. Noin viikon taistelujen jälkeen kommunistit riisuttiin aseista ja heistä muodostettiin työkomppania selustaan.

Työkomppanian surkeista oloista mm. Säämäjärven leirillä kerrotaan painokkaasti. Leirien päälliköt Arvo Kartano ja Kosti-Paavo Eerolainen näyttävät olleen pesunkestäviä sadisteja. Osa loikkareista koulutettiin desanteiksi. Osa passitettiin suoraan Neuvostoliiton vankileirien saaristoon. Suurin osa desanteista jäi heti kiinni, mutta jotkut, kuten tamperelainen Eino Laakso, tekivät murhiakin joutumatta koskaan vastuuseen. Kirjassa on myös pitkä kuvaus lahtelaisen murhaajadesantti Matti Långin monivaiheisesta pakoilusta Päijät-Hämeessä 1942-43. Haavoittui lopulta pidätyksen yhteydessä ja kuoli vankilan sairaalassa. Näiden desanttien toilailuiden raportointi kattaa kirjasta pääosan.

Harmittavia huolimattomuusvirheitä on kirjaan jäänyt. Ryömäläisen mielenosoittajan kesällä 1940 Kalliossa ampunut amerikansuomalainen talvisodan vapaaehtoinen Antti Siltanen ei tietenkään voinut kaatua jatkosodassa lokakuussa 1944, vaan 1941. Kajaanin Sissipataljoona 1921 tuskin toimi Hämeenlinnassa. 1941 ei vielä ollut KGB:tä, eikä varsinkaan "KGP":tä.

Varsin hajanainen ja työläskin kirja lukea. Juusela on halunnut raportoida jokaisen Pärmin pataljoonaan liittyvän poliittisen vangin kohtalon. Osa tarinoista on kiinnostavia, mutta desanttien kaikkien kontaktihenkilöiden tapaamiset alkavat puuduttaa. Oletin kirjan sisällöksi etukäteen hieman muuta. Pärmin pataljoonan sotavaiheita ei tässä käsitellä ollenkaan sen jälkeen, kun ryömäläiset riisuttiin aseista. Toki kiinnostavaa aineistoa on paljonkin. Näyttää siltä, että vain yksi kainuulainen oli pataljoonassa. Paltamolainen Janne Mustonen päätyi Koverin keskitysleirille, josta vapautui melko pian ja Valpon kuulustelun jälkeen pääsi kotiseudulleen. Mustonen toimi sodan jälkeen SKP:n kansanedustajana. Ryömäläisdesantit eivät näytä Kainuussa toimineen, muitahan siellä oli kyllä riittävästi.