Kari Kallonen: Partisaanisota

Luin äskettäin Muurmannin suomalaisten kansanmurhaa käsittelevän Tarja Lappalaisen teoksen, joka sivusi neuvostopartisaanien tekemiä sotarikoksia Pohjois-Suomessa jatkosodan aikana. Tartuin nyt kolme vuotta myöhemmin 2022 ilmestyneeseen kokonaisesitykseen ns. Karjalan rintaman partisaaneista, vaikka aihe kovin masentava onkin. Kirjan kannessa on väritetty valokuva Olavi Alakulpista, jonka CV on hämmästyttävä. Maastohiihdon maailmanmestari, Mannerheim-ristin ritari, partisaanien jahtaaja, poliittinen pakolainen ja USA:n armeijan everstiluutnantti. Kallosen kirja keskittyy jäljittämään venäläisissä partisaanijoukoissa sotarikoksiin syyllistyneitä suomalaisia. Pitkän hiljaisuuden jälkeen partisaaneista on kirjoitettu suhteellisen paljon 1990-luvulta alkaen. Tämä ehkä vähän kiusallinenkin kansallinen näkökulma on varsin perusteltu, koska monien henkiinjääneiden kertoman mukaan suomalaisia naisia, lapsia ja vanhuksia murhanneiden partisaanien joukossa oli usein suomea puhuneita henkilöitä. 

Kallonen taustoittaa asetelmaa vuoden 1918 sisällissotaan ja Venäjälle paenneiden punaisten katkeruuteen. Suomalaispartisaanien suurta määrää voi silti ihmetellä, koska suuri(n) osa Venäjällä asuneista suomalaisista sai niskalaukauksen 1937-38. Eivät kuitenkaan kaikki. Osa pelastui ollessaan Stalinin lihamyllyn aikaan huomattavasti turvallisemmassa Espanjan brutaalissa sisällissodassa. Talvisodan aikana Suomeen pudotettiin tai kyyditettiin rajan yli paljon suomalaisia desantteja. Osa äskettäin vangiksi jääneitä, kiinnijääneet saivat sodan oloissa kuolemantuomion. Kallonen listaa heitä paljon, vaikka  desantit eivät teoksen fokuksessa olekaan. Usein unohdettu pointti on se, että jatkosodan partisaaneja johti Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKVD:n/NKGB:n kautta, ei puna-armeija. Siihenhän viittaa partisaani-sanan parti-osa. Kallosen arvion mukaan Karjalan rintaman partisaaneista noin 15% oli suomalaisia tai karjalaisia, yhteensä n. 765. Kirjan liitteessä luetellaan 150 henkilön nimet. Katsoin ensin, että mukana ei ole yhtään Juntusta tai Moilasta. Lista ei hämmentävästi ole kuitenkaan kokonaan aakkosjärjestyksessä, molempia löytyykin kaksi. Antti Iolovits Juntunen (yksikköä ei tiedossa), Toivo Karinpoika Juntunen (Bolevoje Klits), Vieno Tuomaanpoika Moilanen (Bojevyje druzja, Partisaaniprikaati os. 17, Burevestnik) ja Viktor Iisakinpoika Moilanen (Krasnij Partizan). Kallosen kirjassa ei näiden henkilöiden toimia kuvata. Bolevoje Klits (Taisteluhuuto) toimi Kiestingin ja Louhen alueella, Bojevyje druzja (Taistelutoverit) Karhumäen ja Äänisen alueella, Burevestnik (Myrskylintu) Puutoisissa, Krasnij Partizan (Punainen partisaani) Vienan Kemissä. Tiedot ovat siis suhteellisen hataria ja näissä tapahtumissa näyttää olevan paljon tutkittavaa jäljellä. 

Muurmannin suomalaisia käsittelevässä kirjassa Martti Turtola vähätteli Lapin rajavartioston johtaja Oiva Willamon kykyjä. Kallosen konna on puolestaan Kekkosen kaveri maaherra Kaarlo Hillilä, joka vesitti Willamon esityksiä Lapin siviilien evakuoinnista partisaaniuhan alla. Ensimmäisenä jatkosodan partisaanisiviiliuhrina kirjassa pidetään Ristijärven Mustavaarassa 16.7.1941 surmattua Perttu Kemppaista. Lienee hieman määrittelykysymys olivatko hänen murhaajansa desantteja vai partisaaneja. Varsin ryhdikkään pohjustuksen jälkeen Kallosen kirja hajaantuu pahasti kuvatessaan varsinaisia partisaani-iskuja ja partisaaneja vastaan taistelleita suomalaisjoukkoja. Jonkinlaista kronologista ja maantieteellistä rakennetta yritetään muodostaa, mutta lopputulos on kuitenkin puuduttava ja sekava yksityiskohtainen luettelo tapahtumista. Lukeminen on raskasta ja joutuu jopa suomalaisen sotakirjallisuuden pahimman perisynnin tapaan pohdiskelemaan kuvataanko tässä nyt suomalaisen vai venäläisen yksikön toimintaa. Paljon selkeämpää organisointia kaivattaisiin ja Kallonen selvästi ymmärtää sen itsekin. Loppusanoissa Kallonen toteaa teoksen olevan "journalistinen" ja toivoo aiheesta jatkossa tutkimuksellisempaa otetta. Kallosen teksti saattaa aluksi vaikuttaa varsin kattavalta, mutta kirjasta puuttuu kokonaan Kuhmon verityöt. Kirjan liitteen uhriluettelossa on kahdeksan Juntusta, joiden kuolinpäivä on 24.7.1944 Kuhmon Iivantiirassa. Kyseessä on silmitön verilöyly Hirvivaarassa, joka sijaitsee Iivantiiran ja Moisiovaaran kylien välimaastossa, siis melko lähellä Hyrynsalmen rajaa. Murhatut Juntuset eivät olleet lähisukulaisia, mutta sukulaisia kuitenkin.

Lappalaisen kirjassa yritettiin omituisen innokkaasti puhdistaa tunnetun Muurmannin suomalaisen Sven Lokan partisaaniepäilyjä. Tämä uudempi teos taas langettaa epäilyksen varjon entistä tiukemmin Lokkaan. Yksi uusi lähde on ilmaantunut Jukka Rislakin teoksessa "Saatan kuolla jo rajalla". Siinä kerrotaan, että Tšeljabinskin työarmeijaleiriltä vapautettiin 1943 joukko nuoria suomalaismiehiä, joiden määränpää oli Belomorsk/Sorokka tai Karjalan NKVD-joukot. Sven Lokka oli juuri tuolla Tšeljabinskin leirillä, oman kertomuksensa mukaan edelleen kesällä 1944, jolloin hänet tunnistettiin pahimmassa partisaanien massamurhassa Lokan kylässä Suomen Lapissa. Lokka ei pystynyt esittämään todisteita oleskelustaan siihen aikaan Tšeljabinskissa.