Käsillä oleva teos jakautuu kahteen osaan. Tarja Lappalainen käy läpi Muurmannin suomalaisten koko historian lähinnä henkiinjääneiden haastatteluihin pohjaten. Martti Turtolan osuus on sotahistoriallinen katsaus Jäämeren alueen sotilaallisiin selkkauksiin Oolannin sodasta alkaen. Jäämeren suomalaiset olivat peräisin lähinnä Pohjois-Suomesta, osa siirtyi Muurmannin alueelle Norjan kautta. Nälkä siis ajoi pohjoiseen ja houkuttimena olivat Jäämeren kalat, lähes kaikki hankkivat elantonsa kalastajina, varsinkin alkuvaiheessa. He toivat seudulle myös maanviljelyn. Suomalaiset näyttävät asettuneet lähinnä kahdelle alueelle, Uuran vuonon ja Tuuloman joen rannoille. Murmanskiahan ei silloin vielä ollut. Kuolanvuonon pohjukassa oli pienehkö venäläisten perustama Kuolan kaupunki. Toinen suomalaisaalto tapahtui 1918, kun Suomen sisällissodan hävinneen puolen punaisia pakeni Venäjälle, myös pohjoisille alueille. Ja vielä tuli kolmaskin aalto, 1930-luvun alun USA:n pula-aikaa paenneet onnettomat amerikansuomalaiset, jotka asettuivat pääosin etelämmäs Vienan ja Aunuksen Karjalaan. Osa päätyi pohjoisemmaksi.
Ensimmäinen Juntunen ilmaantuu tarinaan teoksen sivulla 45. 1882 muuan Kiannalta lähtenyt kalastaja Juntunen on puukotettu hengiltä Supuskassa. Suomussalmihan oli vuoteen 1868 asti Kianta. Yhden ruplan velan takaisinmaksua tiedustellut Juntunen oli kuulemma ollut hiljainen ja sovinnollinen mies. Ensimmäisestä kuvaliitteestä löytyvät Richard ja Leonard Juntunen. Heitä ei tekstissä mainita. Juntusten sukukirjasta löytyy vain yksi Richard, Richard Wilho Juntunen, s. 1920 Michiganin Fredassa Lake Superiorin rannalla lähellä Houghtonia ja kuoli 1974 Multnomahissa, Oregonin Portlandissa ennen craft-oluen vallankumouksen puhkeamista siellä. Tuskin siis hän ollut Kuolassa. Yksi Leonard asui Suomussalmen Näljängällä 1878-1959. Pitkän ikänsä aikana hän olisi tietysti ehtinyt käydä Muurmannissa. Arktisista Moilasista on tietysti kuuluisin 1922 Sallan metsätyömailla ns. läskikapinaa johtanut Jahvetti Moilanen. Tämä Moilanen oli kuitenkin salanimi, hän oli Viipurissa syntynyt Frans Myyryläinen, joka kyllä vaikutti Kainuussa ensimmäisen maailmansodan aikana. Stalinin ihmispuimuri niitti hänetkin Petroskoissa 1938. Lappalaisen tekstissä esiintyy Moilasia siellä täällä, joten heitä on ollut paljon Muurmannissa. Ei siis tosiaan tietääkseni läheistä sukua äitini puolelta. Useamman kerran tekstissä mainitut veljekset Joosepin ja Haaraldin vei espanjantauti 1921.
Uuraan ja Tuuloman suomalaiset näyttävät eläneen suhteellisen rauhallisissa oloissa vuoteen 1937 asti. Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä osa joutui Venäjän armeijaan tai brittien rinnalle Muurmannin legioonaan, mutta kyseessä oli ilmeisiä yksittäistapauksia. Uudet valtiaat bolševikit lopettivat yksityisyritteliäisyyden, mutta suomalaiset näyttävät toimineen sitten ilmeisen menestyksekkäästi mm. kalastuskolhooseissa. Mutta 1937 Stalin päätti hävittää Neuvostoliitosta kaikki ei-venäläiset. Suomalaiset erityisesti. Parin vuoden verimyrskystä selvinneet Muurmannin suomalaiset kansanviholliset talvisodasta raivostunut Stalin kuljetutti Karhumäkeen 1940 ja sieltä pakkotyöhön tai vankileireille Arkangelin alueelle. Sieltä ei enää juuri kukaan selvinnyt hengissä. Jos tämä ei ole kansanmurha, niin sitten ei mikään.
Lappalaisen tekstin tärkeimpiä lähteitä ja kertojia on 1924 Tuulomassa syntynyt maalari ja kirjailija Sven Lokka. Tämä tuo teokseen lievää arveluttavuutta. Lokka päätyi Arkangelista Uralin taakse Tšeljabinskin alueen vankileirille koko jatkosodan ajaksi. Tai niin hän ainakin kertoo. Ainakin yhden silminnäkijän mukaan Lokka osallistui kesällä 1944 pöyristyttävään siviilijoukkomurhaan Suomen Lapissa Lokan kylässä ns. partisaani-iskussa. Ilmeisesti ei ole todisteita, että hän olisi ollut samaan aikaan Tšeljabinskissa. Sodan jälkeen Lokka pääsi epäilyttävästi yhtenä harvoista suomalaisista palaamaan takaisin Tuulomaan. Lappalainen ja hänen muut kertojansa vakuuttavat kirjassa pitkään, ettei Lokka ole voinut osallistua murhiin. Mutta ne ovat vain mielipiteitä, sen takia kirjasta jää vähän karvas maku suuhun.
Turtolan (s. 1947) osuus kirjassa alkaa nolosti, kun hän luonnehtii K.M. Walleniusta Lapin sodan sankariksi. Walleniuksen sotilasurahan loppui talvisotaan. Turtolan kirjoittama osa tuntui aluksi vähän turhalta ja irralliselta, koska sotatapahtumia sivutaan jo Lappalaisen tekstissä. Toki se on täydentävä ja selventäväkin kuvaus, varsinkin jos ei ole perehtynyt alueen selkkauksiin. Niitähän tosiaan on riittänyt. Oolannin sodassa jo britit kävivät näyttämässä voimaansa Jäämeren rannalla hävittämällä silloisen Kuolan taajaman. Ensimmäisen maailmansodan pyörteissä mm. Suomen valkoiset yrittivät vallata Petsamon asein, mutta saivat sen vasta jokseenkin yllättäen Tarton rauhanneuvotteluissa. Muurmannin legioonan vaiheet ovat niin sekavat, että Turtolakaan ei oikein jaksa niihin paneutua, eikä ehkä tässä yhteydessä ole tarpeenkaan. Talvisodan ja jatkosodan tapahtumat tuodaan myös asiallisesti esiin. Ehkä hieman särähtää Turtolan pakkomielteen omainen parjaus Lapin rajavartioston komentajasta Oiva Willamosta. Mutta tuskinpa Willamo mikään mukava mies tosiaan oli. Jatkosodan alla jotkut suomalaiset kaavailivat koko Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen, mutta useimmat sentään arvelivat sen olevan liian iso haukkaus. Ja kaavailutkin loppuivat lyhyeen, kun Saksan sotakone hyytyi Litsa-joelle kolmeksi vuodeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti