keskiviikko 21. elokuuta 2019

Stadin Panimo, elokuu 2019










Bostonin seudulla vaikuttavan Tapani Ronnin vierailu Suvilahden panimolla alkaa olla jo elokuinen perinne, itse pääsin nyt mukaan kolmatta kertaa. Tapahtumien kulku noudatti jälleen täysin ennalta-arvaamattomaa systeemiä. Mukana Ilkka Sysilä, Timo Konttinen, Aki Uutela ja vaihteleva määrä Stadin Panimon henkilökuntaa, pyörähtipä pikaisesti paikalla Olvin tislausjohtaja Mikko Mykkänenkin. Useampi panimokierrosseurue luovi taas tämän kaiken keskellä. Tapanilla oli taas kuumottavia tuliaisia mukanaan, mutta verryttelynä käytiin sitä ennen läpi käymistankkien tarjontaa.

NEIPA (5,1%) oli kirpeän hedelmäinen, ehkä enemmän perinteistä APA-tyyliä. Modern Hellesissä upouutta Ariana-humalaa Hallertaun alueelta. Isännillä oli tähän humalaan suuria odotuksia, itse pellettejäkin nuuhkittiin. Lopputuloksessa aromaattisuus ei kovin voimakasta, silti oikein miellyttävä olut, jossa voimakasta maltaisuutta täydentää epäortodoksinen hedelmäisyys. Papaya Hibiscus Ale oli jo sitten eksoottisempi kokeilu, tässä papaijan vivahteet leikkautuivat hibiskuksen mausteisuuden rinnalla aika yllättävään neutraaliuteen. 1+1 voi siis ollakin nolla joissakin tilanteissa. Ehkä kärjistetty näkemys, sinänsä puhdas olut, tuoreuttakin, mutta ei parhaalla mahdollisella tavalla.

Perinteinen West Coast Session IPA seuraavana, se oli ehkä yllättäen toistaiseksi session parasta antia, kovasti raikasta tuoretta makua kevyessä rungossa. Olutta on ehkä viilattu niin kauan, että lopputulos on nyt optimissaan. Galactical Citra Pils oli myös hyvää tavaraa, mutta ehkä vielä liian raaka kypsytystilanteen kannalta. 

Sitten päästiin lopulta Tapanin tuliaisiin. Maistelut suoritettiin sokkona, toki tiedettiin, että mukana kaksi Trilliumin tölkkiä, ensimmäisenä kuitenkin mysteeripullon sisältö. Siinä oli makeaa karamellista tuoksua, trooppishedelmäinen, parfyyminen, esterinen, ei katkeruutta. Ei kovin tuorekaan. Tämä oli selvä pettymys. Olut paljastui sitten Sierra Nevada Sidecar Orange IPAksi, 6,8%, 45 IBU. Appelsiinia lisätty, jälleen osoitus, että hedelmää lisäämällä ei IPA saa lisäarvoa. 

Viimein Trilliumin kamaa lasiin, samea klassinen NEIPAn ulkonäkö, intensiivistä sitruksisuutta, herukkaa, greippiä, kuivaa. Katkeruutta olut kaipaisi, mutta muuten erinomaisen tasapainoista hallittua tuoretta olutta. Ostettu pari viikkoa aiemmin panimolta. Oluen identiteetiksi paljastui Permutation 6.26 Mosaic Denali. Mosaic todella hienosti esillä, 7,5%. Ilmeisesti pitäisi olla myös ananasta ja melonia. mutta ne ovat niin hienovaraisia, että session tässä vaiheessa jäivät vähemmälle huomiolle. Erittäin herkullista kaiken kaikkiaan, vaikka peräkärry siis Trilliumin tyyliin alamitoitettu. Seurueessa nostettiin esiin aromin sulfidisuus, miksei niinkin, mutta itseäni se ei häirinnyt. 

Sokkona maisteltiin vielä toinenkin Trilliumin tölkki. Se oli samannäköinen, nyt mausteisempi ja kirpeämpi edelliseen verrattuna. Jäi väistämättä hieman edellisen varjoon, tämä ei mielestäni noussut aivan samalle tasolle, vaikka monin tavoin esimerkillistä juomaa tämäkin. Olut oli Fort Point Galaxy DDH Pale Ale, 6,8%. Janne Keskisarjan toissatalvisessa maistelussa oli esillä Fort Point DDH, jossa Galaxyn ohella Citraa ja Columbusta. Nyt siis siitä hieman pelkistetympi variaatio. Tässä vaiheessa sosiaalinen tilanne pyöri jo sellaisila kierroksilla, että kovin objektiivista näkemystä oluesta oli jo haastavaa muodostaa. Selvästi pidin kuitenkin 6.26 -olutta parempana.

Jäähdyttelynä vielä Stadin omaa Aquavit Imperial Stoutia, 10%, rusinaista intensiivistä kamaa. Ja vielä vessareissun ja polkupyörän välisellä poistumisreitillä pullosta De Ranken ja kanadalaisen Dunhamin Complexitéa, jota pääsin keskikesän Craft Beer Helsingissä kegistä kokeilemaan. Erittäin hyvää tässäkin muodossa. Ikimuistettava sessio jälleen kerran, kiitokset Tapanille ja seurueen vertaisnautiskelijoille.

Thuisbrunner Elch-Bräu Pils Naturbelassen


Lievästi utuinen suodattamaton pils, 4,9%. Ei niin päällekyvän maltainen kuin kellerbier. Enemmän hiilihappoa ja ruohoisuutta, mutta hyvin samanlainen tuntuma silti. Katkeruus samaa tasoa, puhdasta kamaa. Odotin enemmän poikkeavuutta erinomaiseen kellerbieriin. Hieman yllättäen panimo ei näytä valmistavan oikeaoppisempaa suodatettua pilsiä, mutta sehän ei ole Frankenissa harvinaista. Pikkulintu Ruttopuisto, 20.8.2019. 

Thuisbrunner Elch-Bräu Nix Amore


Ruttolinnussa aiemmin kokeilemattoman saksalaistuottajan oluita. Hirvipanimo on aivan maaseudulla Frankenissa Forchheimeista itään. Vanhoja perinteitä näyttää olevan, mutta nykyinen omistaja aktivoinut toiminnan vasta 2007.  Kellerbierin nimi ei siis rakkautta lupaa, 4,5%. Suhteellisen kirkas kellerbieriksi. Erittäin tuore maltainen maku, pehmeä hiilihappotaso. Onpa hienostunut lievästi hedelmäinen runko. 4,5% tuntuu hieman alhaiselta kellerbieriksi, mutta se ei maussa tunnu. Takapenkillä ei ole tungosta, mutta kyllä katkeruuttakin löytyy. Odotetusti laatukamaa kaikin puolin. Pikkulintu Ruttopuisto, 20.8.2019. 

Rudgate Beer Moth, cask ale


Yorkin laatupanimosta olutyöperhonen caskina, lämpimässä hämärtyvässä elokuun Helsingin illassa sovelias after cinema -olut. 4,3%, mutta ohuus ei haittaa. Aavistuksen liian kylmää cask-olueksi, muuten aika optimissa riilikunnossa. Pehmeää, kuivaa, keksimäistä, hedelmäistä. Hyvä brittityyppinen katkeruuskin. Hanalätkäkuvauksen perusteella käytetty jenkkihumalia, mutta ne eivät maussa korostu paljoakaan. Tuoksua en peruspintista erityisemmin nuuhkinutkaan. Angleterre, 20.8.2019.

Robert Parrish: In the French Style

Edellispäivänä näkemässäni Tarantinon Once Upon a Time in ... Hollywoodissa vilahtaa Jean Sebergin tähdittämän Pendulum-leffan mainos. Seberg on tietysti kuuluisin Jean-Luc Godardin A bout de soufflen raikkaana jenkkityttönä. Tämä 1963 valmistunut Pariisi-leffa tuntuu melkein jatkolta Godardin teokselle. Taas Seberg on amerikkalaisneito Pariisissa, mutta nyt elokuva on kyllä melko vaatimaton, varsinkin alkupuoleltaan. Mustavalkoteos ottaa Pariisin näkymiä haltuun kohtuudella sekä kaduilta että jazz-klubeista, mutta Irwin Shaw'n kirjoittama tarina on löysää melodraamaa tylsimmillään. Robert Parrish ei mikään varsinainen ohjaaja-auteur ollut, mutta sai aikaan ihan kohtuullisia genreteoksia kuten sotaleffa The Purple Plain ja western The Wonderful Country. Ei tämäkään ihan kehno ole, mutta paljon parempaa olisi voinut odottaa. Seberg on kyllä vakuuttava, poikkeuksellisen traaginen yksityiselämä ei tässä näy mitenkään. Ilahduttavasti Reginassa oli kohtuullisesti katsojia, vaikka elokuva on käytännössä tyystin unohtunut. 

tiistai 20. elokuuta 2019

Amager Montseny El Bufón


Toinenkin craft-lager Harbourin hanoissa, nyt kööpenhaminalais-barcelonalaista yhteistyötä. Tämä lager kahdesti kuivahumaloitu, 5,8%. Tässäkin kevyesti sameutta. Tuoksu hyvin hedelmäinen, sitruksinen, appelsiininen. Maussa edellisten lisäksi pehmeää trooppisuuttakin. Rungossa on mallastukea, mutta lagerissa näin kova hedelmäisyys on jokseenkin häiritsevää. Katkeruutta on, mutta ei riittävästi. Silti raikas ja tyydyttävä juoma pimenevässä elokuun illassa. Harbour, 19.8.2019.

Dot Brew Why Not


After cinema -olut Kalasataman Harbour-baarissa. Irlantilaista lageria, omalaatuinen barrel aged -maininta, 5,3%. Lievää sameutta, hedelmäinen, karamellista makeutta.  Omalaatuinen maku, mutta ei oikeastaan epämiellyttävä. Silti maltaisuus ja katkeruus heikkoa, muutenkin ohut. Jää aika vaisuksi yleisilmeeltään. Harbour, 19.8.2019.

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in... Hollywood

Synnyin elokuussa 1962 ja kasvoin sisämaassa Kainuussa, tosin pääosin Oulujärven rannalla. Quentin Tarantino syntyi seitsemän kuukautta myöhemmin vielä syvemmällä mantereella Tennesseen Knoxvillessä, mutta muutti 1966 Los Angelesiin Tyynenmeren rannalle. Ei Tarantinolla siltikään voi olla vuoden 1969 Los Angelesista kovin hyviä omakohtaisia muistikuvia. Käytännössä hänenkin mielikuvansa siitä ovat toisen käden lähteistä, pääosin populaarikulttuurista. Niin kuin minullakin. Tosin on selvää, että Tarantinon tarjonta siitä kulttuurista 1970-luvulla oli väistämättä parempaa kuin minulla. Ja hän pystyy luomaan sen uudelleen globaalilla medialla. 

Tarantino on siis sijoittanut uuden elokuvansa vuoden 1969 Los Angelesiin ja tekee sen hämmästyttävällä taidolla. Eihän se mikään yllätys ole, mutta onpahan musiikki, kuvaus, elokuvateollisuus, katunäkymät, dialogi, kaikki muukin ilmiömäistä. Tuntuu, että lähes puolet elokuvan kestosta ajetaan autolla. Ja aina kun ollaan autossa, soundtrack puskee esiin musiikkia. Sitä tulee muissakin yhteyksissä, mutta nimenomaan autossa. Huikeita esityksiä lähes kymmenittäin, mutta henkilökohtaisesti liikutuin eniten, kun Brad Pittin ajaessa rampille esiin singahti soimaan Bob Segerin Ramblin' Gamblin' Man.   

Kyseessä on Tarantinon alkuperäiskäsikirjoitus. Toisessa pääosassa on Leonardo Di Caprion esittämä elähtänyt tv-western -tähti, jonka ura on pahassa laskusuunnassa. Hän ei ole älynnyt lähteä Italiaan purkittamaan spagettiwesternejä Clint Eastwoodin tapaan. Mutta nyt hän saa tarjouksen Al Pacinon esittämältä fiksaajalta ja lähteekin Roomaan puoleksi vuodeksi. Toinen pääosa on Brad Pittin esittämällä stuntmanilla, joka ei myöskään saa kunnon työtehtäviä ja on ajautunut Di Caprion kuskiksi ja yleiseksi apumieheksi. Alkoholisoituneen Di Caprion kortti on kuivumassa rattijuoppoustuomioiden takia. Di Caprio pystyy edelleen asumaan hulppeassa talossa Hollywoodin kukkuloilla Cielo Drivella ja hänen naapurikseen on juuri muuttanut Rosemary's Babyn puolalainen ohjaaja Roman Polanski, jolla on nuori kovassa nousussa oleva näyttelijävaimo Sharon Tate. Di Caprion hahmossa on vaikutteita Pete Duelista, joka näytteli Hannibal Hayesia Suomessakin tunnetussa Alias Smith & Jones -sarjassa. Muistan sen äärimmäisen hyvin, Duel teki teki itsemurhan 1971. Elokuvassa on helmikuu 1969. Tarantinon käsikirjoitus on yksi hänen parhaitaan. Fiktion ujutus todellisiin tapahtumiin onnistuu ällistyttävän hyvin. Koomisuus on koko ajan ollut Tarantinon vahvuuksia, mutta tämän elokuvan Bruce Lee -jutut nousevat kyllä omaan sarjaansa. 

Pientä ongelmaa silti on. Rytmitys jää vähän löysäksi lähes kolmetuntisessa elokuvassa. Brad Pittin vierailu Chatsworthin Spahn Ranchilla on ehkä liian pitkitetty, vaikka lopussa senkin merkitys motivoituu paremmin. Pittin stuntmanin hahmo on vielä paremmin rakennettu kuin Di Caprion rooli, hän elää kuppaisessa trailerissa Van Nuysin Drive-In -teatterin varjossa. Trailerin sisustusratkaisut voisivat olla peräisin nuoren Tarantinon omista kämpistä. Loppuratkaisu kuusi kuukautta myöhemmin elokuussa 1969 on ehkä odotettu Tarantinon aikaisempia elokuvia muistellessa, mutta poikkeuksellisen tyydyttävään feelgood-meininkiin mies tässä silti yltää. Väkivallan post-peckinpahilaisena postmodernisoijana Tarantino saavuttaa tässä ehkä toistaiseksi onnistuneimman ratkaisunsa. Elokuvan nimi on tietysti kunnianosoitus Sergio Leonen C'era una volta il westille (Once Upon a Time in the West, Huuliharppukostaja), mutta nimi on muutenkin poikkeuksellisen osuva. 52-vuotiaana kuolleella Luke Perrylla on elokuvassa lyhyt rooli. Mukana ovat myös mm. Bruce Dern, Timothy Olyphant, Michael Madsen, Clu Gulager ja Kurt Russell.

Tykkäsin kovasti Tarantinon kolmesta ensimmäisestä elokuvasta, siis Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown. Molemmat Kill Billit, Death Proof ja varsinkin Inglourious Basterds olivat kuitenkin niin rasittavia, että en ole koskaan saanut itseäni motivoitua katsomaan Django Unchainedia ja The Hateful Eightia, vaikka tilaisuuksia on ollut paljon. Tällä varauksella, en siis ole nähnyt kahta edellistä, on helppo sanoa tämän leffan olevan Tarantinon paras Jackie Brownin jälkeen. Ei nouse lähellekään kolmen ensimmäisen tasoa, mutta on oikein nautinnollinen elokuva. Erityisesti vuoden 1969 Los Angelesin fanille. 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Edward Zwick: Pawn Sacrifice

Kylmän sodan taisteluista yksi tiivistunnelmaisimpia oli Bobby Fischerin ja Boris Spasskin yhteenotto shakin maailmanmestaruudesta Reykjavikissa 1972. Vapaa maailma vastaan kommunismi, yksilöllisyys vastaan pakkokoneisto. Fischer vaikutti eksentriseltä rock-tähdeltä ja tummakulmainen Spasski näyttikin hieman Stalinilta tai Brežneviltä. En silloin(kaan) ymmärtänyt shakista mitään, mutta seurasin ottelusarjaa kesällä 1972 yhtä kiihkeästi kuin seuraavan syyskuun jääkiekon Summit Seriesia, jossa Neuvostoliiton punakone iski yhteen ensi kerran NHL:n Team Canadan kanssa. Samaan aikaan järjestettiin vielä Münchenissä olympialaiset, joissa mm. Valeri Borzov kohtasi jenkkisprintterit ja koripallofinaalissa olivat vastakkain USA ja Neuvostoliitto. Huikeita aikoja. 

Zwick on nyt tehnyt Reykjavikin matsista 2014 elokuvan, joka on enemmänkin biopic Fischeristä. 1950-60 -lukujen epookkilavasteet ovat vakuuttavia ja varsinkin rock-musiikin käyttö onnistunutta. Tobey Maguire ja Liev Schreiber ovat erinomaisia päärooleissa. Muuten elokuva jää kuitenkin harmittavan ohueksi, jännite rakentuu aika karkeasti ja Fischerin häiriintyneisyys pääsee hallitsemaan koko elokuvaa. Ehkä niin oli todellisuudessakin, Fischerin mielenterveysongelmat pahenivat ottelun jälkeen, vaikkei mitään diagnoosia kai tehtykään, mies kuoli 2008 Reykjavikissa. Fischer oli vähän aikaa läntisen maailman sankari, vaikka hänen puolalaistaustaista äitiään FBI epäili kommunistiksi 1950-luvulla ja myöhemmin Fischer itse joutui pakenemaan USA:n viranomaisia pelattuaan Belgradissa Spasskia vastaan 1992 YK-pakotteiden vastaisesti.

Vierailu Kotka Steam Breweryyn


Ilkka Sysilä on jo pitempään suunnitellut vierailua Kotkaan kaverinsa Kärsä Koivistoisen perustamaan Kotka Steam Breweryyn. Itse en ole Kotkassa käynyt koskaan, se oli suurin suomalainen kaupunki, jonka keskusta on jäänyt tuntemattomaksi. Sovittiin, että lähdetään yhdessä matkaan ja elokuinen lauantai sopi myös isännille. Hyppäsimme Kampin linjuribunkkerissa double deckeriin, jonka yläkerran tuulilasipaikoilla matka taittui näppärästi. Sää suosi vierailua erinomaisesti. 

Kotkan onnikkaterminaali osoittautui pelkäksi parkkipaikaksi. Kärsää ei vielä näkynyt ja huomasimme aukion laidalla Pallogrillin viereisessä baarin, jonka restroomin palveluja ajattelimme hyödyntää. Baarin nimi sofistikoituneesti For You, ehkä ei kuitenkaan nimetty Springsteenin biisin nimen mukaan. Baari osoittautui perussaluunaksi, jonka keski-ikäiset miesasiakkaat kääntyivät baaritiskiltä katsomaan muukalaisia. Tilasin Karjala-tuopin ja Ilkka löysi kaapista Urquell-pullon. Tätä ei vielä tiedetty tässä vaiheessa, mutta For You -vierailu jäi sitten ainoaksi tutustumiseksi Kotkan baaritarjontaan. Kärsäkin saapui paikalle ja todettiin tilanne. Craft-olut ei oikein ole vielä vallannut näkyvää jalansijaa Kotkassa, omasta panimosta huolimatta. 




Teimme Kärsän autolla pienen kierroksen Kotkan saarikeskustan ympäri, mm. näyttävä Katariina-ravintola vanhassa puutalossa, satama, paperitehdas ja legendaarinen Kairo-baari, joka harmittavasti nykyään auki vain tilauksesta. Otimme sitten välipalana Kotkan torilta possoa, joka on kai suhteellisen tavanomainen possumunkki keltaisella hillolla. Lämmintä, kuohkeaa, tuoretta, oikein erinomaista. Kotkassa kuulemma vältetään munkki-sanaa posson kohdalla. Kotkan yleisfiilis tuntui olevan väsähtyneen alakuloinen, ei oikein säpinää havaittavissa. Kotkan sijainti on erinomainen ja siitä olisi voinut tulla Viipurin korvaaja Suomelle. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kaupunki näyttää jääneen paitsioon. Huomattavasti pienemmässä Kajaanissa on samantapainen tunnelma. Talvella tilanne todennäköisesti on vielä ankeampi. 



Siirryimme Hovinsaaren puolella olevaan Metsolan kaupunginosaan, jossa Kärsä on syntynyt ja asuu siis edelleen. Otimme verryttelynä Kärsän kotitalon puutarhassa Kotka Steamin Albatross IPAa. Jokin jäännöserä, tölkin etiketöinnissä ollut jotain häikkää. Oluen ikä jäi epäselväksi. Oikein hyvässä kunnossa kuitenkin, aromaattisuuskin säilynyt. Kärsän talon kellarissa oli hänen kavereidensa bändi harjoittelemassa ja muusikot ilmaantuivat puutarhaan tauolle. Kärsähän on tunnettua muusikkosukua ja soittaja itsekin. Tuli keskusteltua Kotkan musiikkiskenestä ja mm. siitä miten jazz saapui Suomeen Kotkan kautta. Vielä vahvistukseksi Kärsä tarjosi vuoden 2015 Chimayn sinistä ennen päivän liikuntasuoritusta, kävelysiirtymää panimolle. Vilentämätön Chimay hieman kuohahti pullosta, mutta maku on pyöristynyt mukavan pehmeäksi ja kuivaksi, menettämättä silti tuhtia maltaisuuden potkua.



Kotka Steam Brewery sijaitsee siis myös Metsolassa, matkaa oli lopulta vain 400 metriä. Panimo on näyttävässä Kotkan Höyrypanimon tiililinnassa, alkuperäinen panimo valmistui 1895 ja oluenteko loppui 1967, harmittavasti kaksi vuotta ennen keskioluen vapauttamista. Paikalla oli myös toinen isäntämme, Kärsän yhtiökumppani Matias Puranen. Herrojen uusi panimo sijaitsee vanhan panimon pullotuslinjan paikalla. Isossa rakennuksessa on juhlatiloja ja Keisarinsatama-niminen ravintola. Talossa oli häät menossa, saattoi olla useammatkin. Rakennus sijaitsee näyttävällä paikalla Kymijoen estuaarin rannalla, kuuluisan Langinkosken alajuoksu melkein näkyy rannalle. 







Nautimme panimon tuoreimpia tuotteita, pilsiä, rediä, porteria ja steamia. Pilsissä oli yllättävänkin hyvin tuntuva katkeruus tällä kertaa, maltaisuuskin tasapainossa. Setin paras oli ilman Dark River Red Ale, täyteläinen kuohkea maltainen kuiva kokonaisuus. Humalina Enigma ja Pacific Gem, kuivaa trooppisuuttakin irtoaa. Hieman yllättävämmin kuulin, että olut on tehty belgihiivalla. Sitä en olisi arvannut, belgiesterit eivät maussa erityisemmin korostu. Porterin ja Steamin muistiinpanot jäivät vähäisemmiksi sosiaalisessa tilanteessa. Tutustuimme muihinkin fasiliteetteihin, kuten laboratorioon ja panimomyymälään, ennen kuin siirryimme ruokailemaan Keisarinsataman puolelle. 





Vanhan Kotkan Höyrypanimon tunnetuin brändi oli Ukko-olut, jonka vanhaa rekvisiittaa oli esillä panimossa ja ravintolankin puolella. Löytyipä ravintolasta myös vanhan panimon aikainen sixpack, joka on ilmeisesti vanhin Suomesta löytynyt yksilö. Keisarinranta tarjoilee edelleen Ukko-olutta, mutta se ei ole Kotka Steamin vaan Saimaan Mikkelissä tekemä. Arveltiin, että kyseessä olisi perus-Marsalkka eri etiketillä. Kaunis kultainen väri, tuoksussa maltaisuutta, mutta myös tunkkaisemmin villasukkaa. Runko on ohuehko ja kokonaisuus jää pahviseksi. 




Paremmin pippuripihvin kanssa maistui Metsolan Saison de Marigold, tyylipuhdas saison paikalliselta kiertolaispanimolta. Tämäkin siis Metsolan kaupunginosassa, reseptin tekijäksi mainittu Harri Puhakka, olut tehty Lohjan UG:llä. 5,2%, hyvä vaahto sameassa keltaisessa oluessa, aromaattiset esterit ja hedelmäisyys hyvin tasapainossa, ei happamuutta. Vähän pastillimaista mausteisuutta. Kuivaa muttei katkeraa. Siirryimme vielä digestiiveille panimon puolelle, istuksimme joen rannalla laiturilla lenseässä kesäillassa väistellen häävieraita. Joissain vaiheessa kävi ilmi, että Kotkan suuri poika Teemu Pukki on tehnyt Valioliigassa Newcastlea vastaan hattutempun. Aiemmin päivällä oli puhetta Kotkan suurimman futislegendan Arto Tolsan murheellisista loppuvaiheista. Loistava tunnelma koko ajan, kiitokset Kärsälle ja Matiakselle isännöinnistä ja Ilkalle leppoisasta seurasta. Hurautimme Ilkan kanssa taksilla Kotkan onnikkaparkkiin ja siitä bussilla pimenevässä illassa takaisin Stadiin. Näyttipä muuten pieni Loviisa upealta iltavalaistuksessa, tässä pikkukaupungissa pitäisi varmaankin vierailla pitempään.

perjantai 16. elokuuta 2019

AF Brew Tap Takeover @Panema

Vielä muutama vuosi sitten laadukkaassa suomalaisessa olutravintolassa tap takeover tarkoitti sitä, että 3-4 hanaa pyhitettiin yhden panimon oluille. Panema on jo muutaman kerran tehnyt toisin, mutta edelleenkin se häkellyttää. Vedetään siis kertakaikkiaan herrajumala 18 hanaa täyteen erilaisia oluita samalta panimolta. Tähän ei tietenkään Bitburger taivu, joten näissä bileissä ovat esillä erilaiset panimot. Määrä ei takaa laatua, mutta silti pelkästään karnevalistisessa katsannossa homma on vaikuttavaa.


Pietarista saapui siis kunnon invaasio (Cool Headin) Pietari Kruusin (osittain) isännöimään baariin, saavuin paikalle isommassa seurueessa, joten sosiaalinen tilanne karsi heti kärkeen syvällisemmät paneutumiset oluisiin. Se voi olla vaihteeksi terveellistäkin, ehkä oluista tällä tavalla nouseekin esiin olennaisimmat piirteet. Hämmentyneenä baarin taulua silmäillessä valitsin hätäisesti ensimmäisen oluen, joka ei olisi sour, hedelmäsekoitus tai leivonnaisstout. Tuloksena oli Out of the Box, 8%, vain 15 IBU, kollabo-panimona Riikan Ārpus, Citra, Nelson Sauvin, Idaho 7 ja Idaho Gem. Samea, mehua on, puhdasta. Varsin vähän katkeroa, se ei yllättänyt IBU-lukemaan verrattuna.  Pehmeys voisi olla parempaa, hiilihappoa liikaa, hieman  mausteisuuttakin, mutta saattoi olla silti koko session kovin. Näinhän usein tuntuu käyvän, paras heti alkuun ja loppu sitten pettymyksiä toinen toisensa jälkeen.




Highs and Lows piti olla west coast IPA, 6,7%, IBU 50.  Kovat vaahdot, lasin täyttäminen kesti hermostuttavan kauan jonon kasvaessa selän takana melkein Brahenkentälle asti. Panemassa siis hillitön väentungos. Citraa tässäkin. Maku on nyt odotetusti maltaisempi, mutta taas liikaa hiilihappoa ja katkeruus jää kaikesta huolimatta kevyeksi. Vaisu tapaus. Malt Factoid on Fuerst Wiacekin kanssa tehty NEIPA, 7%, surkeat 20 IBUa. Ainakin sameus on saatu todella kohdalleen, tuskin röntgenilläkään näkee läpi. Pehmeää ja mehuisaa, tuoreutta on, jopa raikkautta, tykkäsin kovasti, kilpaili setin ykköspaikasta. F*ck The Dust DDH Citra meni jo tripla-IPA -leibelin alle, 10%, 40 IBU. Makea tuoksu, karamellista,  hedelmääkin hyvin. Alkoholi peittyy ja kokonaisuus jää kuivaksi. AF:llä oli aiemmin Eat the Dust -sarja, nyt ollaan ilmeisesti nextillä levelillä. Ei kuitenkaan makuelämysmielessä.



Love and Squalor todella vahva barleywine, 14,3%, 25 IBU, bourbon-kypsytystä. Yllättävän tummaa. Tuoksussa soijakastiketta, maussa pehmeää makeaa sherryisyyttä. Ei juuri hiilihappoa, vähän yksiulotteinen, mutta ei siirappisen makeaa. Alkoholi peittyy, ei peräkärryä, mutta näin vahvaksi miellyttävää. Lopuksi vielä vertaissuosituksena Ol' Filthy Popcorn Pimp 10%, 20 IBU, suolainen leivosstout.  Salmiakkisuutta tosiaan löytyy ja makeus ei pääse liikaa hallitsemaan, mutta muuten tämä jäi haastavassa tilanteessa ilman tarkempia luonnehdintoja, en pystynyt terävää kuvaakaan oluesta ottamaan.  

Illan pyörteissä tuli pikaisesti juteltua venäläisten oluiden maahantuojan kanssa, toistaiseksi painotus on ollut Pietarin ja Moskovan alueella, mutta provinsseistakin löytyy mielenkiintoista kamaa, mm. Tulasta ja jopa Krasnodarista. Kättelin poislähtiessä käsittääkseni AF Brew'n pääpanijankin, joka saapui bakkanaaliin suoraan Kreikasta.