Kanada - Bosnia-Hertsegovina 1-1

 Torontossa isäntiä valmensi Leeds Unitedissa flopannut amerikkalainen Jesse Marsch, Bosnian valmentajana pitkän pelaajauran Saksassa tehnyt Sergej Barbarez. Molempien joukkueiden kapteenit Alphonso Davies ja 40-vuotias Edin Džeko poissa avauksesta. Alanis Morissette veti Oh Canadan. Varsin sekavaa peliä alkuvaiheissa. Kanadalla oli hyvä maalipaikka 17. minuutilla, mutta ensimmäisen maalin teki Bosnia muutamaa minuuttia myöhemmin. Pitkät balkanilaiset ohjailivat päällä kulmapotkun sisään, viimeistelijänä Jovo Lukić. Kanadalla oli enemmänkin tilanteita, mutta maalinteko ei onnistunut. Tauon jälkeen Kanada nosti tempoa reippaasti, lähes älyttömästi. Kieltämättä ote siirtyi nyt selvästi isännille ja parhaassa tilanteessa Bosnian puolustaja pelasti maalin ohjaamalla pallon ylärimaan. Bosnia sai ajoittain vastahyökkäyksiä, mutta joukkue oli hieman shokissa Kanadan pyörityksestä. Lopulta painostus palkittiin, vaihtomies Cyle Larin kiskoi onnekkaasti kimmokkeella alanurkkaan. Italian-tappaja Bosnia oli selvä pettymys, potentiaalia olisi paljon parempaan. Jos Kanada pystyy jatkossakin pitämään samaa vauhtia, niin hyvältä näyttää. Hieman epäyhtenäiseltä joukkue kuitenkin vaikutti.

Mimi Leder: The Peacemaker

 Tämän 1997 valmistuneen toimintaelokuvan aihe tuntuu kovin ajankohtaiselta. Psykopaattinen kenraali (jolla on sivumennen sanoen suomalainen tyttöystävä) ryöstää verisesti ydinaseita Venäjällä, räjäyttääkin yhden. Tarkoitus on viedä ne Iraniin, mutta amerikkalaiset estävät suurimman osan jossain Dagestanissa. Muuan Bosnian serbi saa kuitenkin kuljetettua yhden New Yorkiin, jossa käydään sitten Die Hard -tyyppinen loppukilpajuoksu. Periaatteessa tämä on Bond-tyyppinen elokuva ilman huumoria ja seksiä. Se on hieman outoakin, kun pääosissa Nicole Kidman ja George Clooney. Rytmi on nopea ja kohtuullisen viihdyttävä elokuva on kyseessä. Aika pinnalliseksi kokonaisuus kuitenkin jää ja uskottavuus on tietysti heikkoa pitkin matkaa.

Kevin Wignall: Who Is Conrad Hirst?

Liian harvoin on tullut Kaisaniemessä ennen Juovaan menoa piipahdettua viereisessä Rosebud Sivullinen -kirjakaupassa janoa kehittämässä. Yksi syy on se, että monipuolisen valikoiman kaupasta on vaikea poistua ilman heräteostoksia. Nyt tämä kiusaus on harmittavasti häviämässä, sillä vuokranantaja savustaa kaupan pois vuokraa korottamalla. Viimeisimmällä vierailulla mukaan lähti mm. tämä trilleri vuodelta 2007. En ole Wignallia ennen lukenut, mutta kirjailijan nimi on tullut vastaan joissakin yhteyksissä, ilmeisesti vakoilufiktioiden parissa. Tämänkin romaanin takakannessa dropataan genren myyttisimpien legendojen nimet Ambler, Deighton ja le Carré.

Alkuasetelma viittaisi kuitenkin enemmän vaikkapa Jim Thompsonin tappajatrillerien suuntaan. Nimihenkilö on myös romaanin päähenkilö, hän on kolmekymppinen englantilainen Luxemburgissa asuva palkkamurhaaja, joka on karaistunut ja raaistunut Jugoslavian hajoamissodissa. 10 vuoden tappoputken jälkeen mielessä on alanvaihto, joka edellyttää neljän työnantajapuolen edustajan likvidointia. Tapahtumat sijoittuvat miellyttävästi talviseen Keski-Eurooppaan, Baijeriin, Sveitsiin ja Milanoon. Homma odotetusti alkaa mutkistua huomattavasti. Ruumiita tulee runsaasti ja vakoiluaspekti tosiaan kääntyy esiin. Wignall on ilmeisesti britti, vaikka syntynyt Brysselissä. CIA:lle ja amerikkalaisille ei tässä romaanissa aurinko paista, niittokone silppuaa heitä lähes parodiseen malliin. Teos ei ole millään tavalla uskottava, mutta rivakkavauhtinen ja intensiivinen se on. Epilogi Sveitsin Churissa on ehkä kirjan omaperäisin osa, nyt todellakin tulee le Carré mieleen, hänhän viihtyi myös Sveitsin maisemissa. Kohtuullisen mukava lukukokemus, vaikka ei mikään mestariteos. Saatanpa tutustua Wignallin tuotantoon jatkossakin. Tämä romaani on sattumoisin suomennettukin.  

Neil Fredrik Jensen: The Summer of Total Football The 1974 World Cup

 Jokaisella jalkapalloa seuraavalla on yksi MM-lopputurnaus, joka on muovannut elämänkatsomusta eniten. Meksikon kisat 1970 tekivät minusta jalkapallofanin, mutta se tärkein turnaus on ilman muuta WM74, eli Länsi-Saksassa 1974 pelatut kisat. Muistikuvat ovat kirkkaita, vaikka läheskään kaikkia otteluita ei Suomeen televisioitukaan. Olen lukenut paljon turnauksesta, varsinkin Hollannin joukkueeseen liittyen ja onpa Skotlannin turnaustaipaleestakin julkaistu täysimittainen kirja. En kuitenkaan muista törmänneeni aiemmin koko turnausta käsittelevään opukseen. Tanskalais-englantilainen Neil Jensen on nyt tänä vuonna sellaisen julkaissut, asialla tietysti Pitch Publishing. Jenseniltä olen aiemmin lukenut The Uncrowned -teoksen.

Todettakoon heti alkuun, että teos oli pettymys. Tämä on asiallinen kirja, mutta tarpeeksi intohimoa ja innostuneisuutta ei lukijalle välity. Kohtuullisen suppea kirja, mutta kaikki oleellinen kyllä tulee esille. Silti odotin intensiivisempää heittäytymistä kirjoittajalta, joka on suunnilleen minun ikäluokkaa. 

Kansi on onnistunut, odotetusti kuvissa Cruyff, Beckenbauer ja Deyna, hieman persoonallisempina valintoina Bernd Bransch ja Emmanuel Sanon. Jensen taustoittaa osuvasti turnauksen ennakkoasetelmia. Brasilian jogo boniton romahdus 1970 jälkeen, Länsi-Saksan ja Ajaxin nousu, Puolan näyttävä olympiavoitto. Baader-Meinhof ja muu aikakauden terrorismi. Kylmä sota, Chilen vallankaappaus ja Neuvostoliiton kieltäytyminen pelata Santiagon stadionilla. Havelangen ja Rousin kamppailu FIFA:n johdosta.   

Verrattuna joihinkin muihin tuoreisiin lopputurnauskirjoihin Jensen ei juurikaan keskity kisojen karsintoihin. Olennaiset asiat niistäkin kyllä käydään läpi, mutta fokus on tiukasti kesässä 1974. Kirjan rakenne on varsin luonteva. Alkulohkot käsitellään löyhän kronologisesti siten, että huomio on vuorotellen eri joukkueissa. Jensen tekee valintoja, kaikki joukkueet eivät saa samaa painotusta. Fokukseen pääsevät Länsi-Saksa, Skotlanti, Puola, Italia, Brasilia ja Jugoslavia. Sitten seuraa kirjan heikoin osa, kun Jensen rönsyilee takaumiin käsitellessään suurimpia tähtiä Beckenbaueria ja Cruyffia sekä valmentaja Michelsiä. Loppuosa kirjasta on odotetusti Hollanti-painotteista, jatkolohkot ja finaali valotetaan asianmukaisesti oranssin värin läpi.

Kovin paljon uutta ei taaskaan paatuneelle fanaatikolle tule esiin, mutta jotain kuitenkin. Günter Netzerin kohtalosta ja Saksojen välisestä ottelusta ei kuitenkaan mitään mainittavaa. Andrzej Szarmach saa ansaittua huomiota, persoonallinen yllätyssentteri on jäänyt hienoisesti Deynan ja Laton, jopa Gadochan varjoon. Billy Bremner saa pitkästä aikaa vilpitöntä tunnustusta, yleensähän Leedsin kapteeni leimataan rasittavaksi nilkiksi. Todellisuudessahan mies oli huikea taituri ja pelasi upean turnauksen. Jensenin mukaan Bremner olisi värvätty johonkin mannermaan suurseuraan, jos ei olisi ollut jo 31-vuotias. Jensenin mukaan Gerrie Mühren kieltäytyi MM-turnauksesta väsymykseen vedoten. Jensen toteaa myös lyhyesti, että Cruyff ei ollut täysin terve finaalissa, mutta ei täsmennä sen kummemmin.

Virheitä tietysti tulee, mutta varsin maltillisesti. Hans-Jürgen Dörner ei kuulunut Itä-Saksan joukkueeseen. Puolan valmentajan nimen Jensen kirjoittaa toistuvasti muodossa Görski. Paulo Cézar Liman alias ei todellakaan ollut Cafu vaan Caju. Lisäksi Jensen kirjoittaa keskimmäisen nimen riisutusti Cesar. Daniel Passarella ei pelannut koskaan Cruzeirossa, joten Jensenin tarkoittama Roberto Perfumon topparikumppani Cruzeirossa oli luultavasti Wilson Piazza.

Kirjan lopussa on miellyttävä yllätys, kaikkien joukkueiden avainpelaajien lyhyt esittely. Aivan upeaa, tällaista en muista pitkään aikaan nähneeni. Suurin osa valinnoista on itsestäänselviä, mutta Jensenillä on persoonallisiakin päätöksiä. Muutamat omat suosikit puuttuvat. Tällaiset listat ovat niin kiinnostavia, että käydään se tarkasti läpi.

Heti Argentiinan kohdalla omat mielipiteeni poikkeavat selvästi. Jensen nostaa esiin Ayalan, Housemanin, Perfumon ja Wolffin. Pois jäävät siis jokseenkin hämmentävästi Babington, Brindisi ja Kempes. Australia: Alston. Brasilia: Jairzinho, Marinho Chagas, Luís Pereira, Rivelino, Zé Maria. Huippupelaajista jäävät siis pois Dirceu ja Nelinho. Bulgaria: Bonev. Chile: Caszely, Figueroa.

Itä-Saksa: Bransch, Croy, Hoffmann, Sparwasser, Streich. Siinä oli asiantunteva lista. Haiti: Sanon. Italia: Chinaglia, Facchetti, Mazzola, Riva, Rivera, Zoff. Italian kohdalla on otettu vanhat starat mukaan, vaikka pelasivat todella heikosti. Capello ja Benetti olivat ehkä näkyvämpiä. Hollannilta tulee mukaan käytännössä kaikki: Cruyff, Haan, Jansen, Keizer, Krol, Neeskens, Rensenbrink, Rep, Rijsbergen, Suurbier, Van Hanegem. Siis myös yhden ottelun pelannut Keizer, mutta ei maalivahti Jongbloedia. 

Puolan lista on kattava: Deyna, Gadocha, Gorgón, Kasperczak, Lato, Szarmach, Szymanowski, Tomaszewski, Żmuda. Skotlannilta Bremner, Hay, Jordan, Lorimer, McGrain. Puuttuu Dalglish, joka tosin pelasikin huonosti. Ruotsilta mukaan pääsevät Edström, Hellström, Larsson ja Torstensson. Puuttuu hämmentävästi Roland Sandberg. Puuttuu myös Kindvall, joka tosin pelasikin huonosti, mutta niin pelasivat myös mukaan otetut Riva ja Keizer.

Uruguaylta menneisyyden miehet Cubilla, Mazurkiewicz ja Rocha. Isänniltä Beckenbauer, Bonhof, Breitner, Grabowski, Hoeness, Hölzenbein, Maier, Müller, Overath, Schwarzenbeck ja Vogts. Heynckes ja Netzer olisi voitu mainita samoin perustein kuin Keizer. Jugoslavialta Acimovic, Bajevic, Džajic, Katalinski ja Oblak. Puuttuu ainakin Maric, Buljan, Surjak ja Vladimir Petrovic. Surkuhupaisalta Zairelta nimetään se muurista ulos juossut Ilunga.

Hieno aihe siis kirjalla, mutta turhan virkamiesmäinen suoritus kirjoittajalta. 

Aidan Williams: Euro 1984 The Greatest Tournament You Never Saw

Kesän EM-kisojen huumassa huomasin, että Englannissa on julkaistu uudet kirjat vuosien 1984 ja 1988 EM-lopputurnauksista. Hankin ne samantien Kindleen. Ensimmäisenä luin Aidan Williamsin 1984-opuksen. Williamsin tunnen ennestään The Nearly Men -teoksesta. Uuden kirjan omituinen nimi johtuu siitä, että turnausta ei näytetty Britannian TV-kanavilla. Yksikään kuningaskunnan neljästä joukkueesta ei päässyt lopputurnaukseen, vaikka Wales ja Pohjois-Irlanti olivatkin hyvin lähellä. Suomessa kyllä näytettiin koko Ranskan turnaus, joka on jäänyt omaankin mieleen suurena elämyksenä.

Kun kiinnostuin kansainvälisestä jalkapallosta laajemmin 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla, Ranska oli valkoinen läikkä kartalla. Tiesin 50-luvun tapahtumat, Kopa ja Stade Reims, Fontainen maalikuninkuus ja MM-semifinaali 1958. Aulis Rytkönen oli pelannut Toulousessa 1952-60. Ne olivat kuitenkin kaukaista historiaa ja Ranska ei pelannut MM-lopputurnauksissa 1970 ja 1974. Rugby oli maassa suositumpaa kuin jalkapallo. Vähitellen futistietoisuuteni Ranskasta lisääntyi, St. Etienne hävisi katkerasti Euroopan Cupin finaalin 1976. Samoihin aikoihin alkoi kantautua huhuja uudesta ranskalaisesta huippulahjakkuudesta, jonka nimi oli Michel Platini. Vuoden 1978 kisoissa seurasin kiinnostuneena Ranskaa, joka pelasikin aika näppärästi. Kuolemanlohkossa Argentiinan, Italian ja Unkarin kanssa kyyti oli kuitenkin liian kylmää. Platini ei kuitenkaan pelannut erityisen hyvin.

1982 Ranska oli jo suuri suosikkini Espanjan MM-kisoissa pudotettuaan karsinnoissa entisen suosikkini Hollannin. Peli kulki Englanti-avaustappion jälkeen hienosti, mutta semifinaalissa tuli katkeraakin katkerampi pilkkutappio Länsi-Saksan barbaareille. Vieläkään en innostunut Platinin pelistä, keskikentän kollegat  Jean Tigana ja Alain Giresse olivat vakuuttavampia. 1984 sitten EM-kisoissa kaikki klikkasi kohdalleen, Ranska voitti kaikki pelit, peli oli taivaallisen upeaa ja lopulta vakuutuin Platinistakin. Nyt hän lopulta pelasi maineensa veroisesti ja oli vähän aikaa maailman paras pelaaja ennen kuin Maradona sai aktinsa kasaan.

Myös Portugali oli 70-luvun puolivälissä tuntematon suuruus nuorelle jalkapallofanille. Tiesin tietysti 60-luvun tapahtumat, Benfica, Eusébio, MM-semifinaali 1966. Ne olivat lähihistoriaa ja Eusébio jopa pelasikin vielä, mutta en ollut koskaan nähnyt heitä. Portugalikaan ei päässyt MM-kisoihin 1970 ja 1974. Eipä päässyt myöhemminkään 1978 ja 1982. Siksi Portugalin maajoukkue ja sen ajoittainen hieno pelaaminen oli ehkä Ranskan turnauksen suurin yllätys henkilökohtaisesti.

Eipä Tanskakaan ollut esittänyt mitään 1970-luvun puoliväliin mennessä. Mutta sitten Allan Simonsen voitti Ballon d'Orin 1977, Lerby ja Arnesen loistivat Ajaxissa, muitakin tanskalaisia alkoi näkyä huippuseuroissa. Luin säännöllisesti World Socceria, joka valitsi Tanskan vuoden 1983 parhaaksi maajoukkueeksi maailmassa. Siksi Tanskan hyvät esitykset Ranskan EM-turnauksessa eivät tulleet yllätyksenä. Yllätys oli kuitenkin se, kuinka hyvä Tanska oli. Se pelasi kuin Hollanti 1974, mutta paljon nopeammalla tempolla.

 

Williamsin mukaan Euro 1984 on kaikkien aikojen paras EM-turnaus. Itse ehkä miettisin myös Jugoslaviaa 1976, mutta se oli vain neljän joukkueen turnaus. Platini on Williamsin mukaan Ranskan kaikkien aikojen paras pelaaja. Ja kyllä, Zidane mukaan lukien. Ja tietysti Platini oli hänenkin mukaansa 1984 maailman paras pelaaja. Myöhemmät sähläykset ovat himmentäneet miehen maineen, mutta pelaajan mainehan on tavallaan eri asia.

Ranskassa oli vain kahdeksan joukkuetta kahdessa lohkossa, samoin kuin 1980 Italian EM-turnauksessa, jonka Williams lyttää perusteellisesti. Itselläni on siitäkin turnauksesta lämpimiä muistoja, lähinnä Belgiasta ja Bernd Schusterista. Ymmärrän kyllä Williamsin näkemyksen. Silloin lohkovoittajat menivät suoraan finaaliin. 1984 lohkojen kaksi parasta pelasivat semifinaalit. Se oli ratkaiseva parannus.

    

Williamsin kirja on koristelematon kronikka. Ensin käydään läpi EM-karsinnat varsin perusteellisesti ja sitten lopputurnaus ottelu ottelulta. Teksti kuitenkin luistaa ja Williams välttää luettelomaisuuden. Toisaalta anekdootteja ja uusia yksityiskohtia on melko vähän, mitään kovin yllättävää ei tule esiin. Karsintojen kohdalla Williams luonnollisesti painottaa brittijoukkueiden kujanjuoksua, mutta tekstiä riittää hyvin kyllä kaikkien karsintavoittajienkin taipaleesta.

 

Skotlannin valmentaja Jock Stein teki nuorennusleikkausta ja epäonnistui pahasti melko kovassa lohkossa. Joe Jordan, Asa Hartford, Danny McGrain ja Kenny Dalglish heivattiin ulos. Stein joutui ottamaan Dalglishin takaisin, mutta Belgia meni jatkoon, mukana olivat skottien lisäksi Itä-Saksa ja Sveitsi. Portugali tiputti Valeri Lobanovskin Neuvostoliiton, vaikka Moskovassa tuli takkiin 5-0. Nikolai Larionovin etunimen Williams vääntää Sergeiksi. Tai ehkä Williams tarkoittaa Sergei Rodionovia, molemmat tekivät maalin ottelussa. Fedor Tšerenkov teki kaksi. Ratkaisu tuli Lissabonissa väärällä pilkkutuomiolla. Borovski kaatoi Chalanan boksin ulkopuolella ja Jordão veti 11-metrisen ohi Dasajevin. Blohinilla tolppalaukaus. Lobanovskille kenkää maajoukkueesta. Lohkon jumboksi jäi Suomi.

Englannin uusi manageri Bobby Robson tiputti Keeganin, mutta Tanska tiputti Englannin voittamalla Wembleyllä. Jugoslavia selvisi lopputurnaukseen äärimmäisen niukasti tasaisesta lohkosta ennen Bulgariaa ja Walesia. Romania pudotti Bearzotin Italian järkyttävästi jäätyneet maailmanmestarit. Pohjois-Irlanti voitti kahdesti Länsi-Saksan, joka meni silti lopputurnaukseen. Espanja tarvitsi 11 maalin voiton Maltasta selvitäkseen Hollannin kustannuksella turnaukseen. Senhän se teki, vaikka aluksi Juan Antonio Señor missasi pilkun. 12-1 -voitossa Sevillassa Señor teki viimeisen maalin.

Williams käyttää kirjasta 37% karsintojen kuvaamiseen. Sen jälkeen vielä pitkä kuvaus Ranskan MM-semifinaalista 1982. Yleistä hehkutusta Ranskan keskikenttätimantista, le  carré magique, joka muodostui Michel Hidalgon löydettyä timantin pohjalle Luis Fernándezin. Tigana, Giresse ja Platini jatkoivat siitä mihin 1982 lopettivat. Myöhemmässä haastattelussa (2014) Hidalgo toteaa monen joukkueen pelaavan kolmella kutospaikan pelaajalla ja yhdellä kympillä. Hidalgo pelasi 1984 yhdellä kutosella ja kolmella kympillä.

 

Otteluista lukeminen on melko vaisu korvike niiden katsomiselle, mutta muistikuvat palaavat hyvin mieleen. Tanska puolusti avauspelissä Ranskaa vastaan ja hävisi 1-0, Allan Simonsen katkaisi jalkansa. Platinin maali oli kimmoke Søren Buskista. Amoros'lle punainen ja kolmen matsin pelikielto. Tigana vielä tässä parempi kuin Platini.

Belgia menetti ennen turnausta sopupelisekoilujen takia mm. Eric Geretsin ja Walter Meeuwsin puolustuksesta. 18-vuotias Scifo nuorin EM-pelaaja ennen Lamine Yamalia. Jugoslavian 19-vuotias Dragan Stojkovič pelasi myös. Jugoslavia taitava hyökkäyspäässä kuten aina, mutta hävisi kaikki pelinsä. Ranska-Belgia 5-0 oli suuri Platinin ja Ranskan näytös Nantesissa. Platinin hattutemppu, Hidalgo pelasi kolmella puolustajalla, Genghini viidenneksi keskikentällä.

Tanska säväytti ensi kerran voittamalla 5-0 Jugoslavian, joilla oli myös paljon paikkoja maalintekoon. Belgia meni Tanskaa vastaan 2-0 -johtoon Frank Vercauterenin hienolla maalilla, mutta Tanska käänsi 3-2 voiton. Myös Ranska-Jugoslavia 3-2, Miloš Šestićin  hieno maali ja Platinin toinen hattutemppu. Ranska ja Tanska semifinaaleihin.

Toisessa lohkossa hieman vaisumpia pelejä. Portugalin uusi 18-vuotias tähti Paulo Futre ei pelannut, koska haluttiin myös nuorisomaajoukkueeseen. Romania käytti samanikäistä Gheorghe Hagia säästeliäästi. Portugalin joukkueessa sekavaa muutenkin, Benfican ja FC Porton kuppikunnat, Jordão ainoa Sportingin pelaaja, Chalana tähti. Semifinalistit selvisivät viimeisissä peleissä, Portugalille riitti 1-0 -voitto Romaniasta veteraanihyökkääjä Nenén maalilla. Espanja nitisti yllättäen kehnon Länsi-Saksan, vaikka Barcelonan Lobo Carrasco mokasi pilkun. Ratkaisu tuli ihanasti aivan lopussa toppari Macedan puskulla.

 

Upea semifinaali Marseillessa, tämä on jäänyt itsellekin hyvin mieleen,  FRA-POR 3-2 jatkoajan jälkeen. Pakki Domerguen loistava vapaapotkumaali, sitten Portugalin veteraanivahti Bento erinomainen. Jordão puski Chalanan keskityksen sisään. Jatkoajalla Jordão sitten volleylla Chalanan keskityksestä Portugalin sensaatiomaiseen johtoon. Domergue tasoitti boksista Platinin kaatamisen jälkeen. Aivan lopussa Tigana rakensi Platinin voittomaalin.

Frank Arnesen oli ehkä Tanskan suurin tähti näissä kisoissa ennen Elkjæria, Laudrupia ja Morten Olsenia. Useimmilla oli monenlaisia vammoja, mutta vain Jesper Olsen puuttui semifinaalista, Simonsenin ohella tietenkin. Søren Lerby vei Tanskan nopeasti johtoon reboundista. Arconada piti Espanjan pelissä. Maceda iski taas lopussa, nyt Espanjan tasoihin. Elkjærilla useita paikkoja voittomaalin tekoon, samoin Laudrupilla aivan lopussa unelmatilanne, mutta Arconada selvisi. Jatkoajalla molemmilla paikkoja. Pilkuilla Elkjær sitten epäonnistui.

Finaalissa Espanjan Maceda ja Gordillo pelikiellossa. Ottelu oli antikliimaksi kahden taivaallisen semifinaalin jälkeen. Arconada hölmöili nyt Platinin löysän vapaapotkun sisään. Lopussa vielä Tigana vapautti Bellonen maalintekoon. Oikea joukkue voitti, mutta Tanskan taru jäi vaille täyttymystä. Espanja nitisti Tanskan MM-kisoissakin 1986. Lopulta yllätysvoitto 1992, mutta se tuli aivan eri planeetalta peräisin olevalla joukkueella. Tai siltä sen pelitapa ainakin näytti. Peter Schmeichel muuten kävi katsomassa Espanja-semifinaalin Lyonissa valvoen 36 tuntia. Sen jälkeen hän pelasi Hvidovren maalivahtina ottelun ja hävisi 1-8. 

Serbia - Slovenia 1-1

 Serbia uhkasi häipyä turnauksesta, kun Albanian ja Kroatian kannattajat laulaneet vihalauluja. Münchenissä joukkue kuitenkin ilmaantui kentälle toista ex-Jugoslavian joukkuetta Sloveniaa vastaan. Tadić nyt avauksessa, poissa Milinković-Savić. Slovenialla aivan sama avaus kuin Tanskaa vastaan. Tasainen alku, Serbia piti ehkä hieman enemmän palloa, mutta tilanteita ei syntynyt.  27. minuutilla Vlahović puski kohti alanurkkaa, mutta Oblak torjui. Slovenia pääsi enemmän niskan päälle ennen taukoa ja parhaassa tilanteessa Elšnik kiskoi tolppaan. Serbiakin sai vielä mylläkän Oblakin maalille, mutta maalittomaksi puolisko jäi. 

Serbia tuli kopista kiivaasti, Mitrović pääsi läpi, Oblak torjui. Heti perään Slovenian toppari Bijol oli pistää omiin. Toisessa päässä Šeško veti kauempaa, Rajković torjui. 68. minuutilla Karnićnik toi pallon hyökkäysalueelle, syötti vasemmalle Elšnikille, joka keskitti takatolpalle, sieltä Karnićnik ohjasi pallon maaliin. Muutama minuutti myöhemmin Mitrović sai Karnićnikin jalan kautta pallon Slovenian poikkipuuhun. Serbia yritti kovasti tasoitusta, katsomosta lensi roinaa ja järjettömiä taklauksia viljeltiin. Yliajan lopulla Serbia sitten sai tasoituksen, kulmapotkusta yksi pahimmista nilkeistä Luka Jović sai puskettua pallon sisään. 

Jens Sjögren: Jag är Zlatan

 Ruotsalainen biopic vuodelta 2021, pohjana David Lagercrantzin elämäkerta, jonka suomennoksen luin kymmenkunta vuotta sitten. Kirja oli mielenkiintoinen, mutta yleisarvoltaan kovin keskinkertainen, niin kuin urheilijakirjoilla ikävä kyllä on tapana. Ja tämä elokuva on vielä vesitetty murto-osaan siitä. Särmät on pääosin höylätty pois, varsinkin kritiikin kohteena kirjassa olleet yksilöt. Elokuva keskittyy lähes kokonaan Ibrahimovicin teinivuosiin Malmössä. Lyhyitä flashforwardeja Ajaxin kauteen ja koko elokuva loppuu vuoteen 2004, kun sopimusneuvottelut Juventuksen kanssa alkavat. Karuhko lapsuus Rosengårdin siirtolaiskortteleissa tulee esille, mutta aika silkoisesti sekin. Ruotsalaista lagom-lässytystä pahimmasta päästä.

These Football Times Issue 47 / 2023 The Eastern European Chronicles: Part I

 Olen jo jonkin aikaa ollut tietoinen These Football Timesista, joka on hieman Jonathan Wilsonin The Blizzardia muistuttava neljästi vuodessa ilmestyvä jalkapallojulkaisu. Vaikuttaa keskittyvän nykyfutiksen sijaan jalkapallon menneisiin vuosiin. Sehän kiinnostaa minua melkein enemmän kuin mikään muu. Alkusyksystä huomasin, että tulossa on kaksi erikoisnumeroa Itä-Eurooppaan keskittyen. Nimenomaan Itä-Euroopan jalkapallo on retromielessä kaikkein kiehtovinta, koska kommunismidiktatuurien aikana siitä oli niin hankala saada tietoa. Niinpä tartuin täkyyn ja pistin vuositilauksen sisään. Kirotun Brexitin takia postikulut nostivat kustannukset kaksinkertaisiksi, mutta ostopäätöksestä en silti luopunut.

Samaisen Brexitin takia julkaisu matkusti melkein kuukauden Britanniasta Helsinkiin, mutta lopulta sain sen käsiini. Todellakin Blizzardin tapaan enemmän aikakauskirja kuin lehti, sivuja 150. Sivut isompia kuin Blizzardissa, A4-kokoa. Mutta paljon enemmän kuvia ja näyttävää grafiikkaa kuin Wilsonin sarjassa. Se oli pettymys, teksti kuitenkin on tärkeintä. Ja kyllä ensimmäinen saamani numero on pienoinen pettymys muutenkin. Odotin enemmän tarinoita tuntemattomista suuruuksista, mutta varsin paljon julkaisussa kolutaan Itä-Euroopan tunnetuimpia polkuja, lähtien Unkarin 1950-luvun ihmejoukkueesta ja Ferenc Puskásista. Mutta koko sisältö kyllä keskittyy Itä-Eurooppaan, siinä mielessä lupaukset täyttyvät. Muuten tuttua materiaalia Unkarin ohella ovat mm. Puolan 1974-joukkue, Zbigniew Boniek, Jugoslavian toteutumaton superryhmä 1992, Steaua Bukarestin huippuvuodet 1980-luvun lopulla ja Gheorge Hagin tarina. Näistä ei siis kovinkaan paljoa uutta irronnut.

Mutta totta kai mukana oli kiinnostavaakin tavaraa. Jugoslavian ehkä kaikkein suurimmasta, Dragan Džajićista, en muista ennen lukeneeni yhtä kattavaa kuvausta. Crvena zvezdalla oli 1991 kasassa yksi Euroopan Cupin historan parhaista joukkueista, mutta silti finaalissa jugot kaikkien hämmästykseksi puolustivat koko ajan pilkkukisaan asti. Tässä kirjoituksessa avataan tapauksen taustoja, ensimmäisen itäeurooppalaisen voiton tärkeys meni kaiken muun edelle ja vihreä valmentaja Ljupko Petrović kehotti pelaajiaan antamaan pallo heti vastustajalle. Uskomatonta jopa itäeurooppalaiselta joukkueelta. Sarajevon ja PSG:n suurimmasta tähdestä Safet Sušićista on myös ansiokas artikkeli. Vähemmän tunnetuista joukkueista Velež Mostarista piirtyy kiinnostava juttu, mutta uudempi BATE Borisov -analyysi jää pintapuoliseksi. Samoin tarina modernimmasta tähdestä Edin Džekosta on valjuhko. Parempaa jälkeä syntyy Pohjois-Makedonian jättiläisestä Darko Pančevista. 

Ei siis aivan niin kiihkeä kokemus kuin odotin, mutta voihan homma vielä parantua. Itä-Euroopan kronikoista on tulossa toinen osa ja tilaukseen kuuluu vielä kaksi muutakin kirjaa, joiden sisällöstä ei ole vielä tarkempaa tietoa.  

Manchester City - Sevilla 1-1, 5-4 rpk

 Pireuksen helteessä perinteinen Super Cup. Kevin De Bruyne Cityltä poissa koko loppuvuoden. Avaukseen heti uudet kroaattihankinnat Mateo Kovacic ja Joško Gvardiol. Keskikentällä myös tuntematon Cole Palmer. Pirteää peliä, Cityllä enemmän tilanteita, mutta 25. minuutilla Sevilla johtoon. Vastahyökkäyksestä marokkolaissentteri En-Nesyrin voimapusku tolpan kautta sisään. City painoi päälle, paljon tilanteita. Silti hieman fiilistä, että aivan kaikki ei ollut pelissä. 50. minuutin kohdalla taas Sevillan vastahyökkäys, läpiajossa En-Nesyri hukkasi avopaikan. Useita muitakin vastahyökkäyksiä, kohtuullisen avointa peliä. Tunnin jälkeen Palmer puski luukulta tasoituksen. Heti perään En-Nesyri hukkasi taas selvän tilanteen. Citylla kova myllytys lopussa, mutta ei ratkaisua. Super Cupissa ei jatko-ottelua, vaan suoraan 11-metrisille. Kaikki muut onnistuivat paitsi Sevillan viides vetäjä Nemanja Gudelj. Tämä Gudelj on serbi, mutta nimi toi mieleen Espanjan MM-kisoissa 1982 Jugoslavian joukkueessa loistaneen kroaatin Ivan Gudeljin. Gudelj oli kisojen parhaita pelaajia, mutta joutui lopettamaan uran 26-vuotiaana terveysongelmien takia. 

Suomi - Slovenia 2-0

Harvoin sattuu hellepäivä Suomen maajoukkueen pelipäivälle. Viimeksi muistelen katsoneeni jalkapalloa yhtä lämpimässä 10 vuotta sitten Sevillassa. Nyt vieläpä tärkeä matsi ja vaikea vastustaja. Heräsin lipunostoon myöhään ja sain paikan Slovenian päädystä B-katsomosta. Menin paikalle hyvissä ajoin, kun traumaattinen Ukraina-fiasko hyvin mielessä edelliseltä Olympiastadion-vierailulta. Nyt järjestelyt olivat parantuneet ja portilla ei mitään jonoa. Tarkoitukseni oli tutkimusretkeillä etsimään kuuluisaa wc-maailmaa D-katsomon alla olevasta luolastolabyrintistä, mutta paikkani oli kaukana lähellä A-osaa, en viitsinyt lähteä kapeita käytäviä helteessä pujottelemaan. Kävelymatka Vallilasta oli hikinen ja vedin heti yhden oluen. Se imeytyi heti nestetasapainon säilytykseen ja wc-tarvetta ei sitten koko ottelun aikana ollutkaan. Eipä tauolla toista olutta sitten saanutkaan ilman jättimäistä jonotusta.

Paikkani oli eteläkaarteessa kaukana kentästä, mutta korkealta kuitenkin esteetön hyvä näkyvyys koko areenalle. Slovenian tähtimaalivahti Jan Oblak loukkaantuneena poissa, joten kaikki pelaajat itselleni tuntemattomia. Laatupelaajia tietysti taatusti kaikki. Suomen puolustus edelleen hieman levottomuutta herättävä, avauksessa Alho, Hoskonen, Kairinen. Kamara, Suhonen ja Källman penkillä, Antman sentään mukana. Suomi aloitti hyvin ja loi useampia paikkojakin. Pukki ja Pohjanpalo rymistelivät mukavasti keskeltä. 13. minuutilla jo tulosta, Pukki syötti oikealta kovaa boksiin ja Pohjanpalon kääntölaukaus upposi verkkoon. Slovenia sai vähitellen otteen puoliajan jälkipuolella ja hyökkäsi järjestelmällisesti. Ei näyttänyt hyvältä Suomen kannalta, pallo kävi tolpassakin, mutta huonoa viimeistelyä sloveeneilta.

Slovenia jatkoi tauon jälkeen vahvaa otettaan, mutta ilman tulosta. Hradeckyltäkin hyvää työtä. Suomi piristyy, Antman irtoaa vastustajista toistuvasti oikealla laidalla. Ensin kova laukaus menee vähän ohi, mutta 64. minuutilla samanlaisesta tilanteesta takanurkka löytyy. Pukki loukkaantuu samassa tilanteessa ja joutuu pois. Suomi alkaa jäädyttää peliä ja varsinkin Kamaran tultua kentälle se onnistuukin hyvin. Slovenia tuntuu väsyvän ja näyttää alistuvan tappioon. Tolpassa pallo käy kyllä toisenkin kerran. Loistava tulos ja kohtuullista peliäkin. Puolustuspää on edelleen kysymysmerkki, mutta hyökkäyspeliin on paljon taitoa käytettävissä. Antman oli erinomainen, lopussa tilalle tullut Suhonen yritti ehkä hieman liikaa, vaikka olisi ehkä videotarkistuksella ansainnut rangaistuspotkun. Tästä on hyvä jatkaa, toki San Marinon on pakko kaatua. Tunnelma oli oikein hyvä, jopa B-päädyssä, josta en Slovenian kannattajia bongannut. Ehkä olisi näin hienon voiton kohdalla voinut isompaakin riemua odottaa, mutta ehkä alkukesän kuiva helle väsähdytti.

Peter Doyle: Get Rich Quick

 Australialainen rikosromaani vuodelta 1996, Doylen esikoisteos. Tapahtumat käynnistyvät Sydneyssä 1952, päähenkilökertoja on Billy Glasheen, nuori pikkurikollinen, bodgie eli paikallinen lättähattu, myös draft dodger eli vältellyt sota-aikana armeijaan joutumista. Kovaksikeitettyä perinteistä kerrontaa, nyt on myös hyvää Sydneyn retropaikallisväriä. Viittauksia kovasti populaarikulttuuriin, heti startti on suoraan Sunset Blvd.sta, ruumis uima-altaassa. Glasheen lavastetaan murhaajaksi, mutta hän suoriutuu kuiville katu-uskottavana ketkuna.

Romaanissa on vain kolme pitkää lukua. Oikeastaan ne ovat eri episodeja, novellikokoelman tapaan. Glasheen jatkaa kertojana, osa henkilöistä on samoja, mutta jokaisessa luvussa oma tarinansa. Oikeastaan hieman eri tyylisuuntiakin. Avausluku oli hitchcockiaaninen väärä mies pakosalla -trilleri, kun taas kakkososa on kylmän sodan vakoilutarina. Hypätään vuoteen 1955, edelleen Sydneyssä. Glasheen on nyt 28-vuotias (siis oikeastaan alaikäinen edellisen luvun draft dodgeriksi). Glasheen sotkeutuu Titon vastarintaliikkeen edustajiin, kroatialaisiin Ustaša-miehiin. Musiikkibisnestä, rock 'n' rollin Australiaan tulo, Bo Diddley, kommunismiparanoiaa. Tämä osa toimii kuohkeammin kuin avausluku.

Kolmannessa pisimmässä luvussa edetään kaksi vuotta. Siis 1957, Little Richard ja Eddie Cochran laskeutuvat Kingsford Smithin lentokentälle. Gene Vincent yhtyeineen on ryypiskellyt koneessa niin paljon, että heidät on tiputettu matkalla Havaijille ylimääräisellä välilaskulla. Glasheen toimii nyt kiertuemanagerina ja jalokivivarkaana. Doyle tukeutuu nyt todellisiin tapahtumiin Little Richardin ja kumppanien ensimmäisellä Australian kiertueella. Tässä osassa on mukavasti hilpeää huumoria ja lopussa nivotaan koko paketti kasaan kohtuullisen tyydyttävästi. Doylen teos on paljon parempi kuin edellinen lukemani Sydney-teos Peter Corrisilta. Ei tämäkään mikään merkkiteos ole, mutta viihdyttävää ja juohevaa luettavaa. Doyle on jatkanut Glasheen-sarjaa, mutta ehkä mielenkiintoa ei riitä enää niihin. 

Alfred Hitchcock: The Lady Vanishes

Olen nähnyt usein tämän Hitchcockin huipputyön 1930-luvulta, mutta en näköjään ole blogiin siitä kirjoittanut. Tässä Hitchcock viimeistään löysi omimman tyylinsä, komediallisuus on kestävän kuohkeaa ja junatrilleri kulkee kuin, hmm, raiteilla. Gilliatin ja Launderin kirjoittama tarina on hieno ja Hitchcockin toteutus varmaotteista. Margaret Lockwood on ihanteellinen naispääosassa eikä Michael Redgrave paljoa jää jälkeen. Hellyttävää pienoismallistudionäkymää Alpeilta alussa. Alkuasetelmaa britit ulkomailla on jäljitelty usein. Toista maailmansotaa ennakoidaan mielenkiintoisesti. Elokuvan menestys johti Hitchcockin siirtymiseen Hollywoodiin. 

Antony Beevor: Russia Revolution and Civil War 1917-1921

 Olen lukenut varmaan tuhansia sivuja Venäjän sisällissodasta, mutta koskaan se ei ole varsinaisesti ollut fokuksessa. Tapahtumasarja oli niin monimutkainen, että siitä on vaikea saada tarkkaa otetta tai edes kunnon kokonaiskuvaa. Tämä on harmittanut siksikin, että Suomella ja varsinkin suomalaisilla oli varsin merkittävä rooli murhenäytelmässä. Eniten on jaksanut hämmästyttää, miten 1917 vallan kaapannut pieni rosvojoukkio bolševikit pystyi pysymään vallassa ylivoimaisilta vaikuttaneiden vastustajien puristuksissa. Tätä julmaa murhaajaklikkiä johti sadistinen psykopaatti, joka kutsui itseään Leniniksi. Kaaoksesta syntyi sitten hämmentävän pitkäikäinen pahan valtakunta Neuvostoliitto, joka varjosti elämääni ensimmäiset 30 vuotta. Sisällissota oli poikkeuksellisen raaka ja sama väkivalta leimasi sitten Neuvostoliittoa loppuun asti. Ja sama raakuus jatkuu edelleen Ukrainan sodassa. 

Huomaan, että blogissani ei ole arvioita Antony Beevorin teoksista. Olen siis lukenut mm. Stalingrad- ja Berliini-kirjat ennen vuotta 2007. Odotin innokkaana tätä sisällissotateosta, mutta nimi on kyllä heti pettymys revolution-sanan takia. Se on ehkä siinä markkinointimielessä. Tsaarin kukistumista helmi-maaliskuussa 1917 voinee kutsua vallankumoukseksi. Se oli suhteellisen spontaani reaktio kurjiin oloihin, mutta bolševikkien vallananastus myöhemmin syksyllä oli laskelmoitu kaappaus. Näitä tapahtumia on tongittu perusteellisesti ja on hieman harmi, että Beevor käyttää niihinkin tilaa.

Ei kuitenkaan onneksi kovin paljoa. Beevor starttaa kronologisesti etenevän kirjansa ensimmäisen maailmansodan itärintaman epäinhimillisistä oloista. Upseereilla riittää lämpöä, viinaa ja Punaisen Ristin sairaanhoitajien tarjoamia prostituutiopalveluja. Rivisotilaiden asema ei ole maaorjuudesta parantunut, päinvastoin. Ripeästi teollistuneessa Pietarissa esiintyi samanlaista äärimmäistä vastakkainasettelua työväen ja tsaarin hännystelijöiden välillä. Paineet purkautuivat katumellakoihin, sekasortoon ja ryöstelyyn. Mikään veretön helmikuun vallankumous ei ollut, noin 1500 kuollutta. Beevor seuraa suhteellisen tarkkaan valtaan päätyneen lakimiehen Kerenskin kujanjuoksua sotarintamalla ja Pietarin kaaoksessa. Suomi esiintyy koko ajan merkittävänä sivunäyttämönä. 

Beevor käyttää Helsingistä joskus oikeaa nimeä, mutta omituisen usein Helsingfors-muotoa. Esim. 13.9.1917 Helsingfors Soviet ja Venäjän asevoimien edustajat kertoivat tukevansa Suomen itsenäisyyttä bolševikki Vladimir Antonov-Ovsejenkon esityksestä. ”Helsingin neuvosto” kuulostaa omituiselta, mutta ehkä se oli vain bolševikkien paikallisosasto Helsingissä. Googletuksen perusteella se oli alunperin Viaporissa venäläinen sotilasneuvosto. Myöhemmin samanlainen sovjet perustettiin Viipuriin.

 
Bolševikkien kaappausta Beevor selostaa tarkasti Pietarissa ja Moskovassa, mutta valta tuntuu siirtyneen muuallakin jättivaltiossa suhteellisen samanaikaisesti. Tämä hieman heikentää käsitystä mitättömästä terroristikoplasta, mutta varmaankin bolševikeillä oli kannattajia ympäri maata. Ilmeisesti aseellisia punakaartejakin Suomen tapaan. Oikeastaan sisällissota alkaakin siis heti tässä vaiheessa, koska vastarintaa esiintyi "valkoiselta" puolelta välittömästi. Esimerkiksi Irkutskissa vallanpitäjät näyttävät vaihtuneen useampaan kertaan jo vuoden 1917 lopulla. Jo tässä vaiheessa näyttämölle Baikalin takana astuu Roman von Ungern-Sternberg, yksi sisällissodan hirviömäisimmistä hahmoista. Tällaisia keskiajan tyylisiä sotalordeja esiintyi sodassa useita eri alueilla. Bolševikkien terroriorganisaatio Tšeka perustetaan jo vuoden 1917 puolella.

Leninin ensimmäinen murhayritys näkyy tapahtuneen 1.1.1918. Edellisyönähän Lenin tapasi Svinhufvudin kumppaneineen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden. Jos nyt propagandaleffaan Luottamus on uskominen. Suurisuuntaisin sotarikos alkuvaiheissa oli Muravjovin punakaartien riehuminen Kiovassa helmikuussa 1918, tuhansia kidutettuja ja tapettuja paremmin pukeutuneita ihmisiä. Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista Beevor tarjoaa hieman huumoria julmuuksien keskelle. Bolševikkien seurueeseen kuului rivisotilaita, varttuneempi naisterroristi ja juna-asemalta poimittu vanha randommusikka Roman Staškov. Nämä sitten istuivat juhlaillallisilla saksalaisten ja itävaltalaisten prinssien ja kreivien välissä.

Pieni Suomi-epätarkkuus löytyy Beevorilta. Hän sanoo jääkärien palanneen helmikuussa jäänmurtajalla Vaasaan Saksasta. Jäänmurtaja toki auttoi, mutta jääkärit olivat eri laivassa, joka oli lähtenyt Liepajasta. Se oli toki Saksan miehittämä, mutta ei kuulunut varsinaisesti Saksaan. Karu oli Aleksei Štšastnoin kohtalo. Suomen sisällissodan aikana Brest-Litovskin jälkeen pelätessään saksalaisten tuloa Štšastnoi johdatti venäläiset sotalaivat jäiden läpi turvaan Kronstadtiin. Kesällä Trotski teloitutti miehen, koska rauhansopimuksen mukaan venäläisten laivojen tuli pysyä satamissaan.

Maaliskuussa 1918 Ukrainassa mielenkiintoinen tilanne. Kiovassa ja Odessassa ihmiset ottavat saksalaiset sotilaat vapauttajina vastaan bolševikkiteurastajien jälkeen. Vielä monimutkaisempi tilanne Kaspianmeren etelärannoilla kesällä 1918. Bakussa bolševikit, armenialaiset, kasakat, britit ja turkkilaiset sotkeutuvat kaaokseen. Bolševikit palaavat pikaisesti ensimmäisen maailmansodan rintamaan turkkilaisia vastaan. Parin siviiliverilöylyn jälkeen turkkilaiset valtaavat Bakun. Paenneet 26 ”komissaaria” teloitetaan vastarannalla Krasnovodskissa, mutta heidän joukossa ei ole henkiinjäämisen epävirallista maailmanennätystä edelleen (?) pitävä Anastas Mikojan.

Sodan seurauksena Venäjällä oli 40 000 tšekkisotilasta, taistelivat Itävaltaa vastaan. Trotski yritti aseistariisumista, kun heitä yritettiin siirtää jättivaltion läpi Vladivostokiin ja sieltä länsirintamalle. Tämä ei miellyttänyt länsislaaveja. Tšekit valtasivat Uralilla Tšeljabinskin suurkaupungin toukokuussa 1918. Seuraavaksi tšekit ottivat Novosibirskin, Penzan ja Tomskin. Saatuaan apua antibolševikeilta tšekkien haltuuun kaatui Samarakin. Tšekkien avulla Vladivostokin ottivat haltuun japanilaiset, amerikkalaiset ja britit. Irkutskin jälkeen käytännössä koko Siperian rata kaupunkeineen oli tšekeillä. Tšekkien montenegrolainen komentaja Radola Gajda oli myöskin merkillinen persoona.

Elokuussa 1918 Pietarin Tšeka-johtaja Uritski murhattiin ja Leniniäkin ammuttiin. Sen jälkeen bolševikit julistivat virallisestikin punaisen terrorin. Kaikki potentiaaliset vastustajat voitiin tappaa. Uhreja tuli satoja tuhansia, nämä siis eivät liittyneet varsinaisesti sotatoimiin.

Permin seudulla joulukuussa valkoiset saivat harvinaisen voiton kylmissä oloissa Eduard Berzinin joukoista. Mukana suomalaisia punaisia, 160 miehestä kaatui 70. Britit tulivat Murmanskiin ja Arkangeliin 1918 estämään saksalaisten etenemistä, mutta nopeasti ne kääntyivät bolševikkeja vastaan. Pohjoiseen tuli muitakin ympärysvalloista, mutta ei tarpeeksi kunnon hyökkäykseen kohti etelää. Koillisessa käynnistyi Baltian maiden itsenäistymissodat, joita Judenitšin johtamat valkovenäläiset eivät tukeneet. Ukrainan eteläosat vallanneet ranskalaiset vetäytyivät maaliskuussa 1919, koska pelkäsivät omien sotilaiden kapinointia. Homma alkoi kääntyä bolševikkien eduksi.

Etelä-Venäjällä valkoiset kuitenkin menestyivät 1919. Wrangel kukisti punaiset Pohjois-Kaukasuksella, itäinen Ukraina vallattiin Harkovaa myöten ja Volgalla napattiin Stalinin bolševikkien terrorisoima Tsaritsyn (myöhempi Stalingrad). Denikin ja Wrangel suunnittelivat hyökkäystä Moskovaan.

Siperiassa alkoi mennä huonosti ylipäällikkö Koltšakin ja Gajdan riitannuttua. Valkoiset alkoivat perääntyä itään menetettyään Permin ja Ufan. Tšeljabinsk ja Jekaterinburg kaatuivat heti perään. Jekaterinburgissa vetäytyvät valkoiset järjestivät yhden sodan pahimmista pogromeista ja tappoivat 2200 juutalaista. Korruptoitunut valkoinen armeija alkoi muistuttaa liikaa tsaarin armeijaa. Rintaman takana punaisten voittoa varmisti valkoisten kasakkakenraalibandiittien terrori siviilejä kohtaan.

Keski-Venäjällä näytti aluksi hyvältä. Lokakuussa 1919 Denikinin joukot pääsivät Oreliin, josta matkaa Moskovaan 400 km. Koltšak ja Judenitš eivät edes tässä vaiheessa suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, joten Suomi ei liittynyt Pietarin surkeaan valtausyritykseen. Japanilaisia Siperiassa yli 100 000 sotilasta 1919, monet kasakkabandiitit toimivat käytännössä Japanin laskuun. Talvella 1919-20 Koltšakin armeija yritti paeta Omskista Siperian rataa pitkin itään. Junat jumittuivat matkalle kuukausiksi. Lavantauti jylläsi, pelkästään nykyisen Novosibirskin alueella 60 000 kuollutta. Punaiset hyökkäilivät sivuilta radalle vähän kuin suomalaiset 20 vuotta myöhemmin Raatteentielle. Koltšak itse vangittiin ja teloitettiin Irkutskissa.

Denikin ei päässyt Orelia pohjoisemmaksi. Punaiset työntyivät etelään Odessaa, Rostovia ja Jekaterinodaria myöten. Kubanin pääkaupunki muutettiin heti punaiseksi Krasnodariksi. Britit evakuoivat osan valkoisista Novorossiiskista Krimille. Alueen kalmukkisiviilejä punaiset tappoivat kansanmurhatyyliin.

Keväällä 1920 syntyi uusi rintama Piłsudskin Puolan ja punaisten ryhtyessä sotimaan. Piłsudski  vetäytyi nopeasti Varsovaan asti. Valkoisten johtajaksi Denikin tilalle noussut Wrangel hyökkäsi samaan aikaan Krimiltä pohjoiseen. Tuhatševskin armeija lyötiin Veikselillä perusteellisesti ja maailmanvallankumous loppui siihen. Punaiset vetäytyivät Puolasta kokonaan, mutta etelässä tunkivat Wrangelin takaisin Krimille. Marraskuun puolivälissä sitten evakuointi Krimin satamista Konstantinopoliin. Bolševikit kiduttivat ja tappoivat sitten Krimillä noin 70 000 päätä, unkarilaisen Bela Kunin ja naissadisti Rozalia Zalkindin johdolla. Tšekan menetelmät olivat niin tehokkaita, että Himmlerin Einsatzgruppet matkivat niitä 20 vuotta myöhemmin.

Varsinainen sota loppui, mutta kapinointi jatkui lähivuosina maaseudulla. Tuhatševski käytti taistelukaasuja maaorjien kukistamisessa. Maaseudun asukkaat olivat nimittäin edelleen orjien asemassa. Paljon paremmin ei ollut asiat nälänhätää kärsivissä kaupungeissa. Seurauksena oli sodan jälkinäytöksenä Kronstadtin matruusien kapina maaliskuussa 1921, jonka Tuhatševski murskasi verisesti. Koko sodan saldoksi Beevor arvioi 12 miljoonaa kuollutta.

Kokonaisuutena Beevorin kirja on ehkä pieni pettymys. Kronologinen rakenne on väistämättä hieman puuduttava ja toisaalta hajanainen, kun joudutaan aina hyppäämään toiselle puolelle jättimannerta. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei tule esiin, se olisikin tietysti ollut hämmästyttävää. Bolševikkien tinkimätön epäinhimillisyys ja keskitetty diktatuuri piti heidät vallassa. Valkoiset olivat jääräpäitä, eivät suostuneet mihinkään kompromisseihin potentiaalisten liittolaisten kanssa. Tarkoitus oli palauttaa vanha monarkia entisillä rajoilla Suomea ja Puolaa myöten. Valloitettuja alueita terrorisoitiin lähes samalla brutaaliudella kuin bolševikit.

Kroatia - Marokko 2-1

Pronssiottelu on usein pakkopullamainen, mutta tällä kertaa mielenkiintoinen. Viimekertaisella finalistilla Kroatiallq selvästi heikompi joukkue nyt, joten kolmossija voi kiinnostaa. Marokko taas ensi kertaa neljän joukossa, joten kolmaskin sija olisi hieno. Gvardiol onnistui heti alussa puskemalla hienon kuvion jälkeen, mutta Dari tasoitti heti perään, myös päällä. Puoliskon lopulla Orsicin sijoitus upposi takanurkkaan, Gvardiolin syötöstä. Varsin tasaista vääntöä toisella jaksolla, Marokollakin paikkoja, mutta numerot eivät enää muuttuneet.

Argentiina - Kroatia 3-0

Kroatia aloitti samalla miehistöllä kuin Brasiliaa vastaan. Argentiinalla nyt kaksi topparia ja Acuñan tilalla Tagliafico. Di Maria jatkaa penkillä, Paredes avauksessa. Odotetusti tunnusteleva rauhallinen aloitus.Kroatia piti palloa. 24. minuutilla Fernándezin veto kaukaa, Livakovic torjui. 32. minuuttia Fernández vapautti Álvarezin läpi, nosto ei mennyt maaliin, mutta Livakovic läpsi hyökkääjän nurin. Ei ehkä kaikkein selvin pilkku, koska pallo ei enää Álvarezilla. Aihetta silti oli. Messi veti varmasti ylänurkkaan. Heti perään Messi päästi Álvarezin uudelleen vauhtiin. Juniorihyökkääjä rynni voimalla, taidolla ja varsinkin onnella pallon maaliin. Argentiina sai täysin otteen ja kulmasta Mac Allister puski alanurkkaan, Livakovicilta huipputorjunta.

Tauon jälkeen Orsic ja Vlasic tutusti sisään. Heti perään myös Petkovic. Kroatia pelasi isommalla riskillä ja Messi pääsi kokeilemaan, mutta ei saanut Livakovicin ohi. Sitten lopullinen ratkaisu, 70. minuutilla Messi väänsi hienosti tähtitoppari Gvardiolin ohi boksissa ja syötti Álvarezin vapaasti maalintekoon. Kaunista. 74. minuutilla lopulta sisään Paulo Dybala. Kavennus lähellä kulmasta, Perisic jatkoi päällä takakulmalle, mutta Lovren ei yltänyt. Argentiinalle ansaittu voitto. Kroatia muuten vahva, mutta Boksicin, Sukerin tai Mandzukicin kaltainen viimeistelijä puuttui tyystin.

Japani - Kroatia 1-1, 1-1 jo, 1-3 rpk

En ole ymmärtänyt Japanin pelitapaa ollenkaan. Ainakin Saksasta voitto tuli tuurilla, joten joukkueen ei oikeastaan pitäisi olla näin pitkällä. Niinpä uskon Kroatian hoitavan ottelun. Livajan tilalla sentterinä nyt Petkovic. 8. minuutilla Perisic avopaikassa, muttei saanut sisään. Gvardiol vapautti Petkovicin, joka jäätyi taas maalipaikassa. Mutta niin vain nopeat japanilaiset saivat Kroatian sekaisin ja kulman jälkeen pallo maaliin. Näytti paitsiolta, mutta VAR-tarkistuksella maalia ei hylätty. 

Tasoitus 55. minuutilla, Perisicin tarkka voimapusku takanurkkaan. Heti perään Endon kova laukaus, mutta Livakovic pelasti. Modric veti kovaa, mutta Gondakin torjui. Vaihtomies Budimir puski vähän ohi. Perisicin voimaveto ohi. Tilanteita siis oli, mutta tasoissa mentiin jatko-otteluun. 98. minuutin jälkeen 37-vuotias Modric vaihtoon, voimat loppui. Mitoma kiskoi vihaisesti pitkän kuljetuksen jälkeen, Livakovic esti. Päädystä päätyyn mentiin, mutta väsyneillä pelaajilla ei viimeistelykykyä. Majerilla vielä vetopaikka, mutta ohi meni. Pilkkukisassa Livaja epäonnistui, mutta Japanilta peräti Minamino, Mitama ja Yoshida. Modricin MM-ura jatkuu. 

Markus Pantsar: Jalkapallon MM-kisojen suurimmat ottelut

 Suomessakin alkaa olla jo tapana julkaista kirjoja liittyen jalkapallon suurimpaan tapahtumaan, vaikka Suomi ei ole vieläkään mukaan päässyt. Sain nyt Qatarin kiistanalaisten kisojen alla Vastapainosta arvostelukappaleen uudesta Markus Pantsarin kirjasta. Pantsar on valinnut jokaisesta tähänastisesta lopputurnauksesta yhden ottelun, joka edustaa hänen mielestään parhaiten kyseistä tapahtumaa. Usein se on luonnollisesti loppuottelu, mutta Pantsarilla on muitakin valintoja. Esipuheessa Pantsar viittaa Jari Ekbergin vuonna 2014 ilmestyneeseen merkkiteokseen Kuin taivasta koskettaisi, joka onkin selvin suomenkielinen edeltäjä tälle kirjalle. Lähteissä Pantsar nimeää tuttuja ulkomaalaisia perusteoksia, mutta ei kuitenkaan uunituoretta Aidan Williamsin The Nearly Menia, jossa sattumoisin käsitellään useita samoja matseja kuin Pantsarkin. 

Pantsar on ammattitutkija ja se näkyy tässä teoksessa. Pantsar ei sulata huhuja tai anekdootteja, jos niitä ei ole varmistettavissa useammista lähteistä. Tämä tekee kirjasta hieman tylsän, koska Pantsar pitää epätodennäköisinä monia mehukkaimmista tarinoista. Harmin paikka! Itse olen enemmän Pantsarinkin mainitseman Eduardo Galeanon kannalla, jonka mukaan kannattaa painaa kiinnostava legenda pikemmin kuin tylsä totuus. Tutkijatausta ehkä näkyy myös tekstissä, joka ei ole erityisen liukkaasti soljuvaa. Aika luettelomaisesti monien ottelujen tapahtumat käydään läpi. Toisaalta aihe on jälleen niin kiehtova, että kirja tuli ahmittua varsin nopeasti. Eli ei tekstin lievä puisevuus paljoa häirinnyt.   

Harvinainen valinta kansikuvaan, Daniel Passarella 1978. Muita kuvia ei sitten kirjassa olekaan ja hyvä niin, futispornoa voi halutessaan tutkia netistä, tekstin voimaan on aina hyvä luottaa. Finaaleista Pantsarin valintoja ovat 1930, 1950 (finaaliksi muodostunut peli), 1954, 1958, 1966, 1970, 1974, 1998, 2006, 2010 ja 2018. Poikkeuksia ovat siis 1934 (Italia-Itävalta, kotijoukkue voitti tuomarivirheellä ennakkosuosikki Wunderteamin), 1938 (Sveitsi-Saksa, "pieni" Sveitsi voitti Anschlussin pullistaman "Suur-Saksan"), 1962 (Chile-Italia, kotijoukkue voitti äärimmäisen väkivaltaisesti ennakkosuosikin), 1978 (Argentiina-Peru, kotijoukkue voitti "tarvittavan" suurilla numeroilla korruptiokäryisesti), 1982 (Italia-Brasilia, outsider voitti suunnattoman ennakkosuosikin), 1986 (Argentiina-Englanti, Jumalan käsi -huijaus ja historian kaunein maali), 1990 (Kamerun-Argentiina, Afrikan läpimurto), 1994 (USA-Kolumbia, oma maali johti ennakkosuosikin putoamiseen ja maalintekijän murhaan), 2002 (Etelä-Korea - Italia, kotijoukkue voitti tuomarin avustuksella ennakkosuosikin), 2014 (Brasilia-Saksa, suosikkina pelannut kotijoukkue romahti semifinaalissa sensaatiomaisesti). 

Perusteltuja ja päteviäkin valintoja. Mielenkiintoisesti Pantsaria siis näyttävät kiinnostavan tuomarivirheiden tai korruption vaikutukset lopputuloksiin. Niitähän sisältyy myös finaalipeleihin. En osaa kunnolla kiistää yhtäkään Pantsarin valintaa, perusteluja löytyy. Lisäksi hän pehmentää valintoja kirjoittamalla kunkin ottelun kohdalla laajemmin koko turnauksesta. Ehkä kokonaisuutta leimaa Itä-Euroopan joukkueiden vähäinen rooli, vain Unkarin ja Kroatian pelejä on mukana. Saksojen kohtaaminen 1974 on MM-historian kohokohtia, mutta sen valinta olisi mahdoton, koska silloin Hollannin totaalvoetbal jäisi pois. Myös Puola ja Neuvostoliitto, miksei Romania ja Jugoslaviakin, ovat pelanneet huikeita MM-draamoja. 

Itkenpä hieman vielä yhdestä sanavalinnasta. Pantsar viljelee jatkuvasti "selkeästi"-sanaa samassa merkityksessä kuin "selvästi". Tämä on harmittavan yleistä muutenkin nykyään ja kielinatsitkin taitavat olla hyväksymässä lähes synonyymisyyden. Olen vanhanaikainen, mutta minusta se on väärin. Selkeä on konkreettisempi termi eikä sitä tule käyttää abstraktisesti tai käsitteellisemmin kuten selvä-sanaa. Siis Saksa hallitsee ottelua selvästi, mutta ei selkeästi, varsinkin jos sataa koko ajan. 

Nautittava kirja siis selvästi, mutta kaltaiselleni alan fanaatikolle ei tietenkään kovin paljon uutta tietoa ollut tarjolla. Vuoden 1966 jälkeiset pelit olen nähnyt itsekin suorana. Pantsarilla on kuitenkin mielenkiintoisia tulkintoja tutuistakin otteluista. Ja kiehtovia yksityiskohtia tipahtelee aina välissä. En muista ennen kuulleeni, että Montevideon Centenarion ympärillä oli alunperin vallihauta estämässä katsojien rynnimistä kentälle. En ole sisäistänyt, että ruotsalainen Arne Selmosson oli Italiassa 1950-luvulla niin iso tähti. Kotikisoissa 1958 Selmosson pääsi pelaamaan vain yhdessä pelissä. Sitäkään en muistanut (tai olen unohtanut), että Etelä-Korea -Italia -matsin tuominnut ecuadorilainen Byron Moreno tuomittiin sittemmin heroiinin salakuljetuksesta. 

Vaikka Pantsar tutkija onkin, niin pikkuvirheitä on vaikea välttää. Pedanttina lukijana mainitsen tässä muutamia huomaamiani. Fritz Szepan tulee kirjoitettua useamman kerran Stepan-muodossa. Itä-Saksaa ei ”tunnustettu” 1954, vaikka kommunistidiktatuurit sen silloin itsenäiseksi julistivat. Josef Masopust ei ollut hyökkääjä. Franz Beckenbauer ei pelannut 1966 puolustajana, eikä varsinkaan 1970 liberona, vaikka Pantsar niin kertoo.  John "Jack" Charltonin etunimestä ei yleensä käytetä muotoa Jackie. 1978 Skotlannin rangaistuspotkun Perua vastaan missasi Don Masson eikä Kenny Dalglish. Argentiinan MM-kisoissa lentelivät vessapaperirullat eikä "kuittirullat". Atlético Mineiro vääntyy toistuvasti Minieiroksi. Vuoden 2010 finaalin kokoonpanoissa pieni virhe, kentälle tuli ennen jatko-ottelua (vai kutsuttiinko sitä vielä silloin jatkoajaksi?) tietysti Fàbregas eikä ranskalainen Trezeguet.

James Kelly: Golden, Why Belgian Football Is More Than One Generation

 Ohoh, kokonaisvaltainen painotuore esitys belgialaisesta jalkapallosta englannin kielellä. Kannessa Kevin De Bruyne, Jean-Marie Pfaff ja Paul van Himst. Kuten kirjan alaotsikko kertoo, fokus ei nyt ole nykyisessä (tai äskeisessä) kultaisessa sukupolvessa vaan keskitytään vanhempaan stuffiin. Sehän sopii hyvin minulle. Tosin Kelly kertoo kirjan johdannossa, että hän kuuli Paul van Himstistä ensi kerran joulukuussa 2020. Höh, tällainen märkäkorva on siis päästetty kirjoittamaan aiheesta, eipä vaikuta lupaavalta. 

Mutta enpä muista minäkään nähneeni Paul van Himstin pelaavan. Teoriassa se on mahdollista. Suomen TV:ssä ehkä esitettiin Suomen MM-karsintapelit Belgiaa vastaan 1968, ehkä Belgian pelejä Meksikon MM-kisoista 1970, ehkä EM-kisoista 1972. Mitään muistikuvaa ei noista peleistä kuitenkaan ole. Van Himstillä oli kuitenkin kova maine koko 60-luvun ja 70-luvun alussa, muistan kuulleeni vertauksia Hollannin Cruyffiin. Jos Belgia ei olisikaan tippunut tuomarivirheen takia vuoden 1974 MM-kisoista, niin jalkapallon historia voisi olla toisenlainen. Toisin kuitenkin kävi, Hollanti meni kisoihin ja van Himst lopetti maajoukkueessa 1974, Anderlechtissa 1975 ja koko uransa 1976. Vuoden 1981 Escape to Victory -leffassa lopulta näin miehen, mutta pelaamiseksihan sitä ei voinut sanoa. 

Ensimmäinen näkemäni belgialainen joukkue oli Anderlecht vuoden 1976 Cup-voittajien cupin finaalissa. Ja melkoinen joukkue se olikin, olin täysin ällikällä lyöty. Mutta kuittasin huippuesityksen hollantilaiseksi, koska pääroolia esittivät Rob Rensenbrink ja Arie Haan, mukana myös Jan Ruiter ja Peter Ressel samasta maasta. Kentällä oli kuitenkin seitsemän belgialaista, joista erottuivat ainakin Francois van der Elst ja Franky Vercauteren. Rensenbrinkin esitys oli ehkä paras koskaan näkemäni, Pelé, Cruyff, Maradona ja Messi mukaan luettuna. Käytännössä sama Anderlechtin kokoonpano esiintyi samassa finaalissa 1977 ja 1978, mutta tämä ensimmäinen kohtaaminen oli huikein. 

Belgian maajoukkueen näin ensi kerran vasta EM-kisoissa 1980. 35-vuotiaan keskikenttäpelaajan Wilfried van Moerin paluu käytännössä eläkkeeltä maailman huipulle oli sähköistävintä tässä joukkueessa, josta tuli kova suosikkini hienojen Englanti- ja Espanja-pelien jälkeen. Italialainen Mario Bertini oli katkaissut van Moerin jalan 1972 ja kosto tuli sitten Italia-ottelussa, josta Belgia punnersi finaaliin. Häviö Länsi-Saksalle oli musertava pettymys, mutta EM-kakkossija on edelleen Belgian paras turnaussijoitus. Oma Belgia-innostukseni loppui oikeastaan tähän. Joukkueen pelityyli ei ollutkaan loppujen lopuksi niin "hollantilainen" kuin aluksi näytti.  

Kelly aloittaa tarinansa historian alkuhämäristä, koska Belgiahan omaksui jalkapallon ensimmäisten joukossa mantereella. Heti omista kisoista Antwerpenista 1920 irtosi olympiakulta, mutta tämä turnaus ei ollut kovin korkeatasoinen. Belgia osallistui myös ensimmäisiin MM-kisoihin Uruguayssa 1930, mutta ilman Raymond Brainea, joka oli maan ensimmäinen isompi tähti. 50-luvulla loistivat hyökkääjät Jef Mermans ja Rik Coppens, monipuolinen Jef Jurion oli huipulla juuri ennen van Himstin läpimurtoa. Ranskalaisen Pierre Sinibaldin valmentama Stade Reims -vaikutteinen Anderlecht ennakoi totaalvoetbalia paitsioansoineen 60-luvulla. 1962 Anderlecht pudotti Real Madridin Euroopan Cupista, vaikka mukana vielä Di Stéfano, Puskás, Gento ja uusi tähti Amancio. Myös Standard Liége menestyi 60-luvun eurokentillä, vaikka voittoa ei vielä tullutkaan. 60-luvun kolmas belgitähti oli Wilfried Puis ennen van Moerin läpimurtoa 1966. 

Seuramenestys heijastui lopulta naajoukkueeseenkin, kun Belgia väänsi itsensä Meksikon kisoihin 1970 varsin vaikeasta karsintalohkosta, Espanja, Jugoslavia ja, hmm, Suomi. Suomi auttoi voittamalla Espanjan 2-0 Arto Tolsan ja Tommy Lindholmin maaleilla. Tolsahan siirtyikin sitten saman tien Antwerpenin Beerschotiin. Belgiaa vastaan Suomi johti 1-0 vielä 85. minuutilla, Belgia teki sitten kaksi maalia. Muut pelit Suomi hävisikin lohkossa vähintään neljällä maalilla. 

Meksikossa oli melkein karsintaa helpompi alkulohko, Meksiko, Neuvostoliitto ja El Salvador, mutta silti Belgia jämähti siihen. Amatöörimäistä valmistautumista, hotellikuolema Pueblassa. Ei valmistauduttu pelaamiseen korkealla ja kuumuudessa. Muutkin kuin skotit mokaa. El Salvador kaatui 3-0 van Moerin kahdella maalilla, mutta 4-1 -tappio Neuvostoliitolle ja väärällä rankkarituomiolla Meksikolle 1-0. Varsinkin van Himstillä oli huono turnaus, kritiikin takia lopettikin maajoukkueessa.

Menestys jatkui EM-karsinnassa, jossa kaatui Portugali, Skotlanti ja Tanska. Van Himstkin palasi yhden ottelun tauon jälkeen. Italia kaatui neljännesfinaalissa 1972, mutta siis van Moer menetettiin. Sitten varsinaisessa lopputurnauksessa Antwerpenissa tappio Netzerin, Beckenbauerin ja Müllerin Länsi-Saksalle. Voitto pronssipelissä Unkarista Liégessä, ottelussa vain 6000 katsojaa.

1970-luvulla seuramenestys vain parani. Anderlechtin ECWC-juhlien lisäksi Club Brugge pääsi kahdesti eurofinaaliin. Bruggen itävaltalaisvalmentaja Ernst Happel yritti ostaa Derbysta Charlie Georgen, mutta avustaja sotki pelaajat ja hankki vahingossa Roger Daviesin. Davies oli menestys, valittiin Belgiassa vuoden pelaajaksi, mutta kesti Bruggessa vain puolitoista vuotta. Anderlechtin ensimmäisen eurovoiton valmensi arvoituksellinen Hans Croon, joka sai huippusuorituksen jälkeen tylysti potkut. Croon alkoholisoitui, sekosi uskonlahkoon ja kuoli bisarrissa liikenneonnettomuudessa. En tiennyt, että Haan ja Rensenbrink olivat todella huonoissa väleissä ja sen takia Rensenbrink lähti Anderlechtista 1980 Portlandiin.

Kelly kirjoittaa aivan liian vähän vuoden 1980 EM-turnauksesta, vaikka sen pitäisi olla tämän kirjan kohokohta. Samoin menestyksekkäät MM-turnaukset 1982 ja 1986 ohitetaan omituisen kursorisesti. Niiden sijaan Kelly kuvaa melko tylsästi Anderlechtin ja Standardin jatkuvaa suhteellista menestystä 80-luvun melskeissä. Vielä tylsempää tarinaa seuraa Heyselin katastrofista, Mechelenin ja Royal Antwerpin ECWC-onnistumisista, Bosmanin keissistä. Enzo Scifo saa sentään ansaitusti enemmän tilaa. 

Bosmanin takia siis seurajoukkueiden menestys romahti odotetusti, mutta Belgian maajoukkueen samanaikaisesti alkanutta alavirettä ei voi yhtä selvästi selittää. Kelly yrittää, mutta pelkäksi raportoinniksi jää. Uutta nousua Kelly käsittelee vähemmän, vaikka se oikeastaan pitäisi olla tämän kirjan toinen fokuskohde. Kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, mutta Vincent Kompany mainitaan ehkä vain kaksi kertaa, Thomas Meunier ei kertaakaan.  

Kovin vaatimaton teos siis, mutta ansiokasta tietysti yleensä se, että englanniksi kirjoitetaan muustakin kuin brittien otteista. 

Aidan Williams: The Nearly Men

 Ferenc Puskás kannessa ja homma käyntiin Johan Cruyff -sitaatilla. Miltei-miesten alaotsikkona on The Eternal Allure of the Greatest Teams That Failed to Win the World Cup. Aidan Williamsin juuri ilmestynyt kirja on varsinaisesta unelma-aiheesta, juuri sellaisesta mistä haluan lukea kaikkein mieluiten. Williams ottaa siis fokukseen parhaat jalkapallojoukkueet, jotka olivat lähellä voittaa MM-kisat, mutta eivät sitä tehneet. Joukossa on kaikki ilmeisimmät tapaukset, muutama yllättävämpi onnistunut valinta, jokunen käsittämätön moka ja tietysti paljon jää pois sellaisia joukkueita, jotka ansaitsisivat mukanaolon. Williamsin idea on oivaltava, juuri näistä joukkueista kannattaa kirjoittaa aina vaan uudestaan. Traagiset loisteliaat häviäjät muistetaan paremmin kuin tylsät voittajat. Historia korjaa vääryydet.

Williamsin kirja etenee kronologisesti Argentiinasta 1930 Argentiinaan 2014. Teksti on sujuvaa ja asiantuntevaa, horjahduksia en juurikaan huomaa. Vanhemmissa aiheissa Williams nojaa osittain hyvinkin tuttuihin lähteisiin, mutta henkilökohtaisempaa näkemystä tulee 1980-luvulta alkaen. Siellä alkaa tulla ohilyöntejäkin, mutta se on luonnollista.

Pienoinen yllätysvalinta siis heti kärkeen. Yleisestihän Uruguayn kotivoittoa ensimmäisissä kisoissa 1930 on pidetty ansaittuna. Williams taustoittaa Uruguayn olympiavoittoihin 1924/1928 ja todistelee varsin vakuuttavasti, että Uruguayn parhaat päivät olivat tässä vaiheessa jo takana. Suuremmilla resursseilla varustettu naapurimaa Argentiina oli jo mennyt selvästi ohi ja hävisi Montevideon finaalin kyseenalaisesti. Argentiinan avainpelaajista Luis Monti pelasi finaalissa perheen tappouhkauksen alla ja Francisco Varallo loukkaantuneena toisen jakson. Raikas hyvin argumentoitu näkemys, ehkä Argentiina olisi tosiaan ansainnut jo tässä vaiheessa mestaruustittelin. 

Vielä parempaa tekstiä Williams tuottaa seuraavasta joukkueesta. Itävallan wunderteamista olen lukenut kohtuullisen paljon, mutta oikein mukavasti Williams tarjoaa uutta valoa tapahtumiin. Itävallan huippujoukkue saavutti kliimaksin 1931-32 ja parasta ennen -päiväys oli jo ohitettu Italian MM-kisoissa 1934, joissa se oli kuitenkin selvästi paras joukkue. Joukkueen persoonallinen supertähti Matthias Sindelar saa ansaittua suitsutusta Williamsilta. 1934 joukkueesta puuttui loukkaantuneena paras maalivahti Rudi Hiden. Itävallassa riehui sisällissota ennen kisoja, mikä tuskin paransi joukkueen valmistautumista. Avainpelaaja Johann Horvath loukkaantui neljännesfinaalissa Unkaria vastaan ja jäi siis pois semifinaalista Italiaa vastaan. Ottelu pelattiin San Siron märällä mutakentällä, joka esti Itävallan maata pitkin suosiman syöttöpelin. Argentiinan paidasta Italian rikkojaksi siirtynyt Luis->Luigi Monti miesvartioi Sindelarin pimentoon. Mutta ratkaiseva syyllinen löytyi sittenkin tutusta paikasta, Ruotsista. Läpeensä korruptoitunut nilkkierotuomari Ivan Eklind hyväksyi ottelun ainoan brutaalin maalin. Eklind oli Mussolinin henkilökohtainen dokauskaveri ja hämmästyttävästi tuomaroi myös Italian finaalivoiton Tšekkoslovakiasta. Kun myös 1938 Italia hyötyi tuomaroinnista, niin oikeastaan Italian kaksi ensimmäistä MM-voittoa pitäisi mitätöidä. Mutta toisaalta ei tietenkään, onhan hienoa, että jalkapallo imitoi elämää kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan. Itävallalla oli vielä alkuvuodesta 1938 hyvä joukkue, mutta Anschlussin myötä osa joukkueesta pelasi kesällä Ranskan kisoissa Saksan paidassa. Sindelar jättäytyi pois ja kuoli seuraavana talvena epämääräisissä oloissa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan ei kuitenkaan Gestapon murhaamana. 

Luin 1977 tuoreeltaan suomennoksen Robert L. Fishin haamukirjoittamasta Pelén omaelämäkerrasta. Siinä Pelé kertoo koskettavasti omasta ja varsinkin isänsä järkytyksestä, kun Brasilia hävisi loppusarjan ratkaisevan ottelun Uruguaylle kotikisoissa 1950. Niinpä Williams ei kovin paljoa uusia tehoja irrota tästä Brasilian traagisesta joukkueesta. Brasilia ampui oikeastaan itseään jalkaan tässä turnauksessa. Loppusarjan upeat voitot Ruotsista ja Espanjasta nostivat odotukset pilviin. Pelaajia retuutettiin Uruguay-matsin alla poliitikkojen ja bisnesmiesten kissanristiäisistä toisiin, valmistautumisesta ei tullut mitään. Paineet nostettiin tappiin ja mm. toppari Juvenal dokasi Rion yössä ennen peliä. Edes uusi katastrofi 2014 ei ole kunnolla lievittänyt tätä shokkia, jonka Alcides Ghiggian älykäs oivallus aiheutti. Nyt Uruguaylla oli oikeasti hyvä joukkue ja on ehkä hieman kyseenalaista kuuluisiko Brasilia 1950 tämän kirjan fokukseen. Joukkueen kovimmat tähdet Zizinho, Ademir ja Jair ovat nykyään suhteellisen unohdettuja, mutta se voi johtua perspektiiviharhasta. Seuraavat pelaajasukupolvet olivat vielä kovempia ja katastrofin aiheuttaneita/kokeneita ei ole haluttu glorifioida. 

Unkari 1954 on tietysti kaikkein tutkituin ja dokumentoiduin tapaus turnauksen parhaan joukkueen tappiosta, David Baileyn tuore opus oli varsin kattava. Williams ei saa tuoretta näkökulmaa tähän kaikkein traagisimpaan ja katkerimpaan murhenäytelmään. 

Luin 1970-luvun lopulla myös Fernando Garcian haamukirjoittaman elämäkerran My Name Is Eusébio. Se oli ilmestynyt 1967 ja tuon kirjan jälkeen en ole syvällisemmin Portugalin 1966-joukkueeseen perehtynytkään. Kovin syvällinen ei tosin tuokaan kirja ole, englanninnos portugalista vaikutti kankealta. Kirjasta jäi parhaiten mieleen Eusébion lapsuusmuistot Mosambikista, peliuran kuvaukset vähemmän. Se voi johtua siitä, että en onnistunut koskaan näkemään Eusébion pelaamista. Varsin perustellusti Williams pitää Portugalia vuoden 1966 kisojen parhaana joukkueena, jonka Englanti pudotti ansaitsemattomasti finaalista. Ehkäpä niin, kisojen yleistasoa ei ole pidetty kummoisena, mutta Länsi-Saksa oli ilmeisen hyvä jo tähän aikaan, miksei Unkariltakin vielä viimeisiä huippuotteita. Kovin näkemyksellistä uutta särmää Williams ei Portugaliin ja Eusébioon oikein saa. Aivan ilmiömäinen ja aikaansa edellä ollut pelaaja hän varmaankin oli. Semifinaali vaihdettiin viime hetkillä Portugalia kiusaten Goodisonilta Wembleylle ja väkivaltarikollinen Stiles potki Eusébion sivuun.

Hollanti 1974 on tietysti itsestään selvä valinta tällaiseen kirjaan, mutta samojen kisojen Puola olisi myös pitänyt käsitellä. Gary Thackerin tuoreen Oranje-kirjan lukeneelle Williams ei tästä aiheesta uutta tarjoa.  Teoksen ensimmäinen paha moka tulee vasta tässä, kun Williams väittää Feyenoordin lyöneen Panathinaikosin EC-finaalissa 1970. Ajaxin avainpelaajista Williams ohittaa Piet Keizerin ja Gerrie Muhrenin. Williams ottaa mukaan myös 1978-joukkueen, mutta samaa romantiikkaa ei tietenkään siinä katastrofissa ollut. Tässä osiossa Williamsin perustelut osoittavat kirkkaimmin, että voitto ei sittenkään ollut tärkeintä. Idealismi, romantiikka ja "perintö" (legacy) elävät muistoissa paremmin kuin mestaruudet.

Sama koskee tietysti myös vuoden 1982 Brasiliaa, jota Williams käy läpi seuraavaksi. Miellyttävästi kirjoitettua tekstiä runollisesta kauneudesta, mutta ei oikein uutta tule siinäkään esille. Tästäkin joukkueesta on tuore kirjan mittainen esitys Stuart Horsfieldin kirjoittamana. Näistä kisoista myös Ranskan joukkue ansaitsisi paikan Williamsin kokoonpanosta. 

Tanska 1986 on tietysti erinomainen valinta, mutta samasta turnauksesta olisi kelvannut yhtä hyvin Neuvostoliitto/Ukraina, joka putosi tuomarivirheillä samassa vaiheessa. Williams kyllä ansiokkaasti mainitsee Lobanovskin joukkueen, jonka Tanskan olisi pitänyt kohdata neljännesfinaalissa. Williams ylistää Smythin, Eriksenin ja Gibbonsin Tanska-kirjaa, mutta nautinnollisen omakohtainen kuvaus Laudrupin, Olsenien ja kumppanien saagasta on kirjan parasta antia.

Juuri kun Williams tuntuu pääsevän parhaaseen vauhtiinsa, hän kadottaa punaisen langan kokonaan. Italia 1990 on jokseenkin yllättävä valinta, ilmeisesti jotain omakohtaista Schillaci-nostalgiaa tms. Tästä kehnosta turnauksesta olisin valinnut ennemmin vaikka Belgian tai Kamerunin. Fiktiivinen Jugoslavia 1994 vesittää sitten koko kirjan idean. Jos puhtaaseen fiktiiviseen jossitteluun mennään, niin toisen maailmansodan aikainen Argentiina tai saman maan hajaantunut huippuryhmä 1958 olisi myös kiinnostava kohde. Ja silti, kohtuullisen hyvää kuvausta 90-luvun jugotähdistä Williams kertoo. Ehkä harmittavin tapaus on Robert Prosinečki, joka teki kohtuullisen uran, mutta lahjakkuutta olisi ollut uudeksi Maradonaksi tai vastaavaksi. Loukkaantumiset ja elämäntavat sotkivat kuvion. Kroatialaisten ohella hyvin tilaa Williamsilta saavat mm. serbi Dragan Stojković, pohjoismakedonialainen Darko Pančev ja montenegrolainen Dejan Savićević.  

Uuteen nousuun Williams pääsee taas Hollannin kohdalla 1998. Oikeastaan tämä osa on pelkkä rakkaudentunnustus Dennis Bergkampille, mutta hyvin kirjoitettu. Van Gaalin Ajaxin hollantilaiset luonnollisesti mainitaan, mutta ei Litmasta. Marc Overmarsin Williams kertoo olevan oikea laitahyökkääjä, mutta kyllä Overmars oli  enemmän left winger, vaikka välillä pelasi myös oikealla ja oli enemmän oikeajalkainen. Williams pitää neljännesfinaalivoittoa Argentiinasta kostona 1978:sta, itse en sitä oikein sellaisena silloin kokenut. 

Sitten jää monet kisat väliin ja viimeiseksi joukkueeksi Williams valitsee Argentiinan 2014. Paha virhearvio. Finaali oli tasainen, mutta Saksa oli kiistatta parempi joukkue ja oikea voittaja. Tietysti Lionel Messi ansaitsisi MM-voiton, mutta siitähän tässä kirjassa ei ole kyse. On paljon pelaajia, jotka MM-tittelin taitojensa takia ansaitsisivat: Włodzimierz Lubański, Tom Lund, David Kipiani, Jari Litmanen, Gheorghe Hagi ja monet muut. Oikeastaan Hagi ja Romania 1994 olisi selvä contender tähänkin teokseen. Yksi omista suosikeistani olisi myös Länsi-Saksa 1970, vaikka Brasilia silloin ylivoimainen olikin. Joukkueet eivät kuitenkaan kohdanneet ja provosoiva brittijournalisti Eric Batty piti saksalaisia kisojen parhaina. Nokan koputuksesta huolimatta hyvää jälkeä Williamsilta, ahmittavan nautinnollista tekstiä kerta kaikkiaan.