Surkean Luddenin kirjasen jälkeen nyt uusi kunnon kirja Unkarin ihmejoukkueesta. Mittavassa teoksessa on paljon tuttua, olen jo lukenut joukkueen tärkeimmistä otteluista varmaan kymmeniä erilaisia raportteja. Taustoituksessa Bailey kuitenkin tuo paljon uutta. Olen ollut kohtuullisesti perillä Unkarin tapahtumista heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta en muista ennen lukeneeni yhtä pätevää kuvausta Mátyás Rákosin stalinistityranniasta 1948-1956. Terrori oli vielä raaempaa, summittaisempaa ja suurisuuntaisempaa kuin oppi-isällä Kremlissä. Ei ollut ihme, että niin vahva kansannousu tapahtui 1956. Erikoistahan on, että näissä oloissa kehittyi ehkä historian paras jalkapallojoukkue. Rákosia ei jalkapallo juuri kiinnostanut, mutta yhtä brutaaleimmista apupyöveleistä puolustusministeri Mihály Farkasia kyllä. Diktatuuri ns. kansallisti maan parhaat jalkapallojoukkueet. Ferenc Puskásin ja József Bozsikin Kispest FC:n omistajaksi päätyi armeija ja nimi vaihtui Honvédiksi. Puskás ja kumppanit päätyivät Farkasin suojelukseen ja maajoukkueen valmentaja Gusztáv Sebesin avulla parhaita pelaajia keskitettiin Honvédiin ja terroripoliisi ÁVH:n omistamaan MTK:hon. Kansalaiset viruivat gangsterivaltion kuristusotteessa, mutta jalkapalloilijat pääsivät hiomaan peliään omassa kuplassaan.
Bailey käy läpi Unkarin jalkapallohistoriaa alusta asti ja kertoo suunnilleen samoista aiheista kuin Jonathan Wilsonin rönsyilevämpi The Names Heard Long Ago. Jaksan ihmetellä edelleen vuoden 1938 MM-kisojen Unkarin finaalijoukkuetta. Sehän saavutti yhtä paljon kuin ihmejoukkue 16 vuotta myöhemmin, mutta Baileykin tuntuu yrittävän kirjoittaa vuodesta 1938 niin vähän kuin mahdollista. Kisojen supertähden György Sárosin nimeä Bailey ei mainitse kertaakaan. Loppuottelun omalaatuisesta kokoonpanosta tulee sentään hieman lisävalaistusta. Unkarin silloisella diktaattorilla amiraali Horthylla oli hyvät välit Mussoliniin. Mussolini halusi voittaa hinnalla millä hyvänsä ja painosti Horthyn kautta valmentaja Károly Dietziä jättämään avainpelaajia pelistä. Baileyn mukaan Dietz pudotti Géza Toldin, Lajos Korányin ja Vilmos Kohutin. József Turay ilmeisesti kieltäytyi oma-aloitteisesti osallistumasta fasistien julkisuustemppuun.
Baileyn kirjan päähenkilönä voi ehkä pitää kommunistivalmentajaa Gusztáv Sebesiä. Sebesin valintaa valmentajaksi edesauttoi vanha suhde Unkarin kommunistien sodanaikaiseen maanalaiseen johtajaan János Kádáriin. Kádár tosin jäi sodan jälkeen Moskovasta palanneiden emigranttien syrjäyttämäksi. Rákosi vangitsi Kádárin 1951 ja Farkas ilmeisesti henkilökohtaisesti pahoinpiteli sittemmin kansannousun jälkeen yli 30 vuotta kommunistijohtajana toimineen Kádárin. Bailey spekuloi millaiseksi Unkarin maajoukkue olisi kehittynyt, jos valmentajana olisikin ollut muista kandidaateista Béla Guttmann tai Ernő Erbstein. Tuskinpa kuitenkaan paremmaksi ja Guttmann päätyi jatkamaan maailman kiertoaan ja Erbstein sitten murskautui Torinon joukkueen kanssa Superga-vuoreen. Bailey pitää Sebesiä hyvänä organisaattorina, mutta muuten mies riisuu miehen glooriaa. Esimerkiksi taktisesta puolesta ilmeisesti vastasi pääosin assistenttina toiminut MTK-valmentaja Márton Bukovi, jota pidetäänkin valeysin isänä. Jälkiviisaasti Sebesin toiminnasta löytyykin paljon virheitä.
Olisiko Unkarilla ollut vielä parempi joukkue ilman kommunistien sortovaltaa? Ennen vuotta 1949 Unkarista pääsi muuttamaan pois varsin helposti. Tunnetuin tapaus on tietysti László Kubala, jonka huippuesityksen Sebes näki Wembleyllä Englantia vastaan 1953 Muun Euroopan joukkueessa. Sebes ei ole kertonut vaikutelmiaan, mutta todennäköisesti Sebes olisi halunnut Kubalan joukkueeseensa. Muista lähtijöistä merkittävin oli varmaan István Nyers, joka Interissä kohosi Serie A:n maalikuninkaaksi. Italiassa oli paljon unkarilaispelureita, Supergassakin tuhoutui Erbsteinin ohella keskikenttäpelaaja Gyula Schubert. 1951 pakoa yrittänyt poliisijoukkue Újpest Dózsan maajoukkuepuolustaja Sándor Szűcs hirtettiin. Laajamittaisemmassa pakoyrityksessä Sebesin ykkösmaalivahti Gyula Grosics pidätettiin, mutta selvisi pelikiellolla. Puolustuksen johtaja Gyula Lóránt päätyi vankileirille asti, mutta Sebes sai Farkasin avulla miehen pelikelpoiseksi.
Sebes jätti myös jääräpäisesti valitsematta joitakin pelaajia, jos naama ei miellyttänyt. Grosicsia, Lórántia ja poikkeuksellisen hankalaa Zoltán Cziboria Sebes sieti, koska heille ei ollut kunnon korvaajaa. Joukkueen selvä heikko lenkki oli oikea laitahyökkääjä. Unkarin selvästi paras tässä roolissa oli MTK:n Károly Sándor, mutta Sebes ei häntä peluuttanut. Suosikkivalinta oli yleensä László Budai, joka oli paljon vaatimattomampi pelaaja kuin Czibor, Hidegkuti, Puskás tai Kocsis. Tai Sandor. Sebesin itsepäisyys saattoi olla yksi pääsyy tappioon Länsi-Saksalle 1954 MM-finaalissa. Sebes pudotti Sandorin kokonaan MM-ryhmästä, vaikka kertoi tälle asiasta vasta perillä Sveitsissä. Sandor jäi kisojen ajaksi Sveitsiin, koska hänellä ei ollut rahaa omaan paluumatkaan. Budai pelasi avausmatsissa, mutta sitten Sebes kokeili oikealla laidalla uutta kykyä József Tóthia. Väkivaltaisessa neljännesfinaalissa Brasilia teloi Tóthin pelikyvyttömäksi. Budai palasi Uruguay-semifinaaliin, mutta Sebes käräytti Kocsisin ja Budain puntikselta viimeisenä yönä ennen finaalia. Korvaamaton Kocsis pelasi finaalissa, mutta Budai hyllytettiin. Sebes siirsi Cziborin oikealle ja hyvin vaatimaton rivimies Mihály Tóth pelasi vasemmalla. Unkarin hyökkäyspeli meni sekaisin.
MM-ryhmässä ei ollut myöskään varamiestä Puskásille. Kun Länsi-Saksan Liebrich alkulohkossa liiskasi Puskásin nilkan lasarettikuntoon, Sebes joutui pudotuspeleissä paikkailuratkaisuihin. Brasilia-pelissä Czibor otti Puskásin paikan ja sama piirisarjamies Mihály Tóth taas laidalla. Uruguay-matsissa taas pelasi MTK:n Péter Palotás, joka oli oikeastaan Hidegkutin vaihtomies. Tämä oli varmaankin toimivampi ratkaisu, mutta Unkarissa olisi ollut täydellinen vaihtoehto Puskásin paikalle, Újpestin Ferenc Szusza, mutta Sebes ei tykännyt miehestä ja pudotti koko ryhmästä. Puolikuntoinen Puskás palasi finaaliin, mutta ehkä Sebesin olisi kannattanut jatkaa Palotásin peluuttamista. Solothurnin hotellin valinta menee myös Sebesin piikkiin. Hotellissa järjestettiin vuotuinen vaskisoitinfestivaali juuri finaalia edeltävänä iltana, alppitorvet raikuivat aamuun asti ja ihmejoukkue vietti unettoman yön. Puolustava keskikenttämies József Zakariás vietti yön hotellin siivoojan sängyssä ja Sebes tietysti käräytti hänetkin. Luottomies sai pelata finaalissa, mutta ei koskaan enää sen jälkeen maajoukkueessa.
Mutta ei Unkari tietenkään kaatunut pelkästään Sebesin virheisiin. Saksalaiset lepuuttivat parhaita pelaajiaan alkulohkon Unkari-pelissä ja selvisivät helpolla pudotuspeleistä. He nukkuivat makeasti luksushotellissa. Hyvin valmistautunut Herberger ohjeisti saksalaiset eliminoimaan pelinrakentajat Bozsikin ja Hidegkutin. Alussa hämmentyneet saksalaiset päästivät kaksi maalia, mutta hallitsivat jatkossa tapahtumia, varsinkin lopussa unkarilaisten väsyessä. Saksalaiset olivatkin tauolla piikittäneet itsensä pervitiinillä. Tästä on huhuttu koko ajan, mutta nyt asiaa pidettäneen vahvistettuna. Eikä se silloin ollut kiellettyäkään, muuten kuin moraalisesti tietysti. Englantilaisen tuomarin lahjomisen Bailey sen sijaan kiistää. Saksalaisia tuomari kiistattomasti kuitenkin suosi. Ehkä hänet oli ohjeistettu kylmän sodan yleisillä syillä, kommunistimaan ei haluttu voittaa MM-pokaalia.
Baileyn yksityiskohtaisesta kirjasta selviää sekin, että Unkari pelasi huippukaudellaan kolmesti harjoitusmatsin Suomea vastaan. Aulis Rytkönen ja kumppanit kävivät marraskuussa 1951 Budapestissa ottamassa kuonoon 8-0. Unkarilla oli lähes ihannekokoonpano kentällä, harvinaisesti jopa Károly Sándor oikealla laidalla. Itse asiassa vain loikkausta yrittäneet Grosics ja Lóránt puuttuivat. Hidegkuti teki kolme, Kocsis ja Puskás kaksi sekä Czibor ainokaisen. Ottelusta on hyvätasoinen filmikooste netissä. Ennen olympialaisia Unkari voitti Helsingissä Suomen 1-6 (Bailey virheellisesti kertoo tämänkin ottelun päättyneen 8-0). Hidegkuti pelasi silloin vasta toista kertaa maajoukkueessa valeysinä. Kocsis teki nyt hattutempun ja Kalevi Lehtovirta pääsi yllättämään Grosicsin. Sveitsin MM-kisojen katastrofin jälkeen toukokuussa 1955 Unkari pelasi Pohjois-Euroopan turneellaan myös Helsingissä. Miehistö oli jo aika lailla vaihtunut, mutta kova meno jatkui, loppunumerot 1-9. Grosics, Lóránt, Zakariás, Hidegkuti ja Czibor poissa. Hattutemppuvuorossa oli nyt Péter Palotás, Lajos Csordás teki kaksi, samoin uusi hyökkääjätähti Lajos Tichy, loput Puskás ja József Tóth. Matti Hiltunen teki nyt lohdutusmaalin. Joukkueen paluumatkalla 22-vuotias Pál Csernai loikkasi Saksaan, ensimmäinen pelaajapako sitten vuoden 1951. 90-luvulla Csernai toimi hetken Pohjois-Korean valmentajana, ehkä ympäristö muistutti siellä liikaa 1950-luvun Unkaria.
1956 Unkarin peli ei enää kulkenut entiseen malliin. MM-finaalin jälkeen seuraava tappio tuli Turkissa vaikeissa oloissa pelatussa ottelussa. Tappioita tuli lisää ja Sebes sai kenkää. Tilalle tuli Márton Bukovi, joka palautti joukkueeseen Sebesin hylkimiä vahvistuksia kuten Sándor ja Szusza. Peli lähtikin uudelleen rullaamaan ja syyskuussa Unkari saalisti ensimmäisenä Englannin ohella Neuvostoliiton päänahan, siis ensimmäinen Neuvostoliiton kotitappio. Poliittisestikin merkittävä tapaus, kun vastarinta oli jo kiehumassa Unkarissa. Kansannousu pysäytti sitten tämän mahdollisen uuden maajoukkueen nousun. Bailey kuvaa tarkasti ihmejoukkueen hajoamisen moninaiset käänteet kansannousun kuohuessa. Kriisin pahimmassa vaiheessa Honvéd ja MTK (tässä kohtaa nimellä Vörös Lobogó, Punalippu) olivat ulkomailla pelaamassa. Lähes koko Honvédin pelaajisto ja MTK:stakin monet jättivät palaamatta Unkariin. Honvéd keräsi rahaa pelaamalla ystävyysotteluita Euroopan huippujen kanssa ja kävi jopa Etelä-Amerikan kiertueella. Kommunistiblokki FIFAssa painosti kuitenkin Honvédia vastaan pelaavia pelikielloilla ja homma hiipui vähitellen. Uhkailut ja painostukset johtivat siihen, että lähes kaikki Grosicsia myöten palasivat Unkariin.
Länteen jäivät vain Puskás, Kocsis ja Czibor. Tässä kohtaa Bailey lopulta noteeraa György Sárosin, joka 1957 toimi Roman valmentajana. Sárosi auttoi Cziboria saamaan sopimukseen Romaan, mutta pelaaminen kaatui FIFA:n pelikieltoon. Bännin jälkeen ylipainoinen Puskás sai sopimuksen Real Madridin kanssa ja treenasi itsensä huippukuntoon luoden vielä mahtavan "toisen" uran. En ole ennen kuullut syytä miksei Puskás pelannut Euroopan Cupin finaalissa Stuttgartissa 1959. Pari vuotta aiemmin Puskás oli syyttänyt Länsi-Saksaa pervitiinin käytöstä MM-finaalissa 1954 ja saksalaiset kielsivät Puskásilta pelaamisen maaperällään. Kielto myös toimeenpantiin jopa EC-finaalissa. Voi kuvitella Puskásin mielialaa vuotta myöhemmin, kun Puskás teki neljä maalia Real Madridin nitistäessä Eintracht Frankfurtin EC-finaalissa Glasgow'ssa 1960. Puskás pelasi kaikissa kolmessa Espanjan pelissä MM-kisoissa 1962 ja jatkoi huipulla 39-vuotiaaksi 1966 asti. Sittemmin superlatiivinen valmentajakarriääri. Barcelonassa supertähdeksi kohonnut Kubala houkutteli Kocsisin ja Cziborin sinne ja menestyksekäs jatkoura toteutui heidänkin kohdallaan. Aktiiviuran jälkeen eniten tuuliajolle joutui Kocsis. Baileyn kirja päättyy ihmejoukkueen reunioniin 1981 Budapestissa, Kocsis oli tehnyt itsemurhan kaksi vuotta aiemmin.
Joitakin muita kiinnostavia hajahuomioita Baileyn kirjasta. Neuvostoliiton terroripoliisin pitkäaikaisin johtaja Lavrenti Berija oli paitsi sarjaraiskaaja ja sarjamurhaaja, myös entinen jalkapalloilija. Toki myös Dynamo Moskova NKVD:n joukkueena oli lähellä sadistin sydäntä. Unkari hävisi Moskovassa keväällä 1952 Neuvostoliitolle 2-1, mutta koska tuomari oli venäläinen, pelillä ei ole virallista statusta. Siksi tappioton putki jatkui. Nandor Hidegkutin alkuperäinen nimi oli Ferdinand Kaltenbrunner. Puskásin (Purczeld) tavoin Hidegkuti oli Unkarin saksankielisiä svaabeja, mutta tuskin sukua hirtetylle sotarikolliselle.
Kokonaisuutena erinomainen teos jalkapallohistorian kiehtovimmasta saagasta. Pajatso näyttää nyt tyhjältä, mutta ehkä vielä jatkossa jotain uutta tulee esille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti