perjantai 2. huhtikuuta 2021

Steven Scragg: A Tournament Frozen In Time


 1980-luvun alun suuria elämyksiä oli Euroopan Cup-voittajien Cupin finaali 1981 Düsseldorfissa, vastakkain Tbilisin Dynamo ja itäsaksalainen FC Carl Zeiss Jena. Kommunistimaiden joukkueiden kohtaaminen ei paljoa kiinnostanut Reinin rannalla, katsojia oli jättimäisellä Rheinstadionilla 4750. Sen luulisi olleen Euroopan cup-finaalien kaikkien aikojen pohjanoteeraus, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Televisiosta nähtynä peli oli kuitenkin huikea, Dynamo voitti niukasti 2-1, mutta peliesitys oli henkeäsalpaava. Taitoa, nopeutta ja älyä mahdollisimman korkealla tasolla. Aivan yllätyksenä Tbilisin kovuus ei itselleni tullut, vaikka näin silloin joukkueen ensi kertaa. Edellisellä kaudella Tbilisi pudotti Liverpoolin Euroopan Cupista ja 1981 keväällä West Ham taipui georgialaisten mahtinäytöksen alle. Olin lukenut alan brittilehdistä hillitöntä suitsutusta Dynamon pelitavasta. 


Erityisesti finaalissa säväytti Tbilisin hyökkäyspeliä kymppipaikalta johtaneen 29-vuotiaan David Kipianin suoritus. Se oli niin vakuuttava, että olin valmis pitämään miestä maailman parhaana pelaajana juuri silloin. Johan Cruyff, Rob Rensenbrink ja Franz Beckenbauer olivat 1981 jo jäähdyttelemässä ja uudet tähdet Michel Platini, Diego Maradona ja Bernd Schuster eivät vielä olleet aivan täydessä loistossaan. Ajan suurimmat nimet Karl-Heinz Rummenigge ja Kevin Keegan eivät olleet pelaajatyyppeinä minun mieleen. Muutkin kyllä huomasivat Kipianin tason, vuoden 1981 Ballon d'Or -äänestyksessä Kipiani sai kuusi ääntä ja sijoittui jaetulle 11. sijalle. Joukkuetoverit sijoittuivat vielä paremmin, hyökkääjä Šengelia oli 7. (10 ääntä) ja toppari Tšivadze 8. (9 ääntä).  


Tbilisin lisäksi Kipiani oli pelannut Neuvostoliiton maajoukkueessa ja teki heti voittomaalin debyytissään 1974 Jugoslaviaa vastaan. 1975 maajoukkueenkin valmentajaksi tullut Kiovan Dynamon Valeri Lobanovski ei Kipiania erityisemmin arvostanut, vaikka otti georgialaisen mukaan Montrealin olympiaryhmään 1976. Toinen maaottelu tuli vasta armenialaisen Nikita Simonianin valmentajakaudella 1977, silloinkin Jugoslavia-harjoitusmatsi ja taas Kipiani onnistui maalinteossa. Samana vuonna ensimmäinen kilpailullinen maaottelu MM-karsinnassa Kreikkaa vastaan ja jälleen maali. Putki jatkui kuusi päivää myöhemmin MM-karsinnassa, vaihdosta sisään tullut Kipiani maalasi Unkaria vastaan. Unkari voitti kuitenkin 2-1 ja eteni Argentiinan MM-turnaukseen. Ensi kerran Kipiani jäi maaleitta Ateenassa Kreikka-tappiossa. Kipiani näytti nyt olevan vakiovalinta pelaten 1977 vielä kahdessa pelissä ja tuli valituksi vuoden pelaajaksi Neuvostoliitossa.  


Kipiani pelasi Suomea vastaan kahdesti, teki maalinkin 1978 Jerevanin hillittömässä "ystävyysottelussa", jonka Neuvostoliitto voitti 10-2. Tästä pelistä muistan nähneeni suuren lehtikuvan Kipianista. Siihen aikaan Neuvostoliiton tähdet olivat Oleg Blohinin kaltaisia siloposkia. Kipianilla oli paksut mustat viikset ja otsalta kaljuuntunut pää, mies näytti vaaralliselta vuoristorosvolta. Seuraavana vuonna georgialainen oli myös Helsingin Olympiastadionin 1-1 -tasapelissä EM-karsinnassa. En muista näinkö otteluja tv:stä, mutta ainakaan Kipianin suoritus ei jäänyt mieleen. EM-loppurnaukseen meni Kreikka ja seuraavan kerran Kipiani oli kentällä vasta 1981 MM-karsinnassa toukokuussa Walesia vastaan, siis tuon Düsseldorfin cup-finaalin jälkeen. Hänet vaihdettiin 83. minuutilla Juri Gavriloviin ja se jäi Kipianin viimeiseksi maaotteluksi. 19 ottelua, seitsemän maalia. Neuvostoliitto pääsi MM-lopputurnaukseen 1982 ja olisi siellä kaivannut ehdottomasti Kipianin tasoista pelintekijää ruokkimaan Blohinia ja Šengeliaa. Oletettavasti Kipianin ura päättyi pahaan loukkaantumiseen huhtikuussa 1982, mutta Neuvostoliiton tapauksessa asioita voi aina epäillä. Menestyksekkään valmentajauran jälkeen Kipiani kuoli 2001 49-vuotiaana auto-onnettomuudessa. 


Pitkän ja rönsyilevän intron jälkeen itse aiheeseen. Steven Scragg on kirjoittanut tuoreen historiikin Euroopan Cup-voittajien Cupista 1960-99. Kindle-versiossa se ei kunnolla erotu, mutta kirjan kannessa Tbilisin Dynamon Vladimir Gutsajev tuulettaa tehtyään tasoitusmaalin juuri tuossa Düsseldorfin finaalissa 1981. Rennolla otteella kirjoitettu futisnostalgiateos ei etene kronologisesti, vaan aloittaa tavallaan keskeltä 1981, koska tämä finaali teki Scraggiinkin suuren vaikutuksen. Scragg juhlii Cup-voittajien Cupin (CVC) sattumanvaraisuutta ja arvaamattomuutta. Kilpailuun päätyi eri maista hyvin monenlaisia joukkueita, ehdottomien suurseurojen ohella eksoottisia tapauksia kansallisten cupien hävinneistä finalisteista yms. alkaen. Mikään suurseura ei päässyt CVC:tä dominoimaan Mestarien Cupin tapaan ja varsinkin lännessä tuntemattomat rautaesiripun takaiset joukkueet menestyivät poikkeuksellisen hyvin tässä kilpailussa. Kausi 1980-81 oli erityisen edustava tässä mielessä. Finaaliin päässyt Jena pudotti alkukierroksilla sensaatiomaisesti jättiseurat Roman ja Valencian ja sai sitten neljännesfinaalissa vastaansa Englannin liigan kolmannella tasolla pelaavan walesiläisen Newport Countyn, joka oli päässyt sinne kukistamalla vielä obskuurimmat vastustajat, Pohjois-Irlannin Crusadersin ja norjalaisen Haugarin. Jena toki selvitti walesiläiset ja kukisti sitten semifinaalissa vielä Benfican. West Hamin selvitettyään Tbilisi nitisti vielä Feyenoordin semifinaalissa. Feyenoord-Benfica olisi taatusti täyttänyt Düsseldorfin stadionin, mutta toisin kävi.


Vuoden 1981 yksityiskohtaisemman tarkastelun jälkeen Scragg käy läpi muita itäeurooppalaisia CVC-menestyjiä. Károly Sándorin MTK vuoden 1964 uusintafinaalin häviäjänä, ensimmäinen rautaesirippuvoittaja Slovan Bratislava 1969, Włodzimierz Lubańskin Górnik Zabrze, joka selvisi 1970 finaaliin arvalla Roman ohi. Enemmän tilaa saa vuoden 1974 voittaja Jürgen Sparwasserin Magdeburg, joka Saksojen yhdistymisen jälkeen hävisi kokonaan jalkapallokartalta. Tämä osuus kirjasta on jo turhan luettelomainen, enemmän tarinaa olisi toivonut esimerkiksi Lobanovskin ja Blohinin Kiovan Dynamon kahdesta CVC-voitosta 1975 ja 1986. 


Parempaa tekstiä Scraggilta irtoaa käydessään läpi West Hamin useampaa menestyksekästä kampanjaa CVC:ssä, huipentumana ehkä finaalitappio Rob Rensenbrinkin ja Francois van der Elstin Anderlechtille 1976. Sen sijaan Iberian niemimaan maiden läpijuoksu CVC:ssä on luettelomaisempi, joskin sekin hieman ryhdistyy selostaessaan CVC:n mahtijoukkueen Barcelonan monivaiheisia kohtaloita turnauksessa. Erityisen miellyttävä kuvaus on itselläkin hyvin mielessä olevasta vuoden 1979 finaalista, jossa Barcelonan tähdet Neeskens, Asensi, Rexach, Carrasco, Krankl kukistivat Allofsin veljesten Fortuna Düsseldorfin avoimessa pelissä, jossa molemmat joukkueet hyökkäsivät positiivisesti. 

 
Scraggin ote ei kestä kovin kauas. 40 vuoden turnausten huolellinen läpikäynti epäkronologisestikin löyhillä teemoilla on jo liian suuri pala purtavaksi. Suurin osa tekstistä on tylsää lähes tilastomaista raportointia, omakohtainen ote hiipuu. Leedsin skandaalitappio Milanille 1973 sentään irrottaa asianmukaista paheksuntaa ja Rensenbrinkin Anderlechtia kuvataan vielä lisää tarkemmin, unohtamatta Mechelenin hämmästyttävää lyhyttä huippukautta 80-luvun lopulla. Liverpool-kannattaja Scragg kuvaa kohtuudella Evertonin huippuvuoden 1985 ja sympatiaa riittää 1983 Göteborgin finaalissa Real Madridin voittaneelle Alex Fergusonin Aberdeenille, vaikka Scragg myöntää suosineensa enemmän Jim McLeanin Dundee Unitedia. Kokonaisuutena kirja jäi pettymykseksi, vaikka näin kiinnostavasta aiheesta onkin helppo lukea. Scragg on tehnyt vastaavan kirjan UEFA Cupin vaiheista, mutta skippaan sen ainakin toistaiseksi. Scragg muuten vaikuttaa samassa retrojalkapalloon keskittyvässä These Football Times -mediassa kuin Brasilian 1982 joukkueesta kirjoittanut Stuart Horsfield. Niin, ja vielä vähemmän yleisöä kuin Düsseldorfin finaalissa oli 1964 Brysselin Heyselillä MTK:n ja Sportingin finaalissa, noin 3200.


2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kipiani teki maalin siinä Suomi-Neuvostoliitto -pelissä vuonna 1979. Mutta tuomari hylkäsi osuman. Syynä oli se, että Kipiani tuli jalkapohja edellä tilanteeseen, jossa sai pallon haltuunsa ja edelleen maaliin asti. Muutoin Kipiani oli jokseenkin näkymätön tuossa pelissä. Tuon ottelun näkyvimmät olivat ensimmäisen maaottelunsa pelanneet Petteri Kupiainen ja Pasi Rautiainen. AInakin Tolsa suitsutti heidän esitystään. Rautiaisesta kuultiin myöhemminkin, Kupiainen jäi mysteerisesti yhden maaottelun tähdenlennoksi.

Ari Juntunen kirjoitti...

Kiitoksia tiedoista. Kupiainenhan sai sopimuksen Club Bruggen kanssa, joka oli silloin Euroopan mahtiseuroja, Euroopan Cupin finaalissa edellisenä vuonna. Ei kuitenkaan läpimurtoa. Näkyy Kupiainen sentään 9 maaottelua pelanneen, mutta viimeinen jo 1981.