maanantai 29. maaliskuuta 2021

Stuart Horsfield: 1982 Brazil: The Glorious Failure



 Kesällä 1982 olin 19-vuotias tuore reservin vänrikki. Syyskuussa odotti opiskelupaikka Oulun yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksella, pääsykokeen olin suorittanut edellisenä kesänä. Sain kesätöitä Kuhmon leirintäalueen talonmiehenä, mutta työtä oli vain neljä tuntia arkipäivisin. Pystyin täysipainoisesti ja rentoutuneesti keskittymään jalkapallon MM-kisoihin Espanjassa. Yle näytti kaikki matsit ja katsoin joka sekunnin. Tilasin jopa kisojen ajaksi itselleni Hufvudstadsbladetin, koska Kuhmon kirjastoon se ei tullut. Höblan jalkapallotoimittaja oli paljon pätevämpi kuin suomenkielisten päivälehtien kollegansa. En muista hänen nimeään, se saattoi olla kuuluisa Göran Wallén, mutta todennäköisemmin ei. Voi kuulostaa hassulta, mutta suhtauduin siihen aikaan alentuvasti suomalaisiin jalkapallotoimittajiin. Olin lukenut vuosikausia englannin- ja saksankielisiä jalkapallolehtiä ja luulin tietäväni paljon jalkapallosta. Toki vain teoreettisesta ja kapeasta näkökulmasta, sen ymmärsin. Arvostin Yrjö Lautelaa, muita en. 


Olin jo kolmen MM-turnauksen veteraani. 1970 näin vain joitakin yksittäisiä otteluja, mutta 1974 jo kaiken, mitä Yle näytti. 1978 valvoin yöt katsoen Argentiinan kisoja, silloin varmaan näytettiin useimmat matsit. Vuoden 1982 kisojen asetelmista olen jo aiemmin kirjoittanut blogiin 2010, kun katsoin finaalin uudelleen dvd-tallenteelta. Vuoden 1970 Brasilian joukkue oli jo silloin myyttinen tavoittamaton legenda, jonka tasolle ei mikään joukkue enää nousisi. 1974 ja 1978 Brasilia yritti pelata kurinalaisempaa "eurooppalaista" peliä, mutta huonolla menestyksellä. 1982 uusi valmentaja Telê Santana lupasi paluuta vanhaan loisteliaaseen jogo bonitoon ja joukkueessa vaikutti olevan tarpeeksi taitoa toteuttaakin se.


Englantilainen Stuart Horsfield on nyt kirjoittanut kirjan vuoden 1982 Brasilian MM-joukkueesta, jota hän kutsuu parhaaksi joukkueeksi, joka ei koskaan voittanut mestaruutta. Horsfield oli 1982 vain 10-vuotias, joten näkemys on ymmärrettävä. Itse väittäisin samaa kisojen 1974 Hollannin joukkueesta ja minua 20 vuotta vanhemmat varmaan valitsisivat Unkarin 1954. Perusteluja voisi löytyä jopa Tanskan ja Neuvostoliiton joukkueille 1986. Horsfieldin kirja on kyllä varsinaista herkkua retrojalkapallofanille. Heti alkusanat säväyttävät, niiden kirjoittajiksi Horsfield on saanut Abraham Kleinin ja Aleksandr Tšivadzen. Klein tuomaroi Brasilian viimeisen kohtalokkaan Italia-pelin ja Tšivadze oli Brasilian avausvastustajan Neuvostoliiton kapteeni. 


Horsfield kasvoi Koillis-Englannin Scarboroughissa ja kirjassa on pitkä pohjustus koulupojan jalkapalloharrastuksesta. Brasilian joukkuetta Horsfield taustoittaa 1958 MM-kisoista asti ja varsinkin Meksikon turnauksesta 1970 eteenpäin. Hekumallinen kuvaus finaalin viimeisestä Carlos Alberton maalista pakottaa katsomaan sen jälleen kerran Youtubesta. Itse asiassa Horsfield suoraan kehottaakin tekemään näin, jotta ylisanoille löytyy katettakin. Horsfield kuvaa jonkin verran Brasilian yhteiskunnallista kehitystä, jättiläisvaltiohan oli tähän aikaan sotilasdiktatuuri ja kenraalit eivät malttaneet olla sotkeutumatta jalkapalloasioihinkaan. 1982 demokratia alkoi hieman häämöttää ja Telê Santanan joukkue edusti asenteellaan avoimempaa positiivista tulevaisuudenuskoa. 


Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että Brasilian avauskokoonpanon Leandro, Oscar, Luizinho, Júnior, Toninho Cerezo, Falcão, Sócrates, Zico ja Éder olivat äärimmäisen taitavia ja arvokkaita pelaajia. Ongelmiksi jäivät maalivahti Waldir Peres ja sentteri Serginho. Horsfield puolustelee kuitenkin sitkeästi myös näiden valintaa. Itse en jaksa ymmärtää, miksi Telê Santana ei ottanut maalivahdiksi Émerson Leãota, edellisten MM-turnausten tähtimaalivahtia, joka oli tuolloin uransa huipulla 32-vuotiaana. Keskushyökkääjäkysymys on monimutkaisempi. Paras sentteri ilmeisesti oli Reinaldo, jonka poissaolo on jäänyt mysteeriksi. Virallinen selitys oli loukkaantuminen, mutta sille ei löydy todistuspohjaa. Horsfield vihjaa syyksi Reinaldon poliittisia näkemyksiä, maalitykki oli jonkinlainen vasemmistoradikaali. Sekään ei tunnu uskottavalta, kun Santana valitsi jopa kapteeniksi Sócratesin, joka oli vielä avoimemmin marxistihihhuli. Neljä vuotta myöhemmin Meksikossa loistanut Careca olisi ollut 21-vuotiaanakin paljon Serginhoa parempi, mutta nuorukainen loukkaantui kolme päivää ennen Neuvostoliitto-avausta. Tilalle Santana otti 1978 kohtuudella pelanneen Roberto Dinamiten, mutta ei antanut hänelle peliaikaa koko turnauksessa. Pökkelömäinen Serginho pääsi sitten tuhoamaan kymmeniä Brasilian maalitilanteita.


Horsfield käy kirjassa läpi kaikki Brasilian viisi ottelua yksityiskohtaisesti. Erittäin nautinnollista tekstiä ja on hämmästyttävää, miten tutulta kaikki tuntuu. Nämä pelit ovat juurtuneet omaankin tajuntaan pysyvästi. Avausmatsi Sevillassa Neuvostoliittoa vastaan oli heti uskomaton tapaus. Neuvostoliitto oli siihen aikaan merkittävä tekijä jalkapallossa, vaikka sisäiset ristiriidat repivät joukkuetta. Joukkueella ei edes ollut selvää johtavaa valmentajaa, penkillä istuivat Spartakin Beskov, Kiovan Lobanovski ja Tbilisin Ahalkatsi. Horsfield pistää Tšivadzen lausumaksi, että Lobanovski olisi suosinut puolustusvoittoista peliä ja Beskov taas Santanan tyylisesti avointa hyökkäyspeliä. Taisi olla juuri päinvastoin. Horsfieldin asiantuntemus ei vakuuta, kun hän kirjoittaa georgialaiskärjen Ramaz Šengelian (engl. Shengelia) nimen toistuvasti Shengaliaksi. Neuvostoliiton parhaat pelintekijät David Kipiani ja Leonid Burjak puuttuivat. Silti joukkue oli vahva ja meni johtoon Waldir Peresin hillittömän mokan avustuksella. Brasilia meni ohi vasta viimeisen vartin aikana Sócratesin ja Éderin uskomattoman näyttävillä maaleilla. Joukkueen legendaarisuuden perusta laskettiin juuri näillä kahdella maalilla. 


Myös Skotlanti avasi maalinteon Brasiliaa vastaan laitapakki David Nareyn upealla jogo bonito -tyylisellä suorituksella. Toisella jaksolla Brasilia meni menojaan neljällä loistavalla maalilla, joista Santana totesi, ettei heidän peli pysty tästä enää parantumaan. Zico kiskoi vapaapotkun ylänurkkaan, Oscar puski kulmapotkusta skottityyliin, Éder valitsi nyt roikun ja Falcão avasi maalitilinsä näyttävän kuvion jälkeen. Uusi-Seelanti pelasi rohkeasti, mutta ei pystynyt hyökkäämään, taas eteläamerikkalaiset tekivät neljä maalia, muistettavimpana varmaan Zicon saksipotkuviimeistely. Tässä vaiheessa kaikki pitivät Brasiliaa suurimpana mestarisuosikkina, vaikka omalaatuisessa jatkokuviossa samaan lohkoon tulivat alkupeleissään töpeksineet Argentiina ja Italia. 


César Luis Menotti valmensi vielä tässä vaiheessa Argentiinaa, joten sen peli ei vielä ollut niin kyynistä kuin myöhemmin Bilardon aikana. Silti turhautuneet Passarella ja Maradona teloivat ottelun lopulla Zicon ja vaihtomies Batistan pelikyvyttömiksi. Maradona menetti selvän pilkun aiemmin, mutta kokonaisuutena ottelun lopputulosta voinee pitää erityisen oikeudenmukaisena. Brasilian peli mahdollisesti huipentui tässä kovan vastustajan sparrauksessa. Kohokohtana ehkä Éderin kaksoiskierteinen voimavapaapotku Fillolin sormien kautta poikkipuuhun, josta Zico reboundilla vei suosikit johtoon. Yhtä henkeäsalpaava oli taatusti Júniorin kolmas ratkaiseva maali Zicon täydellisestä syötöstä. Jopa Serginho onnistui lopulta puskemaan maalia kohti, kun Falcão tarjoili hopealautaselta. 


Italia-peliä pidetään usein kaikkien aikojen otteluna ja perusteluja taatusti löytyy yhteenoton dramaattisesta kaaresta. Paolo Rossin säkenöivä paluu kahden vuoden pelikiellon ja neljän edellisen pelin zombeilun jälkeen vaikuttaa ekstraterrestriaaliselta. Mutta kuten Horsfield toteaa, Brasilian peli ei enää aivan sataprosenttisesti kulkenut. Zico pelasi, mutta ei varmaankaan ollut täysin toipunut Passarellan pahoinpitelystä. Cerezo teki harvinaisen virheen, samoin Júnior. Silti se oli niin lähellä, kun Brasilialle riitti semifinaalipaikkaan tasapeli. Sócratesin ja Falcãon maalit olivat vielä kerran samaa ylimaallista tasoa kuin kaikki 15 Brasilian tekemää tässä turnauksessa. Santanan taktisia valintoja voi spekuloida, mutta ei tämä kirja muuttanut omaa aiempaa näkemystäni. Valitsemalla Leãon maalivahdiksi Brasilia olisi päästänyt vähemmän maaleja ja valitsemalla Reinaldon sentteriksi maaleja olisi tehty paljon enemmän. 


Horsfield käy pelitapahtumat tarkasti läpi, mutta kovin paljon uutta ei nouse esiin. Hän siteeraa paljon englantilaisten tv-kanavien selostuksia, tavoitteena tietysti luoda samaa fiilistä kuin hän itse koki 10-vuotiaana. Itse pistin aikoinaan Brasilian tähdet paremmuusjärjestykseen Falcão, Zico, Éder, Júnior. Falcão on jäänyt ehkä hieman aliarvostetuksi, pidän häntä edelleen poikkeuksellisen suurena pelaajana. Zicoa pidin 70-luvulla ylimainostettuna, mutta näissä kisoissa hän kyllä loisti ja on tosiaan maineensa ansainnut. Zico oli myös nuoren Horsfieldin ykkössuosikki. Éder on nykyään jo varsin unohdettu, hän pelasi vain tässä yhdessä MM-turnauksessa, mutta nyt Youtubesta uudelleen katseltuna voi vain hämmästellä. Aivan samanlaista pelaajaa ei ole sen koommin nähty, tuskin aiemminkaan. Éder oli mitä ilmeisemmin hankala luonne valmentajien kannalta ja ura ei tämän huipentuman jälkeen enää kohonnut. Sócrates oli kisojen aikana näkyvin ja hehkutetuin Brasilian pelaaja, mutta itse pidin kapteenia melkoisena komeljanttarikuplana. Ehkä vastareaktioni oli ylimitoitettu, nyt nähtynä parhaista paloista välittyy positiivisempi kuva. En kyllä vieläkään pidä Sócratesia lähellekään Falcãon tai Zicon tasoisena.


Vuoden 1982 jogo bonito -kokeilu jäi viimeiseksi. Telê Santana houkuteltiin vielä Persianlahdelta vetämään MM-projektia 1986, mutta joukkue oli väsähtänyt ja epäyhtenäinen. Sittemmin Brasilian MM-ryhmiä ovat hallinneet Dungan kaltaiset vastustajan pelin rikkojat. Suuria taitavia yksilöitä on ollut mukana kuten Romário, Ronaldo, Roberto Carlos, Cafu, Rivaldo, Ronaldinho, mutta taktiikka on ollut varovaista ja muiden joukkueiden kaltaista.

3 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Peresiä on paljon haukuttu, mutta oliko hän syyllinen tappioon? Rossin ensimmäinen maali on hyvä pusku lähietäisyydeltä. Toinen on kova laukaus alueen sisältä. Kolmatta maalia pidän pahana puolustusvirheenä. Italian kulma oli tavallaan epäonnistunut ja tilanne ohi. Sitten pallo tuli vapaana olevalle Rossille, joka teki lähietäisyydeltä maalin. Kukaan maalivahti ei torju, kun pallo muuttaa niin lähellä maalia suuntaa. Miksi Brasilian puolustajat roikkuvat edelleen Rossia alempana? Olisi ollut helppo jättä Rossi paitsioon.

Ari Juntunen kirjoitti...

Olet oikeassa, ei Peres ratkaissut Italia-peliä. Horsfieldin kirjassa käydään ratkaisumaalikin tarkasti läpi. Se on Júniorin virhe. Muut puolustajat nousevat kulman jälkeen, mutta Júnior ei ja Rossi ei ole paitsiossa. Toista maalia edeltää Cerezon harhasyöttö.

Junailija kirjoitti...

Kaikkien aikojen paras jalkapallojoukkue menetti mestaruutensa, koska käytännössä pelasivat ilman maalivahtia, joka aiheutti velttoudellaan ratkaisevan maalin aiheuttaneen kulmapotkun.