Aku Louhimies: Lapin sota

Louhimiehen kolmas sotaelokuva. Tykkäsin kohtuudella hänen tulkinnastaan Tuntemattomasta sotilaasta, mutta aiempi sisällissotaleffa Käsky oli kauhea floppi. Nyt pohjalla on Antti Tuurin romaani Rauta-antura, jota en ole lukenut. Nettiarvioiden perusteella elokuva on yllättävänkin uskollinen romaanin juonelle. Jonkinlainen päähenkilö on Tuurille tyypillisesti kauhavalainen hahmo, tällä kertaa 19-vuotias Heikki Ojala. Hän joutuu kesällä 1944 Kannaksen tulihelvettiin panssarintorjuntaryhmässä. Elokuva seuraa saman ryhmän vaiheita myöhemmässä Lapin sodassa. Toisesta suunnasta lähestytään Rovaniemellä saksalaisten palveluksessa toimivien naisten kohtaloita. Pst-ryhmä kuljetetaan Ouluun, josta heidät laivataan Toppilan satamasta Tornion maihinnousuun, jonka jälkeen he joutuvat kiivaisiin taisteluihin saksalaisten kanssa. Sitten he etenevät jalkaisin Tornionjokilaaksoa Muonioon. Suomalaiset naiset pyrkivät saksalaisten poikaystäviensä mukana Rovaniemeltä Muonioon, jossa tie katkeaa. Jokseenkin yllättävästi Ojalan pst-ryhmä komennetaan kuljettamaan naiset Ouluun tuomittaviksi, edelleen jalkaisin 400 km. Kaikki tämä käsittääkseni tapahtuu myös Tuurin romaanissa. Siksi elokuvan nimi tuntuukin hieman harhaanjohtavalta. Lapin sodassa toki ollaan, mutta esim. hyvin paljon elokuvallisia mahdollisuuksia tarjoava Tornion maihinnousu ohitetaan käytännössä kokonaan. Ensin ollaan oksentamassa laivan ruumassa ja sitten jo kävellään Torniossa. Ehkä budjettisyistä ei näyttävämpää jälkeä tästä ole leffassa. Myös Lapin sodan keskeinen trauma, Rovaniemen polttaminen, jää kokonaan pois. Visuaalinen jälki on kuitenkin hyvää, taistelukohtauksissa Kannaksella ja Tornion suunnalla on ahdistavaa voimaa. Henkilöhahmot Ojalaa myöten jäävät kuitenkin harmittavan pinnallisiksi. Kauhavalaisen pastorin ja hänen saksalaisupseeriin rakastuneen vaimon suhde on parhaimmillaankin vaivaannuttavaa katsottavaa. Elokuva on pahasti ylipitkä. Varsinkin loppupuolen marssiminen Muoniosta Ouluun tuntuu samanlaiselta kuin joidenkin lännenelokuvien loputon talsiminen erämaassa. Hilpeä kohtaus on presidenttien adjutanttina julkisuutta saaneen everstiluutnantti Tino Savolaisen rooli kenraalimajuri Aaro Pajarina. Savolainen/Pajari ruoskii armotta suomalaisia sotureita, jotka Tornion maihinnousun jälkimainingeissa vetivät armottomat kännit ns. Pikku-Berliinistä löytämistään alkoholituotteista. Ehkä mielenkiintoisin kohtaus koko elokuvassa on suomalaisten kommunistien aseellinen hyökkäys ryhmän kimppuun jossain Tornion ja Oulun välillä. He onnistuvat raiskaamaan yhden naisista. En osaa sanoa tapahtuman historiallisesta totuudenmukaisuudesta, mutta varsin uskottavaltahan se tuntuu. Kokonaisuutena siis liian löyhä ja ylipitkä, ei kohoa Tuntemattoman sotilaan tasolle, mutta on kuitenkin selvästi Käskyä parempi.

Mark Yarwood: Bad Times

Englannin etelärannikon matkan lähestyessä etsiskelin seudulle sijoittuvia rikosromaaneja. Valitsin luettavaksi tämän 2021 ilmestyneen teoksen, joka sijoittuu Plymouthiin. Paikallisväriä olin luonnollisesti hakemassa ja sitä tässä romaanissa on oikein mukavasti. Erityisen houkuttelevaksi romaani ei kuitenkaan Plymouthia maalaa. Saksalaiset tuhosivat toisessa maailmansodassa Plymouthia suhteessa enemmän kuin Lontoota, ns. Plymouth Blitz. Ilmastosta todetaan vähemmän rohkaisevasti: "it always rains in Plymouth". Hotellini näkyy sijaitsevan pääpoliisiaseman vieressä. Romaanissa Lontoossa traumatisoitunut DCI tulee rauhoittumaan Plymouthiin ja joutuu heti tutkimaan pöyristyttäviä murhia. Puhdasta modernia poliisiproseduraalia. Hankalia alaisia, vielä hankalampia esimiehiä ja rikolliset tulevat lähipiiriin, sellaiseksi osoittautuu mm. ex-vaimon uusi poikaystävä. Juoni on aluksi realistinen, mutta muuttuu epäuskottavaksi. Väkivalta lisääntyy vähitellen itsetarkoituksellisen mässäileväksi ja vastenmieliseksi. Teos on ylipitkäkin, tutkimukset junnaavat pitkään paikallaan kiertäen samaa kehää. Päähenkilö Peter Moone ei tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Teos on kuusiosaisen sarjan ensimmäinen, mutta eiköhän Yarwood omalta kohdaltani ollut nyt tässä. Parempaakin luettavaa taatusti löytyy.

Robert Florey: The Crooked Way

Viime viikon Tampere-maanantain jälkeen taas noir-maanantai. Ranskalaissyntyinen Robert Florey on ehkä tunnetuin Marx-veljesten komedioista ja 30-luvun kauhuleffoista. Noirin puolella ei hänellä paljon meriittejä ole, tunnetuin on varmaan tämä amnesia-saaga vuodelta 1949. Juoni on hyvin samanlainen kuin aikaisemmassa Mankiewiczin upeassa Somewhere in the Nightissa. Nyt lähdetään liikkeelle San Franciscon sotasairaalasta, josta muistinsa menettänyt John Paynen esittämä veteraani päästetään irti Los Angelesin kaduille. Siellä hänet heti viedään poliisiasemalle ja sieltä ex-vaimon kautta gangsteripiireihin. Juoni on täysin epäuskottava ja näyttelijäsuoritukset kankeita. Payne oli aina pökkelö, mutta Ellen Drew onnistui kohtuullisesti vastikään näkemässäni Johnny O'Clockissa. Tässä hänestäkään ei saada tehoja irti. Elokuvan ainoa noir-legenda onkin kuvaaja John Alton, joka tekee parhaansa kehnoissa lavasteissa. Paikallisväriä ei siis juuri ole, mutta Alton saa sentään muutaman tunnelmallisen noir-vision aikaan. Sivuosissa paljon esiintynyt Percy Helton on ehkä koko elokuvan muistettavin hahmo Samson-kissoineen. Kaikki noirit eivät ole kestäneet aikaa ja tässä on yksi vaatimattomampi tapaus.

Elizabeth Strout: Lucy by the Sea

Covid-romaani vuodelta 2022. Pandemian puhjettua kuusikymppinen leskikirjailija muuttaa ex-miehensä kanssa New Yorkista Mainen rannikolle. Romaani tuntuu aluksi masentavalta, kun kaikki on niin tuttua. Haluttaisi unohtaa koko tuo aika. Kauppareissun jälkeen kehotetaan pesemään vaatteet, sellaisesta en ole ennen kuullut. Paikalliset haluavat hätistää newyorkilaiset pois. Tämä tuntuu hieman liioittelulta, vaikka Suomessakin Uusimaa suljettiin. Strout kirjoittaa sujuvaa helppoa tekstiä minä-muodossa, näkökulma ei kertaakaan vaihdu muualle. Teksti siis rullaa oikein mukavasti. Mutta henkilöitä on paljon, kimurantteja ihmissuhteita, romaani alkaa hieman junnaamaan paikallaan. Loppua kohti romaani muuttuu tummasävyisemmäksi, ihmisiä kuolee, ja samalla romaani muuttuu kiinnostavammaksi. Loppu on taas vähän löysempi, mutta kyllä lukukokemus suhteellisen myönteiseksi jää. Romaani ajoittuu myös Trumpin ensimmäisen kauden viimeiseen vuoteen ja varsin hienovaraisilla viittauksilla Strout kuvaa USA:n polarisoitumista poliittisesti. Kovin hienovaraista puolestaan ei ole se. että päähenkilön ex-miehen varallisuus on peräisin natsirikoksista. Se tuntuu vähän kaukaa haetulta nykyajassa, vaikkei tietenkään mahdotonta. Strout on käsittääkseni kirjoittanut samoista henkilöistä aiemmin, mutta se ei lyhyistä viittauksista huolimatta häirinnyt. Esimerkiksi yhden sivuhenkilön nimi on Olive Kitteridge ja Strout on kirjoittanut samannimisen romaanin.

Arnau Bonmont: Film Noir - Shadows, Smoke and the City at Night

Uusi kirja film noirista. Kovin syvälle ei pureuduta eikä mitään harvinaisempia leffahelmiä nouse esiin. Mutta Bonmont tarkastelee kirjan lyhyissä luvuissa noiria todella monipuolisesti eri näkökulmista. Se on varsin viihdyttävää ja helppolukuista. Jää siis varsin pintapuoliseksi esitykseksi, mutta näkemys on ainakin monipuolinen. Ehkä eniten ärsytti kirjoittajan tapa korostaa noirin ahdistavuutta, unohtaen katsojan siitä saaman nautinnon. Ehkä yksi kiinnostava nosto kirjassa oli, argentiinalainen noir Los tallos amargos, The Bitter Stems, ohjaaja Fernando Ayala, 1956. Mutta näkökulmia siis oli riittävästi. Mukana ainakin noirin esikuvat, ekspressionismi, pulp-kirjallisuus, emigrantit, sota-aika, yksityisetsivät, lähiöt, kuvaus, äänitys (erityisesti voice.over),vVaatetus, arkkitehtuuri, psykologia, ohjaajat, käsikirjoittajat, näyttelijät, teknikot (kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, äänittäjät), ulkomaiset noirit, B-filmit, naistekijät, värifilmin vaikutukset, ylösnousemus 70-luvulla, tech noir (Blade Runner, Se7en, Heat, Sin City, Drive), televisio (erityisesti moderni prestige television: The Sopranos, The Wire ja True Detective, Better Call Saul), sarjakuvat (Will Eisner, Frank Miller), pelit (Max Payne ja Alan Wake mainitaan, mutta ei Suomea), gotiikka, western, trillerit, kaupunki roolihenkilönä, filosofia ja synnin estetiikka. Mukavaa luettavaa, mutta ei pääse lähellekään parasta noir-analyysikirjallisuutta.

Nick Murphy: A Spy Among Friends

Kim Philbysta on varmaan kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään toisesta vakoilijasta. Tämä tuoreehko tv-sarja perustuu Ben Macintyren teokseen. Kirja ei ole tuttu, mutta Macintyrelta olen lukenut Oleg Gordijevski -opuksen, joka ei täysin vakuuttanut. Tv-sarja pureutuu Philbyn merkilliseen loikkaukseen 1963 Beirutista Odessaan ja sen jälkeisiin tutkimuksiin Britanniassa sekä Philbyn vaiheisiin Moskovassa. Paljon keritään takaumilla taaksepäin 1930-luvulle asti. Philbyn ohella toinen päähenkilö on pitkäaikainen MI6-kollega Nicholas Elliott, joka oli loikkauksen aikaan myös Beirutissa. Sarjassa esiintyy useita tunnettuja hahmoja, kuten CIA:n vastavakoiluguru James Jesus Angleton, myöhempi menestyskirjailija Ian Fleming, aiemmat brittiloikkarit Maclean ja Burgess sekä ns. neljäs mies Anthony Blunt. Sarja on laatutyötä, tarina avautuu sujuvasti ja näyttelijätyö on huipputasoa. Huumoriakin on brittityyliin riittävästi. Elliottia esittävä Damian Lewis muistuttaa aika lailla Hugh Laurieta. Elliottin käytöstä verrataan yhdessä kohtauksessa Wodehousen Bertie Woosteriin, joka oli Laurien tutuimpia rooleja. Fleming testaa hollantilaisella agentilla, voiko sukelluspuvun alla käyttää smokkia. Siis tuleva James Bond -kohtaus. Uuttakin itselle tuli esille, natsien vastarintamies Erich Vermehrenin kohtalosta en ole ennen kuullut. Vermehren siirtyi sodan lopulla Englantiin ja hänen katoliset kumppaninsa jäivät sodan loputtua venäläisten sektorille. Philby kavalsi antinatsit (ja antikommunistit) venäläisille, jotka surmasivat heidät. En tiedä oliko tekotapa yhtä raakalaismainen kuin tässä sarjassa esitetään. Sarjassa annetaan ymmärtää, että Philby yritti Moskovaan päästyään pelata kolmoisroolia. Hän uskotteli Angletonille ja muille amerikkalaisille ryhtyvänsä vakoilemaan Moskovassa CIA:n leivissä. Todellisuudessa hän paljasti aikeensa heti venäläisille, jotka eivät ymmärtäneet pelin henkeä ja eliminoivat samantien Moskovasta Philbyn jenkkikontaktit. Tämä voi olla fiktiota. Kuusi jaksoa, ehkä pari liikaa, samoja asioita pyöritetään useampaan kertaan. Ei tämä mikään Le Bureau ole, mutta kiehtovaa historiallista spekulointia.

John Huston: Heaven Knows, Mr. Allison

Näin tämän Hustonin cinemascope-leffan 1992 ja muistikuvat ovat mukavia. Valmistui vuonna 1957 ja sijoittuu Tyynenmeren saarelle 1944. Robert Mitchumin merijalkaväkikorpraali ja Deborah Kerrin irlantilainen nunna ajautuvat autiolle saarelle, jonne pian kuitenkin rantautuvat myös japanilaiset sotilaat. Varsin pienimuotoinen draama, mutta Huston saa hyvin pidettyä jännitteen yllä. Mitchum ja Kerr ovat ehkä ottaneet oppia Humphrey Bogartin ja Katherinen Hepburnin otteista aiemmassa Huston-leffa The African Queen, mutta nyt meno on kaikin puolin hillitympää. Pientä romanttista värettä toki esiintyy, jos nyt ei sentään erotiikkaa. Pohjalla olevassa australialaisen Charles Shaw'n romaanissa sellaista taitaa ollakin. Kuvattu autenttisissa oloissa Trinidadissa. Kerrin ja Mitchumin kemiat sopivat niin hyvin yhteen, että Fred Zinnemann käytti heitä kolme vuotta myöhemmin Australia-leffass The Sundowners.

Ken Follett: The Key to Rebecca

Kun luin kuusi vuotta sitten Len Deightonin WW2/Egypti -trillerin City of Gold, Juha Nakari vinkkasi samantyyliseen Ken Follettin romaaniin. Aikaa kului, mutta nyt asia palautui mieleen ja ostin teoksen Kindleen. En ole siis walesiläistä Follettia aiemmin lukenut, mutta hänen läpimurtoteoksensa Eye of the Needlen elokuvasovitus on tuttu. The Key to Rebecca on samalta aikakaudelta, vuodelta 1980. Sijoittuu siis toisen maailmansodan aikaiseen Egyptiin vuonna 1942. Erwin Rommelin johtama Afrika Korps vyöryy lännestä kohti Kairoa. Kaupungissa toimii saksalainen vakooja, joka hankkii Rommelille tärkeitä tietoja brittiarmeijasta. Romaanin nimen Rebecca viittaa Daphne du Maurierin samannimiseen teokseen, jota vakooja käyttää sanomiensa salaukseen. Rebecca tunnettaneen nykyään paremmin Hitchcockin filmiversiosta. Philip Kerrin ja Jari Tervon tapaan Follett käyttää fiktiossaan historiallisia henkilöitä, Rommelin ohella mm. Anwar Sadat on tarinan sivuhenkilö. Pääosin kaksi näkökulmahenkilöä, itse vakooja ja häntä jahtaava brittiupseeri. Rakenne on yksinkertainen, mutta tehokas. Lukija tietää enemmän kuin hahmot ja jännitys rakentuu luontevan kiihottavasti. Len Deighton taatusti tunsi tämän romaanin ennen omansa kirjoittamista. Follett kirjoittaa fokusoidummin, Deightonin rönsyjä ei ole tässä ollenkaan, henkilöitä ei ole paljoa. Jonkinlaista bestseller-laskelmointia Follettilla on havaittavissa, esimerkiksi seksiä on mukana huomattavasti enemmän kuin tässä tyylisuunnassa keskimäärin. Se on kyllä perusteltavissa, juoni rakentuu osittain senkin varaan. Paikallisväri tuntuu uskottavalta ja lukukokemus oli oikein nautittava. Romaanilla on ilmeinen todellisuuspohjakin, vakoojahahmo perustuu Kairossa lyhyen aikaa toimineeseen Johannes Eppleriin. Anthony Minghellan menestysleffa The English Patient sivuaa myös näitä tapahtumia. Follettin romaani on suomennettukin merkillisellä Aavikkoleijona-otsikolla.

Len Deighton

Len Deighton on kuollut maaliskuun puolivälissä Guernseyllä 97-vuotiaana. Kuulin tapauksesta vasta nyt, kun uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä oli Keijo Kettusen laatima muistokirjoitus. Olin kuoleman aikaan Hollannin reissulla, ei tullut seurattua uutisvirtaa. 1970-luvun puolivälissä aloin lukea brittiläisiä vakoilutrillereitä käännöksinä. Ensin Ian Flemingin James Bond -kirjoja, ehkä John le Carréa ja Graham Greeneä, myös muutama Len Deightonin romaani. Ei oikein kolahtanut, kirjailija unohtui, aika kului. Rautaesirippu romahti 1989 ja seuraavana vuonna tartuin Deightonin uudehkoon Berlin Game -teokseen, nyt alkukielellä. Se kolahti totaalisti. Berlin Game on 1983 ilmestynyt ensimmäinen osa Bernard Samson -sarjasta, myöhemmin niitä tuli yhdeksän lisää. Deightonin noirahtava tyyli iski täysin omiin makumieltymyksiin. En ollut silloin vielä käynyt Berliinissä, Deightonin romaanin miljöökuvaus viehätti erityisen intensiivisesti. Myöhemmillä Berliinin reissuilla jäljitin sitten Deightonin tarinoiden tapahtumapaikkoja. Luin sitten ahmien kaikki siihen mennessä ilmestyneet Samson-teokset, viimeinen saapui 1996. Samalla tutustuin Deightonin muihin romaaneihin, joista erityisesti pidin toisen maailmansodan Egyptiin sijoittuvasta City of Goldista. Sen ja Berlin Gamen olen lukenut sittemmin toiseenkin kertaan, se on hyvin harvinaista, toisena esimerkkinä tulee mieleen Raymond Chandler, jonka teoksista olen nauttinut useampaan kertaan. Luin myös Deightonin varhaisia 60-luvun teoksia, englanniksi nekin avautuivat paljon paremmin. Kollega John le Carré ei hätkähtänyt kylmän sodan päättymistä vaan löysi uusia aiheita ja paransi jopa tasoaan, jos mahdollista. Deightonille taisi käydä toisin. Saatuaan Samson-sarjan päätökseen 1996 hän ei enää julkaissut mitään. Ehkä miehellä oli muitakin kiinnostuskohteita kuin kirjoittaminen ja hän pystyi viettämään vielä 30 vuotta eläkkeellä. Pysyvän jäljen hän joka tapauksessa ehti jättää kirjallisuuteen.

Kurikan Lakkitehdas Kulo kaksIPApoikaa Kurikasta

Etelä-Pohjanmaan rundin pääpäivä. Hieman sateinen sää, mutta se ei pahemmin haitannut, kun Juha Pentinmäki toimi kuskina pitkän päivän. Aluksi piipahdettiin Koskenkorvalla USA-fanaatikko Jari Mäen elämyspuistossa. Esillä ja tarjolla oli monenlaista varustetta. Itse sheriffikin oli paikalla. Mielessä kävi heittää kysymys välivaalien asetelmista, mutta aikeeksihan se jäi. Sitten tsekattiin Ilmajoella useampikin nuijasotaan liittyvä muistomerkki ja pieni tykistömuseo, joka keskittyi paikallisten tykkimiesten toimintaan talvi- ja jatkosodissa. Kuultiinpa ilmaiseksi pala Ilmajoen musiikkijuhlien esityksestä.

Sitten tulikin jo päivän pääkohteen Kurikan Lakkitehtaan avaamisaika. Etäisyydet Jalasjärvi-Kurikka-Ilmajoki -alueella vaikuttivat lyhyiltä ja tiestö hyvätasoiselta, verrattuna vaikka Kainuun tilanteeseen. Lakkitehtaassa on toiminut nelisen vuotta panimoravintola, jolla on aikaisempaa Härmän Rati -historiaa Järvenpäässä. Mukavan robusti ja rosoinen sisustus toisessa kerroksessa. Kokoa on, vaikka ei Varikon luokkaa. Mukavasti jengiäkin. Ei kuitenkaan hanaoluita. Hauskasti nimetyssä IPAssa vain 5,0 %, Hallertau Tradition ja Ariana. Ruskeaa, maltainen maku. Pehmeää, puhdasta, mutta melkoisen mautonta, raaka-aineissa on säästelty. Ei juuri peräkärryä. Toki tässä on ehkä ajateltu paikallisten olutmieltymyksiö, ottamatta sen kummemmin kantaa heidän ammattiinsa tai elinkeinoonsa. Kurikka, Kurikan Lakkitehdas, 6.6.2026.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

Katsoin nyt Yle Areenasta lähes 50 vuoden tauon jälkeen uudestaan Matti Tapion hämmästyttävän merkkityön, joka pureutuu dokumentein, haastatteluin ja dramatisoiduilla kohtauksilla Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1938-41. Muistan tv-sarjan olleen silloin 1978-79 huikea kokemus, mutta onhan tämä nytkin nähtynä yli 11 tuntia armotonta tykitystä. Muistelen aikalaisten kohisseen eniten Boris Jartsevin suuresta roolista talvisotaa edeltäneissä neuvottelutunnusteluissa. Se ei silloin varmaan ollut niin yleisesti tiedossa. Nyt nähtynä mieleen jäi eniten Molotovin hirvittävä tylyys neuvotteluissa ja Paasikiven yli-inhimillinen kärsivällisyys. Risto Mäkelän ja Keijo Kompan näyttelijäsuoritukset ovat täysin uskomattomia. Jotkut näyttelijät ovat vaatimattomampia, mutta kokonaisuus on silti vakuuttava. Ei ihme, että Molotovia vihattiin Suomessa niin paljon. Erityisesti korostui Molotovin painostus välirauhan aikana elo-syyskuussa 1940, uusi hyökkäys Suomeen tuntui olevan tulossa minä hetkenä hyvänsä ja Suomessa valmisteltiin jo liikekannallepanoa. Vuoden 1978 jälkeen on tullut tietysti uutta tutkimusta, ehkä järisyttävimpänä väite, että Göring olisi jo talvisodan lopussa kehottanut Suomea tekemään rauhan. Menetetyt alueet saataisiin takaisin Saksan avulla. Se tuo välirauhan aikaisen painostuksen uuteen valoon, mutta ilmeisesti ainakaan Paasikivi ei ollut tietoinen Göringin lupauksesta. Onhan se muutenkin kiistanalainen edelleen. 

Kun tv-sarja tehtiin 1977-78 suomettumisen ollessa pahimmillaan, niin yllättävän vähän rähmällään oloa sarjassa on nähtävissä. Lähinnä loppuun päälleliimattu lyhyt valokuvakooste jatkosodan jälkeisistä tapahtumista ETYKiin asti korostuu. Paasikiven itsekritiikkiä on ehkä painotettu enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Väinö Tanner oli Kekkosen verivihollinen, mutta varsin myönteinen kuva Tannerista piirtyy sarjassa. Stalin nähdään leppoisana piipunpolttajana, mutta ehkä näin olikin Molotovin hoitaessa likaisen työn. Lähes kaikissa neuvotteluissa mukana ollut Johan Nykopp oli hyvissä voimissa 1978 ja neuvottelujen kuvauksen todenperäisyyttä ei liene syytä epäillä. Vaikka sarjan otsikossa mainitaan miehet, niin muutama nainenkin oli keskeisessä asemassa. Hella Wuolijoen rooli korostuu Aleksandra Kollontain kanssa käydyissä Tukholman keskusteluissa talvisodan aikana. Wuolijoen ja Tannerin välejä kuvataan läheisiksi. Ainakin jatkosodan aikana he olivat kyllä sitten kovin kaukana toisistaan. Matti Tapio kuoli 52-vuotiaana ensimmäisen jakson esittämisen jälkeen. Ilmeisesti kuolinsyyssä ei ollut mitään epäselvää, vaikka Venäjän vaiheisiin tutustuneelle yhteensattuma vaikuttaa tutulta.

Henry King: Twelve O'Clock High

Tämä ilmasotaelokuva vuodelta 1949 kolahti kovaa heti ensimmäisellä katsomisella. Sittemmin olen nähnyt sen useamman kerran, mutta näköjään en ole sitä blogiin arvioinut. Elokuvan laatu tuli aikoinaan yllätyksenä, koska silloin kiinnitin huomiota lähinnä ohjaajaan. Henry Kingin mittavassa CV:ssä ei ole kovin maineikkaita elokuvia, oikeastaan tämän leffan ohella vain Gregory Peck -western The Gunfighter. Sekin on yllättävää, että Peck onnistui näissä kahdesssa elokuvassa, koska yleensä hän on seipäään niellyt pökkelö. Elokuva alkaa nykyhetkestä, kun varttuneempi herrasmies pyöräilee hylätylle kiitoradalle jossain Itä-Englannissa. Varsinainen tarina nähdään takaumana vuosilta 1942-43. Amerikkalainen B-17 -pommikoneyksikkö tekee päiväaikaan pommituslentoja, ensin Ranskaan, sitten Saksan länsiosiin. Yksikkö kärsii rankkoja tappioita. Peck saapuu korvaamaan yksikön pidettyä komentajaa ja ottaa johtamistaktiikaksi kovat otteet. Elokuvassa on vain yksi taistelukohtaus, dokumentaarista aineistoa. Muu osa elokuvasta sijoittuu tukikohtaan ja keskittyy Peckin suhteisiin alaisiinsa. Jännite pysyy hienosti intensiivisenä koko ajan. Elokuva tuntuu edelleen hyvin modernilta, ei ole vanhentunut ollenkaan.

Mill Street Haze Phaze

Aurinkoinen aamu Ottawassa, mutta lämpö pakkasen puolella, navakka tuulikin. Onneksi en ole pelkissä shortseissa liikkeellä. Mahtipontisia hallintorakennuksia ja sitten läkähdyttävän iso Canadian War Museum. Intiaanisodista Afganistaniin asti, painotus maailmansodissa, molemmissa Kanada oli tiiviisti brittien rinnalla. Jopa Hitlerin Mercedes on päätynyt tänne. Toronton tapaan Mill Street Brewpub myös täällä, Ottawa-joen rannalla paraatipaikalla. Heizissä 6,2 %, Citra, El Dorado ja Galaxy. Raikasta ja mehuista. Lyhyt jälkimaku. Keskitason tavaraa. Ottawa, Mill Street Brewpub, 20.4.2026.

Oersoep Lazy Daisy

Nijmegenin keskusta todella sekava sokkelo, vieläpä useammassa tasossa. Ehkä sodan jälkeen rakennettu ilman sen kummempaa koordinaatiota. Amerikkalaisethan pommittivat keskustan "erehdyksessä" helmikuussa 1944. Vettä sataa edelleen reippaasti, sää ei ole todellakaan suosinut tätä turneeta. Deut upea kapea craftbaari, 20 hanaa. Paikallinen Oersoep on edelleen hengissä, join viimeksi heidän oluttaan 11 vuotta sitten. Panimon oma baari on liian kaukana Waalin alajuoksulla vierailtavaksi. Daisy on saison, 6,5 %. Lievästi samea keltainen olut.  Esteriä ja hedelmäisyyttä, oikein maukkaasti. Kuiva runko, ei toki katkeruutta. Miellyttävää kamaa ilman muuta. Nijmegen, Café de Deut, 13.3.2026.