Elämäkerta huippuvakooja Oleg Gordijevskista. Hyvin selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, joka ei jää junnaamaan epäolennaisuuksiin, vaan kertoo nimenomaan Gordijevskin vakoilutoiminnasta. 1938 syntynyt Gordijevski ei joutunut lapsuudessaankaan elämään Neuvostoliiton pahimmassa kurjuudessa. Isä oli vannoutunut kommunisti ja NKVD/KGB:n upseeri, Oleg kasvoi eliitin suhteellisen leppoisassa elämässä. Kuusi vuotta vanhempi veli Vasili värväytyi myös KGB:hen ja toimi illegaalina ulkomailla mm. Tšekkoslovakiassa 1968. Vasili ei lopettanut dokaamista saatuaan hepatiitin Aasiassa ja kuoli viinaan 39-vuotiaana. Ulkoministeriön vaihto-ohjelmassa Oleg oli Berliinissä 1961 Berliinin muurin rakennuksen aikaan ja siirryttyään KGB:hen 1963 pääsi Kööpenhaminaan. Gordijevski menetti uskonsa Neuvostoliiton kommunismiin Unkarin ja Prahan kansannousujen kukistamista todistaessaan ja koettuaan Kööpenhaminassa länsimaisen elämänmuodon ylivertaisuuden. 1974 MI6 värväsi Gordijevskin pitkän seurustelujakson jälkeen. Gordijevskia ei kiinnostanut raha tai seksi, vain Neuvostoliiton tyrannian luhistaminen. Kolmen tuottoisan vuoden jälkeen Gordijevski palasi Moskovaan ja pitkää peliä harrastava MI6 katkaisi kontaktit mieheen. Avioeron takia KGB:n johto passitti sankarin mitättömiin paperihommiin, mutta 1982 Gordijevski punnersi itselleen komennuksen Lontooseen ja homma lähti uudelleen rokkaamaan.
Briteille kiusallisin tieto Gordijevskilta oli Labourin puheenjohtajaksi kohonneen Michael Footin KGB-yhteys. Foot ei ilmeisesti ollut varsinainen agentti, mutta toimi vähintään samaan tapaan hyödyllisenä idioottina kuin suomalaiset poliitikkolaumat Kekkosen ja Koiviston aikana. Foot oli 1982 mahdollinen tuleva pääministeri. MI6 ja MI5, jotka siis nyt yhdessä Lontoossa kontrolloivat Gordijevskia, eivät kertoneet asiaa eteenpäin. Eivät varsinkaan Thatcherille. KGB:n verenhimoinen johtaja Andropov kohosi 1983 Neuvostoliiton johtoon ja luuli paranoiassaan lännen aloittavan ydinsodan ennen venäläisiä. Gordijevskilla oli merkittävä panos kertoessaan lännelle tästä harhaluulosta ja samalla KGB:n ja koko Neuvostoliiton todellisesta heikkoudesta. Tässä vaiheessa noin 160 sivun jälkeen Macintyren kerronta alkaa löystymään, tai ehkä lukijan mielenkiinto vain herpaantui. Joka tapauksessa Lontoon vaiheiden kertaaminen on varsin tylsää, alkaa tuntua, että kirjasta ei oikein tule tarpeeksi uutta informaatiota.
Kun sitten 1985 Gordijevski nimitetään Lontoon rezidentiksi, jännite tihenee. KGB:n epäilykset heräävät ja samaan aikaan hyvin informoitu CIA:n luopio Aldrich Ames alkaa vuotaa tietoja venäläisille. Gordijevski kutsutaan Moskovaan ja kuulustelut alkavat. Sitovat todisteet vielä puuttuvat ja MI6:n pakosuunnitelma ehditään käynnistää. Tämä on aika tuttua tarinaa jo ennestään, mutta Macintyre saa hyvin suspensea junakohtauksiin ja sääskien riivaamaan kesäpäivään Terijoen ja Viipurin välillä. Gordijevskin arvostelukyky pettää ja mies liftaa sovitulta kohtauspaikalta Viipuriin oluelle. Tätä ei olisi vakoiluromaanin kirjoittaja osannut keksiä. Muovinen kahvila Viipurin etelälaidalla, olisi melkoinen pyhiinvaelluskohde vakoilun ja oluen ystäville, mutta tuskinpa on enää toiminnassa. Macintyren mukaan KGB valvoi Suomen lentokenttiä ja pystyi muutenkin operoimaan Suomessa. Ei ehkä korrekti näkemys, mutta varmaankin britit uskoivat 1985 näin. Siksi Ford Sierran takakontissa rajan ylittänyt Gordijevski kuskattiin Volvon takapenkillä vauhdilla Vaalimaalta Karigasniemeen ja Tromssasta lentäen Oslon kautta Lontooseen.
Sujuvaa kerrontaa siis, mutta kokonaisuutena kirja on kuitenkin selvä pettymys. Ennestään tuntemattomia yksityiskohtia löytyy, mutta kyllähän suurin osa Gordijevskin tarinasta on jo yleissivistystä. Epilogi henkilöiden myöhemmistä vaiheista on aika masentavaa. Gordijevskin perhe saatiin länteen Neuvostoliiton hajottua, mutta vaimo ja lapset olivat jo liikaa vieraantuneet vakoilijasta. James Spanner -salanimellä kirjassa esiintyvä John Scarlett kohosi MI6:n johtoon, mutta muuten tarinan päähenkilöt hiipuivat vähitellen. Mutta Oleg Gordijevski ja Seppo Tiitinen elävät edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti