Sessio #10: Oluen laadusta

Olutbloggaajilla venähti tähän pitempi parin kuukauden tauko sessiosarjassa, mutta nyt Anikó Lehtinen aktivoitui alustajaksi. Aiheena aina ajankohtainen oluen laatu. Aiempaan tapaan palaan tässäkin sessiokirjoituksessa muistojen pariin.

Monen muun asian tavoin laatua kaipaa eniten silloin, kun sitä ei ole. Helpointa olutlaatupohdinnassakin on tarttua laatupuutteisiin tai -ongelmiin. Muuan vanhempi herrasmies kehotti minua 1980-luvun alkuvuosina juomaan baarissa aina pullo-olutta, koska hanaolut on usein pilaantunutta. Kohtasin siis hanahygieniaongelman, joka tuolloin(kin) oli ilmeisesti yleinen. En silloin vielä sisäistänyt, millaiselta pilaantunut olut maistuisi. En erityisemmin asiaan kiinnittänyt huomiota, koska joka tapauksessa siihen aikaan join mieluummin viskiä kuin olutta. En myöhemminkään noudattanut veteraanin neuvoa, koska tuntui järjettömältä mennä baariin juomaan pullo-olutta, jota saattoi juoda muuallakin, halvemmalla. Mielestäni myös jopa vaalea teollinen lager maistui raikkaammalta suuremmasta astiasta kuin pullosta. Mutta opin kyllä valitsemaan sellaisia baareja, joissa oluen kierto oli nopeaa ja hanojen kuntoon kiinnitettiin huomiota.

Hanaongelmien aiheuttaja on siis yleensä baarinpitäjän välinpitämättömyys. 1990-luvun ensimmäisen suomalaisen pienpanimobuumin aikana törmäsin toiseen syylliseen. Suomalaisia teollisia oluita ja Suomeen tuotuja hyvälaatuisia oluita juodessa ei tarvinnut pelätä oluen valmistajan mokauksia. Suomessa uudet pienpanimot lähtivät varsin kevein eväin liikkeelle ja tarjolle tuli huonolaatuista olutta suoraan valmistajilta. 1996 juutuin sumun takia koko päiväksi Prahan lentokentälle ja juttelin pitkään Joutsan Joutotuvan panimon omistajan kanssa. Vaikka panimo sijaitsi sahdin ydinalueella, ei omistajalla tuntunut olevan mitään taitoa oluentekoon, jopa minä ymmärsin sen. Ei myöskään kunnianhimoa tehdä sellaista olutta, jota Prahassa oli tarjolla. Oulussakin oli siihen aikaan paraatipaikalla Oulun Panimo, jossa ulkopaikkakuntalaisia piti varoittaa tilaamasta talon omaa juomakelvotonta olutta. Vuosituhannen vaihteessa luonnonvalinta kuitenkin toimi kohtuudella ja laadun unohtaneet toimijat poistuivat alalta. Toisen panimonoususuhdanteen aikana 2010-luvulla tilanne on ollut parempi, vaikka kaikilla yrittäjillä laatu ei ole nytkään ollut ensisijaisena arvona.

1990-luvun jälkipuoliskolla aloin perehtyä brittiläiseen real aleen. Se on laatumielessä olutmaailman kuninkuuslaji. Ei riitä, että valmistaja, kuljetustoimijat ja baarinpitäjä hoitavat hommansa viimeisen päälle. Real tai cask ale muuttuu koko elinkaarensa ajan, joten käytännössä etulinjassa toimivan tarjoiluhenkilön olisi tarkkailtava oluen kuntoa koko ajan. Cask alella on tarkat vaatimukset, joten periaatteessa on helppo huomata, milloin se ei ole kunnossa. Se ei saa olla liian kylmää eikä liian lämmintä. Se ei saa olla flättiä, mutta siinä ei saa olla paljoa hiilihappoa. Se ei saa olla sameaa (sori NEIPA-boit, ei todellakaan murkya). Elämänsä ehtoolle saapuneeseen cask aleen muodostuu etikkainen tuoksu ja maku, jonka ainakin minä tunnistan erittäin herkästi. Silti oli korkea kynnys ensimmäisiä kertoja huomauttaa baarimestaria huonolaatuisesta oluesta. Tylyä reaktiota on tullut takaisin ja nytkin Britanniassa yritän hahmottaa minkälaista henkilökuntaa on paikalla, olen jättänyt viime aikoinakin kommentoimatta asiaa. Toisenlaisiakin muistoja on. Kerran Oluthuone Leskisessä mutisin hajamielisesti tiskillä, että kaikki ei ehkä ole caskissa kunnossa. Taisi olla Kelan Matti, joka pyöräytti pumppulätkän samantien ympäri ja lopetti tuotteen myynnin siihen. Hieman hätkähdin, valtaa ja vastuuta voi olla (kanta-)asiakkaallakin.

Koska Wehrmachtin 7. Vuoristodivisioona (komentajana Ambergin olutkaupungissa 1975 kuollut August Krakau) poltti isäni kotitalon syyskuussa 1944, välttelin Saksa-vierailuja vuoteen 1999 asti. Vasta silloin join tuoretta saksalaista pilsiä lähellä valmistuspaikkaa. Siinä vaiheessa yksi suosikkioluttyylejäni oli tšekkiläinen pils. Olin käynyt Tšekissä useita kertoja, myös Urquellin panimolla. Kun pääsin juomaan saksalaisia puhtaita pilsnereitä, en enää pystynyt nauttimaan samalla tavalla tšekkiläisistä "alkuperäisistä" pilseistä. Syy on diasetyyli, jonka makua monet vertaavat voihin tai kermatoffeeseen. Tykkään edelleen tšekkipilseistä, mutta joka kerran niitä juodessa diasetyyli häiritsee. Monien mielestä bug on tässä tapauksessa feature, eli diasetyylin maku on tyylinmukainen piirre tšekkipilseissä. Itse olen nyt kääntynyt eri kannalle, diasetyyli on laatuongelma myös tšekkioluissa. Tšekkipanimoiden pitäisi korjata prosessiaan, jotta diasetyyli saataisiin pois pilaamasta hienoja oluita.

Ehkä tämä riittää tällä kertaa laatuongelmista. Toki kaipaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin ei tarvinnut miettiä onko oluen happamuus tarkoitettu ominaisuus vai laatuongelma. Niitä vanhoja aikoja, kun amerikkalainen ammattiyhdistyksiin järjestäytynyt työväki teki laadukkaita autoja, kuten Steve Earle edellä ja Bob Seger tässä jäljessä raportoivat.

PS. Unohdin mainita, että jutun avauskuvassa on laatukalustoa oluen elämän tuonpuoleisesta ympäristöstä. Kyseessä on Thomas Crapper (sic!) -yhtiön kunnianosoitus Tim FitzHighamille, joka 2005 souti Englannin kanaalin yli kylpyammeessa. Ilmeisesti vasta toinen henkilölle omistettu pönttö, ensimmäisen sai kuningatar Victoria. Rajoitettu painos, vain 100 kappaletta valmistettu. Bongasin tämän yksilön viime itsenäisyyspäivänä Lontoossa Craft Beer Company St. Mary Axe -baarin miesten vessasta.

Sessio #9: Odottamaton olutmatka

Olutblogien sessiosarjassa Helppoa Juotavaa -blogi valitsi tämänkertaiseksi aiheeksi omituisen tai odottamattoman olutmatkan. Tällaisiakin reissuja on tietysti tullut vastaan, useammassakin mielessä, mutta kuitenkin suhteellisen harvoin. Olen suunnitelmallinen matkailija ja otan kohteesta selvää etukäteen. Etukäteissuunnittelu on melkein nautinnollisempaa kuin itse suoritus. Ehkä joskus kerron siitä, miten pääsin juomaan ensi kerran Budvaria Narvikissa, mutta nyt väistämättä mieleen nousi Istanbulin minareetit.

Tiistai-iltapäivä 22.8.2000, eletään ns. IT-kuplan loppuaikaa. Olen töissä suomalaisen firman oululaisessa yksikössä, joka tarjoaa kehittämiään IT-järjestelmiä ulkomaisille asiakkaille. Lennämme Oulusta Helsingin ja Münchenin kautta Istanbuliin. Meitä on kolme, myyntipäällikkö, tuotepäällikkö ja minä teknisenä asiantuntijana. Myyntikeikoille mentiin skarpisti mustissa puvuissa, kuten siihen aikaan oli tapana. Ehkä se on tapana nykyäänkin. Saavumme Istanbuliin noin klo 23, siirrymme paikallisen rallikuskin ohjastamalla taksilla hotelliin Taksim-aukiolle. Ehkä Intercontinental, korkea hotelli, vilkkaan Bosporinsalmen valot näkyvät pimeässä. En silloin sitä tiennyt, mutta sittemmin kuuluisuutta saanut Saudi-Arabian konsulaatti jäi vielä kauemmas pohjoiseen. 

Siihen aikaan tämmöisillä reissuilla oli tapana käydä kohdekaupungissa oluella, vaikka aikaa ei paljoa olisikaan. Ehkä se on tapana nykyäänkin. Vaihdamme hotellissa hieman kevyemmät asusteet ja lähdemme saman tien hehkuvan lämpimään yöhön. Kovin kauas ei tarvitse mennä, kaupungissa on varsin vilkasta tiistai-iltanakin. Päädymme jonkinlaiselle kattoterassille noin kolmanteen tai neljänteen kerrokseen, siellä on vilkas baari, hienot näkymät yli öisen kaupungin. Juomme oluen, korkeintaan kaksi. Se on paikallista Efes Pilseneriä ja se maistuu taivaallisen hyvältä. En ole ennen käynyt Istanbulissa tai Turkissa muutenkaan, olo on ollut kohtuullisen jännittynyt, kovaa adrenaliinieritystä, en ole vielä kovin usein tällaisilla keikoilla käynyt. Mutta olut rentouttaa pitkän matkan jälkeen huomattavasti. Tuntuu hetken äärimmäisen hyvältä, juuri nyt kaikki on kohdallaan, tästä asiat eivät voi paljoa parantua.

Mutta on mentävä nukkumaan. Aamulla kävelemme lähistöllä sijaitsevan potentiaalisen asiakkaan toimistoon, pääsemme sisään metallinpaljastimen läpi. Esittelemme systeemimme, markkinointitilaisuus kestää pari tuntia, siitä en enää juuri mitään muista. Olemme olleet kaupungissa noin 12 tuntia. Siirrymme taksilla takaisin lentokentälle, ylitämme Kultaisen sarven, näen Hagia Sofian silhuetin, Aasia siintää Bosporin takaa. Taksissa ei ole ilmastointia, lämpöä on lähemmäs +40°C varjossa. 

Keskiviikkoiltana olemme taas Oulussa. Muistan vieneeni läpimäräksi hiostuneen puvun pesulaan heti reissun jälkeen. Istanbulissa tai Turkissa en ole käynyt myöhemmin. Tuntuu että se oli tässä, olennainen tuli koettua.  Matkan kesto ei ole aina tärkeintä. Pidän tätä intensiivistä Istanbul-keikkaa yhtenä parhaista matkakokemuksistani, myös olutmielessä.

Sessio #8: The Baari

Oulu, Kirkkokatu, 1.9.2018, klo 10:59. Yllättävän lempeää lämpöä Perämeren rannalla. Kaksi miestä istuu juttelemassa Oluthuone Leskisen patiolla. Baari ei ole vielä auki, he odottelevat sen avautumista. Toisen miehen tunnen hyvin, jo vuodesta 1986, jolloin olimme samassa työpaikassa. Hän harrastaa mm. merisotahistoriaa. Toinen mies näyttää etäisesti tutulta, mutta en tiedä hänen nimeään. Olen ehkä vaihtanut muutaman sanan joskus baaritiskillä. 

Kun Olutkoira-blogisti valitsi sessio-sarjan syysavauksen aiheeksi baarit, en heti osannut päättää mistä kirjoittaisin. Olen käynyt baareissa kohta 40 vuoden ajan ja miljöö kiehtoi välittömästi alusta asti. Baareista voisi kirjoittaa yleisesti monesta eri näkökulmasta. Voisi kirjoittaa fiktiivisestä Casablanca-elokuvan Rick's Café Américainista, joka teki lähtemättömän vaikutuksen ennen kuin oikeisiin baareihin pääsin sisään. Suomalaisista keskiolutbaareista, englantilaisista maaseutupubeista ja Saksan pikkukylien oluttuvista riittäisi kerrottavaa. Voisi kirjoittaa henkeäsalpaavista olutbaareista matkojen varrelta, kuten Antwerpenin Kulminator tai San Franciscon Toronado. Nykyinen kotikaupunkini lähes pursuaa upeita baareja: Pikkulintu, One Pint Pub, St. Urho's, Stadin Panimobaari, Sori Taproom,  Panema, ... Mutta tiesin melko nopeasti, etten voi olla kirjoittamatta Huoneesta.  

1992 olin 30-vuotias ja asuin Suomen Pittsburghissa Raahessa, jossa oli muutama mielenkiintoinen baari. Sellaisia kuin harmittavasti 1989 palanut Daily Mail ja merimieskapakka Kajuutta, jossa olin kerran saada turpiini, koska pidin kauluspaidan ylänappia kiinni. Näistä vetovoimakohteista huolimatta kävin viikonloppuisin säännöllisesti opiskelukaupungissani Oulussa. Opiskeluaikojeni kantabaari Rattorilupi oli tuhoutunut ja harhailin kaverieni kanssa etsien jotain vastaavaa fiilistä. Joskus vuoden 1992 aikana pistäydyin Saaristonkadulle avautuneessa omituisesti nimetyssä Leskisessä. Baari ei tehnyt mitään suurempaa vaikutusta. Muistan ajatelleeni, että tulipahan tämäkin paikka nähtyä, ei tarvitse enää toiste vaivautua. 

Olin tässä vaiheessa jo innostunut erilaisista oluista ja Leskisessä sellaisia alkoi olla saatavilla. Valikoima kasvoi hyvin hitaasti, mutta kuitenkin paremmin kuin Oulun muissa baareissa. Musiikki ei ollut Rattorin tasoa, mutta tarpeeksi mielenkiintoista silti. Leskisen suosio kasvoi, viikonloppuisin tunnelma oli tiheä ja asiakkaiden joukossa oli erittäin hyvännäköisiä ja muutenkin mielenkiintoisia naisia. Oulu-viikonloppuni alkoivat pyöriä Leskisen ympärillä. 

1999 muutin takaisin Ouluun ja Leskis-käyttäytymiseni vähitellen muuttui, vierailut painottuivat arki-iltoihin töiden jälkeen ja lauantai-iltapäivään. Vaihtuvien oluiden kokeilu alkoi olla entistäkin keskeisempää.  Ari Flinck on Leskisen neljästä omistajasta ainoa, joka on ollut mukana alusta asti, ei tosin omistajana varhaisvaiheessa. Joskus 1999 Flinck kysyi kiinnostaisiko minua baarin VIP-asiakkuus. Emmin hieman asiaa ja taisin sanoakin, etten oikein arvosta asiakkaiden luokittelua eri ryhmiin.  En siis ymmärtänyt asiasta mitään. VIP- tai kanta-asiakas minusta kuitenkin tuli, numerolla 111. 

Saaristonkadun alkuperäinen Leskinen ei ehkä objektiivisesti ollut maailman paras baari, mutta itse pidän sitä edelleen sellaisena. Muista suomalaisbaareista ehkä lähimmäksi on päässyt Tennispalatsin Vastarannan Kiiski. Suhteellisen pieni suorakulmainen tila, toisella pitkällä sivulla baaritiski. Permannolla neljän hengen pöytiä, joiden päällä matot. Mattokuvio ei ehkä ollut kaikkein terävin idea, mutta kauan perinne sinnitteli. Oven vieressä ikkunan edessä oli penkin tapainen ja takana vessojen lähellä hieman suurempi loosimainen pöytä. Istuitpa missä tahansa, pystyit hallitsemaan katseella koko baaria. Oma mukavuusalueeni oli suunnilleen baaritiskin puolivälissä, mutta testasin kyllä kaikki muutkin sijainnit. Tupakansavua oli sakeasti, mutta silloin pidin sitä baarin olennaisena osana. Nautin jokaisesta hetkestä.

Baarien yhteisöllisyydestä puhutaan paljon, mutta Leskisen tapaiseen yhteisöön en ole muualla törmännyt. Omistajat ylläpitävät sitä aktiivisesti ja järjestävät asiakkaille monenlaisia tapahtumia. Vuonna 2002 10-vuotisjuhlat järjestettiin suurieleisesti roudaamalla kanta-asiakkaat mittavampaan juhlatilaan kauas Pateniemeen. 2012 20-vuotisjuhlissa asiakaskulkue marssi Oulun keskustan halki Jumprusta Leskiseen. Helmikuussa valitaan kuluneen vuoden ansioituneimmat asiakkaat useammassa kategoriassa. Itsekin olen joitakin titteleitä saanut, arvokkaimpana varmaankin Vuoden Hiiva 2012. Henkilökunnalla näyttää olevan erityisen hyvä henki ja työsuhteet varmaankin ovat poikkeuksellisen pitkiä turbulentilla alalla. Huolella rekrytoidussa rosterissa on ollut hämmästyttäviä lahjakkuuksia ja on edelleen, on ollut etuoikeus kohdata heitä. Itsekin tavallaan pääsin jossain vaiheessa vaihtamaan näkökulmaa tiskin toiselle puolen, kun Mika "Raimo" Jacklin värväsi minut valitsemaan real aleja baariin maahantuojien listoilta.

Oluthuoneen asiakkaita on tasaisesti yhteiskunnan eri sektoreilta. On tyypillistä, että jotain ammattiosaamista tarvitessa käännytään muiden kanta-asiakkaiden puoleen. Kaikkien siviiliammatti ei tietenkään ole tiedossa, sehän on oma asia kuinka paljon taustoistaan kertoo. Brittipubin klassinen perinne, täydellinen tasavertaisuus toteutuu Leskisessä hienosti, mitään klikkejä tms. en ole baarissa huomannut. Se on tietysti selvää, että baarin hintatasolla harkitusti karsitaan halvimmasta alkoholista kiinnostuneita asiakkaita pois. 

Yksi Leskisen pikanteista piirteistä on sen rovaniemeläisyys. Puolet omistajista, Flinck ja Esa Hiltunen, ovat Rovaniemeltä, samoin muutamat muutkin avainhenkilöt vuosien varrella kuten real ale -hankkeen moottori Teemu Raasakka. En tiedä Rovaniemestä mitään, mutta jollain tavalla se baarissa tuntuu. Itse olen kainuulaisena aina Oulussa hieman ulkopuolinen ja se sama suhde jotenkin heijastuu Leskisen asetelmassa Oulun suhteen. 

Leskinen on säilynyt yli 26 vuoden ajan poikkeuksellisen elinvoimaisena. Pahin kriisi taatusti osui vuoteen 2003, kun Saaristonkadun vuokrasopimusta ei uusittu. Muutaman painajaismaisen kuukauden tauon jälkeen baari avautui vielä keskeisemmällä paikalla Rotuaarilla. Monen muun asiakkaan tavoin suhtauduin aluksi uuteen lokaatioon skeptisesti. Tila tuntui liian ahtaalta ja vääränmuotoiselta. Myöhemmin sopeuduin systeemiin ja tuttu intensiivinen fiilis rakentui uuteenkin paikkaan. Mutta ei ehkä silti aivan samanlaisena. Ehkä tilannetta voisi verrata keski-ikäisen miehen hankkimaan freesiin vaimoon numero 2. Kaikki on erittäin mukavaa, mutta ei kuitenkaan ehkä aivan samalla tavalla kuin alkuperäisessä suhteessa. Nykyinen tila on sittemmin laajentunut, mutta sen vaikutusta en ole kunnolla aistinut, kun muutettuani Oulusta olen vieraillut vain harvakseltaan. Uuden sijainnin patio lämmitetyllä kävelykadulla on kuitenkin täysin ylivoimainen verrattuna vanhaan pariin tuoliin bussiväylän käryssä.

Leskisen todellisen arvon olen tyypillisesti oivaltanut maksimaalisesti vasta muutettuani pois Oulusta 2014. Palaan sinne nyt kuin lapsuudenkotiin, kaikki tuntuu niin tutulta. Nostan katseen ylös olutlistaan ja tilaan jotain aiemmin kokeilematonta. Usein olen saapunut lauantaina heti avaamisajan jälkeen ja tilaamisen jälkeen astelen automaattisesti merisota-asiantuntija Jarmo Salovaaran pöytään. On kaikki niinkuin ennenkin.

Sessio #7: Olutcocktail

Juon aamupäivisin kahvia, mutta en lisää siihen sokeria, maitoa, kermaa tai vehnäleseitä. Nuorempana aloittelin viskiharrastusta lisäämällä viskiin jäitä ja ihmettelin, kun ei oikein tuntunut toimivan. Sitten löysin ainoat Suomessa tarjolla olleet mallasviskit Glenfiddichin ja Cardhun ja kuulin, että niitä ei ole syytä pilata jäillä. Heti alkoi homma jytisemään tuntuvammin. Tykkään siis nauttia juomia sellaisenaan ilman lisukkeita ja Tuopin ääressä -blogistin valitsema aihe "olutcocktail" tämänkertaiseen sessio-sarjaan tuntuu todella vieraalta. Ei viinientusiastitkaan sekoittele alkuviineihin tonic-vesiä.
 

Mielestäni mausteiden, hedelmien ja hillomunkkien lisääminen olueen valmistusvaiheessa ei paranna maltaasta, humalasta ja hiivasta tulevia makuja. Miksi sitten itse lisäisin juontivaiheessa jotain olueen, ajatus tuntuu täysin absurdilta. Floridassa olen kerran saanut panimoravintolassa oluttuopin, johon oli lisätty jäitä. Naurettavalta sekin tuntui. Radler/shandy -tyyppisiä sekoituksia en ole koskaan kokeillut.
 

Yksi olutcocktaileja sivuava ilmiö on hieman kiinnostavampi, nimittäin olutsekoitukset. Ensimmäisellä  Tšekin reissullani törmäsin termiin řezané pivo, joka tarkoittaa leikattua olutta. Yleensä se on siellä tumman ja vaalean lagerin sekoitus. Sekoitus voi toimia ihan kohtuudella, mutta mieluummin juon silti vaalean ja tumman oluen erikseen. Samaa perinnettä on ainakin Britanniassa, jossa Guinnessin stoutin ja Bassin pale alen sekoitus on klassinen Black and Tan. Irlannissa black and tan -termiä ei kannata käyttää, koska se viittaa Irlannin itsenäistymisvaiheen väkivaltaisuuksiin. Siellä olutsekoitus tunnetaan nimellä half and half. Skotlannin Broughton-panimolta olen kokeillut pullotettua Double Alea, johon oli sekoitettu strong alea ja porteria. USA:ssa vastaan on tullut ainakin perinnepanimo Yuenglingin Black & Tan, jossa ainesosina on 60% porteria ja 40% lageria.
 

Joskus on väitetty, että ennen tämänvuotista viinaoluen lanseerausta suomalainen keskiolut tehtiin laimentamalla vedellä varsinaista olutta. Sekin olisi sitten olutcocktail, mutta ei kovin kiinnostava. Äskettäin tuli myös esille, että Lännen Lähipalvelu Osk/Olu Bryki Raum/Suupohja -konserni tekee humaloimatonta Lyypekin Olutta, jonka suositeltu käyttötapaus on sahtiin sekoitettuna.
 

Mutta siinä  se sitten oikeastaan onkin. En keksi olutcocktaileista enempää, joten kokeillaan itse. Yritin tehdä selvästi erottuvaa kaksitasoista leijeröityä black and tania Malmgårdin sukupuuttoon kuolevilla tyylikkäillä puolen litran pullotuksilla X-Porterista ja English IPAsta, mutta kaadoin ne nyt ilmeisesti väärällä järjestyksellä. Vahvempi porter tuli päälle ja se sekoittui välittömästi aleen värjäten koko seoksen tummaksi. Alkoholipitoisuudet 7,0% ja 6,9%, mutta eroa ilmeisesti riittävästi. Maku on aika näppärän pehmeä, paahdetta ja hedelmää. En sattumoisin ole English IPAa sellaisenaan juonutkaan, joten sen panos jäi hieman arvailun varaan. Peräkärry ei tunnu vahvemmalta kuin itse X-Porterissa, vaikka English IPAn EBU-lukema jopa 70 (X-Porterissa 50). Ihan mukava sekoitusta on hörppiä litran maßista, mutta ehkä silti joisin kuitenkin oluet mieluummin erillään.

Sessio #6: Olutbrändeistä

Tämänkertainen Loppasuut-blogin johtama sessio-aihe bändit/brändit tuntui todella vaikealta. Musiikkiorkesteri/urheiluseura -oluet ovat niin tylsiä pienimmän yhteisen nimittäjän tuotteita, että niitä ei haluta edes ajatellakaan. Brändi-asioihinkaan en ole perehtynyt millään tavalla, eivätkä ne edes kiinnosta minua. Yleensä tilaan baarissa sellaista olutta, jota en ole ennen kokeillut. Siinä ei paljon brändi paina. Tietysti valintaan vaikuttavat mahdolliset lisätiedot oluesta. Oluen tyyli on sellainen, tykkään joistakin tyyleistä enemmän kuin toisista. Mieluummin ungespundet kuin vaniljasuolakurkkusour. Vielä 90-luvulla oluen kotimaa kertoi jotain, mutta nykyään mielenkiintoisia oluita voi tulla mistä vain. Nokkela oluen nimi voi kohottaa mielenkiintoa, mutta se on todella marginaalinen sivuseikka. Usein baareissa oluista ei ole edes hanalätkiä esillä, joten harvoin mikään visuaalinen bränditaide pääsee esille. Millään etikettisuunnittelulla ei siis yleensä pysty minuun vaikuttamaan. Jos olen juonut panimon jotain aikaisempaa olutta, niin se tietysti vaikuttaa valintaan suuntaan tai toiseen.

Oluesta voi olla ennakkotietoja ennen tilaamista. Olut voi olla ns. hypetetty, sillä voi olla mainetta ennen kuin olen sitä juonut. Tämä maine ei ole kovin yksiselitteinen asia. Olen voinut lukea oluesta jostain tai joku arvostamani arvostelukykyinen henkilö on suositellut sitä. Jotkut seuraavat Ratebeer.comin tapaisia saitteja ja metsästävät parhaita pisteitä saaneita oluita. Itse en tällaista suunnitelmallisuutta harrasta, liikuskelen yleisesti olutintensiivisissä baareissa ja juon eteen osuvia  oluita. Miten tämä liittyy brändäykseen? En ole varma, mutta joillekin panimoille ja oluille syntyy myönteisiä mielikuvia eri tavoin. Niitä voi olla vaikea luoda tietoisesti, muuten kuin tekemällä äärimmäisen hyvältä maistuvia oluita. Ja sekään ei aina riitä. Joka tapauksessa, jos eteen tulee kokeilematon olut vaikka sellaisilta panimoilta kuin Mahr's, Kelham Island, Orval tai Tree House, niin otan sitä. Saatanpa ottaa, vaikka olisin aiemmin kokeillutkin. 

Viime keväänä Tallinnan olutfestivaalilla hämmästelin monien muiden tavoin Omnipollon tiskille kiemurtelevaa jonoa. Olin juonut mm. Omnipollon Nebuchadnezzaria, joka on mukava olut, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen. Olin käynyt Tukholmassa Omnipollon baarissa, joka on mukava paikka, mutta parempiakin löytyy. Jostain syystä Omnipollolle oli päässyt muodostumaan vahva brändi, jonka perusteita en ymmärtänyt. Ihmisiä näytti kiinnostavan jäätelöllä jatketut oluet, siis kaikkein lapsellisin gimmick, jonka voi kuvitella. Aluksi en halunnut uskoa, että vahva brändi voi syntyä näin absurdilla tempulla. Olen sittemmin laiskasti yrittänyt pohtia Omnipollon suosion syitä, mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan kiinnosta minua tarpeeksi. En ole enää 30 vuoteen ymmärtänyt suosituinta musiikkia, joten miksi minua kiinnostaisi suosituimmat oluetkaan. Ei menneisyydessä ole syytä märehtiä, mutta tykkään edelleen kuunnella The Bandia ja juoda Mahr's U:ta.

Sessio #5: Olutmatkailu, yhteenveto

Olutbloggaajien viidentenä sessiokirjoitussarjan aiheena oli olutmatkailu. Kirjoitukset olivat taas monipuolisia ja varsin erilaisia keskenään. Ehkä olisin odottanut enemmän kotimaan olutmatkailua kuvaavia juttuja ja pohdiskelua uusien suomalaisten pienpanimoiden mahdollisuuksista synnyttää maahan olutturismia. 
 

Brewniversen Jani näytti miten lyhyestäkin matkasta ei-niin-lupaavaan kohteeseen otetaan maksimaaliset olutkokemukset haltuun. Kyseessä oli yhden yön keikka pohjoisnorjalaiseen Bodøn kaupunkiin, jossa vielä useat anniskelupaikat olivat vierailuaikana kiinni. Matkaa edelsi mittava taustatyö, mutta kuten usein käy, käytännössä suunnitelmat muuttuivat. Kertomus kääntyy välillä surrealistisen runolliseksi, mutta lopulta oluttakin löytyy.
 

Brewniverse intoutui tuottamaan sessioon toisenkin kontribuution. Kirjoittajana Tromssassa asuva suomalainen Mats Granskog, joka raportoi tuoreelta reissultaan Oregonin olutmetropoli Portlandin lukemattomista houkutuksista. Portland on itsellänikin tämän vuoden ohjelmassa, joten kirjoitus vain lisäsi odotuksia. 
 

Helppoa Juotavaa ei jaaritellut turhia, vaan iski kartalle paikat, joissa olutta on tullut nautittua. Blogisti ulkoisti asiaa samalla Olutkulttuuriseuralle, jolta täydentyi vielä kattavampi karttanäkymä. Esimerkkeinä erityisen kiinnostavista olutkohteista blogissa nousivat Boston ja Bamberg.
 

Loppasuiden Jussi ja Marjut muistelivat parhaiten mieleen jääneitä olutmatkojaan. Mukana on Guinnessin ja Carlsbergin tapaisia jättipanimoja, mutta myös Gotlandsin ja Malmgårdin tyylisiä pienvalmistamoja. Tarinoissa esiintyy niin kommunikaatiokatkoksia kuin natsisymbolejakin.
 

Olutkoira tarttui aiheeseen totutun syvällisellä otteellaan. Postaus käynnistyy lähes pastoraalisella pienoisnovellilla Pohjois-Ranskasta. Toisaalta Olutkoira pelkää perinteisten olutmatkailukohteiden häviävän olutglobalisaation myötä, mutta toisaalta kiinnostavia uusia olutkohteita on ilmaantunut lähes kaikkiin maihin. Myös kiinnostus oluen vanhempiin perinteisiin on lisääntymässä craft-buumin myötä.
 

Tuopillinen kertoi lukijoille kolme hyvää syytä olutmatkailuun. Tiivistettynä ne ovat: olut on ulkomailla parempaa, baarit ovat ulkomailla parempia ja panimokierroksetkin ovat parempia. Näin kiteytettynä juttu kuulostaa hieman provosoivalta ironialta, mutta kirjoittaja tuntuu olevan tosissaan.
 

Ölmönger otti hieman erilaisen tulokulman aiheeseen ja argumentoi, miksi hänellä ei ole rahaa tai aikaa olutmatkailuun. Toisaalta hän ei pidä olutta riittävän tärkeänä yllykkeenä lähteä rasittavalle matkalle. Yleisemminkin hän arvostaa enemmän muita asioita kuin matkailua. Loppunousuna postaus kuitenkin esittelee täysiverisiä olutpornokuvia tuoreilta reissuilta Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. 
 

Hankala Asiakas ei postauksessaan suoraan maininnut osallistuvansa sessio-sarjaan, mutta oikeaan aikaan julkaistu matkatarina sopi tällä kertaa teemaan erinomaisesti. Blogisti kertoi, miten saavutetaan yksi maailman himotuimmista sesonkioluista, Russian River -panimon Pliny the Younger. Se (voi) tarkoittaa yli 30 tunnin lentomatkaa Kaliforniaan, sitten heräämistä aamuneljältä ajamaan Santa Rosan panimokaupunkiin, jossa edessä on vielä kuuden tunnin jonottaminen. Tällainen ponnistelu ei voi olla vaikuttamatta oluen maistelukokemukseen.
 

Itse muistelin, kuinka matkailuharrastukseni muuttui 1990-luvulla olutpainotteisemmaksi. Kirjojen ja lehtiartikkeleiden jälkeen netti mahdollisti optimaalisen tehokkuuden olutetsinnässä. Mutta vain teoriassa, käytännössä matkailussa on edelleen ennalta-arvaamattomuutta. Välillä pakkomielteiseksi päässyt olutmatkailu on nyt ehkä tasaantunut asetelmaan, jossa elämä on hauskempaa matkustamalla ja matkustaminen hauskempaa oluita juoden.
 

Vielä loppukaneettina tuore omakohtainen epäsuora kokemukseni olutmatkailun siunauksellisista seurauksista. Huomaavainen olutmatkailija (jollainen itse en ole) muistaa myös kotimaan rannalle jääneitä. Pääsin kahtena viime viikonloppuna nauttimaan sekä Torontossa käyneen Timo Alasen että Bostonissa kurvanneen Janne Keskisarjan erinomaisista oluttuliaisista.

Sessio #5: Matkailu ja olut

Pääsin valitsemaan itse aiheen olutblogoslavian helmikuiseen sessio-kirjoitussarjaan ja tässä oman pakkomielteeni taudinkuva. Näissä sessio-tarinoissa olen käyskennellyt muistojen poluilla ja sieltä kaukaa menneestä otan nytkin vauhtia.

Vuonna 1994 luin Unto Tikkasen päätoimittaman Olut-lehden numeroa 3/94. Lehdessä oli Juha Tiikkaisen ja Juha Patrikaisen kirjoittama matkakertomus Prahan baareista, joista saa tummaa lageria: "Černé pivo, prosím! Tumma on yö, mustat kolpakot toisiinsa lyö". Jutussa listattiin 35 Prahan olutravintolaa osoitteineen. En muista olinko jo päättänyt matkustaa Prahaan ennen lehtijuttua vai vasta sen jälkeen. Olin kierrellyt tätä ennen Länsi-Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa, oluitakin juoden, mutta olut oli ollut selvästi sivuroolissa. Olutkirjoista sai matkavinkkejä, mutta ei yhtä ajankohtaista informaatiota kuin tuosta Olut-lehden jutusta.

Prahaan saavuttuani kävin läpi systemaattisesti Tiikkaisen ja Patrikaisen suosittelemia oluttupia. Fiilistelin toki muiden turistien seassa Kaarlensillalla ja tsekkasin ikkunan, josta Jan Masaryk työnnettiin alas, mutta tämä oli ensimmäinen olutpainotteinen matkani.  Täsmällisemmin se oli olutbaarimatka, yritin kyllä juoda useampia eri oluita, mutta ensisijaisesti bongasin ravintoloita. Olin täysin haltioissani. Vielä puhtaampi baarimatka oli 1995 viettämäni viikko Dublinissa. Join 70 pinttia lähes yhtä monessa pubissa, mutta erilaisia oluita oli vain kolme: Beamish, Murphy's ja Guinness. Koskaan ennen en ollut puhunut englantia (tuskinpa suomeakaan) niin paljon, ylisosiaaliset irlantilaiset jututtivat innolla havumetsistä saapunutta. Tässä vaiheessa tajusin, että baareissa istuminen on parasta matkailua. Perusnähtävyyksiä on mukava vilkaista, on hauska tsekata pari Hopperia, futisottelu aina ilahduttaa, mutta tärkeintä on oluen juonti baareissa. Kohdemaahan saa aivan erilaisen tuntuman baaritiskillä kuin kirkon kupolia pällistellessä.

Internetin uutisryhmiä olin hyödyntänyt mm. viskiostoksissa jo 1980-luvulla, mutta totaalisti netti muutti pelin, kun valmistelin ensimmäistä reissua San Franciscon seudulle 1997. Huomasin uudehkosta webistä Ken Papain sivuston, jossa hän esitteli Pohjois-Kalifornian panimopubeja. Tätä matkaa en suunnitellut olutkeskeiseksi, mutta sellaiseksi se muodostui. Toki ohjelmassa oli punapuiden ja Yosemiten kaltaisia luontokohteita, Vertigo-leffan ja Dashiell Hammettin romaanien tapahtumapaikkojen bongausta, live-musiikkia ja kirjakauppoja, jopa sukulaisteni kotiseutujen tsekkaamista Fort Braggissa. Mutta Papain vinkkien perusteella pystyin liittämään reitin varrelle olutkohteita, jotka ylittivät kaikki odotukset moninkertaisesti. Tällä reissulla löysin ikirakkauteni west coast IPAn ja matka on ehkä edelleen paras tekemistäni.

1999 siirryin sitten olutmatkailussa puoliammattilaiseksi. Kävin Skotlannissa, kirjoitin siitä ja tarjosin juttua uuden Juomanlaskija-lehden perustaneelle Unto Tikkaselle. Ällistyksekseni artikkeli meni läpi ja siitä maksettiin rahaa. Laadin sitten leppoisaan tahtiin pari juttua vuodessa, kakkostarina esitteli Oulua olutmatkailukohteena ja nostatti jopa lievää pahennusta Nokia Cityn pienissä olutpiireissä. 2007 Unto joutui terveyssyistä luopumaan lehden julkaisemisesta. Viimeiseksi matkakertomuksekseni jäi raportti Uuden-Seelannin reissusta. Tarkoitus oli käydä mahdollisimman kaukana ja Uusi-Seelanti tuntui erityisen mielenkiintoiselta. Ei kuitenkaan olutmielessä, mutta taas tilanne muuttui kun aloin tutkia tarkemmin tarjontaa. Humalistaankin tunnetussa Uudessa-Seelannissa oli 2006 vireä pienpanimobuumi ja taas muiden kohteiden oheen pystyi liittämään kiinnostavien oluiden juontia baareissa. Erityisesti mieleen on jäänyt Wassail Brauhaus, joka on ilmeisesti edelleen toiminnassa. Tyylikkään Taranaki-tulivuoren juurella on bed & breakfast -huvila, jossa brittisyntyinen isäntä tarjoilee vieraille itse panemiaan cask-oluita.

Tunnetuimmilla olutfestivaaleilla (Oktoberfest Münchenissä, Great British Beer Festival Lontoossa ja Great American Beer Festival Denverissä) en ole koskaan käynyt, mutta pienempiin bakkanaaleihin olen osunut useinkin. Kotimaisia tapahtumia olen viime vuosina kiertänyt melko ahkerasti. Festivaalitilanne on hyvä tilaisuus kokeilla nopeasti monia eri oluita ja tavata maksimaalisesti alan harrastajia. Usein festivaalien oheistapahtumat ovat vielä kiintoisampia, paras kokemani esimerkki on Kööpenhaminasta, joka muuttui Mikkellerin festivaalin edellä olutvalaistuneiden kansoittamaksi rinnakkaistodellisuudeksi. Festivaalihumua paremmin viihdyn kuitenkin tavallisena arki-iltana baarissa. Olut on siellä luontaisessa, jopa luonnonmukaisessa, ympäristössään, sellaisena kuin se oli Prahan oluttuvissa ja Dublinin pubeissa ennen turistien (siis minun) saapumista.

Viime vuosina olen tehnyt enemmän tai vähemmän olutpainotteisia matkoja, joita olen raportoinut blogissa näkyviin maakohtaisiin linkkeihin. Oluen ei tarvitse matkalla olla pääfokuksessa, mutta jonkinlaisessa roolissa kuitenkin. Istanbulissa ja Niilin risteilyllä olen käynyt (ennen blogia), mutta ne saattavat jäädä ainoiksi matkoiksi islamilaisille alueille. En halua enää tuhlata aikaa oleskeluun paikoissa, joissa ei saa kunnon olutta. Australia, Aasian monet alueet ja Latinalainen Amerikka ovat kiinnostavia, mutta kiehtovammalta edelleen tuntuu pureutuminen syvemmälle Euroopan ja Pohjois-Amerikan olutytimiin.

Kiertelin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella vanhempieni mukana telttaretkillä ympäri Pohjoismaita. Siitä ehkä tarttui jonkinlainen mustalaisvietti. Olen levoton, jos en pääse liikkeelle. Pari ulkomaanmatkaa pitää olla koko ajan varattuna. Erityisen viehättynyt olen USA:n road tripeihin. On vaikea ylittää fiilistä, joka tulee, kun lähtee aamulla motellista ajamaan preerian poikki tietämättä tarkemmin seuraavaa majapaikkaa. Oluen juonnin yhdistäminen tällaiseen on haastavampaa, mutta täysin mahdollista. Ja sellaisen matkan suunnittelu on erityisen nautinnollista. Suunnittelun nautinnossa ja suunnittelemattomuuden kutkuttavuudessa tunnistan ristiriidan, mutta yritän silti tavoitella molempia.

Matkailu vie rahaa, olutmatkailu ehkä vielä enemmän. Kustannustehokkaastikin pystyy matkustamaan, mutta mukavuudenhaluisena en viihdy hikisillä reppuretkillä. Siksi lähdin Pohjoismaiden ulkopuolelle vasta 25-vuotiaana tienattuani hieman rahaa. Olen kuluttanut matkailuun useampia omakotitaloja, mutta koskaan ei ole jälkeenpäin harmittanut reissulla käynti. Monet muut hankinnat ovat epäonnistuneet, mutta matka on ollut aina kannattava investointi. Viime viikonloppuna olin Tampereella, huomenna suuntaan Ouluun, seuraavana viikonloppuna Kajaaniin. Ulkomailla seuraavaksi ohjelmassa on neitsyyskohteista Porto, Thessaloniki ja Ateena, sitten kihelmöivä paluu Oregoniin. Ehkä yksi suosikkikaupungeistani Göteborg jossain välissä.

Dan Baird tämän kaiken kiteytti: Jack Kerouac with a credit card.

Sessio #5: Toimeksianto helmikuulle 2018

Olutblogien kuukausittainen sessiokirjoitussarja etenee helmikuussa jo viidenteen osaansa. Kuukausi on lyhyt, joten pistän toimeksiannon jakeluun saman tien. Tässä vielä linkit sarjan aikaisempiin osiin.
 
Sessio #1: Alustus - Kooste
Sessio #2: Alustus - Kooste
Sessio #3: Alustus - Kooste
Sessio #4: Alustus - Kooste
 
Mietin pitkään aihetta, josta kehottaisin olutbloggaajia kirjoittamaan. Teoriassa aiheita on paljon, mutta mikä kiinnostaisi mahdollisimman monia kirjoittajia ja lukijoita? Lopulta en osannut kunnolla päättää, vaan otin kylmästi itselleni läheisen kohteen, joka on:

Olutmatkailu

Olutmatkailu tai olutturismi tai olutlomailu on jo niin suosittua, että USA:ssa ilmiölle on kehitetty oma sanakin, beercation. Olut on tuoretuote, joten vakavammin olueen suhtautuessa mieleen saattaa tulla vierailu suosikkioluiden valmistusalueella. Panimoista ja olutfestivaaleista on tullut turistikohteita, joihin matkustetaan toisilta mantereiltakin. Talouden nousukausi alkaa olla kuumimmillaan, joten ihmisillä on aiempaa enemmän rahaa käytettävissä matkailuun. Suomessakin aihe alkaa olla entistä ajankohtaisempi, kun pienpanimot saivat lopulta ulosmyyntioikeuden. Helsingissä jo viritellään ohjattuja turistikierroksia panimobaareihin ja jopa Kainuussa bed & breakfast -yrittäjä rakentaa panimoa lisähoukuttimeksi.

Totuttuun tapaan alustuksessa ei ohjata bloggaajia sen tarkemmin, vaan käsittelytapa jää kirjoittajan päätettäväksi. Tässä joitain mahdollisia lähestymissuuntia:

- seikkailuni Etelämantereen ja Pohjois-Korean olutkeitailla
- olut ei ole tuoretta, jos sitä ei saa suoraan käymistankista
- huonoin olutmatkailukohde
- miksi matkustaa, kun parasta olutta voi tehdä itse
- Porin panimoista Suomen ykkösturismikohde?
- olutfestivaalit,  syy matkustaa vai pysytellä kaukana?
 
Toivon blogistikollegoiltani julkaisuja 23-25.2.2018 ja yhteenvedon pyrin kirjoittamaan 28.2.2018.

Sessio #4: Suomi vastaan Muu Maailma

Olutblogstereiden sessio-kirjoitussarjan neljännessä osassa aiheena on suomalaisten ja ulkomaalaisten oluiden vastakkainasettelu, alustajana ja kokoajana tällä kertaa porilainen kielivirtuoosi Ölmönger. Aihetta pohtiessani mieleen tuli Jukka Kuoppamäen muinainen laulu Sininen ja valkoinen, jota inhoan yli kaiken.

Kertoisinko maasta, jossa poliitikot ja virkamiehet tekevät kaikkensa, jotta kansalaisten elämä olisi tylsää, vaikeaa ja vastenmielistä. Kertoisinko korkeasti koulutetuista toimittajista, jotka kirjoittavat nelosoluista ja erikoisoluista, jopa panimo-oluista.  Kertoisinko maasta, jossa perinneolutta joudutaan panemaan naurettavalla leivinhiivalla, koska alkuperäiset hiivat on onnistuttu hukkaamaan. Kertoisinko ikkunattomista linja-autoasemaräkälöistä, joissa tarjoillaan tunkkaisia oluita. Kunnes tiesin vastauksen, kertoisin maan olutkulttuurin vahvuuksista.

Heinäkuussa 2005 lensin Riikasta Ryanairilla takaisin Tampereelle aaltopeltihökkelimäiseen terminaaliin ja vietin illan Tampereella. Olin pettynyt ensivierailullani Riikan oluttarjontaan eikä kaupunki muutenkaan miellyttänyt. Tampereella kävin mm. Plevnassa ja Tuulensuussa nauttien joka hetkestä. Palattuani Ouluun totesin joillekin tutuille pitäväni Tamperetta miellyttävämpänä kaupunkina kuin Riikaa. Tälle lausunnolle naureskeltiin makeasti. Riikassa ei ole haluttanut sen koommin käydä, ehkä kaupunki on nyttemmin piristynyt. Tampereen olutskene on puolestaan vain vahvistunut ja se on Euroopan parhaita olutkohteita, varsinkin kokoonsa suhteutettuna.
 

Helsingissä oli jo 1990-luvulla hyvin tarjolla baareissa belgialaisia, brittiläisiä, saksalaisia ja tšekkiläisiä huippuoluita. Se oli silloin Euroopassa harvinaista eikä ole vieläkään kovin yleistä, baarit keskittyvät paikalliseen tuotantoon. Olut on toki tuoretuote eikä matkusta kovin hyvin, mutta belgityyliset oluet ovat poikkeus. Myös real ale toimii, jos tynnyrit saadaan siirrettyä kunnialla kohdemaahan. Suomi on edelleen Britannian ulkopuolella harvinainen tapaus, hyvälaatuista brittiläistä real alea on tarjolla useassa paikassa Oulua myöten. Suomalaiset olutbaarit ovat edelleen kovaa kansainvälistä tasoa ja nykyään on tarjolla myös mielenkiintoisia paikallisia oluita, toisin kuin 1990-luvulla.

Suomalaisen pienpanimobuumin ensimmäinen aalto 1990-luvulla oli tosiaan pettymys. Muutama panimo jäi kuitenkin ansaitusti henkiin ja seuraavalla vuosikymmenellä mm. Plevna ja Stadi alkoivat tehdä jo laadukkaampaakin tavaraa. Globaali craft-olutkulttuuri saavutti Suomen 2010-luvulla ja nyt tietotaito oli mm. internetin myötä oikealla tasolla. Laatuongelmia on edelleen, mutta ainakin kymmenkunta suomalaista panimoa on jo hyvällä kansainvälisellä tasolla. Mikkellerin, Nøgne Ø:n tai Omnipollon kaltaista menestystä ei ole vielä nähty, mutta ei se oluen laadusta ole kiinni. Mitään erityisen omaperäistä suomalaisissa oluissa ei ole, mutta globaalit tunnetuimmat oluttyylit onnistuvat hyvin suomalaisiltakin tekijöiltä. Esimerkiksi Oulun seudulla on hieman kärjistäen brittiläinen (Ylikylä), saksalainen (Hailuoto), belgialainen (Maistila) ja amerikkalainen (Sonnisaari) panimo. Tulee mieleen vertailukohteena musiikin puolelta Albert Järvinen, joka soitti sähkökitaraa korkeimmalla kansainvälisellä tasolla, persoonallisesti, mutta tyrkyttämättä musiikkiinsa mitään teennäistä suomalaiskansallista lisää. Puistattaa ajatellakin Piirpauken kaltaisia yrityksiä sellaiseen suuntaan.  

Keväällä 2012 pääsin käymään Ilkka Sysilän ohjaamana Bruuverin ravintolapanimon mallasvarastossa. Kiinnitin huomiota siihen, että lähes kaikki mallassäkit olivat peräisin Lahden Viking Maltilta. Olin silloin(kin) humalafanaatikko ja en ollut erityisemmin maltaisiin perehtynyt. Pienenä yllätyksenä tajusin, että Suomi on merkittävä mallasohran tuottaja, Viking Malt on Euroopan viidenneksi suurin mallastalo. Yrityksellä on tuotantoa toki Suomen ulkopuolellakin, mutta Suomi on maailman pohjoisimpia mallasohran viljelyalueita. Tämä ei ole suuren yleisön tiedossa ja sitä ei ole ainakaan näkyvästi hyödynnetty suomalaisen oluen markkinoinnissa tai muussa tunnetuksi tekemisessä. Tässä olisi selvä sauma nostaa suomalaisen olutskenen profiilia. Arktisessa maltaassa täytyy olla jotain spesiaalipotkua. 

Suomessa sataa paljon ja järviä on runsaasti. Vettä on. Norjassa on brändätty Voss-niminen huippukallis pullovesi, joka on sokkotesteissä hävinnyt mm. Helsingin raanavedelle. Vesi on oleellinen ainesosa oluessa, tässä saattaisi olla yksi erottautumistekijä olutmaailmassa. Toki tunturipurojen raikkautta on jo käytetty mielikuvamarkkinoinnissa, mutta olisiko suomalaisvedessä jotain substanssiakin oluen yhteydessä?

Internet ja muu it-teknologia ovat muuttaneet olutkulttuuria merkittävästi. Suomi on tunnettu teknologiamaa ja mm. Pint Please -sovellus on yrittänyt maailmalle. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja läpilyönti vaikeaa. Ei kuitenkaan kannata yrittämättä luovuttaa. Mitä vielä? Mikä suomiolutjutussa olisi positiivista? Sahti on sössitty ja suomalaismarjoilla maustetuilla oluilla ei pitkälle pötkitä. Olutharrastus tulee jostain syystä mieleen, se on nykyään hyvällä mallilla. Suuri osa 80-90 -luvuilla aloittaneista pioneereista sinnittelee edelleen kuvioissa, keskipolven reittaajat ovat voimissaan ja nuorimmassa polvessa on ennakkoluulotonta kiihkeää intensiivisyyttä. Kansainvälistä tunnustustakin on tullut, porilainen alan mies Timo Klimoff ylsi viime vuonna BrewDogin kattavassa skabassa Beer Bar Hopper Geekiksi!

Sessio #3: Olut ja jouluperinteet

Kun kuulin olutbloggaajien kolmossession aiheen, niin writer's block iski kovempana kuin pitkään aikaan. Tunsin NKVD:n vartijan kiväärinperän iskeytyvän hartioiden väliin ja kaatuessani kohti saastaista lattiaa Lubjankan kellarityrmän raskas ovi mäjähti takana kiinni kuin helvetin portti. Nyt ollaan pahassa paikassa.

Minulla ei ole jouluun lämmintä suhdetta. Sain luterilaisen kasvatuksen, mutta joulun uskonnollinen sanoma ei ole koskaan puhutellut. Amerikasta apinoitu äärimaterialistinen joulupukkijoulu oli lapsena isohko tapahtuma, mutta hyvin nuorena kyllästyin muilta saamiini väkinäisiin lahjoihin. Ryhdyin hankkimaan itselleni lahjaksi jotain oikeasti ilahduttavaa, aluksi lähinnä sarjakuvakirjoja, myöhemmin muita kirjoja. Joululauluja olen intohimoisesti vihannut niin kauan kuin muistan. Olen aina joulun aikaan pitänyt vapaata koulusta, armeijasta tai työstä, mutta koskaan en ole jouluvapaille islamilaisille alueille tai muuallekaan ulkomaille matkustanut. Olen viettänyt kaikki jouluni Kainuussa: Kajaanin maalaiskunnassa, Puolangalla, Vaalassa, Ristijärvellä, Kuhmossa, Hyrynsalmella, Vuolijoella, Paltamossa tai Kajaanissa, niin nytkin. Yleensä täällä on jouluisin hyvin kylmää, ei voi harrastaa ulkoliikuntaa. Tosin juuri hetki sitten kävin hiihtämässä (vuosimallin 1978 Järvisillä), todella mahtava keli. Ylimaustetut jouluoluet eivät ole kiinnostaneet, ne ovat pääsääntöisesti täysin juomakelvottomia. Baareissa ei ole mielenkiintoisia oluita, joten tyypillisesti luen jouluisin kirjoja.

Joskus 1990-luvulla havahduin Hyvä Tuomas -palkintoon, joka myönnettiin joulun alla ansioituneelle oluthenkilölle. Usein on nimetty myös Paha Nuutti, joka on eniten terrorisoinut ihmisten mahdollisuuksia nauttia oluesta. Tässä vaiheessa törmäsin ensi kerran sanontaan "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Vanhat kansanperinteet eivät kuulu mukavuusalueelleni, mutta huvituin asiasta, kun vaalalainen koulukaverini Mika Pyykkö saavutti Paha Nuutti -nimityksen vuonna 2008. Puolangalla pitkään vaikuttaneen merkkimiehen Juha Sipilän meriitteihin kuuluu myös Paha Nuutti -titteli. Sipilän lentolupakirjoilla joulu lähteekin taatusti kuin hauki rannasta.

Oululaisella Oluthuone Leskisellä on tapana järjestää kanta-asiakkailleen joulujuhlat joulua edeltävänä sunnuntaina klo 11. Oikeastaan tapahtuma alkaa jo klo 10 Oulun tuomiokirkossa jumalanpalveluksella, josta siirrytään kirkonmenojen jälkeen yhteiskulkueena baariin. Yleensä liityin seuraan vasta baarin ovella, mutta yhtenä vuonna osallistuin koko settiin, kun Leskisen kanta-asiakaspappi Nanna Helaakoski piti persoonallisen joulusaarnan. Itse juhlassa syödään laadukasta kinkkua, juodaan laadukasta olutta, kuunnellaan laadukasta live-musiikkia ja keskustellaan laadukkaasti mm. merisotahistoriasta. Leskisen pitkäaikainen ja laaja-alainen vapaamielinen asema ahdasmielisellä lestadiolaisella alueella on ehkä hieman yllättävää, se johtunee mm. ennakkoluulottomien rovaniemeläisten avainhenkilöiden asenteesta.

Olueen liittyviä omakohtaisia jouluperinteitä siis alkaa vähitellen löytyä, jokseenkin yllättäen. Muutettuani Helsinkiin en ole enää ehtinyt Leskisen bakkanaaliin mukaan. Helsingissä sen on osittain korvannut Viskin Ystävien Seuran pikkujoulu ja olipa ensimmäisenä Helsinki-jouluna 2014 (tai siis joulunalusaikana) myös Olutopas-foorumin pikkujoulu, joka taisi harmittavasti jäädä viimeiseksi. Tänä vuonna oli yllättäen Helsinki Beer Festivalin joulujuhla, johon tosin saavuin myöhässä ja juhlan luonne jäi itselleni hieman hämäräksi. Olutharrastuksen mukana seuraa siis yleisempi jouluun liittyvä juhlaperinne, joka yhdistää oluen ja joulun. Vuosien mittaan olen tietysti osallistunut kymmeniin työnantajien tarjoamiin pikkujouluihin, mutta mitään olutelämyksiä en muista niihin sisältyneen.

Mikä tai missä olisi sitten ihanteellinen joulun ja oluen yhdistelmä? Ehkäpä Uusi-Seelanti, siellä harvemmin sataa räntää joulun aikaan tai on liian kuuma. Ehkä Eteläsaaren pohjoisosan humalanviljelyalue, olen siellä kerran käynyt. Ja vandaalit tuhosivat siellä vuokra-autoani, ööh, se oli varmaankin yksittäistapaus. Siellä Nelsonin kaupungin liepeillä voisi siemailla aromaattista ja kohtuuttomasti  katkerohumaloitua IPAa leppeässä säässä muistellen lapsuuden pakkasjouluja, kenkien alla narskuvaa lunta ja kirkasta tähtitaivasta. Hieman kaihoisasti, mutta ei kuitenkaan oikeasti. Menneisyys on menneisyyttä, olennaista mutta toissijaista, ensisijaista on juuri käsillä oleva hetki.

Sessio #2: Jalkapallo ja olut

Olutbloggaajien sessio-kirjoitussarjassa on tällä kertaa teemana olut ja penkkiurheilu. Sessiota isännöi positiivisesta asenteestaan tunnetun olutkirjailija Juha-Pekka Jylhän Olutkellari-blogi. Kuten sessio-kuvion ensimmäisessä osassa, keskityn taas omakohtaiseen nostalgiafiilistelyyn.

Aluksi taustaksi muutama sana omasta jalkapalloilijaurastani. Se muistutti hämmästyttävästi Olutkellarin johdannossa lainatun Fingerporin Allan Kurman vaiheita. Aktiiviurani päättyi jo 13-vuotiaana. Olin tietysti suunnattoman lahjakas ja kaiken loksahtaessa kohdalleen olisin ollut Suomen ensimmäinen kansainvälinen supertähti ennen Jari Litmasta. Luultavasti olisin napannut samanikäisen Frank Rijkaardin roolin 1980-luvun lopulla Arrigo Sacchin Milanissa. Olisin pystynyt ruokkimaan van Bastenia ja Gullitia paljon Rijkaardia paremmin nerokkailla avaussyötöillä, enemmän Ruud Krol -tyylillä kuin mihin Rijkaard pystyi. Uran loppuvaiheissa olisin ryhdistänyt Suomen maajoukkueen takalinjat Unkaria vastaan MM-karsinnassa 1997 ja jatkokarsinnassa olisimme juonineet Litmasen kanssa Jugoslavian nurin. Uran kruununa olisivat olleet mahtavat esitykset Ranskan MM-lopputurnauksessa 1998 Suomen edetessä sensaatiomaisesti neljännesfinaaliin, joka sitten hävittiin rangaistuspotkukilpailulla Brasilialle. Oman pilkkuni chippasin panenkalla keskelle maalia. 

Mutta aiheenahan on siis penkkiurheilu. Seurasin jalkapalloa televisiosta jo 1960-luvulla, mutta varsinainen käännekohta oli Meksikon ensimmäiset MM-kisat kesällä 1970. Kuten blogini esittelyssä mainitaan, näin Länsi-Saksan pudottavan Englannin neljännesfinaalissa. Aloin hahmottaa, että huippujalkapalloa pelataan muuallakin kuin Englannissa. Lopullisesti asia vahvistui Brasilian tarunhohtoisella esityksellä finaalissa Länsi-Saksan pudottanutta Italiaa vastaan. Muistan analysoineeni kesän jälkeen koulun alkaessa Pelen avausmaalia (alaspäinsuuntautuva pusku Rivelinon syötöstä) ylempiä luokkia opettaneelle Heikki Rimpiläiselle, joka ymmärsi jalkapallon päälle. Jalkapallosta tuli siis ehdoton ykköslajini, vaikka seurasin tiiviisti muutakin urheilua. Olin hyvin kiinnostunut mm. pikaluistelusta ja 1973 lyhytikäiseen ammattilaistalliin siirtyneet sprintterit Leo Linkovesi ja Seppo Hänninen olivat suuria suosikkejani, hollantilaisten Ard Schenkin ja Kees Verkerkin ohella. Vuoteen 1976 mennessä jalkapallo kuitenkin syrjäytti muut lajit. Viimeinen suuri elämys jalkapallon ulkopuolelta oli jääkiekon ensimmäinen Canada Cup 1976. Bobby Orrin kaltaisilla tähdillä oli Suomessakin myyttinen maine, mutta NHL-pelaajia ei Suomen tv:ssä oltu nähty ennen tätä. Intohimo jalkapalloon johti vielä siihen, että syksyllä 1982 Oulussa olin hyvin lähellä mennä erotuomarikurssille. Päätin viime hetkellä kuitenkin notkua katsomaan Robert Altmanin elokuvaa The Long Goodbye. Pitkät jäähyväiset jalkapallolle jatkuvat edelleen.

Hmm, olutta siis oli tarkoitus käsitellä. Kävin Oulussa 1980-luvun alkupuolella katsomassa livenä muutaman ottelun, mutta suomalainen jalkapallo ei minua innostanut millään tavalla. Tuskinpa olutta oli peleissä tarjolla, tosin en tässä vaiheessa ollut siitä kiinnostunutkaan. Siirryttyäni vähitellen työelämään ja tienattuani lopulta hieman rahaa vuodesta 1987 alkaen aloin käydä ulkomailla katsomassa jalkapalloa, aluksi lähinnä Lontoossa. Olutkin jo kiinnosti, mutta sitä en muista stadioneilla juoneeni. Siihen aikaan oli varsin vähän (epäsiistejä) vessoja. Mieleen on jäänyt Wienin Praterstadionilla miesten vessa, joka tarkoitti vain lievästi kaltevaa lattiaa. Välttelin siis oluen juontia matseissa, jottei tarvitse jonottaa vessaan. Livenä näkemäni pelit huipentuivat jo varhain 1992 Lontoossa (viimeiseen) Euroopan Cupin finaaliin FC Barcelona - Sampdoria. Ostin kylmänviileästi vanhan Wembleyn ulkopuolelta mustasta pörssistä lipun Sampdorian kannattajien keskelle. Tätä kokemusta on ollut vaikea ylittää, oikeastaan siihen pystyisi vain MM-finaalin näkeminen paikan päältä. Yhden kerran olen sitä vakavasti yrittänyt. Hankkiuduin Pariisiin 1998 MM-finaalin aikana ja jututin Stade de Francen ulkopuolella lipputrokareita. Finaaliin päätyivät isäntämaa ja Brasilia, mahdollisimman huonoa tuuria, koska hintapyynnöt nousivat pilviin. Halvin kuulemani tarjous oli 30 000 frangia, budjettini ei siihen riittänyt.

En siis innostunut oluen juonnista jalkapallo-ottelujen aikana aineenvaihduntaongelmien takia, mutta eipä tarjontakaan yleensä kummoista ollut, ohutta peruslageria. Laatuparannusta kohtasin nähdessäni ensimmäisen Bundesliga-matsini Gelsenkirchenissä Schalken upealla uudella stadionilla 2001. Edellisvuotena olin nähnyt Berliinissä Herthan europelin vanhalla Olympiastadionilla ennen peruskorjausta, se oli kurjimpia vierailemiani areenoita. AufSchalke Arena oli kuitenkin aivan muuta, vessoja oli kerrankin tarpeeksi ja oluttarjonnassakin laatua.  Veltins ei vielä silloin ollut stadionin pääsponsori ja muistaakseni tarjolla oli ainakin König Pilseneriä. Aloin ymmärtää oluen ja jalkapallon yhdistämisen päälle. Olutta ei kuitenkaan saanut viedä katsomon puolelle. Sellaisenkin olin jo ehtinyt kokea muutamaa kuukautta aiemmin Washington DC:ssä katsoessani Stanley Cupin jääkiekkomatsia. Siellä oli tarjolla jopa craft-olutta, länsirannikolla aloittaneen Redhookin IPAa hanasta uuden New Hampshiren panimon tekemänä ja tuopin saattoi viedä katsomoon. Tällainen on Suomessa varmaan kaukaista utopiaa tulevillekin sukupolville.

Monet tykkäävät katsoa jalkapalloa baarissa juoden olutta samalla. Olen kokeillut tätä, mutta en siitä erityisemmin tykkää. Suhtaudun jalkapalloon vakavasti ja haluan keskittyä pelitapahtumiin täysipainoisesti. Baariolosuhteissa häiriötekijöitä on liikaa, pelin seuraaminen kärsii. Arvostan baarien sosiaalista tilannetta, mutta peliin keskittymistä arvostan vielä enemmän. Oikea sosiaalinen tilanne jalkapallossa syntyy livekatsomossa, siellä kaikki keskittyvät lähes poikkeuksetta kenttätapahtumiin. Yksi ikimuistoinen baarikokemus on tosin ollut. Kun 1998 en saanut lippua Stade de Francen MM-finaaliin, palasin Pariisin keskustaan ja katsoin finaalin pienessä täpötäydessä vasemman rannan baarissa. Tunnelma oli lievästi sanoen tiivis Ranskan voittaessa ja juhlinta kesti monta päivää huipentuen ehkä Jarren konserttiin Mars-kentällä, katsojia noin miljoona.

Monet juovat olutta katsoessaan jalkapalloa kotona. Ei yhdistelmä minullekaan ole vieras. Mutta taas jalkapalloon keskittyminen on ensisijaista, olut on pelin aikana sivuseikka. Nautiskelen oluesta mieluummin muulloin kuin pelin ollessa käynnissä. Vuoden 2002 MM-kisojen aikana yritin varata kuhunkin otteluun olutta jommastakummasta pelaavasta maasta. Se ei ollut loppujen lopuksi toimiva idea, vaikka yllättävän hyvin jo silloin erimaalaisia oluita löytyi. Järjestely tuntui keinotekoiselta ja suurin osa oluista oli surkean mauttomia teollisuuslagereita.

Mikä sitten olisi ollut miellyttävin kokemus, jossa penkkiurheilu ja olut yhdistyivät? Pohdiskelin tätä pitkään ja päädyin koleaan lauantai-iltaan Glasgow'ssa helmikuussa 1999. Olin ollut todistamassa Celticin voittoa Dundee Unitedista täydellä Parkheadillä ja kävelin juhlivan joukon mukana Merchant Cityyn Blackfriars-pubiin. Vietin siellä muutaman tunnin käyden läpi pelin tapahtumia paikallisten kanssa. En kaikkea skottimurteellista keskustelua ymmärtänyt, mutta fiilis oli seesteisen harmoninen Orkney-panimon real ale -pintteja siemaillessa. Jalkapallo ja olut sopivat siis hyvin yhteen, mutta ei täysin yhtäaikaisesti, jommankumman pitää olla aina fokuksessa.

Sessio #1: Keskiolut ja vapaus

Tämä kirjoitus on osa ensimmäistä suomalaisten olutblogien Sessio-kirjoitussarjaa, jossa aiheena on keskiolut. Jouni Koskisen virittämästä kuviosta tarkemmin hänen Tuopillinen-blogissaan.
 

Keskiolut vapautui 1.1.1969. Olin kuusivuotias ja muistan tapahtuman varsin hyvin. Asuin silloin Kajaanin ja Oulun välillä Vaalassa pienessä kylässä, jossa oli kuitenkin kilometrin säteellä neljä sekatavarakauppaa. Viiden kilometrin säteellä löytyi kaksi lisää. Lähin Alko oli Kajaanissa 78 km päässä ja autoja ei ollut läheskään kaikilla, isäntämiehet huristelivat mopoilla asioilleen. Itseäni ei keskioluen vapautuminen varsinaisesti kiinnostanut, mutta muistan vanhempien ihmisten puhuneen asiasta innostuneesti. Kyläraitti muuttui ainakin niin, että ojanpientareilta ja oikeastaan mistä tahansa alkoi löytyä huomattavasti tyhjiä olutpulloja. Niistä sai taskurahaa palauttamalla pullot kauppaan. Raha tuo vapautta ja seuraavina vuosina kustansin mm. sarjakuvaostokseni keräämilläni olutpulloilla. Keskioluen vapautus maaseudulla hyödytti siis minuakin. Angloamerikkalainen kulttuuri, josta olin kiinnostunut pienestä pitäen, alkoi laajentaa maailmankuvaani oluen avustuksella. Keskiolut siis räjäytti tajuntani. Mitään häiriökäyttäytymistä tai muuta ongelmaa en henkilökohtaisesti huomannut. Tiesin kyllä, että kylällä oli miehiä, jotka syrjäytyivät rapajuopoiksi keskiolutta juomalla. Joskus näin näiden herrojen kuljettavan runsaita olutmääriä. Kaikki olivat miehiä, naiset eivät olleet juoppoja.
 

Vuosi 1969 merkitsi itselleni myös suurempaa muutosta ja valitettavasti kyseessä oli vapauden menettäminen. Aloitin koulunkäynnin syyskuun alussa 1969. Jonnet ei muista, mutta silloin koulu tosiaan alkoi vasta syyskuun alussa. Tosin koulua oli myös lauantaisin, vain yhtenä lauantaina kuukaudessa oli vapaata, ns. lupapäivä. Kesä 1969 oli siis viimeinen vapauden kesä. Se on jäänyt hyvin mieleen muutenkin kuin heinäkuun lopun ensimmäisestä kuulennosta, joka oli valtava mediatapahtuma Suomen maaseudullakin. 1985 julkaistu kanadalaisen Bryan Adamsin puhkisoitettu hitti Summer Of '69 on itselleni hyvin läheinen musiikkiesitys, pystyn samaistumaan täysin sen sanomaan:

 
"Oh, when I look back now
That summer seemed to last forever
And if I had the choice
Yeah, I'd always wanna be there
Those were the best days of my life"
 

Seuraavan kerran keskiolut astui merkittävämmin elämääni noin 20 vuotta myöhemmin 1980-luvun viime hetkillä. Aloin tykätä vaalean lager-oluen mausta vasta noin 1986-87, sitä ennen olin paneutunut perusteellisemmin viskeihin. Kyseessä oli Oulun edullisissa opiskelijabaareissa, varsinkin Rattorilupilla, tarjoiltava hanaolut. Se oli nelosolutta niin kuin kaikissa muissakin ravintoloissa, keskiolutta myytiin vain kaupoissa ja sitä pidettiin vähempiarvoisena. Tällainen käytäntö oli käsittääkseni jatkunut jo varsin pitkään. Sitten yllättäen keskiolutta alkoi ilmaantua baarien hanoihin, viimeistään se yleistyi 90-luvun puolella suuren laman alettua. Rattorilupi sulkeutui, itsekin muutin Raaheen 1988, mutta kävin säännöllisesti Oulussa viikonloppuisin. Jonkinlainen vakiopaikkani vuosikymmenen vaihteessa oli Letkunpuiston kulmassa sijainnut Madison-baari. Keskiolut oli hieman halvempaa, mutta monien mielestä se myös maistui paremmalta. Henkilökohtaisesti arvostin keskioluen sessioitavuutta, sitä pystyi juomaan pitemmän aikaa päihtymättä liikaa, silloin oli ainakin itselläni tapana istua samassa baarissa useita tunteja. Keskioluen baarisuosio oli valtakunnallinen ilmiö ja ehkä ensimmäinen tapaus, jossa ihmiset näennäisen vapaaehtoisesti siirtyivät juomaan kevyempää juomaa.
 

Tässä vaiheessa olin jo matkustellut ulkomailla ja kokeillut erityylisiä oluita. Keskiolut ei enää kiinnostanut, virallisesti se hävisikin oluiden veroluokkien poistuttua. Vapaus-teema palasi etualalle Suomen liittyessä Euroopan unioniin 1995. Pidin itsestäänselvänä Alkon häviämistä, nyt ulkomaalaisia mielenkiintoisia vahvoja oluita saisi kulmakaupoistakin. Toisin kävi. Omaa henkilökohtaista etuaan häikäilemättömästi ajavat virkamiehet ja poliitikot pönkittivät Alkon monopolia ja onnistuivat sumuttamaan riittävästi rivikansanedustajia, mediaa ja tavallisia ihmisiäkin, jotta vapaus ei koittanut. Asemasota on nyt jatkunut täysin samoilla rintamalinjoilla yli 20 vuotta. Vapautetusta keskioluesta on tullut vankila, jossa mielenkiintoiset oluet pidetään mahdollisimman hankalasti ihmisten saatavilla. Tilanne on tämä, vaikka näitä mielenkiintoisia vahvempia oluita tekevät nyt suomalaisetkin panimot. En usko, että keskiolut saa vahvempia seuralaisia elinaikanani.
 

Mitä tulee henkilökohtaisen vapauden menettämiseen koulunkäynnin myötä, niin tilanne on myös siellä ennallaan. Englantilainen The Godfathers kiteytti ihmiselämän kulun 1988 jo kappaleensa nimessä: Birth, School, Work, Death. Itse siirryin koulusta armeijan ja yliopiston kautta työelämään, jossa edelleen olen. Jonkinlainen vapaus on ehkä koittamassa 10 vuoden päästä, koska nykytilanteen mukaan pääsen silloin eläkkeelle. Mutta en ole enää sinisilmäinen, tilanteet muuttuvat. Enkä ole varma, haluanko eläkkeelle. Olen sisäistänyt vapauden menettämisen, en ehkä halua sitä takaisin. Mitä 1969 tapahtui, se pysyy.