perjantai 23. helmikuuta 2018

Sessio #5: Matkailu ja olut


Pääsin valitsemaan itse aiheen olutblogoslavian helmikuiseen sessio-kirjoitussarjaan ja tässä oman pakkomielteeni taudinkuva. Näissä sessio-tarinoissa olen käyskennellyt muistojen poluilla ja sieltä kaukaa menneestä otan nytkin vauhtia.

Vuonna 1994 luin Unto Tikkasen päätoimittaman Olut-lehden numeroa 3/94. Lehdessä oli Juha Tiikkaisen ja Juha Patrikaisen kirjoittama matkakertomus Prahan baareista, joista saa tummaa lageria: "Černé pivo, prosím! Tumma on yö, mustat kolpakot toisiinsa lyö". Jutussa listattiin 35 Prahan olutravintolaa osoitteineen. En muista olinko jo päättänyt matkustaa Prahaan ennen lehtijuttua vai vasta sen jälkeen. Olin kierrellyt tätä ennen Länsi-Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa, oluitakin juoden, mutta olut oli ollut selvästi sivuroolissa. Olutkirjoista sai matkavinkkejä, mutta ei yhtä ajankohtaista informaatiota kuin tuosta Olut-lehden jutusta.

Prahaan saavuttuani kävin läpi systemaattisesti Tiikkaisen ja Patrikaisen suosittelemia oluttupia. Fiilistelin toki muiden turistien seassa Kaarlensillalla ja tsekkasin ikkunan, josta Jan Masaryk työnnettiin alas, mutta tämä oli ensimmäinen olutpainotteinen matkani.  Täsmällisemmin se oli olutbaarimatka, yritin kyllä juoda useampia eri oluita, mutta ensisijaisesti bongasin ravintoloita. Olin täysin haltioissani. Vielä puhtaampi baarimatka oli 1995 viettämäni viikko Dublinissa. Join 70 pinttia lähes yhtä monessa pubissa, mutta erilaisia oluita oli vain kolme: Beamish, Murphy's ja Guinness. Koskaan ennen en ollut puhunut englantia (tuskinpa suomeakaan) niin paljon, ylisosiaaliset irlantilaiset jututtivat innolla havumetsistä saapunutta. Tässä vaiheessa tajusin, että baareissa istuminen on parasta matkailua. Perusnähtävyyksiä on mukava vilkaista, on hauska tsekata pari Hopperia, futisottelu aina ilahduttaa, mutta tärkeintä on oluen juonti baareissa. Kohdemaahan saa aivan erilaisen tuntuman baaritiskillä kuin kirkon kupolia pällistellessä.

Internetin uutisryhmiä olin hyödyntänyt mm. viskiostoksissa jo 1980-luvulla, mutta totaalisti netti muutti pelin, kun valmistelin ensimmäistä reissua San Franciscon seudulle 1997. Huomasin uudehkosta webistä Ken Papain sivuston, jossa hän esitteli Pohjois-Kalifornian panimopubeja. Tätä matkaa en suunnitellut olutkeskeiseksi, mutta sellaiseksi se muodostui. Toki ohjelmassa oli punapuiden ja Yosemiten kaltaisia luontokohteita, Vertigo-leffan ja Dashiell Hammettin romaanien tapahtumapaikkojen bongausta, live-musiikkia ja kirjakauppoja, jopa sukulaisteni kotiseutujen tsekkaamista Fort Braggissa. Mutta Papain vinkkien perusteella pystyin liittämään reitin varrelle olutkohteita, jotka ylittivät kaikki odotukset moninkertaisesti. Tällä reissulla löysin ikirakkauteni west coast IPAn ja matka on ehkä edelleen paras tekemistäni.

1999 siirryin sitten olutmatkailussa puoliammattilaiseksi. Kävin Skotlannissa, kirjoitin siitä ja tarjosin juttua uuden Juomanlaskija-lehden perustaneelle Unto Tikkaselle. Ällistyksekseni artikkeli meni läpi ja siitä maksettiin rahaa. Laadin sitten leppoisaan tahtiin pari juttua vuodessa, kakkostarina esitteli Oulua olutmatkailukohteena ja nostatti jopa lievää pahennusta Nokia Cityn pienissä olutpiireissä. 2007 Unto joutui terveyssyistä luopumaan lehden julkaisemisesta. Viimeiseksi matkakertomuksekseni jäi raportti Uuden-Seelannin reissusta. Tarkoitus oli käydä mahdollisimman kaukana ja Uusi-Seelanti tuntui erityisen mielenkiintoiselta. Ei kuitenkaan olutmielessä, mutta taas tilanne muuttui kun aloin tutkia tarkemmin tarjontaa. Humalistaankin tunnetussa Uudessa-Seelannissa oli 2006 vireä pienpanimobuumi ja taas muiden kohteiden oheen pystyi liittämään kiinnostavien oluiden juontia baareissa. Erityisesti mieleen on jäänyt Wassail Brauhaus, joka on ilmeisesti edelleen toiminnassa. Tyylikkään Taranaki-tulivuoren juurella on bed & breakfast -huvila, jossa brittisyntyinen isäntä tarjoilee vieraille itse panemiaan cask-oluita.

Tunnetuimmilla olutfestivaaleilla (Oktoberfest Münchenissä, Great British Beer Festival Lontoossa ja Great American Beer Festival Denverissä) en ole koskaan käynyt, mutta pienempiin bakkanaaleihin olen osunut useinkin. Kotimaisia tapahtumia olen viime vuosina kiertänyt melko ahkerasti. Festivaalitilanne on hyvä tilaisuus kokeilla nopeasti monia eri oluita ja tavata maksimaalisesti alan harrastajia. Usein festivaalien oheistapahtumat ovat vielä kiintoisampia, paras kokemani esimerkki on Kööpenhaminasta, joka muuttui Mikkellerin festivaalin edellä olutvalaistuneiden kansoittamaksi rinnakkaistodellisuudeksi. Festivaalihumua paremmin viihdyn kuitenkin tavallisena arki-iltana baarissa. Olut on siellä luontaisessa, jopa luonnonmukaisessa, ympäristössään, sellaisena kuin se oli Prahan oluttuvissa ja Dublinin pubeissa ennen turistien (siis minun) saapumista.

Viime vuosina olen tehnyt enemmän tai vähemmän olutpainotteisia matkoja, joita olen raportoinut blogissa näkyviin maakohtaisiin linkkeihin. Oluen ei tarvitse matkalla olla pääfokuksessa, mutta jonkinlaisessa roolissa kuitenkin. Istanbulissa ja Niilin risteilyllä olen käynyt (ennen blogia), mutta ne saattavat jäädä ainoiksi matkoiksi islamilaisille alueille. En halua enää tuhlata aikaa oleskeluun paikoissa, joissa ei saa kunnon olutta. Australia, Aasian monet alueet ja Latinalainen Amerikka ovat kiinnostavia, mutta kiehtovammalta edelleen tuntuu pureutuminen syvemmälle Euroopan ja Pohjois-Amerikan olutytimiin.

Kiertelin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella vanhempieni mukana telttaretkillä ympäri Pohjoismaita. Siitä ehkä tarttui jonkinlainen mustalaisvietti. Olen levoton, jos en pääse liikkeelle. Pari ulkomaanmatkaa pitää olla koko ajan varattuna. Erityisen viehättynyt olen USA:n road tripeihin. On vaikea ylittää fiilistä, joka tulee, kun lähtee aamulla motellista ajamaan preerian poikki tietämättä tarkemmin seuraavaa majapaikkaa. Oluen juonnin yhdistäminen tällaiseen on haastavampaa, mutta täysin mahdollista. Ja sellaisen matkan suunnittelu on erityisen nautinnollista. Suunnittelun nautinnossa ja suunnittelemattomuuden kutkuttavuudessa tunnistan ristiriidan, mutta yritän silti tavoitella molempia.

Matkailu vie rahaa, olutmatkailu ehkä vielä enemmän. Kustannustehokkaastikin pystyy matkustamaan, mutta mukavuudenhaluisena en viihdy hikisillä reppuretkillä. Siksi lähdin Pohjoismaiden ulkopuolelle vasta 25-vuotiaana tienattuani hieman rahaa. Olen kuluttanut matkailuun useampia omakotitaloja, mutta koskaan ei ole jälkeenpäin harmittanut reissulla käynti. Monet muut hankinnat ovat epäonnistuneet, mutta matka on ollut aina kannattava investointi. Viime viikonloppuna olin Tampereella, huomenna suuntaan Ouluun, seuraavana viikonloppuna Kajaaniin. Ulkomailla seuraavaksi ohjelmassa on neitsyyskohteista Porto, Thessaloniki ja Ateena, sitten kihelmöivä paluu Oregoniin. Ehkä yksi suosikkikaupungeistani Göteborg jossain välissä.

Dan Baird tämän kaiken kiteytti: Jack Kerouac with a credit card.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Parasta Ardea jälleen, 5/5.

Oregonin matkaraporttia odotellessa. Ajoissa töihin konttorille, hyvä kahvi lasiin ja edellisen yön seikkailuiden selailu, sitten tarkempi läpikäynti. Tuttujen paikkojen tunnistaminen ja omien muistojen kohtaaminen.

Olen kuluttanut olutblogeihin useampia vuosia, mutta koskaan ei ole jälkeenpäin harmittanut Arden arvioinneissa käynti.

Ari Juntunen kirjoitti...

Kiitoksia ystävällisistä kommenteista.