Kun 1970-luvun alkupuolella siirryin nuorisokirjoista arvoitusdekkareihin, toimintatrillereihin ja kovaksikeitettyihin rikosromaaneihin, luin myös joitakin vakoilutrillereitä. Ainakin Len Deightonia, Ian Flemingiä ja nyttemmin aikalailla unohdetun Arto Tuovisen Bond-vaikutteisia teoksia, joiden päähenkilö oli KGB:n agentti Boris Stolitsky. Varmaan hypistelin le Carréjakin ja saatoin jopa aloittaa Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojan. Loppuun asti sitä en ainakaan saanut, en ollut vielä valmis näin suuren mestarin tuotannolle. Lukiossa aloin kiinnostua poliittisesta historiasta ja sitä kautta siirryin faktapohjaisiin vakoiluteoksiin, perehdyin mm. Kim Philbyn vaiheisiin. Fiktiopuolella uppouduin Graham Greenen moniin vakoilua sivuaviin teoksiin. Armeija-aikana sain jonkinlaisen käsityksen sotilastiedustelustakin, mutta sitten ensimmäisinä opiskeluvuosina vapaa-ajan painopiste siirtyi elokuviin ja kaunokirjallisuuden klassikoihin, joita suorastaan ahmin. Ehdin lukea vakoilugenren ensimmäisen suuren mestarin Eric Amblerinkin teoksia ennen le Carréa. Aika kului, noin 1984 kiinnostuin uudestaan intohimoisesti rock-musiikista ja klassikkokirjallisuuden kausi hiipui. Ehdin muuttaa Oulusta Raaheen ennen kuin lopulta tutustuin le Carréen. Arkistojeni mukaan sain vappuaattona 1989 luettua loppuun romaanin nimeltä The Spy Who Came in from the Cold.
Olin siis pahasti myöhäisherännäinen, mutta Berliinin muuri oli sentään vielä pystyssä, vielä muutaman kuukauden. Suomennetulta nimeltään Mies kylmästä on varmasti edelleen kaikkein järisyttävin Berliinin muuriin liittyvä romaani. Romaani on ohut, kieli ei ole suosimaani lakonista Hemingway-proosaa, tapahtumat ovat hämäriä, ristiriitaisten henkilöhahmojen motivaatiot epäselviä, kaikki menee pieleen. Olin silti, tai siis tietysti juuri noiden syiden takia, täysin myyty. Luin rivakkaan tahtiin kaikki käsiini saamani le Carrén teokset. Kuuluisa George Smiley -trilogia on tietysti vakuuttava kokonaisuus, mutta panin merkille, ettei trilogia mitään yhtä puuta ollut. Näkökulma vaihtui, osin tyylikin, romaanit olivat itsenäisiä ja erilaisia, vaikka muodostivatkin lähes lopullisen kiteytyksen kylmän sodan kuumimman rintaman taisteluista. Ja se taistelu oli pölyistä toimistohommaa, le Carré arkipäiväisti vakoilun ja poisti siitä kaiken glamourin. Mutta oikeastaan mikään le Carrén myöhempi romaani ei ylitä The Spy Who Came in from the Coldin tiiviyttä ja tiheyttä. Romaani oli niin realistinen, että Markus Wolf epäili briteillä olevan myyrän Stasin HVA:ssa.
Kun Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto hajosi, monet olivat sitä mieltä, että samalla kuolee kylmästä sodasta ammentanut vakoilukirjallisuus. Ehkä le Carrékin pohti asiaa, vuoden 1990 The Secret Pilgrimia seurasi kolmen vuoden julkaisutauko. Itse en ollut huolestunut, koska olin jo lukenut 1983 ilmestyneen The Little Drummer Girlin. Se käsittelee Israelin ja arabien ikuista vastakkainasettelua ja saattaa olla le Carrén uran huipentuma. Vastausta ei tarvinnut muidenkaan kauaa odottaa, kun 1993 ilmestyi kansainväliseen asebisnekseen porautuva The Night Manager. Se on niin ikään mahdollisesti le Carrén paras romaani ja osoitti miehen pystyvän operoimaan dynaamisesti muuttuneessa kontekstissa. Seuraava romaani Our Game oli lähes yhtä hyvä, mutta ehkä le Carré ei sitten enää pysynyt aivan samalla tasolla, vaikka luomiskyky säilyi loppuun asti. Vuonna 1999 melkein tapasin sattumalta kirjailijan. Vierailin glasgowlaisessa kirjakaupassa vuorokautta myöhemmin kuin maestro itse, ostin luonnollisesti tarjolla olleen signeeratun kopion Single & Single -romaanista.
Varsin yllättäen terrorisminvastainen sota 00-luvulla radikalisoi vanhan miehen perusteellisesti. John le Carré ei sulattanut ollenkaan George W. Bushin ja Tony Blairin politiikkaa. Kirjailijasta tuli näkyvä opposition edustaja ja kiihkeä politisointi heijastui myös romaaneihin, eikä läheskään aina ansiokkaasti. Yksisilmäinen tendenssimäisyys rasittaa monia le Carrén myöhäistuotannon teoksia. Obaman kausi ei paljoa vähentänyt le Carrén kiihkoilua. Epäilen, että le Carré katui itsekin aiempaa heittäytymistään Trumpin päästyä valtaan. Nyt USA:n tilanteessa todellakin alkoi olla aihetta kritiiikkiin, mutta le Carré oli tyhjentänyt lippaansa jo Bushin hallintoon.
Poliittisesta radikalismista huolimatta romaanit säilyivät hyvätasoisina ja viimeisin lukemani teos A Legacy of Spies vuodelta 2017 on oikein nautittava. Tänään saapunut tieto 89-vuotiaan David Cornwellin alias John le Carrén kuolemasta oli siten todella masentava. Korkeasta iästä huolimatta luomisvoima tuntui kestävän loputtomasti. Viime vuonna ilmestynyt Agent Running in the Field on saanut ylistävää kritiikkiä ja sitä en ole vielä lukenut. Nähtäväksi jää, millainen arsenaali on vielä tulossa postuumisti. Aavistelen, että arkistojen holveissa on paljon julkaisematonta potentiaalia.
Vahvojen huhujen (ja monien faktojenkin) mukaan David Cornwell oli vakooja itsekin vuoteen 1963 asti. Se on ilmeistä romaanien perusteella, ilman sisäpiiritietoja ei samaan intensiteettiin ole helppoa päästä. Itse olen matkoilla yrittänyt bongata le Carré -sijainteja, miljöökuvaushan on hänen romaaniensa kovinta ydintä. Lontoo ja Berliini ovat tietysti merkittävimmät lokaatiot, mutta kolme vuotta sitten fiilistelin myös Bernissä, joka on ehkä kiehtovin le Carré -kaupunki. Bonnista le Carré kirjoitti 1960-luvulla ilmiömäisen kuvauksen A Small Town in Germany, sielläkin olisi tavoitteena vielä käydä. Myös Itävallan Graz, yksi The Little Drummer Girlin ja le Carrén oman uran ydinpaikoista, on vielä vierailematta. David Cornwell on siis kuollut, mutta John le Carré elää.
